Dramaattiset vuodet

100 vuotta Kuusisen klubin murhista

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Tänään 100 vuotta sitten 31.8. 1920 SKP:n sotilaallisen siiven johtoon kuuluneella Jukka Rahjalla oli asiaa muille Venäjälle paenneille johtaville tovereille. Venäjän sotareki Puolaan oli menossa yhä huonompaan suuntaan sen jälkeen, kun Puola oli voittanut Veikseljoella 21. elokuuta. Pietarin ”Kuusisen klubilla” hän ehti ehkä harmitella mielessään, etteivät Kullervo Manner ja veli Eino olleet päässeet paikalle. Otto Ville Kuusinen oli palannut Suomeen organisoimaan puolueen maanalaista toimintaa ja oli alkanut osoittaa omituisia taipumuksia epäillä nopean vallankumouksen mahdollisuuksia.

 

 

Esitelmän jälkeen Rahja meni portaisiin tupakkatauolle. Noin klo 19 sinne nousi portaista tuttu mies punaupseerikoulun oppilas Aku Paasi (August Pyy), joka ampui heti. Perässä tuli puolen tusinaa muita puolueen revolverioppositioon kuuluneita, ja seuranneen verilöylyn jälkeen klubihuoneistossa oli 8 kuollutta ja 11 vaikeasti haavoittunutta.

 

 

Surmatyön tehneet ilmoittautuivat itse poliisille. Seuranneissa kuuluisteluissa vangittiin noin 100 heidän takanaan ollutta SKP:n sisäiseen oppositioon kuulunutta. Paasi lähetti Leninille kirjeen, jossa hän perusteli, miksi piti surmata nämä ”porvarillisen sivistyksen saaneet työläisten harteille kohonneet poliittiset seikkailijat”. Seuranneiden monimutkaisten poliittisten oikeudenkäyntien tuloksena tuomiot olivat suhteellisen lieviä, ja kuolemantuomion sai vain Voitto Eloranta, joka ei ollut mukana Kamenno-ostrovski prospektilla.

 

 

Jukka Rahjan vanhemmat olivat muuttaneet Kalajoelta Pietariin. Siellä hän ja veli Eino olivat liittyneet nuorena bolsevikkeihin ja tulleet Leninin hyviksi tovereiksi. Juuri Jukka oli hankkinut tammikuussa 1918 Suomeen vallankumouksen aseet, ja hän oli SDP:n puolueneuvostossa puhunut tulisesti sen puolesta. Asejunaa johtaessaan hän oli haavoittunut Kämärän asemalla, ja parannuttuaan hän oli menestyksellisesti johtanut suomalais-venäläisiä joukkoja Suomen heimosotureita vastaan. Sen jälkeen veljekset olivat johdossa SKP:n aseellisessa siivessä punaisten sotakoulutuksessa.

 

 

Kuusisen klubilla surmansa saaneet haudattiin noin 100 000 saattajan hautajaisissa, sillä julkisen selityksen mukaan murhien takana oli Saksan avustama Suomen salainen poliisi, ja siksi muistolaattaankin tuli teksti ”Valkosuomalaisten murhaamat”.

 

 

Katkeruuden taustalla olivat useimpien noin 10 000 epäonnistuneen vallankumouksen jälkeen Suomesta paenneiden kärsimykset. Venäjän sisällissodan jälkeen bolsevikkien asema oli vakiintumassa, mutta sekasorto, köyhyys ja elintarvikepula katkeroittivat. Suurimman katkeruuden ja erityisesti Rahjan veljeksiin kuitenkin aiheutti johtavien tovereiden erottautuminen sekä kovakouraiseen johtoon että ylelliseen elämänmenoon. Vaikeuksien keskellä monet odottivat myös pääsevänsä takaisin Suomeen jatkamaan vallankumousta Neuvosto-Venäjän tuella, mutta sekin toivo alkoi hiipua, kun itse Trotskikin sanoi suomalaisille maailmanvallankumouksen olevan tärkeämpää, ja Suomi tulee sitten mukana.

 

 

SKP oli perustettu elokuussa 1918, ja sen sisäisen opposition kärki organisoitui syksyllä 1919 kansainvälisellä sotakoululla mm. Voitto Elorannan johdolla. Siitä alkoi puolueen sisäinen kamppailu, joka sitten kärjistyi elokuun 1920 lopun murhiksi.

