Keskustan uuden nousun aatteellisia lähtökohtia

 

 

 

 

 Katsaus on perinteikäs kulttuurilehti, jonka perusti vuonna 1957 filosofi Reijo Wilenius yhdessä sukupolvensa intellektuellien kanssa.

 

 

 

 

 

 

 

 

1960 -luvun lopulla Reijo Wileniuksen oppilaiksi ja lähelle Katsausta oli tullut uutta ikäluokkaa, johon kuuluivat mm. Paavo Löppönen, Juha Manninen ja minä. Samaan aikaan Wilenius halusi siirtää lehden vetovastuun nuoremmille ja me innostuimme asiaan. Saimme 1969 toimitettua muutamia numeroita, mutta ajan kuohunnassa filosofis-poliittiset tiemme erkanivat.

 

Osaltani positivismin ja marxisismin kritiikki oli keskeinen lähtökohta. Ehdin kirjoittaa Katsaukseen mm. tämän kriittisen analyysin positivistisen hegemonian yhteiskunnallisista vaikutuksista, joka onkin sitten toteutunut varsin ennakoidulla tavalla - marxismin materialismin vauhdittamana.

 

 Lopulta Katsaus sai uuden toimituskunnan ja se on jatkanut ilmestymistään näihin päiviin asti, vuodesta 2019 Katsaus-verkkomediana päätoimittajana Markus Neuvonen.

 

Virikkeen tämä talven 1969 artikkelin uudelleen julkaisemiseen antoivat sekä Katsauksen vuosikertojen tulo verkkoon että tekstin ilmeinen ajankohtaisuus suomalaisen ja länsimaisen sosio-kulttuurisen taantumisen juurien analyysinä.

 

 

-------------------------------

 

 

Katsaus 1. 1969

Valt. yo. Risto Volanen

Positivistisen yhteiskuntatiedon seurauksista

 

 

Kritiikissä näyttää olevan kysymys siitä, että kritiikkiä harjoittavalla on mielessään kaksi käsitystä todellisuudesta (esim. yhteiskunnallisesta) tai todellisuuden muuttumisesta. Toinen käsitys on kriitikon mielestä enemmän tosi tai hyvä kuin toinen. Kritiikki on sitten näiden kahden käsityksen vertailua; kriitikko ikäänkuin punnitsee oikean tai hyvän käsityksen avulla kritiikin kohteena olevaa käsitystä.

 

 

Esimerkiksi joillakin sosiologian käsitteillä voidaan kritisoida sosiologin toimintaa ja toimintaa, jossa sosiologin työn tuloksia käytetään hyväksi. Näin tekee mm. Edmund Dahlström "Kritiska studier"- lehden numerossa 3/-68: "Tämän artikkelin tarkoitus on analysoida yhteiskuntatieteitä katsoen niitä tieteensosiologian ja valtarakenteen kannalta.”

 

 

Sosiologin itsekritiikin avulla tuodaan esiin monia olennaisia näkökohtia. Mutta mielenkiintoinen punnitsemistilanne saadaan, jos positivistisen yhteiskuntatiedon pohjana olevaa empiiristä metodia - ja näin koko positivisista yhteiskuntatietoa - punnitaan käsitteiden asemaa korostavasta näkökulmasta.

 

 

Toivottavasti ei ole vielä tullut fraasiksi Peter Winchin ja eräiden muiden ajatus: "Maailma on meille mitä käsitteemme siitä ovat". Käsitteet ovat ikäänkuin ikkunamme todellisuuteen; jos meillä jostakin asiasta ei ole käsitettä, olemme "sokeita" tälle asialle. Toisaalta voi käydä niin, että pidämm jotakin ulkomaailman asiaa tietynlaisena pelkästään sillä perusteella, että olemme muodostaneet tietyn käsitteen tai käsityksen. Jos käsitteet ymmärretään edellä olevan luonnehdinnan mukaisesti, voidaan sanoa, että ihmisen tietoisuus muodostuu hänen omaksumiensa käsitteiden kokonaisuudesta.

 

 

Nyt voidaan kysyä, millainen on tietoisuus, joka perustuu (ääritapauksena pelkästään) empiirisen luonnontieteellisen metodin mukaisiin käsitteisiin. Positivistinen yhteiskuntatietohan on keskeisesti luonnontieteellisen metodin soveltamista yhteiselämän tutkimiseen.

