NUOREN SUOMEN arvioita

 

 

 

 

 

 

 

 

Kiitos Aleksi Mainiolle ja Helsingin Sanomille ytimekkäästä "Nuoren Suomen" arviosta. Ehdotan kirjaa joululukemeksi kaikille, jotka Suomesta jotenkin vastaavat, kirjoittavat tai ovat kiinnostuneet. Sillä ei pelin henki ole pohjimmiltaan muuttunut.

 

Aleksi Mainion arvio: "Entinen valtiosihteeri kuvaa, kuinka vasta itsenäistynyt Suomi oli armottoman suurvaltapokerin pelimerkkinä." TÄSSÄ

 

 

Timo Vihavainen

Kun armoviitosia ei annettu

 
Risto Volanen, Nuori Suomi sodan ja rauhan Euroopassa 1918-1922. Otava 2019, 448 s.
 
 
 
Täytyy heti aluksi todeta, että pidän tätä kirjaa erinomaisena. Hieman epätasainen se kuitenkin on ja herättää paljon enemmän ajatuksia, kuin yhteen päivitykseen mahtuu.
 
 
 
Kuten aiemmissakin kirjoissaan (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=volanen+ ) kirjoittaja on omaksunut poikkeuksellisen laajan perspektiivin ja tarkastellut Suomen kohtalonvuosia suuressa eurooppalaisessa kokonaisuudessa niiden silmin, jotka asioita ratkaisivat.
 
 
 
Tämä on epäilemättä aina hyvä vaihtoehto sille historiankirjoitukselle, joka loputtomasti pohtii sitä, kuka juuri täällä meillä ja miten ratkaisi kansakunnan kohtalon. Eipä silti, kohtalokkaita päätöksiä meilläkin kyettiin tekemään.
 
 
 
Vanha politiikan kettu ja korkean tason hallinnon ammattilainen on myös filosofi ja jopa idealisti, mikä ei estä häntä ymmärtämästä poliittista realismia, joka käytännössä usein sanelee poliittiset ratkaisut.
 
 
 
Teos on kirjoitettu lähinnä kirjallisuuden perusteella ja rohkenen taas hieman hämmästellä sitä, miten harvoja ranskan- ja saksankielisiä teoksia on löytänyt tiensä kirjallisuusluetteloon. En kuitenkaan nyt tähän hätään osaa sanoa, mitä niiden käyttäminen olisi muuttanut.
Tekijä on nimittäin kyllä hyödyntänyt laajasti esimerkiksi Tuomo Polvisen klassista tutkimusta, jossa myös aiheen kannalta usein aivan keskeinen venäjänkielinen kirjallisuus on huomioitu. Muutenhan siitä ei ole mainintoja.
 
 
 
Lähdejulkaisujakaan ei kirjallisuusluettelossa juuri ole, mikä on yllättävää ja myös vahinko. Esimerkiksi Suomen ja Neuvosto-Venäjän suhteet olivat Karjalan kansannousun (1921-22) johdosta paljon dramaattisemmassa vaiheessa kuin tämän teoksen perusteella voisi olettaa. Näin ainakin noottienvaihdon valossa näytti.
 
 
 
Mutta eipä takerruta detaljeihin. Kirjan todellinen ansio on suurissa linjoissa ja aivan poikkeuksellisena voi pitää, ettei kirjan näkökulma rajoitu vain ulkopolitiikkaan edes sisäpolitiikalla höystettynä vaan tarkastelee myös koko kansalaisyhteiskunnan kirjoa.
 
 
 
Mainio ja paljon puhuva on lopun kiteytys: ”On totta, että talvesta 1918 jäi pitkät varjot, mutta ne jäivät sekä äärioikealle että äärivasemmalle, ja ratkaisevaa oli demokraattisen kansan ylivoimaisen laaja valoisa alue”.
 
 
 
Nuoren Suomen kokemus kertoo kirjoittajan mielestä, että ”demokraattinen valtio perustuu sisäiseen kansansivistyksen kehitykseen ja sen jatkuvaan vaalimiseen sekä ympäristön vakauteen, joka ei ruoki ääriryhmiä radikalisoimaan toisiaan”.
 
