Johdantoa demokraattiseen ihmiseen ja valtioon

500 vuotta. Luther ja keisari Wormsin valtiopäivillä

 

500 vuotta sitten 16. huhtikuuta 1521 Martti Luther saapui Wormsin valtiopäiville. Seuraavina päivinä häntä kuulusteltiin valtiopäivien istunnossa. Kyseessä oli myös yksi ratkaisevista askelista demokraattisen ihmisen ja hänen demokraattisen valtionsa kehityshistoriassa.

 

Valtiopäivät oli avattu tammikuun 10. päivänä 1521. Itse keisari Kaarle V kutsui Lutherin sinne kuultavaksi ja maallisesti tuomittavaksi. Runsaat kolme vuotta aikaisemmin Luther oli aloittanut uskonpuhdistuksen naulaamalla tunnetulla tavalla teesinsä Wittenbergissä. Viikkoa ennen valtiopäivien avausta paavi Leo X oli julistanut Lutherin pannaan, ja nyt oli kysymys ajan maallisen vallan tuomiosta, jonka keisari julisti Wormisin ediktillä 25. toukokuuta.

 

 

 

Voi vain surra, että kirkkona toimimme uskonpuhdistuksen merkkivuosina samaan tapaan kuin samaan aikaan valtiona sen omina  merkkivuosina. Kumpikaan ei oikein rohjennut kertoa tahollaan ainutlaatuista historiaansa nykyajan vastuullisesti vapaan ihmisen ja demokraattisen valtion synnyssä. Siitä olisi nyt paljon apua, kun tällainen ihminen ja tällainen valtio ovat taas haastettuna.

 

 

Mitä siis tapahtui?

 

Noin 1500 vuotta aikaisemmin eli ajanlaskun alun aikoihin vanha Rooma kärsi ensimmäiset suuret tappionsa pohjoisessa germaaneja ja etelässä arabeja vastaan. Rajansa saavuttanut maailmanvalta ei enää selvinnyt vanhalla tasavaltalaisella hallinnolla tai kulttuurilla. Ratkaisuna oli keisarius.

 

Julius Caesarin ottopoika Octavianus varmisti asemansa ja sai Augustuksen arvon 27 eKr.. Hänen kuolemaansa 14. jKr mennessä uuden vallan tueksi rakennettiin Platonin Timaios -teoksen mukainen kultti, jossa keisari edustaa ja toteuttaa mikrokosmoksessa eli maan päällä ihmisten keskuudessa ja mielissä taivaallisen makrokosmoksen rationaalia ja siksi oikeaa järjestystä.

 

Mutta samaan aikaan läksi liikkeelle toinen eli Jeesus Nasaretilaisen-Paavalin-Augustinuksen projekti, jonka ideana oli saada ihmisen psyyke suoraan Jumalan armosta oikeaan tai ”vanhurskaaseen” järjestykseen ja sitten nämä tervesieluiset ihmiset rakentamaan sekasorronkin keskelle oma yhteisönsä, seurakunnan, kristikunnan tai ”Jumalan valtakunnan”.

 

Kuten tunnettua Paavalin-Augustinuksen projekti voitti ja Augustuksen hävisi. Keisari Konstantinus kääntyi kristinuskoon vuonna 312. Vuonna 380 kristinuskosta tuli Roomassa ainoa sallittu uskonto, mutta valtakunta jakautui heti sen jälkeen länteen ja itään. Itäinen osa kesti vuoteen 1453, mutta läntinen hajosi. Vuonna 410 länsigootit valtasivat Alarikin johdolla Rooman ja 70 vuotta myöhemmin viimeinen Länsi-Rooman keisari Romulus Augustus kukistui.

 

Keisarin vallan sorruttua läntiseen Eurooppaan syntyi valtatyhjiö ja sen seurauksena poliittinen ja uskontojen sekasorto. Sen keskellä läntinen kristikunta sitten nousi keskeisesti Raamatun latinankielisen Vulgata -käännöksen ja kirkkoisä Augustinuksen teologian varassa, ja se kehittyi eräänlaisina kansanomaisina herätys- ja luostariliikkeinä. Se myös vähitellen veti tuekseen Kreikan Isokrateen ja Rooman Ciceron seitsemän vapaan taiteen septem artes liberales koulutuksen - kreikkalaisen ”paideian” tai roomalaisittain ”humanitaksen” kehittämiseksi. Kirkkoisä Augustinuksen teologian mukaisesti tarkoittaa vakaasti tai oikealla tavalla käytännön viisasta, oikeudenmukaista, maltillista ja kohtuullista, urheaa sekä kristillisenä ihmisyytenä lähimmäisenrakasta ihmistä - siis vanhurskasta kuten Mikael Agricola asian oivaltavalla vaikka nykyajan kannalta vaikeasti tavoiettavalla aikansa suomenkielen oikeaa ja viisasta yhdistävällä sanalla.

 

Tämän päivän Euroopan alueella kristillinen kehitys tapahtui vuosisatoja paikallisten yhteisöjen kautta aatteellisesti Paavalin-Augustinuksen-Isokrateen projektina. Sen luoteisosaan muodostui Karolingien suvun johtama laajeneva tietoisesti kristillinen "Civitas Dei" -valtakunta, jossa myös ensimmäisenä alettiin puhua kuulumisesta Eurooppaan ja eurooppalaisiiin. Sen Kaarle –kuninkaan Rooman piispa kruunasi jouluyönä 800 keisariksi suojelemaan koko läntistä kristikuntaa Bysanttia ja sen kapinaliikkeenä syntynyttä ja nousutta Islamia vastaan. Jo runsaat 40 vuotta myöhemmin Kaarle Suuren valtakunta kuitenkin jaettiin hänen poikiensa kesken kolmeen osaan, nykyiseen Ranskaan johtaneeseen valtakuntaan sekä pian pienempiin ruhtinaskuntiin jakautuneisiin Italiaan ja Saksaan. Ranskan rinnalla myös Englanti alkoi saarellaan kehittyä valtiona.

 

Näin läntisen kristikunnan ja Euroopan peruspiirteeksi tuli ihmisen kristillinen ja sitä tukeva kreikkalais-klassinen sivistyminen vastuulliseen vapauteen sekä siitä väistämättä seurannut poliittinen jakautuminen suurempiin ja pienempiin lopulta demokraattisiin valtakuntiin.

 

Kaarle Suuren valtakunnan hajoamisen jälkeen ensimmäisen suuren yrityksen koko Euroopan keskusvaltaan ja yhdentämiseen teki Rooman piispa. Itä-Rooman keisari pyysi vuonna 1096 paavi Urbanus II:lta apua islamia vastaan. Näin paavista tuli koko läntisen kristikunnan mobilisoija lukuisille suurille ja pienille ristiretkille, joissa ajettiin moninaisia omia etuja sekä itäisen kristikunnan Bysanttia että Islamia vastaan - ja myös käännytettiin miekan avulla monia vielä pakanallisia eurooppalaisia heimoja kuten lopulta myös suomalaiset.

 

Ristiretkien aikana islamilaisilta oppineilta länteen uudelleen löydetyt Platonin ja Aristoteleen teokset taas tarjosivat mahdollisuuksia argumentoida paavin edustavan ylintä tietoa reaalisesti olemassa olevista universaaleista ideoista ja olemuksista ja niiden mukaisesta johtajuudesta maan päällä. Paavin juristit alkoivat myös kehittää kanonista oikeutta, jonka mukaan paavi on pyhän Pietarin lisäksi myös Rooman keisarin laillinen perillinen. Sen todistamiseksi tuli myös väärennettyä asiakirjoja, minkä sitten reformaation ajan oppineet paljastivat.

 

Jo vuonna 1075 paavi Gregorius VII tunsi itsensä tarpeeksi vahvaksi haastamaan keisarin, jolle oli Kaarle Suuren ajoista jäänyt sananvaltaa kirkon asioihin. Kuten tunnettua, Saksan kuningas ja jatkossa Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan keisari Henrik IV joutui kirkonkiroukseen, teki Canossan matkansa ja hänen pojanpoikansa tuomittiin mestattavaksi.

 

Paavin vahvistuminen jatkui ja otteet kovenivat. Ensimmäinen inkvisitio perustettiin vuonna 1184 ja vuonna 1229 se vakiintui paavin päätöksellä Dominikaani veljesten johtoon. Vuonna 1302 paavi Bonifacius VIII lopulta julisti ”Unam Sanctum” bullassa olevansa ylin hengellinen ja maallinen hallitsija Euroopassa tai paremminkin maailmassa – minkä paavi perui virallisesti vasta 1871. Vielä vuonna 1493 paavi Aleksanteri VI jakoi “Inter caetera” -bullalla koko Euroopan ulkopuolisen maailman Espanjan ja Portugalin kesken.

 

Paavin ja keisarin kiistan varjossa kansallisvaltio Ranska oli kuitenkin koonnut voimansa. Se oli alkanut vähitellen kehittyä jaetun Kaarle Suuren valtakunnan osasta. Samoihin aikoihin alkoi myös Englannin kehitys, joka kulminoitui aluksi vuoden 1215 Magna Chartaan, jota vastaan paavi protestoi koska vain hän edusti maanpäällä tietoa universaalista oikeasta. Ranskan kuningas Filip IV:llä oli vähitellen riittävästi voimaa ja kannatusta paavin haastamiseen, ja tämä asetettiin vuonna 1309 noin 70 vuodeksi Avignoniin arestiin Ranskan kuninkaan valvontaan.

 

Keskiajan eurooppalainen politiikka oli siis keisarin ja paavin taistelua Euroopan herruudesta, mitä nousevat Ranska ja Englanti käyttivät oman liikkumavaransa kehittämiseen – samalla kun etenkin Saksassa sadat pienet liikkumavaraa etsivät ruhtinaskunnat ja kaupungit toivat siihen oman lisänsä.

 

Keisari ei kuitenkaan antanut periksi. Vuonna 1440 Pyhän Saksalais-roomalaisen keisarikunnan johtoon tulleet Habsburgit ottivat aloitteen käsiinsä. Kruununperijöiden avioliitot suunniteltiin hyvin ja kun vuonna 1519 Espanjan kuninkaasta tuli Kaarle V:n nimellä keisari, hänellä oli valmiiksi runsaat suorat omistukset – ja ohjelmana Euroopan yhdistäminen ”Respublica Christiana” -dynastiana, jossa vallitsisi yhteinen ”Dominium Mundi”. Samoihin aikoihin eli 1517 Saksassa alkoi kuitenkin Martti Lutherin uskonpuhdistus eli paluu Paavalin-Augustinuksen teologiaan, alkoi haastaa ja horjuttaa sekä keisaria että paavia.

