Dramaattiset vuodet

100 vuotta sisäministeri Ritavuoren murhasta

 

Sisäministeri Heikki Ritavuori murhattiin helmikuun 14. päivänä 1922, ja sillä oli ajan poliittinen tausta.

 

 

 

Tie Nervanderinkadulle

 

Kesän 1921 suojeluskuntaselkkaus oli päättynyt maan demokraattisen hallituksen voittoon, ja sen johto oli varmisettu suojeluskuntajärjestössä. Edistyksen sisäministeri Heikki Ritavuorella oli ollut siinä osansa, ja se oli lisännyt entuudestaan äärioikeiston kaunaa häntä kohtaan.

 

 

Tarton rauha oli allekirjoitettu 14. lokakuuta 1920, ja se oli vahvistanut Suomen ja Venäjän välisen rajan. Eduskunta oli ratifioinut rauhansopimuksen 1. joulukuuta äänin 163–27, mutta vähemmistöön jääneet olivat leimanneet sen "häpeärauhaksi". Loka-marraskuun vaihteessa 1921 Vienan Karjalassa alkoi uusi kansannousu, joka käytti aluksi aikaisemmista heimosotien vaiheista jääneitä ja jätettyjä aseita. Sen alkumenestys sai aikaan jälleen sekä tukea että innostusta myös Suomessa.

 

 

Aikaisempien heimosotien hyökkäysten aktivistit mm. Elmo Kaila, Kai Donner ja Paavo Talvela organisoivat komitean antamaan Neuvostohallitusta vastaan kapinaan nousseille aseita, elintarvikkeita ja noin 500 vapaaehtoista. Suomen valtio ei antanut virallisesti tukea, mutta erimielisessä poliittisessa johdossa tiedettiin hyvin missä mentiin.

 

 

Joulukuun 5. päivänä 1921 Venäjä vaati jyrkässä sävyssä Suomea noudattamaan Tarton rauhaa, estämään värväys, pitämään huoli rajoistaan ja estämään tuki sen yli. Tilanne kiristyi, ja presidentti Ståhlberg kutsui joulupäiväksi ylimmän poliittisen ja sotilasjohdon neuvotteluun. Linjaksi kiteytyi, että Suomi on puolueeton itse kapinan suhteen ja pitää tiukasti kiinni kiellosta viedä rajan yli joukkoja, aseita ja muita sotatarvikkeita. Lisäksi rajan yli tulevat tai sinne pyrkivät riisutaan aseista ja palautetaan kotiseuduilleen. Presidentti antoi asiasta käskyt armeijalle ja sisäministeri Ritavuori maaherroille ja rajavartiostolle. Seurauksena oli heimoaktivistien katkera reaktio.

 

 

Sosiaalidemokraatit tekivät asiasta välikysymyksen, ja hallitus vastasi siihen linjansa mukaisesti 30. joulukuuta. Suurin keskustelu oli kuitenkin vasta edessä. Oikeiston ja erityisesti radikalisoituvien oikeistoaktivistien silmissä keskustalaisen edistyksen sisäministeri Heikki Ritavuoren syntitaakka oli jo valmiiksi suuri.

 

 

Vuoden 1918 haavojen parantamiseksi Ritavuori oli toiminut jäljellä olleiden punavankien vapauttamiseksi, ollut oikeudenkäyneissä useiden merkittävien punaisten kuten hänen toimistossaan olleen Sulo Vuolijoen asianajajana, tarttunut kiinni Suojeluskuntien liiton toimintaan ja ollut näkyvä tasavaltalaisten johtaja suojeluskuntaselkkauksen aikana. Muut ministerit eivät juuri ehtineet kiireiltään julkisuudessa tukemaan Ritavuorta, joka antoi kasvot hallituksen ja aktivistipiirien uudelle selkkaukselle.

