.

 

 

 

J.A. Hollo kertoo Santeri Alkion Valittujen teosten esipuheessa pienen välähdyksen Nuoren Suomen liittymisestä nuorsuomalaiseen keskustaan. Kotikylän kauppias oli lähettänyt 8‑vuotiaan Hollon kirjoitelman julkaistavaksi Päivälehteen. Pari vuotta myöhemmin tämä tuleva kasvatustieteen profes­sori sai suorittaa vastapalveluksen. Kauppias Filander pyysi kaupassa asioivaa Juho Augustia viemään opettajalleen, Anna Faleniukselle, uuden Nuori Suomi ‑albumin. Ilmeisesti tämä jouluterveh­dys oli myönteinen, koska kauppias ja opettajatar avioituivat seuraavana keväänä 1896. 

 

 

Nuori Suomi ‑albumi oli vuonna 1891 perustetun Päivälehden kirjallinen joulunumero, ja kauppias Filander kirjoitti siihen alusta alkaen Alkio‑ nimimerkillä. Julkaisu oli sisällöltään taiteelli­nen, mutta ensimmäisessä numerossa päätoimittaja Eero Erkko esitti myös laajemman kulttuuripoliitti­sen ohjelman:

 

 

”Samalla kuin me nuoret siis mitä innokkaim­min harrastamme maamme aineellista edisty­mistä sen kaikilla aloilla, samalla kuin olemme kansanvalistuksen hartaimpia ystä­viä ja sen eteen työskentelemme, samalla pidämme erinomaisen tärkeänä kaikkien kotimaisten taiteenhaarojen kohottamista, panemme mitä suurimman merkityksen siihen, että kansalliset ominaisuutemme ja luontai­set rikkautemme taiteen eri aloilla pääse­vät esiintymään, ja esiintymään koko sivistyneen maailman käsitettävässä asus­sa. ”

 

 

Nuori Suomi ilmestyi 50 jouluna, mutta parhaimmil­laan se oli Suomen taiteen kultakauden 1890‑luvulla ja 1900‑luvun alkuvuosina. Tuolloin albumi oli kirjallisuuden, kuvataiteen ja säveltai­teenkin parhaiden voimien jokavuotinen esiintymi­nen tai esittely.

 

 

Jo ensimmäiset albumit ennakoivat 1880‑luvun taiteen tyylisuunnan kääntymistä kansalli­sta ja yksilöllisyyttä yhdistäväksi. Tämä tulee esiin ensimmäisten numeroiden kokonaiskuvas­sa, mutta myös sekä ajan kirjallisen keskushahmon Juhani Ahon että jatkossa johtavan nuorsuomalaisen tasavaltalaisen Santeri Alkion avustuksissa.

 

 

 

Nuoret suomalaiset

 

Juhani Aho oli aloittanut jo 1880‑luvun alkuvuosina novellillaan Siihen aikaan kun isä lampun osti ja Rautatiellään. Kummankin teemana oli uuden ajan läpimurto suomalaisessa elämänpiirissä. Vuosikymmenen lopulla hän toimitti veljensä Pekan kanssa Jyväskylässä Keski-Suomi ‑lehteä, jossa syntyi pian ristiriita "nuorten" ja "vanhojen" suomenmie­listen välillä.  Kiistan voitti nuorten ryhmä, johon Ahon veljesten lisäksi kuuluivat muun muassa Minna Canth ja nuori ylioppilas Eero Erkko.  Nykyi­sen Keskisuomalaisen toinen edeltäjä, Keski‑Suomi olikin sitten joitakin vuosia "nuorten suomenmielisten" pää‑äänenkannattaja, kunnes joukko uskaltautui pääkaupunkiin perustamaan Päivälehden Suomettaren kilpailijaksi. 

 

 

Vuonna 1893 ilmestyi Ahon Papin rouva, joka herätti kirjallisen myrskyn.  Nuoren Suomen numerossa 4 Werner Söderhjelm tulkitsee jyrkän arvostelun taustaa:  "Meillähän on nykyisin kriitillinen suunta olemassa, joka, pelosta että yksilöllisyys, individualismi, saa liian suurta sijaa taiteessa  ‑ ja sieltä elämässä  ‑  saarnaa tyyppien ja tendens­sien yksinoikeutta kirjallisuudessa".

