Suomenmaa

Annukka Kaarela

Risto Volanen:

Nuori Suomi sodan ja

rauhan Euroopassa.

Otava, 448 s.

Risto Volanen kuvaa uutuuskirjassaan, kuinka Suomi hiipi ulos Venäjän Imperiumin ovesta

Suomi julistautui itsenäiseksi joulukuussa 1917, mutta siitä jännitysnäytelmä vasta alkoi. Itsenäisyysjulistusta seurasi kansalaissota, kuningashanke, Venäjän sisällissota ja haaveet Suur-Suomesta.

Keskustalaisille tuttu yhteiskuntatieteiden tohtori Risto Volanen käy uudessa kirjassaan Suomi-neidon vaaranpaikat tarkasti läpi.

Syyskuun alussa ilmestynyt Nuori Suomi sodan ja rauhan Euroopassa on taattua Volasta: perusteellista ja laajaan lähdeaineistoon perustuvaa tekstiä ilman turhia koukeroita tai kiihkoiluja.

Kirja on tuhti 450-sivuinen paketti, vaikka sen käsittelemä ajanjakso on suhteellisen lyhyt. Teos alkaa lokakuun 1917 vallankumouksesta ja päättyy keväällä 1922 järjestettyyn Genovan konferenssiin.

Volanen liittää nuoren Suomen ensihetket ansiokkaasti laajoihin eurooppalaisiin yhteyksiin. Kotimaan tilanteen rinnalla kulkevat jatkuvasti maailmanpolitiikan käänteet niin Venäjällä, Englannissa kuin Ranskassakin.

Suomen irtautuminen Venäjästä ja itsenäiseksi julistautuminen loppuvuonna 191 sujui yllättävänkin jouhevissa merkeissä. Volasen sanoin Venäjän vallankumou raotti imperiumin ovea, josta Suomi hiipi rohkeasti ja taitavasti ulos.

Lenin näki tärkeämmäksi keskittyä tapahtumiin pääkallonpaikalla Moskovassa ja laittoi jo tammikuun alussa nimensä Suomen itsenäisyyden tunnustaneeseen paperiin. Perässä seurasivat pian Ruotsi, Saksa ja Ranska.

Lupaavasti alkanut tapahtumaketju katkesi Suomen sisällissotaan. Valkoisen Suomen senaatti päätyi pyytämään apua Saksalta, ja saksalaisjoukkojen maihinnousu Hangossa huhtikuussa 1918 jouduttikin sodan loppuratkaisua.

Saksan puoleen kääntyminen ja monarkistien haaveet saksalaisesta kuninkaasta olivat kuitenkin käydä Suomelle kalliiksi, sillä länsiliittouma ei katsonut suuntausta hyvällä. Pariisiin rauhankonferenssiin kokoontuneista entente-valtioista varsinkin Englanti ja Yhdysvallat pitivät Suomen käytöstä omituisena.

Tilannetta eivät parantaneet myöskään sitkeästi eläneet haaveet Suur-Suomesta ja heimoaatteen nimissä tehdyt hyökkäykset Itä-Karjalaan. Länsivaltojen diplomaattiraporteissa Suomeen ennakoitiin jopa oikeiston vallankaappausta ja uutta sisällissotaa.

Volanen kuvaa kirjassaan yksityiskohtaisesti, kuinka Yhdysvallat ja Englanti saatiin lopulta tunnustamaan Suomi. Avainasemassa oli kiistelty ulkoministeri Rudolf Holsti, joka päätti lähestyä asiassa Yhdysvaltojen elintarvikehuoltoa johtanutta Herbert Hooveria.

Miehet olivat tutustuneet aiemmin Suomen elintarvikekysymyksen tiimoilta. Volanen arvelee, että Hooverin muistissa oli suomalaisten tilaama ja maksama viljaerä, jonka tämä oli marraskuussa 1917 käännyttänyt Ranskaan ja jouduttanut näin Suomen sisäistä kriisiä.

Hoover otti Suomen asian omakseen ja kirjoitti Holstin avustuksella muistion presidentti Woodrow Wilsonille. Tekstissään hän tähdensi, että Suomi oli täyttänyt länsivaltojen sille asettamat vaatimukset: vaalit oli järjestetty ja maassa oli liberaali, vastuullinen hallitus.

Hoover huomautti, että ilman tunnustusta Suomen oli vaikea käydä ulkomaankauppaa. Pankeissa olleet varat oli jäädytetty eikä Suomi saanut lainaa.

