Keskustelua Nuoresta Suomesta

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

1991 Mustien joutsenten vuosi -kirjansa alussa Esko Aho kertoo sen kirjoittamisen ja metodin yhdestä virikkeestä näin:

 

 

”Toisen sysäyksen kirjoittamiseen sain Risto Volasen syyskuussa 2019 ilmestyneestä teoksesta Nuori Suomi sodan ja rauhan Euroopassa. Siinä hän yhdistää omaa paikkaansa hakevan, vasta itsenäistyneen Suomen kohtalot Euroopan poliittisiin mullistuksiin. Ensimmäisen maailmansodan loppunäytöksessä vanhat eurooppalaiset imperiumit kaatuivat kuin korttitalot. Ensin kukistui tsaarinvalta Venäjällä, sitten Itävalta-Unkarin kaksoismonarkia ja pian Saksan keisarikunta.

 

 

Vuosissa 1919 ja 1991 on paljon muutakin yhteistä kuin samat numerot. Ensimmäisen maailmansodan raunioille rakentui uusi eurooppalainen järjestys, johon myös Suomen täytyi köyhänä ja sisäisesti rikkonaisena valtiona koettaa sovittautua. Valtiollinen itsenäisyytemme lepäsi aluksi huteralla pohjalla. Euroopan nopeasti muuttuvat voimasuhteet vaikuttivat ratkaisevasti paitsi ulkopolitiikan linjaan myös sisäpolitiikkamme suuriin valintoihin.

 

 

Sama toistui 1990-luvun taitteessa, kun kylmä sota päättyi. Idässä neuvostoimperiumi ajelehti kohti vääjäämätöntä hajoamista. Länsi otti historiallisia askelia kohti yhdentyvää Eurooppaa. Vuoden 1991 Suomi joutui asemoimaan itsensä kaikkeen tähän keskellä rauhanajan syvintä taloudellista kriisiä.

 

 

Paavo Haavikko on kuvannut historiankirjoitusta ”mobileksi, jossa kaikki osat eivät vain liiku vaan myös muuttuvat suhteessa toisiinsa ja katsojaan, joka hetki”. Kaikki se mitä olemme vuoden 1991 jälkeen nähneet ja kokeneet vaikuttaa siihen, miten tuon ajan tapahtumia tulkitsemme. Se houkuttelee jälkiviisauteen, mutta toisaalta auttaa paremmin näkemään asioiden keskinäiset yhteydet.

 

 

Osallistuin vuoden 1991 kauaskantoisiin päätöksiin sekä näkijänä että tekijänä. Vaikka kirja kattaa vain yhden vuoden, tiesin urakan melkoiseksi. Pelkkä tapahtumien tai muistikuvien kertaaminen ei riittäisi. Tarina pitää kyetä sovittamaan isompaan kuvaan vähän samaan tapaan kuin Risto Volanen teki kirjoittaessaan tarinan nuoresta Suomesta.”

 

 

Kiitos Esko Aholle tästä.

 

 

Samalla voi sanoa tämän olevan osuva kuvaus "Suomen synnyn", "1918" (Lasse Lehtisen kanssa), sekä "Nuoren Suomen" metodista, sillä Ahon otsikon mustat joutsenet ovat vertauskuva ajatusmalliin, jolla voi ”ymmärtää ja tulkita odottamattomia ilmiöitä ja tapahtumia”. Hän jatkaa, että ”Vankkumaton usko vallitsevan olotilan pysyvyyteen tekee sokeaksi riskeille tai yllättäville uusille mahdollisuuksille. Kun musta joutsen yhtäkkiä ilmaantuu, seuraa hämmennys ja järkytys.”

