Kohti Suomen itsenäistymistä

Tänään on Svinhufvudin ja Alkion päivä

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Suomen itsenäistymisen tiellä oli monia ratkaisevia päiviä ja 29. marraskuuta1917 oli niistä yksi.

 

 

Edukunta nimitti P.E. Svinhufvudin senaatin 27. marraskuuta 1917. Sen ohjelmassa oli Suomen itsenästymisen toteuttaminen.

 

 

Samana päivänä sos.dem. puolueen eduskuntaryhmä pohti puoluekokouksensa jälkeen tilannetta. Kuusisen ja Gyllingin mielestä Venäjän uusi hallitus voisi tukea valtalain sisällön saamista tulevaan hallitusmuotoon. Siihen Wiik huomautti, että eduskunnan 15. lokakuuta vallanottohan jo ratkaisi asian. Keskustelussa Kuusinen ymmärsi naapuria: ”Jos nyt yhtäkkiä julistettaisiin itsenäiseksi, niin vaikeuttaisi se venäläisten tovereiden asemaa.” Varsin sekavassa keskustelussa palattiin parin viikon takaiseen ajatukseen Venäjän hallituksen manifestista Suomen asemasta, kun antajana nyt olisi tuttuja tovereita. Niinpä päädyttiin saatettavaksi heidän tietoonsa, ”ettei mitään pahaa ole siinä, että jonkunlainen manifesti annetaan.” Siinä saisi olla valtalaki ja laajempiakin oikeuksia aina itsemääräämisoikeuteen, ja asiaa varten tulisi asettaa neuvottelijat kummaltakin puolelta.

 

 

Helppoa ei ollut uuden senaatin takana olleilla ryhmilläkään. Svinhufvud kutsui nämä 29. päivän aamuna keskustelemaan itsenäisyysjulistuksesta. Mitä siis pitäisi ja uskaltaisi tehdä suursodan jatkuessa, naapurin saatua uuden bolsevikkien vallan sekä sen 80 0000 sotilaan ympäröimanä? Lauri Ingman jatkoi vanhasuomalaisen varovaista linjaa: ”Suomen itsenäisyys oli otettava käsiteltäväksi rauhankonferenssissa, ja senaatin piti saada valtuudet… sillä eduskunta, huolimatta asemastaan korkeimman vallan haltijana ei voinut ryhtyä toimenpiteisiin.” K.J. Ståhlberg oli omin nuorsuomalaisten varpusten perustein samaa mieltä, samoin ruotsalaisten R.A. Wrede ja he saivat myös tukea.

 

 

Selvä linja rohkeaan etenemiseen oli Santeri Alkiolla, Juho Kokolla ja Gustav Arokalliolla ja J. Castrénilla, ja he saivat myös varovaisempaa tukea. Alkion mielestä, ilman julistusta ”täytyisi Euroopan meidän itsemme sijasta järjestää asiamme.” Hän jopa huolehti, että viivytyksestä voisi Suomeen seurata saksalainen prinssi. Uuden Venäjän lisäksi monet olivat huolissaan sosialidemokraattien kielteisestä reaktiosta, joka voisi myös viedä julistuksen uskottavuutta muualla. Svinhufvudin linja oli jo pitkään ollut selvä ja hän esitti sen neuvottelun johtopäätöksenä.

 

 

Svinhufvudin johdolla senaatin linjaksi tuli, että nyt mennään. Mutta miten? Päädyttin esittämään senaatin julkinen julistus ja antamaan se ilmoituksena eduskunnalle. Siihen siältyisi myös "vaatimattomassa muodossa" tapahtuva kääntyminen ulkovaltojen puoleen itsenäisyyden tunnustamiseksi.

 

 

Ryhmien edustajien kokouksen jälkeen senaattorit sopivat ilmoituksesta eduskunnalle. E.N. Setälä oli aamun neuvottelussa suhtautunut asiaan pidättyvästi, mutta sai kielimiehenä tehtäväksi seuraavan yön aikana tehdä tekstin. Paitsi itse julistusta siinä annettiin senaatille valtuudet ryhtyä toimenpiteisiin ulkovaltojen tunnustuksen saamiseksi. Setälä teki työnsä yön aikana 30. marraskuuta aamuun mennessä. Tarkoituksena oli ilmeisesti mennä eduskuntaan jo samana päivänä, mutta aikataulu ei onnistunut.

