Johdantoa Euroopan pohjoiseen ja eteläiseen muotoon

Mitä on olla eurooppalainen?

 

Usein sanotaan, että eurooppalainen henki on kotoisin Jerusalemista, Ateenasta ja Roomasta. Mutta mitä se tarkoittaa? Kysymys on nyt erityisen ajankohtainen.

 

Kirjoitin pääsiäisenä kotisivulle joitakin artikkeleita tapahtumien kulusta 2000 vuotta sitten, ja se laajeni luontevasti siihen, mitä tapahtui ennen tuota pääsiäistä ja sen jälkeen.

 

Paradoksaalisesti Euroopan synnyn ja nuoruuden historian osalta tilanne on saman tapainen kuin Suomen historian. Varsin yleisesti seurattu Edward Gibbonin 1700 –luvun politiikkaa palvellut tarina Roomasta ja sen jälkeisestä ajasta Euroopassa on varsin etäällä todellisuudesta ja siinä on paljon aukkoja. Lisäksi nykyisen suomalaisen kulttuurihegemonian pohjalta varsin vähän sekä arvostettu omaa todellista historiaa että seurattu muualla käytävää keskustelua eurooppalaisuuden perusteista.

 

Viime aikoina aatehistoriallisessa keskustelussa on näkynyt paljon viittauksia Karl Jaspersin "Achsenzeitiin" eli Axial Ageen siis akseli- tai käänneaikaan esimerkiksi Jürgen Habermasin, René Girardin, Robert N. Bellahin töissä. Se tarkoittaa vuosien 800-200 eKr. välistä jaksoa, jolloin läpi maapallon nousivat esiin nykyäänkin tunnistettavat sivilisaatiot: konfutselaisuus, hindulaisuus, buddhalaisuus, klassinen Kreikka ja Israelin suuret profeetat – ja lopulta myös Eurooppa ja eurooppalaisuus.

 

Näin on palattu Max Weberin kysymykseen, ”millaisen tapahtumaketjun seurauksena juuri länsimaissa esiintyy kulttuuri-ilmiöitä, jotka edustavat yleismaailmallisesti merkittävää kehityssuuntaa” – ja ovat nyt haastettuna?

 

Seuraavassa on johdantoa tämän kysymyksen pohdintaan. Ainutlaatuisen hienon eurooppalaisuuden muodon eli Suomen historian osalta se jatkuu "Suomen synty" ja "Nuori Suomi" kirjoissa.

 

Vanha Kreikka ja kristikunta

 

Sana Europa tulee kreikkalaisesta mytologiasta ja nykyisen alueen nimenä se esiintyy ensin Herodotoksella 400 -luvulla eKr. Mutta vasta 1200 vuotta myöhemmin, siis vuoden 800 jKr. tienoilla eli enismmäisen Rooman jälkeisen keisarin Kaarle Suuren aikoihin maanosan luoteisosassa alettiin puhua Euroopasta ja ”meistä” eurooppalaisina. 

 

Eurooppaa ja kristinuskoa sen rakentajana ei voi riittävästi ymmärtää ilman klassista eli 400 eKr. luvun Kreikkaa, jonka luoman roomalais-hellenistisen kulttuuriin keskelle ne syntyivät ja alkoivat kehittyä – sekä toisaalta toivat ratkaisun aikansa kriisiin ja toisaalta ottivat sitä parasta avukseen.

 

Ajattelun alalla eniten kristilliseen Eurooppaan vaikuttaneet vanhan Kreikan filosofit olivat Platon ja hänen oppilaansa Aristoteles sekä kasvatustieteilijä Isokrates. Matkan varrella hidän filosofiansa käsitteet ovat olleet keskeinen osa kristillistä teologiaa, vaikka läntisen kirkon kehitys perustuikin pitkään keskeisesti aikansa filosofian tuntevaan mutta kristillisen omaperäiseen Augustinuksen teologiaan. Kuten tunnettua, myös läntiseen kirkkoon Platon ja Aristoteles löydettiin uudelleen ristiretkien aikana keskiajan teologian valtavirraksi - mistä taas Luther otti uskonpuhdistuksesa etäisyyttä korostamalla jälleen Paavalin ja Augustinuksen ajattelua.

 

Seuraavassa kuitenkin näkökohtia vanhasta Ateenasta sellaisena kuin ajanlaskun alun Rooma ja Jerusalem ne kohtasi - liittäen kuitenkin mukaan joitakin tämän päivän kannalta konkretisoivia näkökohtia. 

 

Platon

Hyvä näkökulma klassisen Kreikan ja sitä seuranneen Rooman ajattelun perusteisiin on Platonin teos ”Timaios”. Sen mukaan maailma jakautuu universumin ja luonnon muodostamaan ”makrokosmokseen” sekä ihmisen ja yhteiskunnan ”mikrokosmokseen”. Makrokosmoksessa kaikki on oikein ja harmonista, sillä se toimii maailman luoneen Demiurgin alkuperäisten rationaalien ”ideoiden” ja lakien mukaisesti.

 

Platonin mikrokosmoksen eli ihmisen ja yhteiskunnan epävakaus ja muut ongelmat taas johtuvat siitä, että niiden osalta tapahtui luomistapahtumassa virhe. Parempi aine loppui kesken ja mikrokosmosta varten sitä piti kaapia sekoitusta astian reunoilta. Siksi psyyken eli sielun kolme osaa – järkevä, tunteva ja thymos – joutuivat epäjärjestykseen. Samoin kävi valtiolle ja sen osille.

 

Platonin mukaan sielun järkevä osa voi käsittää makrokosmoksen rationaalin järjestyksen ja siksi sen tulisi hallita sielun muita osia. Vastaavasti valtiomiesten tulisi makrokosmoksen rationaalit ideat tuntevien filosofien avustamana muokata sekä kansalaisten sielut että valtio oikeaan järjestykseen, eli toteuttaa niissä ”dikaiosyne”, jatkossa latinaksi ”iustus”. Platonin "Lait" -teoksen mukaan valtiomiehen tärkein tehtävä on kansalaisten sielujen hoito eli niiden ja niitä muokkaavan kasvatuksen ja kulttuurin pitäminen tämän oikean järjestyksen mukaisena.

 

Tämä voi tuntua tänään erikoiselta, mutta viime vuosisadan alkuun asti Euroopassa paavin, keisarin ja kuninkaiden legitimiteettiä eli vallan hyväksyttävyyttä perusteltiin Platonin Timaioksesta alkaneella argumentilla. Vastaavasti uusimman ajan Euroopassa on jatkuvasti elinvoimaisia valtio- ja oikeusopillisia perinteitä (mm. post-marxilainen, uus-kantilainen ja oikeuspositivistinen) joiden mukaan kaikissa ihmismielissä on luonnon antamana perimmiltään samanlainen järki tai pyrkimys, jonka tuntemisen perusteella "asiantuntija" voi asettua parlamentaarisen demokratian yläpuolelle. 