 
 
Mutta olihan noita ääriryhmiäkin myös meillä, luoja paratkoon, vaikka historiamme on sittemmin opettanut niitä kammoksumaan. Vuosi 1918 oli kova koulu ja tämän kirjan käsittelemänä aikana se
kin käytiin. Suurin osa kansaa siirrettiin sitten seuraavalle luokalle, mutta osa sai vielä tankata aakkosia pari vuosikymmentä ja osittain kauemminkin.
 
 
 
Kirja on virkistävää luettavaa juuri tuon laajan perspektiivinsä vuoksi, koska sille ei ole kuitenkaan uhrattu tapahtumien moninaisuutta.
 
 
 
Hullutuksiin sorruttiin kaikilla poliittisilla tahoilla ja myös itse  tilanteet muuttuivat usein hyvinkin perusteellisesti ja arvaamattomasti.
Niinpä saattoi eduskunnan kaatama Rudolf Holsti hyvinkin perustellusti sanoa jäähyväispuheessaan vuonna 1922: ”Kun oikeistossa vaaditaan, että pitää olla johdonmukaisuutta politiikassa, varsinkin ulkopolitiikassa, täytyy minun sanoa, että tämä herrojen johdonmukaisuus on niin rampa, ettei sillä ole edes jalkoja, millä se ontuisi…”.
 
 
 
Mutta eipä Holstinkaan sinänsä ansiokas ulkopoliittinen ura ollut kritiikin yläpuolella. Se reunavaltiosopimus, jonka hän oli keväällä 1922 Varsovassa allekirjoittanut, oli hyvin huteralla pohjalla. Miksipä olisi menty takaamaan Puolaa, jolla oli ilmiömäinen kyky hankkia vihollisia läheltä ja ystäviä kaukaa. Sekä Venäjä että Saksa katselivat Puolaa epäystävällisesti ja tunne oli molemminpuolinen.
 
 
 
Oli erinomainen idea jatkaa esitystä vuoden 1918 keväästä aina vuoden 1922 Rapallon sopimukseen. Tuossa sopimuksessahan Venäjä ja Saksa sopivat riitansa ja aloittivat yhteistyön, joka oli sekä taloudellista, poliittista kuin sotilaallista. Hitlerin aikana siihen tuli katkos, mutta sehän jatkui taas sitten vuosina 1939-1941.
 
 
 
Jostakin syytä meillä Suomessa koko sopimus on jotenkin välttynyt tulemaan yleiseen tietoisuuteen ja niinpä lehdissä saattaa näkyä idioottimaisia uutisia vaikkapa siitä, miten Suomessa valmistettiin sukellusveneitä natsi-Saksan käyttöön 1930-luvun alussa (!). Neuvostoliitossahan tämä alan varsinainen yhteistyö suoritettiin.
Muuan seikka, joka tämän kirjan käsittelemille Euroopan hulluille vuosille oli tyypillinen, oli poliittisten tilanteiden äkillinen muuttuminen, joka muutti ystäviä vihollisiksi ja päinvastoin.
Jälkiviisaus, johon meillä aina on taipumusta, ei koskaan kykene näkemään niitä tilanteita, joissa toimijat aikoinaan olivat ja ennustaa helppohintaisesti nykyisyyttä. Jälkiviisas on kuin ampuja, joka ensin ampuu ja sitten piirtää taulun osuman ympärille. Sellaista suoritusta ei kukaan arvosta, ellei nyt sitten tuo taika-ampuja itse.
 
 
 
Kaikkein vaikeinta sopeutuminen äkillisiin historiallisiin muutoksiin on kansan suurille joukoille, jopa siinä tapauksessa, että ne ovat suhteellisen sivistyneitä. Sitä paitsi sivistyskään ei ole pelastanut erinäisiä politiikan selootteja rakentamasta ohjelmaansa vihan viljelyn ja sen kyynisen hyväksikäytön perustalle. Esimerkkejähän riittää, Leninistä Elmo Kailaan.
 
 
 
Muuan suuri ja kohtalokas päätös koski itärajamme määrittelyä Tarton rauhassa vuonna 1920.
 
 
 
Tuohonkaan aikaan ei suinkaan puuttunut ihmisiä, jotka ymmärsivät, että tuo raja, joka oli 1700-luvulla siirretty satoja kilometrejä länteen, mutta vuonna 1812 palautettu sitten suuriruhtinaskunnan rajaksi, ei olisi kestävä. Tämän ymmärsivät jopa saksalaiset vuonna 1918.
Asian ymmärtäminen oli kuitenkin ylivoimaista paitsi suurille kansanjoukoille ja nationalistisille kiivailijoille, myös Ståhlbergin kaltaisille vakaumuksellisille liberaaleille.
 
