USA ja Pohjola

 

Nyt kummastellaan Yhdysvaltojen sekä Kiinan ja Venäjän suhteiden jyrkkää kärjistymistä, vaikka sitä on jo pitkään valmisteltu huolellisesti ja paljolti myös julkisesti. Presidentti Bidenin ehdokasajan ja virkakauden alun ulkopoliittiset linjaukset ovat johdonmukaisesti vähitellen konkretisoituneet. Myös Kiinalla ja Venäjällä on ollut aikaa hioa omat historian seuraavan vaiheen strategiansa.

 

Ensimmäisessä vaiheessa Yhdysvallat käänsi presidentti Trumpin vetäytymispolitiikan etenemiseksi kontaktiin Kiinan ja Venäjän kanssa. Seuraava askel on nyt ollut konfliktin viestiminen niiden kanssa presidentti Bidenin kommenteissa Venäjän presidentti Putinista sekä Yhdysvaltojen ja Kiinan korkeiden edustajien tapaamisessa Alaskassa.

 

Kysymys on nyt puolin ja toisin pitkään hiotun strategian askelista, joita seuraa puolin ja toisin myös muita. Historiallisen realismin valossa jännityksen eskalaation kulminoituessa päädytään lopulta avoimeen konfliktiin tai sopimiseen uudesta voimatasapainosta, ja se on myös nyt kaikkien suurvaltaosapuolten esikuntien skenaarioiden loppupeleissä mukana.

 

Kysymys on siitä, kuinka pitkälle eskalaation annetaan edetä, ja missä vaiheessa sopimusta tai alueellisia sopimuksia aletaan hahmottelemaan - eikä ole pois suljettua, että se olisi jo ovien takana alullaan. On myös mahdollista, että kylmän sodan tavoin osassa maailmaa on jatkossa tosiasialliseti sovittuja kontaktilinjoja ja osassa pitkäaikaista keskinäistä puskemista ennen alueellisen tasapainon vakiintumista.

 

Nyt jatkoon vaikuttaa myös kaikkien osapuolien tiedostama tarve olla samaan aikaan eri sektoreilla konfliktissa ja yhteistyössä mm. ilmastokysymyksessä ja vahingossa syttyvän ydinsodan estämisessä. Kaikella tällä on taustansa sekä merkityksensä myös Pohjois-Euroopalle ja Suomelle.

 

 

Presidentti Bidenin ehdokas- ja virkakauden ulkopoliittisissa linjauksissa korostui Yhdysvaltojen johtama liittokunta etenevää Kiinaa ja myös Venäjää vastaan. Sen rinnalla on ollut myös toinen teema: “Diplomatian avulla johtamisella meidän on myös tarkoitettava vastustajiemme ja kilpailijoidemme sitomista diplomaattisesti siellä, missä se on etujemme mukaista ja edistää Yhdysvaltojen kansan turvallisuutta.”

 

Yhdysvalloissa käydään jatkuvasti poliittisen kentän ja ulkopolitiikan koulukuntien debattia, miten tätä yleislinjaa tulisi käytännössä toteuttaa. Presidentti Biden on osaltaan koonnut varapresidenttikautensa läheisistä varsin yhtenäisen joukkueen ulkopolitiikan johtoon. Siitä on karsittu tuon kauden sisäisiä kriitikoita, mutta se on myös kuullut tuolloisia ulkoisia arvostelijoita.

 

Tulevaisuus näyttää, kuinka hyvin presidentti Bidenin hallinto onnistuu tavoitteissaan, mutta näistä taustoista alkaa vuosikymmeniksi uusi kansainvälisen politiikan kausi, joka muokkaa turvallisuuden globaalia arkkitehtuuria ja vaikuttaa tietenkin myös Suomen turvallisuusympäristöön paljon enemmän kuin Euroopan unioni.

 

Suurina murroskausina Suomessa on aina ollut vaikeuksia tietää, mitä suurvaltojen välillä perimiltään tapahtuu. Siksi taustalla olevia suuntauksia ja paineita on paikallaan tutkia.

 

 

Ylivoimasta kamppailuun

Viime vuosikymmenien amerikkalaisen keskustelun suuri kysymys on ollut suhtautuminen ja sopeutuminen Kiinan nousuun ja monet yllättäneeseen Venäjän paluuseen varteenotettavaksi kansainvälisen politiikan toimijaksi. Mm. Robert Kaganin korostama koko maapallon kattava ”liberaalin järjestyksen” toteuttaminen oli jo välillä jäämässä taka-alalle, mutta viime aikoina Kagan itse ja hänen kannattajansa ovat jälleen ottaneet ja saaneet palstatilaa.

 

Samasta liberaalista ja neokonservatiivisesta taustasta nousevan keskustelun painopiste on kuitenkin siirtynyt liberaalin järjestyksen puolustamiseen kylmän sodan tapaisena kamppailuna hegemoniasta maapallolla mm. soveltamalla Kiinaan ja Venäjään toisen maailmansodan jälkeistä ”containment” eli patoamispolitiikkaa.