 

 

Osaltani omaksuin Suomi -trilogian metodin englantilaiselta A.J.P. Taylorilata ja Henry Kissingeriltä. Hän kirjoitti väitöskirjansa "A World Restored: Metternich, Castlereagh and the Propblems of Peace" Wienin kongressissta ja sen jälkeisestä ajasta. Esipuheessaan hän sanoo aluksi päättäneensä unohtaa kaikki aiheeseen liittyneet aikaisemmat tutkimukset ja paneutuvansa näiden Itävallan ja Englannin ulkoministereiden alkuperäisiin dokumentteihin ja kirjeenvaihtoon.

 

 

Näin Kissinger kirjoitti tutkimuksensa syventymällä todellisten päättäjien päätöksiin ja keskinäiseen vuorovaikutukseen. Muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta omissa töissäni ei ollut mahdollista perehtyä vuosien 1789-1922 kymmenien eurooppalaisten ja suomalaisten päättäjien arkistoihin mutta kyllä kymmeniin muistelmiin ja elämänkertoihin - joita sitten saattoi kriittisesti verrata keskenään sekä aikakaudesta perinteisin temaattisin menetelmin tehtyihin tutkimuksiin. Näin syntyi kuva pienen kansan noususta itsenäiseksi ja demokraattiseksi valtioksi keskellä ajan suurvaltojen ankaraa kamppailua.

 

 

Samalla nousi näkyviin myös Suomen poliittisen historian tutkimuksen vaikea tilanne, kun vastaavaa kokonaiskuvaa noiden vuosien Suomen kohtaloihin vaikuttaneista reaalisista muiden ja omista päätöksistä ei ole ollut aikaisemmin saatavilla. Menetelmää voi luonnehtia "historialliseksi realismiksi" ja se on kestävin lähestymistapa sekä historian tutkimisessa että tekemisessä.

 

 

Lähestymistavan osalta jääkin pohdittavaksi Paavo Haavikon tulkinta historian kirjoittamisesta. Aho siteeraa Haavikkoa ja kommentoi: " 'Historiaa ei ilmeisesti hevin voi kirjoittaa ellei ole käsitystä hyvistä ja pahoista voimista' Näin se varmasti on." Haavikon voi myös tulkita tyypillisen suomalaisen historian käytön kritiikiksi, sillä historiasta voi oppia vain tietämällä, kuka todella päätti, millä tavoitteella ja millä seurauksilla - riippumatta siitä miten aikalaiset tai jälkipolvet arvioivat päättäjän hyvyyttä tai pahuutta.

 

 

Historian muoto on draama, jossa väärä päätös tekee siitä tragedian. Mutta vuosien Suomen historia kertoo, ettei pieni kansa voi valita tekeekö sen kohtaloista suurempien päätösten sivuvaikutuksina hyviä tai huonoja ratkaisuja hullut vai viisaat suurvaltojen johtajat. Myöskään suurvallat eivät voi valita toistensa päättäjiä, vaikka usein mieli tekisikin. Historiallisen realismin metodiksi tutkimuksessa ja politiikassa jää Urho Kekkosen maksiimi: "Kokemukset opettivat myös, että pienen maan ulkopolitiikassa ei ole kerta kaikkiaan varaa sekoittaa tunteita – sympatioita tai antipatioita – ratkaisuihin. Realistisen ulkopolitiikan tulee pohjautua tietoisuuteen kansainvälisen politiikan olennaisista tekijöistä, nimittäin valtioeduista ja valtioiden välisistä voimasuhteista."

 

 

Nuoren Suomen esipuheessa kuvasin Suomen 1917-1922 kohtaamia suurvaltapolitiikan yllätyksiä näin: ”Suomi julistautui itsenäiseksi joulukuussa 1917, mutta heti sen jälkeen kohdattiin useita vaaran paikkoja. Venäjän lokakuun vallankumousta seurasivat Brest-Litovskin rauha, Saksan tappio maailmansodassa, Pariisin rauhankonferenssi, Venäjän sisällissota ja länsivaltojen interventio Venäjälle sekä Venäjän ja Saksan Rapallon sopimus. Nuori Suomi törmäsi niihin jokaiseen, mutta lopulta päästiin uppoamatta selville vesille.

