Dramaattiset vuodet

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Tänään 200 vuotta sitten ilmestyi ensimmäinen varsinainen suomenkielinen sanomalehti, Reinhold von Beckerin Turun Wiikko-Sanomat. Se ylsi 1600 kappaleen levikiin ja ilmestyi vuoteen 1831. Kreikan vapaussodan kannattaminen toi keisarillisen keskeytyksen 1822. 100 vuotta sitten Turun Wiikko-Sanomia muistettiin laajasti lehdistössä, mutta nykyisen median ohjelmaan kuuluu viraantuminen myös sen omasta historiasta.

 

 

Von Becker kehitti suomenkieleen mm. sanat hallinto, ihmiskunta, keksintö, laitos, lukio, sanomalehti, valtameri, virasto ja väestö sekä toi yleiseen käyttöön mm. savolaiset eläke, kokeilla ja sijainen.

 

 

Suuri asia oli ottaa käyttöön Kangasniemeltä sana "sivistys" käännöksenä saksankielen "die Bildung" sanalle, joka tarkoittaa ihmisen koko vapaan, viisaan ja eettisen persoonan kasvamista kristillisen, sivistyshumanistisen ja kansallisen kulttuurin sekä tiedollisen valistuksen voimin. Sivistyksen puolesta on jatkuvasti toimittava sitä hajoittavia ja näin ihmisyyttä kiusaamiseen, vihaan ja väkivaltaan taannuttavia ideologioita vastaan. Viimeksi sivistys kärsi Euroopassa tappion 1930 -luvulla.

 

 

Kunnioitettavan ensimmäisen 23 numeron yrityksen kansankieliseksi lehdeksi oli tehnyt Antti Lizelius jo 1776.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Tänään tuli vuoden 6.1.1920 Uudesta Suomesta vastaan Systema Oy:n ilmoitus konekirjoituskoulusta, ja se tuo mieleen liikuttavan välähdyksen Suomen historiaa.

 

 

Konttoritarvikkeita tuovan Systeman perusti Carl Robert Mannerheim vuonna 1890. Sillä oli alallaan lähes monopoliasema 1920 –luvulle, ja vielä 1931 emoyhtiön konkurssin jälkeenkin nytkin jälkeläisiä eri puolilla maata. Kuten kuvasta näkee, se siirsi Suomessa konttorityön helmitauluista laskukoneiisiin.

 

 

Systeman draama on sen perustajassa 1835 syntyneessä Carl Robert Mannerheimissa. Tämän pojanpoikansa oli ehtinyt nähdä Ruotsista Suomeen muuttanut, Anjalan liitosta kuolemaan tuomittu, ja autonomisen Suomen Aleksanteri I:n kanssa neuvotellut ja nykytermein maan ensimmäiseksi pääministeriksi tullut isoisä Carl Erik. Isä Carl Gustaf oli tunnettu luonnontieteilijä ja ensimmäinen presidentti nykyisen Itä-Suomen hovioikeuden edeltäjässä Viipurin hovioikeudessa, jonka Nikolai II oli perustanut 1839 koska ei ollut tyytyväinen Turun hovioikeuden päätöksiin.

 

 

Carl Robert oli Suomen ruotsinkielisen eliitin ikäluokkaa, jonka vanhemmat olivat venäläis-lojalisteja, mutta joka kohtasi Snellmanin suomalais-kansallisen liikkeen nousun ja keisarin sille antaman tuen, eurooppalaisen liberalismin ja Ruotsista Suomeen propagoidun revanssihenkisen skandinavismin ristiriidat. Hänen kohdallaan tuloksena oli tulo ajan ylioppilasradikaaliksi, joka kirjoitti 1858 Ylioppilasteatteriin Ditt och Datt –näytelmän. Siinä pilkattiin sekä keisarillista hallintoa että Snellmania – tunnetuimpana näyttelijänä kenraalikuvernööriä von Bergiä pilkanneen aarian esittäjä Leo Mechelin. Von Berg yritti saada sen jälkeen koko yliopiston itsehallinnon kumottua, mutta keisari tyytyi yliopiston rehtorin Gabriel Reinin erottamiseen.

