Alku aina hankalaa

 
 
 
 
 
 
 
 
 
Jouluviikolla 1918 Suomi oli jälleen yhdessä nopeasti vaihtuneista käännekohdistaan. Lähes päivälleen vuotta aikaisemmin vailla virkaa ollut kenraaliluutnantti Mannerheim oli saapunut Pietarista Helsinkiin. Nyt hän saapui valittuna valtionhoitajana Tukholman ja Turun kautta Pariisista ja Lontoosta itsenäisen Suomen pääkaupunkiin.
 
 
 
Turussa paikalliset vastaanottopuheet tiesivät tapahtuman merkityksen kuten Mannerheimkin, joka myös muisteli eläneensä lapsuutensa samalla seudulla eli Louhisaaressa. Uuden valtionhoitajan kannalta myönteinen yhteensattuma oli, että liittoutuneiden lupaaman viljan ensimmäinen laiva saapui nälkäiseen maahan lähes samaan aikaan.
 
 
 
Junamatkan jälkeen seuraavana aamuna Helsingissä juhlallinen vastaanotto sai liikkeelle runsaasti innostuneita kaupunkilaisia. Asemalta Mannerheim ajoi suoraan valtioneuvostoon, missä hän oli heti tekemässä päätöstä uusista eduskuntavaaleista 1. maaliskuuta 1919. Ajan oloissa sekin oli osa hyvin suunniteltua alkua. Pääministeri Ingmannin hallituksessa pöydän ääressä istui sotaministerinä luottomies Rudolf Walden ja ulkoministerinä luotettava Carl Enckell. Sekin auttoi alkuun. Kesäkuun alussa Mannerheim oli lähtenyt samasta salista ovet paukkuen.
 
 
 
Mutta ajan oloja kuvaa myös se, että pääkaupungin lehdistä vain Helsingin Sanomat julkaisi näyttävästi uuden valtionhoitajan ensimmäiset toimet. Uudessa Suomettaressa oli juuri uutisoitu hyvin Svinhufvudin läksiäisjuhla kuten saksalaistenkin. Nyt lehdestä löytyi kaksi palstaa, ja Ilkasta sekä Suomen sosialidemokraatista yksi.
 
 
 
Valtionhoitajan julistus Suomen kansalle oli taitavasti muotoiltu. Ehkä joku kuitenkin myös huomasi, että pyrittiin ystävällisiin suhteisiin naapurikansain kanssa, "jotka ovat säilyttäneet laillisen yhteiskuntajärjestyksen". Alullaan oli myös Viron vapaussota eli Neuvosto-Venäjän yritys palata uuden aatteen nimissä vanhaan aikaan. Monet pelkäsivät sen olevan kokeilua myös Suomen suuntaan. Tukholmassa oli jälleen varmistunut, että Ruotsi mieli Ahvenanmaata. Washingtonissa, Pariisissa ja Lontoossa ulkoministeriöissä kirjoitettiin muistioita, joissa Mannerheimia tuettiin suojana sekä uutta Venäjää että vanhaa Saksaa vastaan, mutta pidettiin hölmönä ja näille itselleen vaarallisena suomalaisten halua aluelaajennuksiin Itä-Karjalaan.
 
 
 
Euroopan pääkaupungeissa kuitenkin mielipiteet menivät ristiin Mannerheimin ajatuksesta auttaa Suomesta käsin juuri kunnolla alullaan olleessa Venäjän sisällissodassa valkoisia vastavallankumouksellisia. Siihen asiaan vielä palattaisiin. Pariisin rauhankonferenssiin valmistutuvat suurvallat päätyivät toistaiseksi katsomaan, miten Suomessa asiat kehittyvät, ennen kuin tekisivät ratkaisuja maan itsenäisyyden tunnustamisesta. Siinä taas ratkaiseva askel oli tasavaltalaisten voitto maaliskuun eduskuntavaaleissa.
 
 
 
Edessä oli vilkas kevät ja kesä. Ennen sitä oli kuitenkin joulu. Sen uusi valtionhoitaja vietti hänen asunnokseen kunnostetussa entisessä kenraalikuvernöörin talossa, joka siinä välillä oli ehtinyt palvella myös punakaartien esikuntana eli Suomen Smolnana.
 
 
 
Vielä Mannerheimin muistelmista näkyy, että se joulu jäi myönteisenä mieleen.
 
 

 

 

Juuri tänään 100 vuotta sitten Santeri Alkio julkaisi Ilkassa yhden tunnetuimmista kirjoituksistaan. Se kuvasi ja analysoi, miten järkähtämätta tasavaltalainen, kaikkien demokraattisten kansalaisten Maalaisliitto oli kuluneen vuoden aikana Suomessa torjunut vasemmiston bolsevistisen vallankumouksen ja oikeiston monarkistisen vallankaappauksen.