 

 

Vuoden 1922 alussa alkoi ”punikkisisäministerin” Ritavuoren tykitys koko oikeiston ja RKP:n lehdistön voimin. Hufvudstadsbladet toimi maalittajana: ”Käsivarret kiedottuna herra Ritavuoren kaulan ympäri kulkevat keskusta ja sosialidemokraatit lupaavaa, vaaleanpunaista aamuruskoa kohti… ”

 

 

Moskovasta katsoen Venäjän muut suuremmat raja-alueiden ongelmat oli selvitetty, eikä sille tuottanut vaikeuksia keskittää Itä-Karjalan alueelle riittävästi sotavoimia etenemään Muurmannin radalta Suomen rajan tuntumaan lopettamaan sekä kansannousu että suomalaisten tulo rajan yli. Leninin ja Trotskin puheissa vakuutettiin rauhan tahtoa, mutta myös sitä, että muitakin vaihtoehtoja on käytettävissä.

 

 

SKP:n sotilaslinja oli kuljettanut aseita Pohjois-Suomeen, ja siellä oli myös vastaanottavaisia tovereita. Itä-Karjan kansannousu ja suomalaisten aktivistien liittyminen siihen näyttivät tarjoavan sille tilaisuuden toimintaan. Eino Rahjan luottomies Jahvetti Moilanen hiihti joukkonsa kanssa Savukoskelle Värrön tukkityömaalle nostattamaan ”Pohjolan punaista sissipataljoonaa”, johon lopulta liittyi noin 250 miestä. Nimensä kapina sai läskilaatikosta, jonka päällä Jahvetti Moilanen julisti vallankumouksen alkaneeksi 2. helmikuuta.

 

 

Läskikapina sai Suomessa laajaa huomiota, ja myös Moskovassa. Englanti oli kutsunut Neuvosto-Venäjän Genovan konferenssiin ja sen salainen yhteistyö Saksan kanssa oli alullaan. Nyt ei tarvittu uusia kansainvälisiä selkkauksia, ja ulkoministeri Tšitšerin puuttui peliin. Ja kun pohjoisessa suomalaiset toveritkaan eivät laajemmin innostuneet, Moilasen joukko vetäytyi rajan taakse viikkoa myöhemmin.

 

 

Kotimaahan jääneet ja palanneet kommunistit halusivat tukea tovereita rajan takana ja kutsuivat tammikuun puolivälissä Helsingin työväentalolle kokouksen vastustamaan ”suomalaisten lahtarien ja verikoirain” sotaa ja kutsumaan ”taisteluun Neuvosto-Venäjän puolustamiseksi”.

 

 

Kun kokouksen lämpötila kuumeni, paikalla ollut poliisikomisario päätti keskeyttää sen. Lehdistössä käytiin kiivasta keskustelua, ja lopulta sisäministeri Ritavuori määräsi kommunistijohtajia pidätettäväksi sekä syytettäväksi maanpetoksesta. Nyt alkoi Ritavuoren tykitys myös vasemmalta. Siihen kietoutui myös oikeiston lehdistöä ruokkinut Suomen Työmies –lehden valeuutinen Ritavuoren kommunisteille antamasta neuvosta, miten lakia voidaan kiertää tällaisissa tapauksissa.

 

 

Pahaksi onneksi samaan aikaan oli alkamassa myös Ritavuoren hanke uudistaa Etsivä Keskuspoliisi. Se oli aikaisemmin toiminut armeijan yleisesikunnan kolmantena osastona, ja sisäministeriöön siirron yhteydessä tunnetuimmat oikeistoaktivistit oli saatu sieltä ulos. Etsivä Keskuspoliisi liittyi kuitenkin miehitykseltään yhä aktivistien verkostoihin, ja Ritavuoren mielestä senkin johto tuli saada myös tosiasiallisesti tasavallan laillisen johdon alaiseksi, kuten suojeluskunnatkin. Asiaa valmistelevan komitean nimittämisen jälkeen aktivistien vaikutuspiirissä ollut lehdistö löysi vielä lisää kierroksia.

 

 

Helmikuun 14. päivä

 

Helmikuun 14. päivään mennessä Ritavuorta vastaan hyökännyt lehdistö ja häntä puolustanut keskustan lehdistö olivat tyhjentäneet suomen kielen sanavarastonsa ja ”Pariisin katujen” ratkaisun vaatimuksia alkoi tulla lehtien palstoille. Tuona päivänä sisäministeri Ritavuori ajoi valtioneuvostosta raitiovaunulla Kansallismuseon pysäkille ja käveli sieltä kotiinsa Nervanderinkatu 11:een.