 

 

Carl Robert otti urakseen teollisuuden ja kaupan, mm. 1872 perustetussa Kuusankoski-yhtiössä ja Systemassa. Avioliitton hän solmi toisen teollisuussuvun tyttären Helene von Julinin kanssa vuonna 1862. Heille syntyi seitsemän lasta, joista Carl Gustaf Emil oli kolmantena 1867. Mutta jokin meni vinoon Carl Robertissa. Helene ja lapset elivät Louhisaaressa, mutta Carl Robert eli pitkiä aikoja Pariisissa ja Yhdysvalloissa. Huonosti menneet liiketoimet ja pelivelat johtivat konkurssiin 1879, ja jo sitä ennen Carl Robert oli muuttanut Pariisiin rakastajattarensa kenraalin ja senaattorin tyttären Sofia Nordenstamin kanssa.

 

 

Helene jäi yksin seitsemän lapsen kanssa ja kuoli 1881. Lähinnä Julinin suku otti lapset hoitoonsa. Carl Robert kävi vaimonsa hautajaisissa mutta palasi heti Pariisiin, missä solmi avioliiton Sofian kanssa 1883. Heille oli syntynyt 1882 Olga Sofia Margareta, joka avioitui sitten Mannerheimille monin tavoin läheisen Michael Gripenbergin kanssa. Hänen ylennyksensä majuriksi ja kutsumisensa päämajaan oli yksi jääkäreiden kritiikin aiheita talvella 1918. Hänestä tuli jatkossa SPR:n pääsihteeri ja Systeman toimitusjohtaja.

 

 

Tuleva marsalkka Mannerheim oli isän lähdön ja konkurssin aikaan 12 vuotias sekä äidin kuoleman aikaan 14 vuotias, ja voi vain aavistella nuorukaisen vaikean murrosiän taustana olleita kokemuksia. Isä Robert jatkoi jonkin verran itsenäisyysmielisenä aktivistina politiikassa ja koetti vielä jarrutella poikansa sotilasuraa keisarillisessa armeijassa. Mutta voi myös aavistella Carl Gustafin tunnelmia noustuaan tuon nuoruuden ja 30 vuoden jo silloin loistavan sotilasuran tehneenä keisarillisen Venäjän korkeaan eliittiin – ja tultua loppuvuodesta 1917 Suomeen työttömänä kenraalina, joka Venäjän vallankumouksen koettuaan otti aloitteen käsiinsä sen Suomeen leviämisen estämisessä.

 

 

Carl Robert ei kuitenkaan ehtinyt nähdä poikansa paikkaa Suomen historiassa. Toinen puoliso Sofia kuoli juuri ennen maailmansodan alkua 3. heinäkuuta 1914. Carl Robert palasi Suomeen ja kuoli 9. lokakuuta. Sitä ennen Eero Järnefelt ehti maalata hänestä muotokuvan, joka kertoo traagisesta hahmosta, mutta myös taiteilijan ristiriitaisista tunnelmista.

 

 

Taidemaalari Johanna Ryönänkoski tarkastelee Eero Järnefeltin Carl Robert Mannerheimia: ”Tässä pistää silmään voimakas vihreä. Se kertoo asiaa tunteneille, missä tilassa maalaus on tehty. Siinä on myös mielenkiintoinen valoratkaisu. Huoneessa on ikkuna, josta heijastuu auringonvalo käsinojaan ja hihaan. Vaikka taulussa on niin voimakas valo toisaalla, niin kasvoillakin on hirveän paljon valoa. Valo ei ole balanssissa, se on vähän järjetön. Tulee mieleen, onko taiteilija ollut jotenkin epävarma eikä ole uskaltanut jättää kasvoja varjoon vaan on lätkäissyt sinne valoa, jottei kukaan tulisi esittämään sitä kysymystä, että miksi kasvot ovat toissijaiset.”

 

 

(Johanna Ryönänkoski Eijaleena Martikaisen kotisivulla ”Min Kuusas”)

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

(Annukka Kaarelan Haastattelu joulukuun Suomenmaassa.)

 

 

Suomen itsenäisyysjulistuksen hyväksymisestä eduskunnassa tuli viime perjantaina kuluneeksi 102 vuotta. Joulukuun kuudetta vietettiin itsenäisyyspäivänä ensimmäisen kerran vuonna 1919, joten itsenäistä maata juhlittiin nyt sadannen kerran.

 

 

Historiantutkijana Risto Volanen on seurannut ihmetellen sitä, miten itsenäistymiseen johtaneita vaiheita on juhlavuonna ja sen jälkeen käsitelty julkisuudessa. Hänen mielestään Suomen vuosien 1917–1922 historiasta on annettu todellisuudelle vieras julkinen kuva.

 

 

– Juhlavuodessa oli paljon ilonpitoa, joka tottakai kuuluu siihen, mutta Suomen itsenäistymisen historian ratkaisevien vaiheiden käsittelyssä epäonnistuivat sekä valtio että media, Volanen toteaa.