 

Platonin "Valtio" -teoksessa on myös kuvaus sielun epäjärjestyksestä, mikä ilmenee maltillisuuden eli  ”sophrosynen” puutteena. Leontios ei kyennyt hillitsemään itseään, ja Platon kommentoi: ”Voihan usein muulloinkin huomata..., että kun himot väkisin ahdistavat ihmistä vastoin hänen järkeään, hän soimaa itseään ja on kiukkuinen tuolle itsessään olevalle pakottajalle, ja tässä kaksintaistelussa hänen thymoksensa liittoutuu hänen järkensä kanssa.” Tämä järjen ja himojen lisäksi sielussa oleva kolmas osa ”thymos” tarkoittaa omanarvontuntoa tai itsekunnioitusta, johon vetoamalla valtiomieskin voi koettaa saada kansalaiset toimimaan järkevästi.

 

Epäilemättä Platonin Leontioksen kertomus muistuttaa Paavalin Roomalaiskirjeen kuvausta hänestä itsestään, kun teitää mitä järki ja laki vaativat mutta ei vaan saa itseään toimimaan sen mukaisesti - ilman armosta saatua "Iustus facere" eli suomalaisittain uskon vanhurskautta.

 

Platon omisti sophrosynelle myös Kharmides-dialogin, jonka mukaan itsehallinnan perustana on järki ja itsetuntemus seuraten vanhoja kreikkalaisia ja Sokrateen elämänohjeita ”Tunne itsesi” ja ”Vältä äärimmäisyyksiä.” Jatkossa Aristoteles rakensi onnelliseen elämään johtavan hyveteoriansa äärimmäisyyksien välttämisen eli ”kultaisen keskitien varaan”. Ihminen voi saavuttaa voimakkaan elämyksen jonkin tarpeen äärimmäisellä tyydytyksellä, mutta silloin menetetään tavallisesti ja ehkä tuskallisestikin jokin muu hyvä. Hyveiden avulla etsitään tarpeiden tyydytyksen tasapainoa, josta rakentuu "eudaimonia" paras mahdollinen elämän kokonaisuus.

 

Aristoteles

Aristoteles oli Platonin tunnetuin oppilas, mutta hän oli myös opettajansa kriitikko. Hän kritisoi opettajansa rationalistista etiikkaa ja viestintäpolitiikka, joka mm. oli kieltänyt tunteita kiihottavan draaman ihannevaltiossa.

 

Myös Aristoteleelle sielun pääosat olivat rationaalinen ja emotionaalinen puoli. Hänestä kuitenkin hyvään elämään johtavat hyveet muodostettiin yhdistämällä rationaali ja tunteva aines eikä alistamalla emootiot järjen ohjaukseen. Platonin Sokrateen mukaan ”hyve on tietoa”. Aristoteleen mukaan ”Sokrates arveli hyveiden olevan järjen käsityksiä (sillä hänen mukaansa ne ovat tietämisen muotoja), mutta meidän mukaamme ne esiintyvät yhdessä järjen kanssa.” Tämä on Aristoteleen ”Nikomakhoksen etiikkansa” suuri teema erityisesti toiminnan perustana olevan "praktisen päättelyn" analyysissa. Toiminnan tavoitteen muodostamisessa on hänen mukaansa kysymys järjen ja tunteiden ”vihkimisestä” eli yhtymisestä toisiinsa.

 

"Käytännöllisen päättelyn" eli tavoitteiden ja keinojen muodostamisen ja sen perusteella toimimisen tarkka analyysi Aristoteleen filosofiassa tulee monin tavoin esiin myös hänen "Politiikassaan." Jo silloin keskeiseen kysymykseen lakien ja hallitsijan harkintavallan suhteesta Aristoteles tunnistaa lakien ensisaijaisuuden mutta myös harkintavallan tarpeen samoilla perusteilla kuin John Locke parlamentaarisesti ja oikeudellisesti kontrolloituna: "... lakien tulisi olla ensisijaisia ja hallituksen tulisi ohjata vain niitä asioita, joihin lait eivät sovellu täsmällisesti siitä syystä, että yleisen periatteen on vaikea kattaa kaikkia erityistapauksia."

 

Aristoteleen käsitys toiminnasta tulee hyvin esiin myös hänen runousopissaan ”Poetiikassa”. Alkuperäisessä Dionysoksen pukin eli ”tragoksen” uhraamisen kultissa yleisö kiihotettiin ajan tarjoamin keinoin – kuten viinin, eläinten repimisen tai alastomuuden avulla – ottamaan emotionaalisesti vastaan uhritoimituksen papillisen ”johdattajan” sanoma.

 

Kun Aiskhylos, Sofokles ja Euripides toivat Dionysoksen kulttiin johdattajan rinnalle keskustelemaan toisen ja kolmannen henkilön, sen luonne muuttui näyttämöllä toiminnan jäljittelyksi, draamaksi. Aristoteles analysoi draaman toimivan ihmisen väärään tietoon tai tietoisuuteen perustuvaa traagista virhettä ”hamartiaa” ja sen vaikutuksia yleisöön.

 

Siinä missä Platon pyrki kieltämään draaman ja karkottamaan runoilijat, Aristoteles poetiikassaan analysoi myönteisessä hengessä runouden ja draaman puhdistavaa vaikutusta ”katharssista”. Tähän liittyy draaman sivistävä vaikutus: tragediassa yleisö voi elää läpi käytännöllisen päättelyn virheen eli hamartian, nähdä sen traagisen seuraukset ja oppia siitä saamalla tunteilleen ”katharssiksena” eli puhdistumisena saada niille järkevää sisältöä - eli sivistyä.

 

Draaman muoto on tunnetusti saanut erilaisia tulkintoja läpi historian. Fridrich Nietzschen esittämä kritiikki suuntautui vanhan Kreikan Dionysoksen kulttiin tuotuun järkevien ihmisten dialogiin ja siitä alkaneeseen teatterin kehitykseen kohti aristotelista länsimaista draamaa tai tragediaa. Nietzschen ohjelma oli paluu klssaista Kreikkaa aikaisempaan aikaan, ja sitä sitten yritettiinkin 1930 -luvun Saksassa. Marxilainen Bertold Brecht puolestaan kehitti eeppistä teatteria, joka pysrkii paljastamaan toimijoiden väärän ”porvarillisen tietoisuuden” ja korvaamaan sen ihmisen ”lajiolemuksen” mukaisella kommunismiin suuntautuvalla tietoisuudella.

 

Isokrates

Klassisen Ateenan vaikutuksista myöhempään kehitykseen unohdetaan usein sen kasvatusoppi, erityisesti Isokrateen kehittämänä. Platonin Valtio sinänsä oli suuri kasvatusprojekti uuden universaalin rationaalin tasapainon saamiseksi sekä ihmisen psyykessä että itse valtiossa.

