NUOREN SUOMEN arvioita

Suomen synty oli uskomaton seikkailu

 

 

 

Mauno-Markus Karjalainen

 

Tohtori Risto Volaselta ilmestyi syyskuussa jo kolmas kirja Suomen värikkäästä, vaaroja täynnä olleesta alkutaipaleesta Euroopan reunalla. Kirjoissaan Suomen synty, 1918 ja Nuori Suomi hän on laaja-alaisesti kuvannut ne kansainväliset tekijät, jotka lopulta mahdollistivat Suomen itsenäistymisen ja nousun. Ne pitkälti ratkaisivat kehityksen sadaksi vuodeksi.

 

 

Venäjän vallankumousta 1917 seurasi katkera kansalaissotamme. Sitten Saksa ja Neuvosto-Venäjä solmivat Brest-Litovskin rauhan, joka tosiasiassa sinetöi valkoisten voiton Suomessa. Sitten meillä tuli kiihkeä hallitusmuototaistelu ja saksalaisen kuninkaan hölmö valinta Suomelle. Tapahtumia seurasivat Pariisin rauhankonferenssi, Venäjän sisällissota ja länsivaltojen hyökkäykset sinne. Yllättävä Saksan ja Neuvosto-Venäjän Rapallon sopimus syntyi 1922. Suurvaltojen ratkaisut sanelivat koko ajan maamme aseman.

 

 

Näihin kaikkiin Suomi törmäsi vaarallisesti. Lopulta meillä kuitenkin oli hämmästyttävän hyvä onni.

1918-kirjan Volanen kirjoitti yhdessä demarivaikuttaja Lasse Lehtisen kanssa. Kirja piti Väinö Linnan Pohjantähti-­trilogiassaan luomaa kuvaa ”lumetarinana”, joka hämmästyttävän pitkään on peittänyt sisällissodan todelliset syyt. Kumousyrityksen kantavana voimana eivät olleet torpparit, vaan työväestö ja maatyöläiset. Torpparit enimmäkseen pysyttelivät sodasta sivussa.

 

 

Volasen kuvia kumartelematon asenne tulee terävimmin esiin C.G.E. Mannerheimin kohdalla, joka sinnikkäästi yritti rakentaa Suomen hyökkäystä Pietariin vanhan vallan palauttamiseksi Venäjälle. Mutta valkoinen kenraali A. Koltsak ei olisi hyväksynytkään Suomen itsenäisyyttä.

 

 

Mannerheim suunnitteli kesällä 1919 jopa vallankaappausta oikeistoaktivistien kanssa mutta peräytyi. Hänellä olisi ollut (Ruotsin vallan aikuisen hallitusmuodon perusteella valittuna valtionhoitajana) oikeus aloittaa yksinkin hyökkäyssota Pietariin. Mutta erityisesti Englannin suurlähettiläs E. Howard ja kenraali H. Gough varoittelivat Suomen aktivisteja syöksymästä mukaan Venäjän sisällissotaan.

 

 

Voittaneita tasavaltalaisia olivat etenkin maalaisliiton Santeri Alkio ja Kyösti Kallio sekä nuorsuomalaisten K.J. Ståhlberg, Rudolf Holsti ja Heikki Ritavuori. Rivinsä kommunisteista puhdistanut SDP oli Väinö Tannerin johdolla tukemassa tasavaltalaista hallitusmuotoa.

 

 

Kova valtataistelu käytiin myös suojeluskuntien johtamisesta. Senkin keskustavoimat lopulta voittivat oikeiston P.E. Svinhufvudin tuella. Myöhemmin myös Mannerheimin näkemykset maltillistuivat ja yhteistyö alkoi toimia.

 

 

Alkuaikojen herroja vihaavalla maalaisliitolla oli kova pula esimerkiksi ministereiksi kelpaavista henkilöistä, mutta yhteistyökumppanilla nuorsuomalaisilla ja sen seuraajalla edistyspuolueella päteviä löytyi sitä enemmän. Ståhlberg voitti presidentinvaalin 1919. Holstista tuli pitkäaikainen ulkoministeri.

 

 

Ritavuori sai maksaa hengellään, kun nuori oikeistoaktivisti ampui hänet kotiovelleen helmikuussa 1922. Sisäministeriä syytettiin muun muassa Itä-Karjalan heimosotien lopettamisesta, kun hän sulki rajat. Murhaa oli edeltänyt oikeistolehdistön vihapuhekampanja valeuutisineen häntä vastaan.
 
 

Suomen äärioikeisto oli oraalla jo 1920-luvun alussa. Volasen uusin kirja esittelee kaksi radikaalia oikeistoaktivistia: Kai Donnerin ja Elmo Kailan. Donner sekaantui vallankaappaussuunnitelmiin ja Kaila perusti toimintansa ryssävihan nostattamiseen. Kommunisteihin virallinen Suomi suhtautui kielteisesti. Välillä heitä toimi kansanedustajina, mutta välillä toiminta kiellettiin vuosiksi.

 

 

Tasavallan kehitystä vakautti suomalaisen osuustoiminnan nousu 1900-luvun alusta alkaen. Sillä oli sekä taloudellinen että henkinen merkitys kansan kohottajana ja toivon luojana. Isot maareformit tukivat kehitystä. Nämä Volanen sivuuttaa vain maininnoin.

 

 

Volasen esikuvia on tutkija George F. Kennan, joka katsoi, että ”diplomatian historia usein tulee ymmärrettäväksi vain menemällä pienimpiin yksityiskohtiin asti”.

 

 

Silloin seurataan tarkasti päivä päivältä päätöksiä tekeviä ja heidän aikalaisiaan. Kovaa työtä pelkäämättömälle se onnistuessaan antaa luotettavan kokonaiskuvan. Risto Volasen perusteelliset kirjat ovat hieno esimerkki.

 

 

Volanen oli tunnetuimpia Suomen EU-jäsenyyden vastustajia 1994, mutta nykyisin hän panee suuren painon kehittyvälle kansainväliselle yhteistyölle. Siitä hänelle kertyi pitkä kokemus Copa-Cogecan pääsihteerinä Brysselissä ja valtiosihteerinä Suomessa. Hänellä on julkisen hallinnon dosentuuri Helsingin kauppakorkeakoulussa ja Tampereen yliopistossa.