 

 

Volanen on käynyt itsenäistymiseen johtaneet käänteet yksityiskohtaisesti läpi kirjoissaan Suomen synty ja kuohuva Eurooppa sekä Nuori Suomi sodan ja rauhan Euroopassa. Hänen mukaansa julkisuudessa on peitelty erityisesti Maalaisliiton merkitystä tapahtumissa.

 

 

Volanen muistuttaa, että puolueen ja varsinkin Santeri Alkion rooli oli ratkaiseva. Pietarissa marraskuun 1917 alussa tapahtunut vallankumous oli vaarassa heti levitä Suomeen, mutta se torjuttiin, kun Alkio esitti 15. marraskuuta korkeimman vallan siirtämistä eduskunnalle.

 

 

Myös kevään 1918 sisällissotaan johtaneita tapahtumia on käsitelty Volasen mielestä julkisuudessa puutteellisesti. Painopiste on ollut vallankumouksen tekijöiden puolella eikä ole muistettu, että kyseessä oli SDP:n silloisten puolue-elinten päätöksillä tehty vallankumousyritys demokraattisen, itsenäisen hallituksen kaatamiseksi.

 

 

– Sen torjui keskeisesti nimenomaan tasavaltainen maalaisliittolainen väki, joka muodosti hallituksen joukkojen lukumääräisen enemmistön.

 

 

Monarkistien perinteitä seuraavat taas ovat Volasen mukaan yrittäneet vähätellä syksyn 1918 tapahtumia ja väittävät kuningasmielisten ajaneen Suomeen vain muodollista monarkiaa.

 

 

– Sehän ei pidä paikkansa, vaan kyseessä oli selvä vallankaappausyritys saksalaisen kuninkaan hyväksi. Ilmeisesti hienotunteisuussyistä ei ole käsitelty myöskään sitä, että Mannerheimin ja oikeistoaktivistien suunnitelmana oli sekä hyökkäys Pietariin että siihen liittyvä vallankaappaus.

 

 

Volasen mukaan Suomessa on paljon hyvää historiantutkimusta eikä hänen kritiikkinsä ei ole suunnattu niinkään tutkijoille. Julkisuudessa historiaa kuitenkin käsitellään usein siltä kannalta, mikä tukee kunkin tahon tämänpäiväistä politiikkaa.

 

 

– Maalaisliitto oli ydinjoukkoa siinä maltillisessa kansassa, joka noina vaikeina vuosina turvasi itsenäisen tasavallan.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Juuri 100 vuotta sitten valmistauduttiin 8. joulukuuta alkaneeseen SDP:n ratkaisevaan puoluekokoukseen, jossa kommunistit ja heitä myötäilevät jäivät vähemmistöön. Puolueen tannerilaiseen johtoon kuulunut puoluesihteeri Taavi Tainio oli valmistellut vuoden 1911 puoluekokouksen kautskyläiset päätöslauselmat ja lisännyt niihin edellisen vuoden kokouksen kielteisen kannan vuoden 1918 vallankumousyritykseen.

 

 

Karl Kautsky torjui vasemmalta vaaditun pikaisen vallankumouksen, mutta piti sitä tietyissä olosuhteissa mahdollisena. SKP oli perustettu O.V. Kuusisen johdolla Moskovassa elokuussa 1918 ja Kuusinen itse oli saapunut keväällä 1919 salaa Suomeen valtaamaan varsin hyvällä menestyksellä SDP:n järjestöjä. Lehdistössä Kuusisen ja häntä myötäilleen Sulo Wuolijoen voimakkain tukija oli Kaarlo Luodon "Savon Kansa".

 

 

Joulukuun 6. päivän Savon Kansassa oli laaja artikkeli tulevan puoluekokouksen päätölauselmista: "Ja entä sitte, jos saisimmekin enemmistön vaaleissa? Emme silti sitä tietä kykenisi valtaamaan valtiovaltaa, jonka Tainio myöntää. Silloin olisi porvareilla vielä kaikki virastot hallussaan. Ja yksinkertaisella enemmistöllä emme voisi muurtaa perustuslakeja "laillisella tavalla". "Mentäköön vain eduskuntaan, mutta vain sillä mielellä ja sillä tarkoituksella, että sillä edistetään vain puhtaita köyhälistön pyrkimyksiä..."

