III Realismi Yhdysvaltojen politiikassa

Bidenin Kissinger Kissingerin opissa

Amerikkalaiseen tapaan ennen ja jälkeen presidentinvaalien maassa on laaja kirjallisuus ja keskustelu ulkopolitiikan suunnasta. Yksi osa samaa kokonaisuutta ovat seminaarit ja konferenssit, joissa mahdolliset tulevan hallinnon edustajat, hallinnossa olleet, tutkijat sekä talouselämän edustajat hahmottelevat tulevaa.

 

Tällä kertaa merkittäväksi on osoittautunut Johns Hopkinsin yliopiston Kissinger Centerin projekti ”Yhdysvallat ja maailmanjärjestyksen tulevaisuus”, joka ” ottaa oppia Dr. Kissingerin ainutlaatuisesta panoksesta sekä maailmanjärjestyksestä, että kuinka Yhdysvaltojen tulisi muokata suurstrategiansa vastaamaan muuttuvaan kansainväliseen järjestelmään.”

 

Presidentti Joe Biden miehitti Turvallisuusneuvostonsa ja Ulkoministeriön varapresidenttiaikansa eli presidentti Obaman ajan läheisillä avustajillaan. Kun Obaman ja Bidenin ajan ulkopolitiikka oli sovellettu versio perinteistä ulkopoliittisesta liberalismista, ensimmäiset amerikkalaiset kommentit luonnehtivatkin ”liberalismin kansainvälistäjien” (liberal internationalist) tai ”liberaalein haukkojen” (liberal hawks) palanneen hallinnon johtoon.

 

Tilanne ei kuitenkaan ole näin suoraviivainen. Presidentti Bidenin, ulkoministeri Blinkenin ja erityisesti presidentin turvallisuuspoliittisen neuvonantaja Jake Sullivanin julkiset linjaukset osoittavat kokemuksista ilmeisesti opitun ja apua haettavan myös Kissingerin-Harvardin historiallisen realismin suunnasta. Siihen liittyy myös Jake Sullivanin osallistuminen AFWO -projektiin (kuvassa kolmas oikealta). Itse Henry Kissingerin lisäksi muita osanottajia ovat olleet Harvardin Kennedy Schoolin pitkäaikainen johtaja, kevään 1976 opettajani Graham Allison sekä mm. Michael Bloomberg, William Burns, Michèle Flournoy, Francis J. Gavin, Lyndsay Howard, Gary Roughead, Eric Schmidt, James Steinberg,  Lawrence H. Summers, Frances Townsend, Philip Zelikow ja Robert Zoellick.

 

Liberalismin Yhdysvaltojen voimaan nojaava globaali kansainvälistämien vaikuttaa kyllä jatkuvasti Washingtonissa sen ”Möykkynä” (The Blob) eli Yhdysvaltojen kylmän sodan jälkeisen ylivoima-ajan eliitin perinteenä. Itse liberaali demokratia tai markkinatalous sinänsä eivät ole kadonneet, mutta valtavirraksi on tullut, miten läntistä maailmaa voidaan puolustaa etenevän Kiinan taloudellista ja ideologista haastetta vastaan. Washingtonin nykysanastolla Suomen nykyinen ideologinen ”itseään suuremman arvojohtajan” tai ”ihmisoikeusperusteisen” ulkopolitiikan ajattelu on yhä harvinaisemmaksi käyvää ”hawkish liberal” eli haukkamaista liberalismia.

 

Kun Suomessa Snellmanista-Kekkoseen ulottunut ulkopoliittinen historiallinen realismi on hävinnyt akateemisesta koulutuksesta ja sen kouluttaman nuoren polven ulkopoliittisesta eliitistä, on paikallaan tutustua jälleen maailmaan ja siis myös Suomeen vaikuttavaan ulkopoliittiseen ajatteluun. Siihen hyvänä johdantona ovat Henry seuraavassa Kissingerin väitöskirjan analyysi sekä "World Order" teos TÄSSÄ.

 

 

Mistä on kysymys?

Napoleonin sotia seuranneen Wienin kongressin tosiasiallinen läpimurto tapahtui helmikuussa 1815, ja sen tulosten viimeistelyä vauhditti 7. maaliskuuta saapunut tieto Napoleonin paosta Elbalta. Wienin kongressin sopimus allekirjoitettiin 9. kesäkuuta, siis viikkoa ennen Waterloon taistelua.

