NATO -arvion tarkastelua

 

 

 










Viime perjantaina julkistettiin ”Arvio Suomen mahdollisen NATO –jäsenyyden vaikutuksista”. Sen parasta antia on tämän hetken kuva sotilaallisen eskalaation kärjestä Itämerellä sekä selkeä viesti Nato -jäsenyyden vaikutuksista. Epämukava puute kansainväliseen jakeluun mevässä tekstissä on epätarkkuus ja virheellisyyskin viimeisen runsaan kymmenen vuoden Suomen ulkopolitiikan sekä paikoin kansainvälisen kehityksen tarkastelussa. Mukana on myös runsaasti teknistä informaatiota, jota seuraavassa ei käsitellä.

 

 

Nykyinen tilannekuva

 

Arvion tämän hetken Itämeren kilpavarustelun kuva on tuore ja antaa taustaa myös viime aikojen uutisille.

 

 

Venäjän kannalta katsoen sen ”keskeisiin uhkakuviin maan luoteisosissa kuuluvat pääsyn turvaaminen Pietariin eli ’pohjoiseen pääkaupunkiin’ ja sen puolustaminen sekä maan pyrkimys suojella kaikin keinoin ydinpelotettaan ja pohjoista laivastoaan Murmanskin rannikolla… Maan ilmapuolustus keskittyy pohjoisnavan yli tulevia uhkia vastaan… Maahyökkäyksen estäminen on uuden Arktisen prikaatin tehtävä, joka parhaillaan perustetaan Alakurttiin, Murmanskin eteläpuolelle, lähelle Suomen rajaa.”

 

 

Naton kannalta katsoen ”Venäjä on korvannut strategisen puskurivyöhykkeen, jonka se menetti Baltian maiden liityttyä Natoon, kehittämällä vahvan taistelualueen eristämiskyvyn (A2/AD) Kaliningradin ympärille”. ”Se pakottaa Naton harkitsemaan raskaan kaluston ennakkovarastointia Baltian maihin ja lisää tarvetta entistä pysyvämpien taisteluosastojen sijoittamiseen niihin. Nato painottaa…. kykyään toimittaa täydennyksiä Baltian… kiertämällä Kaliningrad, mahdollisesti Ruotsin ja Suomen kautta.” Tähän voi myös liittää alan keskustelussa esiintyvän huolen Naton uskottavuudesta sekä tarpeesta saada Ruotsista ja Suomesta syvyyttä mahdollisiin sotatoimiin Baltiassa.

 

 

Kumpikin puoli katsoo toisen olevan aloitteellinen. Käytännössä sitä on vaikea tunnistaa, sillä kilpavarusteluun kuuluvat toimenpiteet jotka sekä vastaavat toisen puolen toimenpiteisiin että ennakoivat niitä. Pari viikkoa sitten amerikkalaisen Donald Cookin ja venäläisten hävittäjien kohtaamisessa oli kysymys amerikkalaisen ohjustentorjunta-aluksen ja Kaliningradiin liittyvän Venäjän ilmavoiman kohtaamisesta. Pian alkavat Yhdysvaltojen sotaharjoitukset Suomessa taas liittyvät amerikkalaisten tarpeisiin päästä toimimaan Suomessa. Eri puolustushaarojen pienehköt yksiköt ovat riittävän suuria testaamaan omia ja suomalaisa järjestelmiä.

 

 

Toisin sanoen Venäjä pelkää Pietarin, Murmanskin ja meriyhteyksien puolesta ja Nato sekä Yhdysvallat pelkäävät Baltian turvallisuuden sekä Naton uskottavuuden puolesta. Samaan aikaan Yhdysvallat toimii Itämerellä yhä enemmän myös omin päin ohi Naton. Sekä Nato että Yhdysvallat tarvitsevat nyt paikallisia sotilaallisia kumppaneita eli Ruotsia ja Suomea.

 

 

Kummallakin puolella pohditaan sekä seuraavia askeleita että loppupeliä. Nato -arvion rankin lause on ”että Baltian maiden joutuessa hyökkäyksen kohteeksi Nato voisi olla pakotettu turvautumaan ydinaseilla uhkaamiseen”. Tämän skenaarion kuulin vuosi sitten merkittävältä henkilöltä myös Washingtonissa, tosin niin että ensimmäinen uhkaus kuultaisi Moskovasta.

