Alku aina hankalaa

 

 

 

 

 

 

 

 

Näiden vuosien historian kulku oli tosiaan varsin erilainen kuin se, mitä koulussa, valtamediassa ja Pohjantähdessä opetetaan.

 

 

Tähän päivään 100 vuotta sitten 16. toukokuuta 1918 tiivistyi paljon tapahtunutta ja tulevaa. Laaja demokraattinen kansa oli torjunut O.W. Kuusisen ryhmän aloittaman bolsevistisen vallankumouksen, johon suuri osa työväestöstäkään ei lähtenyt ja osa joutui mukaan. Näin myös Suomen itsenäisyys oli sillä erää turvattu.

 

 

Nyt alkoi tämän laajan demokraattisen kansan kamppailu tasavallan puolesta monarkismia ja saksalaissuuntausta vastaan. Sen voitti aluksi P.E. Svinhufvudin ja J.K. Paasikiven hallinto, joka epäonnistui pahasti ajan oloissa sinänsä valtavassa oikeus- ja vankikysymyksessä sekä monarkia- ja saksalaissuuntauksessaan. Heistä on tietenkin muistettava, että he palasivat jatkossa politiikkaan torjuman myös näinä viikkoina voitonhurman ja heimoaatteen ympärille vähitellen kehkeytynyttä äärioikeistoa.

 

 

Tasavaltalainen Santeri Alkio kirjoitti päiväkirjaansa 10. toukokuuta: ”Tänään soittaa Luopajärvi siitä, että Helsingissä pitäisi kuningasmielisten suunnitella vallankaappausta. Ensi keskiviikkona on siellä paraati. Pelkäävät, että silloin aiotaan sotaväen avulla panna toimeen vallankaappaus monarkian hyväksi. En voi sitä uskoa, että ne ovat niin mielettömiä.”

 

 

Alkio jatkaa 12. toukokuuta: ”Kamala palo on syttynyt tasavalta – kuningasvalta –riidasta. Kyllä kansa on tasavallan kannalla…. Puhuin Seurahuoneella… kansa on järjestään tasavaltalaista ja herrasväki kuningasmielistä.”

 

 

Toukokuun 14. päivänä julkaistiin kaikissa merkittävissä lehdissä etusivun ilmoituksena vetoomus monarkian puolesta kärkinimenä J.K. Paasikivi.

 

 

Alkio kirjoitti 15. toukokuuta: ”Miehiä saapuu vähitellen. Täällä on suunnaton, kiihkeä kuningasagitatsiooni käynnissä….” Samalla hän selvitti tilannetta hallituksen armeijan rivimiesten keskuudessa, ja myös joukko jääkäreitä oli lähettänyt hänen luokseen lähetystön vakuuttamaan lojaalisuutta tasavallalle.

 

 

Toukokuun 16. päivänä oli sitten hallituksen armeijan paraati Mannerheimin johdolla.  Hän oli sattunut tammikuun lopulla paikalle ja saanut mahdollisuuden ottaa aloitteen käsiinsä. Muussa tapauksessa Suomen vallankumous olisi onnistunut valtaamalla suurimmat kaupungit. On myös syytä arvostaa Mannerheimin suoritusta sekavan, kokemattoman ja riitelevän joukon kokoamisessa armeijaksi ja sen johtamisessa. Tänään 100 vuotta sitten itse paraatin rivistöt muodostuivat suurelta valtaosalta maanviljelijöistä, torppareista ja työläisistä. Vasta sen nähdessään monet Helsinkiin jääneet käsittivät, että Suomella on oma armeija. Saksalaisten suorittaman valtauksen jälkeen paraati oli myös suomalaisten suorittama oman pääkaupungin henkinen haltuunotto.

 

 

Tässä vaiheessa Mannerheim kuitenkin arvioi tilanteen väärin. Senaatille pitämässään puheessa hän vaati armeijan nimissä lujaa valtiovaltaa, ja hän esitti jopa ylenkatsovan kommentin poliittisista päättäjistä. Senaatti muodostui P.E. Svinhufvudin johtamista poliitikoista, eikä sodan aikana rasittunut suhde ylipäällikköön parantunut. Svinhufvud ja J.K. Paasikivi suuntautuivat monarkiaan, mikä olisi sopinut Mannerheimille sekä Saksaan, mikä ei sopinut.