 

 

"Nuorten suomalaisten" kapina "vanhoja" vastaan oli alkanut 1880‑luvulla paljolti kansanvalistuksen ja kirjallisen realismin hengessä. Tämä sukupolvi oli henkilökohtaisesti hurrannut itselleen Snell­mannille, mutta koki samalla yliopistossa kansalli­set rajat ylittävän ja perinteisen kulttuurin kyseenalaistavan luonnontieteellisen maailmankuvan nousun. Juuri tätä sukupolvea Arvid Järnefelt kuvaa Isänmaa‑romaanissaan. 

 

 

Myös Järnefelt kuului Päivälehden ja näin Nuoren Suomen sisäpiiriin.  Kahteen ensimmäiseen albumiin hän kuitenkin kirjoitti vain pienimuotoisen oikeus­tieteellisen tutkielman. Syy voi olla vaikkapa se, että hän juuri tuolloin valmisteli Isänmaa‑ romaaniaan, joka ilmestyi myös 1893. Isänmaan päähenkilö, Heikki Vuorela, valitsi aatteellisessa taistelussa kansallisen näkökan­nan. Mutta myös laajemmin hänen individualismiin ja liberalismiin suuntautunut sukupolvensa teki samantapaisen ratkai­sun: Päivälehti ja Nuori Suomi ottivat ohjelmakseen sekä suomenmielisyyden että vapaamielisyyden, siis eräänlaisen kansallisen liberalismin tai sivistysliberalismin ‑  yhdistelmän joka aatehistorialli­sesti katsoen on erikoislaatuinen vaikkei ainutker­tainen. 

 

 

Ajan snellmanilaisen kansallisuusaatteen ja liberalismin yhtyminen ei kuitenkaan vielä ole koko kuva tuon ajan henki­sestä murroksesta. Suuri prosessi oli näiden virtausten sovittautuminen yhteen kansan henkisen valtavirtauksen eli herätysliikkeissä ilmenevän kristillisyyden kanssa. 

 

 

Nykyhetken näkökulmasta perinteinen kristillisyys ja isänmaallisuus liittyvät Suomessa läheisesti yhteen. Kuitenkaan 1800 -luvun puolivälistä aina 1910‑ luvulle tilanne ei ollut näin selvä. Yhtä aikaa nousseet uskonnollinen ja kansallinen herätys olivat aluksi jopa taisteluasemissa, mitä ilmensi esimerkiksi Runebergin pietismiä kritisoi­nut Vanhan puutarhurin kirjeet. 

 

 

Juhani Aho monine aikalaisineen kulki 1880‑luvun kirjallisesta realismista seuraavan vuosikymmenen ja yksilön subjektiivisten kokemus­ten korostuk­siin. Sortovuosien kärjistäessä kansal­lista kysy­mystä tähän yksilönvapauden korostukseen liittyi luontaisesti kansallisen vapauden puolustus ja vaatimus. Ahon kirjallinen työ kulki kuitenkin tämän jälkeen Panun kautta kristillisen ja kansal­lisen herätyksen suhdetta tilittävää vuoden 1906 Kevät ja takatalvi ‑romaaniin. Tämä teos sijoittuu 1800‑luvun puolivälin savolaisiin maisemiin. Romaanissa aatteiden taistelu päätyy kristillisyy­den ja kansallisuusaatteen synteesiin. 

