Alku aina hankalaa

Suomelle valittiin kuningas, 100 vuotta

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Päivälleen 100 vuotta sitten Suomen eduskunnan puhemies Lauri Ingman lausui klo 22.00 päättyneen eduskunnan istunnon lopussa:

”Eduskunta on siis päättänyt valita Hessenin prinssin Fredrik Kaarlen Suomen kuninkaaksi hallitsemaan Suomen kuningaskuntaa sen valtiosäännön ja lakien mukaan, päättänyt oikeuttaa Hessenin prinssin Fredrik Kaarlen rintaperilliset hänen jälkeensä Suomen kuningaskunnan valtaistuimelle siinä järjestyksessä ja sillä tavoin kuin vastedes säädettävä vallanperimyslaki määrää, sekä valtakunnan nykyisen puhemiesneuvoston jäsenet määräämään, millä tavoin nämä eduskunnan päätökset saatetaan Hessenin prinssin Fredrik Kaarlen tietoon.”

 

 

Edellisenä päivänä monarkistit olivat vielä kerran yrittäneet säätää uuden monarkistisen perustuslain, mutta sen kiireelliseksi julistaminen oli kaatunut yhdellä äänellä. Nyt 9. lokakuuta 1918 eduskunnan istunto alkoi klo 13.00, mutta se keskeytettiin puoleksi tunniksi ja jatkui noin klo 14.00 suljettuna istuntona klo 17.00 asti. Klo 19.00 suljettu istunto jatkui ja maalaisliiton Santeri Alkio ilmoitti, ettei ryhmä ota vaaliin osaa, ja jos se toimitetaan, se panee vastalauseen sitä vastaan. Kymmenen nuorsuomalaista, yksi vanhasuomalainen, kolme ruotsalaista ja yksi sosialisti tekivät saman ilmoituksen.

 

 

Klo 21.00 eduskunta päätti äänin 64-41 ryhtyä kuninkaan vaaliin. Klo 21.45 alkoi julkinen istunto, ja kansanedustaja Juho Erkki Antila teki ehdotuksen Hessenin Fredrik Kaarlen valinnasta Suomen kuninkaaksi. Santeri Alkio käytti ryhmänsä puolesta puheenvuoron, joka päättyi: ”Me emme ota osaa kuninkaanvaaliin, joten vapautamme itsemme kaikesta siitä johtuvasta edesvastuusta.” Matti Paasivuori ilmoitti, ettei osta osaa ”tähän valtiolliseen ilveilyyn”. Kansanedustaja Rabbe AxelWrede kannatti edustaja Antilaa, ja puhemies Ingman teki johtopäätöksensä. Suomen kuningas on oleva Hessenin prinssi Fredrik Kaarle.

 

 

Suomi oli 6. joulukuuta 1917 julistautunut itsenäiseksi tasavallaksi. Kullervo Mannerin johtaman SDP:n katastrofaalinen vallankumousyritys oli ohi toukokuussa, mutta sen torjuneiden kesken alkoi kamppailu maan hallitusmuodosta. Sen aloittivat monarkistit päivää ennen Mannerheimin johtamaa paraatia eli 15. toukokuuta 1918. Silloin joukko tunnettuja kansalaisia antoi J.K. Paasikiven johdolla julkilausuman monarkian puolesta, ja useat nuorsuomalaiset kuten P.E. Svinhufvud ja E.N. Setälä vaihtoivat puolta monarkian kannalle. Talven vallankumousyrityksen jälkeen eduskunnasta puuttui 91 sosialidemokraattia, joista 54 oli paennut Venäjälle. Eduskunnassa, lehdistössä ja kansankokouksissa alkoi vimmattu keskustelu, joka päätyi 9. lokakuuta päätökseen. Tasavaltalaisten johdossa olivat Santeri Alkio ja Kyösti Kallio sekä Eero Erkko ja K.J. Ståhlberg.

 

 

Monarkistien keskeinen argumentti oli vallankumousyrityksen jälkeinen lujan hallitusvallan tarve sekä bolsevistisen Venäjän pelon vuoksi nojaaminen Saksaan. Saksalle se oli osa Venäjästä irrottautuneiden valtioiden sitomista, mutta vastoin suomalaisten toiveita Saksan keisari Vilhelm II ja ulkoministeriö eivät hyväksyneet Suomen kuninkaaksi keisarin Oskar poikaa, eivätkä edes preussilaista prinssiä. Siihen oli syynä, ettei haluttu sitoutua Suomen tukemiseen. Jos Suomelle kävisi huonosti, vähäisemmästä saksalaisesta prinssistä ei tulisi Saksalle niin suurta arvovaltatappiota.