 

 

Mannerheimilla oli alusta alkaen mielessään myös jatkoyhteys Pietariin, mutta nyt se näytti vaikealta. Paraatipäivän lehdessä oli uutinen liittoutuneiden julistuksesta Murmanskissa, jonka mukaan Suomea pidettiin Saksan miehittämänä maana. Samaan aikaan oli uutisia Saksan vaatimuksista Leninin hallitukselle avata rintama liittoutuneita vastaan pohjoisessa. Myöhemmin saatiin tietää Ludenforffin suunnitelleen hyökkäystä Pietariin Suomesta ja Virosta. Toukokuun puolivälissä maailmansodan länsirintamalta uutisoitiin vielä Saksan menestyksestä, mutta pitänee paikkansa kenraali Heinrichsin Mannerheim elämänkerran arvio, ettei tämä enää tuossa vaiheessa uskonut Saksan voittoon. Siihen hänellä oli taustana pitkäaikainen kokemus palvelusta yhden suurvallan ylimmässä sotilasjohdossa.

 

 

Kaiken tämä tuloksena Mannerheim läksi käytännössä Svinhufvudin ja Paasikiven erottamana ja ovet paukkuen kaksi viikkoa paraatin jälkeen 1. kesäkuuta.

 

 

Toinen juuri näinä päivinä radikalisoitunut kysymys oli tuleva hallitusmuoto. Kaksi päivää ennen paraatia 56 tunnettua kansalaista, kärkinimenä J.K. Paasikivi, esitti lehdistössä vetoomuksen monarkian puolesta. Se aloitti syksyyn asti jatkuneen kamppailun, joka päätyi Hessenin prinssi Fredrik Kaarlen valintaan Suomen kuninkaaksi vuoden 1772 perustuslain pohjalta 9. lokakuuta – kun Saksan tappio alkoi jo olla näkyvissä.

 

 

Tasavaltalaiset vastasivat heti monarkistien vetoomukseen. Seuraavana päivänä Santeri Alkio kirjoitti Ilkassa: ”Punainen valta ei ollut mikään kansanvallan ilmaus vaan sitä vastaan tähdätty vallankaappaus. Kansanvalta sitä vastaan nousi täällä puolustamaan vapautta ja on sen nyt toteuttanut… Tämä (monarkismin vaatimus) on kansanvaltaa ja suomalaista kansaa vastaan tähdätty manööveri. Tällaisella hetkellä pidämme sitä tätä maata ja valtiotamme vastaan suunnattuna luokkavallan kaappausyrityksenä ja sen vuoksi tulemme taistelemaan kaikin käytettävissä olevin keinoin.”  

 

 

Paraatista eduskunnan varapuhemies Santeri Alkio kirjoitti päiväkirjaansa 16. toukokuuta 1918: ”Huusin kurkkuni käheäksi kun Suomen armeijan 15 000 miestä marssi ohi. Hyvän vaikutuksen se teki. Jumalallinen tahto loi tämän armeijan ja antoi sille tehtävän – luomistehtävän. Se on yksi luja rengas siinä ketjussa joka synnyttää Suomen tasavaltaa… Olen iloinnut miehistäni! Koko armeijan suuri, valtava enemmistö tasavaltalaisia! Helsinkiläiset ovat valehdelleet agiteeratessaan kuninkuuden hyväksi sanoessaan: koko armeija on monarkisteja. Nyt alkavat nenät mennä maata kohti…”

 

 

Alkiolla ja Ilkalla oli aateveljinä myös K.J. Ståhlberg ja Eero Erkko sekä tämän Helsingin Sanomat. Erkko oli ollut vallankumouksen ajan Katajanokan vankilassa ja hänen lehtensä kirjapainossa oli painettu Kansanvaltuuskunnan tiedonantajaa. Nyt hän iloitsi Alkion tavoin sekä maansa ja omasta vapaudestaan kuten myös vallankumouksen torjuneista. Siitä kertoo paraatipäivän Helsingin Sanomat 16.5. 1918. Jatkossa Erkko oli Alkion ja Kallion liittolainen, ja vuoden 1919 eduskuntavaalien jälkeen he saivat suurissa asioissa liittolaisikseen myös vallankumousta vastustaneet demokraattiset sosialidemokraattien johtohenkilöt kuten Väinö Tannerin ja Wäinö Wuolijoen.

