Louhisaaren Mannerheimien isänmaallinen realismi

 

Marsalkka Mannerheimin syntymäpäivänä 4.6. 2022

Carl Erik (1759 – 1837) – Carl Gustaf (1797 – 1854) ja Carl Robert (1835 – 1914) – Carl Gustaf Emil Suurvallan ongelmanuori ja tähti 1867 – 191 – Sotaretki Galitsiaan 1914 – 1917 – Carl Gustaf Emil Helsingin asemalaiturilla 1917 – Carl Gustaf Emilin vapaussota 1917 – 1918 – Carl Gustav Emil valtionhoitaja 1918 – 1919 – Carl Gustav Emil, ylipäälliköksi 1931 – 1945

 

Suomen marsalkka Carl Gustaf Emil Mannerheim syntyi 4. kesäkuuta 1867 Askaisten Louhisaaressa, jonka hänen isoisänsä isä Carl Erik oli hankkinut suvulle.

 

Kaukaiset esi-isämme olivat valinneet asuinpaikakseen tämän Suomenniemen, jonka itäpuolella keskenään kilpailleet Rooman ja Bysantin kirkot törmäsivät 800 vuotta sitten. Sen jälkeen täältä Pohjolasta Mustalle merelle ulottuvaa idän ja lännen kontaktilinjaa on koeteltu ja järjestelty sen eri osissa erilaisin mallein noin kerran vuosisadassa. Täällä Suomessa ja Pohjolassa siihen ovat viimeisen 200 vuoden aikana vaikuttaneet keskeisesti Louhisaaren Mannerheimit. Kun Pohjolan geopoliittinen asema nyt muuttuu, on paikallaan kunnioittaa marsalkka Mannerheimin ja hänen isiensä elämäntyötä tutkimalla heidän kokemuksiaan edellisten muutosten aikana.

 

 

Carl Erik (1759 – 1837)

Carl Erik Mannerheimin paikka Suomen historiassa on vähemmän tunnettu kuin hänen pojanpojan poikansa Carl Gustaf Emilin, mutta hänenkin johdollaan Suomessa otettiin ratkaisevia askelia. Saatuaan paikan Turun rykmenttiin hän muutti sinne nuorena upseerina vuonna 1783, ja sotilasura näytti lupaavalta.

 

Historia kulkee niin, että suuret valtiot pyrkivät kasvamaan suurvalloiksi ja saavat sitten vähitellen vastaansa muiden valtioiden liittokunnan, joka lopulta voittaa. Sen jälkeen tämä hävinnyt suurvalta muistaa tavallisesti kaivaten suuruutensa päiviä. Jos se kehittyy realismin ohittavaksi ideologiseksi ulkopolitiikaksi, maalle käy aina huonosti. Ideologiseen ulkopolitiikkaan on muitakin syitä, ja historia on osoittanut myös ne lopulta hengenvaarallisiksi.

 

Näin oli myös Ruotsissa, kun Suuren Pohjan sodan vuoden 1721 Uudenkaupungin rauhan jälkeen seurasivat ensin hattujen ja sitten vuonna 1788 Kustaa III:n revanssisodat. Siihen komennettiin mukaan myös Carl Erik Mannerheimin Turun Rykmentti. Hänen isoisänsä ja isänsä Johan Augustin olivat kokeneet Kaarle XII:n katastrofin, ja hänen setänsä oli kannattanut hattujen sotaa, joka oli päättynyt Turun rauhassa 1743 rajan siirtämiseen Kymijoelle – sekä kahden komentajansa kuolemantuomioon. Nyt Carl Erik liittyi mukaan runsaan sadan suomalaisen upseerin Anjalan liittoon, joka protestoi kuninkaan perustuslain vastaisesti aloittamaa hyökkäystä.

 

Seurauksena oli kuolemantuomio kaikille Anjalan liiton allekirjoittajille, ja Carl Erik oli jopa yksi niistä seitsemästä, joista kuningas lopulta valitsi mestattavaksi Tukholman torilla hänen Turun rykmentin esimiehensä eversti Johan Hästeskon. Saman tien kuningas sai säädyt hyväksymään vuoden 1771 vallankaappauksen yksinvaltaiseen perustuslakiin täydennyksen, joka antoi hallitsijalle oikeuden myös hyökkäyssodan aloittamisen. Ne perustuslait olivat Suomessa voimassa heinäkuuhun 1919 asti.

 

Ymmärrettäväsi Carl Erikin sotilasura päättyi siihen. Kohtalaisen perintönsä turvin hän osti vuonna 1795 Louhisaaren kartanon ja avioitui seuraavana vuonna maaherra Ernst Gustaf von Willebrandin tyttären Vendla Sophian kanssa. Sen jälkeen hän muistelmiensa mukaan eli Louhisaaressa 12 vuotta ”iloista ja onnellista aikaa kotoisessa onnessa ja täydellisessä välinpitämättömyydessä poliittisista tapahtumista.”

 

Mutta samaan aikaan Napoleon oli kaapannut vallan Ranskassa ja kulkenut sodissaan voitosta voittoon. Lopulta hän saneli heinäkuussa 1807 Venäjän Aleksanteri I:lle Tilsitissä sopimuksen. Sen mukaan Venäjän keisarin tuli pakottaa Ruotsi Englannin kauppasaartoon, jos ei muuten niin hyökkäämällä Suomeen. Niinpä Venäjän joukot marssivat 21. helmikuuta 1808 Kymijoen yli, ja ne olivat kuukautta myöhemmin Turussa.

 

Tunnemme hyvin J.L. Runebergin hienot mutta aikansa poliittisiin tarpeisiin sovitetut Vänrikki Stoolin tarinat tuosta Suomen sodasta. Kuten usein ennenkin Tukholman johdolla ei tosiasiassa ollut emämaan pelastamiseksi muuta mahdollisuutta kuin pitää pääjoukot sen suojana etelästä ja lännestä tulevaa Tanskan ja Ranskan uhkaa vastaan. Se merkitsi Suomeen vain pienehköä armeijaa, joka sai käskyn vetäytyä suojaan Sveaborgiin sekä Pohjanlahden toiselle puolelle vihollista kuluttaen.

 

Turkuun päästyään Venäjän joukkojen komentaja kenraali Friedrich von Buxhoevden ilmoitti, että suomalaisten on lähetettävä Pietariin neuvottelijat sopimaan keisarin kanssa maan hallinnon järjestämisestä. Aikansa vastustettuaan Turun ja Porin läänin aatelisto valitsi edustajakseen yhden äänen enemmistöllä Carl Erik Mannerheimin. Näin mentiin Pietariin, ja siellä 20 hengen Suomen lähetyskunta valitsi puheenjohtajakseen Suomen isänmaakseen ilmoittaneen Mannerheimin. Mutta keisari Aleksanteria piti odottaa, koska hän oli lähtenyt Erfurtiin tapaamaan jälleen Napoleonia.

 

Tilsitin jälkeen Napoleon oli hyökännyt Espanjaan ja Portugaliin pakottaakseen myös ne Englannin kauppasaartoon. Espanjalaiset olivat kuitenkin nousseet kapinaan, ja Napoleon kokosi armeijan tukahduttaakseen sen. Napoleonin kannalta oli vaarana, että Aleksanteri käyttäisi tilaisuutta hyväkseen ja hyökkäisi selustaan. Keisarit tekivätkin lokakuussa 1808 kaupan, jonka mukaan Aleksanteri pysyi puolueettomana ja sai siitä korvauksena pitää Suomen. Ruotsin emämaankin jakamisestakin keskusteltiin, mutta Ruotsin onneksi talvella 1809 jää suli Juutinraumasta juuri ennen Ranskan ja Tanskan hyökkäystä etelästä.

 

”Ostin Espanjan Suomella”, sanoi Napoleon palattuaan Pariisiin.

 

Vuoden 1808 lokakuu on yksi kiintopiste katsoa, miten historia toimii kerroksissaan. Silloin Koljonvirralla käytiin kenraalimajuri Sandelsin johdolla yksi sodan viimeisistä Suomen puoleisista taisteluista, josta Runeberg julkaisi 40 vuotta myöhemmin tunnetun runonsa Sven Dufvasta. Samaan aikaan Suomen tosiasiallisen johdon Carl Erik Mannerheimin lähetyskunta odotti Pietarissa Aleksanteri I:stä, joka taas oli Erfurtissa sopimassa Napoleonin kanssa Suomen kuulumisesta Venäjälle sekä mahdollisesta Ruotsin muustakin jakamisesta.

 

Palattuaan marraskuun alussa Pietariin Aleksanteri puolestaan alkoi valmistella Suomen hallinnon järjestämistä, ja siihen jo ennen Kustaan sotaa Venäjälle siirtyneellä Yrjö Maunu Sprengtportenilla oli malli valmiina. Hänestä tulisi Suomen suuriruhtinaskunnan ensimmäinen kenraalikuvernööri, jonka johtoon keskitettäisi vallatun maan hallinto.

 

Sprengtporten ilmeisesti viivytti Mannerheimin lähetyskunnan ja Aleksanterin tapaamista, mutta päivää ennen kenraalikuvernöörin nimittämistä se oli tehtävä. Se tapaaminen Aleksanteri I:n ja Carl Erikin lähetyskunnan välillä 30. marraskuuta 1808 oli yksi käännekohta Suomen historiassa.

 

Itse asiassa Turun kuninkaalleen uskollinen johtava ryhmä oli jo vuosia varautunut tulevaan. Myöskään Henrik Gabriel Porthan, Matthias Calonius, Jakob Tengström, Robert Henrik Rehbinder ja Kustaa Mauri Armfelt eivät voineet tietää, mitä ajan monarkit ajattelivat tai sopivat, mutta Puolan jaot tuoreessa muistissaan ja Napoleonin sodat uutisissaan ajattelutapa oli tiedossa.

