Keskustelua Nuoresta Suomesta

 

 

 

 

 

 

 

 

 Kiitos Pekka Holopaiselle ja Kylkiraudalle Nuoren Suomen arviosta, jonka nyt vasta huomasin.

 

Holopainen pohtii mielenkiintoisesti "yksityiskohtaisuuden" tarvetta poliittisen historian tuntemisessa. Tässä olen osaltani samaa mieltä kuin Georg F. Kennan, jonka mukaan eritisesti diplomatian eli ulkopolitiikan historiassa päätäsketjujen ja niiden vuorovaikutuksen aukoton tunnistaminen on välttämätöntä - jos aikoo saada selville mitä tapahtui todella ja oppia siitä nykyhetken tarpeisiin.

 

Kyseessä on myös historiatutkimuksen ja sen tulosten kertomisen menetelmän ongelma. Nykyinen suomalainen ja laajempikin valtavirta on perusteiltaan positivistinen tai marxilainen temaattis-kausalistinen eli historian kulkua katsotaan fysiikan tapaan syykokonaisuuksien ja niiden seurausten jatkumona eikä käytännöllisen järjen onnistuneena tai epäonnistuneena käyttönä esiin nousseissa tilanteissa.

 

Tällaista osaltani kannattamaa ja käyttämääni historiallisen realismin eli käytännöllisen järjen mementelmää ovat soveltaneet esimerkiksi Henry Kissinger, A.J.P. Taylor ja Graham Allison. Sen tieto-opillisena perustana on mm. G.H. von Wrightin tutkima praktinen syllogeismi, jota osaltani kehitän omassa väitöskirjassani.

 

Sain juuri päätökseen 1700 -luvun puolivälin Voltairen Pietari Suuren ja Kaarle XII:n elämänkerrat, joissa hän käyttää perusteiltaan samaa päätösten ja päätösketjujen vuorovaikutukseen perustuvaa analyysiä. Ja täytyy sanoa, että ensimmäistä kertaa aloin saamaan selvää, mitä Suuressa Pohjansodassa tapahtui.

 

Tuore esimerkki tällaisesta historiallisen realismin soveltamisesta on Charles A. Kupchanin tuore Yhdysvaltojen ulkopolitiikan historia. Vastaavanlaisia tutkimuksia ja puheenvuoroja on Yhdysvalloissa viime aikoina ilmestynyt monia tavallisena johtopäätöksenään kylmän sodan jälkeisten päättääjien voitonhurman ja historiattomuuden kritiikki - jonka voi tunnistaa myös Suomessa. 

 

Ilman historiallisen realismin menetelmää ei saada aukotonta päätösketjujen kokonaiskuvausta tapahtumia reaalisesti suunnanneista päätöksistä. Se jättää aikakausien tuntemiseen aukkoja, jotka taas tarjoavat haluamiaan yksityskohtia poimiville ja korostaville tutkijoille, muistelmien ja elämänkertojen kirjoittajille, kaunokirjailijoille ja poliitikoille mahdollisuuden sepittää itselleen sopivia tarinoita tukemaan omaa nykyistä politiikkaansa. Tämä ei ole vain suomalainen ongelma, mutta valitettavan suuri juuri nykyisessä Suomessa - juuri kun Suomi ja Pohjola jälleen kerran ovat kolmen tien risteyksessä kuten aina suurina murrosaikoina 1700 -luvun alusta alkaen.

 

 

 

 

Kylkirauta 4/2019

Pekka Holopainen

Risto Volanen Nuori Suomi sodan ja rauhan Euroopassa 1918–1922 Otava 2019 Sivuja 448 ISBN 978-951-1-32336-5

 

 

 

Teoksessaan Saksalainen Suomi 1918 Seppo ja Marjaliisa Hentilä esittivät kieliopillisen sanaleikin, jonka vain suomen kieli voi tarjota: keväällä 1918 pelastui Suomi Saksan avulla, ja syksyllä 1918 Suomi pelastui Saksan avulta.

