Eilen ja tänään (13.2.) on ollut mielenkiintoinen uutispäivä. Eilen aamulla oli Helsingin Sanomien kolmen sivun Nato –uutinen.
Illalla oli Ylessä toimittaja Saarikosken hyvät raportit Kiovasta. Sitten tulivat Ylen ja Mtv3:n uutiset Islannin ilmaharjoituksesta, ja tänään saatiin samasta uutinen Helsingin Sanomissa. Islannin osalta vain Mtv3:ssa oli ammattipätevästi
todettu harjoituksen toteutuvan kahden sotilasmahdin kohtaamispaikalla.
Ministeri Tuomiojalla ja ministeri Haglundilla sekä suurilla medioilla on käytettävissä omat
tilannekuvajärjestelmänsä, jotka toimivat periaatteessa samaan tapaan kuin Natossa ja Venäjällä: samasta tilasta voi tarvittaessa seurata turvallisuus- ja sotilastapahtumia Kaukasukselta, läpi Euroopan Huippuvuorille.
Suomessa myös tiedetään, että juuri näin integroidusti johdetaan kahden sotilasmahdin esikunnissa, vaikkapa Ukraina ja Islanti ovat samaa kokonaisuutta. Islannin harjoitus
toimii ja on opettelua toimimaan Naton Uedemin johtokeskuksen johdossa, jota taas johdetaan Naton integroidusta ilma- ja ohjuspuolustusjärjestelmästä vastaavasta Ramsteinin johtokeskuksesta. Silti kaksi suomalaista ministeriä puhuvat Islannissa
kuin oltaisiin peruskoulun luokkaretkellä.
Suomen reaalista turvallisuuspolitiikkaa onkin viime vuosina voinut seurata parhaiten Naton lähteistä Esimerkiksi Islannin osalta
pääsihteeri Rasmussen totesi runsas viikko sitten: ”Tämä on uusi askel eteenpäin NATO:n erinomaisessa yhteistyössä Suomen ja Ruotsin kanssa: ensimmäistä kertaa olemme lentäneet yhdessä Islannin
yläpuolella. Harjoituksen ansiosta ohjaajat, maahenkilöstö ja lennonohjaajat tulevat paremmin koulutetuksi, kokeneemmiksi ja paremmin yhdessä toimintavalmiiksi ja operoimaan, jos tarvitaan.” http://www.nato.int/cps/en/natolive/news_106841.htm
Kun seuraa useiden maiden turvallisuuspoliittista keskustelua, Suomi poikkeaa kaikista siinä, ettei ole sen enempää poliittisen tason kuin journalismin kokonaisuutta hahmottavia puheenvuoroja.
Niitä tarvittaisiin juuri nyt, kun Venäjän, Euroopan maiden ja Yhdysvaltojen keskinäiset suhteet etsivät uutta muotoa. Tilanteeseen sopisi myös jälleen Suomen aktiivinen rooli laajemman liennytyksen hyväksi ja ennen
kaikkea aktiivisuus kaikille osapuolille monimutkaisena haasteena olevan pohjoisen Euroopan vakauden vahvistamisessa.
Kylmän sodan aikana vakaus säilyi tunnetun
kauhun tasapainon pohjalta, jolloin suurvallat eivät rohjenneet keskenään konfliktiin ydinsodan pelossa. Neuvostoliiton romahdettua perinteinen länsi eteni vanhan Neuvostoliiton rajoille ja Baltiassa ylikin. Ukraina ja Valkovenäjä
itsenäistyivät, mutta jäivät väliin. Suomi ja Ruotsi ovat olleet omat tapauksensa.
Presidentti Halosen ja pääministeri Vanhasen aikana Suomen politiikka
oli vakauttaa pohjoista Eurooppaa, onhan tilanne täällä pieneten maiden kannalta parempi kuin koskaan historiassa. Käytännössä tämä tarkoitti, etteivät vuoden 1997 sopimusten asetelmasta voimasuhteet olisi
täällä muuttuneet sen enempää itään kuin länteen. Puolustushallinto ei tähän sopeutunut, toimivaltansa puitteissa se sopeutti ja integroi puolustusvoimia Naton järjestelmiin, mikä sitten jatkossa
sai myös lisääntyvästi poliittista tukea. Tämän prosessin jatkosta on on kysymys myös Islannissa.