 

 

Nyt 100 vuotta myöhemmin suomalainen julkisuus on unohtanut pääasian, eli sen että monista näinä päivinä liikkeelle lähteneistä virtauksista suurin oli eri puolueiden demokraattinen laaja kansa, jonka voimin Suomi jatkossa menestyi sekä sisäisesti että ulkoisesti – ja torjui äärisuunnat sekä oikealle että vasemmalle. Eero Erkkokaan ei voinut kuvitella, miten hänen lehtensä muistaisi häntä ja hänen aatteitaan 100 vuotta myöhemmin.

 

 

Suomessa vallankumouksen torjuminen ja vapaussota oli ohi, mutta maailmansota jatkui. Kun sen aselepo solmittiin 11. marraskuuta 1918, Neuvosto-Venäjä sanoi irti Brest-Litovskin rauhansopimuksen 13. marraskuuta – ja sen sekä eri maiden bolsevikit alkoivat yhdessä vyöryttää takaisin länteen siellä missä pääsi. Siinä vaiheessa Suomessa oli jälleen ratkaisevaa laajan kansan muodostama suuri demokraattinen enemmistö.

 

---------------------

 

Kuvassa

Mannerheim puhuu eduskunnalle 16.5.1918, eturivissä puhemiehistö Lundson, Alkio ja Ingman

Eero Erkon Helsingin Sanomien etusivu 16.5.1918

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Joskus historia antaa itselleen muistisääntöjä, kuten tänään 5.5. 2018.

 

Karl Marx syntyi Trierissä 200 vuotta sitten. Lenin tapasi Pietarissa suomalaiset sosialidemokraatit 101 vuotta sitten. O.W. Kuusisen ensimmäinen Suomen hanke päättyi Kymijoen Ahvenkoskella 100 vuotta sitten.

 

Ja myös tänään 100 vuotta sitten Kyösti Kallio piti historiallisen sovintopuheensa: ”Meidän on luotava sellainen Suomi, jossa ei ole punaisia eikä valkoisia, vaan ainoastaan isänmaataan rakastavia suomalaisia. Suomen tasavallan kansalaisia, jotka kaikki tuntevat olevansa yhteiskunnan jäseniä ja viihtyvät täällä.”

 

Vielä ensimmäisenä vallankumousaamuna 28.1.1918 Kyösti Kallio - kuten P.E. Svinhufvud, Lauri Ingmann ja Santeri Alkio - ei ottanut tosissaan Suomen vallankumousta. Lyhtypylväissä oli julisteita, joissa kerrottiin senaatin vangitsemisesta, mutta hän käveli niiden ohi miettien valmistelemaansa vastausta välikysymykseen.

 

Punakaartien ryhmä tarkasti Kallion, mutta ei tuntenut. Sen jälkeen hän eli monen muun tavoin Helsingissä piilossa 11 viikkoa.

 

Saksalaisten vallattua Helsingin 13. huhtikuuta Kallio alkoi vanhimpana paikalla olleista senaattoreista johtaa senaattia, mutta puheenjohtaja Svinhufvud vaati tulemaan Vaasaan. Vaasan senaatti palasi kuitenkin pääkaupunkiin 4. toukokuuta. Siinä välissä Kallio taas oli ehtinyt lähtemään Nivalaan, ja hän piti siellä sovintopuheensa. Se oli tietenkin hänen puheensa, mutta kiteytti myös laajan kansan pitkään muodostuneen Suomen aatteen. Palattuan Helsinkiin Kallio näki 16. toukokuuta Mannerheimin johtaman paraatin, johon myös hänen renkinsä Samppa Honkala osallistui.

 

Tänään on kaikkien suomalaisten syytä olla kiitollisia Sampalle ja kaikille niille, jotka torjuivat pienen ryhmän ylhäältä juoniman ja päättämän vallankumouksen. Samoin on syytä surra syvästi, että niin moni - Suomen Sosialidemokraatin 1. numeron sanoin - "joutui kapinaan mukaan vedetyksi" kuten myös seuranneita uhreja ja kärsimyksiä. Samoin on syytä olla kiitollisia niille, jotka oikealla, keskellä ja vasemmalla yhdistivät kansan – torjuen seuraavina vuosikymmeninä sekä äärioikeiston että äärivasemmiston.

 

Kyösti Kallio oli tasavallan presidentti, kun O.W. Kuusinen aloitti Terijoen hallituksen pääministerinä toisen yrityksensä lokakuussa 1939. Sekin torjuttiin juuri 20 vuoden aikana rakennetun demokraattisen vasemmiston, oikeiston ja keskustan sovinnon voimin.

