Alku aina hankalaa

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

50 vuotta sitten monet Helsingisä romantisoivat Rosa Luxenburgia, ja DDR:n propaganda näyttää vieläkin vaikuttavan. 100 vuotta sitten romantiikka oli kaukana.

 

 

Maailmansodan aselepoehdot 11. marraskuuta 1918 mitätöivät Brest-Litovskin rauhansopimuksen, ja sama tulkinta tehtiin myös Moskovassa. Berliinin mullistusten päivinä siellä oli koolla kuudes Yleisliittolainen Neuvostojen Kongressi. Sille tuli 9. marraskuuta tieto Venäjän Berliinin lähettiään Joffen karkoituksesta ja Kielin matruusien kapinasta. Tunnelma nousi, ja kongerssi päätti mitätöidä Brest-Litovskin sopimuksen.

 

 

Kongerssin toimeenpaneva komitea täydensi päätöstä vielä 13. marraskuuta ”Kaikille Venäjän kansoille, kaikelle kansalle vallatuilla alueilla ja maissa: ”Venäjän, Liivinmaan, Viron, Puolan, Kuurinmaan, Liettuan, Ukrainan, Suomen, Krimin ja Kaukasuksen työtätekevät massat on nyt vapautettu Saksan vallankumouksen voimin Saksan imperialistien pakottamasta saaliinhimoisesta sopimuksesta ja heidät kutsutaan päättämään itse kohtalostaan.” Tämän jälkeen vaadittiin saksalaisten nopeaa lähtöä sekä yhteistä veljellistä taistelua ”noiden alueiden ja Venäjän työläisten ja talonpoikien veljellisen liiton toteuttamiseksi.”

 

 

Brest-Litovskin sopimus ja sitä seurannut Saksan eteneminen itään oli työntänyt altaan Venäjän ja sen rajamaiden omat ja venäläiset bolsevikkijohtajat. Nyt mentäisi rytinällä takaisin ja pitkälle. Tosin ongelmana oli, että samaan aikaan vastavallankumoukselliset länsivaltojen tukemana vahvistivat asemiaan Venäjän sisällä idässä, etelässä ja pohjoisessa.

 

 

Itse asiassa kommunistisen Moskovan ja keisarillisen Berliinin välillä asiat olivat jo alkaneet luistaa syksyn mittaan. Nyt koko Saksassa juhlivat erilaiset neuvostot ja Moskovasta kuunnellen Ebertin sekä Schiedemannin hallinto käytti sitä myötäilevää varsin tuttua retoriikkaa. Lisäksi Saksan hallituksessa olivat mukana myös vasemmistososialistiset Riippumattomat sosisalidemokraatit (USPD), joilla oli myös läheiset yhteydet kunnolla vallankumouksellisiin Karl Liebnkechtin ja Rosa Luxenburgin Sparttakisteihin.

 

 

Jo 11. marraskuuta ulkominisiteri Tsitsernin lähetti tavaksi tulleen mukaisesti kaksi viestiä, toisen Saksan hallitukselle ja toisen Saksan vallankumouksellisille työläisille. Kummassakin oli sisältönä hyvät suhteet ja jopa puolustusliitto Saksan ja Venäjän välillä, mutta työläisiä kehotettiin myös tukemaan ”Liebknechtin vallankumouksellista liikettä”. Samaan aikaan Sparttakistien hallussa ollut Berliinin neuvosto päätti kutsua koolle Saksan neuvostojen konferenssin 16. joulukuuta ja kutsui vieraaksi myös Venäjän valtuuskunnan.

 

 

Scheidemann tiesi hyvin, missä mennään. Hän jo pitään sanonut muillekin kuin Wäinö Wuolijoelle ja Suomen työläisjääkäreille, ettei huligaaneille anneta periksi. Ebert ja Scheidemann olivat myös päättäneet, ettei lännen suuntaan nyt pelata bolsevikkikortilla. Länsirintaman liittoutuneilla oli jatkuvasti joukkoja valmiina etenemään yli Saksan rajojen, ja siellä olisi monia, joille hyvä syy sellaiseen olisi tervetullut.