 

Tätä suuntausta edustavat mm. Johns Hopkinsin yliopiston Hal Brands sekä Washingtonin Atlantic Council. Lähinnä presidentti Trumpiin viitaten Brands sanoo, että jo tehdyt vahingot voidaan vielä korjata. Harvardin Graham Allisoniin viitaten hän kommentoi, että ”Kovempi, kamppailevampi maailma on väistämätön. Paljon vaarallisempi suurvaltojen läänityksiin jakautuva maailma ei sitä ole.” Brandsille historian muoto on tragedia, minkä kylmän sodan jälkeisen ylivoiman ajan laiskistama sukupolvi on unohtanut. Kansainvälisessä politiikassa päättäjät ajattelevat, että se jolla on voimaa etenee, kunnes vastaan tulee toinen voima, ja siksi eteneminen on paras puolustus.

 

Kamppailun yksityiskohtaisen ohjelman esitti hiljakkoin Washingtonin Atlantic Councilin ”Pidempi sähke: kohti Yhdysvaltojen Kiina -strategiaa”, joka siis viittaa suoraan George F. Kennanin ”pitkäksi sähkeeksi” nimettyyn viestiin Moskovasta 22. helmikuuta 1946. Ajatuskin on periaatteessa sama, eli määritellä oman hegemonian perusteet, vastapuolen heikkoudet sekä rajat, joiden yli Yhdysvallat liittolaisineen eivät päästä Kiinaa.

 

Atlantic Councilin Kiina -raportissa on kuitenkin huomion arvoista myös sen esittämä Venäjä -politiikka: ”Yhdysvaltojen on tasapainotettava suhteensa Venäjään… Venäjän päästäminen täysin ajautumaan Kiinan strategiseen syleilyyn jää historiaan toisiaan seuranneiden Yhdysvaltojen hallintojen suurimpana yksittäisenä geostrategisena virheenä.” Ottaen huomioon, että raportin valmistelun johdossa on ollut pitkään juuri Venäjän suuntaan ”haukkamaisen” Atlantic Councilin johtaja Fred Kempke, tätä linjausta voi pitää merkittävänä. Lähes samaan aikaan vastaavan raportin esitti myös Washingtonin toinen keskeinen ajatuspaja CSIS.

 

Kamppailu -malli hahmottelee kylmän sodan tapaista globaalia rintamalinjaa, jonka käsitykset Yhdysvaltojen vastapuolella olevien Kiinan ja Venäjän suhteesta vaihtelevat. Hal Brands kärjistää näin törmäävien liittokuntien rajapintoihin kaksi vaihtoehtoa, monitoimi -etenemisenä oman epävakaan kamppailun, ja Allisonin sovitun etupiirijaon, mihin on perusteltua liittää kolmantena vaihtoehtona tasapainoon perustuva vakaa alue.

 

Kylmän sodan aikana liittokuntien suoran konfliktin rajapinta oli suhteellisen vakaa, koska sen taustalla oli maailmansodan liittolaisten etupiirijaot Teheranissa ja Jaltassa sekä niiden keskinäinen ydinsodan riski. Samaan aikaan kaksi toisiaan varovaa vastapuolta kävi kuitenkin kamppailua hegemoniasta ”kolmannessa maailmassa” sekä toistensa sisäpuolella.

 

Historiallisen tilanteen vuoksi marssijärjestys on nyt toinen. Se alkaa liittokuntien sotilaallisena, taloudellisena ja ideologisena etenemisenä ”ilman perälautaa” päätyen joko pitkäaikaiseen raja-alueiden epävakauteen tai mahdollisesti riskirajalle kärjistyneenä tosiasiallisesti alueellisia etupiirijakoja merkitseviin sopimuksiin. Koko tämän uran toteutumisesta oli hyvä esimerkki vuoden 2014 Ukrainan kriisi.

 

On siis mahdollista, että sopimiseen perustuvat etupiirit ovat seuraavina askelina mukana Bidenin hallinnon ajattelussa, mihin viittaa myös Kissingerin-Allisonin koulukunnan mukana olo suunnittelussa.

 

Alueen vakaa tasapaino puolestaan tarkoittaa tietyllä alueella kaikille osapuolille edullista tilannetta, jossa kukaan ei voi hankkia uusia etuja kärsimättä itse muiden vastatoimien vuoksi. Siitä on esimerkkejä pohjoismaiden historiassa ainakin vuosien 1814-1815 Wienin kongressista alkaen, kuten ”Suomen synty” ja ”Nuori Suomi” -teokset kuvaavat ja analysoivat. Vakaan alueen perusteissa on nyt eri puolilla maapalloa runsaasti tutkittavaa kymmenille valtioille, joita uhkaa jääminen sotilaallisen, taloudellisen ja ideologisen kamppailun kentäksi tai etulinjaksi.