 

 

Seuraavassa on nuoren Suomen draama Euroopan näyttämöllä viidessä näytöksessä vuosina 1918–1922. Käänteineen, onnistumisineen, traagisine virheineen ja totuuden hetkineen Suomen tapaus kertoo vieläkin, miten suuren kansainvälisen kriisin oloissa rakennetaan kestävä demokraattinen valtio.”

 


Ahon kirja on erinomaista yhden sukupolven poliittista historiaa. Hänen 1991 vuoden taustaksi kuvaamiin vuosiin liittyy monia omiakin muistikuvia.

 

 

Tähän liitän kiitoksen ja arvostuksen myös oman nuorisojärjestöaikani Kokoomuksen Nuorten Liiton puheenjohtajan Ilkka Suomisen uudesta elämänkerrasta "Sinä osaat, sinä pystyt", joka osaltaan kertoo merkittävän osan suurten ikäluokkien poliittista historiaa.

 

 

 

 

Esko Aho viittaa kirjassaan myös tämän kotisivun (TÄSSÄ:) kirja-arvioon Andrei Gratševin elämänkerrasta:

 

”Miksi Jeltsin saattoi operaation käynnistyttyä jäädä vapaaksi? Fjodorovin selitys oli yksinkertainen: kaappaajat olettivat hänen paenneen Moskovasta. Aiheesta on myös muita toinen toistaan värikkäämpiä teorioita.

 

 

Yhden version voi löytää Risto Volasen kotisivuilta. Hänen ystävänsä Andrei Gratšev, entinen ja viimeinen presidentti Gorbatšovin päätiedottaja on kertonut, että Jeltsin lensi sunnuntaina 18.8. illalla Alma-Atasta Moskovaan. Kaapparit lähettivät pääministeri Pavlovin ja puolustusministeri Jazovin taivuttamaan hänet sopimukseen tai muussa tapauksessa pidättämään. Gratševin mukaan Jeltsin oli kuitenkin niin humalassa, että kummastakaan vaihtoehdosta ei tullut mitään.”

 

 

Myös Andrei Gratševin elämänkerran maku tulee siitä, että hän oli läsnä, kun historaissa siirryttiin luvusta toiseen. Sama tuntuu myös hänen uusimmassa kirjassaan koko toisen maailmansodan jälkeisestä ajasta. Tässä sen arvio: "Russian Kissinger's Cold War and after"

 

 

 

 

 

 

 

 
 
 
 
 
 
 
  
 
 
Risto
Pitää taas ruveta kehumaan uusinta kirjaasi, jonka luin suurella mielenkiinnolla ja innolla. Kokonaiskuva itsenäisyyden alkuajasta Suomessa ja Euroopassa syntyy harvinaisen hienosti, Amerikka mukaan lukien.
 
 
Ja hienosti kuvaat keskeisten henkilöiden toimia meillä ja maailmalla, Merkillistä, millaisella innolla Mannerheim ajoi retkeä Pietariin kansalaisodan jälkeen, onneksi Ståhlbergillä ja Alkiolla ja muilla maltillisemmilla oli enemmän järkeä. 
 
 
Ja Mannerheimkin viisastui 20 vuodessa niin, etteei jatkosodan aikaan suomipoikia sinne lähettänyt.
 
 
Ei muuta kuin kiitos komesta kirjasta.
terv
Antti T
 
 

 

 

 

 

 

 

 

 

Kiitos Aleksi Mainiolle ja Helsingin Sanomille ytimekkäästä "Nuoren Suomen" arviosta. Ehdotan kirjaa joululukemeksi kaikille, jotka Suomesta jotenkin vastaavat, kirjoittavat tai ovat kiinnostuneet. Sillä ei pelin henki ole pohjimmiltaan muuttunut.