 
 
Ongelman ratkaiseminen alueluovutuksin tai aluevaihdoin oli tuon ajan tilanteessa lähes kaikille psykologisesti mahdoton. Vaihtoehtoina ajatellut kolmen kannaksen linja tai Pietarin merkityksen vähentäminen jopa se tuhoamalla (sic!) olivat taas aivan epärealistisia.
Tarton rauha hyväksyttiin sentään lopulta ylivoimaisin äänin, vain 27 kansanedustajan vastustaessa. Myöhemmät puheet ”häpeärauhasta” olivat olennaisesti ylioppilasradikaalien masturbatorista paisuttelua, joka kuitenkin saavutti omissa pienissä piireissään menestystä.
Venäjän turvallisuustarpeet ajateltiin tyydytettävän tietyillä neutralisointisopimuksilla ja linnoitusten hävittämisillä ja allekirjoitushan se sieltäkin lopulta heltisi mukinoitta. Se kuului Leninin taktiikkaan.
 
 
 
Tuntuu siltä, että Saksan ja Venäjän heikkouden väliaikaisuus oli useimmille aikalaisille vaikea ymmärtää, vaikka historian pitäisi nyt opettaa vähintäänkin sellaiset asiat. Turvallisuus oli kuitenkin taattava vielä kansainvälisesti, pelkkiä rauhansopimuksia ei pidetty riittävinä.
Reunavaltioyhteistyö herätti aluksi monella taholla suurta kiinnostusta, mutta se oli kylmässä maailmassa tuhoon tuomittu ajatus. Meillä asia varsin pian ymmärrettiin ja alettiin sen sijaan pontevasti suuntautua ensin Kansainliittoon ja sitten pohjoismaiseen puolueettomuuteen.
Versailles’n jälkeinen Saksakin oli hampaaton ja sitä paitsi Venäjään suuntautunut. 1920-luvulla se herätti meillä lähinnä sääliä, kun voittajavallat ja erityisesti Ranska sitä kurmottivat parhaansa mukaan.
Mutta tämä ei enää kuulun tämän kirjan aihepiiriin.
 
 
 
Elämän kovassa koulussa näyttäisivät näillä ala-asteen tiukoilla karsintaluokilla sosialidemokraatit jääneen aluksi luokalleen, mutta parantaneen sitten reippaasti menestystään määräaikaisen erottamisen jälkeen.
 
 
 
Aluksi loistanut Mannerheim sai ehdot ja oli vaarassa saada käytöksenalennuksen ja jopa tulla pois potkituksi. Suomalaisen puolueen vakavamieliset, mutta pahasti hairahtuneet veljekset suorittivat myös parit ehdot ja heistä tuli keskitason oppilaita.
Nuori Maalaisliitto loisti aineessa Kansanvaltaisuus ja kansallismielisyys (arvosanalla kiitettävä 9), mutta yhteiskuntaopissa (oheislukemistonaan Alkion Puukkojunkkarit) se sai vain tyydyttävän seiskan ruvetessaan ylitulkitsemaan oman viiteryhmänsä merkitystä.
Mutta tämä on nyt vain aivan ylimalkainen ja niin sanoakseni vaistonvarainen arvio. Jokainen muodostakoon omansa. Sitä ennen on syytä lukea tämä Volasen kirja ja mielellään pari muutakin.
 
 
 
 
 

 

Suomenmaa

Annukka Kaarela

 

Risto Volanen:

Nuori Suomi sodan ja

rauhan Euroopassa.

Otava, 448 s.

 

 

 

 

Risto Volanen kuvaa uutuuskirjassaan, kuinka Suomi hiipi ulos Venäjän Imperiumin ovesta

 

 

Suomi julistautui itsenäiseksi joulukuussa 1917, mutta siitä jännitysnäytelmä vasta alkoi. Itsenäisyysjulistusta seurasi kansalaissota, kuningashanke, Venäjän sisällissota ja haaveet Suur-Suomesta.

 

 

Keskustalaisille tuttu yhteiskuntatieteiden tohtori Risto Volanen käy uudessa kirjassaan Suomi-neidon vaaranpaikat tarkasti läpi.