 

 

Realistitkin ovat voimissaan

Nykyisen amerikkalaisen keskustelun toisella laidalla perinteisen realismin kannattajat kuten John Mearsheimer ja Stephen M. Walt sanovat, että Yhdysvaltojen on parasta ottaa muuttuvien voimasuhteiden mukaisesti lusikka kauniiseen käteen, ja sen ”tulisi lopettaa läsnäolonsa Euroopassa ja luovuttaa Nato eurooppalaisille”. Mearsheimerin mukaan ”Bidenilta olisi viisasta luopua harhaanjohdetusta russofobiasta ja toimia Moskovan saamiseksi tasapainottavaan koalitioon Kiinaa vastaan.”

 

Monien realistien geopolitiikan mukaan Venäjä sopisi paremminkin lännen puskuriksi Kiinaa vastaan kuin Kiinan liittolaiseksi sen puskuriksi sekä käytäväksi Eurooppaan. Saman on esittänyt myös Harvardin Joseph S. Nye arvostellessaan lännen kylmän sodan jälkeistä politiikkaa, jonka olisi hänen mielestään pitänyt erottaa Venäjää Kiinasta eikä puristaa sitä liittoutumaan perinteisen uhkaajansa kanssa. Yhdysvaltojen kylmän sodan arkkitehti George F. Kennan puolestaan sanoi kylmän sodan jälkeen jatketun etenevän patoamisen johtavan väistämättä autoritäärisen järjestelmän paluuseen Venäjällä.

 

Omaa historiallisen realismin perinnettään on edustanut Harvardin Graham Allison, jonka mukaan Kiinan noususta uhkaa syntyä ”Thukydides” -ilmiö, jossa vanhat vallat liittoutuvat uutta vastaan ja seurauksena on jännityksen eskalaatio sekä siitä todennäköisesti seuraava suursota – kuten vuoden 1871 Saksan yhdistymisen jälkeen Euroopassa. Ratkaisuksi Allison ehdottaa tarpeeksi ajoissa Yhdysvaltojen sopimusta etupiireistä Kiinan ja Venäjänkin kanssa.

 

Myös Harvardin–Kissingerin historiallisen realismin suuntaus on ollut mukana uuden Bidenin hallinnon ulkopolitiikan valmistelussa mm. mittavassa Johns Hopkinsin yliopiston hankkeessa ”Yhdysvallat ja maailmanjärjestyksen tulevaisuus”, mukanaan Henry Kissingerin ja Allisonin lisäksi mm. presidentti Bidenin turvallisuuspoliittinen neuvonantaja Jake Sullivan, Philip Zelikow ja Robert Zoellick.

 

Omintakeista realismia edusti myös aikaisemmin haukaksi sanottu Zbigniew Brzezinski, joka ennen kuolemaansa ehti esittää ”Srategisen vision” maailmasta, jossa Yhdysvallat, Eurooppa ja Venäjä muodostaisivat maapallolle vakaan alueen, joka edistäisi ja tasapainottaisi Kiinan ympärillä olevaa yhteistyön Aasiaa samaan tapaan kuin Englanti vuosisadat Manner-Eurooppaa.

 

 

Kolmas tie

Viime aikojen amerikkalaisessa keskustelussa on noussut laajaan julkisuuteen presidentti Obaman Turvallisuusneuvoston Eurooppa -vastaava, nykyinen Georgetown yliopiston professori Charles Kupchan. Hänen teoksensa ”Isolationism” (Eristäytymispolitiikka) on Yhdysvaltojen ulkopolitiikan historiasta. Sen mukaan Donald Trumpin ”America first” -politiikka itse asiassa edusti Yhdysvaltojen alkuperäisintä ulkopolitiikkaa, jolla on jatkuvaa laajan kansan kannatusta. Hänen mukaansa jatkossa tulisikin löytää nykyiseen reaalimaailmaan sopiva keskitie ”liberalismin kansainvälistämisen” ja vetäytymisen välille.

 

Kupchanin mukaan tuleva maailma ei ole kenenkään johdossa vaan vaihteleva joukko erilaisia valtioita ja niiden liittoutumisia. Ihmiset eivät ole luonnostaan liberaaleja demokraatteja, mutta silti heidän epädemokraattistenkin valtioiden kanssa on voitava sopia koko ihmiskuntaa koskevista asioista kuten rauhasta, ilmastonmuutoksesta tai pandemiasta. Kupchanin mukaan Yhdysvaltojen tulisi vetäytyä muiden maanosien maasodista kuten Lähi-idästä, ja Venäjä tulisi vetää irti Kiinasta.

 

Presidentti Obaman sisäpiirissä ollut Kupchan luonnehtii silloista ulkopolitiikkaa kriittisesti ”liberaaliksi kevytkansainvälisyydeksi”. Silloin rohkaistiin demokratian nimissä värivallankumouksia, arabikevättä ja Ukrainan Maidania, mutta vastaiskun tullessa rohkaissut jätettiin paljolti oman onnensa varaan.