 

 

Kevät ja takatalvi oli vuosisadan vaihteen henkinen kiintopiste, mutta sillä on myös todellinen histo­riallinen taustansa. Vuosisadan loppupuolis­kolla sekä sivistyneistö että varsinainen kansa ottivat suhdetta kumpaankin ajan henkiseen virtauk­seen ja vastaus oli tavallisesti yhteensovittumi­nen. Keskelle tätä suhteen etsimistä nousi Suomes­sakin maihin myös luonnontieteellinen ihmis‑ ja maailmankuva sekä siihen liittyen toisaalta puhdas liberalismi ja marxsimi. Juuri tässä jännitekentäs­sä kasvoi myös Nuoren Suomen avustaja ja tuleva Etelä‑Pohjanmaan nuorsuomalaisen maalaisliiton perustaja laihialainen kauppias Filander eli Santeri Alkio.

 

 

Puukkojunkkarit

 

Hyvän kiinnekohdan Alkion kehitykseen antaa hänen kirjallinen pääteoksensa, jonka ensimmäinen vihko ilmestyi 1893  ‑  siis samana vuonna kuin Ahon Papin rouva ja Järnefeltin Isänmaa. Professori Heikki Ylikangas tulkitsee Etelä‑Pohjanmaan häijyilyn marxilaisittain taloudellisn ahdingon liikaväestöilmiöksi ja heränneiden riidat valta­taisteluksi. Vaikka tässä olisikin hieman asian yhtä puolta, Santeri Alkio ja monet muut aikalaiset näkivät omakohtaisesti reaalisen tilanteen toisin.

 

 

Puukkojunkkarikausi kesti 1820‑luvulta alkaen aina 1880‑luvun puoliväliin, jolloin tappojen määrä nopeasti laski.  "Puukkojunkkareiden" kirjoit­tajalla oli siis omakohtainen tuntuma tapahtumiin. Alkion näkökulmasta rauhan häijyilyyn toi ensin herännäisyys sekä ihmisten sisäisenä muutoksena että heränneiden joukkovoimana. Toisessa vaiheessa samaan suuntaan vei uuteen heränneiden kansalais­mielipiteeseen nojaava virkavalta. Ja sitä täydensi ja vahvisti nuorisoseuraliike, jossa Alkio oli keskushahmo.

 

 

Alkion näkemys puukkojunkkareista on psykologinen tai tavallaan kultuuurihistorialli­nen. Hänen keskeiset junkkarinsa olivat nuoria isäntämiehiä, joita ohjasivat alkukantaiset tunteet ja tarpeet. Tämä johti "villiy­tyneisiin" tapoihin ja nyrkkival­taan, jotka olivat yleisiä koko maakunnassa. Hurjimmil­laan tämä taantuma inhimillisestä lähes eläimelli­seen tulee esiin Karhun Esan ja Kuivasen Ellan mekastuksessa Järvelän tuvassa: 

 

 

"... sitä vastoin Esa, jos hän olisi uskaltanut, niin hän olisi ensimmäisenä laskenut Vennun veren ja juonut sen, tai kylpenyt ja piehtaroinut siinä niin verrattomalla sielullisella nautinnolla, että hän tuon kylvyn hurmauksessa olisi saattanut antaa tappaa itsensä.  Kun häntä kuitenkin tästä nautinnosta esti omituinen heikkoudentunne, pelko, jonka vaikutti tuon jättiläisen suuri maine ja mahtava persoona, niin hän kärsi tästä siksi hirveästi, että ulvomisensa kuului kuin häkkiin suljetun pedon valitukselta, pedon, joka häkin ulkopuolella näkee poikiansa teurastettavan..."

 

 

Häjyjen vastavoimana pitäjässä on Korvenloukon kylä, jonka miehet "ennen olivat kuuluisia tappe­luistaan, nyt jo viime aikoina körttiläisyydes­tään". Tätä muutosta Alkio kuvaa Puukkojunkkareis­sa varsin seikkaperäisesti:

 

 

"Melkein ainoat jotka uskalsivat panna vastalauseensa villiintyneitä tapoja vastaan, olivat heränneet, 'körttiläi­set'...  Pontevaluontoiset miehet herätet­tyinä kristillisyyden valossa arvostele­maan ajan elämää panivat jyrkän vastalau­seen sitä vastaan...  Kun he sitten 'otti­vat elämänsä kiinni', voivat useatkin mahtavalla tahdonvoimalla melkein täydel­lisesti hillitä pahat taipumuksensa."