 

 

Syyskuun alussa ilmestynyt Nuori Suomi sodan ja rauhan Euroopassa on taattua Volasta: perusteellista ja laajaan lähdeaineistoon perustuvaa tekstiä ilman turhia koukeroita tai kiihkoiluja.

 

 

Kirja on tuhti 450-sivuinen paketti, vaikka sen käsittelemä ajanjakso on suhteellisen lyhyt. Teos alkaa lokakuun 1917 vallankumouksesta ja päättyy keväällä 1922 järjestettyyn Genovan konferenssiin.

 

 

Volanen liittää nuoren Suomen ensihetket ansiokkaasti laajoihin eurooppalaisiin yhteyksiin. Kotimaan tilanteen rinnalla kulkevat jatkuvasti maailmanpolitiikan käänteet niin Venäjällä, Englannissa kuin Ranskassakin.

 

 

Suomen irtautuminen Venäjästä ja itsenäiseksi julistautuminen loppuvuonna 191 sujui yllättävänkin jouhevissa merkeissä. Volasen sanoin Venäjän vallankumou raotti imperiumin ovea, josta Suomi hiipi rohkeasti ja taitavasti ulos.

 

 

Lenin näki tärkeämmäksi keskittyä tapahtumiin pääkallonpaikalla Moskovassa ja laittoi jo tammikuun alussa nimensä Suomen itsenäisyyden tunnustaneeseen paperiin. Perässä seurasivat pian Ruotsi, Saksa ja Ranska.

 

 

Lupaavasti alkanut tapahtumaketju katkesi Suomen sisällissotaan. Valkoisen Suomen senaatti päätyi pyytämään apua Saksalta, ja saksalaisjoukkojen maihinnousu Hangossa huhtikuussa 1918 jouduttikin sodan loppuratkaisua.

 

 

Saksan puoleen kääntyminen ja monarkistien haaveet saksalaisesta kuninkaasta olivat kuitenkin käydä Suomelle kalliiksi, sillä länsiliittouma ei katsonut suuntausta hyvällä. Pariisiin rauhankonferenssiin kokoontuneista entente-valtioista varsinkin Englanti ja Yhdysvallat pitivät Suomen käytöstä omituisena.

 

 

Tilannetta eivät parantaneet myöskään sitkeästi eläneet haaveet Suur-Suomesta ja heimoaatteen nimissä tehdyt hyökkäykset Itä-Karjalaan. Länsivaltojen diplomaattiraporteissa Suomeen ennakoitiin jopa oikeiston vallankaappausta ja uutta sisällissotaa.

 

 

Volanen kuvaa kirjassaan yksityiskohtaisesti, kuinka Yhdysvallat ja Englanti saatiin lopulta tunnustamaan Suomi. Avainasemassa oli kiistelty ulkoministeri Rudolf Holsti, joka päätti lähestyä asiassa Yhdysvaltojen elintarvikehuoltoa johtanutta Herbert Hooveria.

 

 

Miehet olivat tutustuneet aiemmin Suomen elintarvikekysymyksen tiimoilta. Volanen arvelee, että Hooverin muistissa oli suomalaisten tilaama ja maksama viljaerä, jonka tämä oli marraskuussa 1917 käännyttänyt Ranskaan ja jouduttanut näin Suomen sisäistä kriisiä.

 

 

Hoover otti Suomen asian omakseen ja kirjoitti Holstin avustuksella muistion presidentti Woodrow Wilsonille. Tekstissään hän tähdensi, että Suomi oli täyttänyt länsivaltojen sille asettamat vaatimukset: vaalit oli järjestetty ja maassa oli liberaali, vastuullinen hallitus.

 

 

Hoover huomautti, että ilman tunnustusta Suomen oli vaikea käydä ulkomaankauppaa. Pankeissa olleet varat oli jäädytetty eikä Suomi saanut lainaa.

 

 

Elintarvikepula oli hälyttävä. Eikö löydy menettelyä Suomen täyden itsenäisyyden tunnustamisen kiirehtimiseksi, Hoover vetosi Wilsoniin.

 

 

Presidentti sai pian kirjeen vastaanotettuaan ensimmäisen lievistä aivoinfarkteistaan, mutta säilytti onneksi toimintakykynsä. Yllättäen hän ottikin Suomen asian välittömästi esille Pariisin niin sanotussa neljän neuvostossa.