 

Ukrainassa Yhdysvallat sopi Venäjän kanssa kontaktilinjan jo keväällä 2014, eikä sinne annettu jatkossakaan aseita. Vastaavasti myöskään Syyriassa ei tehty uhattua vastaiskua, vaikka Assad ylittikin kemiallisten aseiden käytöllään presidentti Obaman määrittämän ”punaisen linjan”. Obama perusteli pidättyvyyttä sanomalla, ettei pommita tänään pelkästään siitä syystä, että hänen uskottaisiin pommittavan huomennakin. Presidentti Obama vastasi kritiikkiin tunnetussa West Pointin puheessaan: ”Vaikka meillä on paras vasara, kaikki ongelmat eivät ole nauloja”.

 

Charles Kupchanin uuden kirjan johtopäätökset olivat alullaan jo hänen aikaisemmissa kirjoissaan. Nyt hän ei mahtunut tai halunnut Bidenin hallintoon. Sinänsä lojaaleissa kommenteissaan Kupchan luonnehtii Bidein ”ympäröineen itsensä” ”liberaalihaukoilla” ja ”liberalismin kansainvälistäjillä”. Presidentti Bidenin hallinnon voikin sanoa lähteneen liikkeelle jonkin verran radikalisoidulla Obaman linjalla. Ulkoministeri Blinken sanoi jo senaatin kuulemisessa kannattavansa yhä sekä Ukrainan aseistamista että Georgian Nato-jäsenyyttä. Samaan kuvaan sopii myös jo nähty sotilaallinen vahvistuminen Euraasian kaikilla puolilla eli Tyynellämerellä, Mustallamerellä, Jäämerellä eli Norjassa sekä Lähi-Idässä.

 

Ulkoministeri Antony Blinken sai senaatin kuulustelussaan varsin kovaa kritiikkiä toiminnastaan presidentti Obaman hallinnossa olettaessaan silloin esimerkiksi Libyassa diktaattorin kumoamisesta seuraavan uuden demokraattisemman hallinnon. Hän myönsikin tehneensä virhearvion. Itse asiassa juuri olettamus kaikkien ihmisten valmiista luontaisesta demokraattisesta – viisaasta, eettisestä ja vapaasta – ihmisyydestä on liberaalin demokratian keskeinen ongelma, sillä kyseessä on pitkän sivistyshistorian tulos. Kun Bidenin hallinnon vahvaan kokemukseen liittää myös sen käyttämien asiantuntijoiden koulukuntien laajan kirjon voi ennakoida, että nyt on nähty politiikan ensimmäiset askelet ja yksi puoli.

 

 

Reaalimaailman kaksi raidetta

Presidentti Bidenin hallinnolla on ollut aikaa suunnitella, miten toimitaan, kun etenevässä kamppailussa on tultu riskirajoille kontaktiin vastapuolen kanssa. Mutta samaa on tietenkin sanottava myös Kiinasta ja Venäjästä.

 

Kun ydinasesuurvaltojen sota ei ole mahdollinen muuten kuin vahingossa, kamppailun eskalaation kärjistyessä vaihtoehdoksi jää lopulta Kissingerin-Allisonin mallin mukainen sopiminen. Lisäksi presidentti Bidenin hallinnolla on edessä ainutlaatuisen vaikea operaatio koota rivit kotimaassa ja hajalle päässyt kansainvälinen liittokunta, koordinoida Kiinaa ja Venäjää vastaan yhtä aikaa konflikti ja kilpailu sekä yhteistyö ydinaseiden rajoittamisessa, ilmastomuutoksessa ja pandemian torjumisessa.

 

Itse asiassa Bidenin hallinnon vähintään kaksilla raiteilla ajaminen alkoi heti START-sopimuksen jatkamisena ja lupauksissa jatkaa neuvotteluja ydinaserajoituksista. Vanhojen sopimusten päätyttyä ydinasekysymys onkin käynyt erityisen vaaralliseksi juuri Yhdysvalloille ja Venäjälle. Ydinaseet ovat nykyään erittäin monimutkainen vyyhti alkaen jättiläistuhoisista hyvin pieniin ydinkärkiin sekä niiden huippunopeista eri kantomatkojen ohjuksista aina avaruuden kautta ja syvällä meren pinnan alla kulkeviin sukellusveneisiin ja erillisiin ohjuksiin.

 

Vastapuolen ohjusten huippunopeus vaatii vastahyökkäykseen ja torjuntaan käytettäväksi tekoälyyn perustuvia hälytys- ja laukaisujärjestelmiä, jotka toimivat sekuntien nopeudella ja joiden käyttäytymisestä ei voi olla varmuutta tositilanteessa. Sekä Yhdysvallat että Venäjä ovat voimavaroja jakaessaan priorisoineet ydinaseita ja niiden torjumista mutta myös kehittäneet perinteisiä maa- ja ilmavoimia korvaamaan pieniä, edullisia myös ydinkärkisiä täsmäaseita, joiden käytön vuoksi tuskin kannattaisi aloittaa vastatoimena koko maapallon laajuista ydinsotaa. Esimerkiksi drooneilla on jo saatu ensimmäiset sotilaalliset voitot, ja niiden kehittely sekä tuotanto on nykyään intensiivistä.

