Alku aina hankalaa

Mitä miettivät Tanner, Alkio, Leino ja Aho 100 vuotta si...

 

 

 

 

Väinö Tanner, Santeri Alkio, Eino leino ja Juhani Aho olivat jääneet 28. tammikuuta vallankumoushallituksen eli Kansanvaltuuskunnan hallitsemaan Helsinkiin ja joko muistelivat näitä päiviä 100 vuotta sitten tai pitivät päiväkirjaa.

 

 

 

 

 

 

 

Väinö Tanner

Kuinka se oikein tapahtui?

 

Huhtikuun alussa oli uuden järjeselmän kuolinkamppailu alkanut. Saksalaiset olivat huhtikuun 3. päivänä astuneet maihin Hangossa ja lähestyivät nopeasti Helsinkiä. Pian he olivat Leppävaarassa, josta käsin oli mahdollista pommitta Helsinkiä. Kansanvaltuuskunta oli jo 8. päivänä jättänyt Helsingin, käskettyään tänne jääneitä joukkoja viimeiseen asti puolustamaan pääkupunkia. Hävityksen ja verilöylyn estämiseksi koetti Ruotsin lähetystön sotilasasiamies Sigurd af Ekström järjestää antautumista. Parin punakaartilaispäällikön seuraamana hän ajoi Leppävaaraan, missä nämä tapasivat Rüdinger von der Goltzin. Tämä vaati ehdotonta antautumista ja vastausta klo 4 samana huhtikuun 11. päivänä. Punakaartin kokous hylkäsi kuitenkin tarjouksen, kun Viipurista saapunut Kansanvaltuuskunnan lähetti Kiviranta oli uskotellut, että oli tulossa apua. Helsinki oli siis valloitettava....

 

Sitäpaitsi oli olemassa sekin mahdollisuus, että viimeisinä öinä tultaisi minuakin häiritsemään. Tähän mahdollisuuteen kiinnitti huomiota eräs samassa talossa asunut liikemies, jonka lähettämässä kirjelappusessa ilmoitti punakartin päättäneen vangita minut seuraavana yönä... Pidin kuitenkin parhaana muuttaa pariksi päiväksi kokonaan muualle ja sainkin väliaikaisen olinpaikan lapsuudentoverini Aku Marsion perheessä Sörnäisissä sähkölaitoksen yhteydessä. Sieltä käsin saatoimme seurata Helsingin valtausta, joka suoritettiin 12. ja 13. päivinä. Vastrinta oli vähäistä ja vauriotkin sen johdosta pieniä. Huomattavimmat hävitykset olivat oikesataan vain venäläisen kasarmin palo ja Työväentlon pommitus ja palo. “Valppaan kaksi palaa”, kirjoitti Juhani Aho tästä...

 

Oleskelupaikastani pitäydyin 12. päivänä Elannon tehtailla ja konttorissa katsomassa, miltä siellä näytti. Matka ei ollut aivan vaaraton. Sörnäisten Rantatielläkin vihelsivät kuulat silloin tällöin ja eras osui ohikukisesani verraten lähelle lauta-aitaan...

 

Jokseenkin heti saksalaisten asetuttua Helsinkiin sain kutsun saapua von der Goltzin esikuntaan Kämpin hotelliin. Kutsun välitti Einar Böök, joka oli jonkinlainen suomalaisten ja saksalaisten yhdysupseeri. Hän ilmoitti, että samanlainen kutsu oli annettu myös Wäinö Wuolijoelle. Ihmettelimme kovasti, mitä kutsuilla saatettiin tarkoittaa, eikä meillä ollut erikoista halua sitä noudattaa. Lähdimme kuitenkin saksalaiten päämajaan. (Siellä saksalaiset ilmoittivat, ettei sosialidemokraattien toiminnalle heidän puoleltaan ole esteitä. Huom. RV)

 

 

Santeri Alkio

Santeri Alkion päiväkirjat 1914-1918

12.4.1918

 

Kerttu tuli tänne klo 1/2 3. Silloin kuului Töölön viertotieltä ankara kuularuiskun ammunta. – Museokadulla oli ammuttu tuhkatiheään, punaiset: yksi rauhallinen kulkija haavoittui. Ammuttiin vain ilman aikojaan.

 

Kuularuisku- ja kiväärituli lähenee Temppelimäelle, ja Dagmarin kadulle päin.

 

Yhtäkkiä huuto kyökistä: ’’Saksalaiset tulevat! Tulevat! Ryntään kyökin rapusta ulos. Siellä kaikki ikkunat täynnä väkeä: hurraa, eläköön! huutoa! Vastakkaiselta Auroran kadulta laskeutuu saksalainen etujoukko. Me huudamme ja liehutamme lakkeja. He vastaavat.

 

Kampin kasarmi alkaa kuularuiskutulen. Talomme porttikäytävään pistäytyy muutamia kymmeniä saksalaisia. Heitä laskeutuu Fredrikkiä, Rautatiekatua molemmin puolin. Ammuntaa Nikolaijeffilla ja Kampin torilla.

 

Kaksi saksalaista saavat meillä toinen ruokaa, toinen kaljaa. Ovat koko päivän olleet syömättä.