 

Aleksi Mainion arvio: "Entinen valtiosihteeri kuvaa, kuinka vasta itsenäistynyt Suomi oli armottoman suurvaltapokerin pelimerkkinä." TÄSSÄ

 

 

Timo Vihavainen

Kun armoviitosia ei annettu

 
Risto Volanen, Nuori Suomi sodan ja rauhan Euroopassa 1918-1922. Otava 2019, 448 s.
 
 
 
Täytyy heti aluksi todeta, että pidän tätä kirjaa erinomaisena. Hieman epätasainen se kuitenkin on ja herättää paljon enemmän ajatuksia, kuin yhteen päivitykseen mahtuu.
 
 
 
Kuten aiemmissakin kirjoissaan (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=volanen+ ) kirjoittaja on omaksunut poikkeuksellisen laajan perspektiivin ja tarkastellut Suomen kohtalonvuosia suuressa eurooppalaisessa kokonaisuudessa niiden silmin, jotka asioita ratkaisivat.
 
 
 
Tämä on epäilemättä aina hyvä vaihtoehto sille historiankirjoitukselle, joka loputtomasti pohtii sitä, kuka juuri täällä meillä ja miten ratkaisi kansakunnan kohtalon. Eipä silti, kohtalokkaita päätöksiä meilläkin kyettiin tekemään.
 
 
 
Vanha politiikan kettu ja korkean tason hallinnon ammattilainen on myös filosofi ja jopa idealisti, mikä ei estä häntä ymmärtämästä poliittista realismia, joka käytännössä usein sanelee poliittiset ratkaisut.
 
 
 
Teos on kirjoitettu lähinnä kirjallisuuden perusteella ja rohkenen taas hieman hämmästellä sitä, miten harvoja ranskan- ja saksankielisiä teoksia on löytänyt tiensä kirjallisuusluetteloon. En kuitenkaan nyt tähän hätään osaa sanoa, mitä niiden käyttäminen olisi muuttanut.
Tekijä on nimittäin kyllä hyödyntänyt laajasti esimerkiksi Tuomo Polvisen klassista tutkimusta, jossa myös aiheen kannalta usein aivan keskeinen venäjänkielinen kirjallisuus on huomioitu. Muutenhan siitä ei ole mainintoja.
 
 
 
Lähdejulkaisujakaan ei kirjallisuusluettelossa juuri ole, mikä on yllättävää ja myös vahinko. Esimerkiksi Suomen ja Neuvosto-Venäjän suhteet olivat Karjalan kansannousun (1921-22) johdosta paljon dramaattisemmassa vaiheessa kuin tämän teoksen perusteella voisi olettaa. Näin ainakin noottienvaihdon valossa näytti.
 
 
 
Mutta eipä takerruta detaljeihin. Kirjan todellinen ansio on suurissa linjoissa ja aivan poikkeuksellisena voi pitää, ettei kirjan näkökulma rajoitu vain ulkopolitiikkaan edes sisäpolitiikalla höystettynä vaan tarkastelee myös koko kansalaisyhteiskunnan kirjoa.
 
 
 
Mainio ja paljon puhuva on lopun kiteytys: ”On totta, että talvesta 1918 jäi pitkät varjot, mutta ne jäivät sekä äärioikealle että äärivasemmalle, ja ratkaisevaa oli demokraattisen kansan ylivoimaisen laaja valoisa alue”.
 
 
 
Nuoren Suomen kokemus kertoo kirjoittajan mielestä, että ”demokraattinen valtio perustuu sisäiseen kansansivistyksen kehitykseen ja sen jatkuvaan vaalimiseen sekä ympäristön vakauteen, joka ei ruoki ääriryhmiä radikalisoimaan toisiaan”.
 