Vielä kevään 1997 presidentti Clintonin
ja presidentti Jeltsinin Helsingin tapaamisen sekä Venäjän ja Naton sopimuksen jälkeen varsin laaja mielipide Yhdysvalloissa ja EU:ssa on liputtanut ”Europe whole and free” –idean puolesta, mikä on konkreettisella
tasolla merkinnyt läntisen järjestelmän edelleen laajenemista.
Uusi vaihe alkoi vuonna 2007 Münchenin konferenssista, missä presidentti Putin piti tunnetun jo
riittää perääntyminen puheen. Sitä seurasivat aluksi Viron pronssisoturikiista ja Georgian sota. Kumpikin niistä on yleensä ymmärretty väärin. Provosointia löytyi varsin paljon Viron ja Georgian puolelta,
ja kun kriisi tuli Yhdysvallat oli hiljaa ja Saksa Viron osalta sekä Ranska Georgian osalta neuvottelivat Venäjälle edulliset kompromissit.
Kylmän sodan kauhun tasapainon
ja kylmän sodan jälkeisen ajan lännen etenemisen jälkeen, vuodesta 2007 kansainvälisen politiikan malliksi on kehittynyt eräänlainen keskinäinen monivaikutteinen puskeminen.
Montesquieu sanoi aikoinaan, että voitokas armeija ilman vastarintaa etenee pääkaupunkiin ja majoittuu sinne. Kerran kun pääministeri Vanhanen ja valtiovarainministeri Kalliomäki väänsivät
eräästä suuresta budjettierästä, Kalliomäki suomensi valistusfilosofin ajatuksen varsin nerokkaasti: se jolla on voimaa etenee niin pitkään kuin tulee toinen voima vastaan.
Monivaikutteisuus tässä keskinäisen puskemisen maailmassa tarkoittaa sitä, että osapuolet puskevat toisiaan monin keinoin: etenevät, heikentävät toista, näyttävät lippua tai voimaa,
uhkailevat suoraan ja epäsuorasti, kiusaavat missä pystyvät. Jos väliin jäävillä ei ole oma joukko koossa, puskeminen menee maiden sisään, kuten nyt Ukrainassa ja Suomessakin keväällä 1918. Kokonaisuutena
olemme Suomessa selvinneet pitämällä oman joukon koossa, hyvällä herraonnella ja ymmärtämällä hyvin meille Snellmanin opettaman Montesquieun viisauden.
Vielä ei tiedetä, miten nykyisessä historian vaiheessa sitten toimitaan, kun toisiaan eri keinoin puskevat ydinaseosapuolet kohtaavat toisensa - mutta se voidaan pian nähdä Ukrainassa. Ennakointia voi etsiä amerikkalaisten
turvallisuuspoliittisten ajatuspajojen sivuilta. Viime vuoden marras-joulukuuhun asti Ukrainaakin tarkasteltiin yleensä ”Europe whole and free” aatteen pohjalta.
Sitten
itse CSIS:n Zbigniew Brzezinski sanoi, että geopoliittinen asetelma Ukrainassa vaatii geopoliittista kompromissia – minkä hän toisti myös pari viikkoa sitten Münchenin turvallisuuskonferenssissa. Ajatuksena
oli, että kompromissi tehdään joko ennen täyttä kriisiä tai sen jälkeen - jälkeen vain taloudellinen ja turvallisuuspoliittinen hinta on paljon suurempi. Aikaisemmin oli tosin riskinä, että kohtaaminen
tämä olisi kokeiltu täällä lähempänä, missä keskinäiseen puskemiseen liittyvä sapelinkalistelu on jo pitkään lisääntynyt tasaiseen tahtiin.