Kohti Suomen itsenäistymistä

Pietarissa sotilaskaappaus 100 vuotta sitten

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Huhut sotilasvallankaappauksesta olivat kierrelleet jo jonkin aikaa. Venäjällä oli mennyt huonosti eteläisellä rintamalla. Nyt saksalaiset olivat vallanneet Riian ja heillä oli avautumassa tie ensin Tallinaan ja sitten kohti Pietaria. Kummankin kaupungin evakuoinnista spekuloitiin ja ylipäällikkö Kornilov siirsi uusia joukkoja Pietarin suuntaan motiivina sekä saksalaisten että bolsevikkien torjuminen. Pääministeri Kerenski alkoi pelätä, että Kornilov käyttäisi niitä muuhunkin.

 

 

Pietarin kaupunginduuman vaalit olivat juuri päätyneet väliaikaisen hallituksen voittoon, mutta bolsevikit etenivät sekä armeijassa että työpaikoilla. Suuri osa heidän johtajistaan oli heinäkuun vallankumousyrityksen jälkeen telkien takana, mutta Lenin oli onnistunut pakenemaan ja piiloutuman 22. elokuuta poliisipäällikkö Kustaa Rovion luokse Helsinkiin, mihin luottomies K.H. Wiik oli hänet hakenut Lahdesta. Sen jälkeen Leniniä majoittivat ja auttoivat useat suomalaiset toverit.

 

 

Leninillä riitti aikaa myös paikallisten venäläisten tapaamiseen, jyrkkyyttä vaativien artikkeleiden kirjoittamiseen Pietariin ja ennen kaikkea Valtio ja vallankumous kirjan kirjoittamiseen. Se oli itse asiassa toimintasuunnitelma, jonka myös Suomen kansanvaltuuskunnankin puheenjohtaja Kullervo Manner sai omistuskirjoituksella 18. helmikuuta 1918.

 

 

Pääministeri Kerenskin Moskovaan järjestämä suuri Valtakunnankokous oli mennyt huonosti. Hän oli sekä uhonnut että hapuillut. Kornilov taas oli esiintynyt lujana maan pelastajana. Nyt kenraali oli sitä sekä muille kenraaleille että suurelle osalle talouselämän johtoa. Esimerkiksi Englannin Pietarin suurlähettiläs George Buchanan kertoo Venäjän suurimman pankin johtajan tulleen kertomaan hänelle tulevasta Kornilovin kaappauksesta ja pyytämään tukea. Kokenut diplomaatti vastasi, ettei hän voi puuttua ja kehotti odottamaan ensin bolsevikkien yritystä sekä iskemään vasta sitten.

 

 

On mahdotonta sanoa tarkkaan, mitä kulisseissa tapahtui. Monien mukana olleiden kertomukset ovat kuitenkin tiedossa. Kornilovin mukaan 7. syyskuuta edellinen pääministeri ja silloinen Pyhän synodin johdossa ollut Georgy Lvov tuli tapamaan. Vieras ilmoitti, että pääministeri Kerenski olisi valmis luopumaan vallasta ja antamaan Korniloville diktaattorin valtuudet. Kornilov taas olisi vastannut, ettei hän halua valtaa, mutta olisi valmis pelastamaan isänmaan.

 

 

Seuraavana päivänä 8. syyskuuta varapääministeri Boris Savinkov saapui hallituksen kokoukseen, ja Kerenski antoi hänen luettavakseen Lvovin allekirjoittaman paperin. Sen mukaan kenraali Kornilov määrää Pietariin poikkeustilan. Kaikki sotilaallinen ja siviilivalta siirretään armeijan ylipäällikölle eli kenraali Korniloville. Kaikkien ministereiden on erottava ja valta ministeriöissä siirretään apulaisministereille kunnes kenraali Kornilov on muodostanut uuden hallituksen.

