Keskustelua Nuoresta Suomesta

Tasavalta kolmen tien risteyksessä

 

 

 

 

 

 

 

 

 Kiitos Pekka Holopaiselle ja Kylkiraudalle Nuoren Suomen arviosta, jonka nyt vasta huomasin.

 

Holopainen pohtii mielenkiintoisesti "yksityiskohtaisuuden" tarvetta poliittisen historian tuntemisessa. Tässä olen osaltani samaa mieltä kuin Georg F. Kennan, jonka mukaan eritisesti diplomatian eli ulkopolitiikan historiassa päätäsketjujen ja niiden vuorovaikutuksen aukoton tunnistaminen on välttämätöntä - jos aikoo saada selville mitä tapahtui todella ja oppia siitä nykyhetken tarpeisiin.

 

Kyseessä on myös historiatutkimuksen ja sen tulosten kertomisen menetelmän ongelma. Nykyinen suomalainen ja laajempikin valtavirta on perusteiltaan positivistinen tai marxilainen temaattis-kausalistinen eli historian kulkua katsotaan fysiikan tapaan syykokonaisuuksien ja niiden seurausten jatkumona eikä käytännöllisen järjen onnistuneena tai epäonnistuneena käyttönä esiin nousseissa tilanteissa.

 

Tällaista osaltani kannattamaa ja käyttämääni historiallisen realismin eli käytännöllisen järjen mementelmää ovat soveltaneet esimerkiksi Henry Kissinger, A.J.P. Taylor ja Graham Allison. Sen tieto-opillisena perustana on mm. G.H. von Wrightin tutkima praktinen syllogeismi, jota osaltani kehitän omassa väitöskirjassani.

 

Sain juuri päätökseen 1700 -luvun puolivälin Voltairen Pietari Suuren ja Kaarle XII:n elämänkerrat, joissa hän käyttää perusteiltaan samaa päätösten ja päätösketjujen vuorovaikutukseen perustuvaa analyysiä. Ja täytyy sanoa, että ensimmäistä kertaa aloin saamaan selvää, mitä Suuressa Pohjansodassa tapahtui.

 

Tuore esimerkki tällaisesta historiallisen realismin soveltamisesta on Charles A. Kupchanin tuore Yhdysvaltojen ulkopolitiikan historia. Vastaavanlaisia tutkimuksia ja puheenvuoroja on Yhdysvalloissa viime aikoina ilmestynyt monia tavallisena johtopäätöksenään kylmän sodan jälkeisten päättääjien voitonhurman ja historiattomuuden kritiikki - jonka voi tunnistaa myös Suomessa. 

 

Ilman historiallisen realismin menetelmää ei saada aukotonta päätösketjujen kokonaiskuvausta tapahtumia reaalisesti suunnanneista päätöksistä. Se jättää aikakausien tuntemiseen aukkoja, jotka taas tarjoavat haluamiaan yksityskohtia poimiville ja korostaville tutkijoille, muistelmien ja elämänkertojen kirjoittajille, kaunokirjailijoille ja poliitikoille mahdollisuuden sepittää itselleen sopivia tarinoita tukemaan omaa nykyistä politiikkaansa. Tämä ei ole vain suomalainen ongelma, mutta valitettavan suuri juuri nykyisessä Suomessa - juuri kun Suomi ja Pohjola jälleen kerran ovat kolmen tien risteyksessä kuten aina suurina murrosaikoina 1700 -luvun alusta alkaen.

 

 

 

 

Kylkirauta 4/2019

Pekka Holopainen

Risto Volanen Nuori Suomi sodan ja rauhan Euroopassa 1918–1922 Otava 2019 Sivuja 448 ISBN 978-951-1-32336-5

 

 

 

Teoksessaan Saksalainen Suomi 1918 Seppo ja Marjaliisa Hentilä esittivät kieliopillisen sanaleikin, jonka vain suomen kieli voi tarjota: keväällä 1918 pelastui Suomi Saksan avulla, ja syksyllä 1918 Suomi pelastui Saksan avulta.

 

Tämän Volanenkin vahvistaa luvussaan ”Suomi saksalaisten toiveissa”. Nuorella Suomella oli siis selvä tehtävänsä keisarillisen Saksan turvavyöhykkeiden luomisessa. Tämän – ja paljon muuta – Risto Volanen on Suomen syntyja 1918-teostensa jatko-osassa mahduttanut neljäänsataan sivuun.