 

Artikkeli on myös ihmisyysaatten ja maahengen ylistys. Paradoksaalisesti juuri nyt 100 vuotta myöhemmin nähdään, miten syvällisestä katsomuksesta on kysymys. Ihmiskunta saa kamppailla ihmisyyden kehitystarpeen puolesta kulttuurin taantumista vastaan ja turvautua maahan, joka ainoana tarjoaa nielun teknosysteemin hiilipäästöille.

.
Juuri tänään 100 vuotta sitten Santeri Alkio julkaisi Ilkassa yhden tunnetuimmista kirjoituksistaan. Se kuvasi ja analysoi, miten järkähtämätta tasavaltalainen, kaikkien demokraattisten kansalaisten Maalaisliitto oli kuluneen vuoden aikana Suomessa torjunut vasemmiston bolsevistisen vallankumouksen ja oikeiston monarkistisen vallankaappauksen. Artikkeli on myös ihmisyysaatten ja maahengen ylistys. Paradoksaalisesti juuri nyt 100 vuotta myöhemmin nähdään, miten syvällisestä katsomuksesta on kysymys. Ihmiskunta saa kamppailla ihmisyyden kehitystarpeen puolesta kulttuurin taantumista vastaan ja turvautua maahan, joka ainoana tarjoaa nielun teknosysteemin hiilipäästöille.

 

 

Näinä päivinä 100 vuotta sitten maailmassa siirryttiin traagisesta sodasta rauhaan, joka ei tuonut rauhaa.

 

 

Persidentti Wilsonin laiva George Washington saapui Ranskaan Brestin satamakaupunkiin 13. joulukuuta. Pariisissa oli vastassa satojatuhansia innokkaita vilkuttajia. Jo ensimmäisessä tapaamisessa pääministeri Clemenceaun kanssa tuli vastaan ongelma.

 

 

Wilsonilla oli 14 kohdan ohjelmansa ja sen tärkein kohta eli Kansainliitto. Hän tiivisti ajattelunsa käydessään sodan sankarihaudoilla: ”He taistelivat poistaakseen vanhan järjestyksen ja luodakseen uuden. Sen vanhan ydin oli epävakaus, jota nimitettiin voimatasapainoksi – jokin sellainen jossa tasapinon määräsi puolelle tai toiselle heitettävä miekka; tasapaino jonka määräsi kilpailevien etujen epävakaa tasapaino… Miehet, jotka ovat taistelleet tässä sodassa, ovat tulleet vapaista kansakunnista, jotka olivat päättäväisiä, että sellaisen on loputtava ikuisiksi ajoiksi.”

 

 

Venäjänkin osalta Wilsonilla oli selkeät nuotit: ”Uskon että he voivat parhaiten hoitaa oman pelastautumisensa.” ”Sanoisin sen kuvakielellä näin… Ei heidän kanssaan voi nyt hoitaa asioita. Niinpä parasta on lukita heidät huoneeseensa ja odotella kunnes ovat saaneet asiansa selväksi. Ja kun he ilmoittavat siitä, avaamme oven ja ryhdymme hoitamaan asioita heidän kanssaan.”

 

 

Tuossa vaiheessa Suomessa jännitettiin, miten voittajat kohtelisivat vihollisen kanssa vielä aivan sodan loppuvaiheissa liittoutunutta, Venäjään kuulunutta maata. Ensimmäinen helpotuksen tunne saatiin, kun Suomea ei kutsuttu Venäjän kysymystä käsittelemään tarkoitettuun konferenssiin Principio saarelle.

 

 

Ranskan Clemenceaun linja sekä Saksaan että Venäjän bolsevismiin pysyi jyrkkänä tai jyrkkeni. Realpolitik –linjansa hän esitti puheessaan kansalliskokouksessa ja sai mahtavat suosionosoitukset: ”On olemassa vanha liittokuntien systeemi, jota sanotaan voimatasapainoksi – tämä liittokuntien systeemi, joka tulee ohjaamaan minua läpi rauhankonferenssin”.

 

 

Wilson ja Clemenceau eivät päässeet yhteisymmärrykseen koko kevään aikana. Wilson oli aatteellinen valistusliberaali, joka uskoi maailman itsestään asettuvan rauhaan ja demokratiaan, kun saa siihen vain tilaisuuden yhteisen Kansainliiton suojassa. Clemenceau halusi maksaa Saksalle vuodesta 1871 alkaen, saada aikaan Eurooppaan Wienin kongressin tapaisen tasapainojärjestelmän ja ennen kaikkea Ranskalle turvan uudelleen nousevaa Saksaa vastaan.