 

Kysymys oli siitä, että sekä paavi että keisari perustelivat valtaansa sanomalla Rooman keisarin ideologiaa seuraten olevansa taivaallisen makrokosmoksen edustajia maan päällä, mitä paavi vielä täydensi sanomalla saaneensa siihen testamentin - ja Luther oli eri mieltä.

 

Kaarle V ja Luther projekteineen sitten kohtasivat 1521 Wormsin valtiopäivillä, eikä Luther antanut periksi (kuvassa). On vaikea sanoa, minkä verran Saksin vaaliruhtinas Fredrik Viisas tunsi teologiaa, mutta varmaan hän tunnisti, että kun hän suojelee Lutheria miekallaan tämä puolustaa häntä kynällään.

 

Paavi ja keisari kilpailivat Euroopan herruudesta, mutta heidän valtansa legitimiteetti perustui siis pohjimmiltaan samaan argumenttiin. He olivat Platonin oppia soveltaneen Augustuksen perillisinä kosmisen rationaalin järjestyksen edustajia ja sen mukaisen oikean järjestyksen toteuttajia maan päällä. Paaville arvovaltaa toi myös keskiajan platonistisen teologian argumentti edustaa itse Jumalaa maan päällä. Sillä valtuudella saattoi myös myydä aneita Rooman uuden kirkon rakentamiseen ja luvata palkkiona maksajan synnit anteeksi. Euroopan historian uusi aika alkoi, kun tämä argumentointi törmäsi ensin Lutherin uskonpuhdistukseen ja sitten uuteen eli tieteelliseen metodiin ja sitä seuranneeseen valistukseen.

 

Martti Lutherin Paavalin-Augustinuksen perinteen elvyttänyt argumentti ”yksin uskosta, yksin armosta, yksin sanasta” oli todella vallankumouksellinen, koska se haastoi sekä paavin maallisen ja hengellisen vallan perustelun. Sehän tarkoitti, että ihminen asioi suoraan Jumalan kanssa eikä tarvitse välikäsiä kuten paavia. Mutta se antoi myös kuninkaiden valtioille sekä saksalaisille ruhtinaille ja kaupungeille ideologisen argumentin sekä paavia että keisaria vastaan, koska myös keisarin vallan perustana oli väite edustaa universaalia järjestystä maan päällä. 

 

Tässä vaiheessa kuninkaita ja ruhtinaita ei vielä haitannut se, että he pian itsekin turvautuivat samaan keisarin käyttämään argumenttiin. Vaikka Napoleon lopetti vanhan Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan vuonna 1806, sen perustana ollut argumentti vahvisettiin keisarillisen ja kuninkaallisen vallan perustaksi vielä Napoleonin sotien jälkeisessä rauhassa Wieninin kongressissa 1815.

 

Lutherin vuoden 1517 uskonpuhdistuksen seurauksena oli paavin ja keisarin liittoutuminen protestantteja vastaan ja sitten katkera kolmekymmentävuotinen sota siitä kenellä on valta Euroopassa. Kuten tunnettua siinä Ruotsilla Kustaa II Adolfin johdolla ja suomalaistenkin voimin oli oma merkittävä roolinsa. Ruotsin valtiopäivät eivät kuitenkaan heti innostuneet. Lupa heltisi vasta, kun kuningas kysyi haluatteko sotia paavia ja keisaria vastaan kotimaan kamaralla vai Saksassa.

 

Sota päättyi uskonpuhdistuksen voittoon eli paavin ja keisarin vallan tappioon vuoden 1648 Westfalenin rauhassa. Se perusti suvereenin eli paavista ja keisarista riippumattoman valtion sekä maallisissa että kirkollisissa asioissa. Se taas perusti nykyäänkin maailman järjestyksen perustana olevat suvereenit kansallis- eli ”Westfalenin valtiot” ja näiden sopimukset kansainvälisen oikeuden perustana. Suvereenin valtion sisällä taas jatkui suvereenien kansalaisten kehittyminen ja näiden hyväksymän perustuslain mukainen demokraattinen valtion sekä nykyaikaisen talouden syntyminen.  

 

Uudella ajalla tätä pitkän sivistyshistorian tuloksena syntynyttä suvereenia kansalaista ja hänen suvereenia demokraattista valtiotaan ja talouttaan ovat horjuttaneet monet uudet universalistiset kuten marxilaiset ja nykyiset post-marxilaiset ideologiat jotka keisarin tai paavin tavoin asettuvat suvereenin demokraattisen ihmisen ja valtion yläpuolelle edustamaan universaalia oikeaa – ja samalla ovat pyrkineet hajoittamaan suvereenin ihmisen psyyken ja hänen valtionsa perustana ihmismielissä usein tiedostamattomana olevaa kristillista kieltä ja sivistyshistoriaa.

----------------

Kuva: Anton von Werner 1877, Luther Wormsin valtiopäivillä 

 

Wormsin edikti ja Heikki Ylikankaan huti

 

500 vuotta sitten keisari Kaarle V julisti Wormsin valtiopäivillä tuomionsa Martti Lutherille eli Wormsin ediktin:

”Haluamme, ettei kukaan teistä majoita, ota asumaan, syötä, juota tai pelasta edellä mainittua Martti Lutheria eikä sanoin tai teoin, salaa tai julkisesti anna hänelle minkäänlaista apua, tukea, turvaa tai avustusta, vaan minne tahansa näette hänen ilmaantuvan tai saapuvan ja voitte saada hänet kiinni, ottakaa hänet vangiksi ja lähettäkää hyvin vartioituna luoksemme…”

 

”…Hänen omaisiaan, sukulaisiaan… suojelijoitaan ja kannattajiaan sekä heidän irtainta ja kiinteätä omaisuuttaan tulee teidän kohdella seuraavalla tavalla: teidän on taltutettava heidät sekä otettava haltuunne heidän tavaransa ja käytettävä ne omiin tarkoituksiinne ja pidettävä kenenkään estämättä, paitsi jos he osoittavat uskottavasti, että he ovat hylänneet väärän tien ja saaneet paavillisen anteeksiannon…”

 

"… Kiellämme kaikkia teitä… ostamasta, myymästä, lukemasta, säilyttämästä, kopioimasta tai painamasta yllä mainitun Martti Lutherin kirjoituksia, jotka pyhä isämme on kironnut… Lisäksi teidän tulee polttaa tulessa tai jollain tavoin hävittää ja tuhota… kaikki yllä määrätyt myrkytetyt Lutherin kirjoitukset ja kirjat.”

 

Se aloitti toden teolla kamppailun demokratiaan johtaneen reformoidun Euroopan ja paavillisen keisarillis-monarkistisen vallan välillä.

 

Lutherin 17.-18. huhtikuuta 1521 tapahtuneen kuulustelun jälkeen hänen olinpaikkansa ei ollut yleisessä tiedossa, ja monet uskoivat hänen kuolleen. Saksin vaaliruhtinas Fredrik Viisas oli kuitenkin järjestänyt hänelle turvapaikan Wartburgin linnaan. Siellä Luther aloitti raamatun kääntämisen saksaksi. Hänellä oli kannatusta saksalaisilla alueilla, eivätkä keisari tai paavi päässeet siellä heti hänen kannattajiinsakaan paljoa käsiksi. Mutta mm. Habsburgien suoraan hallitsemissa Alankomaissa monille kävi huonosti roviolla.

 

Kuten tunnettua uskonpudistuksen ja paavin konflikti oli tullut julkiseksi kolme vuotta aikaisemmin 31. lokakuuta 1517 Lutherin naulaamista 95 teesistä. Eikä kysymys ei ollut vain aneista. Viisi ensimmäistä teesiä esittivät Paavalin-Augustinuksen-Lutherin teologian ytimekkäästi tavalla, josta nykyiset poliitikot ja viestintätoimistot voisivat ottaa oppia:

 

1. Kun Herramme ja Mestarimme Jeesus Kristus sanoo: Tehkää parannus jne., niin hän tahtoo, että uskovaisen koko elämä on oleva parannusta.

2.Tätä sanaa ei voida ymmärtää sakramentillisesta parannuksesta, so. siitä rippi- ja sovitustoimesta, jonka papit virkansa mukaisesti suorittavat.

3.Kuitenkaan se ei myöskään tarkoita yksinomaan sisäistä katumusta, sillä ei voida ajatella mitään sisäistä katumusta, joka ei samalla vaikuttaisi kaikkea näkyvää lihan kuolettamista.

4.Sen tähden kestääkin Jumalan rangaistus siihen asti, kunnes ihminen itse tuomitsee itsensä (se on todellinen sisäinen parnannus), nimittäin siihen asti, kun on käyty sisälle taivaan valtakuntaan.

5.Paavi ei tahdo eikä voi antaa anteeksi mitään muita synnin rangaistuksia kuin niitä, joita hän oman harkintansa tai kirkollisten säädösten mukaan on määrännyt.

 

Max Weber sanoi 1900 -luvun alussa, että “…nykyajan ihminen ei kykene parhaalla tahdollaankaan kuvittelemaan sitä merkitystä, joka uskonnollisilla tietoisuudensisällöillä on ollut käyttäytymiselle, kulttuurille, ja kansanluonteelle.” Nykyään samasta asiasta puhutaan identiteettipolitiikkana, jossa nyt ovat hätää kärsimässä ne, jotka eivät käsitä sitä vieläkään.

 

Augustinuksen teologiaa ytimekkäästi tiivistäen teesiensä aluksi Luther sanoi nykykielellä, että kristillisestä uskosta seuraa kyky viisauden, oikeamielisyyden, maltillisuuden ja kohtuullisuuden, urheuden ja hyväntahtoisuuden ohjaamaan käytännölliseen järkeen – ja sen mukaisesti elävien yhteiskuntaan. Eikä siihen päästä kertomalla synneistä katedraalin tunnustuskopissa kuuntelevalle pastorille puhumattakaan ostamalla aneita.