 

Suurvaltojen peli oli ratkaistu Suomen osalta, ja Mannerheim toimi sen mukaisesti. Hän totesi keisarille Suomen aseman muuttuneen, ilmoitti edustavansa suomalaisia ja halukkuutensa tehdä sopimuksen alamaisuudesta, jos ehdoista sovitaan. Kun Haminan rauha tehtiin vasta seuraavan vuoden syyskuussa, kysymys oli näkökulmasta riippuen Suomen itsenäisyysjulistuksesta tai vallankaappauksesta. Aleksanteri pyysi listan ehdoista, ja hän sai eteensä vaatimukset pitää kiinni lupauksesta säilyttää Suomessa voimassa olevat lait, oikeudet ja uskonto sekä pitkän listan muuta konkreettista. Aleksanteri vastasi, että se sopii. Teen teidän olonne paremmaksi kuin aikaisemmin, ja pidän kiinni omasta lupauksestani, jos vain te pidätte omastanne.

 

Näin mentiin Porvoon maapäiviin maaliskuussa 1809 ja lokakuussa Turussa Suomen suuriruhtinaskunnan ensimmäiseen hallituskonseljiin eli hallitukseen. Sen kansliatoimituskunnan puheenjohtajaksi tuli Carl Erik Mannerheim, ja lopulta hänestä tuli vuonna 1816 Keisarillisen Suomen senaatin talousosaston varapuheenjohtaja eli Suomen ensimmäinen pääministeri. Aatelointi kreiviksi tapahtui 1823. Kreivin arvo kulki isältä esikoiselle ja muut veljekset olivat paroneja, joka suomennettiin vapaaherraksi kuten marsalkka Mannerheimilla.

 

Carl Erik Mannerheim oli siis Turun realistien liittolaisineen autonomisen Suomen suuriruhtinaskunnan peruskiven muuraajana, arkkitehti ja rakennusmestari.

 

Ruotsalaiset seurasivat sitten perässä. Porvoon maapäivien aikoihin porvoolainen, Siikajoen taistelun voittaja kenraali Carl Johan Adlercreutz johti Ruotsissa vallankaappauksen, joka lopulta johti ranskalaisen marsalkka Jean-Baptiste Jules Bernadotten tuloon Ruotsin kruununperilliseksi ja kuningas Kaarle XIV Juhanaksi.  Elokuussa 1812 hän sopi Turussa Aleksanterin kanssa Ruotsin puolueettomuutta merkinneestä politiikasta, jota sitten kesti tämän vuoden 2022 toukokuuhun asti.

 

Aleksanteri I:n, Carl Erik Mannerheimin ja Ruotisin Bernadotten sopiman Pohjolan järjestyksen vahvisti lopulta Englannin ulkoministeri Robert Castlereagh vuonna 1814 Kielin rauhan ja Wienin kongressin yhteydessä.

 

Kaikki olivat tyytyväisiä. Aleksanteri sai autonomisesta Suomesta puskurin Pietarin suojaksi, ja suomalaiset saivat 100 vuotta rauhaa sekä mahdollisuuden kansalliseen nousuun. Ruotsi sai jo menetetystä Suomesta korvauksena Norjan Tanskalta, joka taas sai Saksasta Ruotsin Pommerin. Norjan siirtyminen Ruotsille merkitsi Tanskan uhkan poistumista Ruotsin läntiseltä maarajalta, ja se oli tärkeä Englannille, koska Venäjä pidättyi siitä alkaen etenemästä Atlantin rannikolle.

 

Se Pohjolan paketti pysyi sellaisenaan koossa sata vuotta ensimmäiseen maailmansotaan, kunnes maa tarvitsi jälleen Louhisaaren Mannerheimia, Carl Gustaf Emiliä itsenäistymiseen, itsenäisyyden puolustamiseen ja sen kestävään turvaamiseen – jälleen osana Pohjolan geopolitiikan kokonaisuutta. Siinä välissä oli kuitenkin kaksi sukupolvea.

 

Venäjän monien kansallisuuksien imperiumin ideologiana oli keisarin vallan universaali jumalallinen valtuutus, mutta se tarjosi samalla vuosisatojen mittaan mahdollisuuden räätälöidä ratkaisuja erilaisten geopoliittisten ympäristöjen erilaisille kansallisuuksille.

 

Mainittakoon, että Haminan rauhan ja Suomen ruhtinaskunnan hallinnon aloittamisen aikoihin syksyllä 1809 Pietariin saapui toisen hiljakkoin aloittaneen ja vielä varsin pienen maan ensimmäinen lähettiläs John Quincy Adams. Hän oli Yhdysvaltojen toisen presidentin John Adamsin poika, josta vuonna 1825 tuli Yhdysvaltojen kuudes presidentti. Hän oli ennen tuloaan kannattanut voimakkaasti Yhdysvaltojen puolueettomuuspolitiikkaa Ranskan vallankumouksen ja Napoleonin sodissa – vaikka oman vapaussodan aika oli tullut luvattua Ranskan antaman avun vastapalveluksi muuta. Nyt Adams seurasi Euroopan politiikkaa Pietarista kevääseen 1814 asti. Hän ystävystyi Aleksanteri I:n kanssa, ja hänen puolisostaan Louisa Catherinesta tuli seurapiirein suosikki. Se tarjosi sisäpiirinäkymän Napoleonin Moskovan hyökkäyksen ja lopullisen tappion aikaan kuten myös Aleksanterin ja Bernadotten tapaamiseen Turussa elokuussa 1812 – ja varsin ilmeisesti muutenkin Pietarin ympäristöön.

 

Presidentti James Monroe kutsui Adamsin ulkoministerikseen vuosiksi 1817-1825, ja siinä ominaisuudessa hän perusteli esimiehelleen vuonna 1823 hänen puheensa Monroe -doktriinista. Sen Yhdysvaltojen tuon ajan mukaisen pienvaltiorealismin argumentointi oli varsin lähellä Carl Erik Mannerheimin ja J.V. Snellmanin ajattelua. Viime vuosina esimerkiksi presidentti Clintonin ja presidentti Obaman ulkopoliittinen avustaja professori Charles Kupchan on palannut asiaan, kun Yhdysvallat on palannut aikaan, jolloin se on tunnistanut globaalin ylivoimansa suhteellisuuden.

 

 

Carl Gustaf (1797 – 1854) ja Carl Robert (1835 – 1914)

Louhisaaren toisen polven Mannerheim, Carl Gustaf oli Suomen sodan aikana 11 -vuotias, ja hänen nuoruutensa oli näin hänen isänsä valtiomiesvuosien aikaa. Hän oli luonnontieteilijä, aloitti virkauransa Pietarin valtiosihteerin virastossa ja jatkoi sieltä maaherrana kahdessa läänissä sekä Viipurin hovioikeuden ensimmäinen presidenttinä. Ajan loistokkaimpiin kartanolinnoihin kuuluneesta kymmenien palvelijoiden Louhisaaresta ei liene näkynyt paljoakaan tuolloista kaskiviljelmien ja savupirttien laajaa kansaa ilman omakielistä kirjallisuutta tai lehdistöä.

 

Mutta sitäkin paremmin suuriruhtinaskunnan aateliston ja säätyläisten ensimmäiselle sukupolvelle avautuivat loistavat näkymät suurvallan pääkaupungista Pietarista, kuten myös sadat virat ja upseerinurat – kuitenkin tietoisena, että ajan oloissa kaikki riippui Venäjän keisari Nikolai I:sta. Sen sukupolven aatelis- ja säätyläisnuorten ohjelmaksi tuli keisaria seuraten äärimmäinen poliittinen varovaisuus ja konservatiivisuus, mutta myös tavallisesti huomaamatta jäänyt taloudellisesti takapajuisen maan talouselämän radikaali liikkeelle laittaminen.

 

Vasta viime aikoina on dosentti Panu Nykänen on tuonut esiin, miten Suomen teknisen tutkimuksen, koulutuksen ja teollisuuden rakentaminen aloitettiin jo 1830 -luvulla mm. perustamalla Manufaktuurijohtokunta, Helsingin Teknillinen reaalikoulu ja saksalaisen insinöörin Martin Wetzerin johtama Mekaaninen instituutti. Nykänen myös tunnistaa, miten luonnontieteellisesti suuntautunut Carl Gustaf Mannerheim oli näissä hankkeissa vahvasti mukana.

 

Kuten tunnettua, samaan aikaan alkoi myös nousta suomalainen kansallisuusaate, kun vuonna 1822 yliopistoon tulivat opiskelemaan mm. J.V. Snellman, J.L. Runeberg ja Elias Lönnrot. Siitä kehittyi poliittinen kansallinen liike kärkenään Snellman, joka opetti sivistyksen voimin sekä kansallista tulevaisuutta että ulkopoliittista itsehillintää. Laajan kansan suomenkielinen nuoriso omaksui hänen aatteensa, mutta se ei ollut helppoa vuonna 1835 syntyneelle Louhisaaren kolmannen polven Mannerheimille, Carl Robertille.

 

Euroopassa oli nousussa liberalismi ja Ruotsissa skandinavismi. Niistä tuli Carl Robertin ja monien muiden ruotsinkielisten opiskelijaradikaalien aate, joka törmäsi sekä keisarilliseen hallintoon että snellmanilaiseen nuorisoon. Englannin ja Ranskan hyökätessä vuosien 1853–1856 Krimin sodan aikana Suomen rannikoille, snellmanilainen lukeneisto ja laaja kansa pysyivät lojaaleina suuriruhtinaalleen. Se ei sopinut Carl Robertille, joka keväällä 1858 kirjoitti Ylioppilasteatteriin kumpaakin pilkkaavan näytelmän. Seurauksena oli hänen määräaikainen ja rehtori Gabriel Reinin kokonaan erottamiseen yliopistosta. Vuonna 1862 kolmannen polven kreivi Mannerheim avioitui ajan taloudellisen mahtimiehen John von Julinin tyttären Hedvig Charlotta Helenen kanssa.

