.

Suomen geopoliittinen asema 2016

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Teksti perustuu kirjoittajan esitykseen Suomen Geopoliittisen Seuran seminaarissa 14.3.2016.

 

 

 

Yhteiskuntatieteiden tohtori Risto Volanen

Suomen geopoliittinen asema 2016,

vakaa rauha vai kriisikehitys Itämerellä?

 

 

Sitten Ranskan suuren vallankumouksen Suomi kohtaa nyt kuudetta kertaa suurvaltojen välisen laajan konfliktin. Tämän päivän konflikti ilmenee Itämeren alueen lisääntyvänä sotilaallisena eskalaationa ja jännityksenä, mutta sen ajankohtaisia syitä ja seurauksia tunnetaan Suomessa varsin huonosti.

 

Siksi on syytä tarkastella, miltä Suomen geopoliittinen asema tänään näyttää.

 

 

Geopolitiikka ja universalismi

 

Geopolitiikan kannalta valtion aseman määrittää sen alueella vaikuttavien valtioiden maantieteelliset ominaispiirteet, voimatasapaino ja hyväksyntä olevalle järjestykselle.

 

Maantiede on kokonaisuus, mukaan lukien luonnon ja poliittinen maantiede sekä talousmaantiede.

 

Alueen vakautta tukeva voimatasapaino tarkoittaa, että jos yksi valtio yrittää hankkia etua muiden kustannuksella, se johtaa muiden valtioiden vastatoimien vuoksi etuilijan hyötyä suurempiin tappioihin. Toinen alueen vakautta tukeva vaihtoehto on yhden valtion ylivoima, esimerkiksi historiasta tuttu Pax Romana.

 

Alueen vakautta tukeva hyväksyntä, legitimointi, tarkoittaa alueella vaikuttavien valtioiden asenteita alueen järjestykseen sekä sen sääntöihin paikallisista sopimuksista YK:n peruskirjaan. Toinen vaihtoehto on universalismi, jossa yksi valtio tai ryhmä valtioita pyrkii saamaan muut omaksumaan käsityksensä oikeasta.

 

 

Pohjoinen kysymys

 

Itämeren alue on aina ollut ratkaisevassa asemassa suomalaisten turvallisuudelle. Napoleonin sodista alkaen pohjoinen Eurooppa on ollut geopoliittinen alue, jonka järjestyksestä suurvallat ovat sopineet omana kokonaisuutena. Samalla on sovittu Suomen asemasta, mihin myös Suomi itse on eri aikoina voinut vaikuttaa eri tavoin.

 

Ennen vuoden 1815 Wienin kongressia tehtiin Turun, Haminan ja Kielin sopimukset. Niiden mm. Bernadotten kanssa rakentamaansa tulosta Aleksanteri I perusteli kongressin aikana Englannin ulkoministeri Castlereaghille: "Kun kaikki oli kompensoitu, minun pääkaupunkini tuli asemaan, jossa sitä vastaan ei voi hyökätä, ja samalla paremmin alueelleen keskittyneellä Ruotsilla ei ollut enää mitään pelättävää. Tällä tavoin puolin ja toisin hankittiin turvallisuutta, kaikki syyt hälyttäviin keskusteluihin oli poistettu. Jos tässä eivät toteudu tasapainon periaatteet, en tiedä missä ne toteutuvat."

 

Suomen valtio siis muodostettiin vakauttamaan pohjoisen Euroopan järjestystä, joka suojasi Pietaria ja Ruotsia. Suomalaisten puolelta siihen osallistuivat Turun realistit, erityisesti Carl Erik Mannerheim, Jacob Tengström, Robert Henrik Rehbinder ja Kustaa Mauri Armfelt. Jatkossa suomalaiset omana kansallisena sivistysprojektinaan ottivat valtionsa vähitellen omaan johtoonsa ja julistivat sen itsenäiseksi.

 

Ensimmäisen maailmansodan loppuvaiheessa Suomen asemaa määrittivät itsenäistyminen, Brest-Litovskin rauha sekä suurvaltojen tunnustukset, Yhdysvaltojen ja Englannin osalta viime tingassa ennen rauhankonferenssin loppua. Pohjoisen järjestyksen ongelmaksi jäi Suomen turvallisuus idän suuntaan ja Pietarin turvallisuus lännen suuntaan.

