Nuoren Keskustan ja Vihreän aallon nousu 50v. III

Kuvassa keskustan aatehistoriallinen asemointi, suurenee klikkaamalla.

Sodan jälkeisessä teollistuvassa ja muuttoliikkeen Suomessa Santeri Alkio oli alkanut vähitellen näyttää puolueen naisjärjestön vanhemman siiven oppi-isältä. Mielellään kyllä toisteltiin hänen tunnetuimpia lauseitaan kuten kevään 1919 vaalitaistelun aikana esitettyä "Ihmisyyden kehitystarve ja sen edellytykset on pantava kaiken yhteiskunnallisen ja valtiollisen uudistuksen pohjaksi." 

Mutta mitä se oikein tarkoitti?

Kylmän sodan ajan teollistuvan Suomen opiskelijamaailmassa ja laajemminkin nuorison keskuudessa etenivät ensin sosialidemokraattinen positivistis-teknokraattinen ja sitten marxilainen aate ja maailmankuva, ja keskustan alkiolaisuus oli perääntymässä. Suomen aatteellinen kehitys oli kuitenkin sukupolven jäljessä eurooppalaisesta kehityksestä, ja keskustan uuden sukupolven avuksi tuli muualla jo tapahtumassa ollut käänne. Sen kansainvälisestikin merkittävä uranuurtaja  oli G.H. von Wright.

Von Wright oli ennakoinut omaa käännettään jo aikaisemmin, mutta keväällä 1970 hän toi selkeästi argumentoiden esiin uuden pelkää "galileista" eli luonnontieteellistä kritisoivan ja "aristotelista" eli humanistisen tutkimuksen metodia puolustavan filosofiansa. Hänen "komplementaristisen" ajattelunsa mukaan kumpaakin tarvitaan ja ne täydentävät toisiaan. ”Puolustan sitä kantaa, jonka mukaan ihmistä intentionaalisesti kulttuuriolentona tutkivat tieteet omaavat käsitteellisesti itsenäisen aseman suhteessa luonnontieteisiin,” sanoi von Wright.

Santeri Alkion kansansivistysliikkeen ja yhteiskunnallisen ajattelun saattoi osoittaa olevan omana aikanaan samaa aatehistoriallista virtausta kuin oli von Wrightin ja hänen läheistensä uuden humanismin aalto 1960 ja 1970 -luvuilla. Argumentoin tämän havainnon ensimmäistä kertaa jo Jyväskylän Ideologiafoorumissa keväällä 1968.

Alkion "ihmisyyden kehitystarpeen" ydin on ajatus, että "ihmisyys" ei ole luonnon valmiiksi antama vaan ihmisessä sivistyksenä kehittyvää - tai sen puuttumisena taantuvaa kuten Alkio Puukkojunkkareissaan kuvaa. Alkion "ihmisyysaate" sivistyksenä on peräisin J.V. Snellmanilta ja hänen oppilaaltaan Yrjö Sakari Yrjö-Koskiselta.

Snellmanin koko filosofia korosti vapaata ja eettistä ihmistä kasvattavan sivistyksen merkitystä tulevan kansallisen itsenäisyyden ja sen demokraattisen valtion perustana. Yrjö-Koskisen "Johtavat aatteet ihmiskunnan historiassa" puolestaan konkretisoi tämän kreikkalaisen Isokrateen "paideian" ja roomalaisen Ciceron "humanitaksen" ihmisyys-aatteeksi, jonka kristinusko kehitti edelleen sisällöllisesti ja laajensi ei vain helleenejä ja Rooman kansalaisia vaan koko ihmiskuntaa koskevaksi. Ensimmäiset nuorsuomalaiset maalaisliittolaiset tulivat kamppailemaan itsenäisyyden ja tasavallan puolesta nuorisoseuroista ja herätysseuroista sekä usein kummastakin.

Ihmisyyden sivistyminen vakaasti viisaaksi, hyveelliseksi (oikeamieliseksi, maltilliseksi ja kohtuulliseksi, urheaksi sekä hyväntahtoiseksi) itsensä hallitsemiskesi voi tänään tuntua arkipäiväiseltä. Kuitenkin sen alkuvaiheen radikalismin taustalla oli Välimeren ja nykyisen Euroopan alueen alkukantaisten ihmis- ja eläinuhrien kulttuureiden aika, jonka ihmisyys-aatteet sivisivät demokraattiseksi eurooppalaisuudeksi kansallisin muodoin.

Keskustalaisen ihmisyysaatteen nykyisen radikalismin ytimessä on havainto, ettei uuden ajan valistuksen olettamus demokraattisesta ihmisestä luonnon lahjana pidä paikkaansa, vaan demokraattisen ihmisen ihmisyys tarvitsee kulttuuriseksi perustakseen jatkuvasti hänen järkeään, tunteitaan ja hyvää tahtoaan yhdistävän sivistyksen – ja sen puuttuessa taantuu kohti alkukantaista barbariaa.