 

 

Alkion tulkinta häijyissä tapahtuvasta muutoksesta on Paavalin-Augustinuksen-Lutherin teologian linjassa kristillinen: herätessään, tullessaan vanhurskautetuksi, ihminen saa hallintaansa häntä eri suuntiin repivät tarpeet ja tunteet. 

 

 

Kaksi herätystä

 

Nopeasti levinnyt kristillinen herän­näisyys ja nouseva kansal­linen herätys törmäsivät Etelä‑ Pohjanmaalla varsin konkreettisin muodoin.  Tunne­tuin järjestet­ty yhteenotto lienee Kuortaneen kansan­kokous 1879.  Keskustelun aiheena oli, mil­laista on oikea sivis­tys. Toisaalta kirkkoherra Johansson alusti sa­noen, että isänmaalliset harras­tukset voivat viedä koko kansan väärälle tielle. Toisaalta Lauri Kivekäs esitti, että lähimmäisen rakkauden on laajennuttava perheestä kuntaan ja kunnasta isän­maahan. Ratkaisevaksi näyttää Etelä‑ Pohjanmaalla muodostuneen heränneitten maallikko­johtajien kannan­otto.

 

 

Jaakko Nummi­nen mainitsee Nuorisoseuraliik­keen historiassa Arvi Logrenin ytimekkään linjan­vedon. Malkamäen nuorisojuhlassa jo kesällä 1882 tämä talonpoika sanoi puhees­saan, että reki tarvitsee eteensä kaksi aisaa, hengellisen ja maalli­sen sivistyksen. Näyttää siltä, että juuri tämän sivistys‑ käsitteen kautta kristil­linen ja kansallinen herä­tys saattoivat sovittautua rinnakkain ja yhteis­oloon sekä Alkion ajattelussa että laajemminkin hänen elämän­piiris­sään. Kun aikanaan Etelä-Pohjanmaan nuorsuomalainen maalaisliitto ja sitten Maalaisliitto perustettiin, tasavaltalaisen demokratian ratkaiseva laaja keskikansa tuli niihin herätysseuroista ja nuorisoseuroista.

 

 

Alkion kuvaus häijyjen heräämisestä näyttää liitty­vän suoraan pitkään, alkuperäiseen ja Suomes­sa luterilaisuuden kautta tulkitta­vaan kristilli­seen perinteeseen. Lutheril­le läheisen kirkko­isä Augustinuksen kuten myös apostoli Paavalin mukaan Jumala lahjoittaa herääväl­le ihmiselle vanhurskauden, ja tämä lahjaksi saatu vanhurskaus (dikaiosyne, Iustitia Dei) toteutuu kykynä elämän hallintaan, käytännöllisenä järkenä ja maltillisuutena tai kohtuullisuutena (sofrosyne). Tuon ajan arjessa ja oppineelle ne merkitsivät ihmisen sisäistä elämänhal­lintaa hyvän toteuttamiseksi yksilöllisessä ja yhteisön elämässä.  Herätessään ihminen siis "ottaa elämänsä kiinni", niin kuin Alkio häijyistä sanoi.

 

 

Alkio, Logren ja heidän aikalaisensa puhuivat myös sivistyksestä ja erityisesti kansansivistyksestä, mikä tuli merkitsemään myös nuorisoseuraliikkeen perustamista ja nousua. Tällä oli oma taustansa, joka myös selittää suomalaisessa perinteessä hengellisen ja maalli­sen  ‑  tai oikeastaan kansallisen  ‑  sivistyksen läheistä suhdetta. 

 

 

Jo 1200‑luvun saksalaisesta teologista Meister Eckhartista alkaen saksalaisessa perinteessä on luonnehdittu sanalla Bildung ihmisen kristillistä kehitystä, toisin sanoen prosessia jossa ihmisessä toteutuu Luojaltaan lahjaksi saatu vanhurskaus. Tämän Bildung ‑sanan juuri on kuva, mikä tarkoittaa alun perin kolmiyhteisen Jumalan kuvan kirkastumista ihmisessä ‑ toisin sanoen vapaasti itseään ohjaavan kolmiyhteisen psyyken tai persoonal­lisuuden kehittymistä ihmisessä. 