 

 

Samalla raitiovaunulla tuli Uuden Suomen päätoimittaja Ernst Nevanlinna tapaamaan Lauri Ingmannia, joka asui samassa rapussa kuin Ritavuori. He kävelivät peräkkäin muutamien kymmenien metrien etäisyydellä toisitaan, ja heidän välissään käveli Ernst Robert Tandefelt, jonka Helsingin Sanomat seuravana aamuna kertoi olevan ”liikemies ja poliittinen kiihkoilija”. Samaan aikaan Nervanderinkdulle tuli kaupungilta kävellen myös valtiovarainministeri Risto Rytin puoliso Gerda Ryti. Ritavuoren tarttuessa ulko-oven kahvaan Tandefelt otti palttoonsa taskusta pistoolin ja ampui kolme laukausta sisäministerin selkään.

 

 

”Ottakaa roisto kiinni”, huusi Nevanlinna ja teki sen itse yhdessä ohikulkijan kanssa. Sen jälkeen hän meni kertomaan tapahtuneesta Lauri Ingmanille, joka soitti presidentti Ståhlbergille. Gerda Ryti nousi talon neljänteen kerrokseen kertomaan rouva Katri Ritavuorelle, joka kiiruhti Kirurgiseen sairaalaan, mihin puoliso oli tuotu kuolleena.

 

 

Santeri Alkio merkitsi päiväkirjaansa. ”Koputetan. Vaimoni avaa. Sisään tulee Kallio ja Niukkanen hyvin huolestuneen näköisinä. Hyppään ylös ja virkan: ’Siinäpä tulee mieluisia vieraita!’ Kallio vastaa: ’Kuuluu vakavia asioita.’ ’Joko rajalla ammutaan? ’ ’Lähempänä, Ritvuori on ammuttu.’ Mykistyin. Painumme alas. ’Onko hän kuollut?’ kysyn. ’On.’ Ja sitten hän kertoo tapausten kulun… Tähän on siis tultu!... Soitan pääministerille ryhmän osanoton… Kehotan pääministeriä kiinnittämään huomiota erittäin Holstin vartioimiseen. Sanoi sen tehdyn."

 

 

Jälkikaikuja

 

Ritavuoren murhan jälkeen maassa kuohui. Lehdistö oli laidasta laitaan kauhistunut. Keskustan ja vasemmiston lehdet muistuttivat oikeiston lehdistöä vihapuheen hillitsemisestä. Tandefelt perusteli, että Ritavuorta voidaan ”pitää hengenvaarallisena henkilönä maan turvallisuudelle, jopa vaarallisempana kuin kommunistit.” Varsin puutteellisen poliisitutkinnan jälkeen korkein oikeus katsoi 6. kesäkuuta 1923 ”tulleen selvitetyksi, että rikosta tehdessään Tandefelt ei ollut syyntakeeton mutta kuitenkin täyttä ymmärrystä vailla.” Tuomio oli 12 vuotta kuritushuonetta.

 

 

Itse tekijästä ei ollut epäselvyyttä, mutta hänen taustojaan selviteltiin niukoin tuloksin vuoteen 1930 asti, jolloin oikeuskansleri Albert von Hellens lopetti tutkimukset. Ne olivat lähteneet uudelleen liikkeelle, kun Tandefelt marraskuussa 1927 nimesi taustahenkilöikseen tunnetun aktivistin apteekkari Oskar Janssonin sekä kesän 1921 suojeluskuntaselkkauksen aloittaeen kenraalimajuri Paul von Gerichin, jotka kiistivät väitteen. Useat johtolangat viittasivat aktivistien suuntaan, mutta tuolloisessa tilanteessa ei saatu suoritettua poliisitutkintaa oikeusvaltion edellyttämällä tavalla. Talven 1922 draama ei kuitenkaan loppunut helmikuun 14. päivään.