 

 

Lähihistoria

 

Nykyisten ongelmien ratkaisemiseksi on tiedettävä miten ne ovat syntyneet. Viime aikoina tavallinen tapa on ollut aloittaa Ukrainan kriisistä. Nato -arvio aloittaa toisesta maailmansodasta, mutta kertomuksessa on ongelmia.

 

 

Sekä jatkosodan loppuvaihe että rauhan alkuvaihe ovat laajoja kysymyksiä, ja niissä on olemassa Pekka Visurin kaksi tuoretta tutkimusta Rytin ja Mannerheimin sekä Paasikiven ja Mannerheimin yhteistyöstä noina ajanjaksoina.

 

 

Historiasta voi esittää erilaisia painotuksia, mutta kylmän sodan jälkeisestä Baltian järjestelystä kuva on selkeästi puutteellinen: ”Vaikka Venäjän johto käytti kovia sanoja ja uhkasi pakotteilla, mikäli Naton laajeneminen ulottuu Baltian maihin, maiden liittyminen ei kuitenkaan merkittävästi huonontanut niiden Venäjä-suhteita.” Tosiasiassa presidentti Clinton ja presidentti Jeltsin sopivat Baltian maiden Nato –jäsenyydestä Helsingissä maaliskuussa 1997, ja sitä seurasi sopimus, jossa Nato lupasi rajoittaa tukikohtiaan idässä. Sen tulkinnoista kiistellään nyt, mutta jos tuota sopimuskokonaisuutta aletaan unohtaa lännessä on vaara, että niin käy myös idässä.

 

 

Talven 1997 Baltia –sopimus on Pietarin lisäksi Itämeren nykyisen ongelman ydinkysymys. Sen toimivuutta monet epäilivät, ja siksi Suomea jo 1997 pyydettiin ottamaan vastuuta Baltiasta. Pian samaan suuntaan alkoi vaikuttaa myös se, että Yhdysvallat suuntautui pois myös pohjoisesta Euroopasta. Sitä korvaamaan alettiin rakentamaan Natoon ja Yhdysvaltoihin nojaavaa Baltian-Pohjolan ryhmittymää, joka voisi vähitellen sulautua Natoon.

 

 

Geopoliittisesti katsoen kylmän sodan jälkeen Itämerelle muodostui voimatasapaino, jossa idän tai lännen painon muuttuminen vahingoittaisi myös etuilijaa itseään. Itse asiassa aivan aluksi Suomessa kannettiin huolta Yhdysvaltojen mahdollisesta vetäytymisestä ja sen aiheuttamasta tyhjiöstä. Siksi Suomessa ja Ruotsissa mm. vältettiin meno mm. Baltian sotilaallisiin hankkeisiin, jotka olisivat antaneet väärän viestin Yhdysvalloille ja Venäjälle.

 

 

Nato -arvion kertomus Suomen viime vuosikymmenen yhteistyönvaraisesta ulkopolitiikasta on melko etäällä todellisuudesta. On totta, että Paavo Lipposen II hallituksen vuoden 2001 selonteon mukaan ”Valtioiden toimintaa ohjaa entistä enemmän yhteinen arvoperusta sekä samankaltaiset yhteiskunnalliset ja taloudelliset tekijät."

 

 

Kuitenkin jo Vanhasen I hallituksen vuoden 2004 selonteko totesi suurvaltojen suhteiden merkityksen sekä vakauspolitiikan ensisijaisuuden: "Venäjän EU-, Nato- ja Yhdysvaltain suhteiden sekä EU:n ja Yhdysvaltain suhteen kehityksellä on suuri merkitys Itämeren alueen turvallisuudelle." "Pohjois-Euroopan turvallisuuden ja vakauden edistäminen säilyy Suomen turvallisuus- ja puolustuspolitiikan ensisijaisena tavoitteena."