 

 

Bildung ‑käsite jäi elämään saksankieliseen teologi­seen, filosofiseen ja kasvatustieteelliseen keskus­teluun. Matkalla käsite myös usein maallistui kulloisenkin käyttäjän mukaan. 1800‑luvulla yksi Bildung‑käsitten suurista muokkaajista oli Hegel ‑ eikä siis ole ihme, että suomalaiseen perinteeseen Bildung‑käsitteelle antoi sisällön Hegelin oppilas J. V. Snellman.

 

 

 

Snellmanin sivistyskäsite

 

Snellman opiskeli talven 1839‑40 Tübingenissä Saksassa, missä tuolloin käytiin kiivasta ja välien selvittelyä Hegelin erisuuntaisten oppilaiden välillä. Snellmanin tuon talven työ oli Persoonallisuuden idea. Tuon ajan keskustelutilanteen mukaisesti hän aloitti siinä tarkastelunsa  filosofis‑teologisista kysymyksistä ja päätyi psykologisiin ja yhteiskunnallisiin ongelmiin. 

 

 

Snellmanin Persoonallisuuden idean yksi keskeinen ajatus on, että ‑  Hegelin termein ‑ maailman henki ilmenee ja jatkuvasti täydellistyy ihmises­sä. Alkukantaisessa muodossaan ihmisessä oleva henkinen ja ruumiillinen yhtyvät sieluna. Tämän jälkeen sielu kehittyy yksilöllisyydeksi, subjekti­viteetik­si ja persoonallisuudeksi.  Persoonallisuu­tena ihminen tietää, tahtoo ja toimii vapaasti. Hän myös käsittää omakseen ja pyrkii yhä täydellis­tä­mään sosiaalista ympäristöään. Tämä ympäristön täydellistäminen on Snellmanille valtiollista toimintaa; valtio itse asiassa on hänelle ihmisten suorittamaa yhteiselämän kehittämistä tai täydellis­tämistä. 

 

 

Puhuessaan ihmisen siitä kehitysvaiheesta, jossa ihminen vapautuu ohjaamaan ruumiissaan luonnon lakeina vaikuttavia tarpeita, Snellman puhuu nimen­omaan "Bildung" ‑prosessista, jonka Reinhold von Becker suomensi sanalla ”sivistys”. 

 

 

"Tosin sivistyksen käsite voidaan laajen­taa siten, että nähdään hengen kaikessa tekemisessä sivistyksen toimintaa.  Mutta tämä olisi sanan väärinkäyttämistä...  Asian luontoon näyttää kuuluvan, että sivistyksen käsite rajoitetaan hengen luontosidonnaisuuden hävittämiseen ... Vain meitä varten on voimassa se, että ihminen luontoon kuulumisensa ohessa kuuluu vapauden siveelliseen maailmaan.  Persoonalliselle hengelle tämä maailma on olemassa vasta sen nojalla, että se on hävittänyt luontosidonnaisuutensa, asettanut itsensä vapaana henkenä."

 

 

Snellman korostaa sivistyksessä nimenomaan "siveel­listä sivistystä" eli ihmisen tapojen ja toiminnan henkistä pohjaa. Tämä sivistyskäsitys on Snell­manin ajattelun ydintä myös toiselta kannalta. Viime vuosina on aivan oikein korostettu hänen näkemystään yleisinhimillisestä tai ihmiskunnan kehityksestä. Snellman määrittää ihmisyyden "hen­gen henkisyydeksi". Toisin sanoen olennaista ihmisessä on hänessä oleva kaikille ihmisille jossain mielessä yhteinen yleisinhimillinen henki­syys. 

