Ruotsin draama ja Euroopan puhallus

Uudenkaupungin rauhan 300 vuotispäivän lähestyessä.

Uudenkaupungin rauhan vuosipäivän lähestyessä on ollut mielenkiintoista tutkia, miten siihen päädyttiin. Kuten Napoleonin sodista ja ensimmäisestä maailmansodasta, poliittisella historialla on usein taipumus katsoa, sivuuttaa ja korostaa asioita tämän päivän kannalta ja tueksi. Näin on myös Suuren Pohjan sodan osalta erityisesti maissa, joita se eniten koski eli Ruotsissa ja Suomessa. Koetan tällä palstalla laajentaa tavanomaista paikallista näkökulmaa reaalisesti tapahtumien kulkuun vaikuttaneisiin tekijöihin eli päätöksiin samalla historiallisen realismin menetelmällä kuin Suomen synty, Nuori Suomi ja 1918 teoksissa. 

I Kohti Uudenkaupungin rauhaa

"Tämän (Englannin Tukholman lähettiläänlordi John Carteretin) muistion tekopyhyys oli ilmeinen. Yrjö I oli tosiasiassa sotinut Ruotsia vastaan, kunnes oli saanut siltä oman saaliinsa, ja lisäksi Carteret oli itse estänyt sitä tekemästä rauhaa Venäjän kanssa – rauhaa jolla se olisi saanut pitää Liivinmaan – ja pitkittänyt sotaa niin pitkään kuin mahdollista."

J.F. Chance: George I and Peter the Great after the Peace of Nystad

 

 

Vaikea Suuri Pohjan sota - aikalaisille ja tutkijoille

 

Tänä vuonna 2021 tulee kuluneeksi 300 vuotta Uudenkaupungin rauhasta ja 500 vuotta Wormsin valtiopäivistä sekä Kustaa Vaasan johtamasta Ruotsin kapinasta Tanskaa vastaan. Niiden välisenä 200 vuoden aikana Ruotsi nousi suurvallaksi ja romahti vuoden 1721 Uudenkaupungin rauhassa.

 

Suomessa vuosien 1700-1721 Suuren Pohjan sodan aikaa on muistettu lähinnä omien karvaiden kokemusten eli Ison vihan kannalta. Mutta silloisiakaan pienenen maan tapahtumia ei voi käsittää sijoittamatta niitä osaksi suurvaltojen keskinäistä politiikkaa.

 

Suuri Pohjan sota oli tyypillinen Graham Allisonin mukaan läpi koko historian vaikuttava ”Thukydides -ilmiö”, jossa vahvistuva ja etenevä valtio saa lopulta vastaansa revanssia etsivien ja jatkosta huolestuneiden liittokunnan. Vielä Kustaa Vaasan alkaessa syrjäinen ja heikko Ruotsi vahvisti itseään sisäisesti ja naapureiden kustannuksella ja sai ne sitten vastaansa. Ja myös Ranska toisena kolmekymmentävuotisen sodan voittajana tuli vuosien 1701-1714 Espanjan perimyssodassa samaan aikaan samanlaiseen asemaan.

 

Ruotsin romahdus, Saksan hajanaisuus ja Ranskan patoaminen tekivät 1700 -luvulla tilaa Englannin ja Venäjän nousulle Euroopan suuriksi suurvalloiksi. Samalla Pohjolasta tuli näiden suurvaltojen törmäyspaikka, mitä jatkossa täydensi myös Manner-Euroopan suurvaltojen pyrkimykset samalle alueelle. Suuren Pohjan sodan tutkimisen mielenkiintoa lisää, että tuon kolmen tien risteyksen törmäyksen erilaiset ratkaisumallit näkyivät jo sen aikana.

