Alku aina hankalaa

Paraati, tasavaltalaiset ja monarkistit

 

 

 

 

 

 

 

 

Näiden vuosien historian kulku oli tosiaan varsin erilainen kuin se, mitä koulussa, valtamediassa ja Pohjantähdessä opetetaan.

 

 

Tähän päivään 100 vuotta sitten 16. toukokuuta 1918 tiivistyi paljon tapahtunutta ja tulevaa. Laaja demokraattinen kansa oli torjunut O.W. Kuusisen ryhmän aloittaman bolsevistisen vallankumouksen, johon suuri osa työväestöstäkään ei lähtenyt ja osa joutui mukaan. Näin myös Suomen itsenäisyys oli sillä erää turvattu.

 

 

Nyt alkoi tämän laajan demokraattisen kansan kamppailu tasavallan puolesta monarkismia ja saksalaissuuntausta vastaan. Sen voitti aluksi P.E. Svinhufvudin ja J.K. Paasikiven hallinto, joka epäonnistui pahasti ajan oloissa sinänsä valtavassa oikeus- ja vankikysymyksessä sekä monarkia- ja saksalaissuuntauksessaan. Heistä on tietenkin muistettava, että he palasivat jatkossa politiikkaan torjuman myös näinä viikkoina voitonhurman ja heimoaatteen ympärille vähitellen kehkeytynyttä äärioikeistoa.

 

 

Tasavaltalainen Santeri Alkio kirjoitti päiväkirjaansa 10. toukokuuta: ”Tänään soittaa Luopajärvi siitä, että Helsingissä pitäisi kuningasmielisten suunnitella vallankaappausta. Ensi keskiviikkona on siellä paraati. Pelkäävät, että silloin aiotaan sotaväen avulla panna toimeen vallankaappaus monarkian hyväksi. En voi sitä uskoa, että ne ovat niin mielettömiä.”

 

 

Alkio jatkaa 12. toukokuuta: ”Kamala palo on syttynyt tasavalta – kuningasvalta –riidasta. Kyllä kansa on tasavallan kannalla…. Puhuin Seurahuoneella… kansa on järjestään tasavaltalaista ja herrasväki kuningasmielistä.”

 

 

Toukokuun 14. päivänä julkaistiin kaikissa merkittävissä lehdissä etusivun ilmoituksena vetoomus monarkian puolesta kärkinimenä J.K. Paasikivi.

 

 

Alkio kirjoitti 15. toukokuuta: ”Miehiä saapuu vähitellen. Täällä on suunnaton, kiihkeä kuningasagitatsiooni käynnissä….” Samalla hän selvitti tilannetta hallituksen armeijan rivimiesten keskuudessa, ja myös joukko jääkäreitä oli lähettänyt hänen luokseen lähetystön vakuuttamaan lojaalisuutta tasavallalle.

 

 

Toukokuun 16. päivänä oli sitten hallituksen armeijan paraati Mannerheimin johdolla.  Hän oli sattunut tammikuun lopulla paikalle ja saanut mahdollisuuden ottaa aloitteen käsiinsä. Muussa tapauksessa Suomen vallankumous olisi onnistunut valtaamalla suurimmat kaupungit. On myös syytä arvostaa Mannerheimin suoritusta sekavan, kokemattoman ja riitelevän joukon kokoamisessa armeijaksi ja sen johtamisessa. Tänään 100 vuotta sitten itse paraatin rivistöt muodostuivat suurelta valtaosalta maanviljelijöistä, torppareista ja työläisistä. Vasta sen nähdessään monet Helsinkiin jääneet käsittivät, että Suomella on oma armeija. Saksalaisten suorittaman valtauksen jälkeen paraati oli myös suomalaisten suorittama oman pääkaupungin henkinen haltuunotto.

 

 

Tässä vaiheessa Mannerheim kuitenkin arvioi tilanteen väärin. Senaatille pitämässään puheessa hän vaati armeijan nimissä lujaa valtiovaltaa, ja hän esitti jopa ylenkatsovan kommentin poliittisista päättäjistä. Senaatti muodostui P.E. Svinhufvudin johtamista poliitikoista, eikä sodan aikana rasittunut suhde ylipäällikköön parantunut. Svinhufvud ja J.K. Paasikivi suuntautuivat monarkiaan, mikä olisi sopinut Mannerheimille sekä Saksaan, mikä ei sopinut.

 

 

Mannerheimilla oli alusta alkaen mielessään myös jatkoyhteys Pietariin, mutta nyt se näytti vaikealta. Paraatipäivän lehdessä oli uutinen liittoutuneiden julistuksesta Murmanskissa, jonka mukaan Suomea pidettiin Saksan miehittämänä maana. Samaan aikaan oli uutisia Saksan vaatimuksista Leninin hallitukselle avata rintama liittoutuneita vastaan pohjoisessa. Myöhemmin saatiin tietää Ludenforffin suunnitelleen hyökkäystä Pietariin Suomesta ja Virosta. Toukokuun puolivälissä maailmansodan länsirintamalta uutisoitiin vielä Saksan menestyksestä, mutta pitänee paikkansa kenraali Heinrichsin Mannerheim elämänkerran arvio, ettei tämä enää tuossa vaiheessa uskonut Saksan voittoon. Siihen hänellä oli taustana pitkäaikainen kokemus palvelusta yhden suurvallan ylimmässä sotilasjohdossa.