 

Toisen maailmansodan lopulla pohjoisen Euroopan järjestys sovittiin pääpiirteissään Stalinin, Rooseveltin ja Churchillin kesken Teheranissa joulukuussa 1943. Sen jälkeen Mannerheim ja J.K. Paasikivi ratkaisivat Suomen osalta pohjoisen kysymyksen linjaamalla, että Suomi ei anna aluettaan Venäjän vihollisten käyttöön. Silloin Pietari ei ole uhattuna Suomen alueelta, Venäjällä ei ole syytä uhata Suomea eikä Suomen kautta muodostu uhkaa Ruotsiin. Tällä linjalla on jatkettu tähän päivään asti ja turvattu Suomen osalta vakaata rauhaa pohjoisessa Euroopassa.

 

Presidentti Kekkonen vielä täydensi Suomen ideaa: "Suomen ulkopolitiikan perustehtävä on kansakunnan olemassaolon ja Suomen geopoliittista ympäristöä hallitsevien suurvaltaetujen yhteensovittaminen."

 

Kylmän sodan jälkeen YYA-sopimus purettiin, Suomi liittyi Euroopan Unioniin ja vältti edelleen antamasta aluettaan käytettäväksi Venäjän mahdollisille vihollisille kuten myös puolustusvastuun ottamisen Baltiasta pysymällä sotilaallisesti liittoutumattomana – sekä edisti samalla osaltaan Yhdysvaltojen vastuunottoa Baltiasta Naton kautta. Ruotsi toimi EU:n, Naton ja Baltian maiden kohdalta samalla tavoin kuin Suomi. Baltian maat liittyivät Euroopan Unioniin sekä Natoon presidentti Clintonin ja presidentti Jeltsinin sopimuksella Helsingissä maaliskuussa 1997, mitä seurasi samana keväänä laajempi Naton ja Venäjän neuvoston perustamissopimus. Itämeren vakaan rauhan kannalta tulos oli hyvä, ja alueen pienten maiden kannalta koko historian paras.

 

Kylmän sodan jälkeen kansainvälisessä politiikassa toteutui Yhdysvaltojen ylivoima ja universalismi, joka alkoi heijastua myös Suomeen. Valtioneuvoston selonteon 2001 mukaan: "Kylmän sodan päättymisen käynnistämät muutokset Euroopan turvallisuuspoliittisessa tilanteessa ovat luonteeltaan syvällisiä ja pysyviä…. Valtioiden toimintaa ohjaa entistä enemmän yhteinen arvoperusta sekä samankaltaiset yhteiskunnalliset ja taloudelliset tekijät." Jatkossa alkoi Nato-yhteistoimintakykyisyyttä korostava puolustusvoimien kehittämislinja.

 

Joitakin vuosia myös sanottiin modernin maailman verkottumisen ja kyberulottuvuuden ohittavan valtioiden merkityksen myös kansalaisten turvallisuudelle. Varsin pian kuitenkin todettiin, että myös verkottuneet järjestelmät ankkuroituvat sekä materiaalisesti että sisällön tuottamisessa reaalisiin maantieteellisiin paikkoihin, joissa valtioilla on vastuu ja valta – ja niistä on tullut keskeinen osa myös valtioiden keskinäisiä suhteita.

 

Suomen ulkopolitiikassa korostettiin geopoliittista perustaa, kun vuoden 2004 selonteko totesi suurvaltojen suhteiden merkityksen sekä vakauspolitiikan ensisijaisuuden: "Venäjän EU-, Nato- ja Yhdysvaltain suhteiden sekä EU:n ja Yhdysvaltain suhteen kehityksellä on suuri merkitys Itämeren alueen turvallisuudelle." "Pohjois-Euroopan turvallisuuden ja vakauden edistäminen säilyy Suomen turvallisuus- ja puolustuspolitiikan ensisijaisena tavoitteena."

 

 

Itämeren vakaan rauhan lähtökohdat

 

Presidentti Sauli Niinistö on ottanut Suomen turvallisuuspolitiikkaa kuvaamaan sattuvan termin "aktiivinen vakauspolitiikka". Hänen viimeisin geopoliittinen tilannearvionsa oli uudenvuoden puheessa: "Vakauspolitiikan lähtökohdat ovat Itämeren alueella kohtuullisen hyvät. Valtioilla ei ole alueellisia vaatimuksia toisiltaan ja valtioiden sisäinen poliittinen tilanne on vakaa. Kuin itsestään leimahtavaa pesäkettä ei siis ole, vaikka laajemmat jännitteet tänne heijastuvat."

 

Geopoliittisesti tämä tarkoittaa, että alueen valtioiden rajoilla on jatkuvasti niiden keskinäinen hyväksyntä. Tähän voi yhtyä, mutta ajatusta voi myös täydentää.