 

 

Suomen tasavaltalaiset olivat aatteellisesti demokraatteja ja sanoivat, että vain demokraattinen valtiovalta voi olla luja, koska se nojaa laajaan kansaan. Eikä Saksan mahdollinen tuki loppujen lopuksi riippuisi siitä, onko Suomessa saksalainen kuningas. Itse asiassa puolueettomuus voisi olla varmempi linja.

 

 

Vielä toukokuussa 1918 Saksa näytti menestyvän maailmansodassa, ja monarkistit laskivat sen varaan. Kesän mittaan Saksalla alkoi kuitenkin mennä huonosti. Kenraali Ludendorff nimesi 8. elokuuta ”mustaksi päiväksi”. Sen jälkeen Saksa vielä narutti Suomea neuvotteluissaan Venäjän kanssa, ja Svinhufvud meni Saksaan henkilökohtaisesti saamaan keisarin kielteisen vastauksen poikansa kuninkuudesta Suomessa.

 

 

Erikoisinta Suomen kuningashankkeessa oli, että kun Saksan tappio alkoi näyttää yhä varmemmalta ja sen sisäinen kehityskin meni demokraattiseen suuntaan, Svinhufvud, Paasikivi ja Ingman pysyivät siinä tiukasti kiinni. Vaikka perustelu oli ulkopoliittinen, he heikensivät entisestäänkin Suomen ulkopoliittista asemaa suhteessa kohti voittoa edenneisiin läntisiin demokratioihin eli Englantiin, Ranskaan ja Yhdysvaltoihin.

 

 

Saksa perääntyi länsirintamalla elokuun lopulta alkaen, ja syyskuussa vauhti vain lisääntyi. Syyskuun 28. päivänä Saksan sotilasjohto vaati rauhanneuvotteluiden aloittamista. Keisari syytti poliitikkoja. Seuraavana päivänä uudeksi kansleri-pääministeriksi kutsuttiin liberaali prinssi Max von Baden, jonka hallitukseen tuli myös sosialidemokraatteja.

 

 

Saksan uusi hallitus tarjosi 4. lokakuuta presidentti Wilsonille rauhanneuvotteluja. Asiasta alettiin keskustella julkisin nootein, ja Saksan sisällä levottomuudet lisääntyivät. Juuri tässä vaiheessa Suomelle valittiin kuningas, ja puhemies Ingmanin valtuuskunta läksi esittämään virallisen pyynnön Fredrik Kaarlelle. Tukholman laivalle sattui mukaan Lontoota ja Pariisia lepyttämään pyydetty Mannerheim, joka epäili hankkeen ”ajankohtaisuutta”. Ingman vastasi, että ”laitamme maailman tosiasioiden eteen”. Hän saapui Frankfurtiin 17. lokakuuta. Sinne epäilevä Fredrik Kaarle tuli tapaamaan epävirallisesti lähetystöä. Hän oli paremmin kartalla kuin suomalaiset pyytäjät.

 

 

Saksalla meni rintamalla yhä huonommin, ja 23. lokakuuta Max von Baden uhkasi erota, ellei rauhanneuvotteluja saada liikkeelle. Kolme päivää myöhemmin rauhaa vastustanut kenraali Ludendorff sai potkut, ja seuraavana päivänä Saksa hyväksyi aseleponeuvottelujen aloittamisen. Saksan hallituksen enemmistö alkoi kannattaa keisarin eroa, ja tämä läksi 29. lokakuuta pääesikuntaan saadakseen sieltä tukea. Samana päivänä alkoi Kielin merisotilaiden kapia, joka alkoi levitä koko maahan. Monet suurimmista kaupungeista olivat yhtäkkiä neuvostojen vallassa, ja rintamilla paettiin.