 

Tämän Volanenkin vahvistaa luvussaan ”Suomi saksalaisten toiveissa”. Nuorella Suomella oli siis selvä tehtävänsä keisarillisen Saksan turvavyöhykkeiden luomisessa. Tämän – ja paljon muuta – Risto Volanen on Suomen syntyja 1918-teostensa jatko-osassa mahduttanut neljäänsataan sivuun.

 

Suurena kuviona on Suomelle ensimmäisen maailmansodan jälkeen syntynyt asema kolmen geopoliittisen tekijän kentässä: Venäjän, Saksan ja Englannin. Volasen teos kattaa kaiken sen, mitä on aiemminkin jo käsitelty: sisällisota, taistelu hallitusmuodosta, hyökkäävä idänpolitiikka heimosotineen sekä parlamentarismin haastaminen ovat tulleet tutuiksi kirjoista, joita Volanen luettelee kirjan lähteinä kymmenen sivun verran.

 

Sama pätee Suomen itsenäisyyden tunnustamiseen ja – Volasen sanoin – viisinäytöksiseen Suomen draamaan Euroopan näyttämöllä vuosina 1918–1922. Näytökset juontuvat kirjan viidestä pääluvusta: Lokakuun vallankumous, Brest-Litovsk, Saksan tappio, Versailles ja Rapallo. Siis varsinaista uutta ei ole tiedossa, vaikka kustantaja tähän mainoksissaan viittaakin.

 

Tyylinä kirjan yksityiskohtaisuus saattaa kyllä uuvuttaa pintapuolisimpia, mutta pienet yksityiskohdat palkitsevat uupumatonta lukijaa. Ja niissähän tunnetusti piru asuu.

 

Suomalaisten innokkuus värvätä saksalainen kuningas vielä siinä vaiheessa, jossa Saksan häviö oli selvä, kirvoitti englantilaisilta ulkopolitiikan ammattilaisilta kommentteja, jotka eivät varsinaisesti mairitelleet. Jotenkin he tuntuivat puhuvan lapsellisesta johdonmukaisuuden puutteesta poliittisessa logiikassa, mikä kuulostaa jotenkin tutulta tänäkin päivänä.

 

No, kuningas jäi saamatta, eikä Paasikivestäkään tullut kreiviä. Kaikkeahan ei voi aina saada. Jos ei Saksa hyvää hyvyyttään tullut Suomen avuksi keväällä 1918, eivät sen fennofiilimpiä olleet Englanti ja Ranskakaan. Tämän saivat Suomen edustajat katkerasti kokea Euroopan neuvottelusaleissa liikkuessaan.

 

Ranskalaiset hellivät ajatusta Suomesta jonkinlaisena reunavaltionaan. Englantilaisten ystävyyden hinta oli myös kova: uudet vaalit, uusi politiikka ja uusi hallitus. Ranskalaiset aristelivat myös Mannerheimin imperialistisia ajatuksia, ja juuri edellä mainitun ajatuksiin kytkeytyikin heille hankala yhdistelmä: jos ranskalaisille sopi hyvin Mannerheimin ajatus saada Venäjällä valkoiset valtaan, sitä suurempi ongelma oli saada Pariisissa olevat venäläiset monarkistit hyväksymään Suomen itsenäisyys, Itä-Karjalan luovuttamisesta suomalaisille puhumattakaan.

 

Volanen muistuttaa myös yksityiskohtaisissa – ja pitkissä – kuvauksissaan eri yhteyksissä pidettyjen puheenvuorojen merkityksistä myöhemmin tapahtuneelle.

 

Ranskalainen marsalkka Ferdinand Foch julisti ärtyisästi Versaillesin jälkeen, että seuraavalla kerralla Saksa ei tee virhettä. He nimittäin hyökkäävät ”pohjoisen Ranskan läpi ja valtaavat Kanaalin satamat”. Ja mitä ennusti Lenin vuoden 1920 joulukuussa: ”Saksa haluaa revanssia (…) Aika tulee näyttämään, nouseeko Euroopan raunioista Saksan ylivalta vai kommunistinen liittovaltio.” Kenraali Paul von Gerich, nimimerkillä ”vG”, kirjoitti Hufvudstadsbladetin yleisönosastossa kesäkuussa 1921: ”Saksa ja (…) Venäjä tulevat palaamaan areenalle. Puolan, Viron ja Latvian lyhyt vapaudenunelma on päättyvä kauhulla.”