 

Isokrates oli Platonin oppilas ja Aristoteleen aikalainen, joka puolestaan kehitti ihmisen psyyken oikeaan järjestykseen tähtäävän, psyyken kaikkia osia tasapainoisesti kehittävän ”paideia” -ohjelman eli koulutusjärjestelmän. Monien vaiheiden kautta ja muuntuneena se levisi koko hellenistiseen maailmaan, Roomaan ja lopulta keskiajan kristilliseen Eurooppaan – ja itse asiassa suomalaisen kansansivistyksen nuorisoseura- ja opistojärjestelmäkin ovat sen peruja. Aluksi Isokrateen ohjelma jakautui kolmeen osaan:

-                  lukeminen, kirjoittaminen ja laskento;

-                  Ateenan teatterin ja kirjallisuuden klassikot ja niiden  kielioppi, sanasto ja eettinen tulkinta;

-                  geometria ja aritmetiikka, johon kuului äänien harmonia.

 

Rooman omaksuessa kreikkalaisen kulttuurin Isokrateen paideiaa kehitettiin Ciceron ”humanitas” -ohjelman mukaisesti erityisesti puhetaitoon ja roomalaiseen kirjallisuuteen, joka myös sisällöllisesti sopi paremmin ajan poliittiseen kehitykseen. Rooman kriisien ja kristillisen varhaiskeskiajan uuden nousun alkaessa Isokrateen ja Ciceron koulutusjärjestelmä löydettiin uudelleen Varron teoksesta (116–27 eKr.). Nouseva kristillinen kirkko omaksui sen seitsemän vapaan taiteen ”septem artes liberales” ohjelmana tukemaan omaa ”Iustus facere” -ohjelmaansa "humanitaksen" eli ihmisyyden kehitystä eli sivistymistä vakaasti viisaaksi, maltilliseksi ja kohtuulliseksi, oikeudenmukaiseksi, urheaksi ja hyväntahtoiseksi ihmiseksi. Tulos olikin sen verran hyvä, että lopulta alettiin uskoa runsaan 1500 vuoden sukupolvien ponnistelun ja sivistyshistorian tuloksen olevan luonnon lahja.

 

-----------------

 

Kuvassa osa Rafaelin maalauksesta Ateenan koulu (Scuola di Atene) Vatikaanissa vuodelta 1510. Keskellä Platon kädessään "Timaios" ja Aristoteles kädessään "Nikomakhoksen etiikka".

 

Kriisin uhka Jerusalemissa

 

Edellisen paavin Joseph Ratzingerin ”Nasaretin Jeesukusen" toinen osa tarjoaa sopivan lähtökohdan ensimmäisen kristillisen pääsiäisen tarkasteluun. Se jatkoi 2011 siitä, mihin mihin ensimmäinen osa oli päättynyt. Näin kirjoittaja jatkaa Jeesuksen rinnalla kulkien koko pääsiäisviikon.  Mutta kun kirjan askelet vievät kohti ristille naulitsemista, ensimmäisen osan leppeä elämänläheisyys muuttuu rankaksi.

 

Ratzinger kertoo vuoden 30 tai 33 JKr. Jerusalemin massiivisesta pääsiäisen ”fiestasta”  sekä alueen poliittisesta tilanteesta, jota on muutenkin tutkittu kymmenissä tai sadoissa teoksissa – viimeisimpänä suomeksikin käännetty Simon Montefioren ”Jerusalemin historia”.

 

Rooma oli vuonna 63 EKr. ottanut valtaansa Juudean, mutta korttinsa hyvin pelannut Herodeksen suku oli säilyttänyt valloittajan tuella asemansa vielä pitkään. Roomassa Caesarin ottopoika Octavianus vakiinnutti 27 EKr. asemansa Rooman johdossa ja sai senaatilta arvonimen Augustus. Sitä seurasi koko imperiumin läpäissyt platonistinen propaganda, jonka mukaan keisari edusti ja toteutti maan päällä universumin eli taivaan rationaalien ideoiden mukaista oikeaa järjestystä.

 

Kuten klassisen Kreikan tarkastelussa mainittiin, Platonin Timaioksen mukaan maailmaa luotaessa ”makrokosmos” eli universumi ja luonto tehtiin rationaalien ideoiden oikeaan järjestykseen, mutta lopussa jäljelle jäi huonoa ainetta ihmisten ja yhteiskunnan ”mikrokosmokseen”. Siksi valtion hallitsijan tärkein tehtävä on muokata mikrokosmosten ihmisten psyyket ja yhteiskunta rationaaliin oikean järjestyksen mukaisiksi.

 

Euroopassa ja Venäjällä Augustuksen aate kannatteli keisareita ja kuninkaita aina ensimmäisen maailmansodan aikaan asti. Rooman valtaamissa provinsseissakin idea toimi yleensä hyvin, koska niissä ei yleensä ollut kovin vaikeaa asettaa Rooman jumalakeisarin patsasta entisten jumalien rinnalle. Juutalaiset olivat kuitenkin hankala tapaus.

 

Juutalaisten oli vaikea hyväksyä Rooman keisaria jumalaksi, kun ainoa oikea oli omasta takaa. Uuden testamentin ensimmäistä kristillistä pääsiäistä edeltävinä vuosikymmeninä roomalainen hallinto oli ollut erittäin kovakourainen ja se oli surmannut kymmeniä kotitekoisia profeettoja ja kukistanut kymmeniä kapinoita, Barabbaan johtaman aivan hiljakkoin.

 

Juutalaisten tilanne osana Rooman keisarikunnassa muistutti monessa mielessä suomalaisten asemaa Venäjän keisarikunnassa. He saavuttivat uskomattoman hyvän aseman Rooman hallinnon sisäpiireissä. Kotimaassa taas alkoi jakautuminen roomalaistuvaan eliittiin, kansallismielisiin reaalipoliitikkoihin ja enemmän tai vähemmän innokkaisiin kapinallisiin. Tilanne muuttui vaaralliseksi, kun sekä Roomassa että sitä seuraten Palestiinan hallinnossa tapahtui muutos joitakin vuosia ennen ensimmäistä kristillistä pääsiäistä – kuten sanottu vuonna 30 tai 33 JKr..

 

Vuonna 14 JKr. Roomassa Augustusta seurasi Tiberius, jolle hallitseminen ei oikein maistunut. Vuonna 26 JKr. todellinen valta siirtyi Aelius Sejanus nimiselle terrorisoivalle  suosikkiupseerille, jolla taas oli omat suosikkiupseerinsa kuten Pontius Pilatus. Juudean maaherran paikka tuli avoimeksi ja onni suosi Pilatusta. Hän ei hyväksynyt juutalaisten saavuttamia erioikeuksia, ja heti alkuunsa hän yritti tyhjentää temppelin kassan omiin tarpeisiinsa. Ylipappi Kaifas ei pitänyt siitä ja seurauksena oli verisesti kukistettuja mielenosoituksia.

 

Nyt 30 tai 33 JKr. oli tulossa juutalaisten pääsiäinen, ja tällä kertaa sekä roomalaisen että juutalaisen hallinnon kannalta eräs Jeesus niminen kiihottaja vaaransi yleistä järjestystä ja turvallisuutta. Ja juuri pääsiäisenä se oli erityisen vaarallista.