 

 

Britannian pääministeri Lloyd George toi ilmi kritiikkinsä Suomen toimintaa kohtaan, mutta ei vastustanut tunnustamista. Asia siirrettiin ulkoministereille. He sopivat, että Suomi tunnustettaisiin, mutta samalla maata kehotettiin hyväksymään rauhankonferenssin rajapäätökset ja armahtamaan punaiset sotavangit.

 

 

Volasen mukaan Holstin käyttämä ohituskaista toi Suomen uudessa valossa esiin länsivaltojen päättäjille, joiden aikaisemmat tiedot liittyivät sodan aikaisiin kokemuksiin horjumisesta venäläisen bolsevismin ja saksalaisen monarkismin välillä.

 

 

-On mahdotonta arvioida, missä vaiheessa ja missä yhteydessä Suomen tunnustaminen olisi tullut esille ilman Holstin, Hooverin ja Wilsonin operaatiota, Volanen kirjoittaa.

 

 

Yhtä suuri arvoitus on se, miten Suomen olisi käynyt, jos se olisi äärioikeiston ja Mannerheimin toiveiden mukaisesti hyökännyt Pietariin vuonna 1919. Hyökkäykseen Suomea yllyttivät muun muassa Englannin puolustusministeri Winston Churchill ja Venäjän valkoiset.

 

 

Suomalaisten onneksi yhteistyö venäläisten kanssa kariutui siihen, etteivät nämä olleet valmiita tunnustamaan itsenäistä Suomea, vaan pitivät loppuun asti kiinni keisarikunnan aikaisista rajoista.

 

 

Volasen kirja osoittaa, että Suomen tie nykyiseen liberaaliin demokratiaan on ollut usein kiinni pienestä – joskus jopa sattumasta. Esille nousee myös maltillisten voimien merkitys kohtalon hetkillä.

 

 

Nuoren Suomen poliittisella kartalla oli radikalisoituvia äärisuuntauksia sekä vasemmalla että oikealla, mutta enemmistönä oli silti edellisen vuosisadan kansallisen sivistysprojektin kasvattama maltillisten valtavirta.

 

 

–On totta, että talvesta 1918 jäi pitkät varjot, mutta ne jäivät sekä äärioikealle että äärivasemmalle, ja ratkaisevaa oli demokraattisen kansan ylivoimaisen laaja valoisa alue, Volanen toteaa.

 

 

 

 

 

Mauno-Markus Karjalainen

 

Tohtori Risto Volaselta ilmestyi syyskuussa jo kolmas kirja Suomen värikkäästä, vaaroja täynnä olleesta alkutaipaleesta Euroopan reunalla. Kirjoissaan Suomen synty, 1918 ja Nuori Suomi hän on laaja-alaisesti kuvannut ne kansainväliset tekijät, jotka lopulta mahdollistivat Suomen itsenäistymisen ja nousun. Ne pitkälti ratkaisivat kehityksen sadaksi vuodeksi.

 

 

Venäjän vallankumousta 1917 seurasi katkera kansalaissotamme. Sitten Saksa ja Neuvosto-Venäjä solmivat Brest-Litovskin rauhan, joka tosiasiassa sinetöi valkoisten voiton Suomessa. Sitten meillä tuli kiihkeä hallitusmuototaistelu ja saksalaisen kuninkaan hölmö valinta Suomelle. Tapahtumia seurasivat Pariisin rauhankonferenssi, Venäjän sisällissota ja länsivaltojen hyökkäykset sinne. Yllättävä Saksan ja Neuvosto-Venäjän Rapallon sopimus syntyi 1922. Suurvaltojen ratkaisut sanelivat koko ajan maamme aseman.

 

 

Näihin kaikkiin Suomi törmäsi vaarallisesti. Lopulta meillä kuitenkin oli hämmästyttävän hyvä onni.

1918-kirjan Volanen kirjoitti yhdessä demarivaikuttaja Lasse Lehtisen kanssa. Kirja piti Väinö Linnan Pohjantähti-­trilogiassaan luomaa kuvaa ”lumetarinana”, joka hämmästyttävän pitkään on peittänyt sisällissodan todelliset syyt. Kumousyrityksen kantavana voimana eivät olleet torpparit, vaan työväestö ja maatyöläiset. Torpparit enimmäkseen pysyttelivät sodasta sivussa.