 

Max Weberin vuoden 1904-1905 analyysi reformaation vaikutuksesta talouteen on järkeen käyvä, sillä hyveellinen kohtuullinen elämä johtaa siihen, että työstä jää jotakin säästöönkin. Ja sen voi sitten käyttää mm. tuotannon kehittämiseen. Mutta Weber ei halunnut tunnistaa, että myös demokratia edellyttää hyveellisiä, viisaita ja vapaita kansalaisia. Ilmeisesti tuossa vaiheessa Immanuel Kantin ja John Locken valistus vaikutti jo niin paljon, että Weberkin otti demokraattisen ihmisen luonnon lahjana niin, ettei siihen ole tarvittu 1500 vuoden kristillistä sivistyshistoriaa – eikä tarvita jatkossakaan.

 

Joka tapauksessa Wormsin ediktin jälkeen alkoi tapahtua. Paavin ja keisarin auktoriteetin kiistäminen sopi myös monille pohjoisen Saksan, Englannin ja Pohjoismaiden monarkeille. Paavi iski takaisin jesuiittojen voimin ja keisari asein. Vuoden 1555 Augsburgin uskonrauha oli vain välirauha. Seuraavan vuosisadan alussa syntyivät Euroopassa evankelinen unioni ja katolinen liiga. Joitakin vuosikymmeniä rauha säilyi, kun keisaria valinneiden Saksan vaaliruhtinaiden äänet menivät tasan protestanttien ja katolisten välillä Böömin pidättyessä äänestämästä.

 

Lopulta vuonna 1618 Prahassa synty käsirysy paikallisten protestanttien ja keisarin edustajien välillä. Siinä vaiheessa Ruotsissa Kustaa Vaasasta alkanut reformaatio oli jo niin pitkällä, että sillä oli voimia puolustaa sekä itseään että Euroopan protestantteja. Näin alkoi kolmekymmentävuotinen sota, joka hajanaista Saksaa halunneen katolisen Ranskan tuella päättyi 1648 protestanttien voittoon Westfalenin rauhassa.

 

”Kenen maa, sen uskonto” muuttui viime vuosikymmeniin asti kantaneeksi valtioiden suvereenisuudeksi niiden omalla alueella. Mutta protestanttisissa valtioissa siitä seurasi myös jokaisen ihmisen henkilökohtaisen suvereenisuuden eli vastuullisesti vapaan demokraattisen ihmisen opetus – kristillisenä ja myös siitä kasvaneena maallisena kansansivistyksenä.

 

Lopulta syntyivät kestävällä tavalla demokraattiset Yhdysvaltojen, Englannin, Pohjoismaiden ja Hollannin valtiot näyttäen tietä muillekin. Mutta sitä ennen tapahtui paljon myös Ruotsissa eli myös Suomessa. Wormsin valtiopäivien vuonna 1521 Kustaa Vaasa alkoi kapinan Tanskaa vastaan ja 1523 hänet kruunattiin itsenäisen Ruotsin kuninkaaksi.

 

Suomessa Pietari Särkilahti palasi 1523 tai 1524 opintomatkaltaan Euroopasta.  Hän alkoi julistaa Turussa uskonpuhdistuksen oppeja, ja hänestä tuli pian ajan kirkon korkeaan virkaan arkkiteini.

 

Kustaa Vaasa toteutti Ruotsin uskonpuhdistuksen ”puhtaan uskon” Västeråsin valtiopäivillä vuonna 1527. Martti Skytestä tuli 1528 ensimmäinen Turun piispa ilman paavin vahvistusta. Mikael Agricola pääsi 18-vuotiaana nuorukaisena hänen sihteerikseen. Siitä alkoi hänen tiensä uskonpuhdistuksen toteuttajaksi sekä suomenkielen ja mielen nostajaksi Suomessa. Siitä kehitettiin lopulta ainutlaatuisen upea eurooppalaisen sivistysprojektin erityinen muoto eli itsenäinen Suomen tasavalta.

 

Professori Heikki Ylikangas on osaltaan muistanut Kustaa Vaasan kapinaa puoli vuosituhatta sitten ja selittänyt sitä perinteiseltä marxilaiselta pohjalta. Kustaa oli hänelle yksi ajan kuninkaallisista roistoista, ja epäilemättä Kustaan menetelmät eivät juuri poikenneetkaan vastustajien keinoista. Mutta sen lisäksi Ylikankaan mukaan taloudellisista tekijöistä johtuen sama ”Valtiotyyppi toteutui samanlaisen kehityksen seurauksena likimain samoihin aikoihin kaikkialla Euroopassa…” Vähänkin Euroopan historiaa tunteva tietää, että tämä väite on kyllä Suomessa ideologialtaan tyypillinen, mutta ei pidä paikkaansa.

 

Esimerkiksi Thomas Ertman on vertailevassa historiassaan osoittanut, että reformaation jälkeen eurooppalaiset valtiot kehittyivät kolmeen suuntaan. Reformaation välttäneillä eteläisillä alueilla kehittyi perinnöllinen absolutismi, ja Englannissa sekä pohjoismaissa kehittyi perustuslaillinen byrokratia, jonka selittää näiden alueiden reformoidun väestön kyky mobilisoitua paikalliselta tasolta kontrolloimaan valtionsa monarkkia. Se taas esti militaristisen ja korruptoituneen aateliston todellisen vallan näiden valtioiden johdossa.

 

Ruotsin monarkiassa perustuslaillinen byrokratia realisoitui myöhempien kuninkaiden talonpoikien tuella suorittamaan aateliston vallan kukistamiseen ja nelisäätyisiin valtiopäiviin. Uskonnollisesti ja poliittisesti hajanaisen Saksan valtiorakenteita Thomas Ertman luonnehtii reformaation jälkeen absoluuttiseksi byrokratiaksi, mikä osaltaan selittää sen myöhempiä vaikeita vaiheita.

 

Epäilemättä Suomessa tavallinen Ylikankaan tapainen historiakäsitys on yksi syy siihen, että Suomen valtion tavoin myös kirkko kulki kuin anteeksi pyydellen juhlavuotensa 2017 alkaen. Mutta toinen syy on myös ollut polvilleen meno mm. Immanuel Kantin valistuksen teesin edessä, että ihminen on luonnon lahjana demokraattinen eikä siis ole tarvinnut eikä tarvitse vastuullisesti vapaaksi ihmiseksi tulemiseen kristillistä sivistyshistoriaa. Näin myös Wormsin valtiopäivät ja Martti Lutherin teesien sisältö ovat jääneet unohduksiin – kaikkine nykyään ihmisen ja demokratian ongelmina näkyvine seurauksineen.

 

Mitä on olla eurooppalainen?

 

Usein sanotaan, että eurooppalainen henki on kotoisin Jerusalemista, Ateenasta ja Roomasta. Mutta mitä se tarkoittaa? Kysymys on nyt erityisen ajankohtainen.

 

Kirjoitin pääsiäisenä kotisivulle joitakin artikkeleita tapahtumien kulusta 2000 vuotta sitten, ja se laajeni luontevasti siihen, mitä tapahtui ennen tuota pääsiäistä ja sen jälkeen.

 

Paradoksaalisesti Euroopan synnyn ja nuoruuden historian osalta tilanne on saman tapainen kuin Suomen historian. Varsin yleisesti seurattu Edward Gibbonin 1700 –luvun politiikkaa palvellut tarina Roomasta ja sen jälkeisestä ajasta Euroopassa on varsin etäällä todellisuudesta ja siinä on paljon aukkoja. Lisäksi nykyisen suomalaisen kulttuurihegemonian pohjalta varsin vähän sekä arvostettu omaa todellista historiaa että seurattu muualla käytävää keskustelua eurooppalaisuuden perusteista.

 

Viime aikoina aatehistoriallisessa keskustelussa on näkynyt paljon viittauksia Karl Jaspersin "Achsenzeitiin" eli Axial Ageen siis akseli- tai käänneaikaan esimerkiksi Jürgen Habermasin, René Girardin, Robert N. Bellahin töissä. Se tarkoittaa vuosien 800-200 eKr. välistä jaksoa, jolloin läpi maapallon nousivat esiin nykyäänkin tunnistettavat sivilisaatiot: konfutselaisuus, hindulaisuus, buddhalaisuus, klassinen Kreikka ja Israelin suuret profeetat – ja lopulta myös Eurooppa ja eurooppalaisuus.

 

Näin on palattu Max Weberin kysymykseen, ”millaisen tapahtumaketjun seurauksena juuri länsimaissa esiintyy kulttuuri-ilmiöitä, jotka edustavat yleismaailmallisesti merkittävää kehityssuuntaa” – ja ovat nyt haastettuna?

 

Seuraavassa on johdantoa tämän kysymyksen pohdintaan. Ainutlaatuisen hienon eurooppalaisuuden muodon eli Suomen historian osalta se jatkuu "Suomen synty" ja "Nuori Suomi" kirjoissa.

 

Vanha Kreikka ja kristikunta

 

Sana Europa tulee kreikkalaisesta mytologiasta ja nykyisen alueen nimenä se esiintyy ensin Herodotoksella 400 -luvulla eKr. Mutta vasta 1200 vuotta myöhemmin, siis vuoden 800 jKr. tienoilla eli enismmäisen Rooman jälkeisen keisarin Kaarle Suuren aikoihin maanosan luoteisosassa alettiin puhua Euroopasta ja ”meistä” eurooppalaisina. 

 

Eurooppaa ja kristinuskoa sen rakentajana ei voi riittävästi ymmärtää ilman klassista eli 400 eKr. luvun Kreikkaa, jonka luoman roomalais-hellenistisen kulttuuriin keskelle ne syntyivät ja alkoivat kehittyä – sekä toisaalta toivat ratkaisun aikansa kriisiin ja toisaalta ottivat sitä parasta avukseen.

 

Ajattelun alalla eniten kristilliseen Eurooppaan vaikuttaneet vanhan Kreikan filosofit olivat Platon ja hänen oppilaansa Aristoteles sekä kasvatustieteilijä Isokrates. Matkan varrella hidän filosofiansa käsitteet ovat olleet keskeinen osa kristillistä teologiaa, vaikka läntisen kirkon kehitys perustuikin pitkään keskeisesti aikansa filosofian tuntevaan mutta kristillisen omaperäiseen Augustinuksen teologiaan. Kuten tunnettua, myös läntiseen kirkkoon Platon ja Aristoteles löydettiin uudelleen ristiretkien aikana keskiajan teologian valtavirraksi - mistä taas Luther otti uskonpuhdistuksesa etäisyyttä korostamalla jälleen Paavalin ja Augustinuksen ajattelua.