 

 

Silloinen pääministeri Matti Vanhanen kuvaa Ulkopolitiikka kirjassaan, miten Suomessa presidentti Putinin kelmikuun 2007 Münchenin ”jo riittää” -puheen jälkeen todettiin hallituksen realistisen linjan perusteiden kestävyys – ja mm. päätettiin puolustusmäärärahojen korottamisesta neljässä vuodessa neljänneksellä. Perjantain Nato -arviosta ja tutusta 080808 –retoriikasta poiketen Heikki Talvitie kertoo paikan päällä olleena Myrskyn silmässä –kirjassa Georgian hyökänneen ja voi myös havaita, miten ulkoministeri Stubb teki vaikeaksi Etyjin välitysmahdollisuudet. Venäjälle edullisen ratkaisun sanelivat sitten Yhdysvaltojen ja Ranskan presidentit.

 

 

Yllättävä on Nato -arvion moneen kertaa toistama väite, että ”Suomi asianmukaisen poliittisen harkinnan jälkeen luopui liittoutumattomuuspolitiikastaan vuonna 2007”. Tuon vuoden hallitusohjelmassa esiintyvä synonyymeinä sanat ”liittoutumattomuus” sekä ”sotilasliittoihin kuulumattomuus”. Esimerkiksi pääministeri Sipilä kommentoi sen mukaisesti juuri Nato –arviota. Hänen hallituksensa ohjelmassa sanotaan, että ”Suomi on sotilasliittoon kuulumaton maa…” Pääministeri Sipilän lausunnossa sama asia oli perjantaina muodossa: ”Oma ajatteluni oikeastaan sai vahvistusta raportista, että tämä hallitusohjelman linjaus on hyvä ja Suomelle toimiva eli liittoutumattomuus, mutta pidämme yllä valmiutta.”

 

 

Joissakin kohdissa Nato -arvion argumentointi kulkee niin, että jäsenyydestä kyllä seuraisi vaikeuksia, mutta Nato auttaisi niihin vastaamisessa. Silloin tietenkin kysyy, onko tarpeen hankkia vaikeuksia vain siitä syystä, että Nato auttaisi niiden ratkaisussa.

 

 

Tämä vuosikymmen

 

Tämän vuosikymmenen alussa Venäjä jatkoi itsetietoisena, Presidentti Obama aloitti Venäjän reset –politiikan, mutta vaihtoi sen pian reassurance –politiikaksi. Se pyrki rauhoittamaan Baltian maita ja Puolaa liian lähentymisen pelosta sekä ohjuspuolustussuunnitelmaan tehdyn muutoksen vuoksi.  Käytännössä se johti myös uuteen aktiivisuuteen Baltian-Pohjolan-Nato/USA:n yhteistyön vahvistamiseksi.

 

 

Kun Suomessa aloittivat samoihin aikoihin Kataisen hallitus ja presidentti Niinistö, muuttui myös Suomen politiikka entistä aktiivisemmaksi tekniseen integroitumiseen sekä yhteisiin harjoituksiin menoon monin eri nimikkein ja perusteluin. Kotimaassa valtamedia on tukenut ja suojannut sitä viime aikoihin asti. Myös Venäjä on ollut liikkeellä koko ajan tunnisti pian, mistä tuulee. Kenraali Makarov sanoi sen kesäkuussa 2012. Jo vuosikymmenen alusta vähitellen voimistunut sotilaallinen eskalaatio Itämerellä sai sitten vauhtia helmikuussa 2014 alkaneesta Ukrainan kriisistä.

 

 

Itämerellä lisääntyvän jännityksen reaalisena pohjana ovat kuitenkin jatkuvasti osapuolten huolet Pietarista ja Baltiasta, jotka ovat eskaloituneet samassa tahdissa sapelinkalistelujen kanssa. Voi sanoa, että vaikka Suomen ulkopoliittinen johto on hyvin perustein pitänyt yhteyttä Venäjän johtoon, olemme menettäneet vuosia ilman varsinaista kaikkiin osapuoliin suuntautuvaa todella aktiivista vakauspolitiikkaa ja horisontaalisen eskalaation hillitsemistä. Siihen tarjoaisi jatkuvasti mahdollisuuden asianmukainen Itämeren alueen selkeä geopoliittinen analyysi, joka pitää sisällään sekä sotilas- että talousmaantieteen.