 

Yksi Suuren Pohjan sodan tutkimisen vaikeus on ollut sen voimakas kietoutuminen tuon ajan Saksan monimutkaiseen sisäiseen tilanteeseen. Vielä 50 vuotta Westfalenin rauhan jälkeen puolen tusinaa suuria ja satoja pieniä saksalaisia ruhtinaskuntia jatkoi kamppailua asemansa vahvistamiseksi, ja heti tilaisuuden tullen ne yrittivät sitä myös Ruotsin Westfalenin rauhassa saamien alueiden kustannuksella. Paljolti siksi myös Ruotsin mielenkiinto suuntautui sodan alussa ja lopussa etelään, ja se osaltaan vähensi sen intressiä ja voimavaroja Suomen puolustamiseen ja mielenkiintoa maan asukkaiden kärsimyksiin.

 

Suuren Pohjan sodan tutkimisen vaikeutta voi auttaa soveltamalla mm. Henry Kissingerin, A.J.P. Taylorin ja George Kennanin historiallista realismia, jossa lähtökohtana ovat tapahtumiin reaalisesti vaikuttavat päätökset ja niiden vuorovaikutus. Olen osaltani soveltanut samaa metodia vuosiin 1789-1922 Suomen synty ja Nuori Suomi teoksissa, ja tulos on ollut erilainen kuin metodisissa ja ideologisissa valtavirroissa. Samaa on odotettavissa myös vuosien 1700-1721 analyysistä.

 

Suuren Pohjan sodan historia tarjoaa myös mahdollisuuden analysoida ihmisen ja tässä tapauksessa Kaarle XII:n ”thymoksen” eli omanarvon tunnon ja kunnian vaikutusta hämärtäväsi erityisesti hallitsijan käytännölliseen järkeen. Aihe on vaikea, mutta siihenkin juuri historiallinen realismi tarjoaa mahdollisuutta.

 

Historia on tutkimuksen kohteena varsin objektiivinen tieteenala, kun se perustuu ihmisten käytännöllisen päättelyn ja päätösten tietämiseen ja ymmärtämiseen eikä fysiikan tavoin edellä käyvillä erilaisilla, historian tapauksessa väistämättä epäselvillä, ”syillä” selittämiseen.

 

 

Ruotsin loistava nousu

 

Paul Kennedy aloittaa teoksensa Suurvaltojen nousu ja tuho (The Rise and Fall of Great Powers) toteamalla, ettei 1500 -luvun alussa mikään viitannut siihen, että Euroopasta tulisi jotakin erikoista. Paremminkin Ottomaanien, Persian ja Kiinan imperiumit näyttivät olevan nousussa.

 

Samaa voi sanoa myös Ruotsista. Se oli vuodesta 1397 alkaen kuulunut Kalmarin unioniin hallitsijanaan 1500 -luvun alussa Tanskan kuningas Kristian II. Vuonna 1520 hän voitti Sten Sturen johtamat Ruotsin kapinalliset ja teloitti sitten ”Tukholman verilöylyssä” heistä noin sata. Seurauksena oli Gustav Erikssonin johtama vapaussota ja hänen kruunaamisensa Kustaa Vaasana Ruotsin kuninkaaksi vuonna 1523. 

 

Tuossa vaiheessa voimassa ollut vuoden 1325 Pähkinäsaaren rauhan itäraja kulki Karjalan kannakselta Pohjanlahden pohjoisosaan, mutta Olavinlinnan rakentaminen sen itäpuolelle oli aloitettu vuonna 1475. Tanska taas hallitsi nykyisen Ruotsin eteläisiä läänejä. Vaasojen dynastian aloittamaa Ruotsin uskomatonta nousua Euroopan syrjäseudusta yhdeksi maanosan johtovaltioksi auttoivat osaltaan uskonpuhdistuksen sisäinen mobilisaatio ja kirkon omaisuuden siirto valtiolle mutta myös Venäjän ja Puolan tuolloiset sisäiset heikkouden kaudet.