 

Seuraavassa kuitenkin näkökohtia vanhasta Ateenasta sellaisena kuin ajanlaskun alun Rooma ja Jerusalem ne kohtasi - liittäen kuitenkin mukaan joitakin tämän päivän kannalta konkretisoivia näkökohtia. 

 

Platon

Hyvä näkökulma klassisen Kreikan ja sitä seuranneen Rooman ajattelun perusteisiin on Platonin teos ”Timaios”. Sen mukaan maailma jakautuu universumin ja luonnon muodostamaan ”makrokosmokseen” sekä ihmisen ja yhteiskunnan ”mikrokosmokseen”. Makrokosmoksessa kaikki on oikein ja harmonista, sillä se toimii maailman luoneen Demiurgin alkuperäisten rationaalien ”ideoiden” ja lakien mukaisesti.

 

Platonin mikrokosmoksen eli ihmisen ja yhteiskunnan epävakaus ja muut ongelmat taas johtuvat siitä, että niiden osalta tapahtui luomistapahtumassa virhe. Parempi aine loppui kesken ja mikrokosmosta varten sitä piti kaapia sekoitusta astian reunoilta. Siksi psyyken eli sielun kolme osaa – järkevä, tunteva ja thymos – joutuivat epäjärjestykseen. Samoin kävi valtiolle ja sen osille.

 

Platonin mukaan sielun järkevä osa voi käsittää makrokosmoksen rationaalin järjestyksen ja siksi sen tulisi hallita sielun muita osia. Vastaavasti valtiomiesten tulisi makrokosmoksen rationaalit ideat tuntevien filosofien avustamana muokata sekä kansalaisten sielut että valtio oikeaan järjestykseen, eli toteuttaa niissä ”dikaiosyne”, jatkossa latinaksi ”iustus”. Platonin "Lait" -teoksen mukaan valtiomiehen tärkein tehtävä on kansalaisten sielujen hoito eli niiden ja niitä muokkaavan kasvatuksen ja kulttuurin pitäminen tämän oikean järjestyksen mukaisena.

 

Tämä voi tuntua tänään erikoiselta, mutta viime vuosisadan alkuun asti Euroopassa paavin, keisarin ja kuninkaiden legitimiteettiä eli vallan hyväksyttävyyttä perusteltiin Platonin Timaioksesta alkaneella argumentilla. Vastaavasti uusimman ajan Euroopassa on jatkuvasti elinvoimaisia valtio- ja oikeusopillisia perinteitä (mm. post-marxilainen, uus-kantilainen ja oikeuspositivistinen) joiden mukaan kaikissa ihmismielissä on luonnon antamana perimmiltään samanlainen järki tai pyrkimys, jonka tuntemisen perusteella "asiantuntija" voi asettua parlamentaarisen demokratian yläpuolelle. 

 

Platonin "Valtio" -teoksessa on myös kuvaus sielun epäjärjestyksestä, mikä ilmenee maltillisuuden eli  ”sophrosynen” puutteena. Leontios ei kyennyt hillitsemään itseään, ja Platon kommentoi: ”Voihan usein muulloinkin huomata..., että kun himot väkisin ahdistavat ihmistä vastoin hänen järkeään, hän soimaa itseään ja on kiukkuinen tuolle itsessään olevalle pakottajalle, ja tässä kaksintaistelussa hänen thymoksensa liittoutuu hänen järkensä kanssa.” Tämä järjen ja himojen lisäksi sielussa oleva kolmas osa ”thymos” tarkoittaa omanarvontuntoa tai itsekunnioitusta, johon vetoamalla valtiomieskin voi koettaa saada kansalaiset toimimaan järkevästi.

 

Epäilemättä Platonin Leontioksen kertomus muistuttaa Paavalin Roomalaiskirjeen kuvausta hänestä itsestään, kun teitää mitä järki ja laki vaativat mutta ei vaan saa itseään toimimaan sen mukaisesti - ilman armosta saatua "Iustus facere" eli suomalaisittain uskon vanhurskautta.

 

Platon omisti sophrosynelle myös Kharmides-dialogin, jonka mukaan itsehallinnan perustana on järki ja itsetuntemus seuraten vanhoja kreikkalaisia ja Sokrateen elämänohjeita ”Tunne itsesi” ja ”Vältä äärimmäisyyksiä.” Jatkossa Aristoteles rakensi onnelliseen elämään johtavan hyveteoriansa äärimmäisyyksien välttämisen eli ”kultaisen keskitien varaan”. Ihminen voi saavuttaa voimakkaan elämyksen jonkin tarpeen äärimmäisellä tyydytyksellä, mutta silloin menetetään tavallisesti ja ehkä tuskallisestikin jokin muu hyvä. Hyveiden avulla etsitään tarpeiden tyydytyksen tasapainoa, josta rakentuu "eudaimonia" paras mahdollinen elämän kokonaisuus.

 

Aristoteles

Aristoteles oli Platonin tunnetuin oppilas, mutta hän oli myös opettajansa kriitikko. Hän kritisoi opettajansa rationalistista etiikkaa ja viestintäpolitiikka, joka mm. oli kieltänyt tunteita kiihottavan draaman ihannevaltiossa.

 

Myös Aristoteleelle sielun pääosat olivat rationaalinen ja emotionaalinen puoli. Hänestä kuitenkin hyvään elämään johtavat hyveet muodostettiin yhdistämällä rationaali ja tunteva aines eikä alistamalla emootiot järjen ohjaukseen. Platonin Sokrateen mukaan ”hyve on tietoa”. Aristoteleen mukaan ”Sokrates arveli hyveiden olevan järjen käsityksiä (sillä hänen mukaansa ne ovat tietämisen muotoja), mutta meidän mukaamme ne esiintyvät yhdessä järjen kanssa.” Tämä on Aristoteleen ”Nikomakhoksen etiikkansa” suuri teema erityisesti toiminnan perustana olevan "praktisen päättelyn" analyysissa. Toiminnan tavoitteen muodostamisessa on hänen mukaansa kysymys järjen ja tunteiden ”vihkimisestä” eli yhtymisestä toisiinsa.

 

"Käytännöllisen päättelyn" eli tavoitteiden ja keinojen muodostamisen ja sen perusteella toimimisen tarkka analyysi Aristoteleen filosofiassa tulee monin tavoin esiin myös hänen "Politiikassaan." Jo silloin keskeiseen kysymykseen lakien ja hallitsijan harkintavallan suhteesta Aristoteles tunnistaa lakien ensisaijaisuuden mutta myös harkintavallan tarpeen samoilla perusteilla kuin John Locke parlamentaarisesti ja oikeudellisesti kontrolloituna: "... lakien tulisi olla ensisijaisia ja hallituksen tulisi ohjata vain niitä asioita, joihin lait eivät sovellu täsmällisesti siitä syystä, että yleisen periatteen on vaikea kattaa kaikkia erityistapauksia."

 

Aristoteleen käsitys toiminnasta tulee hyvin esiin myös hänen runousopissaan ”Poetiikassa”. Alkuperäisessä Dionysoksen pukin eli ”tragoksen” uhraamisen kultissa yleisö kiihotettiin ajan tarjoamin keinoin – kuten viinin, eläinten repimisen tai alastomuuden avulla – ottamaan emotionaalisesti vastaan uhritoimituksen papillisen ”johdattajan” sanoma.

 

Kun Aiskhylos, Sofokles ja Euripides toivat Dionysoksen kulttiin johdattajan rinnalle keskustelemaan toisen ja kolmannen henkilön, sen luonne muuttui näyttämöllä toiminnan jäljittelyksi, draamaksi. Aristoteles analysoi draaman toimivan ihmisen väärään tietoon tai tietoisuuteen perustuvaa traagista virhettä ”hamartiaa” ja sen vaikutuksia yleisöön.

 

Siinä missä Platon pyrki kieltämään draaman ja karkottamaan runoilijat, Aristoteles poetiikassaan analysoi myönteisessä hengessä runouden ja draaman puhdistavaa vaikutusta ”katharssista”. Tähän liittyy draaman sivistävä vaikutus: tragediassa yleisö voi elää läpi käytännöllisen päättelyn virheen eli hamartian, nähdä sen traagisen seuraukset ja oppia siitä saamalla tunteilleen ”katharssiksena” eli puhdistumisena saada niille järkevää sisältöä - eli sivistyä.

 

Draaman muoto on tunnetusti saanut erilaisia tulkintoja läpi historian. Fridrich Nietzschen esittämä kritiikki suuntautui vanhan Kreikan Dionysoksen kulttiin tuotuun järkevien ihmisten dialogiin ja siitä alkaneeseen teatterin kehitykseen kohti aristotelista länsimaista draamaa tai tragediaa. Nietzschen ohjelma oli paluu klssaista Kreikkaa aikaisempaan aikaan, ja sitä sitten yritettiinkin 1930 -luvun Saksassa. Marxilainen Bertold Brecht puolestaan kehitti eeppistä teatteria, joka pysrkii paljastamaan toimijoiden väärän ”porvarillisen tietoisuuden” ja korvaamaan sen ihmisen ”lajiolemuksen” mukaisella kommunismiin suuntautuvalla tietoisuudella.

 

Isokrates

Klassisen Ateenan vaikutuksista myöhempään kehitykseen unohdetaan usein sen kasvatusoppi, erityisesti Isokrateen kehittämänä. Platonin Valtio sinänsä oli suuri kasvatusprojekti uuden universaalin rationaalin tasapainon saamiseksi sekä ihmisen psyykessä että itse valtiossa.

 

Isokrates oli Platonin oppilas ja Aristoteleen aikalainen, joka puolestaan kehitti ihmisen psyyken oikeaan järjestykseen tähtäävän, psyyken kaikkia osia tasapainoisesti kehittävän ”paideia” -ohjelman eli koulutusjärjestelmän. Monien vaiheiden kautta ja muuntuneena se levisi koko hellenistiseen maailmaan, Roomaan ja lopulta keskiajan kristilliseen Eurooppaan – ja itse asiassa suomalaisen kansansivistyksen nuorisoseura- ja opistojärjestelmäkin ovat sen peruja. Aluksi Isokrateen ohjelma jakautui kolmeen osaan:

-                  lukeminen, kirjoittaminen ja laskento;

-                  Ateenan teatterin ja kirjallisuuden klassikot ja niiden  kielioppi, sanasto ja eettinen tulkinta;

-                  geometria ja aritmetiikka, johon kuului äänien harmonia.

