Yhdysvaltojen historiaa

I Mayflowerista Washingtoniin

Yhdysvaltojen historiallinen koe alkoi näinä päivinä 400 vuotta sitten eli 21. marraskuuta 1620, kun Mayflower laiva toi 102 puritaania Englannista nykyiseen Massachusettsin Cape Codin rantaan. Pari päivää aikaisemmin laivalla oli allekirjoitettu uuden ajan ensimmäinen demokraattinen poliittinen sopimus, että jokainen noudattaa yhdessä sovittuja sääntöjä. Kymmenen vuotta myöhemmin 1630 puritaani John Winthrop esitti Vuorisaarnan hengessä Arabellan kannella Uuteen Englantiin matkalla olleille muuttoliikkeen vapausaatteen sisällön esimerkkinä kaikille: ”Sillä meidän on ymmärrettävä, että me tulemme olemaan kuin kaupunki kukkulalla. Kaikki kansat katsovat meitä.”

 

Noin 150 vuotta myöhemmin uudella mantereella oli runsaat 2,5 miljoonaa asukasta niissä 13 valtiossa, jotka päättivät 4. heinäkuuta 1776 julistautua itsenäiseksi. Uuden liittovaltion perustuslaki allekirjoitettiin 1787.

 

Ensimmäisen aallon maahanmuutajat läksivät 1600 -luvun reformaation Euroopasta etsimään uskonnon vapautta ja rakentamaan sen mukaista yhteiselämää. Itsenäistymiseen mennessä tämä reformaatioliberalismi ja ajatus esimerkkinä olosta kietoutui ”perustajaisien” (Fouding Fathers) ajattelussa John Locken ja "Skottilaisten moralistien" valistusliberalismiin: ”Kun… tulee yhdelle kansakunnalle tarpeelliseksi purkaa ne poliittiset siteet jotka ovat yhdistäneet heidät toiseen kansakuntaan, ja omaksua maailman valtojen joukossa se erillinen ja tasa-arvoinen asema jonka Luonnonlait ja Luonnon Jumala heille ovat suoneet… Meille nämä totuudet ovat itsestään selviä: että kaikki ihmiset on luotu tasa-arvoisiksi, että heidän Luojansa on heille antanut tiettyjä luovuttamattomia Oikeuksia, että näihin oikeuksiin kuuluvat Elämä, Vapaus ja Pyrkimys Onneen."
 
 
Mutta heti alkuunsa oli käytävä itsenäisyyssota irti Englannista 1775–83 ja aloitettava ulkopolitiikka. Ajan mahtavimmasta brittiläisestä imperiumista irrottautuminen vaati uhreja. Pienellä aloittelevalla heikolla valtiolla oli uudella mantereella lähellään kaikkien ajan suurvaltojen kolonioita puhumattakaan niiden suurista voimavaroista ja voimapolitiikasta aiheutuneista vaaroista. Kun itsenäistymisessä oli kyse myös Englannin heikentämisestä, päätettiin pyytää apua Ranskalta.

 

Pariisiin lähetettiin valtuuskunta, joka sai ohjeekseen etsiä tukea, mutta olla lupaamatta mitään. Apua luvattiinkin, mutta se ei ollut ilmaista. Helmikuussa 1778 Pariisissa allekirjoitettiin sopimus. Sen mukaan ”osapuolet liittoutuvat yhteistä vihollista vastaan … ja auttavat toisiaan hyvin palveluin, neuvoin ja voimin.” Kuukautta myöhemmin Ranska julisti sodan Englannille. Sillä oli ratkaisevaa merkitystä Yhdysvaltojen menestykselle, mutta vaikutusta myös Ludvig XVI:n Ranskan ajautumiseen sen vallankumoukseen johtaneeseen talouskriisiin.

 

Tilanne kuitenkin mutkistui, kun Louisianaa ja suurta aluetta nykyisestä Kanadasta hallinnut Ranska sai 1779 aikaan Pohjois-Amerikan länsiosissa, Karibian merellä ja Etelä-Amerikassa vahvoilla olleen Espanjan liittymisen sotaan lupaamalla sille Floridan ja Gibraltarin. Amerikkalaiset huolestuivat, olisiko sittenkin kyse Englannin häätämisestä heidän avullaan ja kahden muun imperiumin vahvistumisesta heidän mantereellaan – eli käytännössä ainakin tavoite estää nykyisten itäisten osavaltioiden muodostaman uuden liittovaltion laajeneminen länteen. Niinpä sotatilanteen helpottaessa amerikkalaiset vastoin sopimusta alkoivat neuvotella Englannin kanssa, ja lopullinen Yhdysvallat tunnustanut kansainvälinen Pariisin rauha allekirjoitettiin 3. syyskuuta 1783.

 

Ranskan vallankumous alkoi 1789, ja siitä huolestuneet Euroopan monarkit alkoivat valmistella kriisinhallintaoperaatiota rauhoittamaan Pariisia. Ranskalaiset ottivat kuitenkin aloitteen käsiinsä 1792, ja seuraavana vuonna Englanti liittyi Preussin ja Itävallan liittokuntaan Ranskaa vastaan. Nyt ranskalaiset muistivat vuoden 1778 sopimuksen Yhdysvaltojen kanssa. He muistuttivat antamastaan avusta ja pyysivät apua.

 

Yhdysvaltojen varapresidentti John Adams totesi, ettei ”valtioiden välillä koskaan mikään yhteys toiseen samanlaisten lakien vuoksi ole kyllin riittävä sitomaan niitä yhteen, jos niillä on vastakkaiset tai erilaisetkaan intressit.” Hän varoitti olettamasta, että liittyminen Ranskan rinnalle osoittautuisi kestäväksi, sillä “voi tulla aika, jolloin meidän pitää pyytää Englannin apua Ranskaa vastaan.” Huhtikuussa 1793 presidentti George Washington julisti Yhdysvaltojen pysyvän puolueettomana Englannin ja Ranskan sodassa ja linja jatkui läpi Ranskan vallankumouksen sotien.

 

Nyt Yhdysvallat oli ensimmäistä kertaa kohdannut ulkopoliittisen ongelman, mutta samanlaisia olisi tulossa lisää. Presidentti Washington kokosi maan parhaat voimat valmistelemaan ulkopoliittista linjaa jäähyväispuheenaan, jonka hän piti 4. maaliskuuta 1796. Sillä on jatkuvasti eräänlainen kulttiasema, kun se luetaan vuosittain kokonaisuudessaan senaatissa Washingtonin syntymäpäivänä 22. helmikuuta.

 

Washingtonin mukaan “on kansakunnalta typeryyttä odottaa toiselta hyväntahtoisuutta ilman sen omaa etua.” “Meidän suuri linjamme toisten maiden suhteen on kehittää kaupallisia suhteitamme ja pitää niihin niin vähän poliittisia yhteyksiä kuin mahdollista…. Meidän todellinen politiikkamme on pysyä erossa pysyvistä liitosita minkään ulkomaiden osan kanssa.” Washingtonin puheessa kiinnittää huomiota myös laaja argumentointi uskonnon merkityksestä hyveellisten kansalaisten pysymiseksi demokratian perustana. 

 

Charles Kupchanin kirjan empiirinen teema on, että tämä Washingtonin linja kesti toiseen maailmansotaan asti, ja on senkin jälkeen vaikuttanut amerikkalaisten mielissä esimerkkinä olemisen lisäksi maailmaa aktiivisesti muuttamaan pyrkivän etenemisen jarruna sekä niistä aiheutuvana sahausliikkeenä – ja on presidentti Obaman ja Trumpin aikana palannut yhä suuremmalla voimalla, eikä sen vaimenemista ole näkyvissä.