 

 

Puoluekokouksessa kahden kolmasosan enemmistö lopulta erotti sekä Luodon että hänen lehtensä. Seuraavana keväänä vähemmistöön jääneet perustivat vaaleja varten Suomen Sosialistisen Työvänepuolueen (SSTP), joka sai kesän 1922 eduskuntavaaleissa Niilo Wällärin johdolla 14,8 prosenttia äänistä ja 27 paikkaa - SDP:n menettäessä yhtä monta. Mutta joulukuun 1919 puoluekokouksesssa kommunistien ja heitä myötäilleiden torjumisen hintana oli Tainion tannerilaisten lisäysten poistaminen päätöslauselmasta. Näin puolueen perinteeksi muodostui parlamentarismi, mutta jäljelle jäi ongelma, miten parlamentaarisessa hallituksessa sovitetaan yhteen lakien mukaan toimivat "virastot" ja "puhtaat köyhälistön pyrkimykset".

 

 

Epäilemättä Sulo Wuolijoen pojanpoika Erkki Tuomioja on Suomessa tämän aatteellis-historiallisen hienosäädön eli ministerisosialismin ongelman parhaita asiantuntijoita. On syytä arvostaa hänen täsmäpäivitystään 29. marraskuuta kello 13.38: " Nolo on lievin ilmaus mitä Postin tapauksen hoidosta voi käyttää. Siksi en sano enempää mutta olen edelleen tyytyväinen siihen, että itse postin työriita päättyi työntekijöiden hyväksymällä tavalla ilman että kenenkään palkkaa leikataan." Ymmärrän niin, että siltä pohjalta jatketaan ja voidaan jatkaa.

 

 

(Kuva suurenee klikkaamalla.)

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

100 vuotta sitten käytiin SDP:ssä sisäistä kamppailua kohti 8. joulukuuta alkanutta puoluekokousta. Väinö Tanner oli valittu vuotta aikaisemmin puheenjohtajaksi, mutta maahan loppukeväästä 1919 salaa palannut O.V. Kuusinen oli käynnistänyt elokuussa 1918 Moskovassa perustetun SKP:n operaation SDP:n järjestöjen valtaamiseksi. Se olikin onnistunut mm. Helsingin piirissä ja nuorisojärjestössä, jotka mm. esittivät puolueen eroamista sosialidemokraattien "Toisesta internationaalista" ja liittymistä "Kolmanteen" eli Moskovssa toimivaan Kominterniin.

 

 

Kommunistien ja heidän kanssaan yhteistyöhön halukkaiden vasemmistososialistien äänenkannattajaksi tuli Kuopiossa ilmestynyt "Savon kansa" päätoimittajanaan Kaarlo Luoto (kuvassa). Näinä päivinä raastuvanoikeus lakkautti lehden ja antoi sen päätoimittajalle vankeustuomion. Joulukuun puoluekokouksen tunnelmista kertoo, että se valitsi ensin Luodon varapuheenjohtajaksi ja sitten erotti hänet puolueesta.

 

 

Puoluekokouksessa puheenjohtajaksi uudelleen valitun Tannerin johtamat parlamentarismin kannattajat saivat n. 100 ja Sulo Wuolijoen johtamat kommunistit ja myötäilijät n. 50 ääntä. Toukokuussa vähemmistö perusti vaaleja varten oman Suomen Sosialistisen Työväenpuolueen (SSTP) ja he tulivät näin erotetuksi puolueesta. Vuoden 1922 eduskuntavaaleissa SSTP sai 27 paikkaa ja SDP menetti yhtä monta.

 

 

Tämä oli merkittävä kehitys maan sisäisen vakauttamisen kannalta. SDP:n puoluekokouksessa siihen kuitenkin saatiin enemmistö radikalisoimalla vasemmalle puoletoimikunnan poliittisia linjauksia. Pian alkoikin puolueen sisällä pitkään jatkunut kamppailu tannerilaisten ja puolueessa pysyneiden vasemmistososialistien välillä. Voi sanoa, että noista ajoista alkaen on peräisin Suomen SDP:n Ruotsin sosialidemokraateista eroava linja. Suomessa painotus on työpaikan konfliktissa, Ruotsissa työväestön elinehtojen turvaamisessa toimivien työmarkkinoiden olosuhteissa.

 

 

Kuvassa Jyväskylän Työn Voimassa uutinen Luodon ja Savon kansan tuomiosta sekä lehden perustelua puolueen Vaasanläänin itäisen vaalipiirin ja jyväskyläläisten kannalle parlamentarismin puolesta puoluekokouksessa. Lehti oli jo tammikuussa 1918 "Sorretun voiman" nimellä vastustanut vallankumousta ja sitten uudelleen ilmestyessään heti tuominnut sen.