 

Juutalaisten pääsiäisenä Jerusalemiin tuli satojatuhansia juutalaista ja temppelissä teurastettiin kymmeniä tuhansia lampaita, joiden veri vuodatettiin sekä kannettiin pappien ketjussa temppelin alttarille. Jerusalemissa olleen valtavan väkijoukon kiihottuminen mellakointiin olisi merkinnyt maaherra Pilatukselle vaativaa kriisijohtamista. Kuten nykyäänkin, sen epäonnistuminen olisi merkinnyt melkoista poliittista vaaraa hänen omalle asemalleen, sillä Roomassa oli jo riittävästi ongelmia monien provinssien kanssa. Itse asiassa Pilatus saikin potkut muutamia vuosia myöhemmin vuonna 36. JKr.

 

Mutta sama ongelma oli myös juutalaisella temppelin hallinnolla, jolle rähinä ja kapina olisi merkinnyt roomalaisten ainakin kovia otteita ja ties minkälaista rangaistusta. Itse asiassa 66 JKr. alkoikin kapinoiden sarja, jonka Rooma lopetti lopettamalla koko juutalaisen Juudean ja aloittamalla 2000 vuotta kestäneen diasporan. Niinpä ylipappi Kaifas nyt päätteli, että Jeesus on parasta kukistaa ja uhrata: ”Te ette ymmärrä yhtään mitään. Ettekö te käsitä, että jos yksi mies kuolee kansan puolesta, se on parempi kuin että koko kansa joutuu tuhoon?”

 

Sen mukaan sitten toimittiinkin.

 

Kriisi ja uhri pääsiäisen aikaan

 

Yle otsikoi pääsiäisaamuna, että ”Trumpilla on pakottava tarve löytää syntipukki koronaan – tähtäimessä on nyt Maailman terveysjärjestö WHO.” Se onkin kahdella tavoin ajankohtainen muotoilu.

 

Syntipukiksi leimaaminen on tuttua arkielämässä ja siksi myös sen tutkijoille kuten Tiina Nikkolan väitöskirjassa: ”Ryhmän valitseman syntipukki mahdollistaa sen, että ryhmän sisäisistä ristiriidoista ei tarvitse piitata ja omaa syyttömyyttä voidaan pitää valheellisesti yllä. Syyllisen etsiminen on ryhmässä yleinen ratkaisumalli, jolla suojaudutaan omilta ahdistuksen tunteilta.” 

 

Ranskalainen antropologi Rene Girard taas osoittaa syntipukin syvän ja pitkän paikan koko ihmiskunnan historiassa. Kriisi oli ”homo sapiensin” eli ihmisten perustilanne heidän käydessä taistelua ruoasta, viljelys- ja metsästysmaista ja kumppaneista. Muitakin kriisejä oli yllin kyllin. Se taas johti kaikkien sotaan kaikkia vastaan, mikä jossakin vaiheessa keksittiin ratkaista suuntaamalla yhteisön tunnekuohu johonkin yhteisön jäseneen ja jatkossa eläinuhriin. Yhteisön elämää se helpotti ja yhdisti niin paljon, että syntyi toistettu uhraamiskultti.

 

Uhraaminen on tuttu Mooseksen kirjoista, mutta niiden synnyn aikoihin noin 1300 –luvulla e.Kr. uhraaminen erilaisissa muodoissa oli osa aikakauden elämää kaikkialla. Mykeneläisen kauden Kreeta harjoitti tuottoisaa kauppaa myymällä nuoria naisia ihmisuhreiksi. Kreikkalaisessa Dionysos -kultissa uhrattiin pukki eli ”tragos”, joka sitten antoi nimensä sekä syntipukille että länsimaiselle tragedialle.

 

Myös vanhan Kreikan valtioissa valittiin poikkeavia yksilöitä kuten Sokrates uhriksi, pharmakokseksi. Jacques Derrida yhdistää ”Platonin apteekki” esseessään Sokrateen kohtalon ja kreikankielen ”pharman”, josta päädytään sekä yhteisön rauhoittaneeseen syntipukkiin että parantavaan lääkkeeseen. Platon sanoo opettajastaan Sokrateesta Valtio -teoksessaan, että kun vääryyden keskellä toimii oikein, tulee sidotuksi paaluun.

 

Julius Caesar kauhisteli Gallian sodassaan valtaamiensa alueiden ihmisuhreja, ja viimeiset tiedot niistä on pohjoismaissa vuoden 1000 tienoilta eli ajalta juuri ennen kristinuskon tuloa alueelle. Olavi Paavolainen sanoo ”Risti ja Hakaristi” teoksessaan oivaltavasti, että natsisimi oli vanhan pakanuuden kauden vastaisku kristinuskolle.

 

Rene Girardin yksi päähavainto on se, että lähes kaikissa ihmiskunnan historian uhrikulteissa uhri katsottiin syylliseksi. Niin oli myös Kreikan tragos -kultista kehittyneessä länsimaisessa tragediassa, missä ”hamartian” eli traagisen erehdyksen tehnyt sankari aiheuttaa teollaan itse traagisen kohtaloonsa. Mutta Girardin mukaan juutalaisessa perinteessä alkoi jo varhain kehittyä ajatus uhrin syyttömyydestä. Siitä on esimerkki mm. Joosefin, syyttömän palvelijan tai Jobin historia sekä monet psalmit.

 

Myös Jesaja puhui 600-700 lukujen vaihteessa e.Kr. syyttömästä uhrista ja profetoi tulevaa: ”Omista teoistaan me luulimme hänen kärsivän rangaistusta, luulimme Jumalan häntä niistä lyövän ja kurittavan... Minun vanhurskas palvelijani tekee vanhurskaaksi monet, meidän pahat tekonsa hän kantaa.”

 

Tästä historiasta oli lyhyt matka ylipappi Kaifaksen operaation jälkeiseen tilanteeseen tämän vaadittua syyttömän Jeesuksen ristiinnaulitsemista mellakan ja roomalaisten koston välttämiseksi: ”Ettekö te käsitä, että jos yksi mies kuolee kansan puolesta, se on teille parempi kuin että koko kansa tuhoutuu.” Ja kuten tunnettua, se ratkaisu sopi lopulta myös Pontius Pilatukselle, jolla taas oli omat syynsä välttää huonoja uutisia Roomaan.

 

Mutta mistä muusta oli kysymys?

 

”Nasaretin Jeesuksen” elämänkerrassaan edellinen paavi Joseph Ratzinger palauttaa mieleen, miten juutalaisuuden ytimenä on liitto Jumalan kanssa ja siinä sovitun Mooseksen lain noudattaminen arkielämässä. Tämä ihmisen ja Jumalan liittosuhteessa sovitun lain mukainen sopusointu on heprean kielessä ”sedaqua” tai ”sedeq”. Mm. Diarmaid McGrathin mukaan juutalaisten asiat ovat sedeq, kun ne ovat sovitun liiton mukaisesti ”niin kuin pitääkin” tai ”oikeassa järjestyksessä”. Tooran 200 eKr. luvun kreikankieliseen Sptuagintaan ”sedeq” tulikin käännetyksi kreikan oikeaa tai oikeaa järjestystä merkitsevällä sanalla ”dikaiosyne” ja jatkossa latinaan sanalla ”iustus” – sekä suomenkieleen Agricolan toimesta hieman omaperäisesti mutta oivaltavasti sanalla ”vanhurskaus” jonka juurena on ”vakaa viisaus”.

