Blogi

Pienten maiden asiat saavat usein sivuroolin, kun ne tulevat keskelle suurta politiikkaa. Siitä huolimatta muutamat suurten vuorosanat voivat olla pienille isoja.

Toisen maailmansodan lopulla Baltian maista sovittiin silloisten realiteettien pohjalta Teheranin konferenssin kokoustauolla. Presidentti Roosevelt oli tuossa sodan vaiheessa huonolla tuulella sekä Euroopalle että Suomelle ja Stalinin vastavoimana olivat pääministeri Churchill ja suomalaiset etulinjassa.

Yhdysvallat ei kuitenkaan tunnustanut Baltian maiden kuulumista Neuvostoliittoon, ja kylmän sodan jälkeen presidentti Clintonin päättäväisyys teki niistä Naton jäseniä. Suomessa taas presidentti Ahtisaaren johdolla päätettiin olla tulematta neljänneksi Baltian maaksi, kuten silloinen ulkoministeri presidentti Halonen hiljakkoin asian ilmaisi.

Mutta vaikka nytkin suurvallat tekevät suurta politiikkaansa, niillä on virkamiehiä, jotka valmistelevat päälliköilleen kokonaiskuvaan sopivia puhenuotteja pienemmistä asioista. Siksi Syyrian kriisi ei poista Pohjoismaiden ja Baltin maiden sekä presidentti Obaman tapaamisten merkitystä pohjoiselle Euroopalle.

Nyt ovat menossa Yhdysvaltojen linjaukset Irakin ja Afganistanin sotien jälkeiseen aikaan sekä Venäjän talvella 2007 aloittama politiikka omalta kannalta kokeman kylmän sodan jälkeisen perääntymisen lopettamiseksi. Pohjoisen Euroopan maille on tärkeätä, miten se heijastuu tänne. Siksi joku on valmistellut viime ja alkavan viikon tapaamiset Washingtonissa, Visbyssä ja Tukholmassa.

Viime viikon Baltian päämiesten ja presidentti Obaman tapaamisesta saatavissa olevista tiedoista voi havaita Baltian maiden tutun huolen turvallisuudestaan ja Yhdysvaltojen sitoutumisen siihen – mutta myös monille ehkä yllättävänkin linjauksen.

Tapaamisen jälkeen Viron presidentti Ilves antoi kyllä neuvoja Suomelle: ”Kannattaa keskustella lähemmästä yhteistyöstä. Jos olisin Natoon kuulumattoman maan johtaja, niin olisin pannut merkille Yhdysvaltain toistuvat lausunnot siitä, että Yhdysvaltain ja Euroopan suhteet rakentuvat ensisijaisesti Pohjois-Atlantin puolustusliiton.”

Ilveksen muotoilu on ilmeisen kotitekoinen, sillä reaalisesti Yhdysvallat pitää hyviä suhteita suoraan Euroopan valtioihin kuten Suomeen ja Ruotsiin. Ilveksen lausumaan ei myöskään sovi hänen kertomansa itse tapaamisesta: ”Yhdysvalloille Itämeren alueen taloudelliset mahdollisuudet ovat turvallispolitiikan edellä”. ”Yhdysvallat ei pelaa sellaista poliittista biljardia, että se jotenkin tasapainottaisin Itämeren suhteillaan vajetta Venäjä-suhteissaan…. Se näkee alueessamme mahdollisuuksia ja sillä on jo nyt paljon tekemistä kanssamme taloudellisesti.”

Sen sijaan voi yhtyä Ilveksen lausuntoon, kun hän viittaa Venäjän ilmavoimien lentoon Ruotsin rannikolle ja jatkaa: ”Alueemme turvallisuustilanne on liikkeessä eikä aina parhaaseen mahdolliseen suuntaan.” Hän myös tietää mm. sen, että juuri nyt Itämeren tuntumassa on alkamassa kummankin puolen kaikkien aikojen sotaharjoitussesonki.

Kuin huomaamatta Itämeren alueella on vahvistunut harjoituksin, puhein, voimannäytöin molemmin puolin itseään ruokkiva sapelinkalistelu, joka käy yhä äänekkäämmäksi. On sinänsä ymmärrettävää, että vanhat epäluulot toisaalla Venäjään ja toisaalla Natoon ovat edistäneet tätä kehitystä. Mutta on ilmeistä, että tämä kierre on alkanut huolestuttaa sekä Washingtonissa että Moskovassa.

Ei ole kenenkään etu, että pohjoisessa Euroopassa kaksi ydinasevaltaa hakeutuisi tai tulisivat paikallisin voimin vedetyksi kontaktilajiin. Ymmärrettävästi Yhdysvaltojen ja Venäjän huonot välit heijastuvat laajalle, mutta kumpikaan ei tarvitse juuri tällä suunnalla turhia lisävaikeuksia.

