Keskustan uuden nousun aatteellisia lähtökohtia

Positivistisen yhteiskuntatiedon seurauksista

 

 

 

 

 Katsaus on perinteikäs kulttuurilehti, jonka perusti vuonna 1957 filosofi Reijo Wilenius yhdessä sukupolvensa intellektuellien kanssa.

 

 

 

 

 

 

 

 

1960 -luvun lopulla Reijo Wileniuksen oppilaiksi ja lähelle Katsausta oli tullut uutta ikäluokkaa, johon kuuluivat mm. Paavo Löppönen, Juha Manninen ja minä. Samaan aikaan Wilenius halusi siirtää lehden vetovastuun nuoremmille ja me innostuimme asiaan. Saimme 1969 toimitettua muutamia numeroita, mutta ajan kuohunnassa filosofis-poliittiset tiemme erkanivat.

 

Osaltani positivismin ja marxisismin kritiikki oli keskeinen lähtökohta. Ehdin kirjoittaa Katsaukseen mm. tämän kriittisen analyysin positivistisen hegemonian yhteiskunnallisista vaikutuksista, joka onkin sitten toteutunut varsin ennakoidulla tavalla - marxismin materialismin vauhdittamana.

 

 Lopulta Katsaus sai uuden toimituskunnan ja se on jatkanut ilmestymistään näihin päiviin asti, vuodesta 2019 Katsaus-verkkomediana päätoimittajana Markus Neuvonen.

 

Virikkeen tämä talven 1969 artikkelin uudelleen julkaisemiseen antoivat sekä Katsauksen vuosikertojen tulo verkkoon että tekstin ilmeinen ajankohtaisuus suomalaisen ja länsimaisen sosio-kulttuurisen taantumisen juurien analyysinä.

 

 

-------------------------------

 

 

Katsaus 1. 1969

Valt. yo. Risto Volanen

Positivistisen yhteiskuntatiedon seurauksista

 

 

Kritiikissä näyttää olevan kysymys siitä, että kritiikkiä harjoittavalla on mielessään kaksi käsitystä todellisuudesta (esim. yhteiskunnallisesta) tai todellisuuden muuttumisesta. Toinen käsitys on kriitikon mielestä enemmän tosi tai hyvä kuin toinen. Kritiikki on sitten näiden kahden käsityksen vertailua; kriitikko ikäänkuin punnitsee oikean tai hyvän käsityksen avulla kritiikin kohteena olevaa käsitystä.

 

 

Esimerkiksi joillakin sosiologian käsitteillä voidaan kritisoida sosiologin toimintaa ja toimintaa, jossa sosiologin työn tuloksia käytetään hyväksi. Näin tekee mm. Edmund Dahlström "Kritiska studier"- lehden numerossa 3/-68: "Tämän artikkelin tarkoitus on analysoida yhteiskuntatieteitä katsoen niitä tieteensosiologian ja valtarakenteen kannalta.”

 

 

Sosiologin itsekritiikin avulla tuodaan esiin monia olennaisia näkökohtia. Mutta mielenkiintoinen punnitsemistilanne saadaan, jos positivistisen yhteiskuntatiedon pohjana olevaa empiiristä metodia - ja näin koko positivisista yhteiskuntatietoa - punnitaan käsitteiden asemaa korostavasta näkökulmasta.

 

 

Toivottavasti ei ole vielä tullut fraasiksi Peter Winchin ja eräiden muiden ajatus: "Maailma on meille mitä käsitteemme siitä ovat". Käsitteet ovat ikäänkuin ikkunamme todellisuuteen; jos meillä jostakin asiasta ei ole käsitettä, olemme "sokeita" tälle asialle. Toisaalta voi käydä niin, että pidämm jotakin ulkomaailman asiaa tietynlaisena pelkästään sillä perusteella, että olemme muodostaneet tietyn käsitteen tai käsityksen. Jos käsitteet ymmärretään edellä olevan luonnehdinnan mukaisesti, voidaan sanoa, että ihmisen tietoisuus muodostuu hänen omaksumiensa käsitteiden kokonaisuudesta.