 

Kun sovitun liiton mukaista lakia tulee vuoden mittaan kuitenkin rikottua eli tehtyä syntiä, juutalaiset sovittivat sen pääsiäisenä Jerusalemin temppelissä suuressa sovintojuhlassa uhraamalla tuhansia lampaita ja vuodattamalla niiden veren alttarille. Näin palattiin Jumalan kanssa sovitun liiton ja sen lain mukaiseen elämään.

 

Vastaavasti Ratzingerin mukaan ensimmäisen kristillisen pääsiäisen sisältö oli ”uusi liitto” eli Jeesuksen uhrautuminen ristillä ja näin juutalaisen pääsiäisen syrjäyttäminen ihmisen psyyken ja elämän saamiseksi uudella liitolla ”oikeaan järjestykseen” ilman toistuvia verisiä eläinuhreja. Hänen mukaansa kiirastorstain ”Ehtoollisella hän antoi heille jotakin uutta: hän antoi itsensä todellisena Lampaana ja näin perusti oman pääsiäisensä.” Eli evankeliumin sanoin: ”… tämä malja on uusi liitto minun veressäni, joka teidän edestänne vuodatetaan syntien anteeksiantamiseksi.”

 

Ratzingerin mukaan Jeesus muunsi näin Tooran laeissa olevan Jumalan Sanan Logoksen - universaalin järjen - koko ihmiskunnalle tarkoitetuksi. Jeesus muunti näin juutalaisen sovitusjuhlan rituaalin ja eläinuhrit siksi, mitä ensimmäiset kristityt kutsuivat kreikaksi ”thysia logike” eli ”uhrit sanaa seuraten” – ja se mitä Paavali kutsuu kirjeessään roomalaisille ”logike lateria”: ”Jumalan armahtavaan laupeuteen vedoten kehotan teitä, veljet: Antakaa koko elämänne pyhäksi ja eläväksi, jumalalle mieluisaksi uhriksi. Näin te palvelette Jumalaa järjellisellä tavalla…”

 

Epäilemättä Ratzingerin teologia kohtaa tässä apostoli Paavalin, jonka mukaan pelkkä lain tietäminen ei johda sen mukaiseen toimintaan, paremminkin päin vastoin – sekä Augustinuksen, jonka mukaan pelkkä järki ei johda mihinkään. Hän siis sivuuttaa Roomalaiskirjeen armosta saadun vanhurskauden, minkä jälkeen Paavali vasta tuo esiin järkevän uhraamisen sen yhtenä seurauksena, mihin liittyy myös muita vanhurskautetun elämän lupauksia hyveistä kuten viisaasta käytännöllisestä järjestä ja kohtuullisuudesta.

 

Saman asian Augustinus sanoo ”Kolminaisuudesta” -perusteoksensa (De Trinitate…) yhtenä johtopäätöksenä: ”Ja nyt lopetamme tämän kirjan niin, että kehotamme vanhurskaan elämään uskosta, joka toimii rakkauden kautta, niin että myös hyveet, joiden kautta ihminen elää viisaasti, urheasti, maltillisesti ja oikein, ovat peräisin samasta uskosta, sillä muuten ne eivät voisi olla oikeita hyveitä.”

 

Ratzingerin platonistinen tulkinta siis päätyy tai paremminkin rajoittuu Vanhan testamentin universaalin Jumalan Sanan tai Logoksen tuomiseen kaikille kansoille. Rene Girard päätyi tutkimuksensa tuloksena katoliseen kristillisyyteen tunnistettuaan tutkijana, miten juutalainen syyttömän uhrin historia huipentui ihmiskunnan historian suureksi käänteeksi Jeesus Nasaretilaisen ristiinnaulitsemisessa. Siinä syyttömän Jeesuksen surmaamiseen osallistuneet lopulta Apostolien tekojen mukaan ”saivat piston sydämeensä” ja tekivät parannuksen. Eli tunnistivat oman syyllisyyden ja perimmiltään historiallisella tavalla ajatuksen ihmisen omasta vastuusta teoistaan – ja se alkoi saada laajenevaa kannatusta.

 

Mutta itse asiassa perusteiltaan saman asian Martti Luther sanoi tunnetussa pitkäperjantain saarnassaan:  ”Ne käsittävät Passion oikein, jotka Kristuksen nähdessään järkyttyvät sydämessään… Että he syvästi uskovat eivätkä koskaan epäile, että olit ainakin yksi, joka naulitsit Kristuksen… sillä hyöty Kristuksen kärsimisestä riippuu melkein kokonaan siitä, että ihminen saa tietää totuuden itsestään… Sillä sellainen asiaan syventyminen muuttaa ihmisen luonteen ja melkein kuin kasteessa hän syntyy uudeksi jälleen…”

 

Tällaisen vanhurskautetuksi tulemisen eli terveen psyyken saaminen kulttuurin ja demokratian kantavaksi voimaksi yksin uskosta ei ole oikein muodissa, vaikka se elää usein tiedostamattomana syvärakenteena kielessä eli myös liberaalin demokratian edellyttämän järkevän, eettisen ja vapaan ihmisen psyykessä. Vaikka se onkin valistuksen ja katolisen platonismin paineissa jäänyt taka-alalle. 

 

Keisari, paavi ja Luther

 

Pääsiäisenä Yle uusi piispa Jari Jolkkosen hienon vuoden 2017 dokumentin Martti Lutherista. Se sai pohtimaan, mitä tapahtui ensimmäisen kristillisen pääsiäisen ja uskonpuhdistuksen välillä.

 

Ajanlaskun alun aikoihin Rooma kärsi ensimmäiset suuret tappionsa pohjoisessa germaaneja ja etelässä arabeja vastaan. Rajansa saavuttanut maailmanvalta ei enää selvinnyt vanhalla tasavaltalaisella hallinnolla tai kulttuurilla. Ratkaisuna oli keisarius.

 

Julius Caesarin ottopoika Octavianus varmisti asemansa ja sai Augustuksen arvon 27 eKr.. Hänen kuolemaansa 14. jKr mennessä uuden vallan tueksi rakennettiin Platonin Timaios -teoksen mukainen kultti, jossa keisari edustaa ja toteuttaa mikrokosmoksessa eli maan päällä ihmisten keskuudessa taivaallisen makrokosmoksen rationaalia ja siksi oikeaa järjestystä.

 

Mutta samaan aikaan läksi liikkeelle toinen eli Jeesus Nasaretilaisen-Paavalin-Augustinuksen projekti, jonka ideana oli saada ihmisen psyyke suoraan Jumalan armosta oikeaan tai ”vanhurskaaseen” järjestykseen ja sitten nämä tervesieluiset ihmiset rakentamaan sekasorronkin keskelle oma yhteisönsä, seurakunnan, kristikunnan tai ”Jumalan valtakunnan”.

