Alku aina hankalaa

100 v Brest-Litovsk voitonhurmaa ja kylmäverisyyttä

 

 

 

 

 

 

 

 

Tänään 100 vuotta sitten solmittiin aselepo Venäjän ja keskusvaltojen välillä. Venäjän vanhojen läntisten liittolaisten vastustaessa neuvottelut oli aloitettu 3. joulukuuta ja varsinaiset rauhanneuvottelut alkoivat 22. joulukuuta. Samaan aikaan kummankin osapuolen sisällä käytiin ankaraa kamppailua siitä, mihin nyt pyritään.

 

 

Lähes aina käy niin, että voittaja jakautuu sisäisesti toisaalta voitonhurmaisiin ja toisaalta kylmäverisiin realisteihin. Niin kävi jälleen myös nyt itärintamalla voittaneelle Saksalle ja vallankumouksessa voittaneille Venäjän bolsevikeille.

 

 

Venäjän bolsevikeissa Lenin kannatti nopeaa rauhaa Saksan vaatimilla ehdoilla, mutta hänen vasemmisto-oppositionsa vastusti jyrkästi pehmoilua saksalaisten kapitalistien kanssa. Nythän piti alkaa koko maailman vallankumouksen. Ratkaisijaksi tuli Trotski, jonka strategia lopulta epäonnistui Venäjän kannalta katastrofaalisella tavalla.

 

 

Sama kamppailu käytiin myös Saksassa. Sotilasjohto vaati vielä etenemistä pitkälle itään, mutta ulkoministeri Kühlemannin johtama ulkoministeriö vaati malttia ja voimien nopeaa siirtämistä länsirintamalle ennen kuin Yhdysvallat ehtii sinne. Lopulta 19. joulukuuta keisari Vilhelm II:n johtamassa kruununneuvostossa päädyttiin tässä vaiheessa maltilliseen etenemiseen. Esimerkiksi Suomen osalta se merkitsi pidättyväisyyttä muuten ja vain linjausta tunnustaa Suomen itsenäisyys, jos Venäjä ensin tunnustaa.

 

 

Lopulta Trotski aloitti uhkapelinsä kolmannella neuvottelukierroksella, ja siinä vaiheessa kenraali Ludendorffin voitonhurma pääsi vallalle Saksassa. Kun Venäjä ei halunnut tai voinutkaan puolustautua 3. maaliskuuta tehtiin rauha, jossa Saksan etupiiri laajeni Suomen ja Viron itärajasta etelään Mustallemerelle. Siinä samalla suomalaisetkin vallankumoukseen yllytetyt toverit jätettiin Pietarista mottiin Saksan etupiiriin. Saksan kannalta se näytti ensin hyvälle, mutta joukkojen sitominen itään oli lopulta yksi syy tappioon lännessä.

 

 

Suomi oli julistautunut itsenäiseksi 6. joulukuuta ja vetosi joka suuntaan sen tunnustamiseksi. Kaikkien vastaus oli sama, että ensin odotetaan Venäjän uuden hallituksen kantaa. Sen tunnustus saatiinkin 31. joulukuuta, minkä jälkeen Saksa, Ranska ja pohjoismaat tunnustivat Suomen itsenäisyyden.

 

 

Joulukuun alussa suomalaisetkin yrittivät auttaa asiaansa. Tukholmaan lähetettiin valtuuskunta ja Pietariin matkustivat ensin sosialidemokraatit 9. joulukuuta. Lenin oli huonolla tuulella ja vinoili siitä, etteivät suomalaiset toverit jatkaneet marraskuun yleislakkoa vallankumoukseksi. Lopullista kanta ei tässä vaiheessa vielä otettu ja suomalaiset saivat tehtäväkseen valmistella toiveistaan muistion kansankomissaarien neuvostolle. Sitä palattiin tuomaan 27. joulukuuta.

 

 

Keskustan ja oikeiston puoluejohtajat saapuivat Pietariin 12. joulukuuta, mutta vallankumous oli vienyt vanhojen puolueiden edustajat piiloon, eikä kunnon keskusteluja syntynyt.

 

 

Lopulta kun pidättyvät vastaukset oli saatu muualta ja saksalaisetkin antoivat vinkin käydä kysymässä asiaa Pietarissa, Svinhufvudin senaatti lähetti ministerivaltiosihteeri Carl Enckellin tunnustelemaan. Sitä seurasi Svinhufvudin oma matka kuukauden viimeisinä päivinä. Siihen mennessä myös Brest-Litovskin neuvottelut olivat edenneet tilanteeseen, joka auttoi suomalaisia itse Leninin hallituksen tilanteen ja sen kaksivaiheisen kansallisuuspolitiikan lisäksi.