 

Henry Kissingerin väitöskirja käsitteli Napoleonin sotien ja Wienin kongerssin aikaa: “A World Restored: Metternich, Castlereagh and the Problems of Peace 1812-1822”. Siinä hän kehitti ja esitti koko hänen uransa kantaneen tutkimuksen ja politiikan menetelmän. Hänen kysymyksensä, oli miten oli mahdollista, että Eurooppa säästyi Wienin kongressin jälkeen 100 vuotta suursodilta?

 

Osaltani olen kutsunut Kissingerin ajattelua ”historialliseksi realismiksi”, koska se on kriittinen amerikkalaiselle ”wilsonilaiselle” liberalismille, mutta yhdistää kovan realismin koulukuntiin toimivien valtiomiesten käytännöllisen järjen, joka ottaa huomioon myös muilla osapuolilla olevan sellaisen. Näin Kissingerin ajattelutapa on perusteiltaan ”suurvaltarealismia”. Sen perusteissa on samoja piirteitä – mutta myös eroja – kuin J.V. Snellmanin ”pienvaltarealismissa”. Snellmanin ajattelua olen selostanut ja analysoinut omassa yhteydessään ”Suomen synty ja kuohuva Eurooppa” -teoksessa.

 

Wienin kongressi 1814-1915 oli iso jako, joka kesti Saksan yhdistymiseen vuonna 1871 ja hajosi kokonaan ensimmäisessä maailmansodassa.

 

Suoraan ja välillisesti Wienin kongressin tuloksena Venäjä sai hallinnassaan oleviksi puskurivaltioiksi osan Puolasta ja Suomen. Ruotsi sai pitää Norjan. Englanti sai mantereelle puskurivaltiokseen Hollannin, johon kuului myös nykyinen Belgia. Suuri voittaja oli Preussi, joka sai osia Puolasta, lähes puolet Saksista, Ruotsin Pommerin, Westfalenin ja laajan kaistan Reinin rantaa. Siihen kuului myös Itä-Preussina nykyisestä Kaliningradista etelään oleva rantaviiva lähelle Hannoveria. Saksaan jääneistä pienistä ruhtinaskunnista muodostui puskurivaltioita ja yhdessä Preussin kanssa ne muodostivat Saksan valtioliiton.

 

Itävalta sai Italiasta Lombardian ja Venetsian. Ranskan ja Italian väliseksi puskuriksi tuli "Piedmontin" ja Sardinian muodostama valtio, josta sitten koko järjestelmä alkoi purkautua Ranskan tuella Italian vapaussodassa.

 

Wienin kongressin päättämä Euroopan järjestys oli suurvaltojen (”riittävien massojen”) ja pienempien puskurivaltioiden (”barrier”) tasapainojärjestelmä, jossa kukaan ei voinut hankkia etuja tai pyrkiä ylivaltaan saamatta vastaansa muiden liittokunnan.

 

 

Aikansa amerikkalaisesta valtavirrasta poikenneella Kissingerillä oli taustansa.

 

Heinz Alfred Kissinger syntyi juutalaiseen perheeseen Saksassa Fürthissä 27. toukokuuta 1923. Hän pakeni perheensä mukana Yhdysvaltoihin 15 –vuotiaana elokuussa 1938. Hän osallistui toiseen maailmansotaan ja sen jälkeisiin vuosiin Saksassa Yhdysvaltojen maavoimien tiedustelussa. Lahjakas nuorukainen pääsi opiskelemaan Harvardin yliopistoon.

 

Kissingerin vuonna 1954 valmistuneen väitöskirja tutki vuosien 1812-1822 keskeisten päättäjien eli Itävallan ulkoministeri Metternichin ja Englannin ulkoministeri Castlereaghin ajattelua ja tunnisti niissä sekä tasapainon että legitimiteetin eli hyväksynnän keskeisyyden: ”Metternich aloitti hankkeensa tarjoamalla rauhaa ja luodakseen moraalisen kehyksen, kun taas Castlereagh edisti alueellista järjestelyä saavuttaakseen fyysisen tasapainon.”

 

Euroopan historiassa valtioiden kanssa ovat aina kilpailleet erilaiset ”universalismin” muodot, joiden perusteella joku osapuoli on vaatinut omalle vallalleen koko maanosan ja maailmanlaajuista yleispätevyyttä. Westfalenin rauha 1648 syrjäytti kuitenkin paavin ja keisarin universalismin ja niiden tilalle tulivat suvereenit valtiot ja niiden väliset suhteet. Siinä vakaa turvallisuus perustuu Kissingerin mukaan geopolitikkaan ja valtioiden sille antamaan hyväksyntään (kreikassa γῆ ge "maa”, πόλις pólis ”valtio” ja πολιτική politikē "politiikka"). Muutakin on yritetty, mutta silloin yrittäjälle on käynyt huonosti.