 

Talousmaantieteen kannalta Itämeren vaikutusalueen 90 miljoonan asukkaan hyvinvointi perustuu häiriöttömään kauppamerenkulkuun. Esimerkiksi Suomen viennistä se muodostaa yli 90 prosenttia, ja Itämeren osuus myös Venäjän öljyn ja kokonaisviennin volyymista on noin 40 prosenttia. Sotilaallinen kriisi Itämerellä alueella estäisi kaikkien kauppamerenkulkua ja johtaisi alueen kymmenen valtion kansantaloudet kriisiin, mukaan lukien Venäjä.

 

Sotilaallis-maantieteellisessä reaalimaailmassa Itämeren alueella ei kenellekään ole mahdollista aloittaa sotilaallista kriisiä aiheuttamatta omalle kansantaloudelle korvaamatonta vahinkoa.

 

Itämeren sotilaallisten mukaan lukien merellisten voimasuhteiden sekä talousmaantieteen yhteinen tarkastelu vahvistavat siis käsitystä alueen vakaasta voimatasapainosta ja sen hyväksynnästä, koska kumpikaan osapuoli ei voi hyötyä toisen kustannuksella aiheuttamatta itselleen suurta vahinkoa.

 

Näistä syistä Baltian maiden turvallisuus ja Venäjän/Pietarin talous ja turvallisuus ovat kuin kaksi rinnakkaista ruutitynnyriä, jotka kumpikin räjähtävät, jos toinen sytyttää naapurin tynnyrin. Alueella on kummankin etuun ja uhkaan perustuva riskien tasapaino eli erityisen vahvat vakaan rauhan edellytykset.

 

Itämeren alueen vakaata rauhaa varmistaa sen valtioiden kuuluminen eri yhdistelmin kansainvälisiin sopimuksiin, erityisesti Yhdistyneisiin Kansakuntiin, Euroopan Unioniin ja Natoon, jotka osaltaan varmistavat vakauden häirinnästä häiritsijälle seuraavan vastavaikutuksen.

 

Itämeren alueen vakaan rauhan geopoliittiset edellytykset ovat siis hyvät.

 

Tästä huolimatta sotilaallinen jännitys on noussut Itämerellä. Sillä on taustansa jo Ukrainan kriisiä edeltävältä ajalta, mutta viime vuosina se on vauhdittunut, vaikka ei ole vielä ilmennyt sotilaallisen voiman keskityksinä. Se on kuitenkin ilmennyt sotilasliikenteen lisääntymisenä ja siihen liittyvinä riskitilanteina sekä voimannäyttöinä harjoituksissa kuten myös poliittisella tasolla. Seuraava eskalaation laadullinen askel on toteutumassa Suomen ja Ruotsin Naton isäntämaasopimuksissa sekä Yhdysvaltojen valmistelemissa sotilaallisissa harjoituksissa Suomen ja Ruotsin maaperällä.

 

Menossa oleva sotilaallinen eskalaatio johtaa, jos sen annetaan jatkua, sotilaalliseen kriisiin tai suurvaltojen sopimaan hätäratkaisuun, jolla on seurauksia myös alueen pienille valtioille.

 

Jotta ongelman voisi ratkaista, on tiedettävä mikä se on.

 

 

Vakauspolitiikka ja universalismi.

 

Ensiksi. Vaikka Suomi ei liittynyt Natoon ja vaikka EU:n perussopimuksen avunantolauseke hyväksyy tiettyjen jäsenvaltioiden turvallisuus- ja puolustuspolitiikan luonteen, Suomi ja erityisesti osa maan eliitistä on ollut paavillisempi kuin paavi itse sitoutumisessa noiden järjestöjen universalismiin. Siitä on seurannut passiivisuutta oman geopoliittisen ympäristön erityispiirteiden tunnistamisessa ja sen edellyttämässä omaehtoisessa aloitteellisessa toiminnassa idän ja lännen suhteen. Se taas on edesauttanut Ukrainan ja Syyrian kriisien horisontaalista eskalaatiota pohjoiseen Eurooppaan lisääntyneen jännityksen muodossa.

 

Samaan suuntaan on vaikuttanut myös universalismin toinen ominaisuus yleistää yksi konflikti kaikkialle. Emme hyväksy Venäjän toimintaa Ukrainassa ja Krimillä. Se ei kuitenkaan saa merkitä konfliktilähtöisen politiikan korostamista Itämerellä vaan paremminkin aktiivisen vakauspolitiikan vahvistamista ongelmien torjumiseksi kotinurkilla.