 

Kukin taisi arvella aikajänteeksi tuollaista kahtakymmentä vuotta. Nuori Suomi vedettiinkin sitten tahtomattaan mukaan revanssien toimeenpanoon vuoden 1939 lopulla.

 

Luottavaisesti Volanen nivoo teoksensa lopussa yhteen suomalaisen selviytymistarinan perustan: sisäisen kansansivistyksen kehitys, sen jatkuva vaaliminen ja ympäristön riittävä vakaus. Vaihtoehtoinenkin koonnos voitaisiin esittää. Tuntuu kuin Suomen saaga olisi rakentunut kolmen pilarin varaan: kohtuulliseen valtiomiestaitoon, sille suotuisiksi osoittautuneisiin maailmantapahtumiin ja – puhtaaseen hyvään tuuriin.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

1991 Mustien joutsenten vuosi -kirjansa alussa Esko Aho kertoo sen kirjoittamisen ja metodin yhdestä virikkeestä näin:

 

 

”Toisen sysäyksen kirjoittamiseen sain Risto Volasen syyskuussa 2019 ilmestyneestä teoksesta Nuori Suomi sodan ja rauhan Euroopassa. Siinä hän yhdistää omaa paikkaansa hakevan, vasta itsenäistyneen Suomen kohtalot Euroopan poliittisiin mullistuksiin. Ensimmäisen maailmansodan loppunäytöksessä vanhat eurooppalaiset imperiumit kaatuivat kuin korttitalot. Ensin kukistui tsaarinvalta Venäjällä, sitten Itävalta-Unkarin kaksoismonarkia ja pian Saksan keisarikunta.

 

 

Vuosissa 1919 ja 1991 on paljon muutakin yhteistä kuin samat numerot. Ensimmäisen maailmansodan raunioille rakentui uusi eurooppalainen järjestys, johon myös Suomen täytyi köyhänä ja sisäisesti rikkonaisena valtiona koettaa sovittautua. Valtiollinen itsenäisyytemme lepäsi aluksi huteralla pohjalla. Euroopan nopeasti muuttuvat voimasuhteet vaikuttivat ratkaisevasti paitsi ulkopolitiikan linjaan myös sisäpolitiikkamme suuriin valintoihin.

 

 

Sama toistui 1990-luvun taitteessa, kun kylmä sota päättyi. Idässä neuvostoimperiumi ajelehti kohti vääjäämätöntä hajoamista. Länsi otti historiallisia askelia kohti yhdentyvää Eurooppaa. Vuoden 1991 Suomi joutui asemoimaan itsensä kaikkeen tähän keskellä rauhanajan syvintä taloudellista kriisiä.

 

 

Paavo Haavikko on kuvannut historiankirjoitusta ”mobileksi, jossa kaikki osat eivät vain liiku vaan myös muuttuvat suhteessa toisiinsa ja katsojaan, joka hetki”. Kaikki se mitä olemme vuoden 1991 jälkeen nähneet ja kokeneet vaikuttaa siihen, miten tuon ajan tapahtumia tulkitsemme. Se houkuttelee jälkiviisauteen, mutta toisaalta auttaa paremmin näkemään asioiden keskinäiset yhteydet.

 

 

Osallistuin vuoden 1991 kauaskantoisiin päätöksiin sekä näkijänä että tekijänä. Vaikka kirja kattaa vain yhden vuoden, tiesin urakan melkoiseksi. Pelkkä tapahtumien tai muistikuvien kertaaminen ei riittäisi. Tarina pitää kyetä sovittamaan isompaan kuvaan vähän samaan tapaan kuin Risto Volanen teki kirjoittaessaan tarinan nuoresta Suomesta.”

 

 

Kiitos Esko Aholle tästä.