 

Henry Kissingerin viime vuosien keskeinen teema on ollut kehittyvien, tekoälyä käyttävien asejärjestelmien karkaaminen kaikkien käsistä. Kun kuuntelee ja lukee ydinaserajoitusten neuvottelijoita, tuntuu kuin he itsekin olisivat peloissaan. Kun Yhdysvaltojen ja Venäjän neuvottelijat istuvat pöytään, heillä on huolenaan kaikkien muidenkin ohjukset ja niiden torjuminen. Läntinen Eurooppa taas on ydinaseiden osalta sekä avuttomassa että täysin Yhdysvalloista riippuvassa tilassa.

 

Asejärjestelmien monimutkaisuus ja kantomatkojen erilaisuus pakottaa jakamaan neuvotteluja osiin, ja siksi myös alueelliset sopimukset ovat todennäköisiä, esimerkiksi Suomea sivuavan pohjoisen Euroopan ja luoteisen Venäjän osalta.

 

Asia on läheinen myös siksi, että Suomen tulevissa hävittäjässä tulee olemaan kehittyneimpiä JASSM -risteilyohjuksia ja niitä on perusteltu pelotteena mm. Venäjän kehittyneimpiä 3 500 kilometrin tuntivauhdilla lentäviä S-400 ohjuksia vastaan. Tällaisten aseiden kaksintaistelun alkaminen ei kestäisi kovinkaan monia sekunteja ja jatkuminen kovinkaan monia minuutteja. Ruotsi on puolestaan yllättäen julkisestikin kertonut ratkaisuksi, että se myisi 10 miljardin koneet Suomelle ja pitäisi ne kaupan päälisiksi omalla puolellaan, niin ettei Venäjä pääsisi niitä rikkomaan ennen aikojaan. Tämä on jalomielisin suunnitelma sitten Klingsporin, etenkin jos Venäjä ohjelmoisi sulkutulen taktisilla ydinkärjillä.

 

 

Eurooppa Trumpin jälkeen

Presidentti Trump aloitti neljä vuotta sitten liittolaisenaan sotilaallisesti viime kädessä Yhdysvaltojen vastuulla oleva Eurooppa. Hänen tavoitteensa oli vähentää omaa panosta ja vaatia sitä lisää liittolaisilta. Yhdysvaltojen perinteisen Euroopan ja Venäjän erillään pitämisen lisäksi hän löi kiilaa itäisen ja läntisen Euroopan sekä Manner-Euroopan ja Englannin väliin. Hän olisi myös halunnut vetää Venäjää eroon Kiinasta, jos se olisi ollut sisäpoliittisesti mahdollista.

 

Toisin kuin suomalaisen julkiuuden valtavirta sanoo, pohjoinen Eurooppa ja läntinen Jäämeri olivat kuitenkin monin tavoin oma tapauksensa ja ovat myös jatkossa.

 

Presidentti Biden ja hänen hallintonsa ovat tunnetusti korostaneet hyvien suhteiden palauttamista perinteisiin liittolaisiin. Samalla näiltä kuitenkin edellytetään yhteensopivuutta Yhdysvaltojen globaalin strategian kanssa, mikä merkitsee laaja-alaista yhteistä rintamaa erityisesti Kiinaa ja nykynäkymillä myös Venäjää vastaan.

 

Viestit Saksaan ovat olleet tiiviin rintaman vaatimuksia tunnetuimpana NordStream2 kaasuputken rakentamisen lopettaminen. Saksan jonkin verran eri tavoin painottuneet viestit ovat varsin pragmaattisia korostaen kuitenkin vahvasti taloudellisten yhteyksien säilyttämistä ja blokkien vastustamista. Samaan aikaan on ollut myös selkeästi Yhdysvaltoja sellaisenaan myötäileviä arvovaltaisia puheenvuoroja. Sen sijaan presidentti Macron on puhunut mm. Atlantic Councilin videokonferenssissa varsin analyyttisesti Euroopan ”strategisesta autonomiasta”. Kysymys ei hänen mukaansa ole erottautumisesta Yhdysvalloista vaan neuvotteluasenteesta, jonka mukaan myös Ranskan ja Euroopan tarpeet on otettava huomioon yhteisessä rintamassa.

 

Presidentti Macronin mukaan Ranska haluaa olla yhteistyössä Yhdysvaltojen kanssa, mutta ei siitä riippuvainen – mikä ei ole kovinkaan helppoa. Esimerkiksi Libyan kriisissä 2011 Ranska oli erityisen aktiivinen ja Yhdysvallat aluksi pidättyväinen, mutta Ranskalta loppuivat ammukset heti alkuunsa. Macron perustelee, että yhteistyössä kysymys on usein Ranskan ja Euroopan välittömistä naapureista, eikä ole tuntunut oikein mukavalta, että Yhdysvallat on kesken yhteisiä sotatoimia häipynyt paikalta. Sekä Saksasta että Ranskasta on kuultu myös merkittäviä puheenvuoroja liittymisestä suoraan ja Naton kautta mukaan koko maapallon kattavaan sotilaalliseen yhteistyöhön Yhdysvaltojen kanssa.