 

II Presidentti Washingtonista Washingtonin polttamiseen

 

Charles Kupchanin mukaan hänen Yhdysvaltojen ulkopolitiikan historiansa pyrkii korjaamaan nykyisen ulkopoliittisen eliitin ja jopa historian tutkijoiden tietämättömyyttä vaiheista ja asioista, jotka vaikuttavat vahvasti kansalaisten tietoisuudessa tänäkin päivänä – viimeksi juuri käydyissä presidentinvaaleissa.

 

Kupchanin kirjakaan ei ole parhaimmillaan varhaisen Yhdysvaltojen ja Euroopan politiikan kytkentöjen analyysissä. Se voikin täydentää hänen erinomaisen tutkimuksensa esittelyä ja arviointia. Samalla voi jatkossa tutkia Yhdysvaltojen suurvaltapolitiikkaa ja sen sivuvaikutuksena syntynyttä Suomeen vaikuttanutta politiikkaa.

 

Juuri itsenäisyysjulistuksensa antanut Yhdysvallat ja Ranska solmivat 1778 keskinäisen avunantosopimuksen, ja sen perusteella Ranska tuki Yhdysvaltoja sen vapaussodassa vuoteen 1783. Mutta kun Ranskan ja Englannin välillä alkoi sota vuonna 1793 ja Ranska pyysi apua, Yhdysvallat vastasi julistautumalla puolueettomaksi.

 

Kun vuonna 2020 presidentiksi valittu Joe Biden soitti ensimmäiseksi ”Yhdysvaltojen ensimmäisen liittolaisen Ranskan” presidentti Macronille, tämä vastauksessaan nopea ja kipakka Euroopan strategisen suvereenisuuden korostaja lienee ranskalaiseen tapaan tuntenut koko tarinan.

 

Vuonna 1793 nuori Yhdysvallat pyrki aluksi välttämään sekaantumista Ranskan vallankumouksen sotiin ja välttämään niillä spekulointia, mutta vähitellen paineet ja houkutus kasvoi ja Euroopan sodat vaikuttivat muutenkin monin tavoin myös Pohjois-Amerikkaan.

 

Nuoren valtion piti käydä ulkomaankauppaa. Se johti vuonna 1794 Yhdysvaltojen ja Englannin sopimukseen, joka selvitti jäljellä olleet itsenäistymiseen liittyvät kysymykset. Ranska ei pitänyt liittolaisensa haluttomuudesta auttaa vastavuoroisesti ja vielä vähemmän sen sopimuksesta vihollisensa eli Englannin kanssa. Se johti lopulta 1798-1800 Yhdysvaltojen ja Ranskan ”kvasi-sotaan”, jossa ne kilvan upottivat toistensa laivoja.

 

Samalla Yhdysvalloissa alkoi ulkopoliittinen kiista pohjoisen Englantiin ja etelän Ranskaan suuntautuneiden osavaltioiden välillä. Vuoden 1796 repivässä presidentinvaalissa pohjoisen John Adams voitti Ranskan näkyvästi tukeman etelän Thomas Jeffersonin kolmella valitsijalla. Sen jälkeen myös maan ensimmäiseen vallanvaihtoon liittyi voimakas kiistely, joka päätyi Jeffersonin valintaan varapresidentiksi. Sitä seurasi ranskamielisten sensurointia ja sekava vaihe ulkosuhteissa. Kumpikin puolue alkoi huolestua ulkopolitiikan vaikutuksesta muutenkin hauraaseen sisäiseen vakauteen.

 

Euroopan sodat tarjosivat myös mahdollisuuksia. Napoleon kaappasi Ranskassa vallan lokakuussa 1899. Se laimensi myös maaliskuussa 1801 Yhdysvaltojen kolmantena presidenttinä aloittaneen Jeffersonin (1801-1809) Ranska -sympatioita. Hän purki myös muodollisesti vuoden 1778 liiton Ranskan kanssa, mutta se ei haitannut huolen pitämistä yhteisistä eduista.

 

Ranska hallitsi orjatyövoimaan perustunutta Haitia sekä mantereen Lousianaa, joka tuolloin kattoi koko nykyisen Keski-Lännen ja oli pinta-alaltaan kaksinkertainen verrattuna kolmentoista osavaltion Yhdysvaltoihin. Ranskan vallankumous oli innostanut haitilaisetkin kapinoihin, jotka johtivat lopulta Haitin itsenäistyminen 1.1.1804. Haitin kriisin kärjistyessä Napoleon päätteli, ettei Ranska pysty pitämään Lousianaa vaan se on vaarassa joutua Englannille tai Espanjalle. Niinpä hän amerikkalaisten suureksi yllätykseksi tarjosi sitä Yhdysvalloille, ja kauppa tehtiin 30.4.1803. Ostajan puolelta sitä oli tekemässä maan entinen Ranskan lähettiläs ja silloinen Virginian kuvernööri James Monroe, josta vielä kuultiin.

 

Aluksi Napoleonin sodat Euroopassa näyttivät tarjoavan puolueettomalle Yhdysvalloille mahdollisuuden käydä kauppaa kummankin sotivan osapuolen kanssa. Sitä suojaamaan alettiin myös laajentaa sotalaivastoa. Apuun tuli myös vuoden 1802 Amiensin rauha Euroopassa, mutta ilo loppui lyhyeen. Napoleonin sodat jatkuivat, ja myös Englanti julisti Ranskalle sodan toukokuussa 1803. Nyt Euroopan sodan kumpikin osapuoli suoraan tai tukemiensa merirosvojensa avulla pyrki estämään Yhdysvaltojen kauppaa vihollisensa kanssa. Pian Trafalgarin meritaistelu lokakuussa 1805 varmisti Englannin meriherruuden Atlantilla. Napoleon kuitenkin voitti joulukuussa Austerlitzin taistelun ja Euroopan sodat jatkuivat vielä kymmenen vuotta.

 

Yhdysvaltojen suunnalla tilanne kärjistyi, kun Englannin laivasto-osasto hyökkäsi Norfolkin rannikolla amerikkalaisen sotalaivan kimppuun 1807. Napoleon oli marraskuussa 1806 julistanut ”mannermaasulkemuksen” eli Englannin kauppasaarron. Ehkä siihen tepsisi saarto myös Yhdysvalloista. Niinpä Jefferson vastasi Norfolkin selkkaukseen kieltämällä kaiken viennin Englantiin ja rajoittamalla sen tuontia. Rajoitukset kuitenkin haittasivat enemmän Yhdysvaltoja kuin Englantia, ja ne oli purettava.

 

Yhdysvaltojen vetoaminen puolueettomuuteensa ei jatkossakaan auttanut vaan Euroopan sotivat osapuolet jatkoivat amerikkalaisten kaupankäynnin estämistä vihollisensa kanssa. Lisäksi vanha emämaa uhkasi Yhdysvaltoja hallitsemastaan Kanadasta, ja se tuki alkuperäisväestöä sen vastustaessa amerikkalaisen asutuksen etenemistä länteen.