Elintarvikepula oli hälyttävä. Eikö löydy menettelyä Suomen täyden itsenäisyyden tunnustamisen kiirehtimiseksi, Hoover vetosi Wilsoniin.

Presidentti sai pian kirjeen vastaanotettuaan ensimmäisen lievistä aivoinfarkteistaan, mutta säilytti onneksi toimintakykynsä. Yllättäen hän ottikin Suomen asian välittömästi esille Pariisin niin sanotussa neljän neuvostossa.

Britannian pääministeri Lloyd George toi ilmi kritiikkinsä Suomen toimintaa kohtaan, mutta ei vastustanut tunnustamista. Asia siirrettiin ulkoministereille. He sopivat, että Suomi tunnustettaisiin, mutta samalla maata kehotettiin hyväksymään rauhankonferenssin rajapäätökset ja armahtamaan punaiset sotavangit.

Volasen mukaan Holstin käyttämä ohituskaista toi Suomen uudessa valossa esiin länsivaltojen päättäjille, joiden aikaisemmat tiedot liittyivät sodan aikaisiin kokemuksiin horjumisesta venäläisen bolsevismin ja saksalaisen monarkismin välillä.

-On mahdotonta arvioida, missä vaiheessa ja missä yhteydessä Suomen tunnustaminen olisi tullut esille ilman Holstin, Hooverin ja Wilsonin operaatiota, Volanen kirjoittaa.

Yhtä suuri arvoitus on se, miten Suomen olisi käynyt, jos se olisi äärioikeiston ja Mannerheimin toiveiden mukaisesti hyökännyt Pietariin vuonna 1919. Hyökkäykseen Suomea yllyttivät muun muassa Englannin puolustusministeri Winston Churchill ja Venäjän valkoiset.

Suomalaisten onneksi yhteistyö venäläisten kanssa kariutui siihen, etteivät nämä olleet valmiita tunnustamaan itsenäistä Suomea, vaan pitivät loppuun asti kiinni keisarikunnan aikaisista rajoista.

Volasen kirja osoittaa, että Suomen tie nykyiseen liberaaliin demokratiaan on ollut usein kiinni pienestä – joskus jopa sattumasta. Esille nousee myös maltillisten voimien merkitys kohtalon hetkillä.

Nuoren Suomen poliittisella kartalla oli radikalisoituvia äärisuuntauksia sekä vasemmalla että oikealla, mutta enemmistönä oli silti edellisen vuosisadan kansallisen sivistysprojektin kasvattama maltillisten valtavirta.

–On totta, että talvesta 1918 jäi pitkät varjot, mutta ne jäivät sekä äärioikealle että äärivasemmalle, ja ratkaisevaa oli demokraattisen kansan ylivoimaisen laaja valoisa alue, Volanen toteaa.

Mauno-Markus Karjalainen

Tohtori Risto Volaselta ilmestyi syyskuussa jo kolmas kirja Suomen värikkäästä, vaaroja täynnä olleesta alkutaipaleesta Euroopan reunalla. Kirjoissaan Suomen synty, 1918 ja Nuori Suomi hän on laaja-alaisesti kuvannut ne kansainväliset tekijät, jotka lopulta mahdollistivat Suomen itsenäistymisen ja nousun. Ne pitkälti ratkaisivat kehityksen sadaksi vuodeksi.

Venäjän vallankumousta 1917 seurasi katkera kansalaissotamme. Sitten Saksa ja Neuvosto-Venäjä solmivat Brest-Litovskin rauhan, joka tosiasiassa sinetöi valkoisten voiton Suomessa. Sitten meillä tuli kiihkeä hallitusmuototaistelu ja saksalaisen kuninkaan hölmö valinta Suomelle. Tapahtumia seurasivat Pariisin rauhankonferenssi, Venäjän sisällissota ja länsivaltojen hyökkäykset sinne. Yllättävä Saksan ja Neuvosto-Venäjän Rapallon sopimus syntyi 1922. Suurvaltojen ratkaisut sanelivat koko ajan maamme aseman.

Näihin kaikkiin Suomi törmäsi vaarallisesti. Lopulta meillä kuitenkin oli hämmästyttävän hyvä onni.

1918-kirjan Volanen kirjoitti yhdessä demarivaikuttaja Lasse Lehtisen kanssa. Kirja piti Väinö Linnan Pohjantähti-­trilogiassaan luomaa kuvaa ”lumetarinana”, joka hämmästyttävän pitkään on peittänyt sisällissodan todelliset syyt. Kumousyrityksen kantavana voimana eivät olleet torpparit, vaan työväestö ja maatyöläiset. Torpparit enimmäkseen pysyttelivät sodasta sivussa.