 

Vaikka ja kun Yhdysvaltojen uuden hallinnon ja Euroopan suurvaltojen välillä saadaan nyt kohtuullinen yhteisymmärrys jatkosta, eurooppalaiset kuitenkin joutuvat pitemmän tähtäyksen ajattelussaan ottamaan huomioon presidentti Trumpin aikana Yhdysvalloissa havaitun epävarmuuden samoin kuin maan ulkopoliittisten koulukuntien eri suuntiin käyvät ajatukset maan tulevasta politiikasta. Oma kysymyksensä on Euroopan suurvaltojen hyvin tuntemasta diplomatian historiasta nouseva mahdollisuus myönnytyksin kokoon saatujen liittokuntien johtovaltioiden tavasta sopia lopulta itse liittolaistensa yli vastapuolen kanssa.

 

Koko sodan jälkeisen ajan Saksan, Ranskan ja Yhdysvaltojen keskinäisen suhteen ratkaisevan tärkeä säätelijä ovat olleet Euroopan ydinaseet. Euroopan suoja on pitkään perustunut Yhdysvaltojen hallitsemiin keskimatkan ohjuksiin, ja myös Ranskalla on omat vanhentumassa olevat ydinaseensa. Saksa on halunnut ydinsuojassa nojata Yhdysvaltoihin eli olla jättäytymättä Ranskan varaan. Ranskasta poiketen se on keskeinen peruste myös pitää kiinni Yhdysvaltojen sitoutumisesta Eurooppaan, mikä taas tarjoaa Yhdysvalloille vahvan otteen Saksaan.

 

Jos Yhdysvallat jättäisi sotilaallisesti Euroopan, olisi väistämättä modernisoitava Ranskan ohjukset myös Saksan rahoilla. Keskimatkan ohjuksia säätelevän INF -sopimuksen lakattua ja jatkettua START -sopimusta seuraavien Yhdysvaltojen ja Venäjän neuvotteluiden alkaessa, kysymys Euroopan ydinsuojasta tulee olemaan Yhdysvaltojen ja sen liittolaisten neuvotteluiden vaikea ja keskeinen kysymys.

 

Onpa EU:n rakenteellisesta kehityksestä suomalaisista lähtökohdista mitä tahansa Saksalla ja Ranskalla ei Euroopan tulevaisuuden kannalta ole muuta mahdollisuutta kuin koota pitkällä tähtäyksellä voimia vastaamaan globaaleihin haasteisiin. Siinä taas Suomen ja pohjoismaiden tavoitteiden ja roolin kehittäminen on sukupolven haasteen mittainen tehtävä.

 

Ulkoministeri Sergei Lavrovin lausunnot Euroopan unionin uskottavuuden puutteesta koettiin loukkaaviksi, mutta kuten professori Hiski Haukkala hiljakkoin totesi, ne myös kertoivat että EU:n kaltainen kaksilla raiteilla ajaminen johtaa ennemmin tai myöhemmin korttien katsomiseen. Haukkalan analyysi oli ytimekäs viesti myös Suomen ulkopoliittiselle johdolle kuluneen perälaudattoman "kudelma" -politiikan riskeistä.

 

Todellisista asioista sekä Yhdysvallat että Venäjä neuvottelevat Euroopassa kansallisvaltioiden – lähinnä Saksan ja Ranskan – kanssa, jos yleensä neuvotellaan. EU on Euroopan kansallisvaltioiden järjestö, ja sen suurimmilla jäsenillä on edessä neuvottelut presidentti Bidenin hallinnon kanssa Kiinan ja Venäjän vastaisesta rintamasta. Tältä kannalta olisi voinut odottaa Venäjältä sovittelevampaa asennetta Euroopan suurvaltoihin näiden Venäjään suuntautuva jyrkkyyden vähentämiseksi ja liikkumatilan lisäämiseksi suhteessa Yhdysvaltoihin.

 

Ainoa selitys Lavrovin EU:n laajalle käsittelylle on se, että samoin kuin Bidenin Yhdysvalloilla on ollut osaamista ja aikaa suunnitella vuosiksi uuden kamppailun askelmerkit, myös Venäjällä ja Kiinalla on ollut käytettävänään sama ylellisyys – varsin tarkkaan kalkyloiden mitä tuleman pitää tiivistyvässä sotilaallisessa, taloudellisessa ja ideologisessa kamppailussa. Venäjän ja Kiinan strategiaksi on selkeästi tullut, etteivät ne jää tuleen makaamaan tai odottamaan Maidania Moskovaan tai Hong Kongiin. Haastaja kohdataan heti ulkokehällä. Sen seurauksena Yhdysvaltojen turvallisuuspoliittiset lähtökohdat suhteessa Eurooppaan ovat nyt entistäkin vahvemmat.