 

Jeffersonin ulkoministeri James Madison voitti vuoden 1808 presidentinvaalit, ja hän yritti neuvotella sekä Englannin että Ranskan kanssa. Yritys ei onnistunut, ja Madisonin piti koettaa jotakin muuta. Englanti oli joka tapauksessa ratkaiseva tekijä Atlantilla. Lisäksi se oli kiinni sodassa Napoleonin kanssa. Siksi sillä ilmeisesti olisi vaikeuksia puolustaa Kanadaa, joka olisi luonnollinen Yhdysvaltojen laajenemissuunta. Saman tien voisi yrittää vallata Floridan Espanjalta. Madisonin pohdinnan tuloksena oli Yhdysvaltojen sodanjulistus Englannille 17.7.1912.

 

“Vuoden 1812 sota” ei kuitenkaan sujunut suunnitelmien mukaan. Merellä Englanti oli ylivoimainen. Kanadaan tehtiin useita hyökkäyksiä, mutta ne torjuttiin. Kaiken kukkuraksi Englanti voitti maataisteluita, valtasi 24.8.1814 Washingtonin ja poltti siellä Valkoisen talon ja kongressin rakennukset (kuva). Sen jälkeen Yhdysvallat oli kypsä rauhaan, ja kun liittoutuneet olivat marssineet Pariisiin jo 1.4.1814, se sopi myös Englannille.

 

Vuoden 1812 sodan rauha tehtiin Ghentissä jouluaattona 1814 ehtoinaan sotaa edeltänyt oikeudellinen tilanne. Se merkitsi, etteivät rajat Pohjois-Amerikassa muuttuneet, mutta Yhdysvalloille sallittiin merenkulku Atlantilla tosin tosiasiallisesti jatkuvasti Englannin merivallan kontrolloimana. Asiaan palattiin presidentti Wilsonin 14 kohdan ohjelmassa tammikuussa 1918. Joulukuun 1814 rauhaa seurannutta viennin elpymistä täydensi myös koko Euroopan rauhan tuoma nousukausi. Yhdysvaltojen ulkomaankaupassa ja koko taloudessa alkoi nousukausi, mikä markkinoitiin ja koettiin menestyksenä ”toisessa vapaussodassa”.

 

On ilmeistä, että vuoden 1812 sota opetti Washingtonille realismia ja pienen maan Euroopan politiikkaan sekaantumisen ja sillä spekuloinnin vaaroja. Nuori valtio kyllä luotti itseensä sekä demokraattisen perustuslakinsa turvaamaan valoisaan tulevaisuutensa ja päätteli, että on parasta käydä Euroopan kanssa kauppaa mutta pysyä irti sen politiikasta.

 

Sitä johtopäätöstä vahvisti pian Wienin kongressin rauha kesäkuussa 1815 (kuva). Sen yhdeksi perustaksi hyväksyttiin ”laillisuusperiaate”, joka merkitsi vanhojen monarkkien paluuta valtaan. Toisena periaatteena oli suurvaltojen voimapoliittinen ”tasapainoperiaate”, joka merkitsi pienempien jakamista suurten etupiireihin tai puskureiksi niiden välille. Yhdysvallat oli sekä demokratia että pieni valtio ja mahdollinen suurvaltojen pelin kohde, eikä kumpikaan periaate tuntunut kovin hyvältä.

 

Napoleonin sotien jälkeen oli siis kaikki syy keskittyä oman maan vakauttamiseen ja oman alueen laajentamiseen omalla mantereella mutta myös kehittää ulkopolitiikka, joka tekisi sen mahdolliseksi.

 

Syöttö tuli Englannista, ja lyönti osui niin hyvin, että sisävuoro kesti vuoteen 1941.

 

III Miten USA:n Monroe -oppi syntyi?

 

Yhdysvaltojen historiasta tunnetaan nykyään varsin kielteisin asentein termi "Monroe -oppi", mutta ei juuri sen taustaa tai tarkempaa sisältöä. Charles Kupchan osoittaa dokumentoiden, miten se kuitenkin on elänyt yhtenä maan ulkopoliittisen ajattelun pohjavirtana näihin päiviin ja on myös kylmän sodan jälkeen viime vuosikymmeninä vahvistunut - kuten kolmessa viimeisessä presidentin vaalissa on näkynyt. Siksi sen taustaan ja sisältöön on paikallaan tutustua lähemmin. Silloin Suomikin tulee kuvaan mukaan.

 

Napoleonin sotien ja Wienin kongressin jälkeen myös Yhdysvalloilla oli edessään uusi aika ja tulevan ulkopolitiikan pohdinta. Käytettävissä olivat sekä presidentti Washingtonin jäähyväsipuheen neuvot että sen jälkeen saadut kokemukset.

 

Wienin kongressin ”laillisuusperiaate” eli monarkismi sekä suurvaltojen voimatasapainon lähtökohta eivät sopineet Yhdysvalloille, mutta Euroopassa ne turvasivat 1800 -luvun ajan rauhan ilman suursotia. Se alkoi horjua vasta kun Wienin tasapaino horjui Saksan yhdistyessä vuonna 1871. Alkanut vuosisata oli kuitenkin myös voittaneiden suurvaltojen globaalin imperialismin ja siirtomaakilpailun aikaa, ja se asetti Yhdysvallat sekä Amerikan mantereet vaaravyöhykkeeseen.

 

Samaan Wienin kongressin jälkeiseen kokonaisuuteen kuului myös ”Euroopan konsertti” eli suurvaltojen päämiesten konferenssit sopimusten valvomiseksi ja ongelmien ratkaisemiseksi. Se oli eräänlainen aikansa versio Kanainliitosta sekä YK:sta ja sen turvallisuusneuvostosta. Konsertin ensimmäinen suuri haaste oli ”Espanjan kysymys”, jota käsiteltiin Veronan konferenssissa lokakuussa 1822 (kuvassa siitä aikansa satiiri). Sillä oli taustansa käydyissä sodissa ja seurauksensa myös Yhdysvalloissa.

 

Veronan konferenssin tausta

Napoleonin sotien alkuvaiheessa Espanjan Bourbon sukuinen hallitsija Kaarle IV oli pakon edessä liittoutunut Ranskan kanssa. Hän ei kuitenkaan halunnut tai saanut pitämään Napoleonin julistamaa “mannermaasulkemusta” eli Englannin kauppasaartoa, ja Pariisista katsoen Espanjan takana oli Portugal, joka Ruotsin tavoin avoimesti uhmasi Napoleonia. Heinäkuussa 1807 Tilsitissä sovittiin, että Venäjän Aleksanteri saa hoitaa Ruotsin tarvittaessa hyökkäämällä Suomeen. Iberian niemimaan Napoleon päätti hoitaa itse.

 

Napoleon hyökkäsi vuoden 1808 lopulla Espanjaan, ja kun myöskään Kaarlen poika Ferdinand VII ei kelvannut Napoleon asetti Espanjan kuninkaaksi veljensä Josephin. Tässä vaiheessa Suomikin oli päässyt Euroopan historiaan, kun Napoleon oli halunnut turvata selustansa. Tilsitissä oli sovittu Aleksanterin Suomen valloituksesta, mutta lopullista kauppaa ei oltu tehty. Niinpä lokakuussa 1808 Napoleon ja Aleksanteri sopivat Erfurtissa, että Aleksanteri saa pitää valloittamansa Suomen, kun pysyy puolueettomana Ranskan hyökätessä Espanjaan.