 

 

Samalla voi sanoa tämän olevan osuva kuvaus "Suomen synnyn", "1918" (Lasse Lehtisen kanssa), sekä "Nuoren Suomen" metodista, sillä Ahon otsikon mustat joutsenet ovat vertauskuva ajatusmalliin, jolla voi ”ymmärtää ja tulkita odottamattomia ilmiöitä ja tapahtumia”. Hän jatkaa, että ”Vankkumaton usko vallitsevan olotilan pysyvyyteen tekee sokeaksi riskeille tai yllättäville uusille mahdollisuuksille. Kun musta joutsen yhtäkkiä ilmaantuu, seuraa hämmennys ja järkytys.”

 

 

Osaltani omaksuin Suomi -trilogian metodin englantilaiselta A.J.P. Taylorilata ja Henry Kissingeriltä. Hän kirjoitti väitöskirjansa "A World Restored: Metternich, Castlereagh and the Propblems of Peace" Wienin kongressissta ja sen jälkeisestä ajasta. Esipuheessaan hän sanoo aluksi päättäneensä unohtaa kaikki aiheeseen liittyneet aikaisemmat tutkimukset ja paneutuvansa näiden Itävallan ja Englannin ulkoministereiden alkuperäisiin dokumentteihin ja kirjeenvaihtoon.

 

 

Näin Kissinger kirjoitti tutkimuksensa syventymällä todellisten päättäjien päätöksiin ja keskinäiseen vuorovaikutukseen. Muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta omissa töissäni ei ollut mahdollista perehtyä vuosien 1789-1922 kymmenien eurooppalaisten ja suomalaisten päättäjien arkistoihin mutta kyllä kymmeniin muistelmiin ja elämänkertoihin - joita sitten saattoi kriittisesti verrata keskenään sekä aikakaudesta perinteisin temaattisin menetelmin tehtyihin tutkimuksiin. Näin syntyi kuva pienen kansan noususta itsenäiseksi ja demokraattiseksi valtioksi keskellä ajan suurvaltojen ankaraa kamppailua.

 

 

Samalla nousi näkyviin myös Suomen poliittisen historian tutkimuksen vaikea tilanne, kun vastaavaa kokonaiskuvaa noiden vuosien Suomen kohtaloihin vaikuttaneista reaalisista muiden ja omista päätöksistä ei ole ollut aikaisemmin saatavilla. Menetelmää voi luonnehtia "historialliseksi realismiksi" ja se on kestävin lähestymistapa sekä historian tutkimisessa että tekemisessä.

 

 

Lähestymistavan osalta jääkin pohdittavaksi Paavo Haavikon tulkinta historian kirjoittamisesta. Aho siteeraa Haavikkoa ja kommentoi: " 'Historiaa ei ilmeisesti hevin voi kirjoittaa ellei ole käsitystä hyvistä ja pahoista voimista' Näin se varmasti on." Haavikon voi myös tulkita tyypillisen suomalaisen historian käytön kritiikiksi, sillä historiasta voi oppia vain tietämällä, kuka todella päätti, millä tavoitteella ja millä seurauksilla - riippumatta siitä miten aikalaiset tai jälkipolvet arvioivat päättäjän hyvyyttä tai pahuutta.

 

 

Historian muoto on draama, jossa väärä päätös tekee siitä tragedian. Mutta vuosien Suomen historia kertoo, ettei pieni kansa voi valita tekeekö sen kohtaloista suurempien päätösten sivuvaikutuksina hyviä tai huonoja ratkaisuja hullut vai viisaat suurvaltojen johtajat. Myöskään suurvallat eivät voi valita toistensa päättäjiä, vaikka usein mieli tekisikin. Historiallisen realismin metodiksi tutkimuksessa ja politiikassa jää Urho Kekkosen maksiimi: "Kokemukset opettivat myös, että pienen maan ulkopolitiikassa ei ole kerta kaikkiaan varaa sekoittaa tunteita – sympatioita tai antipatioita – ratkaisuihin. Realistisen ulkopolitiikan tulee pohjautua tietoisuuteen kansainvälisen politiikan olennaisista tekijöistä, nimittäin valtioeduista ja valtioiden välisistä voimasuhteista."