 

Euroopan paineet ovat suuret sekä idästä että lännestä, ja kun liittokunta tiivistyy, myös kamppailu Venäjän suuntaan tiivistyy Yhdysvaltojen johtamana – jolloin on koko ajan syytä ottaa huomioon myös Yhdysvaltojen välittömät konkreettiset ja perimiltään strategiset tarpeet hoitaa ohi liittolaistensa kahdenkeskeisiä suhteitaan Venäjään. Berliinissä on varmasti vielä jäljellä Bismarckin tuntijoita ja Pariisissa de Gaullen tuntijoita ja se johtaa väistämättä ryhtiliikkeeseen siinä määrin kuin voimat sallivat.

 

 

Pohjolan vakaa alue

Suomen kannalta on keskeistä, miten presidentti Bidenin kauden aikana suurvaltaosapuolten strategiat kohdentuvat sen Pohjois-Euroopan geopoliittiseen ympäristöön. Sen arvioinnissa on ratkaisevan tärkeätä, että maapallokarttaa katsovalle Washingtonille ja Moskovalle Keski-Eurooppa ja Pohjois-Eurooppa ovat eri asioita, kuten ovat olleet kaikille suurvalloille viimeistään Suuresta pohjansodasta (1700-1721) alkaen. 

 

Vuoden 2016 pohjoismaiden päämiesten Washingtonin vierailun aikana silloinen Valkoisen talon Euroopan asioiden vastaava Charles Kupchan sanoi Pohjolan olevan Yhdysvaltojen strategista ydinaluetta. Se täytyy kuitenkin hoitaa niin, ettei synny Venäjään nähden vahingollista eskalaatiota. Euroopan kurittamisen aikoihin presidentti Trumpin hallinto jatkoi Pohjoismaissa presidentti Obaman aloittamaa Yhdysvaltojen sotilaallisen aseman vahvistamista osana Jäämereltä Atlantille kulkevan Venäjän ja Kiina reittien hallintaa. Yhdysvaltojen sotilaallinen asemoituminen Pohjoismaihin onkin vahvistunut, mutta eskalaation hillinnästä ei ole ollut havaintoja kummallakaan puolella.

 

Suomessa julkinen tilannekuva on harhaanjohtava EU:n sotilaallisesta toimintakyvystä pohjoisessa Euroopassa. Suomen lähialueella merkittävää sotilaallista voimaa on Suomen lisäksi vain Venäjällä ja Yhdysvalloilla – etenkin sen jälkeen, kun Ruotsi kylmän sodan jälkeen ajoi alas omat puolustusvoimansa. Se on jatkoa pitkälle historialle, jossa nämä suurvallat ovat sopineet tämän keskinäisen raja-alueensa vakauden ja pitäneet sen erossa Keski- ja Itä-Euroopan tasapainosta tai sen puutteesta.

 

Näin Pohjois-Euroopan ja laajemmin Jäämeren-Itämeren alueen vakaus on perustunut ja perustuu jatkuvasti tosin yhä enemmän horjuen pääperusteiltaan toisen maailmansodan jälkeiseen geopoliittiseen järjestykseen. Siihen kuuluvat Yhdysvaltojen ja Venäjän sotilaalliseen voimat, joiden muodostamassa kokonaisuudessa Suomen liittoutumattomuudella ja merkittävillä puolustusvoimilla on myönteinen rooli. Siinä järjestyksessä Suomen alueelta ei uhata sotilaallisesti Venäjää eikä Venäjä uhkaa Suomea sekä tämän pidättyvyyden vuoksi että Ruotsin uhkaamisen välttämiseksi, jotta se pysyisi sotilaallisesti liittoutumattomana. Tämä taas on ollut myös Atlantin valtojen eli Englannin ja Yhdysvaltojen voimallaan tukema ratkaisu, koska se on merkinnyt, ettei Venäjä ole historian eri vaiheissa edennyt Atlantin rannikolle – kuten Aleksanteri I perusteli ulkoministeri Castlereaghille Wienin konferenssin alkaessa syksyllä 1814.

 

Vaikka tämä alun perin Aleksanteri I:n, ulkoministeri Castlereaghin ja kruununperillinen Bernadotten kehittämä ja sopima Pohjoismaiden vakaan alueen malli on jatkuvasti keskeinen poliittinen perusta Suomen ja pohjoismaiden alueen vakaudelle, viimeisen kymmenen vuoden reaalinen sotilaallinen operatiivinen kehitys on etääntynyt siitä. Tämä tarkoittaa sotilasteknisen ”yhteistoiminnallisuuden” toteuttamista läntisten asevoimien kanssa, vuosien mittaan eskaloituneita yhteisoperaatioharjoituksia sekä lukuisia sotilaallisia sopimuksia.

 

Tähän tilanteeseen kohdentuu myös Bidenin hallinnon etenemisen soveltaminen Pohjois-Euroopan ja läntien Jäämeren alueella.

 

Presidentti Bidenin uudessa hallinnossa kukaan ei profiloidu pohjoisen Euroopan asiantuntijana, ja jatkossa nähdään, jääkö alue aluksi muiden kiireiden vuoksi ulko- ja puolustusministeriöiden virkamiestason hallinnoitavaksi vanhalta pohjalta, mikä sellaisenaan on viimeisen kymmenen vuoden aikana merkinnyt aseellista eskalaatiota. Jossakin yleisen etenemisen vaiheessa Yhdysvaltojen ulko- ja puolustuspolitiikan hallinnoissa joka tapauksessa mietitään, miten yleislinjaa sovelletaan tälle alueelle.