 

 

Nyt voidaan kysyä, millainen on tietoisuus, joka perustuu (ääritapauksena pelkästään) empiirisen luonnontieteellisen metodin mukaisiin käsitteisiin. Positivistinen yhteiskuntatietohan on keskeisesti luonnontieteellisen metodin soveltamista yhteiselämän tutkimiseen.

 

 

Ensiksi kysymme mitä luonnontieteellinen metodi edellyttää. Toisin sanoen, mitkä ovat luonnontieteellisen ajattelun peruskäsitteiden peruspiirteet. Tai vielä: mitkä ovat ne käsitteiden muodostamisen ja yhdistämisen perussäännöt, joihin luonnontieteellinen metodi pohjaa.

 

 

Voidaan puhua ainakin seuraavista luonnontieteellisen metodin edellytyksistä:

1. Maailma on joukko erikseen tunnistettavia ja mitattavia tosiasioita tai osasia.

2. Tosiasiat nähdään objektiivisesti ulkoapäin.

3. Tosiasiat liikkuvat siten, että joukko muita tosiasioita vaikuttaa niihin kausaalisesti edeltäpäin; joukko liikkeessä olevia tosiasioita ikäänkuin tönäisee muita tosiasioita liikkeelle.

 

 

Toiseksi kysymme miten koemme maailman näin hahmotettuihin käsitteisiin nojaten. Edellä esitetyn "maailma on meille mitä käsitteemme ovat"-ajatuksen pernsteella on luontevaa päätellä, että näihin käsitteisiin rnjoituttaessa kokemamme maailman ja tietoisuutemme voi luonnehtia semaavaan tapaan:

 

1. On olemassa vain materiaa (mitattavia tosiasioita) ja tyhjää tilaa.

2. Kaikki ympäristö on ulkopuolista ja vierasta, koska käsitteet muodostetaan ulkoapäin objektiivisesti havaitsemalla.

3. Maailman ja elämisen peruspiirre on tarkoituksettomuus, koska kaikki liike tapahtuu sattumanvaraisesti tai ennalta määräytyen "lakien" mukaisesti.

 

 

Tiedämme, että eurooppalaisen kulttuurin läpikäyvä piirre on pitkään ollut luonnontieteellisen metodin työntyminen muut käsitteet murskaavana voittajana kaikille elämänaloille.

 

 

Edelläolevan perusteella esitän väitteen/hypoteesin, että tämä prosessi on ollut samalla (1) tyhjyyden, (2) vierauden ja (3) tarkoituksettomuuden hidasta mutta varmaa työntymistä eurooppalaisen ihmisen tietoisuuteen.

 

 

Viime vuosisadan lopun epätoivon filosofit osoittivat, missä kohdin kehitys tuolloin oli kulkemassa. Viime vuosikymmenien tilannetta ilmaisevat yhä useampia tulkitsevot ja kaikkien ulottuville kirjoittavat sartret, millerit, camusit. Oman tutkimisen arvoisen dokumentin tietoisuuden muodostumisesta eli siitä millaisena me näemme maailman, muodostaa modernin kuvataiteen kehitys.

 

 

Positivistisen yhteiskuntatiedon ja behavioristisen ihmistiedon kritiikin olennaisen kohdan muodostaa näkemys, että luonnontieteellinen metodi on eräs tapa lähestyä ja selittää ihmistä ja yhteiselämää, mutta se on myös riittämätön tapa.

 

 

Ei-mitattavia asioita, inhimillisen toiminnan tarkoituksia, itse inhimillisen tietoisuuden (sisäistä ja subjektiivisesti koettua) luonnetta sekä ihmisten (näiden subjektiivisten tietoisuuksien) keskinäistä kokemista ja yhteyttä selvittämään tarvitaan omista premisseistään nousevaa taiteellista, uskonnollista, filosofista ynnä "common sense" käsittämistä; tapaa nähdä, ymmärtää ja selittää todellisuutta.