 

Kuten tunnettua Paavalin-Augustinuksen projekti voitti ja Augustuksen hävisi. Keisari Konstantinus kääntyi kristinuskoon vuonna 312. Vuonna 380 kristinuskosta tuli Roomassa ainoa sallittu uskonto, mutta valtakunta jakautui heti sen jälkeen länteen ja itään. Itäinen osa kesti vuoteen 1453, mutta läntinen hajosi. Vuonna 410 länsigootit valtasivat Alarikin johdolla Rooman ja 70 vuotta myöhemmin viimeinen Länsi-Rooman keisari Romulus Augustus kukistui.

 

Keisarin vallan sorruttua läntiseen Eurooppaan syntyi valtatyhjiö ja sen seurauksena poliittinen ja uskontojen sekasorto. Sen keskellä läntinen kristikunta sitten nousi keskeisesti Raamatun latinankielisen Vulgata -käännöksen ja kirkkoisä Augustinuksen teologian varassa, ja se kehittyi eräänlaisina kansanomaisina herätys- ja luostariliikkeinä. Se myös vähitellen veti tuekseen Kreikan Isokrateen ja Rooman Ciceron seitsemän vapaan taiteen septem artes liberales koulutuksen - kreikkalaisen ”paideian” tai roomalaisittain ”humanitaksen” kehittämiseksi. Kirkkoisä Augustinuksen teologian mukaisesti tarkoittaa vakaasti käytännön viisasta, oikeudenmukaista, maltillista ja kohtuullista sekä urheaa ihmistä.

 

Tämän päivän Euroopan alueella kehitys tapahtui vuosisatoja paikallisten yhteisöjen kautta aatteellisesti Paavalin-Augustinuksen-Isokrateen projektina. Sen luoteisosaan muodostui Karolingien suvun johtama laajeneva tietoisesti kristillinen "Civitas Dei" -valtakunta, jossa myös ensimmäisenä alettiin puhua kuulumisesta Eurooppaan ja eurooppalaisiiin. Sen Kaarle –kuninkaan Rooman piispa kruunasi jouluyönä 800 keisariksi suojelemaan koko läntistä kristikuntaa Bysanttia ja sen kapinaliikkeenä syntynyttä ja nousutta Islamia vastaan. Jo runsaat 40 vuotta myöhemmin Kaarle Suuren valtakunta kuitenkin jaettiin hänen poikiensa kesken kolmeen osaan, nykyiseen Ranskaan johtaneeseen valtakuntaan sekä pian pienempiin ruhtinaskuntiin jakautuneisiin Italiaan ja Saksaan. Ranskan rinnalla myös Englanti alkoi saarellaan kehittyä valtiona.

 

Näin läntisen kristikunnan ja Euroopan peruspiirteeksi tuli ihmisen kristillinen ja sitä tukeva kreikkalais-klassinen sivistyminen vastuulliseen vapauteen sekä siitä väistämättä seurannut poliittinen jakautuminen suurempiin ja pienempiin valtakuntiin.

 

Kaarle Suuren valtakunnan hajoamisen jälkeen ensimmäisen suuren yrityksen koko Euroopan keskusvaltaan ja yhdentämiseen teki Rooman piispa. Itä-Rooman keisari pyysi vuonna 1096 paavi Urbanus II:lta apua islamia vastaan. Näin paavista tuli koko läntisen kristikunnan mobilisoija lukuisille suurille ja pienille ristiretkille, joissa ajettiin moninaisia omia etuja Bysanttia ja Islamia vastaan - ja myös käännytettiin miekan avulla monia vielä pakanallisia eurooppalaisia heimoja kuten lopulta myös suomalaiset.

 

Ristiretkien aikana islamilaisilta oppineilta länteen uudelleen löydetyt Platonin ja Aristoteleen teokset taas tarjosivat mahdollisuuksia argumentoida paavin edustavan ylintä tietoa reaalisesti olemassa olevista universaaleista ideoista ja olemuksista ja niiden mukaisesta johtajuudesta maan päällä. Paavin juristit alkoivat myös kehittää kanonista oikeutta, jonka mukaan paavi on pyhän Pietarin lisäksi myös Rooman keisarin laillinen perillinen. Sen todistamiseksi tuli myös väärennettyä asiakirjoja, minkä sitten reformaation ajan oppineet paljastivat.

 

Jo vuonna 1075 paavi Gregorius VII tunsi itsensä tarpeeksi vahvaksi haastamaan keisarin, jolle oli Kaarle Suuren ajoista jäänyt sananvaltaa kirkon asioihin. Kuten tunnettua, Saksan kuningas ja jatkossa Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan keisari Henrik IV joutui kirkonkiroukseen, teki Canossan matkansa ja hänen pojanpoikansa tuomittiin mestattavaksi.

 

Paavin vahvistuminen jatkui ja otteet kovenivat. Ensimmäinen inkvisitio perustettiin vuonna 1184 ja vuonna 1229 se vakiintui paavin päätöksellä Dominikaani veljesten johtoon. Vuonna 1302 paavi Bonifacius VIII lopulta julisti ”Unam Sanctum” bullassa olevansa ylin hengellinen ja maallinen hallitsija Euroopassa tai paremminkin maailmassa – minkä paavi perui virallisesti vasta 1871. Vielä vuonna 1493 paavi Aleksanteri VI jakoi “Inter caetera” -bullalla koko Euroopan ulkopuolisen maailman Espanjan ja Portugalin kesken.

 

Paavin ja keisarin kiistan varjossa kansallisvaltio Ranska oli kuitenkin koonnut voimansa. Se oli alkanut vähitellen kehittyä jaetun Kaarle Suuren valtakunnan osasta. Samoihin aikoihin alkoi myös Englannin kehitys, joka kulminoitui aluksi vuoden 1215 Magna Chartaan, jota vastaan paavi protestoi koska vain hän edusti maanpäällä tietoa universaalista oikeasta.  Ranskan kuningas Filip IV:llä oli vähitellen riittävästi voimaa ja kannatusta paavin haastamiseen, ja tämä asetettiin vuonna 1309 noin 70 vuodeksi Avignoniin arestiin Ranskan kuninkaan valvontaan.

 

Keskiajan eurooppalainen politiikka oli siis keisarin ja paavin taistelua Euroopan herruudesta, mitä nousevat Ranska ja Englanti käyttivät oman liikkumavaransa kehittämiseen – samalla kun etenkin Saksassa sadat pienet liikkumavaraa etsivät ruhtinaskunnat ja kaupungit toivat siihen oman lisänsä.

 

Keisari ei kuitenkaan antanut periksi. Vuonna 1440 Pyhän Saksalais-roomalaisen keisarikunnan johtoon tulleet Habsburgit ottivat aloitteen käsiinsä. Kruununperijöiden avioliitot suunniteltiin hyvin ja kun vuonna 1519 Espanjan kuninkaasta tuli Kaarle V:n nimellä keisari, hänellä oli valmiiksi runsaat suorat omistukset – ja ohjelmana Euroopan yhdistäminen ”Respublica Christiana” -dynastiana, jossa vallitsisi yhteinen ”Dominium Mundi”. Samoihin aikoihin eli 1517 Saksassa alkoi kuitenkin Martti Lutherin uskonpuhdistus eli paluu Paavalin-Augustinuksen teologiaan, alkoi horjuttaa sekä keisaria että paavia.

