Alku aina hankalaa

Niskalaukauksia Jyväskylässä

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Viime viikko oli kuin kuva Suomesta 100 vuotta myöhemmin.

 

 

Alussa oli Vaasan Pohjalainen lehdessä paheksuva kolumni, jonka mukaan Lasse Lehtinen ja minä olemme nostaneet Väinö Linnan “tikun nokkaan”. No, itse asiassa olemme sanoneet Linnan suureksi ansioksi punaisten kärsimysten julkisuuteen tuomisen ja todenneet hänen rakentaneen Suomen talven 1918 vallankumouksen selitykseksi lumoavat Pentinkulman kulissit.

 

 

Maanantaina olin Mäntyharjulla alustamassa vuoden 1918 tapahtumista, ja kerroin myös Savon rintaman synnystä juuri tuolla seudulla. Suomen vallankumouksen laukaissut, Leninin päättämä ja hänen adjutanttinsa Eino Rahjan johtama asejuna ei voinut lähettää vaunuja Kouvolasta Mikkeliin. Syynä oli se, että hallituksen joukot ehtivät räjäyttää kaksi rautatiesiltaa Mäntyharjun eteläpuolella. Eeva Oehlandt kertoi isoäitinsa kautta dramaattisista paikallisista tapahtumista ja moni muu kumminkin puolin isovanhempiensa traagisista kohtaloista. Se teki keskustelusta sekä vakavan että asiallisen. Ymmärsin yleisön reaktiosta monien yhtyvän ajatukseen, että surkaamme kaikki tuon talven uhreja sekä kärsimyksiä ja olkaamme kaikki kiitollisia, että itsenäinen ja demokraattinen Suomi voitti seuraaville sukupolville vapauden. Kiitos siis Mäntyharjun kulttuuritoimelle ja kirjastolle. Samalla kiitän myös Henry Partan asiantuntevaa artikkelia Pitäjänuutisissa.

 

 

Tiistaina olin alustamassa Helsingin Työväentalon Juttutuvassa Matti Louekosken kutsumana Poliittisen historian klubissa. Se sattui juuri samoihin kellon hetkiin, jolloin Kullevo Mannerin Kansanvaltuuskunta nousi 100 vuotta sitten Viipurissa laivaan päästäkseen pakoon Pietariin. Asiantunteva ja jännitteetön keskustelu kertoi mukana olleiden jo kauan olleen selvillä, mistä oli kysymys. Pieni punakaartien ja puolueen radikaalien joukko kaappasi Venäjän bolsevikkien painostamana ja O.W. Kuusisen johdolla puolueessa vallan ja juoni puolue-elimissä päätöksen vallankumouksesta demokraattisen ja itsenäisen valtion kumoamiseksi.

 

 

Torstaina olin Vapaussodan invalidien muistosäätiön seminaarissa pohtimassa talven 1918 sodan nimeä. Amiraali Juhani Kaskealan vetämä paneeli oli valaiseva, ja Seppo Hentilä esitti jälleen asiantuntevasti oman näkökulmansa saksalaisista Suomessa sekä tuon vuoden pitkistä varjoista. Mutta samalla aloin ymmärtää, miten monia harmittaa vain yhden puolen jatkuvan korostuminen suomalaisessa julkisuudessa. Tottahan se on, että suomalaisen äärioikeiston juuret ovat noissa vuosissa, mutta niin ovat myös äärivasemmiston puhumattakaan suuresta demokraattisesta valtavirrasta oikealla, keskellä ja vasemmalla.

 

 

Svinhufvudin hallituksen valkoisiin joukkohin kuuluneet pelastivat Suomen joutumasta osaksi Stalinin Neuvostoliittoa, ja nyt monet vallankumousta yhä ihailevat syyttävät heitä siitä. Jos maassa yritetään aseellista vallankumousta demokraattisen valtion kumoamiseksi, ei sitä voi lapaset kädessä torjua. En nyt aivan yhdy keskustelussa esitettyyn ajatukseen tämän päivän julkisuutta ohjailevasta salaliitosta. Voi kuitenkin todeta maan demokraattisten perinteiden pidättyneen kansalaissovun nimissä Suomen vallankumouksen täydestä avaamisesta, mutta vastaavasti vallankumouksen ihailijoiden verkottuneen kulttuurissa ja mediassa edistämään asiaansa. Paradoksalisesti vain Suomessa on enää jäljellä bolsevistisen vallankumouksen ihailua, kun Venäjälläkin on vuosi pohdittu, miten Lenin onnistui tuhoamaan Venäjän nuoren demokratian Nikolai II:n luovuttua kruunusta helmi-maaliskuussa vuonna 1917.