 

Suomen kannalta on keskeistä vahvistaa kansallisen turvallisuuspolitiikan geopoliittisten perusteiden laajaa tuntemusta, mikä vahvistaa edellytyksiä aktiivisen vakauspolitiikan toteuttamiselle.

 

 

Baltian ongelmat ja sotilaallinen eskalaatio

 

Toiseksi. Seuraamme Suomessa hyvällä syyllä tarkoin Venäjän liikkeitä ja linjauksia, mutta meillä ei nyt juurikaan tunnisteta, mitä osassa amerikkalaista puolustuspoliittista ja sotilassektoria ajatellaan Itämeren alueesta. Tarkoittamani ajattelu ei vielä ole koko kuva, mutta konkreettisista toimista päätellen vaikuttaa yhä enemmän tapahtumien kulkuun.

 

Esimerkiksi tuoreet amerikkalaiset RAND-yhtymän ja CSIS:n tutkimukset kertovat, että Nato ei pysty puolustamaan Baltian maita, jos mahdollinen - joskaan ei kovinkaan todennäköinen - Venäjän hyökkäys kohdistuisi niitä vastaan. Nämä kaksi raporttia heijastavat Yhdysvalloissa jo pitkään jatkunutta alan johtavien ryhmien keskustelua. Tästä kysymyksenasettelusta seuraa Yhdysvaltojen ja Naton kannalta kaksi ongelmaa.

 

Ensimmäinen huoli koskee suoranaisesti Baltian maiden turvallisuutta. Toinen amerikkalainen huoli on se, että Venäjä voisi Baltiassa konventionaalisin asein osoittaa läntisen turvallisuusjärjestelmän heikkouden ja romahduttaa sen uskottavuuden. Tässä ajattelussa äärimmäisyys on lännen turvallisuusjärjestelmän ydinasesuojan uskottavuuden haastaminen asettamalla kysymys, uhraisiko Yhdysvallat New Yorkin esimerkiksi Narvan puolustamisen vuoksi.

 

Kun Venäjällä on huolena Pietarin sekä Venäjän meriyhteyksien turvallisuus ja lännellä joukko Baltian turvallisuushuolia, tästä on merkittävältä osalta seurannut nyt näkyvä eri tasojen sotilaallinen eskalaatio. Eskalaatioon kuuluu aina kaksi osapuolta, ja kuten edellä totesin, nyt Yhdysvaltojen ja Naton puolella seuraavaksi portaaksi on tulemassa mahdollisuus fyysiseen etenemiseen Suomeen ja Ruotsiin. Se on alullaan Naton isäntämaasopimuksina sekä Yhdysvaltojen harjoituksina kohdistettuna kumpaankin maahan.

 

Tässä ajattelussa Suomi ja Ruotsi olisivat Naton ja Yhdysvaltojen käytettävissä mahdollisessa Baltian sotilaallisessa kriisissä. Vastaavasti Venäjän kannalta sen mahdollisten vihollisten eteneminen Suomeen ja Ruotsiin on Pietariin ja toisaalta Venäjän meriteihin kohdistuva lisääntyvä uhka. Julkisuudessa on ollut tietoja Venäjän ohjusjärjestelmien kehittämisestä vastaamaan tähän uhkaan, mihin taas Natossa parhaillaan pohditaan vastatoimia.

 

 

Poliittisen johdon vastuu

 

Nyt etenevän Itämeren sotilaallisen eskalaation perusteet ovat kuitenkin täysimääräisen geopoliittisen analyysin ja johtopäätösten kannalta kestämättömät. Ne mm. erottavat operatiiviset sotilaalliset tekijät ja talousmaantieteen tavalla, joka ei vastaa todellisuutta. Jos ylin valtiollinen poliittinen johto päättää sotilaallisesta toiminnasta, se ei aloita toimintaa, jonka viennin estymisen kautta mullistavat seuraukset ajaisivat kriisiin sekä oman kansantalouden että johdon itsensä.

 

Mutta vaikka Itämeren alueesta tehtyjä analyysejä ja johtopäätöksiä voidaan kritisoida, niitä on tehty tahoilla, joiden sana painaa. Siksi suomalaisen diplomatian tulisi jälleen nähdä sekä mahdollisuus että velvollisuus oman kansakunnan ja alueelle vaikuttavien suurvaltojen näkemyksiä ja etuja yhteensovittavaan diplomatiaan.