 

Kuva Carl Robert Mannerheimista on ristiriitainen. Dosentti Petri Paju pitää todennäköisenä, että apen perinnönjako liittyi ajan hengessä tapahtuneeseen suuntautumiseen kohtuullisesti menestyen talouselämään. Kuitenkin jälkikuvan pääsävyksi ovat jääneet henkilökohtaiseen konkurssiin johtaneet elämäntapa ja pelivelat – sekä vuonna 1679 perheen jättämistä merkinnyt muutto Pariisiin. Carl Robert palasi kotimaahan vuonna 1887, perusti Systema Oy:si kehittyneen konttorikoneita tuoneen menestyneen yrityksen ja kuoli vuonna 1914.  

 

Pian Mannerheimien häiden jälkeen tammikuussa 1863 Puolassa alkoi pitkään kytenyt kapina sitä hallinnutta Venäjää vastaan. Ajan liberaalit kotimaassa ja ulkomailla vaativat suomalaisia liittymään kapinaan, mutta Snellman opetti yliopistossa ja lehdistössä toisin. Hänen mukaansa vapaus kyllä tulee, mutta sitä kohti on edettävä sivistyksen voimin vain siinä tahdissa kuin omat voimat riittävät. Älkää olko yllytyshulluja. Nyt kapinaan liittyminen vain tuhoaisi jo saavutetun.

 

Snellmanin linjan tuloksena oli Aleksanteri II:n liittoutuminen nousussa olleiden snellmanilaisten suomalaisten kanssa. Lehtimieheksi ja kommunistiksi hiljakkoin syytetty Snellman nimitettiin professoriksi. Suomen valtiopäivät kutsuttiin koolle ensimmäistä kertaa sitten Porvoon valtiopäivien 1809. Suomen kieli sai virallisen aseman. Suomi sai oman rahan eli markan. Snellman nimitettiin raha-asian senaattoriksi.

 

Aleksanteri II kukisti Puolan kapinan kovin ottein, mutta hän sai Helsinkiin suomalaisten rakastamana patsaan parhaalle paikalle.

 

 

Carl Gustaf Emil, Suurvallan ongelmanuori ja tähti 1867 – 1914

Suomen historian pahimmat 200 000 uhria vaatineet katovuodet huipentuivat vuoteen 1867. Sinä vuonna Helene ja Carl Robert Mannerheim saivat kolmannen lapsensa, jolle annettiin nimeksi Carl Gustaf Emil. Tullessaan 50 vuotta myöhemmin joulun alla 1918 valtionhoitajana Lontoosta ja Pariisista kotimaahan Carl Gustaf Emil sanoi Turun Sanomien mukaan, että ”Turun kaupunki on aina ollut lähellä hänen sydäntään, ja se on ollut hänelle erittäin rakas syystä, että hän… on kasvanut ja saanut kasvatuksensa näillä seuduilla”.

 

Mutta se kasvaminen ja kasvatus eivät kuitenkaan olleet helppoa nuorukaiselle, jota tänään sanottaisi rasavilliksi tai ongelmanuoreksi. Hänen moniin törmäilyihinsä liittyivät mm. erottaminen Helsingissä lyseosta, luokalle jääminen ja erottaminen Haminan Kadettikoulusta. Taustalla lienevät olleet osaltaan isän pelivelkaiseen konkurssiin johtanut elämäntapa ja pako Pariisiin. Carl Gustaf menetti neljätoistavuotiaana äitinsä, ja seitsemän sisaruksen hoito jaettiin sukulaisten kesken. Muistiin jäi kipeitä kohtia, mutta läheisten sukulaisten lisäksi jäi myös elinikäisiä ystäviä. Yksi heistä oli alkeis- ja kadettikoulun kaveri, insinööri Martin Wetzerin poika, tuleva kenraali Martin Wetzer.

 

Viimein kunnon opiskelun avulla ja sukulaisten tuella Mannerheim pääsi 20 -vuotiaana 1887 Pietariin Venäjän Nikolain ratsuväkiopistoon. Kukaan ei tiedä, miksi ja miten se tapahtui, mutta tässä vaiheessa Carl Gustav Emil otti itseään niskasta kiinni, ja niin alkoi 30 vuoden loistokas sotilasura suurvallan armeijassa.

 

Samoihin aikoihin oli kuitenkin alkanut käänne sekä Euroopassa että Venäjän Suomen politiikassa. Saksa oli purkanut Wienin kongressin tasapainon yhdistymällä 1871. Venäjä, Ranska ja Englanti näkivät uuden nousevan suurvallan haasteen, ja niiden välille syntyi ensin poliittisia ja sitten sotilaallisia sopimuksia.

 

Suomessa nousuaan jatkanut kansallisuusaate oli viriämässä itsenäisyystahdon suuntaan. Pietarissa pääteltiin, että tulevassa sodassa Saksaa vastaan vihollinen yrittäisi nousta maihin Suomeen ja suomalaiset käyttäisivät sitä tehdäkseen kapinan – kuten sitten kävikin. Pietarin johtopäätös oli aloittaa Suomen venäläistäminen eli sortokaudet ja pian myös linnoittaminen.

 

Venäjällä sotilasuraa tehnyt Mannerheim oli pahimman sortokauden ajan pois Suomesta, mutta seurasi kotimaan poliittista kehitystä. Tunnemme hyvin komean nuoren miehen keisarillisen upeista kuvista hänen uransa ensimmäistä vuosista alkaen vuonna 1909 saatuun nimitykseen Puolaan omaan ratsuväkirykmenttiin. Sitä seurasi kaksi vuotta myöhemmin ylennys kenraalimajuriksi sekä keisarin seurueeseen. Paraatikuvien varjoon on kuitenkin jäänyt ensimmäisen maailmansodan vuosien jatkuvien taistelujen hikinen ja verinen arki jossakin Galitsiassa – mikä kuitenkin muodosti joulukuussa 1917 kotiin palanneen kenraaliluutnantin lähimmän muita paremman arvostelu- ja toimintakyvyn perustan.

 

Jouluaattona 1913 kenraalimajuri Mannerheim sai nimityksen Erillisen ratsuväkiprikaatin komentajaksi Varsovaan. Tuossa vaiheessa Venäjällä ja Ranskalla oli vuosia yhteistyössä valmistellut sotasuunnitelmat hyökkäyksestä Saksaan ja Itävaltaan – jos sota syttyy. Kuten tunnettua Sarajevon laukauksia seurasi ensin Itävallan ultimaatumi ja sodanjulistus Serbialle, ja sitä seurasi Venäjän armeijan osittainen mobilisaatio. Sen mukaisesti Mannerheimin prikaati sai 29. heinäkuuta 1914 käskyn suunnata etelään Itävallan Galitsian rajalle. Sitä taas seurasi Saksan ultimaatumi sodasta, jos mobilisaatio jatkuu.

 

Seuraavana päivänä Nikolai II vastasi ulkoministerilleen Sergei Sazanoville ”Olette oikeassa” vaatimukseen täydellisestä liikekannallepanosta. Sitä seuraavana päivänä Saksan keisari Vilhelm II meni Berliinin linnansa parvekkeelle ja julisti sodan kansan hurratessa. Pari päivää myöhemmin Englannin ulkoministeri Edward Grey katsoi Lontoossa ikkunasta hämärtyvään St. Jamesin puistoon ja sanoi: ”Lamput sammuvat koko Euroopassa, emmekä näe niiden syttyvän omana aikanamme.”

 

Ensimmäinen maailmansota oli alkanut. Sen syttymisen historia on tänään suurvaltojen esikuntien tiedostama ja varoma esimerkki siitä, miten jännityksen eskaloituminen voi tietyn pisteen saavutettuaan karata käsistä ja johtaa väistämättä sotaan.

 

 

Sotaretki Galitsiaan 1914 – 1917 

Venäjän hallinnassa ollut Puola muodosti kiilan Saksan ja Itävallan väliin. Sen pohjoispuolella käytiin heti elokuussa 1914 Saksan voittoon päättynyt Tannenbergin taistelu. Mannerheimin johtaman prikaatin armeijakunta hyökkäsi kuitenkin menestyksellä maailmansodan itärintaman eteläisellä lohkolla. Itävalta perääntyi Galitiasta eli nykyisestä läntisestä Ukrainasta Wislokjoelle. Useiden havaintojen, arvioiden ja kunniamerkkien perusteella kenraalimajuri Mannerheim johti runsaat kaksi vuotta jatkuvien taisteluiden keskellä usein sekä itseään että joukkoaan yli ajankin kohtuudenkin tuleen laittaen.

 

Tuolloinen armeijansa arvostetuin urhoollisuusmitali IV-luokan Yrjön risti myönnettiin Mannerheimille raskaiden uhrien Optovan taistelusta joulukuun puolivälissä 1914. Sophie sisko sai kirjeen: "Nyt, jos niin käy, voin kuolla tyynesti; minua olisi kiusannut, jos olisin kuollut ennen kuin olisin saanut Yrjänän ritarikunnan pienen valkean ristin.” Englantilaisen sotahistorioitsija J.E.O. Screenin mukaan usein tuleen menneen Mannerheimin hengen säästi sotien aikana hyvä onni.

 

Helmikuussa 1915 Mannerheim määrättiin komentajaksi maineikkaaseen 12. Ratsuväkidivisioonaan, jonka neljän rykmentin 4500 miehestä ja hevosesta suurin osa oli ukrainalaisia Kiovan pohjoispuolelta – samalta alueelta kuin sitten talvella 1940 Raatteen tielle jäänyt. Lopulta saksalaiset tulivat itävaltalaisten tueksi, venäläisten rintama murtui, ja he joutuivat perääntymään Galitsiasta. Sitä seurasi vuoden 1916 venäläisten suurin tappion hyvin edennyt Brusilovin vastahyökkäys. Siinä vaiheessa Venäjän voimat olivat kuitenkin loppumassa.