 

 

Marraskuun 21. päivänä Berliinistä vastattiin Moskovaan, että diplomaattisuhteet voidaan solmia, jos Neuvosto-Venäjän hallitus tunnustaa ”nykyisen Saksan kansan hallituksen… eikä mitenkään vaikuta Saksan kansaan muun hallituksen muodostamiseksi.” Moskova vastasi, että tietenkin se hyväksyy ehdon ja pyysi, että diplomaattisuhteiden merkeissä lähettiäs Joffe avustajineen voisi päästä Berliiniin, siis Sparttakistien kutsumaan neuvostojen konferenssiin. Joulukuun 5. matkalle lähtikin hänen johtamansa valtuuskunta mukanaan mm. Karl Radek. Saksan rajavartiointi toimi vielä sen verran, että valtuuskunan matka pysähtyi. Radek onnistui livahtaman Berliiniin. Siellä hän alkoi valmistella Luxenburgin kanssa Saksan Kommunistisen puolueen perustamista.

 

 

Saksan neuvostojen kongerssia seurasivat Libgnechtin ja Luxenburgin vaatimukset ”toisesta vallankumouksesta” ja ”Kaikki valta neuvostoille”. Joulupäivien milenosoitukset ja yhteenotot Berliinin kaduilla päättyivät hallituksen järjestysvallan tappioon. Hallituksen kovien otteiden yrittäminen sai kuitenkin vapaat sosialidemokraatit jättämään Ebertin hallituksen. Heidän tilalleen tuli mm. uusi sotaministeri Gustav Noske. Sekasorron keskellä hän tiesi, mitä häneltä odotettiin: ”… jos tässä jonkun pitää olla verikoira, niin minä en kierrä sitä vastuuta.” Saksan Kommunistinen puolue perustettiin 30. tammikuuta. Perään kutsuttiin Ebertin hallitusta vastaan joukkomielenosoitus 5. tammikuuta ja valittiin Vallankumouskomitea.

 

 

Nyt löytyi kuitenkin vastavoima. Gustav Nosken johdolla varsin sekavat armeijan ja armeijasta jo eronneiden ”vapaajoukot” kukistivat 11.-12. tammikuuta ”Spartakistikapinan”. Noin 200 kuoli ja 400 vangittiin. Noske järjesti voiton ja järjestyksen merkiksi paraatin. Sotilasryhmät etsivät piiloistaan Karl Liebknechtin sekä Rosa Luxenburgin ja surmasivat heidät. Levottomuudet jatkuivat vielä eri puolilla maata, mutta Saksan kysymys oli sillä erää ratkaistu.

 

 

Pariisin rauhanonfrenssi pääsi alkamaan 18. tammikuuta miettimättä sodan jatkamista Saksan suunnalla. Venäjän osalta tilanne oli monimutkaisempi. Siellä länsivaltojen tukemat vastavallankumoukselliset olivat alkaneet edetä. Ensimmäinen tiukka vääntö olikin, mitä sillä suunnalla tehtäisi. Siihen kietoutui mukaan myös kysymys, mitä Suomelle tehtäisi.

 

 

Suomessa viellä 1960 –luvun lopulla monet nuoret toverit kutsuivat noskeiksi niitä tovereita, jotka eivät innostuneet yleisdemokraattiseen rintamaan.

 


 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Vuoden 1918 muistamista kiitellään. Julkisuuteen muodostettu kuva antoi kuitenkin varsin puutteellisen käsityksen suoraan Leninin ja Trotskin Pietarista junttaamasta, SDP:n puolue-elinten päättämästä aseellisesta vallankumouksesta itsenäisen ja demokraattisen valtion kumoamiseksi. Lähes kokonaan unohdettiin sitä seurannut monarkistien yritys antaa Venäjän keisarille Suomessa kuuluneet valtaoikeudet saksalaiselle kuninkaalle tilanteessa, jossa Saksa oli jo häviämässä maailmansodan.

 

 

 

Vuoden 1918 sankarit kuitenkin unohdettiin, eli itsenäisen Suomen laaja tasavaltalainen kansa, joka ensin keväällä torjui bolsevistisen vallankumouksen ja sitten syksyllä monarkistisen vallankaappauksen. Jatkoksi se vielä kesällä 1919 esti Mannerheimin hyökkäyksen Pietariin.

 

 

 

Heitä ei juuri ole muistettu, eikä kiitetty. Siksi teen sen osaltani tässä. 

 

 

 

Suomalaiset eivät tragedian jälkeen noin vain päässeet uuteen demokraattiseen alkuun, vaan sen perustana oli suomalainen kansallisuusaate vuosikymmenien kansansivistysliikkeenä. Nykyisessä liberaalin demokratian maailmanlaajuisessa kriisissä sen ajatus kehittyvästä demokraattisesta ihmisyydestä tarjoaa hyvän mallin koko ihmiskunnalle.

 

 

 

 

 

(Kuva syksyllä 1918 monarkistisen perustuslain estäneestä maalaisliiton puoluekokouksesta.)