 

 

Kaiken tämä tuloksena Mannerheim läksi käytännössä Svinhufvudin ja Paasikiven erottamana ja ovet paukkuen kaksi viikkoa paraatin jälkeen 1. kesäkuuta.

 

 

Toinen juuri näinä päivinä radikalisoitunut kysymys oli tuleva hallitusmuoto. Kaksi päivää ennen paraatia 56 tunnettua kansalaista, kärkinimenä J.K. Paasikivi, esitti lehdistössä vetoomuksen monarkian puolesta. Se aloitti syksyyn asti jatkuneen kamppailun, joka päätyi Hessenin prinssi Fredrik Kaarlen valintaan Suomen kuninkaaksi vuoden 1772 perustuslain pohjalta 9. lokakuuta – kun Saksan tappio alkoi jo olla näkyvissä.

 

 

Tasavaltalaiset vastasivat heti monarkistien vetoomukseen. Seuraavana päivänä Santeri Alkio kirjoitti Ilkassa: ”Punainen valta ei ollut mikään kansanvallan ilmaus vaan sitä vastaan tähdätty vallankaappaus. Kansanvalta sitä vastaan nousi täällä puolustamaan vapautta ja on sen nyt toteuttanut… Tämä (monarkismin vaatimus) on kansanvaltaa ja suomalaista kansaa vastaan tähdätty manööveri. Tällaisella hetkellä pidämme sitä tätä maata ja valtiotamme vastaan suunnattuna luokkavallan kaappausyrityksenä ja sen vuoksi tulemme taistelemaan kaikin käytettävissä olevin keinoin.”  

 

 

Paraatista eduskunnan varapuhemies Santeri Alkio kirjoitti päiväkirjaansa 16. toukokuuta 1918: ”Huusin kurkkuni käheäksi kun Suomen armeijan 15 000 miestä marssi ohi. Hyvän vaikutuksen se teki. Jumalallinen tahto loi tämän armeijan ja antoi sille tehtävän – luomistehtävän. Se on yksi luja rengas siinä ketjussa joka synnyttää Suomen tasavaltaa… Olen iloinnut miehistäni! Koko armeijan suuri, valtava enemmistö tasavaltalaisia! Helsinkiläiset ovat valehdelleet agiteeratessaan kuninkuuden hyväksi sanoessaan: koko armeija on monarkisteja. Nyt alkavat nenät mennä maata kohti…”

 

 

Alkiolla ja Ilkalla oli aateveljinä myös K.J. Ståhlberg ja Eero Erkko sekä tämän Helsingin Sanomat. Erkko oli ollut vallankumouksen ajan Katajanokan vankilassa ja hänen lehtensä kirjapainossa oli painettu Kansanvaltuuskunnan tiedonantajaa. Nyt hän iloitsi Alkion tavoin sekä maansa ja omasta vapaudestaan kuten myös vallankumouksen torjuneista. Siitä kertoo paraatipäivän Helsingin Sanomat 16.5. 1918. Jatkossa Erkko oli Alkion ja Kallion liittolainen, ja vuoden 1919 eduskuntavaalien jälkeen he saivat suurissa asioissa liittolaisikseen myös vallankumousta vastustaneet demokraattiset sosialidemokraattien johtohenkilöt kuten Väinö Tannerin ja Wäinö Wuolijoen.

 

 

Nyt 100 vuotta myöhemmin suomalainen julkisuus on unohtanut pääasian, eli sen että monista näinä päivinä liikkeelle lähteneistä virtauksista suurin oli eri puolueiden demokraattinen laaja kansa, jonka voimin Suomi jatkossa menestyi sekä sisäisesti että ulkoisesti – ja torjui äärisuunnat sekä oikealle että vasemmalle. Eero Erkkokaan ei voinut kuvitella, miten hänen lehtensä muistaisi häntä ja hänen aatteitaan 100 vuotta myöhemmin.

 

 

Suomessa vallankumouksen torjuminen ja vapaussota oli ohi, mutta maailmansota jatkui. Kun sen aselepo solmittiin 11. marraskuuta 1918, Neuvosto-Venäjä sanoi irti Brest-Litovskin rauhansopimuksen 13. marraskuuta – ja sen sekä eri maiden bolsevikit alkoivat yhdessä vyöryttää takaisin länteen siellä missä pääsi. Siinä vaiheessa Suomessa oli jälleen ratkaisevaa laajan kansan muodostama suuri demokraattinen enemmistö.

 

---------------------

 

Kuvassa

Mannerheim puhuu eduskunnalle 16.5.1918, eturivissä puhemiehistö Lundson, Alkio ja Ingman

Eero Erkon Helsingin Sanomien etusivu 16.5.1918