 

 

Kaikille ihmisille yhteisen henkisyyden lisäksi ihmisissä ovat myös yleiset luonnonlain voimalla vaikuttavat luonnolliset vietit ja tarpeet: 

 

 

"Että ihminen tuntee nälkää, janoa jne.  ja että näiden viettien tyydyttäminen on hänelle välttämätöntä säilyttääkseen elämänsä, kaikki tämä kuuluu hänen eläi­melliseen luontoonsa, jonka yläpuolella hän on henkenä.  Mutta niiden tyydyttämis­päätös on hänen oma vapaa tekonsa ...  Voidaan tässä merkityksessä myös sanoa, että kaikki henkinen toiminta perustuu johonkin viettiin, mutta tässä ei saada unohtaa, että henki asettaa nämä vietit itse sivistyksen toiminnassa.  Vielä on huomattava, että kaikki sellaisetkin vietit sinänsä ovat yleisiä ja saavat määrätyn sisällön vasta hengen vapaassa päätöksessä ..."

 

 

Sivistyksen työ on Snellmanille sitä, että ihminen antaa konkreettisen ajatuksellisen sisällön tarpeil­leen ja toimii tämän mukaan.  Näin syntyvät kieli, tavat, oikeusjärjestys ja muut kulttuurin muodot.  Kunkin tällaisen yleisinhimillisen hengen ja yleis­inhimillisten tarpeiden konkreettisen yhteisöllisen muodon Snell­man määrittelee kansallisuudeksi: 

 

 

"Isänmaallisuus, jonka piti olla kansallis­hengen pohjana ja perustana, edellyttää siis jo kehittynyttä kansallis­henkeä, kansakunnalle ominaista yleisinhi­millisen sivistyksen muotoa.  Saatamme siis päätel­lä, että kansallishenki on yhä jatkuva sivistystapahtuma, joka alkaa kansakunnan alkamishetkenä ja lakkaa isänmaallisuuden sammuessa.  Jos sanomme kansallisuudeksi sitä määrättyä tietämystä ja tapaa, mikä kunakin ajankohtana on luonteenomaista kansakunnalle, niin isän­maallisuus on se tahto, joka panee kansal­lisuuden kehi­tyksen vireille ja ylläpitää sitä määrät­tynä yleisinhimillisen sivistyk­sen muoto­na.  Kansallishengeksi sanomme taas isän­maallisuutta ja kansallisuutta yhtynei­nä ..."

 

 

Snellmanille kaikille ihmisille yhteinen henkisyys ja yhteiset tarpeet saavat konkreettisen ilmauksen kielessä, tavoissa, oikeusjärjestyksessä ja muissa kulttuurimuodoissa. Tällaista yleisinhimillisen konkreettista ilmausta tai muotoa Snellman kutsuu kansallisuudeksi. Sivistymiseksi hän nimittää yleisinhimillisten tarpeiden ja yleisinhimillisen henkisyyden täydellistymistä ja kehittymistä erilai­sissa kansallisissa muodoissaan. Täydellistyvä sivistys ja kehittyvä kansallisuus lankeavat näin Snellmanille yhteen. Hänelle myös Suomen kansallinen herätys ja nousu oli keskeisesti sivistysliike. 

 

 

 

Alkion kehitys

 

Tiedossa ei ole tutkimusta, joka analysoisi laajemmin Santeri Alkion tai viime vuosisadan lopussa laajem­minkin tapahtuneen prosessin: hengellisen ja maal­lisen tai kansallisen sivistyskäsitteen kohtaamisen. Ajan kirjailijoiden kautta johdannon tarjoavat Panu Rajalan Naisten mies ja aatteiden, Juhani Ahon elämäntaide sekä Minna Maijalan Passion vallassa, hermostunut aika Minna Canthin teoksissa. Ehkä syvin kaunokirjallinen luotaus aikakauteen on jatkuvasti Juhani Ahon Kevät ja takatalvi.