 

 

Arvioitaessa positivismiin rajoittumisen yhteiskunnallisia seurauksia, seuraavassa otetaan käyttöön intentionaalisen inhimillisen toiminnan käsite. Tässä toiminnan käsitteessä teko ymmärretään siten, että se katsotaan toimivan henkilön idean tai tavoitteen toteutukseksi.

 

 

Tämä lähestymistapa on itse asiassa Aristoteleen vaikutusta eurooppalaiseen ajatteluun; jäljet ehkä peloittavat joitakuita: Aristoteles, Tuomas Akvinolainen, Rousseau, Hegel, Marx, Snellman, jne.

 

 

Positivismin kritiikkiaallon myötä on tämä toiminnan finaalinen (tai teleologinen)  tullut jälleen ajankohtaiseksi.

 

 

Ajateltakoon siis seuraavanlaista tilannetta: Meillä on henkilö A, joka näkee, selittää ja tiedostaa maailman ja yhteiskunnan positivistisin käsittein.

 

 

Kysymme, millaiseksi A toimiessaan muovaa maailman ympäristönsä (esim. sosiaalisen)?

 

 

Jos A pitäytyy positivismiin, hänellä on mielessään vain käsitteitä, jotka täyttävät edellä Luonnontieteelliselle metodille luonnehditut ehdot. Toisaalta häntä ei voi kiinnostaa toisenlaisin käsittein asetettavat päämäärät, koska kaikki hänen käsitteidensä mukaan tapahtuu kausaalisesti määräytyen.

 

 

Hän siis näkee kaiken yhteiskunnallisen toiminnan tapahtuvan samaan tapaan kuin mikä tahansa luonnonilmiö. Ja kuitenkin hän toimii. Mutta jos hän rajoittuu positivistisiin käsitteisiin, ja jos hänen toimintansa on käsitteiden tai ideoiden toteuttamista, on luontevaa päätellä että hän toiminnassaan muovaa ympäristöään (esim. ihmisten yhteiselämää) positivististen ideoiden mukaiseksi; toisin sanoen hän muovaa ihmisten yhteiselämää sellaiseksi, että sen edellytetään toimivan samaan tapaan kuin mikä tahansa luonnonilmiö.

 

 

Ylläoleva voi tuntua abstraktilta, mutta verrattaessa modernin, mahdollisimman pitkälle ohjelmoidun byrokratian ja jonkun todellisen luonnonilmiön toimintaperiaatteita, ero voi jäädä yllättävän pieneksi.

 

 

Samaa on sanottava byrokratiassa toimivasta ihmisestä ja vastaavasta luonnonilmiön osasesta. On ilmeistä, että paljon puhutun teknokraatin ja teknokratian ongelma palautuun tällä tavoin positivisten yhteiskuntatiedon ongelmaksi.

 

 

Tunnettua on, että (ainakin) käytännöllisessä poliittisessa toiminnassa päämääriä on tavalla tai toisella selviteltävä. Kaikkein lavein päämäärän luonnehdinta on sanoa, että poliittisen toiminnan avulla on saatava aikaan mahdollisimman paljon hyvää. Tehtäköön seuraava ajatuskoe:

1. Meillä on henkilö A, joka näkee, selittää ja tiedostaa mailman positivistisin käsittein.

2. Positivistisen katsomuksensa kannalta epäjohdonmukaisesti A pyrkii edistämään hyvää maailmassa.

 

 

Kysymme, millaista hyvää A voi nähdä ja edistää käsitteidensä pohjalta?

