Kohti Suomen itsenäistymistä

100 vuotta: Venäjän loppua ja Yhdysvaltojen alkua

Helmikuun alussa ilmestyy ”Suomen synty ja kuohuva Eurooppa”. Seuraavassa katkelma hetkistä juuri 100 vuotta sitten.

 

 

 

 

 

 

Vuoden 1917 alkaessa maailmansodan länsirintama oli jälleen hyytynyt paikalleen. Rauhaa vaativat oppositiot olivat nousussa kaikissa maissa, mutta Ranskan pääministeri Clemenceaulla, Englannin Lloyd Georgella ja Saksan kenraali Ludendoffilla oli omissa maissaan jatkuvasti tukenaan enemmistö jatkaa ratkaisevaan voittoon. Itärintamalla Venäjä kuitenkin horjui. Sodan uhrit, puute, nälkä ja surkea keisarillinen hallinto olivat viemässä maan myös sisäiseen kriisiin.

 

 

Sotanäyttämölle oli astumassa kaksi uutta voimaa, Yhdysvallat ja Venäjän vallankumous. Vanhasta Roomasta perittyjen lännen ja idän keisareiden ja paavin yleispätevyyttä vaativan universalismin sijaan tuli kaksi uutta universalismin aatetta, liberalismi ja marxismi-leninismi. Ne tulivat vaikuttamaan ratkaisevasti sekä sodan lopputulokseen että koko alkavan vuosisadan historiaan.

 

 

Yhdysvaltojen presidentti Woodrow Wilson nähdään tavallisesti idealistisena maailmanparantajana, jonka suurin ja epäonnistunein idea oli Kansainliitto. Wilson edustikin amerikkalaisen liberalismin eli vuoden 1776 vallankumouksen aatteita. Henry Kissingerin sanoin hän halusi ”kansakuntien yleisen yhteenliittymän -- estämään vastoin sopimusta olevat toimet ja saamaan kansakunnat rikkoessaan alttiiksi maailman yleisen mielipiteen kaikille vaikutuksille – mikä on todellinen takuu alueelliselle koskemattomuudelle ja itsenäisyydelle”.

 

 

Wilsonin ajattelun toinen puoli oli kuitenkin varsin realistinen kuva Euroopasta. Jo sodan alkaessa hän yhtyi turvallisuuspoliittisen neuvonantajansa eversti Edward Housen analyysiin: ”Jos entente voittaa, se merkitsee suuressa määrin Venäjän ylivaltaa Euroopan mantereella. Ja jos Saksa voittaa, se merkitsee uskomatonta militarismin tyranniaa sukupolvia eteenpäin.” Edward Housella ei ollut kovin korkeata kuvaa Saksan keisari Vilhelmistä, kun hän ääneen pohti, onko Saksan johtaja oikeasti hullu vai näytteleekö hän vain sitä.

 

 

House kiersi Euroopassa Wilsonin edustajana ja oli presidentin läheinen avustaja vuoden 1916 presidentinvaaleissa voitokkaalla teemalla ”mies joka piti meidät pois sodasta”. Sen jälkeen Wilson ja House alkoivat valmistella liittymistä sotaan. Wilson kamppaili kotikentällään perinteisen Monroe-opin eristäytymisen kannattajia sekä realismin edustajana pidettyä Theodor Rooseveltiä vastaan. Edward Housella oli lisäksi näitäkin vaarallisempi vastustaja, rouva Edith Bolling Galt Wilson. Hän epäili Housen lojaalisuutta ja halusi pysyä lähimpänä miestään myös poliittisissa kysymyksissä – sekä Wilsonin sairastuttua virkakautensa lopussa enemmän tai vähemmän ohjasi ja edusti miestään.

 

 

Wilsonin esikunnassa pohdittiin aikansa eläneiden Euroopan keisarikuntien hajottamista ja maanosan rakentamista demokraattisten kansallisvaltioiden pohjalta. Wilson ei juuri pitänyt Ranskastakaan, ja englantilaiset pelkäsivät aivan oikein, että hän halusi hajottaa heidän merivaltansa ja imperiuminsa. Wilsonin idealistinen liberalismi toteutti myös geopoliittista ohjelmaa.

 

 

Wilson eteni askel askeleelta kohti sotaan liittymistä ja ensimmäinen askel oli sovittelijana esiintyminen, ja hän teki sen niin että kotiyleisö vakuuttui vähitellen sotaan liittymisen tarpeellisuudesta. Siinä hän muistutti Metternichiä vuonna 1813. Joulukuun 20. päivänä 1916 Wilson pyysi kumpaakin osapuolta esittämään tavoitteensa voidakseen arvioida, miten niitä voidaan sovitella. Entente-valtiot esittivät muun muassa Belgian, Serbian, Romanian, Venäjän ja Ranskan alueiden palauttamista ja periaatteellisesti kansallista itsemääräämisoikeutta.

 

 

Saksa ei vastannut Wilsonin pyyntöön virallisesti, mutta kansleri Theobald von Bethmann lähetti 31. tammikuuta tarjouksen kompromissiksi. Bethmannin mukaan tulevassa rauhassa Saksalla tulisi olla itäraja, joka suojelee sitä Puolaa ja Venäjää vastaan. Saksa ilmoitti haluavansa myös länsirajallaan strategisia ja taloudellisia muutoksia edukseen. Samaan aikaan Saksa kuitenkin myös ilmoitti aloittavansa rajoittamattoman sukellusvenesodan Atlantilla estääkseen Yhdysvaltojen avun Eurooppaan. Jo 7. toukokuuta 1915 tapahtunut matkustajalaiva Lusitanian upottaminen sai jatkoa, ja se kypsytti amerikkalaista mielipidettä.

 

 

Venäjän pitäminen mukana oli länsiliittoutuneiden kannalta elintärkeätä. Helmikuun 14. päivänä 1917 liittoutuneet kokoontuvat Pietarissa ja Ranska tarjosi itselleen ja Venäjälle pakettia, josta sovittiin. Lopullisessa rauhassa Ranska saisi Elsas-Lothringenin lisäksi Saarin hiilikaivosalueet ja Reinin itärannalle tulisi puolueeton autonominen puskurivaltio, jossa olisi pysyvä ranskalainen miehitys. Vastaavasti Venäjä olisi vapaa ”määrittämään länsirajansa haluamallaan tavalla”. Siinä rytinässä Puolakin unohtui, puhumattakaan Suomesta.

 

 

Mutta historia ei pysähtynyt siihen vaan vyöryi eteenpäin.