Viime vuosina yksi usein toistunut toive ja tulkita Yhdysvaltojen politiikasta on ollut, että se pyrkisi rakentamaan Pohjoismaiden-Baltian alueelle jonkinlaista uutta, Natoon nojaavaa ja integroituvaa sotilaallista ryhmittymää Venäjän suuntaan. Mutta toinen vaihtoehto on, että Yhdysvallat pyrkii lujittamaan kylmän sodan jälkeen saavutettua vakautta pitämällä silloin tehdyt sitoumukset – ja vahvistamaan näin taloudellisen ja muun yhteistyön edellytyksiä kaikkien osapuolten eduksi. Vielä on aikaista tehdä lopullisempia johtopäätöksiä, mutta ensimmäiset julkiset tiedot Washingtonin viime viikon tapaamisesta viittaavat jälkimmäiseen vaihtoehdon eli vakauden vahvistamisen ja taloudellisen yhteistyön suuntaan.

Presidentti Ilveksen haastattelunkin mukaan Yhdysvalloille Itämeren alueen taloudelliset mahdollisuudet ovat turvallispolitiikan edellä eikä ”Yhdysvallat pelaa sellaista poliittista biljardia, että se jotenkin tasapainottaisin Itämeren suhteillaan vajetta Venäjä-suhteissaan…. Se näkee alueessamme mahdollisuuksia ja sillä on jo nyt paljon tekemistä kanssamme taloudellisesti.”

Sama kuva muodostuu myös tapaamisen julkilausumasta. Siinä käsitellään ensin laajasti alueen taloudellisia ja yhteistyömahdollisuuksia. Siinä kohdassa viitataan myös Pohjoismaihin ja ”kaikkiin alueen valtioihin”: “Kun valmistaudumme tulevien vuosien mahdollisuuksiin ja haasteisiin, ymmärrämme että yhteistyö – Baltian maiden kanssa ja kesken, muiden alueellisten kumppaneiden kuten Pohjoismaiden kanssa sekä transatlanttisilla ja kansainvälisillä foorumeilla – tulee olemaan oleellista menestykselle. Tässä tarkoituksessa meillä on yhteinen intressi kehittää yhteistyöhön ja kunnioitukseen perustuvia suhteita kaikkien alueen valtioiden kanssa.”

Siis yhteistyöhön ja kunnioitukseen perustuvat suhteet myös Venäjän kanssa. Ei voi välttyä vaikutelmalta, että tässä on mukana myös Washingtonin opastusta näille nurkille.

Kun tiedetään reaalisesti jo olemassa oleva Baltian-Pohjoismaiden puolustusalan yhteydet ja erityisesti siihen suuntautuvat odotukset alueella sekä monilla tahoilla Yhdysvalloissa, on julkilausuman sotilaallisia kysymyksiä käsittelevän jakson mainita asiasta varsin huoliteltu. Pohjoismaita ei suoraan mainita lainkaan vaan Naton kautta tapahtuvien hankkeiden jälkeen sanotaan, ”myös toteutettavan alueellisia hankinta- ja muita projekteja silloin kun se on keskinäisesti hyödyllistä.”

Sekä Baltian maille että koko alueen vakaudelle on tärkeätä, että Yhdysvallat toteaa edelleen sitomisensa Baltian maiden turvallisuuteen – ja että sillä on hyvät suhteet myös Suomen sekä Ruotsin kanssa. Nyt ensimmäinen vaikutelma Yhdysvaltojen lähestymistavasta tapaamisiin Baltian ja Pohjoismaiden päämiesten kanssa on, että huolimatta globaalin tason kasvavista vaikeuksista Yhdysvaltojen ja Venäjän välillä, pohjoinen Eurooppa ei Yhdysvaltojen odotuksissa ole paikka johon ne kohdistuvat. Paremminkin kaikkien etu olisi keskittyä syventämään kerran saavutettua vakautta ja hyödyntämään sen tarjoamia mm. taloudellisia yhteistyömahdollisuuksia.

Mutta kokonaiskuva muodostuu vasta Tukholman tapaamisen jälkeen ja sitten, kun nähdään, mitä tapahtuu todella. Näkymiä ei helpota pitkään latautunut globaali, nyt Syyriaan konkretisoituva vääntö Pietarin G20 kokouksessa heti Tukholman tapaamisen jälkeen. Jos pohjoisen Euroopan vaihtoehtoina ovat jännityksen heijastuminen tännekin tai sen liennyttäminen ja kestävän vakauden vahvistaminen, Suomen linjaa ei liene vaikea valita. Ja vaikka nämä vaihtoehdot eivät sellaisinaan olisi tarjollakaan, liennytyksen ja vakauden mallia on tarpeen joka tapauksessa aina kehittää ja edistää.