 

 

Marraskuun 1. päivänä Preussin sisäministeri Max Wallraf meni Saksan pääesikuntaan ja vaati keisaria eroamaan. Hän sai vastauksen: ”En eroa. Se ei sopisi velvollisuuksiini Fredrik Suuren seuraajana, Jumalaa, kansaa ja omaatuntoani kohtaan… Jos korkein sotajohtaja eroaa, koko armeija hajoaa ja vihollinen valtaa kotimaamme”. 

 

 

Berliinissä hermoiltiin liittoutuneiden vastausta aselepotarjoukseen, ja se saatiin lopulta 4. marraskuuta. Samana päivänä Suomen kuningaslähetystö esitti Fredrik Kaarlelle virallisesti pyynnön ryhtyä Suomen kuninkaaksi. Hän lykkäsi päätöstään ja jatkoi, ettei halunnut olla este Suomen itsenäisyyden tunnustamiselle eikä ollut pyrkinyt virkaan.

 

 

Marraskuun 9. päivänä Max von Baden ilmoitti omin luvin, että keisari on eronnut. Sen jälkeen hän antoi kanslerin tehtävän Fridrich Ebertille. Sen jatkona Philipp Scheidemann julisti valtiopäivillä Saksan tasavallaksi. Saksan valtuuskunta aloitti junamatkansa rintamalinjojen läpi Compiègneen 8. marraskuuta. Armeijan päämajassa kenraalit ilmoittivat keisarille, etteivät he enää tottele, ja tämän on parasta siirtyä Hollantiin. Siellä Vilhelm sitten kuoli kesäkuussa 1941, ja sai valtavan seppeleen eräältä omassa sodassaan palvelleelta korpraalilta.

 

 

Ensimmäisen maailmansodan aselepo allekirjoitettiin, ja se astui voimaan 11. 11. klo 11.

 

 

Samana päivänä puhemies selosti Suomen eduskunnalle Fredrik Kaarlen vastauksen: ”Tähän asiantilaan nähden katson eduksi molemmille puolille, että eräät seikat, jotka eivät ole määrättävissäni, pakottavat minua vielä jonkun aikaa lykkäämään lopullisen ratkaisuni, jonka kuten muistetaan, alun pitäen ole pidättänyt itselleni.”

 

 

Seuraavana päivänä 12. marraskuuta Uudessa Suomettaressa oli pääkirjoitus otsikolla ”Jaloja sanoja”: ”Vastauksellaan eduskunnalle on prinssi Fredrik Kaarle varmaan kasvattava kaksinkertaiseksi sen kunnioituksen, luottamuksen ja myötätunnon, jonka kansamme ydinkerrokset jo ennen ovat hänelle omistaneet. Entistä hartaammin ne toivovat, että se aika voisi pian koittaa, jolloin tämä jalo ruhtinas, kansamme suuren enemmistön yksimielisesti kannattamana, voisi astua Suomen nuoren valtakunnan johtoon.”

 

 

Nämä kansamme ydinkerrokset olivat heittäytyneet vieraan varaan ja pudonneet umpikujaan. Pariisissa, Lontoossa, ja Washingtonissa ei innostuttu monarkisti Lauri Ingmanin valintaan senaatin puheenjohtajaksi J.K. Paasikiven jälkeen 27. marraskuuta. Sen sijaan Suomen asiaa auttoi nyt toukokuussa sivuun jääneen Mannerheimin valinta valtionhoitajaksi P.E. Svinhufvudin tilalle 12. joulukuuta 1918.

 

 

Englannin ja Yhdysvaltojen tunnustusta Suomen itsenäisyydelle ei alkanut kuulua. Se heltisi vasta sitten, kun maaliskuussa 1919 pidettiin eduskuntavaalit, joissa tasavaltalainen maalaisliitto sai suurvoiton, demokraattiset sosialidemokraatit tulivat eduskuntaan ja nuorsuomalaisiin jääneistä muodostettu tasavaltalainen edistyskin pärjäsi hyvin. Pariisin rauhankonferenssin muutoin vaikeimmassa vaiheessa 28. huhtikuuta presidentti Wilson otti yllättäen esille Suomen itsenäisyyden tunnustamisen.

 

 

Seuraavaksi vuoden 1918 tasavaltalaiset ja monarkistit torjuivat yhdessä Mannerheimin suunnitelman hyökätä Pietariin palauttamaan vanhaa valtaa. Mutta se oli draaman seuraava näytös.

 

 

 

(Kuva, Helsingin Sanomat 10. lokakuuta 1918)