Volasen kuvia kumartelematon asenne tulee terävimmin esiin C.G.E. Mannerheimin kohdalla, joka sinnikkäästi yritti rakentaa Suomen hyökkäystä Pietariin vanhan vallan palauttamiseksi Venäjälle. Mutta valkoinen kenraali A. Koltsak ei olisi hyväksynytkään Suomen itsenäisyyttä.

Mannerheim suunnitteli kesällä 1919 jopa vallankaappausta oikeistoaktivistien kanssa mutta peräytyi. Hänellä olisi ollut (Ruotsin vallan aikuisen hallitusmuodon perusteella valittuna valtionhoitajana) oikeus aloittaa yksinkin hyökkäyssota Pietariin. Mutta erityisesti Englannin suurlähettiläs E. Howard ja kenraali H. Gough varoittelivat Suomen aktivisteja syöksymästä mukaan Venäjän sisällissotaan.

Voittaneita tasavaltalaisia olivat etenkin maalaisliiton Santeri Alkio ja Kyösti Kallio sekä nuorsuomalaisten K.J. Ståhlberg, Rudolf Holsti ja Heikki Ritavuori. Rivinsä kommunisteista puhdistanut SDP oli Väinö Tannerin johdolla tukemassa tasavaltalaista hallitusmuotoa.

Kova valtataistelu käytiin myös suojeluskuntien johtamisesta. Senkin keskustavoimat lopulta voittivat oikeiston P.E. Svinhufvudin tuella. Myöhemmin myös Mannerheimin näkemykset maltillistuivat ja yhteistyö alkoi toimia.

Alkuaikojen herroja vihaavalla maalaisliitolla oli kova pula esimerkiksi ministereiksi kelpaavista henkilöistä, mutta yhteistyökumppanilla nuorsuomalaisilla ja sen seuraajalla edistyspuolueella päteviä löytyi sitä enemmän. Ståhlberg voitti presidentinvaalin 1919. Holstista tuli pitkäaikainen ulkoministeri.

Suomen äärioikeisto oli oraalla jo 1920-luvun alussa. Volasen uusin kirja esittelee kaksi radikaalia oikeistoaktivistia: Kai Donnerin ja Elmo Kailan. Donner sekaantui vallankaappaussuunnitelmiin ja Kaila perusti toimintansa ryssävihan nostattamiseen. Kommunisteihin virallinen Suomi suhtautui kielteisesti. Välillä heitä toimi kansanedustajina, mutta välillä toiminta kiellettiin vuosiksi.

Tasavallan kehitystä vakautti suomalaisen osuustoiminnan nousu 1900-luvun alusta alkaen. Sillä oli sekä taloudellinen että henkinen merkitys kansan kohottajana ja toivon luojana. Isot maareformit tukivat kehitystä. Nämä Volanen sivuuttaa vain maininnoin.

Volasen esikuvia on tutkija George F. Kennan, joka katsoi, että ”diplomatian historia usein tulee ymmärrettäväksi vain menemällä pienimpiin yksityiskohtiin asti”.

Silloin seurataan tarkasti päivä päivältä päätöksiä tekeviä ja heidän aikalaisiaan. Kovaa työtä pelkäämättömälle se onnistuessaan antaa luotettavan kokonaiskuvan. Risto Volasen perusteelliset kirjat ovat hieno esimerkki.

Volanen oli tunnetuimpia Suomen EU-jäsenyyden vastustajia 1994, mutta nykyisin hän panee suuren painon kehittyvälle kansainväliselle yhteistyölle. Siitä hänelle kertyi pitkä kokemus Copa-Cogecan pääsihteerinä Brysselissä ja valtiosihteerinä Suomessa. Hänellä on julkisen hallinnon dosentuuri Helsingin kauppakorkeakoulussa ja Tampereen yliopistossa.

Risto Volanen har skrivit om det unga Finland, åren 1918-1922.

Foto: Bild ur boken

För aktivisterna var Gustav Mannerheim, trots att hans yrkeskunskap var av central för utgången i inrikeskriget, (i mitten) länge “ryssofficern”. Våren 1919 inledde de ändå samarbete med honom. Mannerheim omges här av stabschefen, generalmajor C. G. Theslöf och generalmajor Hannes Ignatius. Bild ur boken.

 

Mannerheim ville med sina angreppsplaner återge de vita makten i Ryssland, gammal officer i tsarens armé som han var.