 

 

Nuoren Suomen esipuheessa kuvasin Suomen 1917-1922 kohtaamia suurvaltapolitiikan yllätyksiä näin: ”Suomi julistautui itsenäiseksi joulukuussa 1917, mutta heti sen jälkeen kohdattiin useita vaaran paikkoja. Venäjän lokakuun vallankumousta seurasivat Brest-Litovskin rauha, Saksan tappio maailmansodassa, Pariisin rauhankonferenssi, Venäjän sisällissota ja länsivaltojen interventio Venäjälle sekä Venäjän ja Saksan Rapallon sopimus. Nuori Suomi törmäsi niihin jokaiseen, mutta lopulta päästiin uppoamatta selville vesille.

 

 

Seuraavassa on nuoren Suomen draama Euroopan näyttämöllä viidessä näytöksessä vuosina 1918–1922. Käänteineen, onnistumisineen, traagisine virheineen ja totuuden hetkineen Suomen tapaus kertoo vieläkin, miten suuren kansainvälisen kriisin oloissa rakennetaan kestävä demokraattinen valtio.”

 


Ahon kirja on erinomaista yhden sukupolven poliittista historiaa. Hänen 1991 vuoden taustaksi kuvaamiin vuosiin liittyy monia omiakin muistikuvia.

 

 

Tähän liitän kiitoksen ja arvostuksen myös oman nuorisojärjestöaikani Kokoomuksen Nuorten Liiton puheenjohtajan Ilkka Suomisen uudesta elämänkerrasta "Sinä osaat, sinä pystyt", joka osaltaan kertoo merkittävän osan suurten ikäluokkien poliittista historiaa.

 

 

 

 

Esko Aho viittaa kirjassaan myös tämän kotisivun (TÄSSÄ:) kirja-arvioon Andrei Gratševin elämänkerrasta:

 

”Miksi Jeltsin saattoi operaation käynnistyttyä jäädä vapaaksi? Fjodorovin selitys oli yksinkertainen: kaappaajat olettivat hänen paenneen Moskovasta. Aiheesta on myös muita toinen toistaan värikkäämpiä teorioita.

 

 

Yhden version voi löytää Risto Volasen kotisivuilta. Hänen ystävänsä Andrei Gratšev, entinen ja viimeinen presidentti Gorbatšovin päätiedottaja on kertonut, että Jeltsin lensi sunnuntaina 18.8. illalla Alma-Atasta Moskovaan. Kaapparit lähettivät pääministeri Pavlovin ja puolustusministeri Jazovin taivuttamaan hänet sopimukseen tai muussa tapauksessa pidättämään. Gratševin mukaan Jeltsin oli kuitenkin niin humalassa, että kummastakaan vaihtoehdosta ei tullut mitään.”

 

 

Myös Andrei Gratševin elämänkerran maku tulee siitä, että hän oli läsnä, kun historaissa siirryttiin luvusta toiseen. Sama tuntuu myös hänen uusimmassa kirjassaan koko toisen maailmansodan jälkeisestä ajasta. Tässä sen arvio: "Russian Kissinger's Cold War and after"

 

 

 

 

 

 

 

 
 
 
 
 
 
 
  
 
 
 
 
 
 
 
 
 
Risto
Pitää taas ruveta kehumaan uusinta kirjaasi, jonka luin suurella mielenkiinnolla ja innolla. Kokonaiskuva itsenäisyyden alkuajasta Suomessa ja Euroopassa syntyy harvinaisen hienosti, Amerikka mukaan lukien.
 
 
Ja hienosti kuvaat keskeisten henkilöiden toimia meillä ja maailmalla, Merkillistä, millaisella innolla Mannerheim ajoi retkeä Pietariin kansalaisodan jälkeen, onneksi Ståhlbergillä ja Alkiolla ja muilla maltillisemmilla oli enemmän järkeä. 
 
 
Ja Mannerheimkin viisastui 20 vuodessa niin, etteei jatkosodan aikaan suomipoikia sinne lähettänyt.
 
