Keskustelua Nuoresta Suomesta

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

1991 Mustien joutsenten vuosi -kirjansa alussa Esko Aho kertoo sen kirjoittamisen ja metodin yhdestä virikkeestä näin:

 

 

”Toisen sysäyksen kirjoittamiseen sain Risto Volasen syyskuussa 2019 ilmestyneestä teoksesta Nuori Suomi sodan ja rauhan Euroopassa. Siinä hän yhdistää omaa paikkaansa hakevan, vasta itsenäistyneen Suomen kohtalot Euroopan poliittisiin mullistuksiin. Ensimmäisen maailmansodan loppunäytöksessä vanhat eurooppalaiset imperiumit kaatuivat kuin korttitalot. Ensin kukistui tsaarinvalta Venäjällä, sitten Itävalta-Unkarin kaksoismonarkia ja pian Saksan keisarikunta.

 

 

Vuosissa 1919 ja 1991 on paljon muutakin yhteistä kuin samat numerot. Ensimmäisen maailmansodan raunioille rakentui uusi eurooppalainen järjestys, johon myös Suomen täytyi köyhänä ja sisäisesti rikkonaisena valtiona koettaa sovittautua. Valtiollinen itsenäisyytemme lepäsi aluksi huteralla pohjalla. Euroopan nopeasti muuttuvat voimasuhteet vaikuttivat ratkaisevasti paitsi ulkopolitiikan linjaan myös sisäpolitiikkamme suuriin valintoihin.

 

 

Sama toistui 1990-luvun taitteessa, kun kylmä sota päättyi. Idässä neuvostoimperiumi ajelehti kohti vääjäämätöntä hajoamista. Länsi otti historiallisia askelia kohti yhdentyvää Eurooppaa. Vuoden 1991 Suomi joutui asemoimaan itsensä kaikkeen tähän keskellä rauhanajan syvintä taloudellista kriisiä.

 

 

Paavo Haavikko on kuvannut historiankirjoitusta ”mobileksi, jossa kaikki osat eivät vain liiku vaan myös muuttuvat suhteessa toisiinsa ja katsojaan, joka hetki”. Kaikki se mitä olemme vuoden 1991 jälkeen nähneet ja kokeneet vaikuttaa siihen, miten tuon ajan tapahtumia tulkitsemme. Se houkuttelee jälkiviisauteen, mutta toisaalta auttaa paremmin näkemään asioiden keskinäiset yhteydet.

 

 

Osallistuin vuoden 1991 kauaskantoisiin päätöksiin sekä näkijänä että tekijänä. Vaikka kirja kattaa vain yhden vuoden, tiesin urakan melkoiseksi. Pelkkä tapahtumien tai muistikuvien kertaaminen ei riittäisi. Tarina pitää kyetä sovittamaan isompaan kuvaan vähän samaan tapaan kuin Risto Volanen teki kirjoittaessaan tarinan nuoresta Suomesta.”

 

 

Kiitos Esko Aholle tästä.

 

 

Samalla voi sanoa tämän olevan osuva kuvaus "Suomen synnyn", "1918" (Lasse Lehtisen kanssa), sekä "Nuoren Suomen" metodista, sillä Ahon otsikon mustat joutsenet ovat vertauskuva ajatusmalliin, jolla voi ”ymmärtää ja tulkita odottamattomia ilmiöitä ja tapahtumia”. Hän jatkaa, että ”Vankkumaton usko vallitsevan olotilan pysyvyyteen tekee sokeaksi riskeille tai yllättäville uusille mahdollisuuksille. Kun musta joutsen yhtäkkiä ilmaantuu, seuraa hämmennys ja järkytys.”

 

 

Osaltani omaksuin Suomi -trilogian metodin englantilaiselta A.J.P. Taylorilata ja Henry Kissingeriltä. Hän kirjoitti väitöskirjansa "A World Restored: Metternich, Castlereagh and the Propblems of Peace" Wienin kongressissta ja sen jälkeisestä ajasta. Esipuheessaan hän sanoo aluksi päättäneensä unohtaa kaikki aiheeseen liittyneet aikaisemmat tutkimukset ja paneutuvansa näiden Itävallan ja Englannin ulkoministereiden alkuperäisiin dokumentteihin ja kirjeenvaihtoon.

 

 

Näin Kissinger kirjoitti tutkimuksensa syventymällä todellisten päättäjien päätöksiin ja keskinäiseen vuorovaikutukseen. Muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta omissa töissäni ei ollut mahdollista perehtyä vuosien 1789-1922 kymmenien eurooppalaisten ja suomalaisten päättäjien arkistoihin mutta kyllä kymmeniin muistelmiin ja elämänkertoihin - joita sitten saattoi kriittisesti verrata keskenään sekä aikakaudesta perinteisin temaattisin menetelmin tehtyihin tutkimuksiin. Näin syntyi kuva pienen kansan noususta itsenäiseksi ja demokraattiseksi valtioksi keskellä ajan suurvaltojen ankaraa kamppailua.