Keskustalaisen ihmisyys- ja tasavalta-aatteen ydin on varsin selvä. Demokraattinen vakaasti viisas, eettinen ja vapaa ihminen on järkeä, tunnetta ja tahtoa yhdistävän sivistyksen tulos ja tarvitsee sitä jatkuvasti – välttääkseen taantumisen. Demokraattiset ihmiset muodostavat suvereenin sivistysvaltion, jossa he sopiminsa (perustuslain) säännöin sopivat, mikä on oikein (lainsäädäntö). Kansainvälinen oikeus syntyy suvereenien valtioiden sopimuksin. Siihen tarvitaan historialliseen realismiin perustuvaa - siis tuolloin Urho Kekkosen - diplomatiaa ja ulkopolitiikkaa.

Näistä lähtökohdista 1960 ja 1970 -lukujen nuorkeskustakainen sinivihreä aalto asemoi itsenä suomalais-kansalliseksi eurooppalaisen ja yleisinhimillisen muodoksi, joka tulisi voittamaan sosialismin apatian ja kapitalismin hillittömyyden ja ratkaisemaan niiden ihmiselle ja luonnolle aiheuttamat ongelmat - jotka nyt ovat kärjistymässä. Se antoi vuorenvarmuutta käydä kappailuun tuon ajan muiden aatteiden kanssa.

Olimme silloin puoli vuosisataa ajasta edellä. Nykyisessä maailman murroksessa demokratian ja sovittuihin sääntöihin perustuvan maailmanjärjestyksen itsepuolustus ja taantumisen torjuminen vaativat demokraattisen ihmisyyden ja sen kehitystarpeen sekä ymmärtämistä että ottamista yhteiskunnallisen ja valtiollisen uudistuksen pohjaksi.  

G.H. von Wrightillä oli ainutlaatuinen kansainvälinen ura, ja hän on J.V. Snellmanin rinnalla suomalaisille merkittävin filosofi.

Näihin aikoihin 50 vuotta sitten, keväällä 1970 von Wright piti esitelmän tieteenfilosofian kahdesta suuntauksesta, galileisesta ja aristotelisesta. Siitä tuli ensimmäinen luku hänen seuraavana vuonna ilmestyneeseen "Expalantion and Understanding" -teokseensa. Suomenkielinen esitelmä monistettiin Filosofian laitoksen sarjassa (kuvassa vasemmalla), mutta se julkaistiin painettuna vasta runsas kuukausi sitten Johan Strangin ja Thomas Wallgrenin toimittamassa kokoelmassa "Georg Henrik von Wright, modernin ajan ajattelija" (Gaudeamus 2020).

Kysymys oli siitä, riittääkö luonnontieteellinen edeltä käyvillä syillä selittävä menetelmä myös ihmisen toiminnan tutkimiseen vai tarvitaanko siihen hänen tavoitteidensa keinojensa ymmärtämistä. Kysymys voi vaikuttaa yksinkertaiselta, mutta von Wrightin kaltaisen filosofin esittämänä se laittoi panoksen modernin maailman aatteellisten päävirtausten kivijalkaan. Von Wright oli nyt asettumassa ajan valtavirtaa vastaan vaatimalla ihmisen toiminnan perustana olevalle käytännölliselle päättelylle oikeutusta kausaalisen selittämisen rinnalla. 

Von Wrightin esitelmä ja uusi teos oli kiinnekohta monille noiden vuosien filosofian opiskelijoille Helsingin yliopistossa. Osaltani kirjoitin kaikki opinnäytteet väitöskirjaan asti niiden pohjalta. Nuoren polven keskustassa ne antoivat perusteita alkiolaisen aateperinnön asemointiin Euroopan ja Suomen aatehistoriassa sekä modernin ajan kriittisenä uudistusliikkeenä. Reijo Wilenius oli jo aikaisemmin luennoinut wittgensteinilaisesta "yhteiskuntafilosofian uudesta aallosta", johon von Wright osaltaan kuului.

G.H. von Wrightin filosofinen käänne ja nuorkeskustalaisuuden uusi nousu liittyivät toisiinsa juuri keväällä 1970. Kumpikin tarjosi vaihtoehdon silloin voimissaan olleille sosialidemokraattien positisvisti-teknokraattiselle ja kommunistien marxilaiselle suuntaukselle.

------------------------

Lisää aiheesta: TÄSSÄ

(Kuva suurenee klikkaamalla.)