 

 

Revolveriopposition aktivistit eivät kuitenkaan tienneet, että suomalaisten pakolaistovereiden ongelmiin oli samaan aikaan löytymässä ratkaisu tosin tilapäisesti. Aseistautuneet ja keskenään rähinöivät suomalaiset toverit nälkäisine perheineen olivat ongelma myös olojaan rauhoittamaan pyrkineille bolsevikkien johtajille Moskovassa. Levotonta oli jatkuvasti myös Itä-Karjalassa. Samaan aikaan suomalaiset jatkoivat rajan yli heimosotiaan ja ensimmäisissä Suomen ja Neuvosto-Venäjän neuvotteluyhteyksissä suomalaiset vaativat koko alueen liittämistä Suomeen.

 

 

Tässä vaiheessa Edvard Gylling tarjosi ratkaisun, yhdellä kertaa kumpaankin ongelmaan eli suomalaisten punapakolaisten hätään ja suomalaisten rajavaatimuksiin. Tammikuussa 1918 Gylling oli SDP:n puoluetoimikunnassa vastustanut vallankumousta, mutta hän oli sitten ryhtynyt sen palvelukseen. Jo keväällä 1918 siinä hän oli ollut innokas punaisen suursuomi -aatteen kannattaja yrittäen jopa ostaa Itä-Karjalaa Suomen sosialistisen työväentasavallan osaksi. Hän ei paennut muiden kansanvaltuuskunnan jäsenten tavoin vaan jäi piileksimään Suomeen. Hän oli aikonut antautua Turun hovioikeuden tuomittavaksi, mutta kuuluaan ensimmäisistä tuomioista hän oli päättänyt siirtyä Tukholmaan. Sieltä hän marraskuussa 1919 kirjoitti Leninille ja esitti ”Karjalaista kommuunia” Itä-Karjalaan. Siitä muodostuisi ”tietynlainen skandinaavinen koe ja yhdessä muiden skandinaavisten maiden kanssa osa Skandinaavista Neuvostotasavaltaa”.

 

 

Hyvä idea, vastasi Lenin helmikuussa 1920 ja kutsui sen isän Moskovaan, ”mikäli tohtorille sopisi”. Niin 8. kesäkuuta 1920 Neuvosto-Venäjän parlamentin virkaa toimittanut Yleisvenäläinen toimeenpaneva keskuskomitea antoi asetuksen Karjalan Työkansan Kommuunin perustamisesta Venäjän SFNT:n yhteyteen. Kun sitten Suomen ja Venäjän Tarton rauhanneuvottelut alkoivat 28. kesäkuuta, suomalaiset vaativat Itä-Karjalaa itselleen tai ainakin sille autonomiaa, joka johtaisi Suomeen liittymiseen. Siihen taas venäläinen osapuoli vastasi, että alueen autonomiahan on jo toteutettu.

 

 

Monet Itä-Karjalan monenlaiset suomalaiset, karjalaiset tai venäläiset eivät kuitenkaan innostuneet Gyllingin hankkeesta. Katkerien kokemusten jälkeen sielläkin tilanne oli alkanut vakiintua. Mutta juuri Pietarin revolveriopposition kriisin kärjistymisen aikoihin Gylling Leninin valtakirjaa heiluttaen astui Pietarin-Murmanskin junaan etsimään uudelle valtiolle radan varresta sopivaa pääkaupunkia – mukanaan ”kapsakkikaupalla rahaa” ja inkeriläisiltä tovereilta parempaan tarpeeseen otettu Sampo -lehden kirjapianon koneisto. Sitä junaa seurasi sitten tuhansia suomalaisia ensin 1918 punapakolaisia ja sitten tovereita Suomesta ja Yhdysvalloista.

 

 

Törmäys alueen kantaväestöön oli edessä, mutta siitä selvittiin niin kauan kuin tukea tuli Moskovasta. Mutta onnettomuudekseen Gylling kannattajineen oli tosissaan punaisen Suur-Suomen ja jopa Skandinavian rakentamisesta Petroskoista käsin. Toisen maailmansodan lähestyessä sellainen ei kuitenkaan sopinut Stalinin geopolitiikkaan. Niin sitten monet kevään 1918 punaiset pakolaiset olivat säästäneet henkensä kymmeneksi vuodeksi Suomen vallankumouksen loppuselvittelyiltä, mutta tapasivat kohtalonsa ennen kuin Itä-Karjalakin tuli uudestaan osaksi suurta sotaa.