Kohti Suomen itsenäistymistä

Nikolai II Siperiaan, voilakko Helsingissä

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Viime yönä 100 vuotta sitten Venäjän pääministeri Kerenski saattoi ja valvoi Nikolai II:n perheineen matkalle Siperiaan. Hänellä oli tiukka tilanne. Rintama oli murtunut Ukrainassa. Sotilaat karkasivat rykmenteittäin. Tiedustelu kertoi kaappausvaarasta sekä bolsevikkien että armeijan johdon taholta. Se kertoi myös, että saksalaiset olivat ryhmittymässä hyökkäykseen kohti Liettuan Riikaa ja sieltä kohti Pietaria. Länsirintamalla oli menossa englantilaisten Paschendaelen hyökkäys, missä tappiot olivat molemmin puolin yli 200 000 miestä, ja länsiliittoutuneet vaativat Venäjältä aktiivisempaa otetta sotimisessa.

 

 

On vaikea sanoa, halusiko Kerenski Nikolain turvaan vai pois jaloista. Ainakin hän on tiennyt, että noissa oloissa Siperiassa perheen henki olisi lopulta kyseessä.

 

 

Kerenski kertoi. ”Istuin keisarin työhuoneen viereisessä huoneessa. Annoin viimeisiä ohjeita ja odotin junan saapumista. Kuulin yhden lapsista, ilmeisesti Aleksein, juoksentelevan äänekkäästi suuremmassa huoneessa. Ensimmäistä kertaa näin aikaisemman keisarinnan vain äitinä, hädissään ja itkevänä. Hänen poikansa tai tyttärensä eivät näyttäneet ottavan lähtöä kovin vakavasti, mutta viime hetkillä hekin olivat hädissään ja itkivät.”

 

 

Entinen keisari Nikolai kirjoitti päiväkirjaansa. “Koko perhe vietiin hyvään makuuvaunuun, vartijat kummassakin päässä. Aamulla menin vuoteeseen 7.45 ja nukuin kevyesti 9.15 asti. Vaunussa oli hyvin vetoista ja pölyistä. Lämmintäkin oli 26 astetta. Päivällä pääsimme kävelylle vartijoidemme kanssa, ja poimimme kukkia ja marjoja. Söimme ravintolassa, jossa oli hyvää kiinalaista ruokaa.”

 

 

Myös keisarin perheen taloudenhoitaja Elisabet Narishkina muisteli tilannetta kirjassaan ”Kolmen keisarin alamainen”. Katariina Suuren valitsemana hänen isoisänsä isä ruhtinas Aleksei Kurakin oli ollut keisari Paavali I:n leikki- ja koulukaveri ja sitten Aleksanteri I:n Pariisin lähettiläs vuosina 1809-1812. Vuonna 1838 syntyneenä korkean ikänsä ja sairautensa vuoksi Elisabet ei lähtenyt mukaan. Hänellä oli kuitenkin taustaa kokea tilannetta.

 

 

”Itkin koko aamun. Heidät vietiin pois! Ja kuinka vaikeata se olikaan! Heidän piti odottaa kuuteen aamulla, pakata ja lähteä. Kerenski oli koko ajan paikalla, ja hän kiiruhti kaikkia. Hän oli harmissaan, etteivät asiat sujuneet niin hyvin kuin tavallista. Nyt olemme varmoja, että heidät viedään Tobolskiin. Matka kestää viisi päivää. Vartija seuraa heitä ja hoitaa heidän kulunsa. Mutta kenellekään heistä, ei edes keisarille kerrottu varmasti, mihin he olivat menossa.”

 

 

Velipoika Mikaelkin pistäytyi tervehtimässä ja merkitsi muistiin, että Niki näytti voivan hyvin. Ehkä he muistelivat sitä edellisen maaliskuun 15. päivää edellisenä talvena, jolloin Nikolai luovutti päiväksi vallan Mikaelille. Mikael taas pelkäsi lynkkausta ja luovutti vallan Lvovin väliaikaiselle hallitukselle, joka edelsi Kerenskin hallitusta.

 

 

Vaikea sanoa, kävikö Nikolain mielessä noina päivinä, että melko tarkkaan kolme vuotta aikaisemmin, hän oli osaltaan ratkaisut omaa, Venäjän ja Euroopan historiaa. Hän oli vastannut  hallitukselleen ja erityisesti ulkoministeri Sergei Sazanoville ”Olette oikeassa”, kun nämä olivat vaatineet täyttä mobilisointia Sarajevon laukausten jälkeen. Vuotta myöhemmin kesällä 1918 Sergei Sazanov oli Pariisissa johtamassa Venäjän valkoisten pakolaisten komiteaa, joka vastusti ankarasti keisarikunnan osien kuten Suomen itsenäistymistä. Siinä vaiheessa kievarillinen perhe oli tavannut kohtalonsa Uralilla Jekaterinburgissa.

 

 

Mitä Suomessa tapahtui tuona yönä? Helsingissä oli julistettu kunnallinen yleislakko voipulaan vedoten. Kullervo Manner vastusti eduskukunnan hajottamista ja vetosi Uudenmaan järjestöväkeen vaalivalmistelun aloittamiseksi. Väinö Tanner sai tarpeekseen puolueen siirtymisestä äärilaidan käsiin ja jättäytyi pois politiikasta – eikä mennyt edes äänestämään. Seuraavana vuonna 1918 näihin aikoihin hän pyysi ja sai luvan senaatin puheenjohtaja Paasikiveltä ja kenraali von der Goltzilta koota uudelleen puolueensa, jonka vallankumouksellinen johto oli siirtynyt Neuvosto-Venäjälle kohti omia tragedioitaan.

 

 

Tuona päivänä 14.8. 1917 Santeri Alkio merkitsi päiväkirjaansa: ”Saavuimme Helsinkiin. Täällä oli viime yönä klo 1 alkanut kunnallislakko. Sen kulusta kertovat tarkemmin sanomalehdet.” Seuraavan päivänä hän jatkoi ”Kallion luona ryhmäkokous. Luopajärvi esitti kysymyksen mille kannalle on ryhmän asetuttava valtiovarainvaliokunnan työhön nähden. Alkio oli sitä mieltä, valtiovarainvaliokunnan on pysäytettävä työnsä kunnes eduskunta on päättänyt mille kannalle se asettuu työn jatkamisen suhteen…”

 

----------------

 

Lähteitä, mm.

Suomen synty ja kuohuva Eurooppa

1917 Free history