 

“Ostin Espanjan Suomella”, sanoi Napoleon palattuaan Pariisiin. Tuossa vaiheessa jo vallatun mutta Ruotsille kuuluneen Suomen edustamisen itselleen ottanut Carl Erik Mannerheimin ”lähetyskunta” oli jo Pietarissa odottamassa Aleksanterin palatessa sinne. J.L. Runeberg puolestaan runoili jatkossa Erfurtin konferenssin päivien Koljonvirran taistelun Sven Tuuvan edustamaan sodan urhoollista ja tilanteesta tietämätöntä kansanmiestä.

 

Napoleonin Espanjan valloitus johti kuitenkin siellä kansannousuun ja sen veriseen tukahduttamiseen. Napoleonin tavoitteena oli myös edetä Portugaliin, joka jatkuvasti uhmasi mannermaasulkemusta käymällä kauppaa Englannin kanssa. Englanti puolestaan asettui tukemaan Portugalia nousemalla sinne maihin lopulta Wellingtonin johtamalla armeijalla, joka ei ollut kelvannut Ruotsin Kustaa IV:lle pohjoisessa Aleksanterin vastaisella rintamalla.

 

Alkumenestysten jälkeen Wellington jatkoi Iberian niemimaalla ja voitti ranskalaiset 1813. Sen jälkeen Napoleonin syrjäyttämä Bourbon Ferdinand VII palautettiin valtaan 1814. Kesäkuussa 1815 päättyneen Wienin kongressin laillisuusperiaate merkitsi myös hänen pysymistä valtaistuimella. Suuri osa espanjalaisista oli kuitenkin toista mieltä. Sotien jäljiltä maan talous oli kurjassa jamassa, ja liberaalit saivat vuonna 1820 aikaan uuden perustuslain sekä kuninkaan kotiarestin mutta myös kaaoksen jatkumisen. Tämä Espanjan kehitys vaaransi Wienin kongressin suurvaltojen eli monarkkien kannalta koko sovitun järjestyksen.

 

Tässä tilanteessa voittajavaltojen Veronan konferenssi kokoontui lokakuussa 1822 pohtimaan, mitä Espanjalle tehdään. Tuossa vaiheessa jo omatuntonsa kanssa kamppaillut Aleksanteri I tarjoutui hoitamaan omilla joukoillaan Espanjan kapinoinnin. Englannissa poliittinen mielipide taas oli kääntynyt vaatimaan täydellistä vetäytymistä Manner-Euroopasta ja keskittymään merellisen Brittiläisen imperiumin rakentamiseen. Se oli osaltaan johtanut Wienin kongressin toisen arkkitehdin ulkoministeri Castlereaghin itsemurhaan. Hänen sijaisenaan Veronaa tuli Wellington eväänään hallituksen tinkimätön kanta torjua puuttuminen Espanjan tilanteeseen. Aleksanteri I:n 100 000 miehen armeijan marssiminen läpi Euroopan taas ei innostanut ketään.

 

Veronan konferenssin lopputuloksena oli, että Ranska saa palauttaa Ferdinandin valtaan Espanjassa ja se tapahtuikin kovakouraisesti 1823. Se merkitsi samalla sodissa hävinneen Ranskan paluuta suurvaltojen joukkoon, ja Yhdysvalloista katsoen vanha siirtomaasuola varmaankin alkaisi taas janottaa sitä kuten Napoleon III:n aikana kävikin. Sekä Yhdysvalloissa että Englannissa kysymys kuului, mitä Veronan konferenssi merkitsisi jatkossa Amerikan mantereilla. Siellä sekä Bourbonien nyt hallitsema Ranska että Espanja olivat joutuneet perääntymään sotien aikana, ja niillä olisi sekä ilmeisiä revanssitarpeita että Espanjalla jatkuvasti vahva asema Yhdysvaltojen etelä- ja länsipuolella.

 

Englannin ehdotus Yhdysvalloille

Yhteisen ongelman nosti pöydälle Englannin uusi ulkoministeri George Canning. Vuoden 1816 presidentinvaalissa James Monroe oli saanut suurvoiton, eikä hänellä vuoden 1820 vaaleissa ollut edes vastaehdokasta. Vuonna 1823 hän sai eteensä Englannin ehdotuksen liittoutua tukemaan Etelä- ja Keski-Amerikan Espanjasta irrottautumaan pyrkiviä itsenäisyysliikkeitä sekä vastustamaan kolonioiden palauttamista tai niiden siirtämistä toisille isännille.

 

Presidentti Monroe lämpeni heti George Canningin esitykselle. Ensi näkemältä se olisi lupaavaa jatkoa hänen virkakautenaan tapahtuneelle suhteiden rakentamiselle Englantiin ja Espanjan heikkouden hyväksikäytölle. Rajakysymykset Kanadan kanssa oli ratkaistu. Espanja oli luovuttanut 1819 Floridan Yhdysvalloille ja samassa yhteydessä oli sovittu Meksikon ja Yhdysvaltojen kiistellystä rajasta. Meksiko oli saavuttanut itsenäisyyden 1821, ja Washingtonissa katsottiin nyt sen pohjoisia alueita eli Texasia yhä enemmän sillä silmällä.

 

Monroe kysyi edeltäjiensä Thomas Jeffersonin and James Madisonin neuvoa Canningin ehdotuksesta, ja kumpikin piti ajatusta hyvänä. Heidän mielestään se tarjoaisi monia etuja. Englannin liittoutuminen Yhdysvaltojen kanssa Euroopan mantereen suurvaltoja vastaan löisi kiilaa Euroopan suurvaltojen väliin. Englanti on merkittävin suurvalta, joka voisi konkreettisesti vahingoittaa Yhdysvaltoja ja liittoutuminen sen kanssa vähentäisi tätä vaaraa. Sopimus olisi myös perustajien ajattelun mukaista, sillä heidän tavoitteenaan oli Euroopan kiistojen vaikutusta Amerikan mantereelle.

 

Presidentti Monroen ulkoministerinä oli pitkän linjan diplomaatti, entinen Massachusettsin senaattori Portugalin, Preussin, Englannin ja Venäjän lähettiläs John Quincy Adams. John Quincy oli jo 14 -vuotiaana 1781-1782 ollut Pietarissa Yhdysvaltojen ensimmäisen edustajan ranskan kielen tulkkina tämä yrittäessä turhaan hankkia tunnustusta maansa itsenäisyydelle Venäjältä eli keisarinna Katarinalta. Sieltä hän oli palannut talvella 1782-1783 Suomen ja Helsingin sekä Tukholman kautta Euroopan mantereelle. Presidentti Madison oli nimittänyt hänet 1809 ensimmäiseksi Yhdysvaltojen Venäjän lähettilääksi Pietariin, missä hänen tehtävänsä jatkui Napoleonin sotien ajan vuoteen 1814.

 

Adamsin Pietarin vuosina Aleksanterillekin sopi läheinen tuttavuus juuri Yhdysvaltojen harvinaisen kokeneen ja lukeneen lähettilään kanssa. Tämä taas pääsi näin sisäpiiristä seuraamaan Napoleonin sotien ajan Erfurtista Napoleonin hyökkäykseen Moskovaan ja liittoutuneiden Pariisiin mukaan lukien Suomen suuriruhtinaskunnan ja Puolan kuningaskunnan perustaminen. Rouva Louisakin liikkui Pietarin seurapiireissä kuin kotonaan. Adamsin hyvästä suhteesta Aleksanteriin ja ulkoministeri Nikolai Rumjantseviin alkoivat myös Yhdysvaltojen ja Venäjän hyvät suhteet, jotka bolsevikkien tultua valtaan ensin viilenivät mutta jatkuivat sitten kylmään sotaan asti. Adamsin Pietarin aikaa seurasi Yhdysvaltojen edustaminen Ghentin vuoden 1818 sodan rauhaneuvottelussa.

