Dramaattiset vuodet 1917-1919

Spartakistikapina

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

50 vuotta sitten monet Helsingisä romantisoivat Rosa Luxenburgia, ja DDR:n propaganda näyttää vieläkin vaikuttavan. 100 vuotta sitten romantiikka oli kaukana.

 

 

Maailmansodan aselepoehdot 11. marraskuuta 1918 mitätöivät Brest-Litovskin rauhansopimuksen, ja sama tulkinta tehtiin myös Moskovassa. Berliinin mullistusten päivinä siellä oli koolla kuudes Yleisliittolainen Neuvostojen Kongressi. Sille tuli 9. marraskuuta tieto Venäjän Berliinin lähettiään Joffen karkoituksesta ja Kielin matruusien kapinasta. Tunnelma nousi, ja kongerssi päätti mitätöidä Brest-Litovskin sopimuksen.

 

 

Kongerssin toimeenpaneva komitea täydensi päätöstä vielä 13. marraskuuta ”Kaikille Venäjän kansoille, kaikelle kansalle vallatuilla alueilla ja maissa: ”Venäjän, Liivinmaan, Viron, Puolan, Kuurinmaan, Liettuan, Ukrainan, Suomen, Krimin ja Kaukasuksen työtätekevät massat on nyt vapautettu Saksan vallankumouksen voimin Saksan imperialistien pakottamasta saaliinhimoisesta sopimuksesta ja heidät kutsutaan päättämään itse kohtalostaan.” Tämän jälkeen vaadittiin saksalaisten nopeaa lähtöä sekä yhteistä veljellistä taistelua ”noiden alueiden ja Venäjän työläisten ja talonpoikien veljellisen liiton toteuttamiseksi.”

 

 

Brest-Litovskin sopimus ja sitä seurannut Saksan eteneminen itään oli työntänyt altaan Venäjän ja sen rajamaiden omat ja venäläiset bolsevikkijohtajat. Nyt mentäisi rytinällä takaisin ja pitkälle. Tosin ongelmana oli, että samaan aikaan vastavallankumoukselliset länsivaltojen tukemana vahvistivat asemiaan Venäjän sisällä idässä, etelässä ja pohjoisessa.

 

 

Itse asiassa kommunistisen Moskovan ja keisarillisen Berliinin välillä asiat olivat jo alkaneet luistaa syksyn mittaan. Nyt koko Saksassa juhlivat erilaiset neuvostot ja Moskovasta kuunnellen Ebertin sekä Schiedemannin hallinto käytti sitä myötäilevää varsin tuttua retoriikkaa. Lisäksi Saksan hallituksessa olivat mukana myös vasemmistososialistiset Riippumattomat sosisalidemokraatit (USPD), joilla oli myös läheiset yhteydet kunnolla vallankumouksellisiin Karl Liebnkechtin ja Rosa Luxenburgin Sparttakisteihin.

 

 

Jo 11. marraskuuta ulkominisiteri Tsitsernin lähetti tavaksi tulleen mukaisesti kaksi viestiä, toisen Saksan hallitukselle ja toisen Saksan vallankumouksellisille työläisille. Kummassakin oli sisältönä hyvät suhteet ja jopa puolustusliitto Saksan ja Venäjän välillä, mutta työläisiä kehotettiin myös tukemaan ”Liebknechtin vallankumouksellista liikettä”. Samaan aikaan Sparttakistien hallussa ollut Berliinin neuvosto päätti kutsua koolle Saksan neuvostojen konferenssin 16. joulukuuta ja kutsui vieraaksi myös Venäjän valtuuskunnan.

 

 

Scheidemann tiesi hyvin, missä mennään. Hän jo pitään sanonut muillekin kuin Wäinö Wuolijoelle ja Suomen työläisjääkäreille, ettei huligaaneille anneta periksi. Ebert ja Scheidemann olivat myös päättäneet, ettei lännen suuntaan nyt pelata bolsevikkikortilla. Länsirintaman liittoutuneilla oli jatkuvasti joukkoja valmiina etenemään yli Saksan rajojen, ja siellä olisi monia, joille hyvä syy sellaiseen olisi tervetullut.

 

 

Marraskuun 21. päivänä Berliinistä vastattiin Moskovaan, että diplomaattisuhteet voidaan solmia, jos Neuvosto-Venäjän hallitus tunnustaa ”nykyisen Saksan kansan hallituksen… eikä mitenkään vaikuta Saksan kansaan muun hallituksen muodostamiseksi.” Moskova vastasi, että tietenkin se hyväksyy ehdon ja pyysi, että diplomaattisuhteiden merkeissä lähettiäs Joffe avustajineen voisi päästä Berliiniin, siis Sparttakistien kutsumaan neuvostojen konferenssiin. Joulukuun 5. matkalle lähtikin hänen johtamansa valtuuskunta mukanaan mm. Karl Radek. Saksan rajavartiointi toimi vielä sen verran, että valtuuskunan matka pysähtyi. Radek onnistui livahtaman Berliiniin. Siellä hän alkoi valmistella Luxenburgin kanssa Saksan Kommunistisen puolueen perustamista.

 

 

Saksan neuvostojen kongerssia seurasivat Libgnechtin ja Luxenburgin vaatimukset ”toisesta vallankumouksesta” ja ”Kaikki valta neuvostoille”. Joulupäivien milenosoitukset ja yhteenotot Berliinin kaduilla päättyivät hallituksen järjestysvallan tappioon. Hallituksen kovien otteiden yrittäminen sai kuitenkin vapaat sosialidemokraatit jättämään Ebertin hallituksen. Heidän tilalleen tuli mm. uusi sotaministeri Gustav Noske. Sekasorron keskellä hän tiesi, mitä häneltä odotettiin: ”… jos tässä jonkun pitää olla verikoira, niin minä en kierrä sitä vastuuta.” Saksan Kommunistinen puolue perustettiin 30. tammikuuta. Perään kutsuttiin Ebertin hallitusta vastaan joukkomielenosoitus 5. tammikuuta ja valittiin Vallankumouskomitea.

 

 

Nyt löytyi kuitenkin vastavoima. Gustav Nosken johdolla varsin sekavat armeijan ja armeijasta jo eronneiden ”vapaajoukot” kukistivat 11.-12. tammikuuta ”Spartakistikapinan”. Noin 200 kuoli ja 400 vangittiin. Noske järjesti voiton ja järjestyksen merkiksi paraatin. Sotilasryhmät etsivät piiloistaan Karl Liebknechtin sekä Rosa Luxenburgin ja surmasivat heidät. Levottomuudet jatkuivat vielä eri puolilla maata, mutta Saksan kysymys oli sillä erää ratkaistu.

 

 

Pariisin rauhanonfrenssi pääsi alkamaan 18. tammikuuta miettimättä sodan jatkamista Saksan suunnalla. Venäjän osalta tilanne oli monimutkaisempi. Siellä länsivaltojen tukemat vastavallankumoukselliset olivat alkaneet edetä. Ensimmäinen tiukka vääntö olikin, mitä sillä suunnalla tehtäisi. Siihen kietoutui mukaan myös kysymys, mitä Suomelle tehtäisi.

 

 

Suomessa viellä 1960 –luvun lopulla monet nuoret toverit kutsuivat noskeiksi niitä tovereita, jotka eivät innostuneet yleisdemokraattiseen rintamaan.