 

Suurena kuviona on Suomelle ensimmäisen maailmansodan jälkeen syntynyt asema kolmen geopoliittisen tekijän kentässä: Venäjän, Saksan ja Englannin. Volasen teos kattaa kaiken sen, mitä on aiemminkin jo käsitelty: sisällisota, taistelu hallitusmuodosta, hyökkäävä idänpolitiikka heimosotineen sekä parlamentarismin haastaminen ovat tulleet tutuiksi kirjoista, joita Volanen luettelee kirjan lähteinä kymmenen sivun verran.

 

Sama pätee Suomen itsenäisyyden tunnustamiseen ja – Volasen sanoin – viisinäytöksiseen Suomen draamaan Euroopan näyttämöllä vuosina 1918–1922. Näytökset juontuvat kirjan viidestä pääluvusta: Lokakuun vallankumous, Brest-Litovsk, Saksan tappio, Versailles ja Rapallo. Siis varsinaista uutta ei ole tiedossa, vaikka kustantaja tähän mainoksissaan viittaakin.

 

Tyylinä kirjan yksityiskohtaisuus saattaa kyllä uuvuttaa pintapuolisimpia, mutta pienet yksityiskohdat palkitsevat uupumatonta lukijaa. Ja niissähän tunnetusti piru asuu.

 

Suomalaisten innokkuus värvätä saksalainen kuningas vielä siinä vaiheessa, jossa Saksan häviö oli selvä, kirvoitti englantilaisilta ulkopolitiikan ammattilaisilta kommentteja, jotka eivät varsinaisesti mairitelleet. Jotenkin he tuntuivat puhuvan lapsellisesta johdonmukaisuuden puutteesta poliittisessa logiikassa, mikä kuulostaa jotenkin tutulta tänäkin päivänä.

 

No, kuningas jäi saamatta, eikä Paasikivestäkään tullut kreiviä. Kaikkeahan ei voi aina saada. Jos ei Saksa hyvää hyvyyttään tullut Suomen avuksi keväällä 1918, eivät sen fennofiilimpiä olleet Englanti ja Ranskakaan. Tämän saivat Suomen edustajat katkerasti kokea Euroopan neuvottelusaleissa liikkuessaan.

 

Ranskalaiset hellivät ajatusta Suomesta jonkinlaisena reunavaltionaan. Englantilaisten ystävyyden hinta oli myös kova: uudet vaalit, uusi politiikka ja uusi hallitus. Ranskalaiset aristelivat myös Mannerheimin imperialistisia ajatuksia, ja juuri edellä mainitun ajatuksiin kytkeytyikin heille hankala yhdistelmä: jos ranskalaisille sopi hyvin Mannerheimin ajatus saada Venäjällä valkoiset valtaan, sitä suurempi ongelma oli saada Pariisissa olevat venäläiset monarkistit hyväksymään Suomen itsenäisyys, Itä-Karjalan luovuttamisesta suomalaisille puhumattakaan.

 

Volanen muistuttaa myös yksityiskohtaisissa – ja pitkissä – kuvauksissaan eri yhteyksissä pidettyjen puheenvuorojen merkityksistä myöhemmin tapahtuneelle.

 

Ranskalainen marsalkka Ferdinand Foch julisti ärtyisästi Versaillesin jälkeen, että seuraavalla kerralla Saksa ei tee virhettä. He nimittäin hyökkäävät ”pohjoisen Ranskan läpi ja valtaavat Kanaalin satamat”. Ja mitä ennusti Lenin vuoden 1920 joulukuussa: ”Saksa haluaa revanssia (…) Aika tulee näyttämään, nouseeko Euroopan raunioista Saksan ylivalta vai kommunistinen liittovaltio.” Kenraali Paul von Gerich, nimimerkillä ”vG”, kirjoitti Hufvudstadsbladetin yleisönosastossa kesäkuussa 1921: ”Saksa ja (…) Venäjä tulevat palaamaan areenalle. Puolan, Viron ja Latvian lyhyt vapaudenunelma on päättyvä kauhulla.”

 

Kukin taisi arvella aikajänteeksi tuollaista kahtakymmentä vuotta. Nuori Suomi vedettiinkin sitten tahtomattaan mukaan revanssien toimeenpanoon vuoden 1939 lopulla.

 

Luottavaisesti Volanen nivoo teoksensa lopussa yhteen suomalaisen selviytymistarinan perustan: sisäisen kansansivistyksen kehitys, sen jatkuva vaaliminen ja ympäristön riittävä vakaus. Vaihtoehtoinenkin koonnos voitaisiin esittää. Tuntuu kuin Suomen saaga olisi rakentunut kolmen pilarin varaan: kohtuulliseen valtiomiestaitoon, sille suotuisiksi osoittautuneisiin maailmantapahtumiin ja – puhtaaseen hyvään tuuriin.