 

Nyt syksyllä 1823 Yhdysvaltojen ulkoministeri Adams oli Englannin ulkoministeri Canningin ehdotuksesta eri mieltä kuin Yhdysvaltojen kolme presidenttiä.

 

Adamsin mukaan Yhdysvaltojen ei tule sitoa itseään sen enempää Englantiin kuin latinalaisen Amerikan maihin. Hän halusi saada mahdollisimman kauas Yhdysvalloista kaikki Euroopan suurvallat ja myös Venäjän, joka oli vuonna 1821 vaatinut omistusta Alaskaan ja siitä etelään Mantereen länsirannikolle. Hänellä oli mielessään myös Texasin ja Kuuban liittäminen Yhdysvaltoihin. Adamsin mukaan “meidän tulee pitää itsemme vapaana toimimaan, jos tulee vaaratilanteita eikä sitoa itseämme mihinkään periaatteeseen, jota heti sen jälkeen käytettäisi meitä vastaan.” Englannin ehdotus saattaa kuulostaa mielenkiintoiselta, mutta tosiasiassa se sitoisi Yhdysvallat Euroopan ristiriitoihin ja alistaisi sen valvomaan Englannin etuja Amerikan mantereilla.

 

Lopulta presidentti Monroe hyväksyi ulkoministerinsä kannan, mutta teki siitä tämän mielestä hätäisiä johtopäätöksiä esittää kuitenkin ideologisia vaatimuksia Euroopan suurvalloille. Pienen sovittelun jälkeen alettiin Adamsin ajattelun pohjalta valmistella presidentti Monroen puhetta Kongressille kansakunnan tilasta.

 

IV Nuoren USA:n linja - ja Suomen

 

Napoleonin sotien jälkeen Englanti ehdotti Yhdysvalloille liittoutumista Manner-Euroopan suurvaltoja vastaan Amerikan mantereiden suojaamiseksi niiltä. Aluksi presidentti Monroe kiinnostui, mutta ulkoministeri John Quincy Adams sai hänet toisiin ajatuksiin. Sen jälkeen presidentti valmisteli puheen, jossa hän varoittaisi kaikkia Euroopan suurvaltoja sekaantumasta Amerikan mantereiden asioihin mutta ottaisi myös kantaa Espanjan ja Kreikan itsenäisyyden puolesta. Mutta tähänkin Adams tuli väliin.

 

Ulkoministeri sanoi, että Yhdysvaltojen tulee rehellisesti vastustaa ”Euroopan valtojen sekaantumista Etelä-Amerikkaan mutta myös kieltää oma sekaantuminen Euroopan asioihin; toimia tinkimättä Amerikan puolesta.” Euroopan kysymykset eivät ole sen valtojen katkeruuden herättämisen arvoisia. Edustajainhuoneessa kuultiin, että meidän ”tehtävänämme on huolehtia Yhdysvaltojen kansan eduista eikä muiden oikeuksista.” 

 

Lopulta syntyi presidentti Monroen puhe liittovaltion tilasta 2.12.1823. Se käsitteli ensin laajasti sisäpolitiikan, talouden, hallinnon sekä ulkosuhteiden konkreettisia kysymyksiä ja päättyi ulkopolitiikan periaatteellisiin linjauksiin, joita sitten sanottiin Monroe -opiksi.

 

Puheensa ulkopoliittisen jakson aluksi Monroe esitti periaatteellisen sympatiansa Kreikan sekä Portugalin kansoille ja jatkoi:

 

Yhdysvaltain kansalaiset vaalivat ystävällisimpiä tunteita Atlantin toisella puolella olevien heille läheisten ihmisten vapauden ja onnen hyväksi. Euroopan suurvaltojen sotiin niitä itseään koskevissa asioissa emme ole koskaan ottaneet kantaa tai osaa, eikä se ole ristiriidassa politiikkamme kanssa. Vasta kun omia oikeuksiamme on loukattu tai vakavasti uhattu, me vastustamme meille tulevia vaurioita ja valmistaudumme puolustautumaan.

 

Tämän pallonpuoliskon tapahtumat koskettavat meitä väistämättä ja välittömästi syistä, jotka ovat ilmeisiä kaikille valistuneille ja puolueettomille tarkkailijoille.

 

Liittoutuneiden valtioiden poliittinen järjestelmä eroaa olennaisesti Yhdysvaltojen järjestelmästä. Tämä ero johtuu niiden hallitusmuotojen erilaisuudesta. Koko meidän kansakuntamme on omistautunut omaan puolustukseemme, joka on saavutettu menettämällä niin paljon verta ja voimavaroja ja joka kypsynyt valistuneimpien kansalaisten viisaudella ja jonka avulla olemme nauttineet ainutkertaisesta onnesta.

 

Siksi olemme velkaa vilpittömyyden vuoksi ja noiden valtojen ja Yhdysvaltojen välillä vallitseville ystävällisille suhteille julistuksen, että me pidämme niiden puolelta vaarallisena rauhallemme ja turvallisuudellemme, jos joku niistä vähänkin laajentaa järjestelmäänsä tälle pallonpuoliskolle. Me emme ole sekaantuneet mihinkään Euroopan valtojen nykyisiin kolonioihin, emmekä tule sekaantumaan, mutta emme ole välinpitämätön minkään Euroopan valtion taholta sellaisten valtioiden sortamiseen tai niiden minkäänlaiseen kohtaloon puuttumiseen, joiden riippumattomuuden me olemme suurella harkinnalla ja oikeudenmukaisuuden perusteella tunnustaneet, emmekä näe sellaista missään muussa valossa kuin epäystävällisen asenteen ilmaisuna Yhdysvaltoja kohtaan.

 

Näiden uusien valtioiden ja Espanjan välisessä sodassa julistauduimme puolueettomiksi tunnustaen ne, ja tätä olemme noudattaneet ja noudatamme sitä jatkossakin, edellyttäen, että mitään muutosta ei tapahdu, mikä valtiomme toimivaltaisten viranomaisten mielestä aiheuttaisi vastaavan Yhdysvaltojen turvallisuuden kannalta väistämättömän muutoksen.

 

Espanjan ja Portugalin viimeaikaiset tapahtumat osoittavat, että Eurooppa on edelleen levoton. Tästä tärkeästä seikasta ei voida antaa vahvempaa näyttöä kuin se, että liittoutuneet vallat ovat pitäneet tarpeellisena jollakin itselleen sopivalla periaatteella sekaantua voimatoimin Espanjan sisäisiin asioihin. Se kuinka pitkälle sellainen sekaantuminen voidaan viedä samoin periaattein, on kysymys, josta niihin verrattuna erilaiset valtiot ovat kiinnostuneita mukaan lukien etäisimmät ja aivan varmasti mikään valtio ei niin paljon kuin Yhdysvallat.

 

Euroopan politiikkamme, joka hyväksyttiin kauan sitten tuota osaa maapallosta ravistelleen sodan varhaisessa vaiheessa joka tapauksessa pysyy entisellään, toisin sanoen olla sekaantumatta minkään valtion sisäisiin asioihin, pitää de facto hallitusta meille legitiiminä hallituksena, kehittää ystävällisiä suhteita siihen ja pitää nuo suhteet avoimina, vakaina ja rehtinä politiikkana siten että ne toteuttavat kaikissa oloissa jokaisen vallan oikeutettuja vaatimuksia sallimatta meille vahingon tekoa keneltäkään. Mutta noiden maanosien osalta olosuhteet ovat selvästi ja näkyvästi erilaiset.