 

 

Joulun jälkeen Wilsonin matka jatkui Lontooseen, ja siellä kansan riemu oli yhtä korkealla kuin Englannin pääministeri maan pinnalla. Lloyd George oli politiikasta elävä käytännön ongelmien liberaali, jolla oli vastuullaan sodan rasittama kansa ja kansantalous, Brittiläinen imperiumi sekä Euroopan tuleva hyvinvointi eli Englannin vienti ja tuonti. Lisäksi Lloyd George ja uusi sotaministeri Winston Churchill kamppailivat mukaan menosta Venäjän sisällissotaan. Sen väännön Churchill voitti Suomenkin ansiosta, sillä vuoden 1918 aikana suomalaisten heimosodat Itä-Karjalaan olivat jo vieneet Murmanskinkin alueelle valmiiksi noin 20 000 liittoutuneiden sotilasta torjumaan suomalaisia ja saksalaisia. Siitä Lloyd George oli Suomelle katkera vielä huhtikuun lopulla, kun Rudolf Holsti onnistui saamaan presidentti Wilsonin ottamaan esille Suomen itsenäisyyden tunnustamisen.

 

 

Nyt Wilson teki Lloyd Georgelle selväksi, että kysymyksessä on suuri koko ihmiskunnan kestävä rauha, eikä joku anglosaksien erityissuhde kuulu siihen. Käytännössä he kuitenkin pian löysivät toisensa. Kevään aikana Lloyd George oli usein Wilsonin kanssa ennalta sovitun kompromissin ehdottajana Wilsonin ja Clemenceaun kiistassa.

 

 

Lopulta toukokuussa päädyttiin koviin rauhanehtoihin Saksalle, mutta ei niin koviin kuin Clemenceau oli vaatinut. Kompromissi saatiin aikaan sillä, että Yhdysvallat ja Engalanti antoivat Ranskalle turvatakuut. Samaan kokonaisuuteen kuului Kansainliitto. Paketti olisi voinut pysyä koossa ilman onnettomuutta Washingtonissa. Siellä Yhdysvaltojen senaatti hylkäsi koko rauhansopimuksen ja sen mukana sekä Ranskan turvatakuut että Kansainliiton. Turvatakuiden osalta Englanti seurasi perässä. Yhdysvallat vetäytyi Euroopasta ja jätti eurooppalaiset kehittämään keskenään seuraavaa maailmansotaa.

 

 

Pariisin raunahonferenssi ei mennyt hyvin, mutta suomalaisilla ei juuri ole varaa muistella pahalla. Suomen itsenäisyyden aluksi metsään menivät raskaasti SDP:n bolsevistinen vallankumous, Svinhufvudin ja Paasikiven oikeus-vankileirihallinto ja saksalais-monarkistinen suuntaus sekä jo keväällä 1919 liittoutuneidenkin tiedossa ollut Mannerheimin suunnitelma hyökätä Pietariin. Siitä huolimatta voittaneet länsiliittoutuneet katsoivat sormien läpi. Kun tasavaltalaiset saivat maaliskuun 1919 eduskunatavaaleissa voiton, ne 28. huhtikuuta sopivat Suomen itsenäisyyden tunnustamisesta.

 

 

Helppoa ei ollut vielä senkään jälkeen. Siitä piti huolta ensin englantilaisten ja kaikkien Suomen puolueiden torjuma Mannerheimin suunnitelma hyökätä Pietariin ja sitten ulkoministeri Rudolf Holstin epäonnistunut reunavaltiopolitiikka. Melkoinen maailmanhistoriallinen ihme oli se, että tasavaltalaisen ajattelun omaksunut laaja kansa torjui ensin sosialistisen vallankumouksen ja monarkistisen kaappauksen sodan aikana ja sen jälkeen äärivasemmiston sekä äärioikeiston 1920 ja 1930 -luvuilla.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Tänään 100 vuotta sitten 12.12. 1918 eduskunta valitsi Mannerheimin valtionhoitajaksi.  Svinhufvudin ja Paasikiven kuningaspolitiikka oli ajautunut umpikujaan, mutta tynkäeduskunta oli hyväksynyt monarkisti Lauri Ingman hallituksen 27. marraskuuta. Mannerheim oli tuolloin Pariisissa ja sai Ranskan johdolta ja lehdistöltä täyden laidallisen arvostelua sekä Suomen seikkailupolitiikasta että sen ilmeisestä jatkumisesta. Hädissään Mannerheim antoi julksiuuteen lausunnon, ettei Ingmanin hallitus ole hänen hallituksensa.