 

Geopolitiikan yksi suuntaus on pelkkään voimatasapainoon ja maantieteeseen perustuva kova realismi. Kissinger tunnistaa myös kolmannen tekijän, ”legitimiteetin” eli kansalaisten hyväksynnän oman valtion johdolle ja tällaisten valtioiden hyväksynnän keskinäiselle järjestykselleen. Tästä syystä Kissingerin geopolitiikkaa voi luonnehtia ”historialliseksi realismiksi”, vaikka sillä on useita muitakin nimiä.

 

Kissingerin mukaan kunkin Westfalenin valtion sisällä syntyy kansalaisten hyväksymä käsitys noudatettavasta oikeasta eli lainsäädännöstä mutta myös laajemminkin kansainvälisestä ympäristöstä: ”Itselleen kukin valtio on oikeuden ilmentymä… sillä jokainen valtio toimii tehokkaasti vain, jos useimmat kansalaiset tottelevat vapaaehtoisesti ja he tottelevat vain siihen rajaa asti kuin harkitsevat hallitsijoiden vaatimusten olevan oikeudenmukaisia.” ”Jokainen kansainvälinen ratkaisu merkitsee prosessia, jossa kansakunta sovittaa käsitystään itsestään muiden käsityksiin.”

 

Kansainvälisen ympäristön järjestyksen hyväksyminen voi toteutua valtioiden diplomatialla sopimuksin tai sille sodan rauhansopimuksen perusteella antamalla hyväksynnällä. Tämä on lähellä J.V. Snellmania, mutta hänelle valtio kansalaistensa oikeustajun ilmentymänä perustuvan pitkään sivistyshistoriaan. Kissingerin suvereenin valtion historia ulottuu vuoden 1648 Westfalenin rauhaan, jota hän luonnehtii nykyaikaan kantaneeksi prakmaattiseksi ratkaisuksi tuon ajan kamppailuun paavin, keisarin ja ruhtinaiden välillä.

 

Westfalenin rauhan jälkeisenä aikana jokainen suvereeni valtio on siis itse määrittänyt omasta sosio-kulttuurisesta historiastaan käsin käsityksensä itselleen oikeasta lainsäädännöstä – ilman paavin tai keisarin puuttumista. Kissingerin historiallisen realismin ydintä on, että kukin valtio määrittää myös ulkoisen maailman hyväksyntänsä samasta sisäisestä järjestelmästään käsin. Näin jokaisella valtiolla on omasta mielestään oikeat käsitykset myös ulkoisesta maailmasta.

 

Tämä ei kiellä kansainväistä oikeutta, vaan alleviivaa sen perustuvan omasta sisäisestä järjestelmästään käsin toimivien suvereenien valtioiden sopimuksiin. Nykyään maapallolla on laaja kansainvälisen oikeuden järjestelmä ja kansainväliset instituutiot kuten YK tai EU, mutta niiden säännöt perustuvat suvereenien valtioiden tekemiin sopimuksiin.

 

Vakaan kansainvälisen järjestyksen toinen puoli on Kissingerille tasapaino: ”Kun Castlereagh puhui tasapainosta, hän tarkoitti Eurooppaa, jossa jonkun valtion hegemonia on mahdoton; mutta kun Metternich puhui tasapainosta, hän sisällytti siihen Saksan, jossa Preussin ylivoimaisuus on mahdoton”.

 

Kissinger toteaa, että tasapainon määrittäminen on erittäin vaikeata ja siinä tapahtuu historiana kuluessa traagisia virheitä. Tasapainon voi kuitenkin tunnistaa siitä, että siinä yhdelle valtiolle tai valtaryhmälle on itselleen riski ”yrittää pakottaa tahtonsa muille”. Toisin sanoen, jos joku tasapainossa mukana oleva osapuoli yrittää etuilla muiden kustannuksella, se saa vastaansa vastareaktioiden ketjun, josta se itsekin kärsii.

 

Jokainen kansainvälinen järjestys on muodostunut pitkän historiallisen kehityksen aikana, valtioiden voimien ja hyväksynnän hakeutuessa tasapainoon, vakauteen. Historiansa aikana kunkin suuremman tai pienemmän alueenalueen järjestys on muuttunut sopimalla tai sotimalla – ja vain jommalla kummalla.