 

 

Ensiksi kysymme mitä luonnontieteellinen metodi edellyttää. Toisin sanoen, mitkä ovat luonnontieteellisen ajattelun peruskäsitteiden peruspiirteet. Tai vielä: mitkä ovat ne käsitteiden muodostamisen ja yhdistämisen perussäännöt, joihin luonnontieteellinen metodi pohjaa.

 

 

Voidaan puhua ainakin seuraavista luonnontieteellisen metodin edellytyksistä:

1. Maailma on joukko erikseen tunnistettavia ja mitattavia tosiasioita tai osasia.

2. Tosiasiat nähdään objektiivisesti ulkoapäin.

3. Tosiasiat liikkuvat siten, että joukko muita tosiasioita vaikuttaa niihin kausaalisesti edeltäpäin; joukko liikkeessä olevia tosiasioita ikäänkuin tönäisee muita tosiasioita liikkeelle.

 

 

Toiseksi kysymme miten koemme maailman näin hahmotettuihin käsitteisiin nojaten. Edellä esitetyn "maailma on meille mitä käsitteemme ovat"-ajatuksen pernsteella on luontevaa päätellä, että näihin käsitteisiin rnjoituttaessa kokemamme maailman ja tietoisuutemme voi luonnehtia semaavaan tapaan:

 

1. On olemassa vain materiaa (mitattavia tosiasioita) ja tyhjää tilaa.

2. Kaikki ympäristö on ulkopuolista ja vierasta, koska käsitteet muodostetaan ulkoapäin objektiivisesti havaitsemalla.

3. Maailman ja elämisen peruspiirre on tarkoituksettomuus, koska kaikki liike tapahtuu sattumanvaraisesti tai ennalta määräytyen "lakien" mukaisesti.

 

 

Tiedämme, että eurooppalaisen kulttuurin läpikäyvä piirre on pitkään ollut luonnontieteellisen metodin työntyminen muut käsitteet murskaavana voittajana kaikille elämänaloille.

 

 

Edelläolevan perusteella esitän väitteen/hypoteesin, että tämä prosessi on ollut samalla (1) tyhjyyden, (2) vierauden ja (3) tarkoituksettomuuden hidasta mutta varmaa työntymistä eurooppalaisen ihmisen tietoisuuteen.

 

 

Viime vuosisadan lopun epätoivon filosofit osoittivat, missä kohdin kehitys tuolloin oli kulkemassa. Viime vuosikymmenien tilannetta ilmaisevat yhä useampia tulkitsevot ja kaikkien ulottuville kirjoittavat sartret, millerit, camusit. Oman tutkimisen arvoisen dokumentin tietoisuuden muodostumisesta eli siitä millaisena me näemme maailman, muodostaa modernin kuvataiteen kehitys.

 

 

Positivistisen yhteiskuntatiedon ja behavioristisen ihmistiedon kritiikin olennaisen kohdan muodostaa näkemys, että luonnontieteellinen metodi on eräs tapa lähestyä ja selittää ihmistä ja yhteiselämää, mutta se on myös riittämätön tapa.

 

 

Ei-mitattavia asioita, inhimillisen toiminnan tarkoituksia, itse inhimillisen tietoisuuden (sisäistä ja subjektiivisesti koettua) luonnetta sekä ihmisten (näiden subjektiivisten tietoisuuksien) keskinäistä kokemista ja yhteyttä selvittämään tarvitaan omista premisseistään nousevaa taiteellista, uskonnollista, filosofista ynnä "common sense" käsittämistä; tapaa nähdä, ymmärtää ja selittää todellisuutta.

 

 

Arvioitaessa positivismiin rajoittumisen yhteiskunnallisia seurauksia, seuraavassa otetaan käyttöön intentionaalisen inhimillisen toiminnan käsite. Tässä toiminnan käsitteessä teko ymmärretään siten, että se katsotaan toimivan henkilön idean tai tavoitteen toteutukseksi.

 

 

Tämä lähestymistapa on itse asiassa Aristoteleen vaikutusta eurooppalaiseen ajatteluun; jäljet ehkä peloittavat joitakuita: Aristoteles, Tuomas Akvinolainen, Rousseau, Hegel, Marx, Snellman, jne.

 

 

Positivismin kritiikkiaallon myötä on tämä toiminnan finaalinen (tai teleologinen)  tullut jälleen ajankohtaiseksi.