 

Rooman omaksuessa kreikkalaisen kulttuurin Isokrateen paideiaa kehitettiin Ciceron ”humanitas” -ohjelman mukaisesti erityisesti puhetaitoon ja roomalaiseen kirjallisuuteen, joka myös sisällöllisesti sopi paremmin ajan poliittiseen kehitykseen. Rooman kriisien ja kristillisen varhaiskeskiajan uuden nousun alkaessa Isokrateen ja Ciceron koulutusjärjestelmä löydettiin uudelleen Varron teoksesta (116–27 eKr.). Nouseva kristillinen kirkko omaksui sen seitsemän vapaan taiteen ”septem artes liberales” ohjelmana tukemaan omaa ”Iustus facere” -ohjelmaansa "humanitaksen" eli ihmisyyden kehitystä eli sivistymistä vakaasti viisaaksi, maltilliseksi ja kohtuulliseksi, oikeudenmukaiseksi, urheaksi ja hyväntahtoiseksi ihmiseksi. Tulos olikin sen verran hyvä, että lopulta alettiin uskoa runsaan 1500 vuoden sukupolvien ponnistelun ja sivistyshistorian tuloksen olevan luonnon lahja.

 

-----------------

 

Kuvassa osa Rafaelin maalauksesta Ateenan koulu (Scuola di Atene) Vatikaanissa vuodelta 1510. Keskellä Platon kädessään "Timaios" ja Aristoteles kädessään "Nikomakhoksen etiikka".

 

Kriisijohtamista Jerusalemissa 2000 vuotta sitten

 

Pääsiäisen lähestyessä tulee jälleen mieleen 2000 vuotta sitten Jerusalemissa ollut kriisi ja sen johtaminen tuon ajan mallin mukaisesti.

 

Edellisen paavin Joseph Ratzingerin ”Nasaretin Jeesukusen" toinen osa tarjoaa teologisen tarkastelun rinnalla hyvän johdannon myös tuon ajan ihmisten arkeen. Kirjoittaja jatkaa teoksen ensimmäisestä osasta varsin realistisesti kuvaten Jeesuksen rinnalla kulkien koko pääsiäisviikon. Mutta kun askelet vievät kohti silloin uhratun ristille naulitsemista, Nasaretin Jeesuksen ensimmäisen osan leppeä elämänläheisyys muuttuu rankaksi.

 

Ratzinger kertoo vuoden 30 tai 33 JKr. Jerusalemin massiivisesta juutalaisen pääsiäisen ”fiestasta”  mutta jonkin verran myös myös alueen poliittisesta tilanteesta. Sitä täydentävät kymmenet tavanomaiset historialliset tutkimukset – viimeisimpänä suomeksikin käännetty Simon Montefioren ”Jerusalemin historia”.

 

Rooma oli vuonna 63 EKr. ottanut valtaansa Juudean, mutta korttinsa hyvin pelannut Herodeksen suku oli säilyttänyt valloittajan tuella asemansa vielä pitkään. Roomassa Caesarin ottopoika Octavianus vakiinnutti 27 EKr. asemansa Rooman johdossa ja sai senaatilta arvonimen Augustus, siis sama Augustus jonka käskystä Maria ja Josef olivat lähteneet Betlehemiin. Sitä seurasi koko imperiumin läpäissyt platonistinen propaganda, jonka mukaan keisari edusti ja toteutti maan päällä universumin eli taivaan rationaalien ideoiden mukaista oikeaa järjestystä.

 

Noihin aikoihin Platon oli oppineiden opettaja. Platonin Timaioksen mukaan maailmaa luotaessa ”makrokosmos” eli universumi ja luonto tehtiin rationaalien ideoiden oikeaan järjestykseen, mutta lopussa jäljelle jäi huonoa ainetta ihmisten ja yhteiskunnan ”mikrokosmokseen”. Siksi valtion hallitsijan tärkein tehtävä on muokata mikrokosmosten ihmisten psyyket ja yhteiskunta rationaaliin oikean järjestyksen mukaisiksi.

 

Euroopassa ja Venäjällä Augustuksen aate kannatteli keisareita ja kuninkaita aina ensimmäisen maailmansodan aikaan asti. Rooman valtaamissa provinsseissakin idea toimi yleensä hyvin, koska niissä ei yleensä ollut kovin vaikeaa asettaa Rooman jumalakeisarin patsasta entisten jumalien rinnalle. Juutalaiset olivat kuitenkin hankala tapaus.

 

Juutalaisten oli vaikea hyväksyä Rooman keisaria jumalaksi, kun ainoa oikea oli omasta takaa. Uuden testamentin ensimmäistä kristillistä pääsiäistä edeltävinä vuosikymmeninä roomalainen hallinto oli ollut erittäin kovakourainen ja se oli surmannut kymmeniä kotitekoisia profeettoja ja kukistanut kymmeniä kapinoita, Barabbaan johtaman aivan hiljakkoin.

 

Juutalaisten tilanne osana Rooman keisarikunnassa muistutti monessa mielessä suomalaisten asemaa Venäjän keisarikunnassa. He saavuttivat uskomattoman hyvän aseman Rooman hallinnon sisäpiireissä. Kotimaassa taas alkoi jakautuminen roomalaistuvaan eliittiin, kansallismielisiin reaalipoliitikkoihin ja enemmän tai vähemmän innokkaisiin kapinallisiin. Tilanne muuttui vaaralliseksi, kun sekä Roomassa että sitä seuraten Palestiinan hallinnossa tapahtui muutos joitakin vuosia ennen ensimmäistä kristillistä pääsiäistä.

 

Vuonna 14 JKr. Roomassa keisari Augustusta seurasi Tiberius, jolle hallitseminen ei oikein maistunut. Vuonna 26 JKr. todellinen valta siirtyi Aelius Sejanus nimiselle terrorisoivalle suosikkiupseerille, jolla taas oli omat suosikkiupseerinsa kuten Pontius Pilatus. Juudean maaherran paikka tuli sopivasti avoimeksi ja onni suosi Pilatusta. Hän ei hyväksynyt juutalaisten saavuttamia erioikeuksia, ja heti alkuunsa hän yritti tyhjentää temppelin kassan omiin tarpeisiinsa. Ylipappi Kaifas ei pitänyt siitä ja seurauksena oli verisesti kukistettuja mielenosoituksia.

 

Nyt 30 tai 33 JKr. oli tulossa juutalaisten pääsiäinen, ja tällä kertaa sekä roomalaisen että juutalaisen hallinnon kannalta eräs Jeesus niminen kiihottaja vaaransi yleistä järjestystä ja turvallisuutta. Ja juuri pääsiäisenä se oli erityisen vaarallista.

 

Juutalaisten pääsiäisenä Jerusalemiin tuli satojatuhansia juutalaista ja temppelissä teurastettiin tuhansia lampaita, joiden veri vuodatettiin sekä kannettiin pappien ketjussa temppelin alttarille. Jerusalemissa olleen valtavan väkijoukon kiihottuminen mellakointiin olisi merkinnyt maaherra Pilatukselle vaativaa kriisijohtamista. Kuten nykyäänkin, sen epäonnistuminen olisi merkinnyt melkoista poliittista vaaraa hänen omalle asemalleen, sillä Roomassa oli jo riittävästi ongelmia monien provinssien kanssa. Itse asiassa Pilatus saikin potkut muutamia vuosia myöhemmin vuonna 36. JKr.

 

Mutta sama ongelma oli myös juutalaisella temppelin hallinnolla, jolle rähinä ja kapina olisi merkinnyt roomalaisten ainakin kovia otteita ja ties minkälaista rangaistusta. Itse asiassa 66 JKr. alkoikin kapinoiden sarja, jonka Rooma lopetti lopettamalla koko juutalaisen Juudean ja aloittamalla 2000 vuotta kestäneen diasporan. Niinpä ylipappi Kaifas nyt päätteli, että Jeesus on parasta kukistaa ja uhrata: ”Te ette ymmärrä yhtään mitään. Ettekö te käsitä, että jos yksi mies kuolee kansan puolesta, se on parempi kuin että koko kansa joutuu tuhoon?”

 

Sen mukaan sitten toimittiinkin.

 

Itse asiassa, kuten Réne Girard sanoo, ihmiskunnan alkuperäisin tapa ratkaista ja johtaa kriisejä on ollut hädän ja vihan kohdistaminen johonkin, joka uhrataan joukolla. Siihen sitten ensimmäinen kristillinen pääsiäinen alkoi tuoda muutosta.

 

Kiirastorstaina

 

Syntipukiksi leimaaminen on tuttua arkielämässä ja siksi myös sen tutkijoille kuten Tiina Nikkolalle hänen väitöskirjassaan: ”Ryhmän valitseman syntipukki mahdollistaa sen, että ryhmän sisäisistä ristiriidoista ei tarvitse piitata ja omaa syyttömyyttä voidaan pitää valheellisesti yllä. Syyllisen etsiminen on ryhmässä yleinen ratkaisumalli, jolla suojaudutaan omilta ahdistuksen tunteilta.” 

 

Ranskalainen antropologi Réne Girard kuitenkin osoittaa syntipukin syvän ja pitkän paikan koko ihmiskunnan historiassa. Kriisi oli alkukantaisten ihmisten perustilanne heidän käydessä taistelua ruoasta, viljelys- ja metsästysmaista ja kumppaneista. Muitakin kriisejä oli yllin kyllin. Se johti usein kaikkien sotaan kaikkia vastaan, mikä jossakin vaiheessa keksittiin ratkaista suuntaamalla yhteisön tunnekuohu ja viha johonkin yhteisön jäseneen ja jatkossa eläinuhriin. Yhteisön elämää se helpotti ja yhdisti niin paljon, että syntyi läpi ihmiskunnan toistettuja uhraamiskultteja.

 

Uhraaminen on tuttu myös raamatun Mooseksen kirjoista, ja niiden synnyn aikoihin noin 1300 –luvulla e.Kr. uhraaminen erilaisissa muodoissa oli osa aikakauden elämää kaikkialla. Mykeneläisen kauden Kreeta harjoitti tuottoisaa kauppaa myymällä nuoria naisia ihmisuhreiksi. Kreikkalaisessa Dionysos -kultissa uhrattiin pukki eli ”tragos”, joka sitten antoi nimensä sekä syntipukille että länsimaiselle tragedialle.