 

Kissingerin tutkimus rakentaa keskeisesti Castlereaghin ja Merretnichin varaan. Muut samaa aikakautta luoneet hahmot kyllä mainitaan, mutta jäävät vähemmälle huomiolle, kuten esimerkiksi Aleksanteri I, Talleyrand, Adam Czartoryski, William Pitt nuorempi ja Friedrich von Gentz. Nopoleonin sotien aikana ja jälkeen he olivat myös autonomisen Suomen synnyn kannalta ratkaisevia tasapainopolitiikan toteuttajia, joiden ajattelua ja päätöksiä käsittelen ”Suomen synnyssä”.

 

 

Vakaus ja uhka

Historiallisessa realismissa kansainvälisen järjestelmän – globaalista alueelliseen – vakaus perustuu maantieteessään toimivien valtioiden tasapainoon ja sen keskinäiseen hyväksyntään. Jos voimasuhteet tai hyväksyntä muuttuvat, se aiheuttaa haasteen alueen vakaudelle. Siksi tarvitaan diplomatiaa ja sen käyttämiä yhdessä sovittuja sääntöjä eli kansainvälistä oikeutta. Jos siinä ei onnistuta, toisena vaihtoehtona on sota.

 

Tämän päivän sotilaallisessa ajattelussa sama asia sanotaan kahden valtion osalta niin, että valtioon kohdistuva uhka on yhtä kuin toisen valtion tahto ja kyky (uhka = tahto x kyky). Tällöin tietyn valtion tahto ilmaisee tuossa valtiossa olevaa ulkoisen järjestyksen hyväksyntää eli halua muuttaa tai ylläpitää olevaa järjestystä. Kyky taas tarkoittaa valtion käytettävissä olevia voimavaroja järjestyksen säilyttämiseen tai muuttamiseen. Näin valtio voi myös lisätä itseensä kohdistuvaa uhkaa horjuttamalla omalla politiikallaan alueen tasapainoa ja näin vähentämällä jonkin siihen kuuluvan valtion alueen muuttuvalle järjestykselle antamaa hyväksyntää.

 

Tiivistäen voi siis sanoa, että geopolitiikan historiallisen realismin kannalta kunkin valtion aseman määrittää sen alueella vaikuttavien valtioiden maantieteelliset ominaispiirteet, voimatasapaino ja hyväksyntä olevalle järjestykselle. Maantiede on tällöin kokonaisuus, mukaan lukien luonnon ja poliittinen maantiede sekä talousmaantiede.

 

Alueen vakautta ja rauhaa tukeva voimatasapaino siis tarkoittaa, että jos yksi valtio yrittää hankkia etua muiden kustannuksella, se johtaa muiden valtioiden vastatoimien vuoksi etuilijan hyötyä suurempiin tappioihin.

 

Alueen vakautta tukeva hyväksyntä, legitimointi, taas tarkoittaa alueella vaikuttavien valtioiden asenteita alueen järjestykseen sekä sen sääntöihin paikallisista sopimuksista YK:n peruskirjaan.

 

 

Historiallisen realismin opetuksia

Henry Kissinger katsoo kansainvälistä politiikkaa suurvaltarealismin kannalta. Hän lähtee siitä, että tietyn alueen vakaan rauhan säilyttää ja horjuttaa sillä vaikuttavat läsnäolevat valtiot tai siihen etäämmältä vaikuttavat suurvallat. J.V. Snellmanin geopolitiikan pienvaltiorealismi taas katsoo alueen rauhaa ja vakautta sillä olevan pienen valtion kannalta tunnistaen, että pienen valtion vaihtoehdot määräytyvät alueella vaikuttavien suurten valtioiden sisäisten ja keskinäisten kamppailuiden satunnaisina sivuvaikutuksina.

 

Kissingerin mukaan "Vakaus ei siis ole tavallisesti seurannut rauhanpyrkimyksistä vaan yleisesti hyväksytystä legitimaatiosta…. Se pitää sisällään kaikkien suurempien valtojen hyväksymistä kansainvälisen järjestyksen kehikolle, ainakin siihen asti, ettei mikään valtio ole niin tyytymätön kuin Saksa Versaillesin sopimuksen jälkeen, niin että se ilmaisee halunsa vallankumoukselliseen ulkopolitiikkaan."

 

Vastaavasti Kissingerin keskeinen selitys Napoleonin sotien jälkeiseen pitkään suhteellisen vakauden kauteen on se, ettei Wienin kongressissa pyritty rankaisemaan Ranskaa, vaan se otettiin arvostetuksi osaksi Euroopan uutta tasapainojärjestelmää – eikä sille jäänyt uuden järjestyksen hyväksyntävajetta kuten Saksalle ensimmäisen maailmansodan jälkeen.