 

On mahdotonta, että liittoutunet vallat laajentavat poliittista järjestelmäänsä mihinkään osaan kumpaakaan maanosaa vaarantamatta rauhaamme ja onneamme. Kukaan ei myöskään voi uskoa, että eteläiset veljemme hyväksyisivät sen omasta tahdostaan, jos ne jäteltäisiin omiin oloihinsa. Siksi on yhtä mahdotonta, että meidän pitäisi suhtautua tällaiseen sekaantumiseen missään muodossa välinpitämättömästi. Jos tarkastelemme Espanjan ja näiden uusien hallitusten suhteellista voimaa ja resursseja sekä niiden etäisyyksiä, on oltava selvää, ettei Espanja voi koskaan alistaa näitä. Yhdysvaltojen rehellinen politiikka on edelleen jättää osapuolet rauhaan siinä toivossa, että muut vallat toimivat samalla tavoin.”

 

Tämän jälkeen Monroe päätti puheensa tarkastelemalla varsin itsetietoisesti Yhdysvaltojen kehitystä. Hänen mukaansa maailmanhistoriassa ei ole Yhdysvaltoihin verrattavaa esimerkkiä sellaisesta kansakunnan onnen edistymisestä kuin sen vallankumouksen jälkeisenä aikana on tapahtunut. Jokaisella itseensä luottavalla valtiolla on vähemmän saatavaa toiselta, ja nauttiessaan siksi suurempaa toimintavapautta siitä tulee tehokkaampi toteuttamaan kaikkia niitä tarkoituksia, joita varten se on perustettu. ”Mistä saamme kiittää näitä siunauksiamme? Tiedämme saavamme ne valtiollisten instituutioidemme erinomaisuudesta. Eikö meidän siksi tulisi tehdä kaikki tarpeellinen niiden pysyvyyden puolesta?”

 

Kotimaassa Monroen oppi sai hyvän vastaanoton, mutta Euroopassa etäiseen nousukkaaseen ei vielä oltu totuttu. Itävallan ulkoministeri von Metternichin mielestä Yhdysvaltojen presidentti “oli tyrmistyttänyt Euroopan vallankumouksellaan, joka oli enemmän provosoimaton, täysin yhtä röyhkeä eikä vähääkään vaarattomampi kuin edellinen”. Ranskalaisen lehden mukaan Monroe oli “diktaattori, joka oli ottanut itselleen koko Uuden Mantereen herravaltion oikeuden.”

 

Charles Kupchan kokoaa yhteen Yhdysvaltojen alun politiikkan pääsisällön. Ajan oloissa poikkeuksellisuutensa ja antamansa esimerkin tiedostanut Yhdysvallat halusi kehittää häiritsemättä kotimaassa vapautta, hyvinvointia ja voimavarojaan sekä varjella sosiaalista yhtenäisyyttään. Samassa tarkoituksessa se halusi ulkosuhteissaan käydä kauppaa kaikkien kanssa, mutta se kehitti turvallisuuttaan ja rauhaa hyödyntäen kahden valtameren tarjoamaa etäisyyttä suurvaltoihin ja olemalla sotkeutumatta niiden asioihin - pitäen samalla huolta toimintavapaudestaan maan rajojen sekä sisä- että ulkopuolella.

 

Yhdysvaltojen alkuvaiheen politiikkaa voi verrata samoihin aikoihin myös varsin vähästä aloittaneen autonomisen Suomen omaksumaan politiikkaan. Venäjän Aleksanteri I oli muiden ajan suurvaltajohtajien tavoin tyytymätön presidentti Monroen puheeseen. Hänen mukaansa tämä esitti ”siinä määrin liioiteltuja näkemyksiä ja mahtailua, että se edustaa niin Euroopan valtojen oikeuksien vastaisia periaatteita, että ne ansaitsevat vain syvän halveksunnan.” Aleksanteri ei osannut ennakoida, että Yhdysvallat oli pienenä ja heikkona ajan suurvaltojen maailmassa omaksunut saman politiikan kuin hänen juuri perustamansa ja hallitsemansa suuriruhtinaskunta aivan oman pääkaupungin naapurissa oli tekemässä, eli kasvattaa omia voimia ja pysyä suurvaltojen ristiriitojen ulkopuolella. Mutta erojakin oli ajan mahtavimman suurvallan pääkaupungin naapurissa ja kahden valtameren antamassa suojassa.

 

Amerikkalaiset käsittivät maailman ensimmäisen demokraattisen valtionsa poikkeukselliseksi (exceptionalism) ja esimerkiksi muille. J.V. Snellmanin kansallisuusaatteen mukaan myös Suomi on erityistapaus yhtenä yleisinhimillisen erityisenä muotona, mutta sen mukaisesti myös muut kansakunnat ovat yleisinhimillisen erityisiä muotoja. Yhdysvaltojen perustajat ja laaja kansa ymmärsivät pohjimmiltaan vapauden ja liberaalin demokratian valistuksen mukaisesti valmiina luonnon lahjana, jota on puolustettava. Suomen itsenäisyyden ja parlamentaarisen demokratian kehittänyt ja synnyttänyt aate perustuu kansansivistykseen - toisin sanoen viisaisiin ja hyveellisiin eli vastuullisesti vapaisiin kansalaisiin, mitä on myös jatkuvasti sellaisena sekä huollettava että puolustettava ettei se taannu.

 

 

Sodan ja rauhan Yhdysvallat 1776-2020

Ulkoministeri John Quincy Adams valittiin Monroen jälkeen isänsä John Adamsin tavoin presidentiksi vuosiksi 1825-1829 ja sen jälkeen edustajainhuoneeseen kuolemaansa asti 1848. Ongelmia ei puuttunut jatkossakaan, mutta laajan kansan tukema linja oli aloitettu, ja se vaikutti ilman suurempia mutkia sata vuotta vuoteen 1917. Silloin maa meni vapauden esimerkin aattein maailmansotaan, mutta sen jälkeen se heti vetäytyi 1920 ja 1930 -luvuiksi. Uusi vaihe alkoi Pearl Harborista joulukuussa 1941, ja sen jälkeen eteneminen ja vetäytyminen ovat vuorotelleet.

 

Kirja-arvio

Charles A Kupchan: ISOLATIONISM, A History of America’s Effort to Shield itself from the World

A Council of Foreign Relations Book, Oxford University Press 2020

 

 

Yhdysvaltojen syksyn 2020 vaalituloksen varmistuttua tuleva presidentti Joe Biden soitti maan ”ensimmäisen liittolaisen” Ranskan presidentti Macronille. Samoihin aikoihin uutta kirjaansa esitellyt Charles Kupchan kommentoi Ranskan tosiaankin auttaneen USA:ta sen vapaussodassa (1775-1783). Mutta kun Ranska pyysi vuonna 1793 apua, USA julistautui puolueettomaksi. Kupchan jatkoi sanomalla amerikkalaisten ulkopoliittisen muistin ulottuvan vuoteen 1941. Presidentti Trumpin kauden poliittinen debatti taas muistuttaa ajasta ennen sitä.