 

Myös vanhan Kreikan valtioissa valittiin poikkeavia yksilöitä kuten Sokrates uhriksi, pharmakokseksi. Jacques Derrida yhdistää ”Platonin apteekki” esseessään Sokrateen kohtalon ja kreikankielen ”pharman”, josta päädytään sekä yhteisön rauhoittaneeseen uhrattavan syntipukkin avulla että parantavaan lääkkeeseen. Platon sanoo opettajastaan Sokrateesta Valtio -teoksessaan, että kun vääryyden keskellä toimii oikein, tulee sidotuksi paaluun.

 

Julius Caesar kauhisteli Gallian sodassaan valtaamiensa alueiden ihmisuhreja, ja viimeiset tiedot niistä ovat pohjoismaissa vuoden 1000 tienoilta eli ajalta juuri ennen kristinuskon tuloa alueelle. Olavi Paavolainen sanoo ”Risti ja Hakaristi” teoksessaan oivaltavasti, että natsisimi oli vanhan pakanuuden kauden vastaisku kristinuskolle.

 

Réne Girardin yksi päähavainto on se, että lähes kaikissa ihmiskunnan historian uhrikulteissa uhri katsottiin syylliseksi ja se oikeutti hänen tai sen uhraamiseen. Niin oli myös Kreikan tragos -kultista kehittyneessä länsimaisessa tragediassa, missä ”hamartian” eli traagisen erehdyksen tehnyt sankari aiheuttaa teollaan itse traagisen kohtaloonsa. Mutta Girardin mukaan juutalaisessa perinteessä alkoi jo varhain kehittyä ajatus uhrin syyttömyydestä. Siitä on esimerkki mm. Joosefin, syyttömän palvelijan tai Jobin historia sekä monet psalmit.

 

Myös Jesaja puhui 600-700 lukujen vaihteessa e.Kr. syyttömästä uhrista ja profetoi tulevaa: ”Omista teoistaan me luulimme hänen kärsivän rangaistusta, luulimme Jumalan häntä niistä lyövän ja kurittavan... Minun vanhurskas palvelijani tekee vanhurskaaksi monet, meidän pahat tekonsa hän kantaa.”

 

Tästä historiasta oli lyhyt matka ylipappi Kaifaksen operaation jälkeiseen tilanteeseen tämän vaadittua syyttömän Jeesuksen ristiinnaulitsemista mellakan ja roomalaisten koston välttämiseksi: ”Ettekö te käsitä, että jos yksi mies kuolee kansan puolesta, se on teille parempi kuin että koko kansa tuhoutuu.” Ja kuten tunnettua, se ratkaisu sopi lopulta myös Pontius Pilatukselle, jolla taas oli omat syynsä välttää huonoja uutisia Roomaan.

 

Mutta mistä oli kysymys?

 

”Nasaretin Jeesuksen” elämänkerrassaan edellinen paavi Joseph Ratzinger palauttaa mieleen, miten juutalaisuuden ytimenä on liitto Jumalan kanssa ja siinä sovitun Mooseksen lain noudattaminen arkielämässä. Tämä ihmisen ja Jumalan liittosuhteessa sovitun lain mukainen sopusointu on heprean kielessä ”sedaqua” tai ”sedeq”. Mm. Diarmaid McGrathin mukaan juutalaisten asiat ovat sedeq, kun ne ovat sovitun liiton mukaisesti ”niin kuin pitääkin” tai ”oikeassa järjestyksessä”. Tooran eli luterilaisittain Mooseksen kirjojen 200 eKr. kreikankieliseen Sptuagintaan ”sedeq” tulikin käännetyksi kreikan oikeaa tai oikeaa järjestystä merkitsevällä sanalla ”dikaiosyne” ja jatkossa latinaan sanalla ”iustus” – sekä suomenkieleen Agricolan toimesta hieman omaperäisesti mutta oivaltavasti sanalla ”vanhurskaus” jonka juurena on vakaa tai oikealla tavalla viisaus.

 

Kun sovitun liiton mukaista lakia tulee vuoden mittaan kuitenkin rikottua eli tehtyä syntiä, juutalaiset sovittivat sen pääsiäisenä Jerusalemin temppelissä suuressa sovintojuhlassa uhraamalla tuhansia lampaita ja vuodattamalla niiden veren alttarille. Näin palattiin Jumalan kanssa sovitun liiton ja sen lain mukaiseen elämään.

 

Vastaavasti Ratzingerin mukaan ensimmäisen kristillisen pääsiäisen ydinsisältö oli ”uusi liitto” eli Jeesuksen uhriksi tuleminen ristillä ja näin juutalaisen pääsiäisen syrjäyttäminen ihmisen psyyken ja elämän saamiseksi uudella liitolla ”oikeaan järjestykseen” ilman toistuvia verisiä eläinuhreja. Hänen mukaansa kiirastorstain ”Ehtoollisella hän antoi heille jotakin uutta: hän antoi itsensä todellisena Lampaana ja näin perusti oman pääsiäisensä.” Eli evankeliumin sanoin: ”… tämä malja on uusi liitto minun veressäni, joka teidän edestänne vuodatetaan syntien anteeksiantamiseksi.”

 

Ratzingerin mukaan Jeesus muunsi näin Tooran laeissa olevan Jumalan Sanan Logoksen - universaalin järjen - koko ihmiskunnalle tarkoitetuksi. Jeesus muunti näin juutalaisen sovitusjuhlan rituaalin ja eläinuhrit siksi, mitä ensimmäiset kristityt kutsuivat kreikaksi ”thysia logike” eli ”uhrit sanaa seuraten” – ja se mitä Paavali kutsuu kirjeessään roomalaisille ”logike lateria”: ”Jumalan armahtavaan laupeuteen vedoten kehotan teitä, veljet: Antakaa koko elämänne pyhäksi ja eläväksi, jumalalle mieluisaksi uhriksi. Näin te palvelette Jumalaa järjellisellä tavalla…”

 

Epäilemättä Ratzingerin teologia on tässä erilainen kuin perinteisen luterilaisen teologian mukaan apostoli Paavalin, jolle pelkkä lain tai sanan tietäminen ei johda sen mukaiseen toimintaan, paremminkin päin vastoin – sekä Augustinuksen, jonka mukaan pelkkä järki ei johda mihinkään. Hän siis sivuuttaa Roomalaiskirjeen armosta saadun vanhurskauden, minkä jälkeen Paavali vasta tuo Roomalaiskirjeessään esiin järkevän uhraamisen sen yhtenä seurauksena kuten myös muita vanhurskautetun elämän lupauksia ja kehotuksia hyveistä kuten viisaasta käytännöllisestä järjestä, kohtuullisuudesta ja lähimmäisen rakkaudesta.

 

Saman asian Augustinus sanoo ”Kolminaisuudesta” -perusteoksensa (De Trinitate…) yhtenä johtopäätöksenä: ”Ja nyt lopetamme tämän kirjan niin, että kehotamme vanhurskaan elämään uskosta, joka toimii rakkauden kautta, niin että myös hyveet, joiden kautta ihminen elää viisaasti, urheasti, maltillisesti ja oikein, ovat peräisin samasta uskosta, sillä muuten ne eivät voisi olla oikeita hyveitä.”

 

Ratzingerin platonistinen tulkinta siis päätyy tai paremminkin rajoittuu Vanhan testamentin universaalin Jumalan Sanan tai Logoksen tuomiseen kaikille kansoille. Réne Girard päätyi tutkimuksensa tuloksena katoliseen kristillisyyteen tunnistettuaan tutkijana, miten juutalainen syyttömän uhrin historia huipentui ihmiskunnan historian suureksi käänteeksi Jeesus Nasaretilaisen ristiinnaulitsemisessa.

 

Siinä syyttömän Jeesuksen surmaamiseen osallistuneet lopulta Apostolien tekojen mukaan ”saivat piston sydämeensä” ja tekivät parannuksen. Eli tunnistivat oman syyllisyyden ja historiallisesti käänteen tekevällä tavalla ajatuksen ihmisen omasta vastuusta teoistaan – ja se hyvä sanoma alkoi saada laajenevaa kannatusta.

 

Itse asiassa perusteiltaan saman asian Martti Luther sanoi tunnetussa pitkäperjantain saarnassaan:  ”Ne käsittävät Passion oikein, jotka Kristuksen nähdessään järkyttyvät sydämessään… Että he syvästi uskovat eivätkä koskaan epäile, että olit ainakin yksi, joka naulitsit Kristuksen… sillä hyöty Kristuksen kärsimisestä riippuu melkein kokonaan siitä, että ihminen saa tietää totuuden itsestään… Sillä sellainen asiaan syventyminen muuttaa ihmisen luonteen ja melkein kuin kasteessa hän syntyy uudeksi jälleen…"

 

Tämän sivistyshistorian voimin kehittynyt käytännön viisas ja tietävä, maltillinen ja kohtuullinen, urhoollinen ja hyväntahtoinen ihminen on demokratian perusta ja sen elinehto. Tästä demokratian perustana olevasta demokraattisesta ihmisestä ovat samaa mieltä aikamme keskeiset valistusdemokratian hahmot kuten John Rawls ja Jerome Schneewind. Modernin ajan keskeinen ongelma on kuitenkin virheellinen käsitys, että tämä demokraattinen olisi valmis luonnon lahja vaikka hän tosiasialliseti on pitkän sivistyshistorian tulos.

 

Tällaisen vanhurskautetuksi tulemisen eli terveen psyyken saaminen kulttuurin ja demokratian kantavaksi voimaksi yksin uskosta ei ole oikein muodissa, mutta se elää tiedostamattomana syvärakenteena kielessämme eli myös liberaalin demokratian edellyttämän järkevän, eettisen ja vapaan ihmisen psyykessä. Vaikka sen tiedostaminen ja myöntäminen onkin valistuksen ja katolisen platonismin paineissa jäänyt taka-alalle.

 

Viime aikoina asiaan on palattu identiteettipolitiikan nimellä. Maailma on meille sitä, mitä käsitteemme siitä ovat, mutta myös me itse olemme itsellemme - eli identiteettimme on - mitä käsitteemme itsestämme ovat. Sitä mukaa kuin perusteitaan kristillinen kieli ja siis usko kolmiyhteiseen psyykeen onnistustaan hajoittamaan psyykettä muodostvasta kielestämme ja kulttuuristamme, seurauksena on myös sen synnyttämän vastuullisesti eli hyveellisesti vapaan, demokraattisen ihmisen taantuminen kohti alkukantaisuutta ja demokratiankin joutuminen vaikeuksiin. Kuten nyt alkaa olla yhä laajemmin nähtävissä.