 

 

Ajateltakoon siis seuraavanlaista tilannetta: Meillä on henkilö A, joka näkee, selittää ja tiedostaa maailman ja yhteiskunnan positivistisin käsittein.

 

 

Kysymme, millaiseksi A toimiessaan muovaa maailman ympäristönsä (esim. sosiaalisen)?

 

 

Jos A pitäytyy positivismiin, hänellä on mielessään vain käsitteitä, jotka täyttävät edellä Luonnontieteelliselle metodille luonnehditut ehdot. Toisaalta häntä ei voi kiinnostaa toisenlaisin käsittein asetettavat päämäärät, koska kaikki hänen käsitteidensä mukaan tapahtuu kausaalisesti määräytyen.

 

 

Hän siis näkee kaiken yhteiskunnallisen toiminnan tapahtuvan samaan tapaan kuin mikä tahansa luonnonilmiö. Ja kuitenkin hän toimii. Mutta jos hän rajoittuu positivistisiin käsitteisiin, ja jos hänen toimintansa on käsitteiden tai ideoiden toteuttamista, on luontevaa päätellä että hän toiminnassaan muovaa ympäristöään (esim. ihmisten yhteiselämää) positivististen ideoiden mukaiseksi; toisin sanoen hän muovaa ihmisten yhteiselämää sellaiseksi, että sen edellytetään toimivan samaan tapaan kuin mikä tahansa luonnonilmiö.

 

 

Ylläoleva voi tuntua abstraktilta, mutta verrattaessa modernin, mahdollisimman pitkälle ohjelmoidun byrokratian ja jonkun todellisen luonnonilmiön toimintaperiaatteita, ero voi jäädä yllättävän pieneksi.

 

 

Samaa on sanottava byrokratiassa toimivasta ihmisestä ja vastaavasta luonnonilmiön osasesta. On ilmeistä, että paljon puhutun teknokraatin ja teknokratian ongelma palautuun tällä tavoin positivisten yhteiskuntatiedon ongelmaksi.

 

 

Tunnettua on, että (ainakin) käytännöllisessä poliittisessa toiminnassa päämääriä on tavalla tai toisella selviteltävä. Kaikkein lavein päämäärän luonnehdinta on sanoa, että poliittisen toiminnan avulla on saatava aikaan mahdollisimman paljon hyvää. Tehtäköön seuraava ajatuskoe:

1. Meillä on henkilö A, joka näkee, selittää ja tiedostaa mailman positivistisin käsittein.

2. Positivistisen katsomuksensa kannalta epäjohdonmukaisesti A pyrkii edistämään hyvää maailmassa.

 

 

Kysymme, millaista hyvää A voi nähdä ja edistää käsitteidensä pohjalta?

 

 

Positivismin tieto-opillista perustaa kutsutaan joskus metodiseksi materialismiksi (v. Wright). Tämä on sattuva nimitys, sillä edellä luonnehditut luonnontieteellisten käsitysten peruspiirteet käyvät hyvin yhteen niiden ajatusten kanssa, joita filosofista materialismia kannattavat ovat esittäneet käsityksenään todellisuuden perimmästä luonteesta. On ilmeistä, että jos hyvää pyritään määrittämään tai toteuttamaan positivististen käsitteiden pohjalta, määrittäjä ei voi suorastaan nähdä tai tiedostaa muuta kuin aineellisia kappaleita tai tavoitteita.

 

 

Tämäkin saattaa kuulostaa etäiseltä, mutta luulen, että tämä ongelmanasettelu avaa näkökulman ehkä karuimman nykyhetken ongelman selvittelyyn.

 

 

Samaan tapaan kuin viime vuosisadan epätoivonfilosofia oli vain aavistus tämän päivän yleisistä ongelmista, voidaan sanoa, että tuon ajan filosofinen materialismi oli vain alkua tämän päivän ja lähivuosien arkielämän materialismille. 

 

 

Kun puhutaan kerskakulutuksesta tai kulutusideologiasta, on nähtävä, että tämä jokamiehen materialismi ja valtiollinen kasvuajattelu ovat suoraa seurausta koko kulttuurimme vuosisataisesta kehityssuunnasta. Jos yksilöiden tietoisuus ja kaikki yhteisölliset päätökset perustuvat materialistiseen käsitykseen, on tästä johdonmukaisena ja ainoana seurauksena, että aineelliset hyödykkeet tulevat yksilön ja yhteisön ainoiksi hyvän, tasa-arvon yms. kriteereiksi.