 

Läpi keskiajan Euroopan politiikka oli ollut keisarin vai paavin kamppailua vallasta, jotka kumpikin perustelivat asiaansa vanhasta Roomasta perityllä ja katolisella teologialla täydennetyllä tavalla, sanoen edustavansa maan päällä universaalia taivaallista järjestystä. Paavin ja keisarin ensimmäisiä haastajia olivat Ranska ja Englanti, mutta 1500 -luvun alussa alkoi myös pohjoisessa Euroopassa uskonpuhdistuksen kapina. Sen ideologiana oli Martti Lutherin ”yksin uskosta”, joka kiisti sekä paavin että keisarin vallan legitimiteetin sanomalla, ettei ihminen tarvitse paavillisia tai keisarillisia välikäsiä itsensä ja Jumalan välille.

 

Juuri Kustaa Vaasan aloitellessa Ruotsin itsenäisyyssotaa paavi Leo X tuomitsi Lutherin pannaan tammikuussa 1521 ja toukokuussa vastaavan ediktin antoi Wormsin valtiopäivillä myös keisari Kaarle V. Tuossa vaiheessa protestanttien vanhan vallan haastaminen sopi jo monille erityisesti Saksassa, pohjoismaissa ja pian Englannissa. Paavi kävi vastaiskuun jesuiittojen voimin ja keisari asein. Vuoden 1555 Augsburgin uskonrauha oli pian vain välirauha. Se säilyi muutamia vuosikymmeniä, kun keisaria valinneiden Saksan vaaliruhtinaiden äänet menivät tasan protestanttien ja katolisten välillä Böömin pidättyessä äänestämästä.

 

Lopulta vuonna 1618 Prahassa synty käsirysy paikallisten protestanttien ja keisarin edustajien välillä, ja edessä oli kolmekymmentävuotinen sota. Tuossa vaiheessa Ruotsin nousu oli jo niin pitkällä, että se saattoi antaa ratkaisevan panoksen sekä omaan puolustukseensa että kaikkien protestanttien – eli lopulta modernin maailman syntyyn.

 

Kustaa Vaasan poikien ja Puolan Sigismundin kamppailu oli sekin ollut osa aikakauden laajempaa poliittis-uskonnollista kamppailua. Kustaa Vaasan aikana ja jälkeen Ruotsi kävi Tanskan, Puolan ja Venäjän kanssa jatkuvia sotia, jotka päätyivät Venäjän suuntaan vuoden 1595 Täyssinän ja 1617 Stolbovan rauhoihin - tuloksenaan Käkisalmen läänin ja Inkerinmaan liittäminen Ruotsiin. Baltian perinteisten ritarikuntien hajotessa Ruotsi voitti Venäjän lisäksi myös Puolan ja otti Viron haltuunsa jo vuonna 1561 sekä Liivinmaan vuonna 1629.

 

Tämän laajenemisen ollessa menossa Ruotsin valtaistuimelle astui vuonna 1611 Kustaa II Adolf, Kustaa Vaasan pojan Kaarle IX:n ja Tanskan selustassa olleen Holstein-Gottorpin Kristiinan vanhin poika. Pojan koulutukseen käytettiin parhaat voimat, eikä se mennytkään hukkaan.

 

Itälaajenemisen jälkeen Ruotsi oli Itämeren mahtivaltio. Ajan oloissa kysymys oli nykyaikaan verraten Persian lahden kaltainen strateginen alue. Purjelaivojen aikakaudella Itämeren rannoilta saatiin ja sitä pitkin kuljetettiin laivojen runkojen ja mastojen rakennusaineet, niihin tarvittavaa tervaa ja pikeä, köysien ja purjeiden hamput ja pellavat sekä myös rauta- ja kupari malmit ja valmisteet. Lisäksi kyseessä oli monien suurvaltojen kauppareitti viljan tuomiseksi ja alullaan olevan teollisuuden tuotteiden viemiseksi nouseville markkinoille.