 

Augustinus ja ihmisen identiteetti

 

 

 

 

 

 

 

Nykyään puhutaan paljon identiteetistä ja identiteettipolitiikasta. Sillä on monilla eri nimillä pitkä historiansa. Ensimmäisen pääsiäisen jälkeen ihmisen identiteetillä alkoi vanhassa Roomassa kehitys, jonka keskeiseksi hahmoksi tuli 300 luvulla kirkkoisä Augustinus. Vanha Rooma ajautui sisäisiinja ulkoisiin vaikeuksiin, ja niistä syyettii kristittyjä. Augistinus vastasi analysoimalla Rooman kriisin syitä ja jatkamalla, että kristityillä on parempi vaihtoehto kuin keisarillinen Rooma kaikkine jumalineen.

 

Augustinus syntyi 13. marraskuuta vuonna 354 Thagastessa, nykyisen Algerian Souk Ahrasissa. Hän oli puhetaidon opettaja ja kääntyi kristinuskoon vuonna 387. Hippon piispa hänestä tuli vuonna 395, ja hän kuoli 430. Se oli vahan Rooman kriisin ja jakautumisen sekä Länsi-Rooman sortumisen aikaa.

 

Augustinus kuvataan usein Platonin popularisoijana. Hän itse kuitenkin korosti eroa Platonin rationalistisen ja oman kokonaisvaltaisen näkemyksen välillä. Hän katsoi, että Jumalan valtakunta voidaan rakentaa jo tässä elämässä kuohuvan maallisen valtakunnan keskelle niiden toimesta, joiden sielun osat oli saatu oikeaan järjestykseen eli vanhurskautettu.

 

Hippon piispan De Trinitate contra Arianos libri quindecim löytää ihmisestä useita toisiinsa liittyviä sisäisen ja ulkoisen ihmisen kolminaisuuksia, jotka lopulta yhtyvät käytännölliseksi tiedoksi ja vanhurskaan kolmiyhteiseksi psyykeksi: ”…. olemme saavuttaneet askel askeleelta tietyn kolminaisuuden käytännöllisen tiedon sekä todellisen uskon.”

 

Augustinus viittaa siis suoraan käytännölliseen tietoon ja hän omistaa myös yhden luvun ajassa toimivan ihmisen psyyken kolmiyhteisyydelle, joka muodostuu muistista, tietoisuudesta ja tavoitteista tai intentioista. Tämä luku on inspiroinut monia modernin filosofeja, kuten Wittgensteinia ja Ricoeuria.

 

Lopulta kristillisen uskon vanhurskautetussa psyykessä yhtyvät Paavalin Roomalaiskirjettä systematisoiden kristillinen rakkaus ja klassiset eli kardinaalihyveet: ”Ja nyt lopetamme tämän kirjan niin, että kehotamme vanhurskaan elämään uskosta, joka toimii rakkauden kautta, niin että myös hyveet, joiden kautta ihminen elää viisaasti, rohkeasti, maltillisesti ja oikein, ovat peräisin samasta uskosta, sillä muuten ne eivät voisi olla oikeita hyveitä.”

 

Augustinukselle Jumala vanhurskauttaa ihmisen psyyken eli saattaa sen osat oikeaan järjestykseen (Iustus facere), ja tämä ilmenee ihmisen lähimmäisen rakkautena tai hyvänä tahtona ja kyvyssä hyveelliseen käytännölliseen järkeen ja sen mukaiseen toimintaan. Tämä kolmiyhteinen sielu on tunnetusti kolmiyhteisen Jumalan kuvan kaltainen. Myöhemmin keskiajan teologi Meister Eckhart (n. 1260-1328) muodosti juuri tästä vanhurskauttamisen ja kristillisen kasvatuksen avulla Jumalan kuvaksi tulemisesta saksankieleen sanan die Bildung.

 

Augustinuksen De Civitate Dein  eli Jumalan valtakunnasta on De Trinitaten soveltamisena yhteiskuntaan tai valtioon. Siinä konkretisoituu yhteisössä sen jäsenten järjen, halujen ja hyvän tahdon kolminaisuus sekä Augustinuksen kriittinen suhde oman aikansa platonistisiin virtauksiin.

 

Esimerkiksi, siteerattuaan keisari Augustugsen keskeisen propagandistin, Vergiliuksen platonistista opetusrunoa Augustinus jatkaa: "...ja hän on siis sitä mieltä, että ihmisen ruumis on kaikkien neljän tunnetuimman ihmismielen emotionaalisen epäjärjestyksen lähteenä; nimittäin halun ja pelon, riemun ja tuskan, joita sanotaan kaikkien syntien ja moraalisten virheiden lähteeksi... Kuitenkin meidän uskomuksemme on aivan jotakin muuta. Sillä sielua vahingoittava ruumiin turmeltuneisuus ei ole ensimmäisen synnin syy vaan sen seuraus. Eikä turmeltunut liha tehnyt sielua syntiseksi vaan syntinen sielu lihan turmeltuneeksi".

 

Augustinuksen mukaan "on totta, etteivät platonistit ole aivan yhtä mielettömiä kuin manikealaiset ... mutta loppujen lopuksi he lähtevät siitä, että ruumiin jäsenet ja kuolevat ruumiin osat vaikuttavat siten sieluihin, että ne saavat näistä tuhoisat halunsa ja pelkonsa, ilonsa ja surunsa. Ja juuri nuo neljä "häiriötä" (käyttääksemme Ciceron sanoja) tai "passiota" saavat heidän mukaansa aikaan koko joukon moraalisia puutteita ihmisen toiminnassa".

 

Augustinuksen pääintressi on kolmiyhteisen psyyken "koko ihminen" tai kokonaispersoona eikä hän johda Platonin tavoin johda psyyken kolmen osan oikeaa järjestystä sen rationaalista osasta. Hänen toinen perustava kysymyksensä oli, kuinka tasapainoinen ja oikeudenmukainen psyyke ja polis eli valtio rakennetaan. Hänen mukaansa Jumalan valtakunta rakennetaan tässä elämässä niiden toimesta, joilla on vanhurskautettu tasapainoinen ja terve sielu.

 

Maan päällä toteutuvan Jumalan valtakunnan ulkopuolella voidaan Augustinuksen mukaan nähdä kahdenlaisia poikkeamia tasapainoisesta sielusta tai persoonasta. Ensiksi ulkopuolella ovat ne, joiden valtakuntaa "ravistelevat tunteet kuin sairaudet tai maanjäristykset". Tämä on siis tunteiden ohjaaman yhteiskunnan kritiikki. Toisaalla ovat ulkopuolella ne, jotka näyttävät kontrolloivan rationaalisesti tunteensa mutta "samalla he mieluimminkin menettävät jokaisen inhimillisyyden vivahteen kuin saavuttavat rauhan. Sillä kovuus ei välttämättä merkitse rehtiyttä ja tunteettomuus ei ole terveyden tae". Tämä on siis vain järjen ohjaaman yhteiskunnan kritiikki.

 

Augustinus katsoi, ettei ruumiillisia haluja tule kieltää vaan ne tulee yhdistää ihmisen kolmiyhteisessä psyykessä harmonisella tavalla ihmisen järkeen. Tästä syntyy hyväntahtoinen, lähimmäistään rakastava ja hyveellinen persoona. Hyveet eivät silloin ole abstraketeja moraalisia sääntöjä vaan käytännöllistä järkeä vakaaksi tai oikealla tavalla viisaaksi auttavia tai tekeviä. Kuten tunnettua, maanpäällisessä Jumalan valtakunnassa kirkon tai seurakunnan tehtävänä on hoitaa ihmisten sieluja. Tällä tavoin Platonin poliksen ja valtiomiehen sielun hoidon roolin saivat kristillinen kirkko ja sen tehtävissä olevat sielunhoitajat.

 

Augustinukselle, kuten Paavalille, pelkkä tieto moraalisista laeista vain rohkaisee ihmisen taipumusta syntiin. Tunteita ei tulekaan kieltää vaan paremminkin ne tulee yhdistää tietoon. Augustinuksen näkemyksen mukaan Jumalan vanhurskaus (Iustitia Dei), tai vanhurskauttava toiminta (iustus facere) yhdistää ihmisen sielun rationaalin ja tuntevan osan terveeksi komiyhteiseksi kokonaisuudeksi, ja tämä vanhurskauttaminen saa ilmaisunsa ihmisen hyvänä tahtona ja hyveellisenä toimintana. Tämä tiedon, tunteen ja tahdon kolminaisuus ihmisen persoonana on, kuten tunnettua, kolmiyhteisen Jumalan kuva.

 

Modernille ihmiselle saattaa kuulostaa etäiseltä, että kristillisen kirkon alkuvaiheissa kiisteltiin vakavasti Jumalan kolminaisuudesta. Kuitenkin juuri tämä kiista itäisen ja läntisen kirkon välillä kristallisoi myös tuolloisen ja myöhemmän ihmiskäsityksen eli käsityksen ihmisyydestä: kolmiyhteisen Jumalan kuvana ihminen on psyyken osista muodostuva integroitu, maltillinen, hyväntahtoinen persoona. Sitä ennen ehtivät keisarikunnan itäosat nestoriolaisuutena irrottautua koko ideasta ja suuntautua profeetan perustamaan uskontoon. Augustinuksen työn tuloksena klassiset viisauden, rohkeuden, maltillisuuden ja oikeamielisyyden hyveet oli koottu vuosisadoiksi vuodeksi yhteen kristillisen lähimmäisenrakkauden tai hyväntahtoisuuden alle.

 

Runsaat tuhat vuotta hyvin organisoitua herätystä, viestintää, koulutusta ja kirkollista toimintaa loi ihmisen ymmärryksen itsestään ihmisenä ja osana kirkollista ja poliittista yhteisöä. Voitaneen sanoa, että uuden ajan alkuun mennessä monet kristillisen ja klassisen opetuksen käsitykset olivat alkaneet olla ydinosaa eurooppalaista kulttuuria ja arkista tietoisuutta sekä pohjimmiltaan keiltä ja käsitteitä jotka antoivat ihmiselle käsityksen itsestään eli ihmisen identiteetin. Pitkä ja intensiivinen viestintä näyttää läpäisseen eurooppalaiset luonnolliset kielet ja mielet, niiden kieliopit ja sanastot, niin että opetus ja monin osin opittu koettiin arkielämässä itsestäänselvyytenä.

