Dramaattinen kesä 1919

Sodasta rauhattomaan rauhaan

 

 

Näinä päivinä 100 vuotta sitten maailmassa siirryttiin traagisesta sodasta rauhaan, joka ei tuonut rauhaa.

 

 

Persidentti Wilsonin laiva George Washington saapui Ranskaan Brestin satamakaupunkiin 13. joulukuuta. Pariisissa oli vastassa satojatuhansia innokkaita vilkuttajia. Jo ensimmäisessä tapaamisessa pääministeri Clemenceaun kanssa tuli vastaan ongelma.

 

 

Wilsonilla oli 14 kohdan ohjelmansa ja sen tärkein kohta eli Kansainliitto. Hän tiivisti ajattelunsa käydessään sodan sankarihaudoilla: ”He taistelivat poistaakseen vanhan järjestyksen ja luodakseen uuden. Sen vanhan ydin oli epävakaus, jota nimitettiin voimatasapainoksi – jokin sellainen jossa tasapinon määräsi puolelle tai toiselle heitettävä miekka; tasapaino jonka määräsi kilpailevien etujen epävakaa tasapaino… Miehet, jotka ovat taistelleet tässä sodassa, ovat tulleet vapaista kansakunnista, jotka olivat päättäväisiä, että sellaisen on loputtava ikuisiksi ajoiksi.”

 

 

Venäjänkin osalta Wilsonilla oli selkeät nuotit: ”Uskon että he voivat parhaiten hoitaa oman pelastautumisensa.” ”Sanoisin sen kuvakielellä näin… Ei heidän kanssaan voi nyt hoitaa asioita. Niinpä parasta on lukita heidät huoneeseensa ja odotella kunnes ovat saaneet asiansa selväksi. Ja kun he ilmoittavat siitä, avaamme oven ja ryhdymme hoitamaan asioita heidän kanssaan.”

 

 

Tuossa vaiheessa Suomessa jännitettiin, miten voittajat kohtelisivat vihollisen kanssa vielä aivan sodan loppuvaiheissa liittoutunutta, Venäjään kuulunutta maata. Ensimmäinen helpotuksen tunne saatiin, kun Suomea ei kutsuttu Venäjän kysymystä käsittelemään tarkoitettuun konferenssiin Principio saarelle.

 

 

Ranskan Clemenceaun linja sekä Saksaan että Venäjän bolsevismiin pysyi jyrkkänä tai jyrkkeni. Realpolitik –linjansa hän esitti puheessaan kansalliskokouksessa ja sai mahtavat suosionosoitukset: ”On olemassa vanha liittokuntien systeemi, jota sanotaan voimatasapainoksi – tämä liittokuntien systeemi, joka tulee ohjaamaan minua läpi rauhankonferenssin”.

 

 

Wilson ja Clemenceau eivät päässeet yhteisymmärrykseen koko kevään aikana. Wilson oli aatteellinen valistusliberaali, joka uskoi maailman itsestään asettuvan rauhaan ja demokratiaan, kun saa siihen vain tilaisuuden yhteisen Kansainliiton suojassa. Clemenceau halusi maksaa Saksalle vuodesta 1871 alkaen, saada aikaan Eurooppaan Wienin kongressin tapaisen tasapainojärjestelmän ja ennen kaikkea Ranskalle turvan uudelleen nousevaa Saksaa vastaan.

 

 

Joulun jälkeen Wilsonin matka jatkui Lontooseen, ja siellä kansan riemu oli yhtä korkealla kuin Englannin pääministeri maan pinnalla. Lloyd George oli politiikasta elävä käytännön ongelmien liberaali, jolla oli vastuullaan sodan rasittama kansa ja kansantalous, Brittiläinen imperiumi sekä Euroopan tuleva hyvinvointi eli Englannin vienti ja tuonti. Lisäksi Lloyd George ja uusi sotaministeri Winston Churchill kamppailivat mukaan menosta Venäjän sisällissotaan. Sen väännön Churchill voitti Suomenkin ansiosta, sillä vuoden 1918 aikana suomalaisten heimosodat Itä-Karjalaan olivat jo vieneet Murmanskinkin alueelle valmiiksi noin 20 000 liittoutuneiden sotilasta torjumaan suomalaisia ja saksalaisia. Siitä Lloyd George oli Suomelle katkera vielä huhtikuun lopulla, kun Rudolf Holsti onnistui saamaan presidentti Wilsonin ottamaan esille Suomen itsenäisyyden tunnustamisen.

 

 

Nyt Wilson teki Lloyd Georgelle selväksi, että kysymyksessä on suuri koko ihmiskunnan kestävä rauha, eikä joku anglosaksien erityissuhde kuulu siihen. Käytännössä he kuitenkin pian löysivät toisensa. Kevään aikana Lloyd George oli usein Wilsonin kanssa ennalta sovitun kompromissin ehdottajana Wilsonin ja Clemenceaun kiistassa.

 

 

Lopulta toukokuussa päädyttiin koviin rauhanehtoihin Saksalle, mutta ei niin koviin kuin Clemenceau oli vaatinut. Kompromissi saatiin aikaan sillä, että Yhdysvallat ja Engalanti antoivat Ranskalle turvatakuut. Samaan kokonaisuuteen kuului Kansainliitto. Paketti olisi voinut pysyä koossa ilman onnettomuutta Washingtonissa. Siellä Yhdysvaltojen senaatti hylkäsi koko rauhansopimuksen ja sen mukana sekä Ranskan turvatakuut että Kansainliiton. Turvatakuiden osalta Englanti seurasi perässä. Yhdysvallat vetäytyi Euroopasta ja jätti eurooppalaiset kehittämään keskenään seuraavaa maailmansotaa.

 

 

Pariisin raunahonferenssi ei mennyt hyvin, mutta suomalaisilla ei juuri ole varaa muistella pahalla. Suomen itsenäisyyden aluksi metsään menivät raskaasti SDP:n bolsevistinen vallankumous, Svinhufvudin ja Paasikiven oikeus-vankileirihallinto ja saksalais-monarkistinen suuntaus sekä jo keväällä 1919 liittoutuneidenkin tiedossa ollut Mannerheimin suunnitelma hyökätä Pietariin. Siitä huolimatta voittaneet länsiliittoutuneet katsoivat sormien läpi. Kun tasavaltalaiset saivat maaliskuun 1919 eduskunatavaaleissa voiton, ne 28. huhtikuuta sopivat Suomen itsenäisyyden tunnustamisesta.

 

 

Helppoa ei ollut vielä senkään jälkeen. Siitä piti huolta ensin englantilaisten ja kaikkien Suomen puolueiden torjuma Mannerheimin suunnitelma hyökätä Pietariin ja sitten ulkoministeri Rudolf Holstin epäonnistunut reunavaltiopolitiikka. Melkoinen maailmanhistoriallinen ihme oli se, että tasavaltalaisen ajattelun omaksunut laaja kansa torjui ensin sosialistisen vallankumouksen ja monarkistisen kaappauksen sodan aikana ja sen jälkeen äärivasemmiston sekä äärioikeiston 1920 ja 1930 -luvuilla.