 

 

Kuten edellä mainittiin, on luontevaa päätellä nyt kritisoitaviin käsitteisiin jäykistymisen aiheuttavan tarkoituksettomuutta kokevan tietoisuuden.  

 

 

Sinänsä ristiriitaisesti (Joachim Israel puhuu "skitsofreniasta") positivisti voi kuitenkin toimia yhteiskunnassa syvän sosiaalisen paatoksen pohjalta.

 

 

Tällöin pyrkimys hyvään yhteiskuntaan ilmeisesti antaa toimivalle henkilökohtaista elämänsisältöä. Mutta sen lisäksi, että paatokseen yhtynyt positivismi on voimakas tuki modernille teknokratialle, se myös lykkää itse ongelmaa tulevaisuuteen. 

 

 

Eikä tulevaisuudessa tällä suunnalla ole muuta mahdollisuutta kuin tuottaa yhä tehokkaammin ja kuluttaa yhä enemmän.

 

 

Samaan pulmaan liittyy kehitysmaaongelmana tunnettu kysymys. Kehitysmaista varastaminen on jo usealla taholla yhdistetty länsimaiden kerskakulutukseen, toisin sanoen siihen että kehitysmaissa ihmiset syövät liian vähän ja teollisuusmaissa liian paljon. Pysyvän ratkaisun löytämiseksi on nähtävä, kuinka syvällä tämän liian kulutuksen juuret ovat.

 

 

Pohjimmaltaan ratkaisun avaimet ovat niiden käsissä, jotka sulattavat eurooppalaisesta positivismista/materialismista rakennetut poliittisen toiminnan ja yksilöllisen tietoisuuden kahleet.

 

-------------------

 

Mainittakoon, että osaltani jatkoin sitten positivismin ja muiden tieteenfilosofisten suuntausten tutkimusta päätyen väitöskirjassa 1977 G.H. von Wrightin pohjalta komplementarismiin, jonka mukaan ihmistä tutkivien tieteiden menetelmä perustuu ihmisen käytännöllisen järjen anlayysiin, jota voi tilanteen mukaan täydentää luonnontieteellisen menetelmän kausalistinen tarkastelu.

 

Väitöskirjan osoite tässä:
ON CONDITIONS OF DECISION MAKING

A STUDY OF THE CONCEPTUAL FOUNDATIONS OF ADMINISTRATION

 

 

 

 

Kuvassa keskustanvihreän aallon aatehistoriallinen asemointi 1970 -luvun alussa, ja tämä Euroopan aatehistoriallinen kokonaiskuva on sen jälkeen vain korostunut. Nykyiset demokratian ja ilmaston ongelmat osoittavat, että eurooppalaisen sivistyshistorian erityisenä suomalaisena muotona alkiolainen nuorsuomalainen keskusta on alun perin ollut aikaansa edellä kuten myös keskustanvihreän aallon nuoret 1970 -luvulla.

 

 

 

Sodan jälkeisessä teollistuvassa ja muuttoliikkeen Suomessa 1950-1960 -luvuilla Santeri Alkio oli alkanut vähitellen näyttää puolueen naisjärjestön vanhemman siiven oppi-isältä. Mielellään kyllä toisteltiin hänen tunnetuimpia lauseitaan kuten kevään 1919 vaalitaistelun aikana esitettyä "Ihmisyyden kehitystarve ja sen edellytykset on pantava kaiken yhteiskunnallisen ja valtiollisen uudistuksen pohjaksi." 

 

Mutta mitä se oikein tarkoitti?

 

Kylmän sodan ajan teollistuvan Suomen opiskelijamaailmassa ja laajemminkin nuorison keskuudessa etenivät ensin sosialidemokraattinen positivistis-teknokraattinen ja sitten marxilainen aate ja maailmankuva, ja keskustan alkiolaisuus oli perääntymässä. Suomen aatteellinen kehitys oli kuitenkin sukupolven jäljessä eurooppalaisesta kehityksestä, ja keskustan uuden sukupolven avuksi tuli muualla jo tapahtumassa ollut käänne. Sen kansainvälisestikin merkittävä uranuurtaja  oli G.H. von Wright.