 

 

Itämeren geopoliittisen analyysin lähtökohta on, että alueen talous- ja sotilasmaantieteessä Pietari ja Baltia ovat kuin kaksi rinnakkaista ruutitynnyriä. Jos toinen sytyttää toisen, omakin tynnyri räjähtää. Siksi Itämerellä on jo nyt vakauden perusteet. Kummallakin on kaikki syy pitää sitä yllä kohtuullisten volyymien tasolla eikä antaa eskalaation kehittyä kalliiksi ja vaaralliseksi kaikille osapuolille. Tämä on edelleen hyvä lähtökohta aloitteelliselle suomalaiselle diplomatialle.

 

 

Suomessa Naton jäsenyyttä kannattavien ajatus on viime vuosikymmenen alusta kulkenut niin, että on mentävä Natoa ja Yhdysvaltoja niin lähelle, ettei ole paluuta. Uusi Nato –arvio kertoo sen nyt julkisesti, että se tie on kuljettu loppuun. Amerikkalaisten kanssa ollaan teknologisessa lukituksessa. Olemme myös mukana lännen puolella Itämeren sotilaallisessa eskalaatiossa, ja se jatkuu nyt Yhdysvaltojen kolmen puolustushaaran tulona Suomeen harjoittelemaan.

 

 

Tässä tilanteessa maan natomieliset ymmärrettävästi odottivat kehotusta laittaa töpseli seinään. Nyt tämä selkeästi läntisin silmälasein tehty Nato -arvio sanoo, että käyttäkää järkeänne. Siinä pistorasiassa on sellainen jännite, että syttyy tulipalo.

 

 

Mitä nyt tehdään?

 

Vähintä, mitä Suomi voi tehdä on välttää omalta osalta osallistumista Itämeren alueen vakauden horjuttamiseen ja sotilaalliseen eskalaatioon - olemalla sanoin ja teoin selkeä omasta sotilaallisesta liittoutumattomuudestaan.

 

 

Toinen kohta on tehdä aktiivisesta vakauspolitiikasta aktiivista.

 

 

Suurstrategian muuttaminen

 

Nato –arvion varsinaiset johtopäätökset ovat järeää luettavaa. Ne tiivistyvät esimerkiksi seuraavissa muotoiluissa.

 

 

”Jos Suomi – ja Ruotsi – jättäisivät Nato-jäsenyyshakemuksen, se olisi strategisesti erittäin merkittävä asia paitsi kyseisille hakijamaille myös koko liittokunnalle. Pohjimmiltaan kyse olisi suurstrategian muuttamisesta, joka vaatii huolellista harkintaa. Pienet maat eivät usein muuta ulkopolitiikkansa perussuuntaviivoja. Niille jatkuvuus on merkittävämpi asia kuin suurvalloille. Mikä tahansa muutos vaatisi myös sisäpoliittista yksimielisyyttä, jotta se nähtäisiin oikeutettuna sekä kotimaassa että ulkomailla.”

 

 

”Siirtymä olisi luonteeltaan geopoliittinen ja strateginen, yhtä merkittävä kuin esimerkiksi Ruotsin päätös ryhtyä puolueettomaksi maaksi noin parisataa vuotta sitten tai Puolan liittyminen Natoon 90-luvun loppupuolella. Nämä olivat kauaskantoisia päätöksiä, jotka muuttivat maiden asemaa poliittisina ja strategisina toimijoina. Toisin sanoen päätös liittyä Natoon ei olisi pelkkä Suomen Nato-kumppanuuden asteittainen laajennus.”

 

 

”Mutta Suomen (ja/tai Ruotsin) Nato-jäsenyyteen Venäjä reagoisi; geopoliittinen muutos olisi niin suuri, ettei Moskova voisi jättää sitä huomiotta. Suomen ja Venäjän suhteet kärsisivät huomattavasti ja poliittinen reaktio olisi ankara…”

 

 

Huomio kiintyy ”suurstrategian muuttamiseen” ja Ruotsiin ”noin parisataa vuotta sitten”. Suurstrategia tarkoittaa suurvaltojen voimasuhteiden muutosta pohjoisessa Euroopassa tai oikeastaan pohjoisella maapallolla. Kun Norja on jo Natossa muodostuisi Venäjän rajalle yhtenäinen Yhdysvaltojen-Pohjolan-Baltian vyöhyke, ja Venäjä jäisi mottiin sekä Suomenlahdella että pohjoisilla merillä. Historiasta ei ole tietoa, että tällainen muutos suurvaltojen voimasuhteissa olisi tapahtunut ilman sotimista tai sopimista.

