Dramaattiset vuodet 1917-1919

100 vuotta. Pariisin rauhankonferenssi ja Suomi

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Tänään 18.1. 2019 tulee kuluneeksi 100 vuotta Pariisin rauhankonferenssin avaamisesta Versaillesin linnassa. Aika oli valittu muistuttamaan Saksan keisarikunnan perustamisesta samassa paikassa samana päivänä vuonna 1871. Heti alkuunsa sovittiin, että suurvallat kehittävät ensin valmistelevassa työssään yhteisen linjan, joka sitten vietäisiin konferenssin yleisistuntoon ja hävinneiden hyväksyttäväksi.

 

 

Voittajilla ei ollut Wienin kongressin kaltaista yhteistä perustaa tasapainopolitiikassa tai sopimuksen legitimoinnille eli sen hyväksyttävyyden perustelulle.

 

 

Yhdysvaltojen presidentti Wilsonin suuri ajatus, oli tehdä maailma turvalliseksi demokratialle. Hänen ”wilsonilainen liberalisminsa” luotti Yhdysvaltojen vuoden 1776 itsenäisyysjulistuksen yleispätevyyteen. Ihmiset ja kansat toimivat demokraattisesti, kun vaan saavat siihen mahdollisuuden. Sitä turvaisi kaikkien voittajien aloittama Kansainliitto.

 

 

Wilsonille tasapainopolitiikka oli itse asiassa sotien syy: ”He taistelivat poistaakseen vanhan järjestyksen ja luodakseen uuden. Sen vanhan ydin oli epävakaus, jota nimitettiin voimatasapainoksi – jokin sellainen jossa tasapinon määräsi puolelle tai toiselle heitettävä miekka; tasapaino jonka määräsi kilpailevien etujen epävakaa tasapaino… Miehet, jotka ovat taistelleet tässä sodassa, ovat tulleet vapaista kansakunnista, jotka olivat päättäväisiä, että sellaisen on loputtava ikuisiksi ajoiksi.”

 

 

Venäjänkin osalta Wilsonilla oli selkeät nuotit: ”Uskon että he voivat parhaiten hoitaa oman pelastautumisensa.” ”Sanoisin sen kuvakielellä näin… Ei heidän kanssaan voi nyt hoitaa asioita. Niinpä parasta on lukita heidät huoneeseensa ja odotella kunnes ovat saaneet asiansa selväksi. Ja kun he ilmoittavat siitä, avaamme oven ja ryhdymme hoitamaan asioita heidän kanssaan.”

 

 

Ranskan pääministeri Clemenceaun tilanne oli kokonaan toinen. Sota oli hävittänyt hänen maansa kehittyneimmän osan, ja vanhan Venäjän romahtaminen uhkasi viedä Ranskan geopoliittisesti heikompaan asemaan kuin ennen sotaa. Hän esitti Realpolitik –linjansa kansalliskokouksessa ja sai mahtavat suosionosoitukset: ”On olemassa vanha liittokuntien systeemi, jota sanotaan voimatasapainoksi – tämä liittokuntien systeemi, joka tulee ohjaamaan minua läpi rauhankonferenssin”.  

 

 

Clemenceaun politiikka merkitsi Saksan heikentämistä ja läntisen puskurialueen muodostamista sitä vastaan, saksalaisten jakamista useaan valtioon, riittävän vahvojen uusien liittolaisvaltioiden muodostamista Saksan ja Venäjän väliin estämään Saksaa hyötymästä heikoista itänaapureista sekä joko vanhan vallan palauttaminen Venäjälle tai jos se ei onnistu senkin heikentäminen ja puskurointi Saksan suuntaan.