 

Ruotsin nousua olivat auttaneet sekasorron aikana tunnetut Venäjän sisäiset kamppailut. Venäjän tilanne oli kuitenkin muuttumassa 1600 -luvun alussa. Ottomaanit olivat vallanneet Konstantinopolin vuonna 1453, ja vuonna 1547 oli saatu Konstantinopolin patriarkka siunaamaan Rurikien Iivana IV tsaariksi eli keisariksi. Vielä vuonna 1610 Ruotsin Jakob de la Gardie marssi Moskovaan tavoitteena vaikuttaa Venäjän hallitsijan valintaan, mutta Romanovien Mikael I kruunattiin keisariksi vuonna 1613. Siitä alkoi Moskovan Venäjän uusi laajeneminen kaikkiin ilmansuuntiin.

 

 

Saksassa ratkaistaan Euroopan suunta

 

Samaan aikaan läntisessä Euroopassa Prahan vuoden 1618 kahakan jälkeen keisariksi tuli Ferdinand II, joka päätti kukistaa protestanttien kapinan. Böömin protestanteilla ei ollut mahdollisuuksia häntä vastaan, ja pohjoisemmat protestanttiset alueet olivat pian vaarassa.

 

Kristian IV:n Tanska oli myös vaarassa. Hän meni apuun 1625 mutta voitettiin neljä vuotta myöhemmin. Nyt Ruotsin Kustaa Adolf joutui valitsemaan, taisteleeko hän ennemmin tai myöhemmin katolista liigaa vastaan Ruotsissa vai Saksassa. Säädyt eivät ensin innostuneet, mutta lopulta nekin päätyivät siihen, että sota on parempi käydä vieraalla kuin omalla maalla.

 

Ruotsin maihinnousu Saksan mantereelle tapahtui kuninkaan henkilökohtaisesti johtamana 10. heinäkuuta 1630 Pommeriin Stettinin läheisyyteen. Ruotsin kotimaisen armeijan vahvuus oli noin 40 000 miestä, joista suomalaisia jalkaväessä oli noin 12 000 ja ratsuväessä noin 3 000. Sodan tarkempi kulku ei kuulu tähän esitykseen, ja sen pääpiirteet ovat yleisesti tiedossa.

 

Ruotsin ensimmäinen suuri voitto oli Leibzikin pohjoispuolella Breitenfeldtissa 17. syyskuuta 1631. Seuraava oli Lützenissä 6. marraskuuta 1632, mutta kuningas kaatui taistelussa. Sota kuitenkin jatkui protestanttien painostuksen merkeissä, mutta 6. syyskuuta 1634 tuli tappio Nördlingenissä. Rauhaa alettiin hieromaan, mutta silloin kardinaali Richelieun johtama Ranska puuttui asiaan. Se katsoi, että rauhasta tulisi liian hyvä keisarille. Jo tammikuussa 1631 Ranska oli sopinut Kustaa Adolfin kanssa merkittävästä sodan taloudellisesta tuesta, mutta 1636 tuki muuttui myös sotilaalliseksi ja diplomaattiseksi. Sotaonni vielä vaihteli, mutta keväällä 1648 keisari oli kypsä rauhaan.

 

Rauhaneuvottelut alkoivat toukokuussa 1648 ja Westfalenin rauha allekirjoitettiin 24. lokakuuta. Sen myötä syntyi se Saksa, jonka Kaarle XII kohtasi 50 vuotta myöhemmin Suuren Pohjan sodan alussa – ja joka oli myös tavallisesi sivuutettuna sodan alkuvaiheen ja loppuvaiheen ratkaisujen diplomaattisena näyttämöä. Siksi tuon ajan Saksan tunteminen on tarpeen osana kestävää Suuren Pohjan sodan historiaa.

 

Suraavassa kuitenkin ensin esitetään pääkohtia Westfalenin jälkeisestä Ruotsin kehityksestä, ja vasta sen jälkeen Westfalenin järjestys - ottaen huomioon myös Saksan ja Euroopan poliittinen tilanne sodan alkaessa vuonna 1700.

 

 

JATKUU

Ruotsi 1648-1700

Westfalenin maailmanjärjestys