 
Ei muuta kuin kiitos komesta kirjasta.
terv
Antti T
 
 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Kiitos Aleksi Mainiolle ja Helsingin Sanomille ytimekkäästä "Nuoren Suomen" arviosta. Ehdotan kirjaa joululukemeksi kaikille, jotka Suomesta jotenkin vastaavat, kirjoittavat tai ovat kiinnostuneet. Sillä ei pelin henki ole pohjimmiltaan muuttunut.

 

Aleksi Mainion arvio: "Entinen valtiosihteeri kuvaa, kuinka vasta itsenäistynyt Suomi oli armottoman suurvaltapokerin pelimerkkinä." TÄSSÄ

 

 

Timo Vihavainen

Kun armoviitosia ei annettu

 
Risto Volanen, Nuori Suomi sodan ja rauhan Euroopassa 1918-1922. Otava 2019, 448 s.
 
 
 
Täytyy heti aluksi todeta, että pidän tätä kirjaa erinomaisena. Hieman epätasainen se kuitenkin on ja herättää paljon enemmän ajatuksia, kuin yhteen päivitykseen mahtuu.
 
 
 
Kuten aiemmissakin kirjoissaan (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=volanen+ ) kirjoittaja on omaksunut poikkeuksellisen laajan perspektiivin ja tarkastellut Suomen kohtalonvuosia suuressa eurooppalaisessa kokonaisuudessa niiden silmin, jotka asioita ratkaisivat.
 
 
 
Tämä on epäilemättä aina hyvä vaihtoehto sille historiankirjoitukselle, joka loputtomasti pohtii sitä, kuka juuri täällä meillä ja miten ratkaisi kansakunnan kohtalon. Eipä silti, kohtalokkaita päätöksiä meilläkin kyettiin tekemään.
 
 
 
Vanha politiikan kettu ja korkean tason hallinnon ammattilainen on myös filosofi ja jopa idealisti, mikä ei estä häntä ymmärtämästä poliittista realismia, joka käytännössä usein sanelee poliittiset ratkaisut.
 
 
 
Teos on kirjoitettu lähinnä kirjallisuuden perusteella ja rohkenen taas hieman hämmästellä sitä, miten harvoja ranskan- ja saksankielisiä teoksia on löytänyt tiensä kirjallisuusluetteloon. En kuitenkaan nyt tähän hätään osaa sanoa, mitä niiden käyttäminen olisi muuttanut.
Tekijä on nimittäin kyllä hyödyntänyt laajasti esimerkiksi Tuomo Polvisen klassista tutkimusta, jossa myös aiheen kannalta usein aivan keskeinen venäjänkielinen kirjallisuus on huomioitu. Muutenhan siitä ei ole mainintoja.
 
 
 
Lähdejulkaisujakaan ei kirjallisuusluettelossa juuri ole, mikä on yllättävää ja myös vahinko. Esimerkiksi Suomen ja Neuvosto-Venäjän suhteet olivat Karjalan kansannousun (1921-22) johdosta paljon dramaattisemmassa vaiheessa kuin tämän teoksen perusteella voisi olettaa. Näin ainakin noottienvaihdon valossa näytti.
 
 
 
Mutta eipä takerruta detaljeihin. Kirjan todellinen ansio on suurissa linjoissa ja aivan poikkeuksellisena voi pitää, ettei kirjan näkökulma rajoitu vain ulkopolitiikkaan edes sisäpolitiikalla höystettynä vaan tarkastelee myös koko kansalaisyhteiskunnan kirjoa.
 
 
 
Mainio ja paljon puhuva on lopun kiteytys: ”On totta, että talvesta 1918 jäi pitkät varjot, mutta ne jäivät sekä äärioikealle että äärivasemmalle, ja ratkaisevaa oli demokraattisen kansan ylivoimaisen laaja valoisa alue”.
 
 
 
Nuoren Suomen kokemus kertoo kirjoittajan mielestä, että ”demokraattinen valtio perustuu sisäiseen kansansivistyksen kehitykseen ja sen jatkuvaan vaalimiseen sekä ympäristön vakauteen, joka ei ruoki ääriryhmiä radikalisoimaan toisiaan”.
 