 

 

Charles Kupchan on professori Georgetownin yliopistossa, ja hän palveli presidentti Obaman Valkoisen talon Kansallisessa turvallisuusneuvostossa vastuualueenaan Eurooppa, hoitaen osaltaan mm. vuoden 2006 Pohjoismaiden päämiesten Washingtonin vierailua. Sitä ennen hän oli ollut professorina ensimmäisiä ”Amerikan ajan lopun” vaikutusten tutkijoita.

 

 

Kupchan kritisoi presidentti Trumpia, mutta myös siksi hänestä on tarpeen tietää, miten Yhdysvaltojen ulkopoliittinen ajattelu on alusta nykypäivään kehittynyt. Kirjassaan hän myös esittää, miten nyt pitäisi jatkaa. Kupchan mainitaan presidentti Bidenin ”epävirallisena” neuvonantajana, mutta ainakaan vielä ei ole tietoja hänen mahdollisesta paluustaan hallintoon.

 

 

Kupchaninkirjan otsikko kertoo hieman karrikoiden yleiskuvan: ”Isolationism: A History of America’s Efforts to Shield Itself from the World” (Eristäytymispolitiikka, Yhdysvaltojen muusta maailmasta suojautumisen historia). Teosta voi verrata Henry Kissingerin ”Diplomacy” -klassikkoon tai uudempaan Robert Kaganin ”Dangerous Nation” -historiaan.

 

 

Nuori, pieni ja heikko Yhdysvallat aloitti ulkopolitiikkaansa Ranskan vallankumouksen sotien aikana Euroopan suurvaltojen merivoimien puristuksessa ja niiden kolonioiden ympäröimänä. Se onnistui käyttämään tilannetta hyväkseen, mutta kohtasi myös takaiskuja kuten englantilaisten suorittama Washingtonin polttaminen elokuussa 1814. Rauhan tultua Eurooppaan Yhdysvaltoja uhkasi vanhojen valtojen paluu uudelle mantereelle.

 

 

Amerikkalaiset vastasivat presidentti James Monroen opilla, jonka hänen ulkoministerinsä John Quincy Adams tiivisti vuonna 1823 sanoen Yhdysvaltojen haluavan kieltää Euroopan valtojen puuttumisen Amerikan mantereiden asioihin ja ”myös kieltää oman sekaantumisen Euroopan asioihin; toimia tinkimättä Amerikan puolesta.”

 

 

Alkuaikojensa oloissa poikkeuksellisuutensa tiedostanut nuori Yhdysvallat halusi kehittää kotimaassa hyvinvointiaan ja voimavarojaan. Ulkosuhteissaan se halusi käydä kauppaa kaikkien kanssa. Samalla se pyrki vahvistamaan turvallisuuttaan hyödyntämällä valtamerien suojaa, olemalla sotkeutumatta suurvaltojen kiistoihin ja pitämällä huolta toimintavapaudestaan.

 

 

Koko 1800 -luvun keskeisiä tavoitteita olivat laajeneminen omalla mantereella, valikoiva siirtolaispolitiikka ja talouden sekä infrastruktuurin nykyaikaistaminen. Kun Tyynenmeren rannikko oli saavutettu, piti päättää jatkosta. Kupchan kuvaa askel askeleelta maan sisäisen debatin ja epäonnistumiset mutta myös painopisteen säilymisen pidättyvyydessä.

 

 

Vuosisadan lopulla Yhdysvaltojen talouden ja itsevarmuuden nousu jatkuivat vahvana. Ensimmäinen merkittävä irtiotto Monroen ajattelusta alkoi Amerikan-Espanjan sodissa 1898, jolloin Yhdysvallat meni valloitussuunnitelmin tukemaan Kuuban ja Filippiinien vallankumouksia.

 

 

Politiikan muutosta vaatineisiin “realisteihin” kuuluivat mm. presidentti Theodore Roosevelt sekä senaattori Henry Cabot Lodge, jonka mukaan “eristäytyminen on ollut Yhdysvaltojen tapa eikä politiikka. Sen oikeutusta ovat ruokkineet olosuhteet. Kun olosuhteet muuttuvat tavan on myös muututtava, ja uudet olosuhteet synnyttävät uuden politiikan.”

 

 

Samaan aikaan Euroopassa alkoi pahaenteinen Saksan ja Englannin laivastokilpailu, ja jännitteet kasvoivat myös Aasiassa Tyynen meren rannikoilla. Yhdysvaltojen realistien tavoitteeksi tuli vahvistaa omaa laivastoa ja hankkia eteen työnnettyjä tukikohtia kummallakin suunnalla.

 

 

Vastavaikutus tuli kuitenkin pian. Kuubalaisilla ja filippiiniläisillä ei ollut mitään vapauttamistaan vastaan, mutta sitten saivat amerikkalaisetkin lähteä. Sodat vaativat uhreja, ja Yhdysvalloissa syntyi anti-imperialistisia ja pasifistisia liikkeitä.

 

 

Amerikkalaisten osalta ensimmäinen maailmansota alkoi tässä ilmapiirissä elokuussa 1914. Rauhan mies presidentti Woodrow Wilson meni toisiin presidentin vaaleihinsa syksyllä 1916 tunnuksin ”Mies joka piti meidät pois sodasta” ja ”America first”.

 

 

Kupchanin mukaan Wilson myös ajatteli näin. Euroopan sota alkoi kuitenkin lähestyä myös Yhdysvaltoja ensin Atlantin upotussotana sitten Saksan liittoutumistarjouksena Meksikolle. Myös Venäjän helmikuun 1917 vallankumouksen ja Saksan mahdollisen voiton seuraukset huolestuttivat.

 

 

Presidentti Wilson päätteli rauhan tulevan parhaiten turvatuksi, jos muutkin maat olisivat liberaaleja demokratioita ja sopisivat asiat sovussa. Hänen puheensa kongressille huhtikuussa 1917 oli Kupchanin sanoin ”ideologinen ylikurottaminen” (ideological overreach), eli suuri ja laaja amerikkalaisen demokratian ja vapauden ylistys, mutta koko ihmiskunnalle: “Maailma on tehtävä turvalliseksi demokratialle. Rauhan on perustuttava poliittisen vapauden koeteltuihin perusteisiin.”

 

 

Yllättäen Kupchan ei käsittele Wilsonin tammikuussa 1918 julkaisemaa 14 kohdan ohjelmaa sodan konkreettisista tavoitteista, jotka kyllä voi myös tulkita keinoina liberaalin idealismin tavoitteiden toteuttamiseen. Niihin kuuluivat Englannin merivallan ja vanhojen imperiumien hajottaminen sekä Euroopan kartan piirtäminen uudelleen.

 

 

Wilsonin ylivoimaisesti tärkein tavoite oli Kansainliitto. Sen hän joutui Pariisin rauhankonferenssissa sovittamaan sekä kotimaan paineisiin että Englannin Lloyd Georgen ja Ranskan Clemenceaun geopoliittisiin tavoitteisiin. Hänen vastustajansa senaattori Lodgen päätavoite taas oli Yhdysvaltojen toimintavapauden turvaaminen, ja Kansainliitto ei sopinut siihen. Tuloksena oli koko rakennelman sortuminen, kun Yhdysvaltojen senaatti hylkäsi Versailles’n rauhan. Ajan oloissa lopputulos ilmensi ja toteutti amerikkalaisten halua vetäytyä kotimaan kamaralle eli poliittiseen eristäytymiseen kahdeksi vuosikymmeneksi.