 
 
Mutta olihan noita ääriryhmiäkin myös meillä, luoja paratkoon, vaikka historiamme on sittemmin opettanut niitä kammoksumaan. Vuosi 1918 oli kova koulu ja tämän kirjan käsittelemänä aikana se
kin käytiin. Suurin osa kansaa siirrettiin sitten seuraavalle luokalle, mutta osa sai vielä tankata aakkosia pari vuosikymmentä ja osittain kauemminkin.
 
 
 
Kirja on virkistävää luettavaa juuri tuon laajan perspektiivinsä vuoksi, koska sille ei ole kuitenkaan uhrattu tapahtumien moninaisuutta.
 
 
 
Hullutuksiin sorruttiin kaikilla poliittisilla tahoilla ja myös itse  tilanteet muuttuivat usein hyvinkin perusteellisesti ja arvaamattomasti.
Niinpä saattoi eduskunnan kaatama Rudolf Holsti hyvinkin perustellusti sanoa jäähyväispuheessaan vuonna 1922: ”Kun oikeistossa vaaditaan, että pitää olla johdonmukaisuutta politiikassa, varsinkin ulkopolitiikassa, täytyy minun sanoa, että tämä herrojen johdonmukaisuus on niin rampa, ettei sillä ole edes jalkoja, millä se ontuisi…”.
 
 
 
Mutta eipä Holstinkaan sinänsä ansiokas ulkopoliittinen ura ollut kritiikin yläpuolella. Se reunavaltiosopimus, jonka hän oli keväällä 1922 Varsovassa allekirjoittanut, oli hyvin huteralla pohjalla. Miksipä olisi menty takaamaan Puolaa, jolla oli ilmiömäinen kyky hankkia vihollisia läheltä ja ystäviä kaukaa. Sekä Venäjä että Saksa katselivat Puolaa epäystävällisesti ja tunne oli molemminpuolinen.
 
 
 
Oli erinomainen idea jatkaa esitystä vuoden 1918 keväästä aina vuoden 1922 Rapallon sopimukseen. Tuossa sopimuksessahan Venäjä ja Saksa sopivat riitansa ja aloittivat yhteistyön, joka oli sekä taloudellista, poliittista kuin sotilaallista. Hitlerin aikana siihen tuli katkos, mutta sehän jatkui taas sitten vuosina 1939-1941.
 
 
 
Jostakin syytä meillä Suomessa koko sopimus on jotenkin välttynyt tulemaan yleiseen tietoisuuteen ja niinpä lehdissä saattaa näkyä idioottimaisia uutisia vaikkapa siitä, miten Suomessa valmistettiin sukellusveneitä natsi-Saksan käyttöön 1930-luvun alussa (!). Neuvostoliitossahan tämä alan varsinainen yhteistyö suoritettiin.
Muuan seikka, joka tämän kirjan käsittelemille Euroopan hulluille vuosille oli tyypillinen, oli poliittisten tilanteiden äkillinen muuttuminen, joka muutti ystäviä vihollisiksi ja päinvastoin.
Jälkiviisaus, johon meillä aina on taipumusta, ei koskaan kykene näkemään niitä tilanteita, joissa toimijat aikoinaan olivat ja ennustaa helppohintaisesti nykyisyyttä. Jälkiviisas on kuin ampuja, joka ensin ampuu ja sitten piirtää taulun osuman ympärille. Sellaista suoritusta ei kukaan arvosta, ellei nyt sitten tuo taika-ampuja itse.
 
 
 
Kaikkein vaikeinta sopeutuminen äkillisiin historiallisiin muutoksiin on kansan suurille joukoille, jopa siinä tapauksessa, että ne ovat suhteellisen sivistyneitä. Sitä paitsi sivistyskään ei ole pelastanut erinäisiä politiikan selootteja rakentamasta ohjelmaansa vihan viljelyn ja sen kyynisen hyväksikäytön perustalle. Esimerkkejähän riittää, Leninistä Elmo Kailaan.
 
