Alku aina hankalaa

Kun Saksa hyökkäsi länteen ja Suomi itään

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Päivälleen sata vuotta sitten 21.3.1918 Saksa aloitti ratkaisevaksi tarkoitetun hyökkäyksen länsirintamalla, ja Suomessa everstiluutnantti Malmin vapaaehtoisista koottu komppania alkoi ”heimosodat” hyökkäämällä kohti Vienanmerta.  Lontoossa ajateltiin, että kumpikin alkoi samaan aikaan, ja se vahvisti päätöstä lähettää Murmanskiin lisää joukkoja torjumaan mahdollista saksalais-suomalaista hyökkäystä Jäämerelle.

 

 

Venäjän vallankumouksen ja Brest-Litovskin neuvotteluiden alkamisen jälkeen Saksa oli siirtänyt länsirintamalle 44 divisioonaa, ja siellä oli nyt 199 saksalaista divisioonaa vastassaan  100 ranskalaista ja 58 englantilaista.

 

 

Ludendorff hyökkäsi ensin Sommejoen alueella Amiensista itään. Hänen ajatuksena oli vetää ensin englantilaisten reservit pois rintaman läntisimmältä lohkolta Ypren alueelta ja hyökätä sitten sinne. Operaation suunnittelijana oli kenraali Oskar von Hutier, joka oli syksyllä menestynyt Riian ja Viron saarten valtaamisessa keskittämällä tykistön aikaisemman suuren etulinjakeskityksen sijaan vihollisen huoltoyhteyksiin ja suuntaamalla jalkaväen kapeina kiiloina vihollisen heikkoihin kohtiin.

 

 

Englannin joukkojen komentaja kenraali Haig odotti hyökkäystä Ypreen ja niinpä saksalaisten hyökkäys etelämmässä eteni neljässä päivässä 60 kilometriä läpimurtona Ranskan ja Englannin joukkojen väliin. Englantilaisten puolella se tapahtui kenraali Hubert de la Poer Goughin johtaman viidennen armeijan kohdalla ja hän joutuikin eroamaan. Myöhemmin hänet nimitettiin keväällä 1919 liittoutuneiden Itämeren edustajaksi, ja siinä ominaisuudessa hän vaikutti merkittävästi Suomen historiaan.

 

 

Ranskalaiset suunnittelivat jo vetäytymistä puolustamaan Pariisia, mutta 26. maaliskuuta englantilaiset tarjosivat koko liittokunnan joukkojen ylipäällikkyyttä ranskalaisten komentajalle Ferdinand Fochille. Koko sodan erikoisuus oli ollut liittolaisten sotilasjohtojen keskinäinen vääntö, mutta nyt pakon edessä päätettiin Amiensissa yrittää vielä kerran yhdessä.

 

 

Saksan hyökkäyksen ensimmäinen vaihe hyytyi ja 5. huhtikuuta. Seuraava alkoi neljä päivää myöhemmin Ypressä, kuten Ludendorff oli suunnitellut ja Haig odottanut. Puolustajan rintama notkui joitakin kilometrejä mutta kesti, ja Saksan hyökkäys päätettiin 29. huhtikuuta. Tässä vaiheessa kumpikin puoli oli menettänyt kokonaistappioina 350 000 miestä, mutta amerikkalaisia joukkoja tuli samaan aikaan Eurooppaan noin 300 000 miestä kuukaudessa.

 

 

Ludendorff aloitti seuraavan suurhyökkäyksen 27. toukokuuta Asinejoen ja Soissonin kohdalla ja nyt saksalaiset etenivät noin 80 kilometrin päähän Pariisista. Ranskan hallitus suunnitteli jo poistumista pääkaupungista, mutta hyökkäys hyytyi kesäkuussa, kun amerikkalaisetkin liittyivät puolustukseen.

 

 

Suureen ja lopulliseen ratkaisuun tähdänneen ”Friedensturm”- hyökkäyksen Ludendorff aloitti 16. heinäkuuta Reimsin kohdalla. Nyt Saksa kuitenkin kohtasi voimakkaan vastahyökkäyksen, ja joutui vetäytymään 8. elokuuta 1918. Ludendorff nimesi sen mustaksi päiväksi.