 

 

Volasen kuvia kumartelematon asenne tulee terävimmin esiin C.G.E. Mannerheimin kohdalla, joka sinnikkäästi yritti rakentaa Suomen hyökkäystä Pietariin vanhan vallan palauttamiseksi Venäjälle. Mutta valkoinen kenraali A. Koltsak ei olisi hyväksynytkään Suomen itsenäisyyttä.

 

 

Mannerheim suunnitteli kesällä 1919 jopa vallankaappausta oikeistoaktivistien kanssa mutta peräytyi. Hänellä olisi ollut (Ruotsin vallan aikuisen hallitusmuodon perusteella valittuna valtionhoitajana) oikeus aloittaa yksinkin hyökkäyssota Pietariin. Mutta erityisesti Englannin suurlähettiläs E. Howard ja kenraali H. Gough varoittelivat Suomen aktivisteja syöksymästä mukaan Venäjän sisällissotaan.

 

 

Voittaneita tasavaltalaisia olivat etenkin maalaisliiton Santeri Alkio ja Kyösti Kallio sekä nuorsuomalaisten K.J. Ståhlberg, Rudolf Holsti ja Heikki Ritavuori. Rivinsä kommunisteista puhdistanut SDP oli Väinö Tannerin johdolla tukemassa tasavaltalaista hallitusmuotoa.

 

 

Kova valtataistelu käytiin myös suojeluskuntien johtamisesta. Senkin keskustavoimat lopulta voittivat oikeiston P.E. Svinhufvudin tuella. Myöhemmin myös Mannerheimin näkemykset maltillistuivat ja yhteistyö alkoi toimia.

 

 

Alkuaikojen herroja vihaavalla maalaisliitolla oli kova pula esimerkiksi ministereiksi kelpaavista henkilöistä, mutta yhteistyökumppanilla nuorsuomalaisilla ja sen seuraajalla edistyspuolueella päteviä löytyi sitä enemmän. Ståhlberg voitti presidentinvaalin 1919. Holstista tuli pitkäaikainen ulkoministeri.

 

 

Ritavuori sai maksaa hengellään, kun nuori oikeistoaktivisti ampui hänet kotiovelleen helmikuussa 1922. Sisäministeriä syytettiin muun muassa Itä-Karjalan heimosotien lopettamisesta, kun hän sulki rajat. Murhaa oli edeltänyt oikeistolehdistön vihapuhekampanja valeuutisineen häntä vastaan.
 
 

Suomen äärioikeisto oli oraalla jo 1920-luvun alussa. Volasen uusin kirja esittelee kaksi radikaalia oikeistoaktivistia: Kai Donnerin ja Elmo Kailan. Donner sekaantui vallankaappaussuunnitelmiin ja Kaila perusti toimintansa ryssävihan nostattamiseen. Kommunisteihin virallinen Suomi suhtautui kielteisesti. Välillä heitä toimi kansanedustajina, mutta välillä toiminta kiellettiin vuosiksi.

 

 

Tasavallan kehitystä vakautti suomalaisen osuustoiminnan nousu 1900-luvun alusta alkaen. Sillä oli sekä taloudellinen että henkinen merkitys kansan kohottajana ja toivon luojana. Isot maareformit tukivat kehitystä. Nämä Volanen sivuuttaa vain maininnoin.

 

 

Volasen esikuvia on tutkija George F. Kennan, joka katsoi, että ”diplomatian historia usein tulee ymmärrettäväksi vain menemällä pienimpiin yksityiskohtiin asti”.

 

 

Silloin seurataan tarkasti päivä päivältä päätöksiä tekeviä ja heidän aikalaisiaan. Kovaa työtä pelkäämättömälle se onnistuessaan antaa luotettavan kokonaiskuvan. Risto Volasen perusteelliset kirjat ovat hieno esimerkki.

 

 

Volanen oli tunnetuimpia Suomen EU-jäsenyyden vastustajia 1994, mutta nykyisin hän panee suuren painon kehittyvälle kansainväliselle yhteistyölle. Siitä hänelle kertyi pitkä kokemus Copa-Cogecan pääsihteerinä Brysselissä ja valtiosihteerinä Suomessa. Hänellä on julkisen hallinnon dosentuuri Helsingin kauppakorkeakoulussa ja Tampereen yliopistossa.