 
 
Muuan suuri ja kohtalokas päätös koski itärajamme määrittelyä Tarton rauhassa vuonna 1920.
 
 
 
Tuohonkaan aikaan ei suinkaan puuttunut ihmisiä, jotka ymmärsivät, että tuo raja, joka oli 1700-luvulla siirretty satoja kilometrejä länteen, mutta vuonna 1812 palautettu sitten suuriruhtinaskunnan rajaksi, ei olisi kestävä. Tämän ymmärsivät jopa saksalaiset vuonna 1918.
Asian ymmärtäminen oli kuitenkin ylivoimaista paitsi suurille kansanjoukoille ja nationalistisille kiivailijoille, myös Ståhlbergin kaltaisille vakaumuksellisille liberaaleille.
 
 
 
Ongelman ratkaiseminen alueluovutuksin tai aluevaihdoin oli tuon ajan tilanteessa lähes kaikille psykologisesti mahdoton. Vaihtoehtoina ajatellut kolmen kannaksen linja tai Pietarin merkityksen vähentäminen jopa se tuhoamalla (sic!) olivat taas aivan epärealistisia.
Tarton rauha hyväksyttiin sentään lopulta ylivoimaisin äänin, vain 27 kansanedustajan vastustaessa. Myöhemmät puheet ”häpeärauhasta” olivat olennaisesti ylioppilasradikaalien masturbatorista paisuttelua, joka kuitenkin saavutti omissa pienissä piireissään menestystä.
Venäjän turvallisuustarpeet ajateltiin tyydytettävän tietyillä neutralisointisopimuksilla ja linnoitusten hävittämisillä ja allekirjoitushan se sieltäkin lopulta heltisi mukinoitta. Se kuului Leninin taktiikkaan.
 
 
 
Tuntuu siltä, että Saksan ja Venäjän heikkouden väliaikaisuus oli useimmille aikalaisille vaikea ymmärtää, vaikka historian pitäisi nyt opettaa vähintäänkin sellaiset asiat. Turvallisuus oli kuitenkin taattava vielä kansainvälisesti, pelkkiä rauhansopimuksia ei pidetty riittävinä.
Reunavaltioyhteistyö herätti aluksi monella taholla suurta kiinnostusta, mutta se oli kylmässä maailmassa tuhoon tuomittu ajatus. Meillä asia varsin pian ymmärrettiin ja alettiin sen sijaan pontevasti suuntautua ensin Kansainliittoon ja sitten pohjoismaiseen puolueettomuuteen.
Versailles’n jälkeinen Saksakin oli hampaaton ja sitä paitsi Venäjään suuntautunut. 1920-luvulla se herätti meillä lähinnä sääliä, kun voittajavallat ja erityisesti Ranska sitä kurmottivat parhaansa mukaan.
Mutta tämä ei enää kuulun tämän kirjan aihepiiriin.
 
 
 
Elämän kovassa koulussa näyttäisivät näillä ala-asteen tiukoilla karsintaluokilla sosialidemokraatit jääneen aluksi luokalleen, mutta parantaneen sitten reippaasti menestystään määräaikaisen erottamisen jälkeen.
 
 
 
Aluksi loistanut Mannerheim sai ehdot ja oli vaarassa saada käytöksenalennuksen ja jopa tulla pois potkituksi. Suomalaisen puolueen vakavamieliset, mutta pahasti hairahtuneet veljekset suorittivat myös parit ehdot ja heistä tuli keskitason oppilaita.
Nuori Maalaisliitto loisti aineessa Kansanvaltaisuus ja kansallismielisyys (arvosanalla kiitettävä 9), mutta yhteiskuntaopissa (oheislukemistonaan Alkion Puukkojunkkarit) se sai vain tyydyttävän seiskan ruvetessaan ylitulkitsemaan oman viiteryhmänsä merkitystä.
Mutta tämä on nyt vain aivan ylimalkainen ja niin sanoakseni vaistonvarainen arvio. Jokainen muodostakoon omansa. Sitä ennen on syytä lukea tämä Volasen kirja ja mielellään pari muutakin.
 