 

Kaarle V ja Luther projekteineen sitten kohtasivat 1521 Wormsin valtiopäivillä, eikä Luther antanut periksi (kuvassa). On vaikea sanoa, minkä verran Wittengergin vaaliruhtinas Fredrik Viisas tunsi teologiaa, mutta varmaan hän tunnisti, että kun hän suojelee Lutheria miekallaan tämä puolustaa häntä kynällään.

 

Paavi ja keisari kilpailivat Euroopan herruudesta, mutta heidän valtansa legitimiteetti perustui pohjimmiltaan samaan argumenttiin. He olivat Platonin oppia soveltaneen Augustuksen perillisinä kosmisen rationaalin järjestyksen edustajia ja sen mukaisen oikean järjestyksen toteuttajia maan päällä. Paaville arvovaltaa toi myös keskiajan platonistisen teologian argumentti edustaa itse Jumalaa maan päällä. Sillä valtuudella saattoi myös myydä aneita Rooman uuden kirkon rakentamiseen ja luvata palkkiona maksajan synnit anteeksi. Euroopan historian uusi aika alkoi, kun tämä argumentointi törmäsi ensin Lutherin uskonpuhdistukseen ja sitten uuteen eli tieteelliseen metodiin ja sitä seuranneeseen valistukseen.

 

Martti Lutherin Paavalin-Augustinuksen perinteen elvyttänyt argumentti ”yksin uskosta, yksin armosta, yksin sanasta” oli todella vallankumouksellinen, koska se haastoi sekä paavin maallisen ja hengellisen vallan perustelun. Sehän tarkoitti, että ihminen asioi suoraan Jumalan kanssa eikä tarvitse välikäsiä kuten paavia. Mutta se antoi myös kuninkaiden valtioille sekä saksalaisille ruhtinaille ja kaupungeille ideologisen argumentin sekä paavia että keisaria vastaan, koska myös keisarin vallan perustana oli väite edustaa universaalia järjestystä maan päällä. Tässä vaiheessa kuninkaita ja ruhtinaita ei vielä haitannut se, että he pian itsekin turvautuivat samaan keisarin käyttämään argumenttiin, joka vahvistettiin heidän valtansa perustaksi vielä Napoleonin sotien jälkeisessä rauhassa Wieninin kongressissa 1815.

 

Lutherin vuoden 1517 uskonpuhdistuksen seurauksena oli paavin ja keisarin liittoutuminen protestantteja vastaan ja sitten katkera kolmekymmentävuotinen sota siitä kenellä on valta Euroopassa. Kuten tunnettua siinä Ruotsilla Kustaa II Adolfin johdolla ja suomalaistenkin voimin oli oma merkittävä roolinsa. Ruotsin valtiopäivät eivät kuitenkaan heti innostuneet. Lupa heltisi vasta, kun kuningas kysyi haluatteko sotia paavia ja keisaria vastaan kotimaan kamaralla vai Saksassa.

 

Sota päättyi uskonpuhdistuksen voittoon eli paavin ja keisarin vallan tappioon vuoden 1648 Westfalenin rauhassa. Se perusti suvereenin eli paavista ja keisarista riippumattoman valtion sekä maallisissa että kirkollisissa asioissa. Se taas perusti nykyäänkin maailman järjestyksen perustana olevat suvereenit kansallis- eli ”Westfalenin valtiot” ja näiden sopimukset kansainvälisen oikeuden perustana. Suvereenin valtion sisällä taas jatkui suvereenien kansalaisten kehittyminen ja näiden hyväksymän perustuslain mukainen demokraattinen valtion sekä nykyaikaisen talouden syntyminen.  

 

Uudella ajalla tätä pitkän sivistyshistorian tuloksena syntynyttä suvereenia kansalaista ja hänen suvereenia demokraattista valtiotaan ja talouttaan ovat horjuttaneet monet uudet universalistiset ideologiat jotka keisarin tai paavin tavoin asettuvat suvereenin demokraattisen ihmisen ja valtion yläpuolelle edustamaan universaalia oikeaa – ja samalla ovat hajoittaneet suvereenin ihmisen psyyken ja hänen valtionsa perustana olevaa sivistyshistoriaa.

 

Siksi Jari Jolkkosen hieno Luther –dokumentti oli tervetullut muistuttamaan uskonpuhdistuksen uskomattomasta paikasta historiassa. Se toteutti pitkän sivistyshistorian tuloksena kehittyneen nykyiaikaisen eettisesti eli vastuullisesti vapaan ihmisen ja hänen demokraattisen valtionsa. Suomen historia on sen yksi erityinen muoto, joka antaa arvon toisillekin ja on tietoinen, että siitä toisillakin on opittavaa.

 

Westfalenista modernin kriisiin

 

Sain ennen Pääsiäistä sopivasti Picasso museon perustajan, Ranskan akatemian jäsenen Jean Clairin toisen omaelämänkerrallisen teoksen ”Terre natale, Exercices de piété” voisi ehkä suomentaa "Syntymäseutu, hartaushetkiä". Kanteen on liitetty kuva tänään vuosi sitten palaneen Notre-Damen katedraalin alttarista. Se antaa virikettä jatkaa pääsiäispohdintaa uskonpuhdistuksesta ja Westfalenin rauhasta modernin kriisiin.

 

Vuoden 1648 Westfalenin rauhan jälkeen barokin Eurooppaa johtivat paavin ja keisarin vallan jälkeiset uudet monarkit. Mutta heidän valtansa oikeutus perustui samaan argumenttiin kuin paavilla ja keisarilla eli edustaa universaalia oikeaa maan päällä. Reformaation jälkeen sille antoi seuraavan ja ratkaisevan iskun uusi eli tieteellinen metodi. Sille väitteen oikeellisuus perustui ainoastaan periaatteessa jokaisen ihmisen tarkistettavissa olevaan havaintoon ja logiikan mukaiseen järkeen. Jouko Tyyrin aforismia seuraten Galileo Galilei oli aikansa suuri demokraatti, sillä erimielisyydessä paavin tai keisarin kanssa hän vastasi, katsotaan ja lasketaan.

 

Mutta samalla uusi metodi alkoi myös muokata eurooppalaisen ihmisen käsitystä itsestään olettaen ihmisen olevan luonnostaan viisas, vapaa ja hyväntahtoinen – ilman sivistyshistoriaa. Uutta metodia tulkiten René Descartes hylkäsi ajatuksen Platonin kolmiosaisesta tai Augustinuksen kolmiyhteisestä ihmisen psyykestä, koska sitä ei voinut selkeästi havaita. Siitä lähtökohdasta hän teki jaon ihmismielen järkeen ja ruumiin passioihin eli tunteisiin. Sen pohjalta modernin ajan ajattelu alkoi kehittyä kolmeen suuntaan: kahteen vain luonnontieteelle yleispätevyyttä vaativaan ja kolmanteen ajatukseen että luonnontieteet ja humanistinen tutkimus täydentävät toisiaan.