 

Suoraviivaisesti sovellettuna Yhdysvaltojen hallitsema sotilaallisesti eskaloituva eteneminen sekä sen ja eurooppalaisten liittolaisten sopima poliittis-ideologinen ja taloudellinen eteneminen eskaloituvat tällä alueella konfliktina, jossa Suomi on riskialttiissa ja kustannuksiltaan kalliissa etulinjassa.

 

Alueen viime vuosien sotilaallisen eskalaation lisäksi Suomi on Navalnyn tapauksessa jo ottanut ideologisen läntisten liittolaisten etenemisen kärkipaikkaa Venäjän nykyisen hallinnon opposition tukemisessa. Viime viikkoina se on saanut jatkokseen Yhdysvaltojen strategisten ilmavoimien liikkeet Pohjolassa sekä Suomen ilmavoimien harjoitukset omalla alueella Yhdysvaltojen ja Saksan ilmavoimien kanssa. Näiden viikkojen globaalissa ympäristössä ne näyttäytyvät osana Yhdysvaltojen paluuta kontaktiin Venäjän ja Kiinan kanssa kaikkilla Euraasian raja-alueilla.

 

Konfliktiin menon ideologisen sektorin osalta Moskovassa tietenkin mietitään, millaiseen kokonaisuuteen Suomen ideologinen osa Venäjä -politiikkaa liittyy. Suomessa taas maan ideologisesta ulkopolitiikasta tulevat mieleen myös saman rajan yli puolin ja toisin tehdyt ja yritetyt ideoogiset vaikuttamiset keväästä 1917 alkaen. Toivottavasti eivät taas tule tavaksi.

 

Viime aikoina Suomi on kyennyt jatkamaan EU:n pakotteiden puitteissa perinteistä poliittisesti kommunikoivaa ja samalla lujaa sekä taloudellisesti hyödyllistä suhdetta Venäjään. Nyt näkyvillä suuntaviitoilla poliittisesti, sotilaallisesti, ideologisesti, ja taloudellisesti eskaloituvassa etenemisen etulinjassa olisi kuitenkin luvassa ensin yhteensovittamisen ja sitten muita vaikeuksia.

 

Pohjoisen Euroopan turvallisuuspolitiikan historia kuitenkin kertoo, ettei tällainen kehitys olisi toivottava myöskään Yhdysvaltojen ja Venäjän kannalta niiden keskinäisellä raja-alueella. Ne ovat myös halunneet pitää muut Euroopan suurvallat erossa sotkemasta sillä keskinäisiä välejään. Esimerkkejä löytyy Suuren pohjansodan käänteistä, Napoleonin sotien jälkeisen Wienin kongressin ajalta sekä ensimmäisen ja toisen maailmansodan ratkaisuista.

 

Hal Brands sanoo aivan oikein, että ”amerikkalaisten tulee ymmärtää myönteisten sotilaallisten tasapainojen olevan kaiken turvallisuuden, hyvinvoinnin ja liberaalin edistyksen tuki”. Pohjoisen Euroopan vakaan alueen historian todistaa aivan samaa kuten myös sitä, että tällä alueella edellytykset sen kaikille hyödylliseen vakaan alueen jatkamiseen ovat yhä olemassa.

 

Myös globaalin etenemisensä aikana pohjoinen vakaa alue on edullinen paitsi alueen pienille valtioille myös alueeseen rajoittuvien suurvaltojen eli Yhdysvaltojen ja Venäjän kannalta. Kummallakaan suurvaltaosapuolella ei ole tällä alueella mitään voitettavaa aiheuttamatta myös itselleen hankaluuksia kuten esimerkiksi Kiinan kutsuminen mukaan alueella jatkuvasti eskaloituviin sotaharjoituksiin, mistä ensimmäinen esimerkki nähtiin Suomenlahdella kesällä 2017. Siksi kaikkien etu on ottaa jatkon malliksi perinteinen vakaa alue eikä operatiivisten tarpeiden nimissä tehty eskalaation edelleen jatkaminen – eli paremminkin de-eskalaatio kaikille osapuolille edulliselle tasolle.

 

Yleensä pienet valtiot voivat vaikuttaa suurvaltoihin vain tarjoamalla ratkaisuja niiden omiin ongelmiin, ja pohjoisen Euroopan vakaan alueen jatkaminen on juuri sellainen. Samalla saman alueen monin tavoin myös erilaisille pohjoismaille muodostuisi riittävän vahva kehikko tarkastella yhteensovitettua mallia myös Euroopan unionin sisäiselle tasapainolle muissakin kuin turvallisuuskysymyksissä. Sellainen olisi ennen kaikkea yhteistyö Euroopan unionin taloudellisten taakkojen jakamisessa niin, että ne kannustaisivat pohjoismaiden kaltaista vastuullista talouspolitiikkaa eivätkä rankaisisi siitä.