 

 

 

Bolsevistinen vallakumous ja monarkistinen vallankaappaus oli torjuttu. Edessä oli itsenäisen tasavallan rakentaminen.
 
 
 
 
 
 
 
 
 
Jouluviikolla 1918 Suomi oli jälleen yhdessä nopeasti vaihtuneista käännekohdistaan. Lähes päivälleen vuotta aikaisemmin vailla virkaa ollut kenraaliluutnantti Mannerheim oli saapunut Pietarista Helsinkiin. Nyt hän saapui valittuna valtionhoitajana Tukholman ja Turun kautta Pariisista ja Lontoosta itsenäisen Suomen pääkaupunkiin.
 
 
 
Turussa paikalliset vastaanottopuheet tiesivät tapahtuman merkityksen kuten Mannerheimkin, joka myös muisteli eläneensä lapsuutensa samalla seudulla eli Louhisaaressa. Uuden valtionhoitajan kannalta myönteinen yhteensattuma oli, että liittoutuneiden lupaaman viljan ensimmäinen laiva saapui nälkäiseen maahan lähes samaan aikaan.
 
 
 
Junamatkan jälkeen seuraavana aamuna Helsingissä juhlallinen vastaanotto sai liikkeelle runsaasti innostuneita kaupunkilaisia. Asemalta Mannerheim ajoi suoraan valtioneuvostoon, missä hän oli heti tekemässä päätöstä uusista eduskuntavaaleista 1. maaliskuuta 1919. Ajan oloissa sekin oli osa hyvin suunniteltua alkua. Pääministeri Ingmannin hallituksessa pöydän ääressä istui sotaministerinä luottomies Rudolf Walden ja ulkoministerinä luotettava Carl Enckell. Sekin auttoi alkuun. Kesäkuun alussa Mannerheim oli lähtenyt samasta salista ovet paukkuen.
 
 
 
Mutta ajan oloja kuvaa myös se, että pääkaupungin lehdistä vain Helsingin Sanomat julkaisi näyttävästi uuden valtionhoitajan ensimmäiset toimet. Uudessa Suomettaressa oli juuri uutisoitu hyvin Svinhufvudin läksiäisjuhla kuten saksalaistenkin. Nyt lehdestä löytyi kaksi palstaa, ja Ilkasta sekä Suomen sosialidemokraatista yksi.
 
 
 
Valtionhoitajan julistus Suomen kansalle oli taitavasti muotoiltu. Ehkä joku kuitenkin myös huomasi, että pyrittiin ystävällisiin suhteisiin naapurikansain kanssa, "jotka ovat säilyttäneet laillisen yhteiskuntajärjestyksen". Alullaan oli myös Viron vapaussota eli Neuvosto-Venäjän yritys palata uuden aatteen nimissä vanhaan aikaan. Monet pelkäsivät sen olevan kokeilua myös Suomen suuntaan. Tukholmassa oli jälleen varmistunut, että Ruotsi mieli Ahvenanmaata. Washingtonissa, Pariisissa ja Lontoossa ulkoministeriöissä kirjoitettiin muistioita, joissa Mannerheimia tuettiin suojana sekä uutta Venäjää että vanhaa Saksaa vastaan, mutta pidettiin hölmönä ja näille itselleen vaarallisena suomalaisten halua aluelaajennuksiin Itä-Karjalaan.
 
 
 
Euroopan pääkaupungeissa kuitenkin mielipiteet menivät ristiin Mannerheimin ajatuksesta auttaa Suomesta käsin juuri kunnolla alullaan olleessa Venäjän sisällissodassa valkoisia vastavallankumouksellisia. Siihen asiaan vielä palattaisiin. Pariisin rauhankonferenssiin valmistutuvat suurvallat päätyivät toistaiseksi katsomaan, miten Suomessa asiat kehittyvät, ennen kuin tekisivät ratkaisuja maan itsenäisyyden tunnustamisesta. Siinä taas ratkaiseva askel oli tasavaltalaisten voitto maaliskuun eduskuntavaaleissa.
 
 
 
Edessä oli vilkas kevät ja kesä. Ennen sitä oli kuitenkin joulu. Sen uusi valtionhoitaja vietti hänen asunnokseen kunnostetussa entisessä kenraalikuvernöörin talossa, joka siinä välillä oli ehtinyt palvella myös punakaartien esikuntana eli Suomen Smolnana.
 
 
 
Vielä Mannerheimin muistelmista näkyy, että se joulu jäi myönteisenä mieleen.