 

Itämeren sotilaallisen jännityksen lisääntymisen yksi syy on siinä, että se on jäänyt liiaksi sotilasammattilaisille ilman koko maastaan vastaavan poliittisen johdon riittävää ohjausta ja diplomatiaa. Erillisessä sotilaallisessa maailmassa tehdyt laskelmat ovat liian suppea näkökenttä päättämään 90 miljoonan ihmisen hyvinvoinnista ja rauhasta, jonka vakauden jatkossakin turvaa parhaiten alueen todellisen voimatasapainon, maantieteen ja hyväksynnän yhteisvaikutus.

 

Tällaisesta ylimmän valtiollisen johdon kokonaisvastuun ja sotilaallista ratkaisua ehdottavien suhteesta mm. presidentti Obama puhui viime viikolla ilmestyneessä The Atlantic -lehden haastattelussa. On ilmeistä, että Itämeren alueeseen vaikuttavien valtioiden ylikuormitettujen valtionjohtojen keskuudessa ei vielä ole kiinnitetty riittävästi huomiota sotilaalliseen kehitykseen Itämerellä. Se on kuitenkin perusteltua tehdä tässä vaiheessa, kun on mahdollisuudet painaa jarruja. On esimerkiksi varmaa, ettei Berliinissä innostuta sotilaallisen kriisin kehittymisestä omalle rannikolle.

 

Siksi Itämeren alueen kaikkien kymmenen valtion poliittisten johtajien tulisi nyt ottaa alueen turvallisuus ja hyvinvointi suoraan vastuulleen. Lisäksi on tarpeellista, että Suomessa ja kaikissa Itämeren maissa myös talouselämä herää seuraamaan, mitä alueen sotilassektoreilla tapahtuu. Vaikka Suomi voisi pysyä Itämeren alueen sotilaallisen kriisin ulkopuolella, se joka tapauksessa veisi kriisiin maan talouden viennin estymisen vuoksi.

 

Kuten jo edellä todettiin, alueen vakaa turvallisuus voi yhteisten sääntöjen lisäksi perustua joko yhden ylivoimaan tai kaikkien voimatasapainoon. Itämerellä kukaan ei voi saavuttaa sellaista sotilaallista ylivoimaa, joka turvaisi vakauden. Sotilaallinen voimatasapaino ja hyväksyntä taas voidaan saavuttaa hyvin erilaisilla volyymeilla. Kummallekin osapuolelle on epärationaalista, kallista ja yhä vaarallisempaa antaa eskalaation jatkua kohti vakavaa kriisiä.

 

Sotilaallisen eskalaation jatkuessa sen loppupeli on tahaton tai tahallinen sotilaallinen konflikti tai ydinaseilla uhkaaminen, mikä johtaisi suurvaltojen sopimukseen myös alueen pienten valtioiden asemasta.

 

Tässä tilanteessa vakauspolitiikan aktiivisuus merkitsee Suomen aloitteellisuutta Itämeren alueen eri tasojen sotilaallisen eskalaation hillitsemiseksi ja kääntämiseksi de-eskalaatioksi eli liennytykseksi. Tältä pohjalta on mm. perusteltua harkita Itämeren alueeseen vaikuttavien valtioiden turvallisuus- ja yhteistyökonferenssin järjestämistä.

 

 

Suomen uskottavuus

 

Kolmas Suomen nykyisen edellytyksiltään vakaan geopoliittisen aseman riski liittyy Suomeen itseensä. Suomen turvallisuuspolitiikka nojaa uskottavaan puolustukseen ja sotilaalliseen liittoutumattomuuteen, mutta reaalinen puolustusvoimien kehittäminen on jo pitkään mitä erilaisimmin perusteluin suuntautunut integroitumiseen Naton ja Yhdysvaltojen järjestelmiin.

 

Suomen ulkopoliittisen johdon julkisista linjauksista huolimatta emme tiedä tarkoin, millaiset ovat viime vuosien kehityksen jälkeen Naton ja Yhdysvaltojen sekä toisaalta Venäjän Suomeen kohdistamat odotukset kriisitilanteessa. Kun nykyiset kriisit voivat olla hyvin nopeita, niiden ensimmäisten hetkien toimenpiteet joka tapauksessa joudutaan ennalta ohjelmoimaan joka suunnalla tällaisten odotusten pohjalta. Väärinarviointien välttämiseksi Suomen turvallisuuspoliittisen linjan selkeyttä on aihetta voimistaa sekä kotimaassa että ulkomailla ja pitää huoli siitä, että konkreettiset hankkeet ovat sen mukaisia.