 

Kissingerin mukaan ”Mikään suurvalta ei luovu turvallisuudestaan – mahdollisuudesta itsenäiseen ulkopolitiikkaan pelkästään järjestyksen legitiimisyyden (eli muiden hyväksynnän) vuoksi,” – jos se katsoo oman turvallisuutensa tai jopa identiteettinsä olevan vakavasti uhattuna.

 

 

Kssingerin mukaan ulkopolitiikassa on kolmenlaisia toimijoita.

Vakautta vaarantavat pysyvästi "profeetat", jotka katsovat edustavansa kaikille välttämätöntä universaalia eli ainoata oikeata järjestystä. Paavin ja keisarin jälkeen tällaista universalismia ovat edustaneet esimerkiksi marxilaisuus ja ”wilsonilainen liberalismi”. Toinen vakauden vaarantajien ryhmä ovat "vallankumoukselliset" kuten Napoleon, joille turvallisuus voi toteutua vain täydellisenä hegemoniana ja siksi kaikkien muiden turvattomuutena.

 

Kaikki turvallisuus kuitenkin on suhteellista. Yhden absoluuttinen turvallisuus on toisen absoluuttista turvattomuutta. "Valtiomiehen" tehtävä on yhdistää oman valtionsa sisältä tuleva hyväksyntä muiden valtioiden sisältä tulevaan hyväksyntään. Kun oman valtion sisältä tuleva hyväksyntä ei voi koskaan täysin toteutua, kaikkien muidenkin valtioiden yhteisenä hyväksyntänä, seurauksena on usein pettynyt oma kansa.

 

Valtiomiehen elämä onkin usein lopulta traaginen – kuten ulkoministeri Castlereaghin itsemurhaan päätynyt. Hän vei läpi Euroopan rauhan vakauttamisen ja joutui kotimaassaan ankaran parjauksen kohteeksi. Vastaavasti pienen valtion johdon tavoitteena suuressa kriisissä on usein paras mahdollinen tappio, jota ei voi kriisin aikana paljastaa kenellekään, tai poikkeuksellisesti vain aivan lähimmälle – kuten Mannerheimin ja kenraali Heinrichsin tapauksessa.

 

”Rankaiseva rauha” haluaa murskata vihollisen niin, että se on jatkossa kyvytön taistelemaan. Sen vastakohta on toimia voitetun vihollisen kanssa niin, ettei se ole enää halua taistella. Rankaiseva rauha tekee lopulta mahdottomaksi hyväksyntään perustuvan rauhan ja vakauden.

 

Valtiomiehen tehtävä ei ole rangaista vaan rakentaa rauhaa. Waterloon jälkeen Castlereagh vastasi rankaisevaa rauhaa tai kostoa vaativalle hallitukselleen: "Teidän vaatimuksenne Ranskalle asetettavista strategisista rajoitteista menee liian pitkälle… Meidän tehtävämme ei ole kerätä pokaaleita vaan palauttaa maailma, joka kunnioittaa rauhallisia tapoja."

 

Kissingerin mukaan kansainvälisen järjestelmän vakaus perustuu itsehillintään, erilaisten hyväksyntää koskevien käsitysten yhteensovittamiseen. Jos valtion ulkopolitiikka ei siedä muiden erilaisuutta tai turvallisuutta, valtioiden suhteet tulevat perustumaan voimaan – jo pelkästään siitä syystä, että sen johto ei saa kotimaassa hyväksyntää kansainväliselle sopimiselle. Vaatimus absoluuttisesta turvallisuudesta johtaa pysyvään vallankumoukseen kansainvälisissä suhteissa.

 

Kissinger tiivistää johtopäätöksensä: "Sodan logiikka on voima, ja voimalla ei ole rajoja. Rauhan logiikka on suhteellisuuden taju ja siihen sisältyy rajojen asettaminen. Sodan menestys on voitto, rauhan menestys on vakaus. Voiton edellytys on sitoutuminen, rauhan edellytys on itsehillintä. Sodan motiivi on ulkoinen. Rauhan motiivi on sisäinen: voimatasapaino ja sen hyväksyntä. Sodan houkutus on rangaista; politiikan tehtävä on rakentaa."

 

”Jokaiselle sukupolvelle on mahdollista vain yksi kokeilu.” Siksi on hyväksi opiskella ennalta, mitä rauhan ja sodan tekemisestä kokemuksen perusteella tiedetään.