 

 

Kerenski ja Savinkov menivät hallituksen kokoukseen ja Kerenski kertoi ministereille sekä Lvovilta henkilökohtaisesti saamastaan muistiosta että tämän keskustelusta Kornilovin kanssa. On mahdotonta tietää, miten hyvin Kornilovin ja Lvovin kertomukset pitävät paikkansa. Ei myöskään ole mahdollista varmistaa, mitä Kerenski oli keskustellut aikaisemmin Lvovin kanssa. Tuliko hän viime tingassa katumapäälle, ja jos tuli niin mistä. Syyskuun 8. päivän seuraavina tunteina Kerenskin kertomuksessa oli kuitenkin useita kuulijoita.

 

 

Kerenski vaati hallitukselta sotilasvallankaappauksen kukistamista ja sen vuoksi kaiken vallan antamista pääministerille. Lyhyen keskustelun jälkeen tämä hyväksyttiin. Myöhään illalla hallitus piti uuden istunnon, jossa asia hyväksyttiin virallisesti. Kenraali Kornilov erotettiin. Hänen tilalleen määrättiin Pietarin alueen komentajaksi kenraali Klembovsky, ja Kerenski sai kaiken vallan kukistaa vallankaappauksen.

 

 

Tilanne ei kuitenkaan ollut sillä selvä. Pääosa armeijan johtoa tuki Kornilovia, eivät kuitenkaan bolsevikkien vallassa olevat pietarilaiset ja Suomessa olleet joukko-osastot. Kerenski joutui turvautumaan niihin. Lisäksi bolsevikkien neuvostojen kontrolloimat rautatiet kieltäytyivät kuljettamasta Kornilovin joukkoja. Hän itse onnistui pakenemaan kasakoiden luokse. Sinne hän perusti lokakuun vallankumouksen jälkeen eteläisen valkoisen armeijan ja sai lopulta surmansa. Työtä jatkoi kenraali Denikin, joka lopulta luopui valkoisten eteläisen armeijan päällikkyydestä peräännyttyään Trotskin johtamien punaisten edessä Krimille maaliskuussa 1920.

 

 

Syyskuussa 1917 bolsevikkien vallassa olleiden joukkojen vastaisku tuntui myös Suomessa. Syyskuun 9. päivänä Helsingissä alkoi armiejan, laivaston ja työläisten neuvostojen kokous. Puheenjohtajaksi valittiin Venäjän bolsevikkien keskuskomitean jäsen ja tulevan Neuvostoliiton puna-armeijan poliittisen osaston johtaja Ivar Smilga. Nyt hänen johtamalleen aluekomitealle luovutettiin ”vallankumouksellisen vallan täydet valtuudet”.

 

 

Viipurissa olleen 42. armeijakunnan johto kannatti tai sen uskottiin kannattaneen Kornilovia. Seurauksena oli 12. syyskuuta ”Viipurin uimakoulu”, jossa komentaja kenraali Oranovski ja kymmenen muuta kenraalia ja everstiä heitettiin Turun sillalta veteen ja ammuttiin sinne.

 

 

Vastoin ensimmäisen vierailun aikana sovittua, Nadežda kävi toistamiseen katsomassa Leniniä ja kertoi junassa kuulleensa, mitä Viipurissa oli tapahtunut. Vladimir ei pannut pahakseen. Tilanne oli kehittymässä hänen toivomaansa suuntaan. Mutta puolisolla oli myös huolestuttavia uutisia. Pietarissa toverit riitelivät keskenään ja monet pehmoilivat Kerenskin hallinnon kanssa. Lenin kirjoitti yötä päivää analyysejä ja jyrkkyyttä vaativia artikkeleita. Lokakuun 6. päivänä hän siirtyi Viipuriin kansanedustaja Evert Huttusen avustamana ja seurassa. Siitä oli enää vähän matkaa ja aikaa mullistamaan 1900 –luvun historia.

 

 

--------------------                       

 

Lähteitä, mm.

Eino Ketola, Lokakuun vallankumoukseen 1917 – Suomen kautta ja Suomen avulla; Teoksessa Jaakko Numminen (toim.) Lenin ja Suomi II

Tuomo Polvinen Venäjän vallankumous ja Suomi, 1.

1917 Free history

Risto Volanen, Suomen synty ja kuohuva Eurooppa