 

 

Ranskan johto antoi tukensa ennakkotiedolle Mannerheimin nimityksestä valtionhoitajaksi ja lupasi avokätisesti sotilaallista materiaalia ja asiantuntijoita Suomeen. Samalla Pariisissa poliittinen johto keskusteli keskenään, että Mannerheimin esittämiin ajatuksiin Itä-Karjalan saamisesta Suomelle palkintona Venäjän valkoisten tukemisesta pitää suhtautua varauksellisesti.

 

 

Mannerheim matkusti joulukuun alussa Pariisista Lontooseen ja siellä Suomen saksalais-monarkistisen politiikan käsittely oli yhtä kovakouraista kuin Ranskassa. Hän sai eteensä vaatimuslistan, jonka ensimmäisen kohdan mukaan Suomeen tulee muodostaa “hallitus jonka kokoonpano osoittaa vilpitöntä pyrkimystä uuteen poliittiseen suuntaukseen ja jossa enemmistönä ovat saksalaisen orientaation vastustajat.” Mannerheim sähkötti ehdot Helsinkiin 8. joulukuuta.

 

 

Mannerheim kertoo muistelmissaan: “12. joulukuuta tuli sähköteitse tieto senaattori Svinhufvudin erosta ja siitä, että minut samana päivänä oli valittu Suomen valtionhoitajaksi. Elämän minulle tarjoamista “revancheista” ei mikään ole ollut niin ilmeinen kuin tämä – minuthan valittiin valtion päämieheksi sen hallituksen ehdotuksesta, joka epälojaalilla suhtautumisellaan oli ajanut minut maanpakoon, sen jälkeen kun vapautustyö oli saatettu päätökseen minun johdollani”.

 

 

Tilanne Helsingissä ei kuitenkaan ollut vielä selvä. Santeri Alkion johdolla maalaisliitto tiesi, etteivät monarkistit olleet vielä luopuneet toivostaan, sillä juuri perustetun Kokoomuksen ohjelmassa oli monarkian toteuttaminen  Suomessa. Alkio myös aavisti, että Mannerheim voi käyttää saamaansa valtaa väärin. Maassa oli voimassa Kustaa III:n vallankaappauksen hallitusmuoto vuodelta 1772, mutta myös sitä seurannut Anjalan liiton jälkeinen vuoden 1789 täydennys, joka antoi kuninkaalle oikeuden hyökkäyssotaan.  Siksi Alkio esitti Mannerheimin valinnan yhteydessä lausumaa, että eduskuntavaalit on pidettävä “ensi maaliskuun 1. päivänä”, ettei “hallitus saa ryhtyä hyökkäyssotaan ilman eduskunnan kuulemista”, ja  “Kuninkaan valtaan saattamiseksi... ei “korkeimman vallan haltia ja hallitus saa ryhtyä mihinkään toimenpiteisiin.” Lausuma hävisi äänin 73-27.

 

 

Alkio ei kuitenkaan ollut ensimmäistä kertaa päätöksiä tekemässä ja ennakoi mitä uhkasi olla tulossa. Seuraavana päivänä Ilkassa oli selkeä varoitus Mannerheimille: “Vaikkakaan eduskunta ei hyväksynyt näitä ehtoja, on meillä syy toivoa, että niiden julki lausuminen ei sittenkään ole haihtunut tyhjään ilmaan. Kenraali Mannerheimilla on tilaisuus ja hänellä on  s y y t ä  Suomeen tullessaan ottaa nämä ehdot huomioonsa, sillä niitä ei ole aiottu korulauseiksi.”

 

 

Kuten tiedetään Mannerheim ei ottanut huomioon. Hän valmisteli koko kevään hyökkäystä Pietariin eli Suomen liittymistä mukaan silloin alkaneeseen Venäjän sisällissotaan aivan varmasti kohtalokkain seurauksin. Lopulta kesä-heinäkuussa 1919 Suomessa oli jo käyty tasavaltalaisille voitokkaat eduskuntavaalit ja maassa oli Kaarlo Castrénin maalaisliiton ja edistyksen hallitus. Alkio ja Rudolf Holsti ja Eero Erkko olivat varuillaan ja estivät Englannin Baltian alueen edustajan kenraali Poer de la Goughin tuella hankkeen ja saivat siinä vaiheessa myös kokoomuksen johdon tuen. Suomen ensimmäisessä presidentin vaalisssa K.J. Ståhlberg voitti Mannerheimin 25. heinäkuuta 1919.

 

 

Mannerheimilla meni pitkälle 1920 –luvulle sulattaa Venäjän uusi tilanne, ja se antoi sitten pohjaa palvella maata uudelta pohjalta.

 

 

 

(Leikkeet, Uusi Suometar ja Ilkka 13.12.1918.

Suurenevat klikkaamalla.)