 

Tilannetta vielä heikensi puolueettoman Romanian liittyminen ympärysvaltojen eli itärintamalla Venäjän puolelle, mikä kuitenkin johti Venäjän joukkojen siirtämiseen tukemaan sen Romanian heikoksi osoittautunutta armeijaa. Näin vuoden 1916 lopulla myös Mannerheimin divisioona ratsasti lähes 600 kilometriä etelään Romaniaan.

 

Seuraavan vuoden 1917 alussa oli 12. divisioonan lepovuoro, ja Mannerheim pääsi matkustamaan kuukauden lomalle Suomeen. Jo menomatkalla Pietarissa näytti pahalta. Keisarin seurueeseen kuuluneena kenraalina hän kävi tervehtimässä Nikolaita, mutta hän näytti olevan muissa maailmoissa. Keisarinna oli sen jälkeen eloisa, mutta vaikutti ”riutuneelta”. Lomamatka jatkui Pietarista kotimaahan kaksi päivää ennen Nikolai II:n kruunusta luopumiseen johtanutta Duuman istuntoa.

 

Helsingissä oli vielä rauhallista, ja se helpotti. Paluumatka alkoi sitten illalla 9. maaliskuuta 1917. Junan saapuessa seuraavana aamuna Pietariin siellä oli omituisen hiljaista. Mutta pian hotellin edessä oli meteli ja vahtimestari tuli sanomaan, että upseereita etsitään ammuttavaksi. Mannerheim piileskeli ja seikkaili Pietarissa 15. päivään maaliskuuta asti – samaan päivään, jolloin Nikolai II luopui kruunusta. Divisioonaansa saavuttuaan komentaja havaitsi vallankumouksen tulleen sinnekin; valta oli siirtymässä sotamiesneuvostoille.

 

Mannerheim ylennettiin kevätkesällä kenraaliluutnantiksi sekä VI Ratsuväkiarmeijakunnan komentajaksi. Armeijan sisäisen tilanteen kärjistyessä hän mm. pakotti omalla tykistöllään yhden divisioonansa ampumahautoihin.

 

Armeijakunnan rintamavastuuna oli nykyisen Romanian Suceavan kaupungin ympäristö. Siellä Louhisaaren poika myös juhli 50 vuotispäiväänsä 4. kesäkuuta 1917. Sukulaiset muistivat kirjein, ja päivänsankari vastasi: ”Hyvä serkkuni Hedvig, Ota vastaan sydämelliset kiitokseni siitä, että muistit vielä suhteellisen pirteää vanhusta hänen viisikymmentävuotispäivänään…”

 

Tuossa vaiheessa entinen keisarikunta oli ajautumassa toiseen ja ratkaisevaan lokakuun bolsevistiseen vallankumoukseensa. Eivätkä asiat olleet hyvin Suomessakaan.

 

Itse asiassa maailmansodan ensimmäiset vuodet olivat olleet suuriruhtinaskunnalle varsin hyvää aikaa. Suomesta oli lopetettu sekä armeija että asevelvollisuus, ja rannikon vahvat linnoitukset suojasivat Saksan laivastolta. Maan teollisuus laajeni ja kukoistikin, kun Venäjän armeija osti sen mitä pystyttiin tuottamaan.

 

Keisarillisen Venäjän sortokaudet tietenkin harmittivat, ja Suomessakin maaliskuun 1917 Nikolai II:n kaatanut vallankumous herätti suurta riemua. Maassa olleiden noin 70 000 venäläisen sotilaan ammuskelu kaduilla ja kymmenien upseereiden murhat olivat tietenkin ikäviä, mutta niitä tasoitti Venäjän väliaikaisen hallituksen politiikka perua suuri osa sortokauden sortavista päätöksistä. Samana iltana kun Lenin saapui Pietariin 16. huhtikuuta, siellä juhli Suomen ja Venäjän taiteen kuohuvin kerma Suomen taidenäyttelyn avajaisia – pahaenteisenä skandaalina Vladimir Majakovskin raivokas riehuminen ja ryntääminen ystävysten Akseli Gallen-Kallelan ja Maxim Gorkin väliin ahmimaan heidän lautasiltaan. Samaan aikaan Helsingissä aloittivat toimintansa sekä Oskari Tokoin senaatti että vasemmistoenemmistöinen eduskunta.

 

Mutta ilo loppui lyhyeen. Suomenkin järjestysvalta romahti. Venäjän kysyntä loppui ja työttömyys räjähti. Viljan tuonti Venäjältä hiipui ja elintarvikepula koetteli vähävaraisia. Venäjällä politiikka ja Suomessa venäläinen sotaväki radikalisoituivat nopeasti kohti Leninin bolsevikkeja, ja Suomen SDP:n johto seurasi perässä. Ristiriidat johtivat syksyllä eduskuntavaaleihin ja porvareiden enemmistöön eduskunnassa. Se ehti nipin napin kokoontua ja valita puhemiehensä juuri ennen kuin Vladimir Lenin julisti Venäjän vallankumouksen 7. marraskuuta 1917.

 

Leninin julistukseen liittyi rauhandekreetti, joka vaati sekä rauhasta sopimista kapitalististen hallitusten kanssa että mailmanvallankumousta niiden kumoamiseksi. Koko Neuvostoliiton elinajan joulupäivään 1991 se merkitsi ulkopolitiikassa tiettyä liikkumavaraa, mutta myös lopulta ratkaisemattoman ristiriitaa. Näin Venäjälle myös neuvostovaltiona oli tarpeen vaatiessa mahdollisuus asettaa realismi ideologian edelle, mutta Ukrainan hyökkäyksen yhteydessä on noussut kysymys, mitä nykyinen ideologinen ”Russkiy Mir” siltä osin tarkoittaa.

 

Marraskuun 16. päivän aamuyöllä 1917 Suomessakin oli kaksi tuntia voimassa päätös vallankumouksesta, mutta se peruttiin nipin napin lähinnä Santeri Alkion öisen eduskuntataktikoinnin tuloksena. Viimein saatiin valittua P.E. Svinhufvudin senaatti ja julistettua Suomi itsenäiseksi 6. joulukuuta. Monet epäröivät, uskaltaako sen tehdä, kun maassa on 70 000 vallankumouksellista venäläisiä sotilaita. Lopulta hiivittiin rohkeasti ja mahdollisimman vähin äänin hetken auki olleesta ikkunasta itsenäisyyteen.  

 

Joulukuun 16. päivänä 1917 Helsingin asemalaiturille astui 50 -vuotias, Venäjän armeijassa 30 vuotta palvellut, reserviin siirretty mutta tosiasiallisesti erotettu vapaaherra, kenraaliluutnantti Carl Gustaf Emil Mannerheim. Junamatkallaan Odessasta hän oli vastoin ajan henkeä säilyttänyt oman henkensä, kuten samassa junassa tullut – nuoruuden kaveri eversti Wetzerkin.

 

 

Carl Gustaf Emil Helsingin asemalaiturilla 1917

Mikä teki Mannerheimista tuosta tilanteesta sen mitä hänestä tuli?

 

Kuten sanottu, Mannerheimin tutuissa keisarillisen ajan kuvissa näkyy nuori komea mies loistavissa univormuissa ja sitten jatkossa Suomessa tyylikäs suomalainen kenraali ja marsalkka paraateissa tai esikunnassaan. Mutta joulukuussa 1917 Helsinkiin saapui sotilas, joka oli edelliset kolme vuotta ratsastanut ja edennyt taistellen 1000 kilometriä Varsovasta Romaniaan rajalle. Jos tutkijat ovat häntä jostakin moittineet, hän ei viihtynyt esikunnassa vaan meni etulinjoihin ollakseen selvillä siellä tilanteesta. Yhdeksi syyksi on myös mainittu, ettei hän ollut saanut Pietarissa yleisesikuntakoulutusta mihin on myös lisätty, että ajan opissa siinä oli hyvätkin puolensa.

 

Koskettavin osa Mannerheim -kirjallisuutta on hänen muistelmiensa ensimmäisen osan III luku, jossa voi aavistaa kenraalin alla ratsun laukan, ruudin savua, tykistön jylyä, hikeä ja hengenvaaraankin. Muistelmia ei ole koskaan moitittu täsmällisyydestä, mutta etenkin ensimmäisen osan vain hänen tiedossaan olleista tapahtumista ymmärtää, mitä marsalkka tunsi sisällään vielä kauan koetun jälkeenkin.

 

Yksi Väinö Linnan käsikirjoituksen kustantajan hylkäämistä yleisinhimillisen nerokkaista kohdista oli jatkosodan asemavaiheen tilannekuva: ”Tosiasiassa asioiden todellinen laita tajuttiin vain huipulla ja sitten pohjalla. Välillä oli sokeata uskoa, joka pisti päänsä pensaaseen ja kieltäytyi näkemästä.” Aivan ilmeisesti Helsingin asemalaiturilla oli 16. joulukuuta 1917 käsitystä sekä huipulta että etulinjasta.

 

Vuosina 1917 ja 1918 Suomen demokraattinen poliittinen johto koki etäältä ja jäljessä Venäjän bolsevistisen vallankumouksen, ja se oli pitkään omituisen sinisilmäinen. Eihän sellaista voi Suomessa sattua. Samaan aikaan venäläiset toverit olivat varsin hyvin opettaneet suomalaiset sosialistit naamioimaan vallankumousyrityksensä.  Mannerheim oli kokenut Venäjällä vallankumouksen etenemisen, ja hän sanoo ilmeisen oikein muistelmissaan, että kotimaahan palatessaan hän ei pohtinut alkaako vallankumous Suomessa vaan, milloin se alkaa – ja se nähtiin pian.

