NUOREN SUOMEN arvioita

UUDEN VALTION VAARAN PAIKAT

 

Suomenmaa

Annukka Kaarela

 

Risto Volanen:

Nuori Suomi sodan ja

rauhan Euroopassa.

Otava, 448 s.

 

 

 

 

Risto Volanen kuvaa uutuuskirjassaan, kuinka Suomi hiipi ulos Venäjän Imperiumin ovesta

 

 

Suomi julistautui itsenäiseksi joulukuussa 1917, mutta siitä jännitysnäytelmä vasta alkoi. Itsenäisyysjulistusta seurasi kansalaissota, kuningashanke, Venäjän sisällissota ja haaveet Suur-Suomesta.

 

 

Keskustalaisille tuttu yhteiskuntatieteiden tohtori Risto Volanen käy uudessa kirjassaan Suomi-neidon vaaranpaikat tarkasti läpi.

 

 

Syyskuun alussa ilmestynyt Nuori Suomi sodan ja rauhan Euroopassa on taattua Volasta: perusteellista ja laajaan lähdeaineistoon perustuvaa tekstiä ilman turhia koukeroita tai kiihkoiluja.

 

 

Kirja on tuhti 450-sivuinen paketti, vaikka sen käsittelemä ajanjakso on suhteellisen lyhyt. Teos alkaa lokakuun 1917 vallankumouksesta ja päättyy keväällä 1922 järjestettyyn Genovan konferenssiin.

 

 

Volanen liittää nuoren Suomen ensihetket ansiokkaasti laajoihin eurooppalaisiin yhteyksiin. Kotimaan tilanteen rinnalla kulkevat jatkuvasti maailmanpolitiikan käänteet niin Venäjällä, Englannissa kuin Ranskassakin.

 

 

Suomen irtautuminen Venäjästä ja itsenäiseksi julistautuminen loppuvuonna 191 sujui yllättävänkin jouhevissa merkeissä. Volasen sanoin Venäjän vallankumou raotti imperiumin ovea, josta Suomi hiipi rohkeasti ja taitavasti ulos.

 

 

Lenin näki tärkeämmäksi keskittyä tapahtumiin pääkallonpaikalla Moskovassa ja laittoi jo tammikuun alussa nimensä Suomen itsenäisyyden tunnustaneeseen paperiin. Perässä seurasivat pian Ruotsi, Saksa ja Ranska.

 

 

Lupaavasti alkanut tapahtumaketju katkesi Suomen sisällissotaan. Valkoisen Suomen senaatti päätyi pyytämään apua Saksalta, ja saksalaisjoukkojen maihinnousu Hangossa huhtikuussa 1918 jouduttikin sodan loppuratkaisua.

 

 

Saksan puoleen kääntyminen ja monarkistien haaveet saksalaisesta kuninkaasta olivat kuitenkin käydä Suomelle kalliiksi, sillä länsiliittouma ei katsonut suuntausta hyvällä. Pariisiin rauhankonferenssiin kokoontuneista entente-valtioista varsinkin Englanti ja Yhdysvallat pitivät Suomen käytöstä omituisena.

 

 

Tilannetta eivät parantaneet myöskään sitkeästi eläneet haaveet Suur-Suomesta ja heimoaatteen nimissä tehdyt hyökkäykset Itä-Karjalaan. Länsivaltojen diplomaattiraporteissa Suomeen ennakoitiin jopa oikeiston vallankaappausta ja uutta sisällissotaa.

 

 

Volanen kuvaa kirjassaan yksityiskohtaisesti, kuinka Yhdysvallat ja Englanti saatiin lopulta tunnustamaan Suomi. Avainasemassa oli kiistelty ulkoministeri Rudolf Holsti, joka päätti lähestyä asiassa Yhdysvaltojen elintarvikehuoltoa johtanutta Herbert Hooveria.

 

 

Miehet olivat tutustuneet aiemmin Suomen elintarvikekysymyksen tiimoilta. Volanen arvelee, että Hooverin muistissa oli suomalaisten tilaama ja maksama viljaerä, jonka tämä oli marraskuussa 1917 käännyttänyt Ranskaan ja jouduttanut näin Suomen sisäistä kriisiä.

 

 

Hoover otti Suomen asian omakseen ja kirjoitti Holstin avustuksella muistion presidentti Woodrow Wilsonille. Tekstissään hän tähdensi, että Suomi oli täyttänyt länsivaltojen sille asettamat vaatimukset: vaalit oli järjestetty ja maassa oli liberaali, vastuullinen hallitus.

 

 

Hoover huomautti, että ilman tunnustusta Suomen oli vaikea käydä ulkomaankauppaa. Pankeissa olleet varat oli jäädytetty eikä Suomi saanut lainaa.

 

 

Elintarvikepula oli hälyttävä. Eikö löydy menettelyä Suomen täyden itsenäisyyden tunnustamisen kiirehtimiseksi, Hoover vetosi Wilsoniin.

 

 

Presidentti sai pian kirjeen vastaanotettuaan ensimmäisen lievistä aivoinfarkteistaan, mutta säilytti onneksi toimintakykynsä. Yllättäen hän ottikin Suomen asian välittömästi esille Pariisin niin sanotussa neljän neuvostossa.

 

 

Britannian pääministeri Lloyd George toi ilmi kritiikkinsä Suomen toimintaa kohtaan, mutta ei vastustanut tunnustamista. Asia siirrettiin ulkoministereille. He sopivat, että Suomi tunnustettaisiin, mutta samalla maata kehotettiin hyväksymään rauhankonferenssin rajapäätökset ja armahtamaan punaiset sotavangit.

 

 

Volasen mukaan Holstin käyttämä ohituskaista toi Suomen uudessa valossa esiin länsivaltojen päättäjille, joiden aikaisemmat tiedot liittyivät sodan aikaisiin kokemuksiin horjumisesta venäläisen bolsevismin ja saksalaisen monarkismin välillä.

 

 

-On mahdotonta arvioida, missä vaiheessa ja missä yhteydessä Suomen tunnustaminen olisi tullut esille ilman Holstin, Hooverin ja Wilsonin operaatiota, Volanen kirjoittaa.

 

 

Yhtä suuri arvoitus on se, miten Suomen olisi käynyt, jos se olisi äärioikeiston ja Mannerheimin toiveiden mukaisesti hyökännyt Pietariin vuonna 1919. Hyökkäykseen Suomea yllyttivät muun muassa Englannin puolustusministeri Winston Churchill ja Venäjän valkoiset.

 

 

Suomalaisten onneksi yhteistyö venäläisten kanssa kariutui siihen, etteivät nämä olleet valmiita tunnustamaan itsenäistä Suomea, vaan pitivät loppuun asti kiinni keisarikunnan aikaisista rajoista.

 

 

Volasen kirja osoittaa, että Suomen tie nykyiseen liberaaliin demokratiaan on ollut usein kiinni pienestä – joskus jopa sattumasta. Esille nousee myös maltillisten voimien merkitys kohtalon hetkillä.

 

 

Nuoren Suomen poliittisella kartalla oli radikalisoituvia äärisuuntauksia sekä vasemmalla että oikealla, mutta enemmistönä oli silti edellisen vuosisadan kansallisen sivistysprojektin kasvattama maltillisten valtavirta.

 

 

–On totta, että talvesta 1918 jäi pitkät varjot, mutta ne jäivät sekä äärioikealle että äärivasemmalle, ja ratkaisevaa oli demokraattisen kansan ylivoimaisen laaja valoisa alue, Volanen toteaa.