 
 
 
 

 

Suomenmaa

Annukka Kaarela

 

Risto Volanen:

Nuori Suomi sodan ja

rauhan Euroopassa.

Otava, 448 s.

 

 

 

 

Risto Volanen kuvaa uutuuskirjassaan, kuinka Suomi hiipi ulos Venäjän Imperiumin ovesta

 

 

Suomi julistautui itsenäiseksi joulukuussa 1917, mutta siitä jännitysnäytelmä vasta alkoi. Itsenäisyysjulistusta seurasi kansalaissota, kuningashanke, Venäjän sisällissota ja haaveet Suur-Suomesta.

 

 

Keskustalaisille tuttu yhteiskuntatieteiden tohtori Risto Volanen käy uudessa kirjassaan Suomi-neidon vaaranpaikat tarkasti läpi.

 

 

Syyskuun alussa ilmestynyt Nuori Suomi sodan ja rauhan Euroopassa on taattua Volasta: perusteellista ja laajaan lähdeaineistoon perustuvaa tekstiä ilman turhia koukeroita tai kiihkoiluja.

 

 

Kirja on tuhti 450-sivuinen paketti, vaikka sen käsittelemä ajanjakso on suhteellisen lyhyt. Teos alkaa lokakuun 1917 vallankumouksesta ja päättyy keväällä 1922 järjestettyyn Genovan konferenssiin.

 

 

Volanen liittää nuoren Suomen ensihetket ansiokkaasti laajoihin eurooppalaisiin yhteyksiin. Kotimaan tilanteen rinnalla kulkevat jatkuvasti maailmanpolitiikan käänteet niin Venäjällä, Englannissa kuin Ranskassakin.

 

 

Suomen irtautuminen Venäjästä ja itsenäiseksi julistautuminen loppuvuonna 191 sujui yllättävänkin jouhevissa merkeissä. Volasen sanoin Venäjän vallankumou raotti imperiumin ovea, josta Suomi hiipi rohkeasti ja taitavasti ulos.

 

 

Lenin näki tärkeämmäksi keskittyä tapahtumiin pääkallonpaikalla Moskovassa ja laittoi jo tammikuun alussa nimensä Suomen itsenäisyyden tunnustaneeseen paperiin. Perässä seurasivat pian Ruotsi, Saksa ja Ranska.

 

 

Lupaavasti alkanut tapahtumaketju katkesi Suomen sisällissotaan. Valkoisen Suomen senaatti päätyi pyytämään apua Saksalta, ja saksalaisjoukkojen maihinnousu Hangossa huhtikuussa 1918 jouduttikin sodan loppuratkaisua.

 

 

Saksan puoleen kääntyminen ja monarkistien haaveet saksalaisesta kuninkaasta olivat kuitenkin käydä Suomelle kalliiksi, sillä länsiliittouma ei katsonut suuntausta hyvällä. Pariisiin rauhankonferenssiin kokoontuneista entente-valtioista varsinkin Englanti ja Yhdysvallat pitivät Suomen käytöstä omituisena.

 

 

Tilannetta eivät parantaneet myöskään sitkeästi eläneet haaveet Suur-Suomesta ja heimoaatteen nimissä tehdyt hyökkäykset Itä-Karjalaan. Länsivaltojen diplomaattiraporteissa Suomeen ennakoitiin jopa oikeiston vallankaappausta ja uutta sisällissotaa.

 

 

Volanen kuvaa kirjassaan yksityiskohtaisesti, kuinka Yhdysvallat ja Englanti saatiin lopulta tunnustamaan Suomi. Avainasemassa oli kiistelty ulkoministeri Rudolf Holsti, joka päätti lähestyä asiassa Yhdysvaltojen elintarvikehuoltoa johtanutta Herbert Hooveria.