 

Pitkään yhden ympärysvallan korkeassa sotilasjohdossa palvelleena Mannerheimilla oli jo kesällä 1917 ilmeisen realistinen kuva maailmansodan lopputuloksesta etenkin sen jälkeen, kun myös Yhdysvallat oli julistanut Saksalle sodan saman vuoden huhtikuussa.

 

Mannerheimin tuolloinen käsitys Venäjän ja Suomen tilanteesta tuli esiin läheisellä lohkolla palvelleen eversti Martin Wetzerin vierailun aikana kesällä 1917. Wetzer muisteli Mannerheimin uskoutumista: ”Täällä ei voi saada sotilaana mitään aikaan, mutta suomalaisina meillä on velvollisuus yrittää estää, ettei itäinen myrskyaalto hukuta maatamme. Se on meille vaatimus, jonka mahdollisesti voimme täyttää.” Tämän jälkeen suomalaiset menivät illalliselle upseerimessiin, ja Mannerheim kuiskasi: ”Ole varovainen, mitä puhut.”

 

Kuitenkin Suomen historian kannalta kauaskantoisinta oli 30 vuoden ura ajan suurvallan korkeimman johdon läheisyyteen ymmärtämään, miten suurvallat ajattelevat. Pienessä maassa ei koskaan tiedetä, mitä suurvaltojen johtajat murrosaikoina suunnittelevat ja tekevät eivätkä he usein itsekään tiedä ennen kuin on pakko. Sitä ei voinut tietää Mannerheimkaan, mutta pienen Suomen onni oli kahden maailmansodan aikana ylipäällikkö, joka tiesi miten suurvallat ajattelevat, ja miten siitä syntyy sattumanvaraisena sivuvaikutuksena se rautainen raami, joka muodostaa pienen valtion välttämättömyyden tai parhaassa tapauksessa vaihtoehdot. Se merkitsi muista suomalaisista poikkeavaa kykyä asettua katsomaan ylhäältä päin Suomen paikkaa toisiaan vaanivien suurvaltojen voimakentässä ja päätellä sen perusteella pienen maan mahdollisuuksia.

 

Voi myös mainita, että keväällä 1976 Richard Neustadt opetti Harvardin J.F. Kennedy School of Governmentin kurssilla Yhdysvaltojen presidentin vallan perusteista kuin suoraan Mannerheimilta opittuna. Sen mukaan muodollinen asema ei tuo valtiollista valtaa, vaan se antaa vain mahdollisuuden siihen. Sen mahdollisuuden käyttämiseksi valtiollisen johtajan on ymmärrettävä, että kaikki valta on pohjimmiltaan arvovaltaa – ja sen Mannerheim osasi säilyttää läpi elämänsä. Jos johtaja haluaa alaisten ja kansan seuraavan, hänen on myös vakuutettava muut ammattitaidostaan – ja siitä oli näyttöä. Valtiollinen johtaja tietää omassa yksinäisessä mielessään, että tekeepä mitä tahansa aina tulee vastahyökkäys. Kaikkia tai omia kannattajiakaan tyydyttävää tulosta ei voi saavuttaa ja siksi on tiedettävä mikä on paras mahdollinen tappio. Hän ei saa koskaan sulkea ovia ennen omaa ratkaisevaa päätöstään – mitä vain harvat aikalaiset ymmärtävät ja myöhemmät tutkijat aina ihmettelevät.

 

Väinö Linna sanoi myös Tuntemattomasta sotilaasta sensuroidussa kesän 1942 syntymäpäivän Hitlerin vierailun kommentaarissa Mannerheimia ”umpikieroksi kosmopoliitiksi”. Kun kirjailijan sinänsä ihailevat sanat muuttaa ”valtioviisaaksi geopoliitikoksi”, siinä on ilmeisen paljon asian ydintä. Mannerheim pystyi sijoittamaan isänmaan maapallokartalle suurvaltojen voimakenttään pelaamalla kortit lähellä liivejä niin, että pahimmassakin paikassa oli aina jäljellä sulkematta jätetty hengissä pysymisen vaihtoehto.

 

 

Carl Gustaf Emilin vapaussota 1917 – 1918

Mannerheim tuli siis kotimaahan Helsinkiin 16. joulukuuta 1917. Tuohon aikaan Venäjän ja Saksan rauhanneuvottelut olivat alkaneet Brest-Litovskissa, ja Suomi etsi itsenäisyydelleen tunnustusta joka suunnasta. Senaatin 4. joulukuuta itsenäisyystiedonantoon eduskunnalle sisältyi esitys demokraattiseksi hallitusmuodoksi, ja eduskunnan perustuslakivaliokunta alkoi käsitellä sitä hyvässä uskossa. Monissa kaupungeissa jatkuivat kuitenkin marraskuun yleislakon jälkeiset levottomuudet, mutta itsenäisen tasavallan hallitus oli ilman järjestysvoimaa. Turussa Venäjän ukrainalaisen joukko-osaston sotamiesneuvosto ei ollut vielä bolsevikkien vallassa, ja se tuli lopulta rauhoittamaan mellakontia.

 

Tammikuun 8. päivänä Svinhufvudin senaatti nimitti Sotilaskomitean tekemään, mitä on tehtävissä. Pari päivää myöhemmin Mannerheim osallistui sen kokoukseen, ja juuri kolme vuotta sotaa käyneenä ja keskeltä vallankumousta tulleena hän näki heti, etteivät herrat olleet kartalla. Syntyneessä sanailussa Mannerheim kehotti perustamaan nopeasti sotilaallisen tukialueen Etelä-Pohjanmaalle, mihin voitaisi nojata vallankumouksen alkaessa väistämättä ja pian.

 

Senaatin puheenjohtaja Svinhufvud antoi Mannerheimille valtuudet ”järjestyksen ylläpitämiseen Pohjois-Suomessa” 16. tammikuuta. Rahaa puuttui, mutta onneksi kadulla tuli vastaan asian ymmärtänyt koulukaveri Privatbankenin toimitusjohtaja Axel Ehrnrooth. Jälleen läheltä piti matkan jälkeen, kolme päivää myöhemmin Mannerheim oli esikuntineen Vaasassa tilillään Ehrnroothin lähettämät rahat. Toimitusjohtaja lohdutti johtokuntaansa, että onhan tämä epävarma sijoitus, mutta jos se ei kannata, menee kaikki muukin.

 

Mannerheim puolestaan pani Vaasassa töpinäksi, eikä antanut häiritä senaatin puheenjohtaja Svinhufvudin todellisuudesta irronneita neuvotteluja Helsingin venäläisten bolsevikkisotilaiden neuvoston kanssa. Omassa esikunnassakin oli vastustusta, mutta Pohjanmaan venäläisten varuskuntien aseiden riisumisen – kuten ensimmäinen päiväkäsky sanoi – ”Suomen tasavallan joukkojen ylipäällikkö” päätti alkaa aamuyöstä 28. tammikuuta. Ja hyvin se meni.

 

Takana oli kolmenkymmentä vuotta koulutusta, josta kolme viimeistä varsin käytännöllistä. Tutuksi oli tullut myös sekä venäläisten upseereiden että sotilaiden silloinen sieluntila. Keskenään riitelevien ja vielä monien kansallisuuksien upseereiden johtamiskokemuskin oli koko kevään suureksi avuksi. Varmuuden vuoksi ratkaiseviin tehtäviin Mannerheim sijoitti varmimmat ja tuoreimmin kokeneet luottomiehet, kuten juuri Martin Wetzerin. Ainoa uusi asia oli isänmaan vapauttamisesta innokkaasti halunneiden ja ryssänupseeria epäilleiden pohjalaisten talonpoikien varaslähdön hillintä, mutta siihenkin Louhisaaren pihoilla ja Ukrainan etulinjoilla opittu suostuttelutaito riitti.

 

Samaan aikaan Helsingissä oli menossa Kullervo Mannerin ja O.V. Kuusisen SDP:n sekä Ali Aaltosen punakaartien vallankumouksen valmistelu. Lenin oli luvannut aseet ja Aaltosen strategia oli yksinkertainen. Otetaan vähin asein hallintaan suuret kaupungit ja asejuna Pietarista tuo lisää niin paljon, että niiden ympäristötkin saadaan nopeasti hallintaan. O.V. Kuusinen junailisi läpi päätökset puolue-elimissa, ja sosialistinen vallankumous olisi sillä selvä. Epäilemättä naamiointi oli loistava.

 

Säätytalolla perustuslakivaliokunnan huoneessa käsiteltiin K.J. Ståhlbergin johdolla Svinhufvudin senaatin esitystä demokraattiseksi hallitusmuodoksi, ja siinä olivat koko ajan pokkana mukana asiallisin puheenvuoroin myös Manner, Kuusinen ja Sirola. Samaan aikaan he kuitenkin johtivat sosialidemokraattien ryhmähuoneessa kokouksia vallankumouksen aloittamiseksi aamuyöstä 28. tammikuuta. Niin myös tehtiin. Tuona maanantaiaamuna P.E. Svinhufvud, Lauri Ingman, Santeri Alkio, Väinö Tanner ja Juhani Aho kuten monet muut ihmettelivät kappas vaan kaupungille ilmestyneitä kaartilaisia kivääri olalla ja punainen nauha käsivarressa.

 

Kaiken siis piti olla selvä. Ja olisi ollutkin, ellei Mannerheim olisi ottanut ajoissa aloitetta käsiinsä.