 

 

Perjantaina oli kunnia pitää juhlapuhe tai oikeastaan –esitelmä valtuuston puheenjohtaja Eemeli Peltosen hienosti avaamassa Järvenpään veteraanijuhlassa. Yleisössä oli mukana enää vain joitakin kunniavieraita. Mutta sitäkin suuremmalla syyllä oli paikallaan palauttaa mieliin, miten tärkeätä talvella 1918 oli itsenäisyyden ja demokratian puolustaminen, traagista siihen liittyneet ja sitä seuranneet kärsimykset, arvokasta koko kansan sopiminen ja kiitettävää veteraanien toiminta seuraavassa sodassa itsenäisyyden ja demokratian turvaamiseksi.

 

 

Lauantaina sitten Jyväskylässä tiivistyi ytimekkäästi suomalainen 1918 –julkisuus. JYLY eli Jyväskylän Lyseon enteisten oppilaiden yhdistys oli kutsunut vuosikokoukseemme alustamaan Suomen itsenäistymisestä. Sen jälkeen oli mahdollisuus katsoa ja kuunnella “lyseon 160-vuotisjuhlallisuuksiin kuuluva” “Monitaiteellinen musiikkikuvaelma vuoden 1918 sisällissodasta. Toteuttajina Mieskuoro Sirkat, Poika-Sirkat, Jyväskylän Lyseon oppilaat, Huoneteatteri, Jyväskylän puhallinorkesterin Seitsikko”. Siinä olikin katsomista ja kuuntelemista.

 

 

Musiikki oli taiteellisesti taattua Sirkkojen tasoa, kuten ennen kun kävimme äidin kanssa konserteissa, joissa isä lauloi toista bassoa. Kappaleiden ja kuvaelman valinnatkin osoittivat teknisesti korkeaa teatteriosaamista, jolle annettu sisältö ohjasi yleisöä samaistumaan kärsiviin sankareihin eli valkoisten lahtareiden sortamiin hyväntahtoisiin punaisiin. Näytelmän draaman kaari huipentui siihen, että tusinan verran punavankeja näytelleitä lyseolaisia asetettiin riviin yleisön eteen ja armeijan puvussa näytellyt mies ampui heidät yksi kerrallaan läheltä selän takaa. Elämystä täydensi tapahtuneen yhdistäminen joukkohaudan pääkallokuvin Balkanin kansanmurhiin. Lopuksi lyseolaiset lauloivat “olen liiankin suomalainen” ja “kuinka säilyisi sielu ihmisenkään.”

 

 

Esityksen jälkeen eräs jylyläinen kysyi, mitä pidin, ja tulin sanoneeksi, että yksi pikku juttu taisi unohtua. Sinä talvena demokraattisesti valittu Suomen hallitus torjui aseellisen sosialistisen vallankumouksen ja pelasti maamme joutumasta osaksi Stalinin Neuvostoliittoa. Tosin O.W. Kuusinen yritti vielä toistamiseen Terijoen hallituksen pääministerinä syksyllä 1939. Sitäkin tuli nyt ujosteltua, että koko tragedia alkoi tammikuun 28.1.1918 siitä, että Kuusinen lähimpineen päättivät aloittaa Suomen vallankumouksen, joka tuki Leninin ja Trotskin uhkapeliä Brest-Litovskissa ja uhrasi tietoisesti suomalaiset toverit. Vallankumouspäätöstä seuranneet traagiset kärsimykset eivät selitä tai oikeuta sitä edeltäneitä SDP:n kaappaajien marxilaisia laskelmia Suomen ja koko Euroopan väkivaltaisesta sosialistisesta vallankumouksesta.

 

 

Samalla on tietenkin sanottava voimakkaasti, ettei sotaan liittyneitä ja sitä seuranneita surmia voi hyväksyä, mutta se ei muuta tai voi hämärtää edellä sanottua.  

 

 

No, minulla meni nuoruus O.W. Kuusisen seuraajien kolmannen yrityksen torjumiseen. Saa nähdä, miten tuon kolmannen yrityksen veteraaniperinteen siirtäminen uudelle sukupolvelle Suomessa etenee. Muualla se on aika laila kuivunut kokoon.