 

 

Tuloksista päätel­len kansallinen ja kristillinen herätys löysivät riittävästi yhtymäkohtia. Kummankin liikkeen ajatuksellisen taustan tarkastelu nostaa myös esiin näkyvimmän yhteisen kiintopisteen.  Se näyt­tää olleen juuri sivistyskäsite ‑ die Bildung ‑ eli ihmisen kehittyvä kyky vapaasti hallita itseään ja täy­dellistyä tässä hallinnassa.  "Hengellisen sivistyk­sen" ihminen voi saada lahjana Luojaltaan, maalli­sessa sivistyksessä keskeistä oli ihmisen itsekasva­tus, jota varten perustettiin nuorisoseura- ja muu kansansivistysliike monin osin toteuttamaan klassista Isocrateen, Ciceron ja Varron ”seitsemän vapaan taiteen” koulutusohjelmaa. 

 

 

Nykyhetken kannalta hämmentävän kirkkaas­ti Alkio yhdisti "nuorten" nimissä samaan ajatuk­seen kristil­lisen ja maallistuneen "Bildung"‑  tai "kuvaksitule­misprosessin". 1890‑luvun puolivä­lissä hän totesi nuorisoseuraliikkeen Pyrkijässä: "Tarkoitus nuorillamme ei ole saarnata sivistystä muille vaan muodostaa omia mielipitei­tään, kasvattaa omaa itseään, puh­distaa itsestään pahan ja saada itsestään ihminen, jossa jumalankuva jokaisena uutena elettynä vuotena yhä elävämpänä ja selväpiirteisempänä astuu esiin."

 

 

Moniin muihin ensimmäisiin "nuoriin" suomalaisiin verraten Alkion kehitys kulki samat vaiheet mutta lähes käänteisessä järjestyksessä.  Esimerkiksi Juhani Aho syntyi ja kasvoi sosiaalisesti aikansa yhteiskunnan yläkerroksissa.  Vuonna 1906 ilmesty­neessä Kevät ja takatalvi ‑romaanissa herras­väki pohtii 1800‑luvun puolivälin Savossa kansalli­suuden ja kristillisyyden ongelmia, jotka Alkio koki omakohtaisesti arkiympäristössään 1880‑luvun Etelä‑Pohjanmaalla.  Vieläkin selvempi on asetelma suhteessa Arvid Järnefeltiin, joka lähti yhteis­kunnan aivan ylimmästä kerroksesta, koki sitten rajun ja nopean tolstoilais‑uskonnollisen herätyk­sen ja pyrki loppuelämänsä luontoon ja kansan pariin.

 

 

Kun Arvid Järnefeltin isä Aleksander Järnefelt läksi Vaasan läänin kuvernöörin tehtävästä senaatin jäseneksi Helsinkiin vuonna 1894, Alkio piti hänel­le paikallisen väestön edusmiehenä kiitos­puheen junan pysähtyessä Laihian asemalla.  Syvempi yhteys ensimmäisiin nuorsuomalaisiin oli syntynyt jo viisi vuotta aikaisemmin.  Tuolloin Alkio oli tavannut Jalasjärvellä Etelä‑Pohjanmaan nuoriso­seuran kesäjuhlilla juuri Päivälehteä perustavan ylioppilas Eero Erkon. Tuttavuutta seurasi Alkion pitkäaikainen avustajasuhde sekä Päivälehteen että Nuoreen Suomeen. 

 

 

Nuorsuomalaisten ensimmäisen poliittisen ohjelman myötä vuonna 1894 Alkio alkoi suuntautua yhteiskunnalli­siin ja poliittisiin kysymyksiin.  Samoihin aikoi­hin hänen ajatteluunsakin näyttää kehittyneen uusi ulottuvuus.  Hän tutustui muun muassa Herbert Spenceriin ja John Stuart Milliin.  Myös sosiaali­demo­kratian monet klassikot kuuluivat hänen lukemis­toon­sa.  Tässäkin suhteessa Alkion kehitys kulki toises­sa aikajärjestyksessä kuin monien muiden nuorsuoma­laisten kirjailijoiden: naturalismin ja subjektivis­min teemat esiintyvät hänen tekstis­sään vuosisadan vaihteessa, siis toistakymmentä vuotta myöhemmin kuin esimerkiksi Aholla ja Järne­feltillä.  Tunnettu on esimerkiksi Alkion rationa­listiseen yhteiskunta­teoriaan suuntaama kritiikki: 