 

Näin alkoi Suomen vapaussota. Ja voi myös sanoa Suomen osalta Venäjän keisarikunnan hajoamissota, joka myös onnistui – toisin kuin Ukrainassa. Kevään 1918 kulku Suomessa on yleisesti tunnettu, mutta ei kovinkaan paljon sen reaalinen suurpoliittinen taustatilanne – kuten ei myöskään, miksi Ukrainassa kävi toisin ja miksi sen täytyy nyt käydä vapaussotaansa Neuvostoliiton hajoamissotana.

 

Koko Brest-Litovskin rauhanneuvotteluiden ajan Saksan ja Neuvosto-Venäjän johdossa käytiin ankaraa kamppailua tavoitteista. Venäjällä voitti nopeaa maailmanvallankumousta kannattanut Trotski ja Saksassa maan todellinen sotilasjohtaja kenraali Ludendorff. Kumpikin asetti todelliseen tilanteeseen nähden suuruudenharhaiset tavoitteensa pitkälle toisen alueelle. Venäjän puolella päätyi katastrofiin maan historiassa vertaansa vailla oleva Trotskin uhkapeli – ellei oteta lukuun nyt Ukrainassa menossa olevaa. Saksan puolella Ludendorff oli aluksi niskan päällä, ja hänellä oli valmis suunnitelma hyökätä Pietariin. Lopulta kesän mittaan onnistui länsirintamalle keskittymistä vaatineen ulkoministeriön hätäjarrutus, mutta liian myöhään. Jos Pietarissa tai Berliinissä olisi talvella 1918 voittanut realismi eli jos rauha olisi tehty rintamalinjalle, olisi Suomi jäänyt Leninin käsiin.

 

Rauha tehtiin 3. maaliskuuta. Siinä Suomen itärajan tasolta Ukrainan itärajalle ja Mustalle merelle sovittiin etupiiri Saksalle, joka järjesti kuhunkin maahan itselleen sopivan hallinnon. Suomen draamaan kuului, että tilanteesta täysin tietoinen Suomen punakaartien esikunta antoi samana päivänä käskyn yleishyökkäyksestä kohti varmaa katastrofiaan. 

 

Loppukeväällä 1918 Saksa näytti Helsingistä katsoen voittamattomalta, ja sen hetken suurvallan sanelema reaalimaailma tuli Suomessa vastaan Mannerheimin toukokuun 16. päivän voitonparaatin jälkeen.

 

Mannerheimin puhe senaatille oli yliampuva, mutta P.E. Svinhufvudilla ja J.K. Paasikivellä oli kuitenkin muita ulko- ja sisäpoliittisia syitä ajaa Suomeen monarkia ja saksalainen kuningas sekä saksalainen armeijan johto myös Mannerheimille. Vielä hänen muistelmistaan näkyy miten ratkaisu kirveli kenraalia, joka oli juuri luonut ja johtanut tasavallan armeijan torjumaan vallankumouksen ja oli tuossa vaiheessa ilmeisen varma, että suursota päättyy Saksan tappioon.

 

Niinpä Mannerheim lähti kesäkuun alussa ovet paukkuen Tukholmaan; vielä muistelmissa häneltä riitti vinoilua silloiselle senaatille, jonka puheenjohtajan J.K. Paasikiven kanssa oli sentään jo hoidettu muistelmien valmistelun vaiheessa yksi sekä sota että rauha. Mutta lähtiessään Mannerheim tiesi, missä suurvallat menivät ja ne tiesivät, kenestä oli kysymys. Koko kesän ja alkusyksyn 1918 kaikkien suurvaltojen Tukholman lähettiläät pitivät tiivistä yhteyttä Mannerheimiin, ja niiden vakoilijat kuuntelivat hänen hotellihuoneensa seinän takana, mitä siellä puuhattiin. Arkistoista löytyneiden tiedusteluraporttien perusteella voi päätellä Mannerheimin ammattimiehenä olleen perillä asiasta. Jälleen kortit lähellä liivejä pelaten hän vedätti koko kesän myös Saksaa ja keksi tekosyitä torjua kutsu käydä tervehtimässä keisari Vilhelmiä – kuten lomamatka Norjaan Kitty Linderin ja hänen veljensä kanssa.

 

 

Carl Gustav Emil, valtionhoitaja 1918 – 1919

Kesällä 1918 Suomessa käytiin tunnettu kamppailu tasavallan ja monarkian välillä. Monarkistien lehtien uutissivuilla kasvoivat otsikot Saksan tappioista ja pääkirjoituksissa vaatimukset saksalaisen kuninkaan saamisesta. Viimein 9. lokakuuta 1918 raskaasti vajaalukuinen eduskunta valitsi Suomelle kuninkaaksi Hessenin maakreivin Fredrik Kaarlen vuoden 1771 perustuslain pohjalta – joka siis olisi antanut saksalaiselle Suomen kuninkaalle Kustaa III:n vallankaappauksen yksinvaltaiset oikeudet.

 

Mutta jo kuningasta valittaessa Svinhufvud ja Paasikivi huomasivat, että nyt menee huonosti. Saksa häviäisi, ja miten voittajat suhtautuisivat Suomeen, jossa olisi vihollisen ruhtinas yksinvaltaisena kuninkaana? Mannerheimilla oli jälleen käyttöä. Hänet kutsuttiin matkustamaan Lontooseen ja Pariisiin lepyttelemään voittajia. Niinpä samaan Tukholman laivaan lähtivät eduskunnan puhemies Lauri Ingman esittämään virallisesti jo häviämässä olevien saksalaisten Fredrik Kaarlelle eduskunnan päätös hänen kuninkuudestaan, ja Mannerheim kertomaan voittajille, miten demokraattinen maa Suomi on.

 

Ajan kuluksi istuttiin tuttujen kesken iltaa, ja Mannerheim sanoi, että taidatte olla vähän myöhässä. Ingman vastasi, että laitamme maailman tosiasioiden eteen. Ingman taas epäili Mannerheimin esittämää suunnitelmaa hyökätä Pietariin tukemaan alkanutta valkoisten yritystä kaataa Lenin. Mannerheim puolestaan sanoi sen onnistuvan, koska hän itse johtaisi hyökkäystä.

 

Marraskuun 11. päivänä 1918 tehtiin sitten Saksan tappion mukainen ensimmäisen maailmansodan aselepo. Saksalaiset vetäytyivät kautta itärintaman, ja Venäjän tukemat bolsevikit seurasivat perässä. Englannissa alkoi sotaministeri Winston Churchillin ja ulkoministeriön kamppailu mennäänkö mukaan Venäjän sisällissotaan. Sotaministeri lähetti lisää brittejä Murmanskiin ja Itämerelle laivasto-osaston tehtävänään edistää hänen majesteettinsa hallituksen etuja. Vara-amiraali Alexander-Sinclair sähkötti takaisin, että tehtävää helpottaisi, jos kerrotte mitä ne edut ovat.

 

Suomessa Svinhufvud ja Paasikivi saivat lähteä maan johdosta, ja Mannerheimille sähkötettiin Lontooseen eduskunnan päätös hänen valinnastaan Suomen valtionhoitajaksi. Matka Lontooseen ja Pariisiin meni kohtalaisen mutta ei ratkaisevan hyvin. Yhdysvaltojen ja Englannin Suomen tunnustaminen sekä Ranskan diplomaattisuhteiden palauttaminen jäivät epäselvään tulevaisuuteen, ja uusi valtionhoitaja saapui jouluksi kotiin.

 

Talvella 1919 valtionhoitaja Mannerheimilla oli ontto olo. Saksan liittolaisena maa oli ajan pakotelistalla. Tunnustamaton valtio ei voinut nostaa omilta autonomisen suuriruhtinaskunnan aikaisilta ulkomaisilta tileiltään rahaa edes kipeästi tarvittuun viljan tuontiin. Pariisin rauhankonferenssissa Venäjään kuuluneiden maiden käsittely siirrettiin sen loppuun, eikä se koskaan toteutunut.

 

Ruotsi kutsui sentään Mannerheimin valtiovierailulle, mutta upeiden seremonioiden varjossa sen päätarkoitus oli saada Suomi luopumaan Ahvenanmaasta. Heimoaktivistit vaativat jälleen tukea hyökkäyksilleen. Mannerheimin ahdinkoa lisäsi nähdä bolsevikkien vallan vakiintuminen lähes kotikaupungissa Pietarissa ja vanhojen aseveljien, nyt valkoisen vastavallankumouksen johtajien, vetoomukset tulla apuun kaatamaan Lenin. Niiden kolmenkymmenen vuoden jälkeen halu mennä apuun oli ymmärrettävää tai ainakin inhimillistä – mutta myös Suomelle vaarallista.

 

Sitten tuli yllättävä apu Pariisista, jossa maailmansodan rauhanneuvottelut olivat tulleet loppuvaiheeseen. Suomessa oli 1.-3. maaliskuuta demokraattisten puolueiden voittoon päätyneet eduskuntavaalit, ja uuden hallituksen ulkoministeriksi tuli Rudolf Holsti. Hän tunsi Yhdysvaltojen elintarvikeasioiden johtajan Herbert Hooverin ja meni pyytämään apua. Hoover kirjoitti vetoavan kirjeen presidentti Wilsonille.

 

Huhtikuun 28. päivän aamuna 1919 presidentti Wilson sai ensimmäisen aivoinfarktinsa, mutta hän jaksoi sen jälkeen esittää lukuisien muiden asioiden seassa pääministeri Clemenceaulle ja pääministeri Lloyd Georgelle Suomen tunnustamista itsenäiseksi. Britti vinoili suomalaisille Saksan liittolaisuudesta raskaamman päälle, mutta jatkoi että olkoon menneeksi. Näin Yhdysvallat ja Englanti tunnustivat Suomen toukokuun 1919 alussa – ja se ratkaisi monta asiaa mutta ei kaikkia.