Foto: Bild ur boken

Åren 1918 – 1921 gjordes frivilligexpeditioner från Finland där man angrep Vitahavskarelen (Viena) och Aunus. Expeditionerna blev också en del av de allierades intervention i ryska inbördeskriget. Bilden är från angreppet mot Vitahavskarelen sommaren 1918, till häst författaren Ilmari Kianto. Bild ur boken.

 

Det fanns också interna motsättningar mellan de finländska aktivisterna, de som ville erövra Östkarelen och skapa ett Storfinland fruktade att ett angrepp mot bolsjevikerna i Petrograd skulle leda till att det nyskapade vita Ryssland inte skulle godkänna Finlands självständighet. Det rådde också motsättningar mellan dem som strävade efter ett Storfinland och dem som drevs av främdefolkstanken.

FOTO: MUSEIVERKETC.G.E. Mannerheim tycks enligt Risto Volanen ha drivits av tanken att med ententens hjälp störta bolsjevikregimen och som belöning av de nya ryska ledarna både få Östkarelen och erkännande av Finlands självständighet. På bilden rider han in i Helsingfors efter inbördeskrigets slut.

Hufvudstadsbladet 

14 Oktober 2019

STURE LINDHOLM

Att Finland inte blev självständigt av egen kraft och egen rätt, utan var helt beroende av händelserna i omvärlden glöms ibland bort. Risto Volanen belyser initierat och detaljerat det snabbt växlande internationella spelet med olika avtal och smärre väpnade konflikter i maktvakuumet efter kejsardömenas fall.

Man kunde räkna med att uppsjön av nya böcker under jubileumsåret 2017 och minnesåret 2018 skulle följas upp av verk som belyser mindre kända skeden av Finlands fortsatta utformning. Det senaste bidraget är pol.dr. Risto Volanens verk Nuori Suomi sodan ja rauhan Euroopassa 1918–1922.

Som titeln utlovar, sätter den tidigare statssekreteraren in Finlands första självständighetsår i ett större internationellt sammanhang och vägleder läsaren genom den internationella politikens och diplomatins snåriga väg vid tiden för första världskrigets slut.

Att Finlands självständighetsprocess intimt hänger samman med utvecklingen i Ryssland och Tyskland är välbekant, och beskrivet också av Volanen i tidigare böcker. De ryska revolutionerna 1917 gav Finland en chans att bryta banden med Ryssland. Lenin räknade med revolution också i Finland, men freden med Tyskland i Brest-Litovsk i mars 1918 satte stopp för vidare rysk hjälp till de finska röda i inbördeskriget.

Däremot fick tyskarna fria händer här; de kom i april 1918 och Finland var på väg att bli en tysk satellitstat, sedan ryssofficeren C.G.E. Mannerheim avpolletterats från arméledningen och tyskvänliga monarkister som Svinhufvud och Paasikivi tagit över statsrodret. Valet av en tysk prins till kung i oktober 1918, i ett läge då Tyskland redan förlorat kriget, gjorde framtiden ytterst oviss. Varken Storbritannien eller USA hade ju erkänt Finlands självständighet.

Att Finland inte blev självständigt av egen kraft och egen rätt, utan var helt beroende av händelserna i omvärlden glöms ibland bort. Volanen belyser initierat och detaljerat det snabbt växlande internationella spelet med olika avtal och smärre väpnade konflikter i maktvakuumet efter kejsardömenas fall. Speciellt förtjänstfull är den uppmärksamhet han fäster vid hur Finlands situation påverkades av det inrikespolitiska agerandet såväl i ententeländerna som i de nya randstaterna i Tsarrysslands västra områden.

Tysk kollaps

Volanen påpekar att statskonst och diplomati vid tiden för första världskriget hade förändrats från att ha varit kejsarnas spelplan till ett mer demokratiskt men samtidigt mer komplicerat system med olika aktörer inblandade.

Så spelade till exempel oenigheten mellan den tyska utrikesförvaltningen och militärledningen en stor roll för Finland år 1918. Inom arméledningen drev general Ludendorff på Finlands frigörelse från Ryssland, vilket Berlinsändebudet Edvard Hjelt vid krigsslutet kunde återgälda genom att förse honom med finskt pass så han kunde fly landet. Ludendorff rördes i sina memoarer av finländarnas sympatier, men medger att det var rent tyska och inte finländska intressen som drivit honom.