 

Von Wright oli ennakoinut omaa käännettään jo aikaisemmin, mutta keväällä 1970 hän toi selkeästi argumentoiden esiin uuden pelkää "galileista" eli luonnontieteellistä kritisoivan ja "aristotelista" eli humanistisen tutkimuksen metodia puolustavan filosofiansa. Hänen "komplementaristisen" ajattelunsa mukaan kumpaakin tarvitaan ja ne täydentävät toisiaan. ”Puolustan sitä kantaa, jonka mukaan ihmistä intentionaalisesti kulttuuriolentona tutkivat tieteet omaavat käsitteellisesti itsenäisen aseman suhteessa luonnontieteisiin,” sanoi von Wright.

 

Santeri Alkion kansansivistysliikkeen ja yhteiskunnallisen ajattelun saattoi osoittaa olevan omana aikanaan samaa aatehistoriallista virtausta kuin oli von Wrightin ja hänen läheistensä uuden humanismin aalto 1960 ja 1970 -luvuilla. Argumentoin tämän havainnon ensimmäistä kertaa jo Jyväskylän Ideologiafoorumissa keväällä 1968.

 

Alkion "ihmisyyden kehitystarpeen" ydin on ajatus, että "ihmisyys" ei ole luonnon valmiiksi antama vaan ihmisessä sivistyksenä kehittyvää - tai sen puuttumisena taantuvaa kuten Alkio Puukkojunkkareissaan kuvaa. Alkion "ihmisyysaate" sivistyksenä on peräisin J.V. Snellmanilta ja hänen oppilaaltaan Yrjö Sakari Yrjö-Koskiselta.

 

Snellmanin koko filosofia korosti vapaata ja eettistä ihmistä kasvattavan sivistyksen merkitystä tulevan kansallisen itsenäisyyden ja sen demokraattisen valtion perustana. Yrjö-Koskisen "Johtavat aatteet ihmiskunnan historiassa" puolestaan konkretisoi tämän kreikkalaisen Isokrateen "paideian" ja roomalaisen Ciceron "humanitaksen" ihmisyys-aatteeksi, jonka kristinusko kehitti edelleen sisällöllisesti ja laajensi ei vain helleenejä ja Rooman kansalaisia vaan koko ihmiskuntaa koskevaksi. Ensimmäiset nuorsuomalaiset maalaisliittolaiset tulivat kamppailemaan itsenäisyyden ja tasavallan puolesta nuorisoseuroista ja herätysseuroista sekä usein kummastakin.

 

Ihmisyyden sivistyminen vakaasti viisaaksi, hyveelliseksi (oikeamieliseksi, maltilliseksi ja kohtuulliseksi, urheaksi sekä hyväntahtoiseksi) itsensä hallitsemiskesi voi tänään tuntua arkipäiväiseltä. Kuitenkin sen alkuvaiheen radikalismin taustalla oli Välimeren ja nykyisen Euroopan alueen alkukantaisten ihmis- ja eläinuhrien kulttuureiden aika, jonka ihmisyys-aatteet sivisivät demokraattiseksi eurooppalaisuudeksi kansallisin muodoin.

 

Keskustalaisen ihmisyysaatteen nykyisen radikalismin ytimessä on havainto, ettei uuden ajan valistuksen olettamus demokraattisesta ihmisestä luonnon lahjana pidä paikkaansa, vaan demokraattisen ihmisen ihmisyys tarvitsee kulttuuriseksi perustakseen jatkuvasti hänen järkeään, tunteitaan ja hyvää tahtoaan yhdistävän sivistyksen – ja sen puuttuessa taantuu kohti alkukantaista barbariaa.

 

Keskustalaisen ihmisyys- ja tasavalta-aatteen ydin on varsin selvä. Demokraattinen vakaasti viisas, eettinen ja vapaa ihminen on järkeä, tunnetta ja tahtoa yhdistävän sivistyksen tulos ja tarvitsee sitä jatkuvasti – välttääkseen taantumisen. Demokraattiset ihmiset muodostavat suvereenin sivistysvaltion, jossa he sopiminsa (perustuslain) säännöin sopivat, mikä on oikein (lainsäädäntö). Kansainvälinen oikeus syntyy suvereenien valtioiden sopimuksin. Siihen tarvitaan historialliseen realismiin perustuvaa - siis tuolloin Urho Kekkosen - diplomatiaa ja ulkopolitiikkaa.