 

 

Itärajan takaa palasi noin 500 suomalaista vapaaehtoista ja useita tuhansia apua tarvitsevia pakolaisia. ”Monipäiväisen taistelun jälkeen, missä vihollinen kerran toisensa jälkeen lyötiin verissä päin takaisin, karjalaiset peräytyivät helmikuun 16. p:nä Suomen puolelle. Viimeinen kappale Karjalaa oli menetetty”, kertoi Akateemisen Karjala Seuran vuosikirja AKS:n tie vuonna 1937. Se jatkaa, että kolme palannutta opiskelijaa kokoontui 22. helmikuuta Karjalaiseen osakuntaan pohtimaan tulevaisuutta ja pakolaisten auttamista. Tämä nimettiin jatkossa Akateemisen Karjala Seuran perustamispäiväksi.

 

 

Seuraavat AKS:n perustamiskokoukset pidettiin maaliskuun 5. ja 9. päivä. Toiminta alkoi ja laajeni aluksi erityisesti avustustoimintana ja ilman erityistä ideologista sisältöä. Mutta apua pyydettiin myös Elmo Kailalta, jolla olikin vastaus valmiina. Hän oli jo jonkin aikaa kehitellyt ajatusta sekä nuorison kokoamisesta ”toimimaan Karjalan puolesta” että ryssävihasta kansaa kokoavana voimana. Hän kutsui maaliskuussa koolle Ostrobotnian talolle jääkäriliikkeen perustamispaikkana olleeseen Kassahuoneeseen muutamia ”rohkeita ja pelkäämättömiä miehiä”. Kailan puheen huima tarina maailmanhistoriasta todisteli, että sen kantavana voimana on ”Pyhä viha – pelastuksen ja elämän evankeliumi!”

 

 

Puheen jälkeen Kaila pyysi kaikkia nostamaan oikean käden vala-asentoon ja lausumaan valan, jossa he ”vannoutuivat kaiken sen nimessä, mikä heille oli pyhää ja kallista, nimenomaan Jumalan, isänmaan ja kodin nimessä, vihaamaan ryssää…” Sen jälkeen päätettiin perustaa Vihan Veljet, joka jatkossa toimi AKS:n sisäisenä salaseurana ja sen ydinjoukkona. Kaila valittiin AKS:n puheenjohtajaksi vuotta myöhemin, ja hän antoi ja vahvisti sille osaltaan aatteellista sisältöä.

 

 

Suomen sisäinen tilanne kuitenkin rauhoittui lähes kymmeneksi vuodeksi. Vasemmalla SDP:n vuoden 1919 puoluekokouksessa Väinö Tanner oli voittanut kommunisteja myötäilleen puolueen vasemmiston. Kesän 1921 suojeluskuntaselkkauksessa demokraattinen keskusta ja oikeisto olivat syrjäyttäneet aktivistioikeiston suojeluskuntajärjestön johdosta. Myöhemmin keväällä 1922 Venäjän ja Saksan Rapallon sopimus rauhoitti Itämeren aluetta ja se alkoi kääntää Suomen reunavaltiopolitiikkaa puolueettomuuteen ja pohjoismaiseen suuntaukseen. Kommunistit ja SDP:stä erotetut vasemmistososialistit saivat osissa maata jatkuvasti laajaa kannatusta ja esiintyivät varsin provosoivasti, mutta Suomen ulkoinen ympäristö ei vähään aikaan antanut virikkeitä oikeistoradikalismille. 

 

 

Vasta vajaat kymmenen vuotta myöhemmin äärioikeisto nousi jälleen ja päätyi sitten Mäntsälän kapinaan talvella 1932. Mutta siihen mennessä laajan kansan enemmistön maltillinen vasemmisto, keskusta ja oikeisto olivat jo ehtineet vakiinnuttaa asemansa, ja se torjui Saksassa nousunsa alkaneen äärioikeiston suomalaisen muodon eli Lapuan liikkeen yrityksen.

 

------------------

 

Lähde: Nuori Suomi sodan ja rauhan Euroopassa 1918-1922, Otava 2019