 

 

Samalla nousi näkyviin myös Suomen poliittisen historian tutkimuksen vaikea tilanne, kun vastaavaa kokonaiskuvaa noiden vuosien Suomen kohtaloihin vaikuttaneista reaalisista muiden ja omista päätöksistä ei ole ollut aikaisemmin saatavilla. Menetelmää voi luonnehtia "historialliseksi realismiksi" ja se on kestävin lähestymistapa sekä historian tutkimisessa että tekemisessä.

 

 

Lähestymistavan osalta jääkin pohdittavaksi Paavo Haavikon tulkinta historian kirjoittamisesta. Aho siteeraa Haavikkoa ja kommentoi: " 'Historiaa ei ilmeisesti hevin voi kirjoittaa ellei ole käsitystä hyvistä ja pahoista voimista' Näin se varmasti on." Haavikon voi myös tulkita tyypillisen suomalaisen historian käytön kritiikiksi, sillä historiasta voi oppia vain tietämällä, kuka todella päätti, millä tavoitteella ja millä seurauksilla - riippumatta siitä miten aikalaiset tai jälkipolvet arvioivat päättäjän hyvyyttä tai pahuutta.

 

 

Historian muoto on draama, jossa väärä päätös tekee siitä tragedian. Mutta vuosien Suomen historia kertoo, ettei pieni kansa voi valita tekeekö sen kohtaloista suurempien päätösten sivuvaikutuksina hyviä tai huonoja ratkaisuja hullut vai viisaat suurvaltojen johtajat. Myöskään suurvallat eivät voi valita toistensa päättäjiä, vaikka usein mieli tekisikin. Historiallisen realismin metodiksi tutkimuksessa ja politiikassa jää Urho Kekkosen maksiimi: "Kokemukset opettivat myös, että pienen maan ulkopolitiikassa ei ole kerta kaikkiaan varaa sekoittaa tunteita – sympatioita tai antipatioita – ratkaisuihin. Realistisen ulkopolitiikan tulee pohjautua tietoisuuteen kansainvälisen politiikan olennaisista tekijöistä, nimittäin valtioeduista ja valtioiden välisistä voimasuhteista."

 

 

Nuoren Suomen esipuheessa kuvasin Suomen 1917-1922 kohtaamia suurvaltapolitiikan yllätyksiä näin: ”Suomi julistautui itsenäiseksi joulukuussa 1917, mutta heti sen jälkeen kohdattiin useita vaaran paikkoja. Venäjän lokakuun vallankumousta seurasivat Brest-Litovskin rauha, Saksan tappio maailmansodassa, Pariisin rauhankonferenssi, Venäjän sisällissota ja länsivaltojen interventio Venäjälle sekä Venäjän ja Saksan Rapallon sopimus. Nuori Suomi törmäsi niihin jokaiseen, mutta lopulta päästiin uppoamatta selville vesille.

 

 

Seuraavassa on nuoren Suomen draama Euroopan näyttämöllä viidessä näytöksessä vuosina 1918–1922. Käänteineen, onnistumisineen, traagisine virheineen ja totuuden hetkineen Suomen tapaus kertoo vieläkin, miten suuren kansainvälisen kriisin oloissa rakennetaan kestävä demokraattinen valtio.”

 

Ahon kirja on erinomaista yhden sukupolven poliittista historiaa. Hänen 1991 vuoden taustaksi kuvaamiin vuosiin liittyy monia omiakin muistikuvia.

 

 

Tähän liitän kiitoksen ja arvostuksen myös oman nuorisojärjestöaikani Kokoomuksen Nuorten Liiton puheenjohtajan Ilkka Suomisen uudesta elämänkerrasta "Sinä osaat, sinä pystyt", joka osaltaan kertoo merkittävän osan suurten ikäluokkien poliittista historiaa.

 

 

 

 

Esko Aho viittaa kirjassaan myös tämän kotisivun (TÄSSÄ:) kirja-arvioon Andrei Gratševin elämänkerrasta:

 

”Miksi Jeltsin saattoi operaation käynnistyttyä jäädä vapaaksi? Fjodorovin selitys oli yksinkertainen: kaappaajat olettivat hänen paenneen Moskovasta. Aiheesta on myös muita toinen toistaan värikkäämpiä teorioita.

 

 

Yhden version voi löytää Risto Volasen kotisivuilta. Hänen ystävänsä Andrei Gratšev, entinen ja viimeinen presidentti Gorbatšovin päätiedottaja on kertonut, että Jeltsin lensi sunnuntaina 18.8. illalla Alma-Atasta Moskovaan. Kaapparit lähettivät pääministeri Pavlovin ja puolustusministeri Jazovin taivuttamaan hänet sopimukseen tai muussa tapauksessa pidättämään. Gratševin mukaan Jeltsin oli kuitenkin niin humalassa, että kummastakaan vaihtoehdosta ei tullut mitään.”

 

 

Myös Andrei Gratševin elämänkerran maku tulee siitä, että hän oli läsnä, kun historaissa siirryttiin luvusta toiseen. Sama tuntuu myös hänen uusimmassa kirjassaan koko toisen maailmansodan jälkeisestä ajasta. Tässä sen arvio: "Russian Kissinger's Cold War and after"