 

Näistä lähtökohdista 1960 ja 1970 -lukujen nuorkeskustakainen sinivihreä aalto asemoi itsenä suomalais-kansalliseksi eurooppalaisen ja yleisinhimillisen muodoksi, joka tulisi voittamaan sosialismin apatian ja kapitalismin hillittömyyden ja ratkaisemaan niiden ihmiselle ja luonnolle aiheuttamat ongelmat - jotka nyt ovat kärjistymässä. Se antoi vuorenvarmuutta käydä kappailuun tuon ajan muiden aatteiden kanssa.

 

Olimme silloin puoli vuosisataa ajasta edellä. Nykyisessä maailman murroksessa demokratian ja sovittuihin sääntöihin perustuvan maailmanjärjestyksen itsepuolustus ja taantumisen torjuminen vaativat demokraattisen ihmisyyden ja sen kehitystarpeen sekä ymmärtämistä että ottamista yhteiskunnallisen ja valtiollisen uudistuksen pohjaksi.  

 

 

 

 

 

 

 

  

 

 

 

 

 

 

 

 

G.H. von Wrightillä oli ainutlaatuinen kansainvälinen ura, ja hän on J.V. Snellmanin rinnalla suomalaisille merkittävin filosofi.

 

 

Näihin aikoihin 50 vuotta sitten, keväällä 1970 von Wright piti esitelmän tieteenfilosofian kahdesta suuntauksesta, galileisesta ja aristotelisesta. Siitä tuli ensimmäinen luku hänen seuraavana vuonna ilmestyneeseen "Expalantion and Understanding" -teokseensa. Suomenkielinen esitelmä monistettiin Filosofian laitoksen sarjassa (kuvassa vasemmalla), mutta se julkaistiin painettuna vasta runsas kuukausi sitten Johan Strangin ja Thomas Wallgrenin toimittamassa kokoelmassa "Georg Henrik von Wright, modernin ajan ajattelija" (Gaudeamus 2020).

 

 

Kysymys oli siitä, riittääkö luonnontieteellinen edeltä käyvillä syillä selittävä menetelmä myös ihmisen toiminnan tutkimiseen vai tarvitaanko siihen hänen tavoitteidensa keinojensa ymmärtämistä. Kysymys voi vaikuttaa yksinkertaiselta, mutta von Wrightin kaltaisen filosofin esittämänä se laittoi panoksen modernin maailman aatteellisten päävirtausten kivijalkaan. Von Wright oli nyt asettumassa ajan valtavirtaa vastaan vaatimalla ihmisen toiminnan perustana olevalle käytännölliselle päättelylle oikeutusta kausaalisen selittämisen rinnalla. 

 

 

Von Wrightin esitelmä ja uusi teos oli kiinnekohta monille noiden vuosien filosofian opiskelijoille Helsingin yliopistossa. Osaltani kirjoitin kaikki opinnäytteet väitöskirjaan asti niiden pohjalta. Nuoren polven keskustassa ne antoivat perusteita alkiolaisen aateperinnön asemointiin Euroopan ja Suomen aatehistoriassa sekä modernin ajan kriittisenä uudistusliikkeenä. Reijo Wilenius oli jo aikaisemmin luennoinut wittgensteinilaisesta "yhteiskuntafilosofian uudesta aallosta", johon von Wright osaltaan kuului.

 

 

G.H. von Wrightin filosofinen käänne ja nuorkeskustalaisuuden uusi nousu liittyivät toisiinsa juuri keväällä 1970. Kumpikin tarjosi vaihtoehdon silloin voimissaan olleille sosialidemokraattien positisvisti-teknokraattiselle ja kommunistien marxilaiselle suuntaukselle.

 

 

 

------------------------

Lisää aiheesta: TÄSSÄ

 

 

(Kuva suurenee klikkaamalla.)

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Juuri puoli vuosisataa sitten länsimaisen filosofian kannalta merkittävän askeleen ottanut Georg Henrik von Wright syntyi 1916 toimitusjohtaja Tor von Wrightin ja Ragni Elisabethin os. Alfthanin esikoisena. Von Wright -suvun varhaisin tunnettu edustaja George Wright muutti Oliver Cromwellin vallankumouksen yhteydessä Skotlannista Ruotsiin, missä suku aateloitiin Kustaa III:n aikana. Hänen sukulaisiinsa kuuluivat mm. 1800 -luvun taidemaalariveljekset ja marsalkka Mannerheimin isoisän äiti Vendla Sofia eli Carl Erik Mannerheimin puoliso, jonka äiti oli syntyisin von Wright. 