 

 

Positivismin tieto-opillista perustaa kutsutaan joskus metodiseksi materialismiksi (v. Wright). Tämä on sattuva nimitys, sillä edellä luonnehditut luonnontieteellisten käsitysten peruspiirteet käyvät hyvin yhteen niiden ajatusten kanssa, joita filosofista materialismia kannattavat ovat esittäneet käsityksenään todellisuuden perimmästä luonteesta. On ilmeistä, että jos hyvää pyritään määrittämään tai toteuttamaan positivististen käsitteiden pohjalta, määrittäjä ei voi suorastaan nähdä tai tiedostaa muuta kuin aineellisia kappaleita tai tavoitteita.

 

 

Tämäkin saattaa kuulostaa etäiseltä, mutta luulen, että tämä ongelmanasettelu avaa näkökulman ehkä karuimman nykyhetken ongelman selvittelyyn.

 

 

Samaan tapaan kuin viime vuosisadan epätoivonfilosofia oli vain aavistus tämän päivän yleisistä ongelmista, voidaan sanoa, että tuon ajan filosofinen materialismi oli vain alkua tämän päivän ja lähivuosien arkielämän materialismille. 

 

 

Kun puhutaan kerskakulutuksesta tai kulutusideologiasta, on nähtävä, että tämä jokamiehen materialismi ja valtiollinen kasvuajattelu ovat suoraa seurausta koko kulttuurimme vuosisataisesta kehityssuunnasta. Jos yksilöiden tietoisuus ja kaikki yhteisölliset päätökset perustuvat materialistiseen käsitykseen, on tästä johdonmukaisena ja ainoana seurauksena, että aineelliset hyödykkeet tulevat yksilön ja yhteisön ainoiksi hyvän, tasa-arvon yms. kriteereiksi.

 

 

Kuten edellä mainittiin, on luontevaa päätellä nyt kritisoitaviin käsitteisiin jäykistymisen aiheuttavan tarkoituksettomuutta kokevan tietoisuuden.  

 

 

Sinänsä ristiriitaisesti (Joachim Israel puhuu "skitsofreniasta") positivisti voi kuitenkin toimia yhteiskunnassa syvän sosiaalisen paatoksen pohjalta.

 

 

Tällöin pyrkimys hyvään yhteiskuntaan ilmeisesti antaa toimivalle henkilökohtaista elämänsisältöä. Mutta sen lisäksi, että paatokseen yhtynyt positivismi on voimakas tuki modernille teknokratialle, se myös lykkää itse ongelmaa tulevaisuuteen. 

 

 

Eikä tulevaisuudessa tällä suunnalla ole muuta mahdollisuutta kuin tuottaa yhä tehokkaammin ja kuluttaa yhä enemmän.

 

 

Samaan pulmaan liittyy kehitysmaaongelmana tunnettu kysymys. Kehitysmaista varastaminen on jo usealla taholla yhdistetty länsimaiden kerskakulutukseen, toisin sanoen siihen että kehitysmaissa ihmiset syövät liian vähän ja teollisuusmaissa liian paljon. Pysyvän ratkaisun löytämiseksi on nähtävä, kuinka syvällä tämän liian kulutuksen juuret ovat.

 

 

Pohjimmaltaan ratkaisun avaimet ovat niiden käsissä, jotka sulattavat eurooppalaisesta positivismista/materialismista rakennetut poliittisen toiminnan ja yksilöllisen tietoisuuden kahleet.

 

-------------------

 

Mainittakoon, että osaltani jatkoin sitten positivismin ja muiden tieteenfilosofisten suuntausten tutkimusta päätyen väitöskirjassa 1977 G.H. von Wrightin pohjalta komplementarismiin, jonka mukaan ihmistä tutkivien tieteiden menetelmä perustuu ihmisen käytännöllisen järjen anlayysiin, jota voi tilanteen mukaan täydentää luonnontieteellisen menetelmän kausalistinen tarkastelu.

 

Väitöskirjan osoite tässä:
ON CONDITIONS OF DECISION MAKING

A STUDY OF THE CONCEPTUAL FOUNDATIONS OF ADMINISTRATION