 

Suomen tunnustaminen antoi liikkumavaraa Mannerheimin Pietarin hyökkäyksen salaiselle suunnittelulle. Siihen sovitettiin yhteistyö sekä kenraali Nikolai Judenitsin että Kai Donnerin heimoaktivistien kanssa. Vielä oli auki Englannin kanta ja tuki Kaarlo Castrenin hallitukselta, jonka pääkysymys taas oli tasavaltaisen hallitusmuodon hyväksyminen ja voimaan saattaminen valtionhoitajan vahvistuksella.

 

Englannin sotaministeri Churchill halusi kaataa Venäjän bolsevikit ja saada Suomen mukaan hankkeeseen. Englannin ulkoministeriö kuitenkin halusi pitää Suomen erossa helposti mukaansa nielaisevasta Venäjän sisällissodasta. Sodan ajan Tukholman suurlähettilään Esmé Howardin johtama virkamiesryhmä halusi varjella Suomen itsenäisyyttä Ruotsia suojaavana puskurina niin, ettei Tukholma hakeutuisi Saksan suojelukseen.

 

Vuoden 1919 purjehduskauden Englannin laivasto-osaston komentaja vara-amiraali Walter Cowan suli kättelyssä. Tavattuaan Mannerheimin brittiläinen herrasmies raportoi Lontooseen parasta, mitä taitoi: ”Hän on hienoin ulkomaalainen, mitä olen tavannut.” Seuraavaksi tuli Englannin ja liittoutuneiden edustaja tervehtimään valtionhoitajaa. Eikä hän ollut kuka tahansa kenraali, vaan maailmansodan länsirintaman Englannin V armeijan komentaja Sir Hubert de la Poer Gough. Hän sai Churchillilta ohjeet tukea Mannerheimin hyökkäystä Pietariin ja ulkoministeri George Curzonilta ohjeet estää se. Taustaltaan irlantilaisena hän ajatteli tulomatkalla pienelle kansalle olevan viisaampaa olla puuttumatta suurten asioihin.

 

Suomen valtionhoitaja raivostui. Kenraali Gough kertoi hyökkäyssuunnitelmasta ulkoministeri Holstille ja hän edelleen koko hallitukselle, joka puolestaan oli jyrkän kielteinen. Lopulta Jörn Donnerin isä Kai Donner esitti Mannerheimille ratkaisua. Hän voisi jättää hallitusmuodon vahvistamatta ja hyökätä Pietariin Kustaa III:n 1771 perustuslakiin 1789 tehdyn lisäyksen antamin hyökkäysvaltuuksin. Epäilemättä sotaministeri Churchill ja Kai Donner tarjosivat vuorelta näkymää melkein kotikaupunkiin: tämän kaiken saat, kun vain päätät. Englannissa ulkoministeriö ja Suomessa maalaisliitto ja edistys vastustivat. Mannerheim malttoi mielensä ja vastasi, ettei sotilas voi toimia ilman poliittista tukea. Pitäisi varmaan kysyä kokoomuksen johdon mielipidettä. Lauri Ingman ja J.K. Paasikivi kutsuttiin kesälomalta, ja kumpikin sanoi, että nyt on parasta pysyä omalla tontilla. Mannerheim suhtautui Ingmanin mukaan rauhallisesti ja vastasi ”No sitten minä menen valtioneuvostoon ja vahvistan hallitusmuodon” – kuten tapahtuikin kaksi tuntia myöhemmin 17. heinäkuuta 1919.

 

Itsenäisellä Suomella oli demokraattinen perustuslaki.

 

Mutta tuossa vaiheessa Ukraina oli menossa toiselle tielle.

 

Vuosien 1700 – 1721 Suuren Pohjan sodan jälkeen nykyisen Ukrainan Dnepr joen itäpuoli oli jäänyt Venäjälle ja länsipuoli Puolalle. Puolan 1772-1798 jakojen tuloksena myös pääosa länsipuolesta oli siirtynyt Venäjälle, ja Itävalta oli saanut Ukrainan läntisimmän osan, jonka se oli nimennyt Galitsiaksi. Näin Ukrainan historia alkoi jo tuolloin etääntymään 20 vuotta myöhemmin autonomisen suuriruhtinaskunnan aseman saaneesta Suomesta. Mutta myös Ukrainassa toteutui 1800 -luvulla sekä Venäjän venäläistämispolitiikka että oman kansallisuusaatteen nousu.

 

Venäjän helmikuun 1917 vallankumouksen jälkeen ukrainalaiset perustivat Radan, joka sitten 25. tammikuuta 1918 julisti Ukrainan itsenäiseksi – ja kohtasi Pietarista johdetun bolsevikkien vallankumousyrityksen kuten juuri samaan aikaan Suomen demokraattinen valtio. Rada osallistui Brest-Litovskin rauhankonferenssiin Saksaa ja Itävaltaa vedättäen, ja se palasi saksalaisten aseiden voimin Kiovaan tullakseen heti perään Saksan sotilashallinnon syrjäyttämäksi. Myös sen jälkeen ukrainalaiset kohtasivat kaikki samat sisäiset ja ulkoiset voimat kuin suomalaisetkin, mutta lähinnä 1800 -luvun heikomman pohjan antaman historiansa vuoksi he eivät saaneet niitä hallintaansa. Lopputuloksena oli Ukrainan sosialistisen neuvostotasavallan liittäminen joulukuussa 1922 perustettuun Neuvostoliittoon.

 

Näin Suomi julistautui itsenäiseksi 6. joulukuuta 1917 ja varmisti sen kevään 1918 vallankumouksen torjumisessa eli vapaussodassa, joka oli Venäjän keisarikunnan hajoamissota – sekä sen jatkosotaa merkinneessä 1939-1940 talvisodassa.

 

Ukraina saavutti itsenäisyyden vasta loppukesän ja syksyn 1991 peräkkäisillä itsenäisyysjulistuksella, kansanäänestyksellä ja Neuvostoliiton hajottaneella Venäjän, Valkovenäjän ja Ukrainan Belovezin sopimuksella 8. joulukuuta. Nyt se varmistaa itsenäisyytensä torjuessaan Venäjän hyökkäyksen, mikä on historiallisesti katsoen Neuvostoliiton hajoamissotaa.

 

Näin Suomen ja Ukrainan erona ovat 1000 kilometriä maantiedettä, 200 ja 100 vuotta historiaa – sekä Suomen kahden Mannerheimin valtiomiestaito.  

      

 

Carl Gustav Emil, ylipäälliköksi 1931 – 1945

Hallitusmuodon vahvistamisen jälkeen K.J. Ståhlberg voitti Mannerheimin presidentin vaalissa, ja hänellä oli edessä ilmeisen epämukavalta tuntunut lähtö Neuvosto-Venäjästä huolestuneeksi eläkeläiseksi. Itsenäistymisen ja vuoden 1920 Tarton rauhan jälkeen Suomen rakenteellinen turvallisuusongelma oli selväpiirteinen. Suomi pelkäsi Neuvosto-Venäjän yritystä vallata se takaisin, ja Neuvosto-Venäjä pelkäsi sodan toistumista Saksan kanssa myös Suomen kautta.

 

Ensimmäisen maailmansodan jälkeiset ajan aallot tuntuivat vielä vuosia sekä koko Euroopassa että Suomessa, mutta 1920 -luvun lopulla ne näyttivät olevan tyyntymässä. Huonossa jamassa ollut Neuvosto-Venäjä teki ensin salaisen sotilaallisen ja sitten julkisen poliittisen Rapallon sopimuksen myös omasta mielestään väärin kohdellun Saksan kanssa. Se rauhoitti Itämeren aluetta, vaikka pelottikin uusia reunavaltioita.

 

Suomeen uusi ja vielä heikko Venäjä sovelsi Leninin lokakuussa 1917 julistamaa kaksinaista politiikkaa. Itse Trotski käski Venäjälle paenneita ja nopeaa revanssia halunneita punakaartilaisia malttamaan mielensä, sillä tavoitteenahan on maailmanvallankumous, ja kyllä se Suomi tulee sitten mukana. Suomen sisälle taas kehitettiin kommunistein salaisia organisaatioita, vallattiin järjestöjä ja oltiin julkisessa toiminnassa mahdollisimman provosoivia.

 

Mutta sitten ajat alkoivat taas muuttua. Vuoden 1929 New Yorkin pörssiromahdus johti taloudelliseen kriisiin ja työttömyyteen myös Saksassa, jossa oli valmiina laajaa katkeruutta Versailles’n rauhan ja sen syyksi sanotun ”selkään puukotuksen” vuoksi. Pulakauden lisäksi Suomessa taas olivat puolin ja toisin tuoreessa muistissa vuoden 1918 kokemukset. Samaan aikaan alkoivat kiihottaa toisiaan äärivasemmiston provosoiva esiintyminen ja yhtä hyvin elvytetty, suunniteltu ja organisoitu oikeistoaktivistien äärioikeisto.

 

Vuoden 1929 marraskuun kommunistien nuorten Lapuan ”haastejuhlien” tappelua seurasivat vuonna 1930 Vaasan Työn äänen kirjapainon rikkominen, Lapuan liikkeen aluksi muodostuneet kokoukset, talonpoikaismarssi ja kymmenet presidentti Ståhlbergin kyyditykseen huipentuneet kyyditykset.

 

P.E. Svinhufvudin valinta tasavallan presidentiksi helmikuussa 1931 näytti rauhoittavan tilannetta, mutta vuotta myöhemmin alkoi Mäntsälän kapina. Sen Svinhufvud lopetti käskemällä kapinalliset menemään kotiinsa. Lapuan liike lakkautettiin, mutta se jatkoi vuoden 1933 vaaleihin Isänmaallisena Kansanliikkeenä. Kaiken kaikkiaan vuoden 1930 alusta alkaen Suomessa yritti nousta äärioikeisto, mutta sen torjui laaja demokraattinen kansa puolueineen, kuten lopulta nähtiin kesän 1933 eduskuntavaaleissa.