 

 

Viittaus Ruotsiin historiaan liittyy myös suoraan Suomeen. Kummankin geopoliittinen asema määriteltiin Napoleonin sotien aikana ja vahvistettiin Wienin kongressissa 1815. Se tapahtui järjestelyssä, jonka eri yhdistelmin sopivat Aleksanteri I, Ruotsin kruununperillinen Bernadotte, Englannin ulkoministeri Castlereagh ja suomalaiset ”Turun realistit” eli Carl Erik Mannerheim, Jakob Tengström ja Kustaa Mauri Armfelt kannattajineen.

 

 

Osa uudenajan alun ”Pohjoista ratkaisua” oli muodostaa uusi autonominen Suomen suuriruhtinaskunta Pietarin suojaksi ja myös Tukholman rauhoittamiseksi, koska itse Venäjä ei suoraan laajentunut Ruotsin maarajalle tai venäläistänyt Suomea. Sadan vuoden aikana suomalaiset valtasivat sivistysprojektina oman valtionsa ja julistivat sen itsenäiseksi joulukuussa 1917.

 

 

 

Samalla muodostui uudelleen sekä Suomen että Pietarin turvallisuusongelma. Kolmen sodan jälkeen Mannerheim ja Paasikivi ratkaisivat ongelman niin, ettei Suomi anna aluettaan Venäjän vihollisten käyttöön eikä siis ala itse Venäjän viholliseksi. Se on turvannut vakaan rauhan yli 60 vuotta, eikä kenelläkään ole argumenttia, miksi tätä vakautta pitäisi vaarantaa.

 

 

Nato –arvion Suomi-Ruotsi osuus on mielenkiintoinen, mutta ei koko kuva. Tukholmassa ei liene ensimmäiseksi innostusta ajatuksesta, että yhteisen Nato –jäsenyyden kautta Ruotsi pääsisi jälleen sotilaallisesti maarajalle naapuriksi Venäjän kanssa.

 

 

Nato –arvion ajattelu muistuttaa nyt vuosia 1918 ja 1919, jolloin länsivalloista löytyi pienempiä herroja usuttamaan Venäjää vastaan, mutta vastuullinen valtionjohto kaikissa suurvalloista varoitti Suomea käyttämästä hyväksi Venäjän heikkoutta. Riippumatta millainen hallinto Venäjällä on, mottiin joutuneena se ennemmin tai myöhemmin yrittäisi murtautua siitä ulos. Arvion mukaan paine voisi suuntautua erityisesti Baltian maihin, ja sitä ne eivät ole koskaan ymmärtäneet.

 

 

Suomalainen ja ruotsalainen turvallisuuspoliittinen keskustelu tapahtuu ajankohtana, jolloin pohjoismaiden päämiehet matkustavat Washingtoniin tapaamaan presidentti Obamaa. Historian havinaa on valinnassa, menevätkö he hakemaan tukea konfliktiin vai liennytykseen. Liennytyksen edellytyksenä on kummankin osapuolen huolen syvällinen ymmärtäminen ja alueen sotilas- ja talousmaantieteeseen perustuvan tasapainon rakentaminen alenevalla sotilaallisten voimien volyymien tasolla – niin että kumpikin osapuoli hyväksyy sen.

 

 

Se merkitsee myös paluuta siihen myös Wienin kongressin ajasta alkaneeseen suurvaltojen perinteeseen, että pohjoinen kysymys voidaan sopia ja vakaus turvata omana kokonaisuutenaan vaikka muualla maapallolla olisikin ongelmia. Kansalaisena on kaikki syy kannattaa presidentti Niinistön esittämää ajatusta arktisesta huippukokouksesta Suomen puheenjohtajavuotena. Kun asiat nyt Itämerellä kehittyvät kiihtyvällä vauhdilla, olisi merkittävää että sen valmistelu turvallisuuspolitiikan osalta voitaisi aloittaa välittömästi ja muodostaa näin foorumi pohjoisen Euroopan tilanteen hallitsemiseksi.