 

 

Tässä vaiheessa venäläiset ja saksalaiset löysivät itärintamalla toisensa, ja suomalaiset putosivat kärryiltä.

 

 

Mannerheim oli antanut ”miekkavala” päiväkäskynsä jo 23. helmikuuta luvaten ajaa viimeisetkin Leninin huligaanit sekä Suomesta että Vienan Karjalasta. Ensimmäinen everstiluutnatti Malmin johtama ”vapaaehtoisten” hyökkäys alkoi 21. maaliskuuta tavoitteena Vienanmeren rannikkokaupunki Kemi. Se olisi merkinnyt Muurmannin radan katkaisua. Vienan Kemiin päästiinkin, mutta 10. huhtikuuta sikäläiset bolsevikkien venäläsijoukot torjuivat hyökkäyksen – eivätkä heimoveljetkään innostuneet.

 

 

Tässä vaiheessa liittoutuneet olivat vielä bolsevikkien kanssa yhteistyössä saksalaisia vastaan. Liittoutuneiden johto päätteli  suomalais-saksalaisten joukkojen haluavan edetä pohjoiseen Jäämerelle. Se lisäsi siellä jaukkojaan ja aloitti vastaliikkeen rataa pitkin edeten 27. kesäkuuta Vienan Kemiin. Se taas ei sopinut Brest-Litovskin rauhan tehneelle Saksalle sen enempää kuin Leninille. Tämä lähetti omat joukkonsa rataa pitkin Kemin tasolle torjumaan länsiliittoutuneita ja aloitti samaan aikaan neuvottelut Saksan kanssa. Se taas sopi nyt Saksalle, joka oli joutumassa länsirintamalla vaikeuksiin. Tuloksena oli 28. elokuuta ns. Brest-Litovskin sopimuksen täydennys, jossa saksalaiset lupasivat pitää huolta, etteivät suomalaiset ylitä rajaa ilman lupaa.

 

 

Svinhufvudin ja Paasikiven hallinto neuvotteli samaan aikaan Venäjän kanssa vaatimuksenaan saada koko Itä-Karjalan lisäksi myös Kuolan niemimaa – olettaen Saksan tukevan. Suureksi pettymykseksi tukea ei tullut, mutta se ei horjuttanut luottamusta Saksaan. Alkusyksyn 1918 aikana Suomessa vietiin läpi kampanja saksalaisen kuninkaan valitsemiseksi – samaa aikaan kun Saksa oli romahtamassa länsirintamlla.

 

 

Toivo Suomen aluelaajennuksistakaan ei juuri pienentynyt, ja sitä toteteutettiin uudelleen hyökkäämällä 21. huhtikuuta 1919 Aunukseen – toivoen nyt tukea Englannilta. Tässä vaiheessa ulkoministeriksi oli tullut Rudolf Holsti. Hänkin tavoitteli Suomen aluelaajennusta Itä-Karjalassa Vienanlahden-Laatokan rajalinjalle. Valtionhoitaja Mannerheim taas suunnitteli hyökkäystä Pietariin, ja odotti myös siihen tukea sisäisesti erimielisestä Englannista. Lopulta Englannin Itämeren edustaja kenraali Hubert Gough toivoi suomalaisilta apua Muurmannin radan varressa jo vetäytymistä valmisteille englantilaisille sekä tukikohtaa Koivistolta, josta englantilaiset sitten tekivät ilmahyökkäyksiä Venäjän puolelle ja hyökkäsivät 18. elokuuta torpedovenein Kronstadtiin. Mutta samalla Gough vastusti jyrkästi Mannerheimin halua hyökätä Pietariin, ja siihen kaikki Suomen puolueet yhtyivät. Se ratkaisi.

 

 

Jatkossa Englannin pääministeri Lloyd George muisti Pariisin rauhankonferenssissa huhtikuussa 1919 sodan vaaran suomalaisten kanssa talvella 1918, ja vinoilikin siitä juuri kun Suomen itsenäisyyden tunnustaminen tuli esille. Eikä Stalinkaan ollut unohtanut englantilaisille annettua Koiviston tukikohtaa, kun tapasi Paasikiven Moskovassa lokakuussa 1939.

 

 

 

(Kuvassa Suomen historian merkittävä vaikuttaja kenraali Hubert de la Poer Gough)