 
 
Mutta olihan noita ääriryhmiäkin myös meillä, luoja paratkoon, vaikka historiamme on sittemmin opettanut niitä kammoksumaan. Vuosi 1918 oli kova koulu ja tämän kirjan käsittelemänä aikana se
kin käytiin. Suurin osa kansaa siirrettiin sitten seuraavalle luokalle, mutta osa sai vielä tankata aakkosia pari vuosikymmentä ja osittain kauemminkin.
 
 
 
Kirja on virkistävää luettavaa juuri tuon laajan perspektiivinsä vuoksi, koska sille ei ole kuitenkaan uhrattu tapahtumien moninaisuutta.
 
 
 
Hullutuksiin sorruttiin kaikilla poliittisilla tahoilla ja myös itse  tilanteet muuttuivat usein hyvinkin perusteellisesti ja arvaamattomasti.
Niinpä saattoi eduskunnan kaatama Rudolf Holsti hyvinkin perustellusti sanoa jäähyväispuheessaan vuonna 1922: ”Kun oikeistossa vaaditaan, että pitää olla johdonmukaisuutta politiikassa, varsinkin ulkopolitiikassa, täytyy minun sanoa, että tämä herrojen johdonmukaisuus on niin rampa, ettei sillä ole edes jalkoja, millä se ontuisi…”.
 
 
 
Mutta eipä Holstinkaan sinänsä ansiokas ulkopoliittinen ura ollut kritiikin yläpuolella. Se reunavaltiosopimus, jonka hän oli keväällä 1922 Varsovassa allekirjoittanut, oli hyvin huteralla pohjalla. Miksipä olisi menty takaamaan Puolaa, jolla oli ilmiömäinen kyky hankkia vihollisia läheltä ja ystäviä kaukaa. Sekä Venäjä että Saksa katselivat Puolaa epäystävällisesti ja tunne oli molemminpuolinen.
 
 
 
Oli erinomainen idea jatkaa esitystä vuoden 1918 keväästä aina vuoden 1922 Rapallon sopimukseen. Tuossa sopimuksessahan Venäjä ja Saksa sopivat riitansa ja aloittivat yhteistyön, joka oli sekä taloudellista, poliittista kuin sotilaallista. Hitlerin aikana siihen tuli katkos, mutta sehän jatkui taas sitten vuosina 1939-1941.
 
 
 
Jostakin syytä meillä Suomessa koko sopimus on jotenkin välttynyt tulemaan yleiseen tietoisuuteen ja niinpä lehdissä saattaa näkyä idioottimaisia uutisia vaikkapa siitä, miten Suomessa valmistettiin sukellusveneitä natsi-Saksan käyttöön 1930-luvun alussa (!). Neuvostoliitossahan tämä alan varsinainen yhteistyö suoritettiin.
Muuan seikka, joka tämän kirjan käsittelemille Euroopan hulluille vuosille oli tyypillinen, oli poliittisten tilanteiden äkillinen muuttuminen, joka muutti ystäviä vihollisiksi ja päinvastoin.
Jälkiviisaus, johon meillä aina on taipumusta, ei koskaan kykene näkemään niitä tilanteita, joissa toimijat aikoinaan olivat ja ennustaa helppohintaisesti nykyisyyttä. Jälkiviisas on kuin ampuja, joka ensin ampuu ja sitten piirtää taulun osuman ympärille. Sellaista suoritusta ei kukaan arvosta, ellei nyt sitten tuo taika-ampuja itse.
 
 
 
Kaikkein vaikeinta sopeutuminen äkillisiin historiallisiin muutoksiin on kansan suurille joukoille, jopa siinä tapauksessa, että ne ovat suhteellisen sivistyneitä. Sitä paitsi sivistyskään ei ole pelastanut erinäisiä politiikan selootteja rakentamasta ohjelmaansa vihan viljelyn ja sen kyynisen hyväksikäytön perustalle. Esimerkkejähän riittää, Leninistä Elmo Kailaan.
 
