Kohti Suomen itsenäistymistä

Kenraali Kornilovin tähti nousussa

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Sata vuotta sitten pääministeri Kerenski kutsui Moskovaan Bolshoi teatteriin koolle ”Valtiokonferenssin”. Kyseessä oli vanha venäläinen perinne, jossa keisari oli kutsunut suurten haasteiden keskellä koolle eri yhteiskuntapiirit ja vedonnut niihin suoraan.

 

 

Tilanne oli vaikea, kun rintamalta tuli päivittäin uutisia tappioista. Oppositio oli julistanut Moskovaan yleislakon, mutta se ei ollut täydellinen kaupungin neuvostojen erimielisyyden vuoksi.

 

 

Nyt koolla oli 2500 edustajaa kaikista puolueista bolsevikkeja lukuun ottamatta, alueellisista neuvostoista, talouselämästä, armeijasta ja kirkosta. Ensimmäisen laajan ja vetoavan puheen piti Kerenski ja sen jälkeen keskeiset ministerit omilta sektoreiltaan.

 

 

Kerenskin puheen idea oli hyökätä kaikkiin hallituksen vastavoimiin alkaen bolsevikeista ja päätyen huhuihin armeijan vallankaappaushankkeista. Vastaavasti suosionosoitukset tulivat vuoronperään vasemmalta ja oikealta. Kiitoksen saivat sodan liittolaiset ja erityisesti Yhdysvallat, jonka presidentti Wilson oli lähettänyt konferenssiin sähkeen.

 

 

Ajan oloissa monet laajalta Venäjänmaalta tulleet edustajat näkivät Kerenskin ensimmäistä kertaa. Monet muistelijat olivat hänen vastustajiaan, mutta voi hyvin ymmärtää heidän kertoneen pelokkaan tuntuisesta ja niukasti luottamusta herättäneestä miehestä. Hallituksen jälkeen puhuivat osanottajat, ja pääasiassa hyökkäsivät toisiaan vastaan.

 

 

Toisen kokouspäivän alussa jännitys oli korkealla, ja paikalle tuli kenraali armeijan komentaja Lavr Kornilov. Kerenski tervehti kiittäen häntä, ja koko sali räjähti suosionosoituksiin, osa kiittäjälle ja toinen kiitetylle. Sitten Kornilov sai puheenvuoron. Pieni mutta lujan oloinen mies maalasi tilanteen mustin värein: ”Vihollinen kolkuttaa jo Riian portteja, ja armeijamme sekasorto ei tee mahdolliseksi estää sen tuloa Riian lahdelle. Sen jälkeen tie Pietariin on auki.” Seuraavaksi sai hallitus kuulla kunniansa.

 

 

Kasakoiden johtajat ja ylimmät upseerit vaativat neuvostojen kukistamista. Monet vaativat demokratiaa. Rintamalta tulleet alemmat upseerit, ja sotilaat olivat katkeria moneen suuntaan. Mensevikit, kadetit ja sosiaalivallankumoukselliset syyttelivät toisiaan ja hyökkäsivät teollisuuden omistajiin ja johtajiin. Teollisuuden ja armeijan keskinäisestä korruptiosta kerrottiin esimerkkejä. Keskinäisten syyttelyjen sekaan mahtui paljon myös vaatimuksia isänmaallisuudesta ja yhtenäisyydestä. Äänensävyjen kiihtyessä kritiikin kärki alkoi suuntautua Kerenskin hallitukseen.

 

 

Lopulta puheenvuoron saivat anarkistien, narodnikki-populistien sekä sosialistien veteraanit ja itse Pjotr Kropotkin puhui: ”Älkäämme enää jakautuko vasemmistoon ja oikeistoon. Meillä on yhteinen isänmaa ja sen puolesta meidän on joko seisottava tai kaaduttava.” Sitten puhui Georgi Plekhanov, joka oli yksi sosialidemokraattisen puolueen perustajista ja Leninin suuri vastustaja. Suosionosoitukset olivat kuuluvat. Kerenskin kannalta tunnelman pilasi sitten nuoren polven kasakka, joka hyökkäsi vallankumouksellisessa hengessä konservatiivisia kasakkajohtajia vastaan.

 

 

Kerenskin päätöspuhe ei koonnut joukkoa eli Venäjää. Se oli hapuileva ja ilmeisen epäpsykolohinen. Moskovasta lähettiin sekavissa tunnelmissa.

 

 

Kaksi päivää myöhemmin saksalaiset ylittivät 13 divisioonan voimin Väinäjoen kohti Riiaa. Samaan aikaan Kerenskin hallitus keskusteli uskollisten armeijan osien keskittämisestä Pietariin sekä puolustusta varten että pitämään järjestyksessä Trotskin agitoimia vallankumouksellisia rykmenttejä. Siitä kehittyi Kornilovin vallankaappaushanke, jonka kukistamiseen tarvittiin bolsevikkeja. Se oli taas yksi askel kohti lopullista kumousta.

 

 

Juuri näinä päivinä Leninillä oli Helsingissä muutakin tekemistä kuin kirjoittaa Valtio ja vallankumous –teostaan. Hän oli kutsunut luokseen puolisonsa Nadesha Krupskajan. Kutsu oli kirjoitettu näkymättömällä musteella, joka tuli luettavaksi valoa vasten. Mutta kun Nadesha tuli kynttilän valossa osoitteen kohdalle, kirje paloi. Kommellusten jälkeen ja ystävien avulla Vladimir löytyi Helsingistä. Parin päivän jälkeen Lenin saattoi Nadeshan asemalle vaunuun asti, ja he sopivat, että seuraavan kerran tavataan Pietarissa.

 

 

Syyskuun lopulla Lenin siirtyi Viipuriin ja 23. lokakuuta suomalaiseksi papiksi naamioituneena Pietariin. Samana ilta bolsevikkien keskuskomitea päätti tehdä vallankumouksen.

 

----------------------

 

Kuvassa kenraali Lavr Kornilov saapumassa Moskovan valtiokonferenssiin.