 

 

Miehet olivat tutustuneet aiemmin Suomen elintarvikekysymyksen tiimoilta. Volanen arvelee, että Hooverin muistissa oli suomalaisten tilaama ja maksama viljaerä, jonka tämä oli marraskuussa 1917 käännyttänyt Ranskaan ja jouduttanut näin Suomen sisäistä kriisiä.

 

 

Hoover otti Suomen asian omakseen ja kirjoitti Holstin avustuksella muistion presidentti Woodrow Wilsonille. Tekstissään hän tähdensi, että Suomi oli täyttänyt länsivaltojen sille asettamat vaatimukset: vaalit oli järjestetty ja maassa oli liberaali, vastuullinen hallitus.

 

 

Hoover huomautti, että ilman tunnustusta Suomen oli vaikea käydä ulkomaankauppaa. Pankeissa olleet varat oli jäädytetty eikä Suomi saanut lainaa.

 

 

Elintarvikepula oli hälyttävä. Eikö löydy menettelyä Suomen täyden itsenäisyyden tunnustamisen kiirehtimiseksi, Hoover vetosi Wilsoniin.

 

 

Presidentti sai pian kirjeen vastaanotettuaan ensimmäisen lievistä aivoinfarkteistaan, mutta säilytti onneksi toimintakykynsä. Yllättäen hän ottikin Suomen asian välittömästi esille Pariisin niin sanotussa neljän neuvostossa.

 

 

Britannian pääministeri Lloyd George toi ilmi kritiikkinsä Suomen toimintaa kohtaan, mutta ei vastustanut tunnustamista. Asia siirrettiin ulkoministereille. He sopivat, että Suomi tunnustettaisiin, mutta samalla maata kehotettiin hyväksymään rauhankonferenssin rajapäätökset ja armahtamaan punaiset sotavangit.

 

 

Volasen mukaan Holstin käyttämä ohituskaista toi Suomen uudessa valossa esiin länsivaltojen päättäjille, joiden aikaisemmat tiedot liittyivät sodan aikaisiin kokemuksiin horjumisesta venäläisen bolsevismin ja saksalaisen monarkismin välillä.

 

 

-On mahdotonta arvioida, missä vaiheessa ja missä yhteydessä Suomen tunnustaminen olisi tullut esille ilman Holstin, Hooverin ja Wilsonin operaatiota, Volanen kirjoittaa.

 

 

Yhtä suuri arvoitus on se, miten Suomen olisi käynyt, jos se olisi äärioikeiston ja Mannerheimin toiveiden mukaisesti hyökännyt Pietariin vuonna 1919. Hyökkäykseen Suomea yllyttivät muun muassa Englannin puolustusministeri Winston Churchill ja Venäjän valkoiset.

 

 

Suomalaisten onneksi yhteistyö venäläisten kanssa kariutui siihen, etteivät nämä olleet valmiita tunnustamaan itsenäistä Suomea, vaan pitivät loppuun asti kiinni keisarikunnan aikaisista rajoista.

 

 

Volasen kirja osoittaa, että Suomen tie nykyiseen liberaaliin demokratiaan on ollut usein kiinni pienestä – joskus jopa sattumasta. Esille nousee myös maltillisten voimien merkitys kohtalon hetkillä.

 

 

Nuoren Suomen poliittisella kartalla oli radikalisoituvia äärisuuntauksia sekä vasemmalla että oikealla, mutta enemmistönä oli silti edellisen vuosisadan kansallisen sivistysprojektin kasvattama maltillisten valtavirta.

 

 

–On totta, että talvesta 1918 jäi pitkät varjot, mutta ne jäivät sekä äärioikealle että äärivasemmalle, ja ratkaisevaa oli demokraattisen kansan ylivoimaisen laaja valoisa alue, Volanen toteaa.