 

Maailma on ihmiselle, mitä hänen käsitteensä siitä ovat mutta ihminen on myös itselleen eli hänen identiteettinsä on, mitä hänen käsitteensä hänestä ovat.

 

Niin sitten 1700 -luvun mm. Immanuel Kant ja David Hume olettivat, että tämän vuosisatojen sivistyshistorian tuloksena kehittynyt ihmisen kolmiyhteinen psyyke ja järjen tai tunteen hyväntahtoisuus on luonnon lahja eikä sivistyshistorian tulos. Sen väärinkäsityksen aiheuttamia ongelmia me tänään yritämme ratkoa haluamatta juuri ymmärtää sen syytä. Samalla huomaamme, miten kristillisen kielen ja kulttuurin muodostama ja ylläpitämä vastuullisesti vapaan eli demokraattisen ihmisen identiteetti taantuu kun sen perustana olevaa kieltä ja kulttuuria monin tavoin hajoitetaan.

 

Pitkän sivistyshistorian purkaminen merkitsee ihmisen elämistymistä, mikä ilmenee mm. hallitsemattoman vihan ja väkivallan nousuna. Kun ihmisyyden identiteetti purkautuu ihmisen kielestä, hänelle jää jäljelle vaihtoehdoksi etsiä identiteettiä eli käsitystä itsestään joistakin ihmiskunnan kehityksen barbaarisista vaiheista ja niiden nykyisistä versioista.

 

 

Westfalenista modernin kriisiin

 

Vuoden 1648 Westfalenin rauhan jälkeen barokin Eurooppaa johtivat paavin ja keisarin vallan jälkeiset uudet monarkit. Mutta heidän valtansa oikeutus perustui samaan argumenttiin kuin paavilla ja keisarilla eli edustaa universaalia oikeaa maan päällä. Reformaation jälkeen sille antoi seuraavan ja ratkaisevan iskun uusi eli tieteellinen metodi. Sille väitteen oikeellisuus perustui ainoastaan periaatteessa jokaisen ihmisen tarkistettavissa olevaan havaintoon ja logiikan mukaiseen järkeen. Jouko Tyyrin aforismia seuraten Galileo Galilei oli aikansa suuri demokraatti, sillä erimielisyydessä paavin tai keisarin kanssa hän vastasi, katsotaan ja lasketaan.

 

Mutta samalla uusi metodi alkoi myös muokata eurooppalaisen ihmisen käsitystä itsestään olettaen ihmisen olevan luonnostaan viisas, vapaa ja hyväntahtoinen – ilman sivistyshistoriaa. Uutta metodia tulkiten René Descartes hylkäsi ajatuksen Platonin kolmiosaisesta tai Augustinuksen kolmiyhteisestä ihmisen psyykestä, koska sitä ei voinut selkeästi havaita. Siitä lähtökohdasta hän teki jaon ihmismielen järkeen ja ruumiin passioihin eli tunteisiin. Sen pohjalta modernin ajan ajattelu alkoi kehittyä kolmeen suuntaan: kahteen vain luonnontieteelle yleispätevyyttä vaativaan ja kolmanteen ajatukseen että luonnontieteet ja humanistinen tutkimus täydentävät toisiaan.

 

Gottfried Wilhelm von Leibnizin, Baruch Spinozan ja Immanuel Kantin kautta alkoi kehittyä ajatus järjen hallitsemasta maailmasta. Kant esitti sen mukaisen ohjelman Euroopalle jo vuonna 1795 artikkelissaan ”Zum Ewigen Frieden”, eli vuosi Ranskan vallankumouksen sotien alkamisen jälkeen. Nykyäänkin usein Euroopan Unionin perusteluna käytetyn ajatuksen mukaan ensin Euroopasta ja sitten koko maailmasta tulee sen mallin mukainen kaikille yhteisen järjen hallitsema valtakunta.

 

David Humen, Adam Smithin sekä David Ricardon kautta taas alkoi kehittyä aate yksilön passioita tai tarpeita tyydyttävästä markkinoiden maailmasta. Globaalisti vapaiden sisämarkkinoiden maailmasta ratkaisevan teorian esitti David Ricardon teoksesta ”On the Principles of Political Economy and Taxation” vuonna 1817. Siinä hän määritteli kansantalouden tuotannontekijöistä sekä työn että maan palvelemaan pääomaa. Se puolestaan sai vastalauseeksi Karl Marxin aatteen määritellä ”työ” eli työtä tekevä ihminen kommunismiin pyrkiväksi ”lajiolemuksen” mukaisesti - tunnetuin seurauksin. Sen sijaan maapallon ekosysteemiä ylläpitävälle ”maalle” ei ole näihin päiviin asti annettu kansantaloustieteen kokonaisuudessa omaa arvoa, vaikka sitä on yritettykin Suomessa ”maahengen” nimellä.

 

Kolmanneksi modernin ajan suuntaukseksi tuli sivistys, joka yhdistää sivistyshistorian tuoman vakaasti viisaan, hyveellisen ja vapaan ihmisyyden sekä tieteellisen valistuksen - kuten Saksassa Johann von Herder ja Wilhelm von Humbolt, Englannissa sivistysliberalismin John Stuart Mill ja erityisesti T.H. Greene, pohjoismaissa kansansivistyksen Nikolai Grundtvig sekä suomalaiset Santeri Alkio ja Zachris Castrén – kuten myös 1970 –luvun alun G.H. von Wright. J.V. Snellman taas teki koko kansasta sivistysprojektin jo 1840 -luvulla.

 

Immanuel Kantin, David Humen jälkiä seuraten modernin ajan hegemonian sai valistuksen nimellä ajatus, että runsaan 1500 vuoden eurooppalaisen sivistysprojektin tulokset kulttuurissa ja ihmismielissä ovat luonnon lahjoja, tai ainakin kerran saavutettuina luonnostaan kestäviä. Siksi ihmisarvo on itsestäänselvyys. Ihminen on luontaisesti hyväntahtoinen.  Ihmisen psyyke on luonnon antamana valmis ja tarvitsee lähinnä vain tietoa. Siksi ihmisen psyyke ei myöskään tarvitse Paavalin vanhurskautta, Isokrateen paideiaa tai Ciceron humanitasta – siis sivistystä. Itse asiassa ne ovat pahasta ja siksi harjoitettava, mitä Suomessa vielä radikalisoi marxilaisuuden vaikutus esimerkiksi oikeustieteisiin ja Yleisradion informatiiviseen ohjelmapolitiikkaan.

 

Tänään ei voi olla kiinnittämättä huomiota siihen, miten helposti luterilaisessa teologiassa monet alkoivat perääntyä modernin monististen valistuksen suuntausten tieltä. Alkuperäistä dikaiosyneä, Iustitia Deitä tai vanhurskautta ei Suomessakaan enää oikein tunnista Nathan Söderblomin ”nordisk socialläran” hegemonian jälkeisenä aikana. Katolisuus taas valitsi strategiakseen mm. Aristoteleeseen nojaavan uustomismin, jonka mukaan vakaa käytännöllinen järki on luonnon lahja. Mm. Joseph Ratzingerin eli edellisen paavin edustaman katolisen platonismin mukaan taas kristillisyyden riittävä ydin on kirkon tietämän ja edustaman universaalin Logoksen ja Sanan omaksuminen.

 

Jürgen Habermas sanoo Max Weberiä seuraten, että paljaan valistuksen modernisaatio toteutti tieteen, moraalin ja taiteen ”…irtoamisen siitä perinteen virrasta, joka jatkaa luonnonvoimaisesti arkikäytännön hermeneutiikassa.” Samaalla se on hajottanut tästä ”elämismaailmasta” ja kulttuurista sen vastuullisesti vapaata ihmisyyttä sekä siten demokraattista yhteiskuntaa ylläpitäviä sivistysaineksia – eli sahannut omaa oksaansa.

 

Viimeisen vuosikymmenen Habermas on paljon pohtinut, mitä tapahtuu kun "eettinen syöte" loppuu tieteeseen perustuvaan yhteiskunnalliseen diskurssiin. Eli jos ja kun on niin, että demokratian edellyttämä vakaasti viisas, eetiinen ja vapaa ihminen on pitkän sivistyshistorian tulos, mitä tapahtuu jos tämä sivistys hajoitetaan.

 

Jean Clairin mukaan, ”Lyhyesti sanoen mauttomuuden estetiikka on ottanut paikan maun estetiikalta…” Häntä kuvottaa ”modernin suuri, pohjaltaan pessimistinen seksin, veren ja kuoleman kolmikko”, joka nyt muokkaa länsimaista ihmistä. Osaltani olen pitkään jakanut saman ajatuksen. Euroopassa kehitettyä liberaalia demokratiaa ja sen suvereenia "Westphalenin valtiota" sekä näiden sopimaa liberaalia maailmanjärjestystä uhkaa niiden sivistysperustaan kohdistuvat paineet ja hyökkäykset. Siksi tarvittava modernin reformaation tehtävänä on  saattaa valistuksen tiede ja sivistyksen ihmisyys tukemaan ja täydentämään toinen toisiaan.

 

Toinen johtopäätös on, että Euroopan synnyttänyt sivistyshistoria johtaa paljoon yhteiseen mutta myös väistämättä eurooppalaisten ja valtioiden rikkaaseen erilaisuuteen. Siksi 2000 vuoden aikana paavista ja keisarista alkaen kaikki yritykset keskitettyyn samanlaisuuteen ovat olleet tuhoon tuomittuja. Kun siis Eurooppa nyt kohtaa globalisaation ja koronaviruksen ajan haasteet, tulee niihin vastaamisen lähtökohtana olla arkkitehtuuri, jossa sekä maanosan kansallisvaltioilla että niiden yhteiseen sopimukseen perustuvalla unionilla on kummallakin niille sopivat tärkeät tehtävänsa.

 

Siinä arkkitehtuurissa taas on paikallaan tunnistaa pahaat käytännöt kaikkien opiksi, ja silloin Suomen ja pohjoisen historialla sekä kokemuksella on paljon annettavaa - eikä ainakaan syytä mukautua käytäntöihin tai vaatimuksiin, joiden pohjana ei ole vastuullisesti vapaiden kansalaisten vastuullisesti vapaa demokraattinen valtio.

Tässä vielä tutkielma eteläisestä ja pohjoisesta kristillisyydesta