 

 

Joulukuun 4. päivänä näin valmisteltu teksti annettiin julistuksena Suomen kansalle ja Svinhufvudin lukemana ilmoituksena eduskunnalle. Käsiteltäessä lyhytaikaisia lainoja puhemies Lundson sanoi yllättäen: ”Keskeytetään asian käsittely vähäksi aikaa. Senaatin puheenjohtaja on tahtonut esittää erään asian”. Svinhufvud ja senaattorit astuivat sisään, ja senaatin puheenjohtaja luki itsenäisyysjulistuksen tekstin ja siihen liittyvät lakiesitykset.

 

 

Tässä vaiheessa kaikki sujui kommelluksitta. Manner ja Kuusinen protestoivat vain sitä, että Svinhufvud oli luonnehtinut lakeja esityksiksi ilman senaatin oikeutta antaa esityksiä. Eduskuntahan oli sekä valtalailla että 15. marraskuuta ottanut keisarille kuuluvat valtaoikeudet itselleen.

 

 

Eduskuntaryhmissä käytiin keskustelua, ja ulkovaltojen Helsingissä olleet konsulit tekivät selväksi, että maan itsenäisyys sentään vaatii eduskunnan kannanottoa. Kun eduskunta oli ottanut korkeimman ja siis myös esitysvallan itselleen, sen piti itse myös hoitaa itsenäisyysjulistus tästä eteenpäin. Sen tekivät hallitusryhmien edustajat Alkion johdolla, eikä heitäkään voi moittia riehakkuudesta. Teksti viittasi ensin hallituksen edellisen päivän itsenäisyyttä ja tasavaltaa tarkoittaviin esityksiin ja jatkoi, että ”… Eduskunta puolestaan korkeimman valtiovallan haltijana päättää hyväksyä tämän periaatteen…” Asia informoitiin sosialidemokraateille siinä toivossa, etteivät nämä vastustaisi.

 

 

Hallituksen tiedonanto oli mennyt vähin äänin, mutta nyt sosialidemokraattien ryhmässä virisi vilkas keskustelu. Sen avasi myönteisessä hengessä Kuusinen, mutta uuden käänteen toi Edvard Valpas-Hänninen itse asiassa Lauri Ingmanin vanhasuomalaisessa hengessä: ”Kysymys on, onko heillä niin paljon voimaa, että uskaltavat irrottautua Venäjästä vasten Venäjän tahtoa. Meillä ei ole heidän voimastaan tietoa. Meidän on sen vuoksi lähdettävä siltä kannalta, että Venäjä voi estää irrottautumisen väkisin.” On mahdotonta sanoa, oliko Työmiehen päätoimittaja tässä jälleen etukäteen jälkiviisas vai olivatko Smilga ja Dybenko informoineet hänelle vallankumouksellisesta geopoliittiseksi muuttuneen Smolnan kannan.

 

 

Lisäksi eduskuntaryhmän ongelmana oli, että senaatti hoitaisi asiaa ulkovaltoihin ilman oppositiota, mitä koetettiin auttaa ehdottamalla ulkoasiain valiokunnan perustamista eduskuntaan. Se ei tässä vaiheessa vielä onnistunut. Johtopäätöksenä oli vastaehdotus, jonka mukaan ”Suomi on oleva riippumaton tasavalta”, mutta se on toteutettava ”sovinnollista tietä Venäjän kanssa aikaan saatavalla sopimuksella”.

 

 

Seuraavana päivänä Alkion esitys voitti Mannerin lukeman sosialidemokraattien esityksen 100-88.

 

 

Suomalaiset olivat ottaneet historiallisen askeleen. Vielä pitäisi saada muut huomaamaan ja hyväksymään se – keskellä maailmansotaa, jota oli vielä vuosi jäljellä.