 
 
Muuan suuri ja kohtalokas päätös koski itärajamme määrittelyä Tarton rauhassa vuonna 1920.
 
 
 
Tuohonkaan aikaan ei suinkaan puuttunut ihmisiä, jotka ymmärsivät, että tuo raja, joka oli 1700-luvulla siirretty satoja kilometrejä länteen, mutta vuonna 1812 palautettu sitten suuriruhtinaskunnan rajaksi, ei olisi kestävä. Tämän ymmärsivät jopa saksalaiset vuonna 1918.
Asian ymmärtäminen oli kuitenkin ylivoimaista paitsi suurille kansanjoukoille ja nationalistisille kiivailijoille, myös Ståhlbergin kaltaisille vakaumuksellisille liberaaleille.
 
 
 
Ongelman ratkaiseminen alueluovutuksin tai aluevaihdoin oli tuon ajan tilanteessa lähes kaikille psykologisesti mahdoton. Vaihtoehtoina ajatellut kolmen kannaksen linja tai Pietarin merkityksen vähentäminen jopa se tuhoamalla (sic!) olivat taas aivan epärealistisia.
Tarton rauha hyväksyttiin sentään lopulta ylivoimaisin äänin, vain 27 kansanedustajan vastustaessa. Myöhemmät puheet ”häpeärauhasta” olivat olennaisesti ylioppilasradikaalien masturbatorista paisuttelua, joka kuitenkin saavutti omissa pienissä piireissään menestystä.
Venäjän turvallisuustarpeet ajateltiin tyydytettävän tietyillä neutralisointisopimuksilla ja linnoitusten hävittämisillä ja allekirjoitushan se sieltäkin lopulta heltisi mukinoitta. Se kuului Leninin taktiikkaan.
 
 
 
Tuntuu siltä, että Saksan ja Venäjän heikkouden väliaikaisuus oli useimmille aikalaisille vaikea ymmärtää, vaikka historian pitäisi nyt opettaa vähintäänkin sellaiset asiat. Turvallisuus oli kuitenkin taattava vielä kansainvälisesti, pelkkiä rauhansopimuksia ei pidetty riittävinä.
Reunavaltioyhteistyö herätti aluksi monella taholla suurta kiinnostusta, mutta se oli kylmässä maailmassa tuhoon tuomittu ajatus. Meillä asia varsin pian ymmärrettiin ja alettiin sen sijaan pontevasti suuntautua ensin Kansainliittoon ja sitten pohjoismaiseen puolueettomuuteen.
Versailles’n jälkeinen Saksakin oli hampaaton ja sitä paitsi Venäjään suuntautunut. 1920-luvulla se herätti meillä lähinnä sääliä, kun voittajavallat ja erityisesti Ranska sitä kurmottivat parhaansa mukaan.
Mutta tämä ei enää kuulun tämän kirjan aihepiiriin.
 
 
 
Elämän kovassa koulussa näyttäisivät näillä ala-asteen tiukoilla karsintaluokilla sosialidemokraatit jääneen aluksi luokalleen, mutta parantaneen sitten reippaasti menestystään määräaikaisen erottamisen jälkeen.
 
 
 
Aluksi loistanut Mannerheim sai ehdot ja oli vaarassa saada käytöksenalennuksen ja jopa tulla pois potkituksi. Suomalaisen puolueen vakavamieliset, mutta pahasti hairahtuneet veljekset suorittivat myös parit ehdot ja heistä tuli keskitason oppilaita.
Nuori Maalaisliitto loisti aineessa Kansanvaltaisuus ja kansallismielisyys (arvosanalla kiitettävä 9), mutta yhteiskuntaopissa (oheislukemistonaan Alkion Puukkojunkkarit) se sai vain tyydyttävän seiskan ruvetessaan ylitulkitsemaan oman viiteryhmänsä merkitystä.
Mutta tämä on nyt vain aivan ylimalkainen ja niin sanoakseni vaistonvarainen arvio. Jokainen muodostakoon omansa. Sitä ennen on syytä lukea tämä Volasen kirja ja mielellään pari muutakin.