 

 

"Yhteiskunta, se muodostuu enempi luonnon tuotteena  ‑  jonka edistystä käytännön­ihminen luonnon välikappaleena avustaa  ‑ kuin filosofisten järjestel­mien ohjaa­mana.  Jos joku järjestelmä on niin voima­kas, että se jaksaa jonakuna aikana ajaa ihmiset valmistamiinsa karsi­noihin, saavut­taa senkin yllätys: ihmiset alkavat purra ja potkia, särkevät karsina‑aitansa ja juoksevat kuin villit vapautuak­seen keino­tekoisista aitauksista.  Loista­vana esiin­tyy ihmisen luontoperäinen, villi vapauden­kaipuu monesti juuri noiden karsina‑aito­jen särkemisessä.  Olkoon puhe uskonnosta, siveysopista, talous‑, tai yhteiskunta­opista, kaikkialla ihmisen vapaudenkaipuu ilmenee vanhaa särkevänä, uutta luovana voimana."

 

 

"Luontoperäinen villi vapaudenkaipuu" on tosin argumentti sosialistisia yhteiskuntateorioita vastaan, mutta ilmentää hyvin vähän tutkittua Alkion henkistä murrosta vuosisadan vaihteen kum­minkin puolin.  Hän kävi hyvin lähellä paitsi materialistisia käsityksiä myös sosialistisia aatteita ja kasvoi sitten näiden katsomusten jyr­käksi kriitikoksi.  Tunnettu ja selvä linjanveto on esimerkiksi hänen kirjoituksensa "Kapitalismin ja sosialidemokratian välissä" vuodelta 1910: 

 

 

"Materian palvelukseen vihkiytyvä ihminen käy ensin ulkokullatuissa koruissa.  Mutta mikäli vallankumous kasvaa, sikäli intohimoinen hävyttömyys paljastuu ja valhekorut putoilevat.  Sosialidemokraat­tinen luokkataistelija ja kapitalistinen vapaudenveli havaitsevat lopultakin ole­vansa siveellisesti veljekset.  Mutta heidän välilleen on elämä luonut sovitta­mattoman riidan, eturiidan, luokkariidan ja heistä on tullut riitaveljet. Sovitta­mattomat, jotka eivät näe muussa pelastus­ta kuin toistensa kukistamisessa."

 

 

 

Alkiolaisuus sivistysaatteena

 

Viime vuosisadan loppupuoliskon Suomessa nousivat ja uudistuivat ensin voimakkaasti hengellinen ja kansallinen sivistysperinne.  Samaan aikaan kuitenkin Euroopassa jatkui ja vahvistui nopeasti materialistinen käsitys ihmisestä ja yhteiskunnas­ta.  Suomeen tuon vaiheen kehitys tuli muun muassa Spencerin, J. S. Millin ja Darwinin muodossa  ‑ ja pian riviin astui myös Karl Marx.  Tähän henki­seen murrokseen liittyi voimallisesti myös teknii­kan ja teollisuuden nopea esiinmarssi. 

 

 

Lukeneiston piiristä lähteneet nuor­suomalaiset kirjailijat  ‑  kuten Aho ja Järne­felt  ‑  tutustui­vat luonnon­tieteellisten katsomus­ten ja kirjallisen realismin nousuun jo 1880‑ luvulla.  Tästä he sitten siirtyi­vät aidon kansan ja luonnon etsimi­seen sekä uskon­nolliseen ja kansal­liseen ongelman­asetteluun.  Kansanomaisesta taus­tasta oleva Alkio alkoi oman elämänpiirinsä nuorisoseura-humanistisesta, kris­tillisestä sekä kansallisesta noususta, tutustui sitten ajan materialistisiin virtauksiin - ja teki sitten oman aatteellisen synteesinsä nuorsuomalaisen keskustan ihmisyysaatteena eli suomalaisittain sivistyssuomalaisuutena ja eurooppalaisittain sivistyshumanismina.