 

Gottfried Wilhelm von Leibnizin, Baruch Spinozan ja Immanuel Kantin kautta alkoi kehittyä ajatus järjen hallitsemasta maailmasta. Kant esitti sen mukaisen ohjelman Euroopalle jo vuonna 1795 artikkelissaan ”Zum Ewigen Frieden”, eli vuosi Ranskan vallankumouksen sotien alkamisen jälkeen. Nykyäänkin usein Euroopan Unionin perusteluna käytetyn ajatuksen mukaan ensin Euroopasta ja sitten koko maailmasta tulee sen mallin mukainen kaikille yhteisen järjen hallitsema valtakunta.

 

David Humen, Adam Smithin sekä David Ricardon kautta taas alkoi kehittyä aate yksilön passioita tai tarpeita tyydyttävästä markkinoiden maailmasta. Globaalisti vapaiden sisämarkkinoiden maailmasta ratkaisevan teorian esitti David Ricardon teoksesta ”On the Principles of Political Economy and Taxation” vuonna 1817. Siinä hän määritteli kansantalouden tuotannontekijöistä sekä työn että maan palvelemaan pääomaa. Se puolestaan sai vastalauseeksi Karl Marxin aatteen määritellä ”työ” eli työtä tekevä ihminen kommunismiin pyrkiväksi ”lajiolemuksen” mukaisesti - tunnetuin seurauksin. Sen sijaan maapallon ekosysteemiä ylläpitävälle ”maalle” ei ole näihin päiviin asti annettu kansantaloustieteen kokonaisuudessa omaa arvoa, vaikka sitä on yritettykin Suomessa ”maahengen” nimellä.

 

Kolmanneksi modernin ajan suuntaukseksi tuli sivistys, joka yhdistää sivistyshistorian tuoman vakaasti viisaan, hyveellisen ja vapaan ihmisyyden sekä tieteellisen valistuksen - kuten Saksassa Johann von Herder ja Wilhelm von Humbolt, Englannissa sivistysliberalismin John Stuart Mill ja erityisesti T.H. Greene, pohjoismaissa kansansivistyksen Nikolai Grundtvig sekä suomalaiset Santeri Alkio ja Zachris Castrén – kuten myös 1970 –luvun alun G.H. von Wright. J.V. Snellman taas teki koko kansasta sivistysprojektin jo 1840 -luvulla.

 

Immanuel Kantin, David Humen jälkiä seuraten modernin ajan hegemonian sai valistuksen nimellä ajatus, että runsaan 1500 vuoden eurooppalaisen sivistysprojektin tulokset kulttuurissa ja ihmismielissä ovat luonnon lahjoja, tai ainakin kerran saavutettuina luonnostaan kestäviä. Siksi ihmisarvo on itsestäänselvyys. Ihminen on luontaisesti hyväntahtoinen.  Ihmisen psyyke on luonnon antamana valmis ja tarvitsee lähinnä vain tietoa. Siksi ihmisen psyyke ei myöskään tarvitse Paavalin vanhurskautta, Isokrateen paideiaa tai Ciceron humanitasta – siis sivistystä. Itse asiassa ne ovat pahasta ja siksi harjoitettava, mitä Suomessa vielä radikalisoi marxilaisuuden vaikutus esimerkiksi oikeustieteisiin ja Yleisradion informatiiviseen ohjelmapolitiikkaan.

 

Tänään ei voi olla kiinnittämättä huomiota siihen, miten helposti luterilaisessa teologiassa monet alkoivat perääntyä modernin monististen valistuksen suuntausten tieltä. Alkuperäistä dikaiosyneä, Iustitia Deitä tai vanhurskautta ei Suomessakaan enää oikein tunnista Nathan Söderblomin ”nordisk socialläran” hegemonian jälkeisenä aikana. Katolisuus taas valitsi strategiakseen mm. Aristoteleeseen nojaavan uustomismin, jonka mukaan vakaa käytännöllinen järki on luonnon lahja. Mm. Joseph Ratzingerin eli edellisen paavin edustaman katolisen platonismin mukaan taas kristillisyyden riittävä ydin on kirkon tietämän ja edustaman universaalin Logoksen ja Sanan omaksuminen.

 

Jürgen Habermas sanoo Max Weberiä seuraten, että paljaan valistuksen modernisaatio toteutti tieteen, moraalin ja taiteen ”…irtoamisen siitä perinteen virrasta, joka jatkaa luonnonvoimaisesti arkikäytännön hermeneutiikassa.” Samaalla se on hajottanut tästä ”elämismaailmasta” ja kulttuurista sen vastuullisesti vapaata ihmisyyttä sekä siten demokraattista yhteiskuntaa ylläpitäviä sivistysaineksia – eli sahannut omaa oksaansa.

 

Viimeisen vuosikymmenen Habermas on paljon pohtinut, mitä tapahtuu kun "eettinen syöte" loppuu tieteeseen perustuvaan yhteiskunnalliseen diskurssiin. Eli jos ja kun on niin, että demokratian edellyttämä vakaasti viisas, eetiinen ja vapaa ihminen on pitkän sivistyshistorian tulos, mitä tapahtuu jos tämä sivistys hajoitetaan.

 

Jean Clairin mukaan, ”Lyhyesti sanoen mauttomuuden estetiikka on ottanut paikan maun estetiikalta…” Häntä kuvottaa ”modernin suuri, pohjaltaan pessimistinen seksin, veren ja kuoleman kolmikko”, joka nyt muokkaa länsimaista ihmistä. Osaltani olen pitkään jakanut saman ajatuksen. Euroopassa kehitettyä liberaalia demokratiaa ja sen suvereenia "Westphalenin valtiota" sekä näiden sopimaa liberaalia maailmanjärjestystä uhkaa niiden sivistysperustaan kohdistuvat paineet ja hyökkäykset. Siksi tarvittava modernin reformaation tehtävänä on  saattaa valistuksen tiede ja sivistyksen ihmisyys tukemaan ja täydentämään toinen toisiaan.

 

Toinen johtopäätös on, että Euroopan synnyttänyt sivistyshistoria johtaa paljoon yhteiseen mutta myös väistämättä eurooppalaisten ja valtioiden rikkaaseen erilaisuuteen. Siksi 2000 vuoden aikana paavista ja keisarista alkaen kaikki yritykset keskitettyyn samanlaisuuteen ovat olleet tuhoon tuomittuja. Kun siis Eurooppa nyt kohtaa globalisaation ja koronaviruksen ajan haasteet, tulee niihin vastaamisen lähtökohtana olla arkkitehtuuri, jossa sekä maanosan kansallisvaltioilla että niiden yhteiseen sopimukseen perustuvalla unionilla on kummallakin niille sopivat tärkeät tehtävänsa.

 

Siinä arkkitehtuurissa taas on paikallaan tunnistaa pahaat käytännöt kaikkien opiksi, ja silloin Suomen ja pohjoisen historialla sekä kokemuksella on paljon annettavaa - eikä ainakaan syytä mukautua käytäntöihin tai vaatimuksiin, joiden pohjana ei ole vastuullisesti vapaiden kansalaisten vastuullisesti vapaa demokraattinen valtio.

Tässä vielä tutkielma eteläisestä ja pohjoisesta kristillisyydesta