I Finland drömde en del kretsar om ett Stor-Finland med tysk hjälp. Förväntningarna kom på skam sommaren 1918 när Tyskland och Lenins regering kompletterade fredsavtalet så att bolsjevikerna skulle fördriva alla ententens trupper från norra Ryssland medan Tyskland garanterade att finländarna inte angrep ryskt territorium.

Tysklands kollaps ett par månader senare satte saken i ny dager, och Mannerheims återkomst som Finlands riksföreståndare med i praktiken en diktators befogenheter aktualiserade ånyo finska trupper mot Ryssland och Petrograd. Mannerheim tycks enligt Volanen ha drivits av tanken att med ententens hjälp störta bolsjevikregimen och som belöning av de nya ryska ledarna både få Östkarelen och erkännande av Finlands självständighet.

Brittisk insats

Mindre känt är kanhända hur sprickorna i den brittiska ledningen påverkade Finlands öde. Krigsminister Churchill höll 1919 fast vid den brittiska närvaron i Murmansk och ville locka Finland att göra gemensam sak med de ryska vita, medan Londonregeringen och Lloyd George slutligen såg fördelar med bolsjevikregeringen.

Volanen ger tidigare vanligen anonymiserade tjänstemän i det brittiska utrikesministeriet erkänsla för att de såg till att Finland inte blandade sig i Rysslands osäkra inbördeskrig. Han noterar också att den hårda interna finländska kampen i juni-juli 1919 om ett angrepp på Petrograd eller inte pågick samtidigt som det ryska inbördeskriget höll på att svänga till bolsjevikernas förmån och de ententevänliga trupperna drog till reträtt.

Lenin var redo för fred med grannarna; ett fredsavtal innebar ju samtidigt ett erkännande av bolsjevikregeringen som Rysslands lagliga makthavare. Bolsjevikernas dilemma – hur de skulle driva på en världsrevolution för att störta de regeringar, som de samtidigt höll på att sluta fred med – löstes först tio år senare när Stalin röjde undan Trotskij. Men fredsavtal blev det, först med de baltiska republikerna och sedan med Finland i Dorpat 1920 – den fred som äktfinska kretsar kallade ”skamfreden”.

Risto Volanen synliggör också de krafter som drev på fortsatt inblandning öster om Dorpatfredens gräns, ända tills president Ståhlberg och inrikesminister Heikki Ritavuori stängde gränsen för aktivisternas angrepp. Att den interna finska hatretoriken 1922 ledde till mordet på Ritavuori vid dennes hemdörr på Nervandersgatan borde vara en nyttig påminnelse om vad sådant kan leda till.

Fördjupad förståelse

Fröna till andra världskriget såddes som bekant vid Versaillesfreden 1919. Däremot glömmer man ofta bort att det besegrade Tyskland och Lenins bolsjeviker i ett tidigt skede började samarbeta, så att tyskarna exempelvis kunde utveckla nya vapen i Ryssland.

Rapallofördraget i april 1922 kom som en chock för ententen och satte djupa spår den europeiska politiken. Samtidigt strandade det försvarsförbund som Finland höll på att ingå – och som utrikesminister Holsti redan tecknat under – med Polen och de baltiska republikerna. Genom regeringens avgång, och riksdagens personliga misstroendevotum mot Holsti, kunde randstatspolitiken läggas i träda. Det hade vi kanhända i Finland anledning att vara tacksamma för 17 år senare?

Också betydelsen av den finska inrikespolitikens maktförskjutning mot mitten noterar Volanen. Moderata krafter fördrev de radikala elementen ur det socialdemokratiska partiet och de borgerliga mittenkrafterna trängde sommaren 1921 ut de militanta högeraktivisterna från skyddskårsledningen.

Sedan president Ståhlberg sparkat skyddskårschefen von Gerich och negligerat skyddskåristernas önskan om Mannerheim som deras överbefälhavare, säkrades den lagliga statsmaktens grepp om de paramilitära grupperna i landet. Som Ester Ståhlberg noterade i sin dagbok: ”Mannerheim bör inte få en privatarmé”.

Volanen baserar sig väsentligen på tidigare litteratur och aktörernas memoarer. Några direkta nyheter för forskarna innehåller boken knappast, men den erbjuder en möjlighet till fördjupad förståelse av en komplex helhet. Framställningen är medryckande, men boken är kanske inte alltid så lättläst; det är många synvinklar som bör beaktas – och många samtida trådar som läsaren ska följa.

Men så var inte heller republiken Finlands första tid någon enkelspårig historia.

Kirja-arvio:

Risto Volanen

Nuori Suomi sodan ja rauhan Euroopassa 1918-1922

Otava 2019