 

Georg Henrik von Wright oli 1900-luvun merkittävin suomalainen filosofi. Hän tutki logiikkaa, tieteenfilosofiaa sekä teon filosofiaa ja oli Ludwig Wittgensteinin seuraajana Cambridgen yliopistossa. Hän kirjoitti myös runsaasti esseitä länsimaisen kulttuurin aatehistoriasta ja tulevaisuudennäkymistä. 

 

Vuonna 1970 G.H. von Wright piti esitelmän ”Tieteen filosofian kahdesta perinteestä” ja vaati humanistiselle tutkimukselle tasavertaista asemaa luonnontieteen menetelmän rinnalla. Sitä seurasi yksi hänen pääteoksistaan Explanation and Understanding, Selittäminen ja ymmärtäminen. 

 

Vasta von Wrightin omaelämänkerrasta  havaitsee, miten voimakkaasti kansainvälinen politiikka vaikutti hänen filosofiaansa juuri 1960-1970 –lukujen vaihteessa. Sitä edeltävää kauttaan hän luonnehti varauksettomaksi luottamukseksi ”eksaktien, loogis-matemaattisten metodien soveltamiseen empiiriseen todellisuuteen”. 

 

Sitten von Wrightin mukaan ”Vietnamin sota oli se katalysaattori, joka auttoi minua ymmärtämään omaa tilannettani.”  Vuonna 1967 hän kirjoitti tunnetun Kriget mot Vietnam –artikkelinsa.  ”Silmäni avautuivat näkemään yksipuolisuudet loogis-analyyttisessä filosofiassa, jota minun itseni voitiin katsoa edustavan ja joka hallitsi Suomen filosofista näyttämöä.” 

 

Von Wrightin ratkaisu aikansa filosofian valtavirran yksipuolisuuteen oli nostaa "galileisen" tieteenfilosofian ja luonnontiteellisen menetelmän rinnlle "aristotelinen" tieteenfilosofia eli humanististen tieteiden oma menetelmä ihmisen toiminnan, yhteiskunnan ja kulttuurin tutkimuksessa: "Puolustan sitä kantaa, jonka mukaan ihmistä intentionaalisesti toimivana kulttuuriolentona tutkivat tieteet omaavat käsitteellisesti itsenäisen aseman suhteissa luonnontieteisiin."

 

Von Wrightin filosofinen käänne tapahtui kaikkien länsimaiden opiskelijoiden liikehtimisen aikana, jolloin myös Suomessa uusi sukupolvi etsi suuntaansa. Tuossa tilanteessa hänen filosofiansa tarjosi poliittisen keskustan nuorsuomalaisen Santeri Alkion "ihmisyysaatteen" aatteellisille perillisille mahdollisuuden tunnistaa paikkansa ja tulevaisuutensa aatehistoriassa - ja puolustaa sitä menestyksellisesti ajan aatteellisissa kamppailuissa.

 

Helsingin yliopistossa oli kuitenkin vanhastaan vahvana perinteenä juuri von Wrightin kritisoima filosofia, jonka perusideoita on loogis-empiirisen luonnontieteellisen metodin yksinvalta kaikessa tieteessä ja perimmiltään koko kulttuurissa. Käytännössä se ei myöskään ole jättänyt paljoa todellista tilaa von Wrightin työn jatkamiselle. 

 

Von Wrightin suurelle yleisölle tarkoitettu modernin tieteellis-teknologisen yhteiskunnan kulttuurisen sekä ympäristöön kohdistuvan kehityssuunnan kriittinen arviointi edusti erityisen hyvin argumentoitua kansainvälistä kärkeä. Mutta jo alun perin Suomessa myöhässä olleen positivistis-empiristisen suuntauksen taustalta von Wrightiä vastaan tehtiin vuoden 1987 Tieteen päivillä Erik Allardtin johdolla voimakas hyökkäys. Yhdessä 1970 –luvulla nousseen akateemisen marxilaisuuden kanssa se vahvisti osaltaan Suomessa yhteiskunnallista ja kulttuurista yksipuolisuutta niiden hengessä. 

 

------------------

 

Kuva: Helsingin yliopiston filosofia-aineiden käytävä Metsätalon kuudennessa kerroksessa Von Wright - Wittgenstein -arkiston kohdalla.