Juuri puoli vuosisataa sitten länsimaisen filosofian kannalta merkittävän askeleen ottanut Georg Henrik von Wright syntyi 1916 toimitusjohtaja Tor von Wrightin ja Ragni Elisabethin os. Alfthanin esikoisena. Von Wright -suvun varhaisin tunnettu edustaja George Wright muutti Oliver Cromwellin vallankumouksen yhteydessä Skotlannista Ruotsiin, missä suku aateloitiin Kustaa III:n aikana. Hänen sukulaisiinsa kuuluivat mm. 1800 -luvun taidemaalariveljekset ja marsalkka Mannerheimin isoisän äiti Vendla Sofia eli Carl Erik Mannerheimin puoliso, jonka äiti oli syntyisin von Wright. 

Georg Henrik von Wright oli 1900-luvun merkittävin suomalainen filosofi. Hän tutki logiikkaa, tieteenfilosofiaa sekä teon filosofiaa ja oli Ludwig Wittgensteinin seuraajana Cambridgen yliopistossa. Hän kirjoitti myös runsaasti esseitä länsimaisen kulttuurin aatehistoriasta ja tulevaisuudennäkymistä. 

Vuonna 1970 G.H. von Wright piti esitelmän ”Tieteen filosofian kahdesta perinteestä” ja vaati humanistiselle tutkimukselle tasavertaista asemaa luonnontieteen menetelmän rinnalla. Sitä seurasi yksi hänen pääteoksistaan Explanation and Understanding, Selittäminen ja ymmärtäminen. 

Vasta von Wrightin omaelämänkerrasta  havaitsee, miten voimakkaasti kansainvälinen politiikka vaikutti hänen filosofiaansa juuri 1960-1970 –lukujen vaihteessa. Sitä edeltävää kauttaan hän luonnehti varauksettomaksi luottamukseksi ”eksaktien, loogis-matemaattisten metodien soveltamiseen empiiriseen todellisuuteen”. 

Sitten von Wrightin mukaan ”Vietnamin sota oli se katalysaattori, joka auttoi minua ymmärtämään omaa tilannettani.”  Vuonna 1967 hän kirjoitti tunnetun Kriget mot Vietnam –artikkelinsa.  ”Silmäni avautuivat näkemään yksipuolisuudet loogis-analyyttisessä filosofiassa, jota minun itseni voitiin katsoa edustavan ja joka hallitsi Suomen filosofista näyttämöä.” 

Von Wrightin ratkaisu aikansa filosofian valtavirran yksipuolisuuteen oli nostaa "galileisen" tieteenfilosofian ja luonnontiteellisen menetelmän rinnlle "aristotelinen" tieteenfilosofia eli humanististen tieteiden oma menetelmä ihmisen toiminnan, yhteiskunnan ja kulttuurin tutkimuksessa: "Puolustan sitä kantaa, jonka mukaan ihmistä intentionaalisesti toimivana kulttuuriolentona tutkivat tieteet omaavat käsitteellisesti itsenäisen aseman suhteissa luonnontieteisiin."

Von Wrightin filosofinen käänne tapahtui kaikkien länsimaiden opiskelijoiden liikehtimisen aikana, jolloin myös Suomessa uusi sukupolvi etsi suuntaansa. Tuossa tilanteessa hänen filosofiansa tarjosi poliittisen keskustan nuorsuomalaisen Santeri Alkion "ihmisyysaatteen" aatteellisille perillisille mahdollisuuden tunnistaa paikkansa ja tulevaisuutensa aatehistoriassa - ja puolustaa sitä menestyksellisesti ajan aatteellisissa kamppailuissa.

Helsingin yliopistossa oli kuitenkin vanhastaan vahvana perinteenä juuri von Wrightin kritisoima filosofia, jonka perusideoita on loogis-empiirisen luonnontieteellisen metodin yksinvalta kaikessa tieteessä ja perimmiltään koko kulttuurissa. Käytännössä se ei myöskään ole jättänyt paljoa todellista tilaa von Wrightin työn jatkamiselle. 

Von Wrightin suurelle yleisölle tarkoitettu modernin tieteellis-teknologisen yhteiskunnan kulttuurisen sekä ympäristöön kohdistuvan kehityssuunnan kriittinen arviointi edusti erityisen hyvin argumentoitua kansainvälistä kärkeä. Mutta jo alun perin Suomessa myöhässä olleen positivistis-empiristisen suuntauksen taustalta von Wrightiä vastaan tehtiin vuoden 1987 Tieteen päivillä Erik Allardtin johdolla voimakas hyökkäys. Yhdessä 1970 –luvulla nousseen akateemisen marxilaisuuden kanssa se vahvisti osaltaan Suomessa yhteiskunnallista ja kulttuurista yksipuolisuutta niiden hengessä. 

------------------

Kuva: Helsingin yliopiston filosofia-aineiden käytävä Metsätalon kuudennessa kerroksessa Von Wright - Wittgenstein -arkiston kohdalla.