 

Taistelu kiihtyy. Eräs punainen yrittää karata Kampin kasarmista, ammutaan. Samoin 2 ryssää. Kampin kasarmille heilutavat valkoista lippua. Saksalaiset menevät sisään.

 

Saksalaisista ei ole yhtään vielä kaatunut. Ihmisiä parveilee kadullamme. Kanuunat jyskivät Nikolaijeffin puolella. Kuularuiskujen ratina täyttää ilman.

 

Suuren inhimillisen eron huomaa heti: Saksalaiset tulevat rauhallisina, hymyilevinä, ei rauhallista väkeä mitenkään hätyytetä.

 

Klo 5 kovaa kuularuiskutulta Turun kasarmin tienoilla. Rautatiekatua marssi suurempi saksalainen armeijaosasto rensseleineen, kivääreineen, kuularuiskuineen. Vakavaa, karaistua, pienikokoista väkeä. Tervehdin lakkia heiluttaen, huudetaan eläköön ja hurraa. Naiset jakelevat voileipiä, kaljaa, limunaadia. Jossain kaupungilla moikavat kanuunat, kuularuiskut rätisevät ja kiväärit säestävät tuossa parinsadan sylen matkassa… Yhä uusia joukkoja saksalaisia tulee. Niitä on tullut Porvoosta ja Karjalta päin.

 

14.4.

Ahava käy ilm. puheniehistön kok. klo 12. Kuuluu tulevan saksal. parade. ja sitä varten valmistaud. Sen vuoksi lykätään jaosto klo 5.

 

 

Eino Leino

Helsingin valloitus

12.4.1918

 

Siinä kadunkulmassa, jonne katse ikkunoistamme saattoi ulottua, vaihtui esivalta enemmän kuin yhden kerran tunnin tai puoleen miliisi kaikessa rauhassaan. Äkkiä ilmestyivät siihen valkokaartilaiset. Mutta sitten tulla rumisti siihen punaisten panssariauto, jolloin valkoisten oli otettava jalat alleen tai portti- ja porraskäytäviin kätkeydyttävä.

 

Sitten seisoi valkea esivalta siinä jälleen järkkymättä. Ja seisonee edelleenkin toivoakseni.

 

Pauke oli ulkona toisinaan korvia huumaava, varsinkin silloin kun punaiset Töölöstä paeten olivat tuoneet mukanaan jonkun pikatykin, joka tuntui jyrähtelevän melkein kuin meidän ikkunamme alla.

 

Toisin vuoroin ei sitä jaksanut enää kestää paikoillaan, vaan täytyi nousta kävelemään sisähuoneisiin. Sielullinen jännitys oli hirmuinen, puheen porina oli tauonnut meiltä kokonaan. Kukin tunsi, että tavallista juhlallisempi ukonmyrskynyt kulki hänen päänsä päällä.

 

Ukonmyrsky, joka oli tuova vapauden. Jumalan tuli, joka oli puhdistava ilman meidän ympäriltämme ja tekevä tämän kaupung jälleen ihmisten asuinsijaksi!

 

Sitä kesti lakkaamatta klo 5:een. Mutta täsmälleen 10 minuuttia yli 5 virkahti meistä se, joka lähinnä ikkunaa oli: — Mitä tuo on? Tuo ei ole valkokaartilaisia.

 

Ryntäsimme nyt kaikki ikkunaan. Aivan oikein, hiipihän sieltä pitkin toista katukäytävää mies,joka ei ollut meikäläisten näköinen, jolla oli rautainen pata päässä ja yllään viheriänharmaa kenttäpuku.

 

Hiipikö? Eipä suinkaan, vaan käveli avian rauhallisesti, kenties hiukan laiskansitkeäs ja välinpitämättömästi niinkuin ainakin mies, joka on tehnyt tuhannet kerrat tätä, tunsi täysin ammattinsa ja tietää, ettei tässä saa mitään aikaan turhalla hätiköimisellä.

 

En koskaan unohda sitä vaikutusta. Siinä se nyt on oikea ammattilahtari! ajattelin humoristisesti. Näkee heti, että hän tekee työtään eikä huviaan.

 

Mutta joku minun vieressäni huusi samalla: — Sehän on saksalainen! Sehän on kenttäharmaita! Hurraa!

 

Yleisö, joka oli seurannut tapausten vastapäisen talon ikkunoista ja muualta, oli aluksi yhtä hämmästynyt kuin mekin, eikä tahtonut uskoa silmiään.

 

Mutta nyt ei mikään, eipä oman puuttuvan turvallisuuden tunnekaan, voinut estää enää ikkunoita auki rämähtämästä, nenäliinoja liehahtamasta ja hurjan, satojen ahdistuneiden ja nyt äkkiä päivänvaloon vapautuvien sydämien syvyydestä kumpuavan huudo ilmoille kajahtamasta: — Hurraa! Eläköön! Hurra-a-a!

 

Saksalainen sotamies hymyili, teki kunniaa, mutta piti samalla tarkoin silmällä talojen kellareita ja vinttikerroksia, joista hän ei nähtävästi mitään hyvää odottanut.