 

 

Englannin pääministeri Lloyd George oli aatteellinen liberaali, mihin liittyi perinteinen Euroopan mantereen tasapainopolitiikka sekä imperiumin etujen vaaliminen. Euroopan talous ja kauppa oli saatava pyörimään myös Saksan ja Venäjän kanssa. Samalla oli pidettävä huolta Ranskan ja Saksan tasapainosta. Sodan aikana hän oli kannattanut interventiota Venäjälle patoamaan Saksan etupiiriä itään, mutta nyt oli edessä vaikea kysymys, miten siellä jatketaan. Periaatteessa hänen linjansa oli nyt sodan jälkeen tässäkin lähellä Wilsonia.

 

 

Sekä Wilson että Lloyd George perustelivat liberalismin hengessä, että venäläisten on itse saatava itselleen sopiva hallinto, ja se johtaisi myös vähitellen heidän rauhoittumiseen. Englannin käytännön politiikka kehittyi kuitenkin ristiriitaiseksi, kun uuden hallituksen sotaministeriksi tuli 10. tammikuuta jyrkkää Venäjä –politiikkaa ajanut Winston Churchill. Hänen politiikkansa oli ajaa Venäjällä nurin Leninin bolsevistinen hallinto. Siinä voisi Suomestakin olla apua.

 

 

Liittoutuneille muododostui käytännössä kaksi Venäjä –politiikkaa. Toista johtivat presidentti Wilson ja pääministeri Lloyd George muun toimen ohella. Toista johtivat siihen keskittyen sotaministeri Churchill sekä pääministeri Clemenceau tukenaan marsalkka Foch.

 

 

Yksi perusero Wienin ja Pariisin konferenssien välillä oli se, että Wieniin otettiin mukaan myös silloin hävinnyt osapuoli eli Ranska. Nyt sivuun jäi heti kättelyssä hävinnyt Saksa ja ensimmäinen debatti oli, mitä tehdään Venäjälle.

 

 

Näistä keskenään ristiriitaisista lähtökohdista tuloskin oli erilainen kuin Wienissä Napoleonin sotien jälkeen. Wienin järjestelmä kesti perusteiltaan 100 vuotta, mutta Pariisin sopimus alkoi purkautua varsin pian - alkaen siitä, ettei Yhdysvaltojen senaatti hyväksynyt koko sopimusta.

 

 

Suomenkin osalta tilanne oli uusi ja haastava. Osa Wienin kongressin kokonaisuutta oli ollut Euroopan pohjoinen järjestys, jossa Venäjän keisarin johtama Suomen suuriruhtinaskunta toimi sen osana Pietarin puskurialueena. Nyt Suomi oli irrottautunut itsenäiseksi Venäjästä, mutta sitten liittoutunut Saksan kanssa ja valinnut saksalaisen kuninkaan. Ja vielä Saksan hävittyäkin siellä valittiin ohjelmaltaan monarkistisen puolueen johtama hallitus. Mannerheim oli juuri käynyt lepyttelemässä Pariisissa ja Lontoossa. Se kyllä auttoi, mutta vastaavasti hänen puheensa Pietarista ja Itä-Karjalasta herättivät myös epäilyjä.

 

 

Vanhan Venäjän pakolaisten edustajat lobbasivat voittajia kaikin voimin yhtenäisen Venäjän puolesta, ja siihen ei kuulunut esimerkiksi Suomen itsenäisyys. Tulevan kehityksen ratkaisisi, millaisen Venäjän politiikan suurvallat ottaisivat; kuinka pahalla ne muistaisivat Suomen liittymisen vihollisen eli Saksan puolelle sodan aikana; millaisia sivuvaikutuksia kohdistuisi Suomeen suurvaltojen keskinäisistä suhteista – sekä miten nuori Suomi ja uusi Venäjä siinä kehikossa yrittäisivät ratkaista omaa turvallisuuskysymystään. 

 

 

Heti alkuunsa Suomen osalta tuli ratkaisuksi olla kytkemättä sitä suoraan Venäjän kysymykseen, mutta myös olla käsittelemättä sitä. Suomalaiset saisivat itse näyttää, millä tiellä ovat. Siihen tarjoutuikin mahdollisuus maaliskuun eduskuntavaaleissa.