 

 

Presidentti Franklin Rooseveltin (1933-1945) ensimmäinen kausi oli suuren laman hoitoa. Samaan aikaan monroelainen henki jatkui Yhdysvalloissa vahvana. Toisen maailmansodan alettua syyskuussa 1939 maahan syntyi sotaan liittymistä vastustava 800 000 jäsenen ja 450 osaston “America First” -komitea kannattajinaan mm. Frank Lloyd Wright, Charles Lindbergh, Henry Ford sekä opiskelijat Gerald Ford ja John F. Kennedy kuten myös tämän isä Yhdysvaltojen Lontoon lähettiläs Joseph P. Kennedy.

 

 

Roosevelt tunnisti varhain sodan mahdolliset seuraukset myös Amerikan mantereille, mutta hän korosti pysymistä siitä irti auttamalla Englantia ja Neuvostoliittoa voittamaan Saksan. Käänteen toi Japanin hyökkäys Pearl Harboriin 7.12 1941. Rooseveltin puhe kongressille määritteli Yhdysvaltojen tavoitteet vuosikymmeniksi: “Me emme ainoastaan puolusta itseämme loppuun asti vaan teemme täysin varmaksi, ettei tällainen petollisuus enää koskaan saata meitä vaaraan.”

 

 

Kongressi hyväksyi Yhdysvaltojen sodan julistuksen lähes yksimielisesti. Saksa julisti Yhdysvalloille sodan pari päivää myöhemmin. Rauhanliikkeet lopettivat itse itsensä. Koko yhtenäisellä kansalla oli yhteinen tehtävä.

 

 

Woodrow Wilsonin idealistiseen ja Theodor Rooseveltin realistiseen ulkopolitiikan kansainväistymiseen oli tullut eristäytyvä vastavaikutus. Wilsonin laivastoasoiden apulaisministeri Franklin Roosevelt tunsi hyvin tämän lähihistorian. Presidenttinä hänen ratkaisunsa oli yhdistää realistinen politikka ja sen idealistinen perustelu. Alusta alkaen hän varautui vastavaikutukseen ja torjui sitä ennalta. Hän toteutti suursodassa tavoitteita, jotka kestäisivät sekä kotimaisen vastavaikutuksen että näkyvissä olleessa kolmen suurvallan geopolitiikan maailmassa.

 

  

Kupchan mm. analysoi heti sotaa seuranneen monenkeskisen YK:n ja sen jälkeen tulleen Naton rakennetta ja tunnistaa niissä Yhdysvalloille turvanneen toimintavapauden. Se torjui vastavaikutusta ja turvasi hankkeiden läpimenon kongressissa. Kupchan nimeää 1941 Pearl Harborin ja 1989 Berliinin muurin murtumisen välisen ajan ”liberaaliksi kansainvälisyydeksi” (liberal internationalism).

 

 

Kupchan ei kuitenkaan analysoi itse maailmansodan aikaista mm. Winston Churchillin ja Henry Kissingerin vahvasti kritisoimaan Rooseveltin politiikkaa, joka tietoisesti jätti Itä-Euroopan Neuvostoliiton etupiiriin. Kupchanin tunnistama Rooseveltin ajattelutapa antaisi kuitenkin mahdollisuuden hänen politiikkansa analysointiin esimerkiksi Suomen osalta ratkaisevan tärkeässä Teheranin konferenssissa joulukuussa 1943.

 

 

Ensi näkemältä Kupchanin teos muistuttaa viime vuosilta tunnettua amerikkalaisen Stephen Sestanovichin analyysiä “maksimalistien ja vetäytymisen (retrenchment)” vaihtelusta Yhdysvaltojen politiikassa maailmansodan jälkeen. Kupchanin 200 vuoden historian kuvassa kyseessä oli kuitenkin joukko korjausliikkeitä Saksaa ja Japania vastaan käydyn kuuman sodan jälkeen, mistä presidentti Harry Truman jatkoi perusteiltaan samaa politiikkaa kylmässä sodassa Neuvostoliiton kanssa. Kummassakin vaiheessa amerikkalaisia ja maan puolueita yhdisti suuri ja mahtava vastustaja.

 

 

Sotien ajan maineikasta radioselostaja Pekka Tiilikaista siteeraten, ”sitten loppui sota ja tuli vaikea aika”.

 

 

Berliinin muurin ja Neuvostoliiton sorruttua Yhdysvalloissa käytiin suuri keskustelu jatkosta. Siinä äärilitoja edustivat toisaalta ”historian lopun” eli Kupchanin termein liberaalin kansainvälisyyden lopullisen voiton julistanut Francis Fukuyama ja toisaalta pidättyvyyttä vaatineet kylmän sodan voiton arkkitehdit George Kennan ja Paul Nitze.

 

 

Tuolloin jo sisäpiireissä liikkuneen Kupchanin mukaan yhteisen suuren vastustajan katoaminen hajotti Yhdysvaltojen ulkopoliittisen kentän sisäisesti. “Presidentit Bill Clinton, George W. Bush, ja Barack Obama yrittivät erilaisin ajattelutavoin ja menestyksin jatkaa Pax Americanaa ja ylläpitää liberaalin kansainvälisyyden aikana rakennettua liberaalia järjestystä.” Tukenaan amerikkalaiset jotka kokivat menettävänsä sen ja globalisaation vuoksi ”presidentti Donald Trump muutti suunnan…. ’Amerikka ensin’ politiikka muistuttaa enemmän Yhdysvaltojen strategiaa ennen Pearl Harboria kuin sen jälkeen.”

 

 

Professori Kupchanin leipälaji on aikaisemmin ollut tutkia Yhdysvaltojen sisäisiä ja ulkoisia muutoksia kylmän sodan päättymisen jälkeen. Ennen tämän vuoden presidentinvaalia ja sen jälkeen hänen puheenvuoronsa ovat korostaneet uuden presidentti Joe Bidein ideologisesti painottuviin puheenvuoroihin nähden jonkin verran kriittisesti, ettei ole paluuta Donald Trumpin kautta edeltäneeseen tilanteeseen. Seuraavan presidentin tulisi kyllä merkittävästi muuttaa, mutta joiltakin osin myös säilyttää edeltäjänsä politiikkaa. Jatkossa on pakko tehdä valintoja, ja esimerkiksi amerikkalaisten ihmishenkien ja rahojen hyödytön tuhlaaminen Lähi-Idässä ja Afganistanissa saa jo riittää.

 

 

Analysoituaan nykymaailmassa monilla aloilla elintärkeätä monenkeskisen yhteistyön tarvetta sekä kriittisesti Yhdysvaltojen kylmän sodan jälkeistä ylikurottamista ja esimiehensä presidentti Obaman ”liberaalia kevytkansainvälisyyttä”, Kupchan tekee johtopäätöksen: ”Meidän edessämme on tehtävä sulattaa Yhdysvaltojen eristäytymis- ja kansainvälistymisperinteet suurstrategiaksi, joka sekä nauttii kannatusta kotimaassa että edistää kansakunnan turvallisuutta ja hyvinvointia”. Suomeen asti ei näy, että tällä ajattelutavalla on Yhdysvalloissa vahvaa tutkijoiden kannatusta ja varsin laajaa kansalaisten tukea. Siksi ei voi vielä tehdä kovin tarkkoja ennakointeja maan politiikan jatkosta, mutta kyllä pitää varmana jatkon tuntumista suoraan Suomenkin reaalisessa ympäristössä eikä vain Yhdysvaltojen Eurooppa -suhteen kautta.