 

Siihen tuli heti heitä useampiakin, ensin pari polkupyöräilijää, sitten kokonainen komppania konekivääreineen. Asettuen ketjuun pitkin Annankatua he hiukan levähtivät tehdyn työn jälkeen — ja puhdistivat kuin ohimennen vastapäisen talon vinttikerroksen, josta yritettiin heitä ruveta konekiväärillä lakaisemaan.

 

Siinä he nyt olivat! En voinut katsoa heitä kylläkseni.

 

Siinä ne siis olivat, maailman mainehikkaimman armeijan edustajat, joista tässä oli neljä vuotta luettu, länsirintaman järkähtämättömät vartiat, Venäjän murtajat Romaanian kukistajat, Hindenburgin, Ludendorfin, mutta ennen kaikkea kaiser Wilhelmnin rautaiset sotilaat!

 

Todellakin imponeraavaa oli se tyyneys se varmuus, se vakavuus ja yleensä se hengen läsnäolo, jolla he Helsingin valloituksen suorittivat.

 

Tietysti se oli vain pikkujuttu heille, Antwerpenin y. m. niin monen vahvasti linnoitetun paikan valloittajille. Mutta sittenkin. Vaanihan täälläkin vaara joka talosta, salasurmainen luoti jokakellarista ja ullakolta. Ja siksi yhdyin minäkin sydämeni pohjasta huutoon: —

Eläkööt kenttäharmaat! Eläkööt!

Hurra-a-a!

 

Ei tarvinne mainita, että me joimme heidän maljansa pohjaan. Mutta sitten me monien muiden mukana kiirehdimme ulos tekemään heidän kanssaan lähempää tuttavuutta.

 

Ihmiset kantoivat savukkeita y.m. vähäisiä herkkujaan heille, mutta he pyysivät olutta ja voileipiä.

 

 

Juhani Aho

Hajamietteitä kapinaviikoilta

12.4.1918

 

Näen saksalaiset.

Tuli tieto, että saksalaiset ovat saapuneet meidän kaupunginosaamme ja sijoittuneet Eiran puistikkoon. Menin sinne klo 11 Heitä oli siellä pienempi komennuskunta täydessä kenttäasussa, rautakypäreissään, selkärepuissaan, kivääreineen, kupeella riippuvine lyhyine pistimineen. Kaikki rotevia, miellyttäviä miehiä, käytös joka miehellä arvokasta ja sivistynyttä kuin upseerilla. Mikä ero heidän ja venäläisten sotamiesten välillä! Siinä nyt oli »länsi».

 

Puhtaita, parta ajettu. Ei jälkeäkään väsymyksestä, vaikka ovat tulleet rientomarssissa monta peninkulmaa päivässä, maanneet ulkona, valvoneet suurimman osan vuorokaudesta. Itsetietoisia, arvokkaita, hiukan alentuvaisia heidän ympärillään töllisteleville, mutta vastaten aina kohteliaasti ja ystävällisesti lukemattomiin — ja useimmittain samanlaisiin — heille tehtyihin kysymyksiin. Arvokkuus pysyy voileipääkin purressa. Heillä nähtävästi on aikamoinen nälkä, mutta he syövät hitaasti ja hillitysti. He ovat kaikesta päättäen valioväkeä.

 

Tuollainen mies täysissä tamineissaan on taideteos lajiaan. He tuovat mieleeni roomalaisia veistoksia, varsinkin jotkut päät kypäreineen, joka on miehen kasvoja kaunistava päähine. Se on maailmanvalloittajarotua. Näyttää kuin heillä itselläänkin olisi tietoisuus siitä. Nyt vasta ymmänän, mitä on se kulttuuri, jonka preussilainen kuri ja kasvatus on luonut. En voi kieltää, että me näytämme toistaiseksi alkuasukkailta. Heitä lienee Suomessa tätä nykyä parikymmentätuhatta miestä.

 

Onhan turvallista seisoa siinä ja katsella heitä. Mutta samalla jotenkuten turvatonta. Ne ehkä eivät tahdo määrätä meitä enemmän kuin mitä pyydämme määräämään, mutta jos ne tahtoisivat, niin ne myöskin voisivat sen tehdä. Kytketyt heihin me nyt joka tapauksessa olemme, miten ja kuinka kauaksi, se on tietymätöntä. Kuljemmeko kädestä käteen.

 

Mahtoivatkohan nuo pojat kampsuineen tulla tänne ainoastaan kukistaakseen punaiset ja paukauttaakseen säikäyttävää kämmentä ryssille? Eiköhän tulon takana ole jotain muutakin? Mennevätkö Pietariin jatkaakseen sieltä Jäämerelle? Tuntuisi olevan mieluista tietää, että heillä on muutakin mielessä, kuta enemmän muuta kuin meitä, sitä parempi meille. Tässä ei osaa muuta kuin aavistella ja toivotella ja ottaa vastaan se, mikä valmiina annetaan. Nyt seisoo meidän nyörit Berliinissä, Wilhelmillä on onnemme ohjat Ludendorfilla lykkymme avaimet.