 

Mannerheimille 1930 -luvun alussa näkyviin tulleet kansainväliset myrskypilvet ja kotimaiset salamoinnit merkitsivät kutsumista uudelleen palvelukseen.

 

P. E. Svinhufvudin tultua presidentiksi perinteisen puolustusneuvoston tehtävät määriteltiin uudelleen, ja sen en puheenjohtajaksi kutsuttiin Mannerheim. Samalla määrättiin, että sodan syttyessä puheenjohtaja toimii puolustusvoimien ylipäällikkönä. Tuossa vaiheessa Suomen turvallisuuskysymys oli edelleen varsin selväpiirteinen. Suomi pelkäsi Neuvostoliiton yrittävän vallata Suomen. Ja Neuvostoliitto pelkäsi ennemmin tai myöhemmin sotaa Saksan kanssa myös Suomen kautta. Sen ongelman ratkaisu oli Mannerheimin tehtävänä koko 1930 -luvun ajan läheisenä keskustelukumppaninaan J.K. Paasikivi.

 

On paljon keskusteltu Mannerheimin  roolistaan ajan sisäisissä kriisitilanteissa, mutta osaltani tunnistan hänen moititun julkisen pidättyvyytensä olleen johdonmukainen jatko toimintatavalle olla puuttumatta julkisesti asioihin, jotka vaarantaisivat arvovaltaa.

 

Sitäkin suurempi yllätys oli Mannerheimin sekä kannattajille vastustajille hänen puheensa 16. toukokuuta paraatin 15 vuotispäivänä 1933. Suureen paraatiin ja suuriin juhliin liittyi juhla Kansallisteatterissa, missä Mannerheimilla oli puhe. Pääministeri Kivimäen hallitus määräsi, ettei Yleisradio saa välittää juhlaa, ellei puhujien tekstejä tarkasteta ennalta. Yleisradion toimitusjohtaja Hjalmar Walldén ilmoitti eroavansa, vaikka peruikin sen myöhemmin. Eikä otsikoita tai palstatilaa löytynyt lehdistöstä liikaa seuraavanakaan päivänä sen enempää kuin tutkijoiden alleviivauksia myöhempinä aikoina.

 

Mannerheim piti paraatinsa 15 -vuotisjuhlassa puheen, joka kansainvälisten uhkaavien pilvien noustessa linjasi hänen seuraavia vuosiaan ennen talvisotaa:

”Sodan jaloissa elämä tuhotaan ja aineellisia arvoja hävitetään. Nykyaikaisten aseiden kaikki murskaava voima antaa sodalle sen kaamean suuruuden leiman… Missä ritarillisuus ja jalomielisyys puuttuvat ja viha ohjaa miekkaa, siellä ei pysyväistä rauhaa luoda. Varjelkoon kaikkivaltias, jonka kädessä kansojen kohtalot ovat, maatamme sodan koettelemuksilta. Mutta aikamme on levotonta ja uhanalaista…. Ojentakaamme sen tähden alttiisti veljenkäsi jokaiselle, joka tahtoo tehdä työtä ja on valmis täyttämään velvollisuutensa maansa puolesta. Puolustustahtona ilmenevä isänmaallinen henki ja alttius täyttää rivimiehen velvollisuuden silloin, kun maata on puolustettava, se on ainoa mitä vaadimme, eikä meidän ole tarvis kysellä missä hän oli 15 vuotta sitten…”

 

On vaikeata arvioida puheen vaikutusta heinäkuun alun eduskuntavaaleihin. Joka tapauksessa IKL:n kanssa vaaliliitossa ollut kokoomus kärsi niissä murskatappion, ja J.K. Paasikivi palasi pankistaan laittamaan puoluettaan järjestykseen – ja huonosti vaalit menivät myös maalaisliitolta.

 

Joka tapauksessa Mannerheimin puhe oli paljon sanottu juuri silloin juuri sen yleisölle, ja hän rakensi nyt kansakunnan sisäistä rauhaa. Sitä tarvittiin, kun ulkoinen rauha järkkyi kuusi vuotta myöhemmin 23. elokuuta 1939 Saksan ja Neuvostoliiton sopiessa etupiireistä. Niissä Suomi jäi Neuvostoliitolle, joka 5. lokakuuta kutsui Suomen edustajat Moskovaan keskustelemaan ”konkreettisista poliittisista kysymyksistä”.

 

On tunnettua, että Mannerheim Paasikiven ja kaikkien suurvaltojen tavoin kannatti tuolloin riittävästi tingityssä muodossa joustavuutta Kannaksen rajasta ja Suomenlahdelta. Mutta kun erityisesti ulkoministeri Eljas Erkko ei sitä tehnyt, Mannerheim jätti 27. marraskuuta eronpyynnön. Siihen suostuttiin, mutta sen voimaan astumista siirrettiin 30. päivään marraskuuta. Sinä aamuna eroava Puolustusneuvoston puheenjohtaja lähti kotoaan Kaivopuistosta ilmoittautumaan presidentille ja puolustusministerille Korkeavuorenkadun toimistonsa kautta. Sieltä hän katsoi ikkunoista Neuvostoliiton Helsingin pommitusta – ja erokin muutettiin ylipäällikön tehtäväksi.

 

Vanha kaveri Martin Wetzer tuli ilmoittautumaan palvelukseen, ja Mannerheim vastasi, hyvä veli olet siihen jo liian vanha. Mitä tuolla tarkoitat, kun itse olet vuotta vanhempi, vastasi Martin. Kiirettä oli myös Taipaleen lohkolla 10. divisioonan esikunnassa. Sinne otettiin töihin jyväskyläläinen alikersantti ja vastaan tulleista evakoista nuori lotta Räisälän Myllypellosta. Se oli kaukonäköinen ratkaisu, joka varmisti kirjoittajan tälle artikkelille.

 

Siitä alkoi Suomen osalta toinen maailmansota, josta alkuunsa tuli Venäjän keisarikunnan hajoamissodan eli suomalaisittain vapaussodan jatkosota, koska hyökkääjä laajensi tavoitteensa koko maan valtaamiseksi. Sitä seurasi jatkosota, jossa toistuivat silloin opiskellut edellisen sodan perusasetelmat mukaan lukien vältetty nyt mitoiltaan aivan toista luokkaa oleva paine hyökätä Pietariin ja Muurmannin radalle.

 

Voi sanoa, että Mannerheim oli seuranneina suursodan vuosina Suomen todellisin sekä sotilaallinen että poliittinen johtaja. Kun aseet vaikenivat Suomen rintamilla 19. syyskuuta 1944, Suomi oli itsenäinen. Carl Erikin pojanpojan poika, Louhisaaren rasavilli oli ollut käydyn sodan ylipäällikkö ja nyt Tasavallan presidentti suomalaisten kiittämänä ja kunnioittamana. Siihen oli myös aihetta.

 

Ensimmäisen maailmansodan jälkeen vanhojen Venäjän, Saksan ja Itävallan keisarikuntien kontaktilinjoille oli syntynyt kymmenen itsenäistä valtiota, joista Suomi oli yksi. Toisen maailmansodan alkaessa niistä vain Suomi oli enää demokraattinen. Toisen maailmansodan jälkeen vain Suomi oli niistä enää itsenäinen. Varsin hyvä suoritus.

 

Toisen maailmansodan loputtua Tasavallan presidentti Mannerheim tiesi parhaiten maan aseman ja sen, ettei historia loppuisi siihen. Johtamansa sodan jälkeen hänen oli johdettava maa myös kestävälle tielle rauhaan. Siinä hänellä oli läheisimpänään J.K. Paasikivi, jonka nimiin yhteistyön tulos sitten kirjattiin. He hahmottelivat Suomelle ulkopolitiikan, jonka tuomasta rauhasta ja hyvinvoinnista sodan jälkeinen sukupolvi on saanut nauttia. Epäilemättä nykyisen turvallisuuspoliittisen muutoksen myötä nyt on alkamassa Mannerheimien-Paasikiven vuosisatojen jälkeinen vuosisata.

 

Mutta senkään aikana historia ja sen ongelmat eivät lopu eikä maailma perusteiltaan muutu myöskään täällä Pohjolassa kolmen tien risteyksessä, johon kolme suurvaltaa katsoo ja harkitsee omia toimiaan omilta tahoiltaan – tähän asti parhaana julkisena tilannekuvana Yhdysvaltojen Euroopan ja Afrikan joukkojen komentajan Christopher Cavolin kuuleminen maansa senaatissa 25. toukokuuta. Eli kun liittokuntansa muodossa etenevä suurvalta harkitsee käytännön toimiaan Pohjolassa, itsensä ja toisen ydinasevallan keskinäisellä raja-alueella ja mahdollisella kontaktilinjalla, se on tarkka paikka ja leikki kaukana.

 

Kuten aina, tänäänkään kansainvälisen politiikan suuren murroksen keskellä, me emme pienessä maassa voi tietää, mitä suurvallat nyt ja jatkossa ajattelevat tai tekevät – jos tietävät itsekään. Mutta Mannerheimin elämäntyö opettaa, että voimme tietää, miten suurvallat ajattelevat ja miten pienessä maassa voi itse ajatella. Se tarkoittaa jatkuvaa välttämättömyyttä nähdä oma maa realistisesti suurvaltojen keskinäisessä voimakentässä ja päätellä siitä realistisesti muiden todellinen politiikka ja oma politiikka. Sellaisen elämäntyön arvostaminen, tutkiminen ja tunteminen auttavat myös uutta sukupolvea rakentamaan pienelle maalle ja koko Pohjolalle eli Atlantin valtojen ja Venäjän väliselle alueelle rauhaa ja hyvinvointia myös tulevaisuudessa.