 

Kolmas ja itse asiassa parhaiten onnistunut oli Kuusisen 50 vuotta sitten marxilaisena opiskelijaliikkeenä alkanut henkinen valloitus tunnuksenaan “Eteenpäin O. W. Kuusisen viitoittamalla tiellä”. Sitä me tuolloiset Kallion ja Alkion seuraajat olimme torjumassa, ja onnistuimmekin politiikassa, mutta kärsimme tappion kultuurissa ja journalismissa. Niihin muokattiin sisään marxilais-positivistista - nyt jo monille tiedostamatonta - syvärakennetta vieraannuttaa kansalaiset "vieraantuneesta porvarillisesta" eli käytännössä kansallisesta kulttuurista ja historiasta. Se on tullut näkyviin myös kuluvan vuoden aikana vuosien 1917-1918 muistamisen julkisuudessa. Siinä kansakunnan rakentamista on muistettu mahdollisimman vähän ja vallankumouksesta seuranneita kärsimyksiä mahdollisimman paljon.

 

Näistä syistä voi kansalainen tänään hyvällä mielellä liittyä hengessään mukaan Nivalan juhlallisuuksiin.

 

- - - - - - - - - -

 

Omassa näiden päivien juhlassaan Euroopan Komission puheenjohtaja Jean-Claude Juncker avasi oman henkisen syvärakenteensa Karl Marxin syntymää muistaessaan. Hänen mukaansa Marx ei ollut vastuussa seuraajiensa teoista.

 

Vai niin.

 

Mitä sanoi Marx heti alkuunsa Kommunistisen puolueen manifestissa 1848? “Kommunistit pitävät halveksittavana salata mielipiteitään ja aikomuksiaan. He selittävät avoimesti, että heidän päämääränsä voidaan saavuttaa ainoastaan väkivaltaisesti kumoamalla koko tähänastinen yhteiskuntajärjestys. Vaviskoot vallassa olevat luokat kommunistisen vallankumouksen edessä. Proletaareilla ei siinä ole muuta menetettävää kuin kahleensa. Mutta voitettavana heillä on koko maailma. Kaikkien maiden proletaarit, liittykää yhteen!”

 

Suomessa oltiin kyllä pitkään sinisilmäisiä, kun ei tiedetty millaisen ilmiön kanssa oltiin tekemisissä. Mutta, kun siitä päästiin selville, ei vavistu.

 

Epäilemättä V.I. Lenin tunsi mestarinsa paremmin kuin Juncker: “Luokkataisteluoppi, jota Marx sovelsi valtiota ja sosialistista vallankumousta koskevaan kysymykseen, johtaa välttämättömästi siihen, että tunnustetaan proletariaatin poliittinen herruus, sen diktatuuri, so. valta jota ei jaeta kenenkään kanssa ja joka nojautuu välittömästi joukkojen aseelliseen voimaan...

 

Vallankumous on teko, jolla osa väestöä sanelee tahtonsa väestön toiselle osalle kiväärien ja pistimien ja tykkien avulla, siis erittäin auktoritatiivisten välineiden avulla. Ja voittanut puolue joutuu välttämättömyyden pakosta pitämään yllä herruuttaan sen pelon avulla jota sen aseet herättävät taantumuksellisissa.”

 

Lenin kirjoitti nämä “Valtio ja vallankumous” –ajatukset ollessaan Helsingissä syksyllä 1917, ja lähetti kirjan omistuskirjoituksella Suomen kansanvaltuuskunnan puheenjohtaja Kullervo Mannerille.

 

Syvimmiltään Euroopan komissiossa koetaan sen omasta aatehistoriasta lähtien edustettavan yli-inhimillistä järkeä Euroopan ja ihmiskunnan ohjaajana mutta samaan tapaan kuin keskuskomiteoissa. Se ei ole ainakaan ristiriidassa sen kanssa, että Junckerin puheen perään paljastetaan Kiinan rahoittama Karl Marxin patsas.

 

 

Vapun ajan perusteella Suomessa on jatkuvasti merkittävilläkin paikoilla epäselvyyttä, mitä 100 vuotta sitten tapahtui. Aikalaisilla tällaista ongelmaa ei ollut.

 

Suomen Sosialidemokraatin ensimmäinen numero 16.9.1918 kirjoitti ”Sosialidemokraattisen puolueen suhteesta kapinaan”. Kieltämättä teksti vähän oikoo tammikuun 1918 päätöksiä puolueneuvostossa ja puoluetoimikunnassa, mutta niiden ristiriita joulukuun 1917 puoluekokouspäätöksen kanssa on selvä, koska se edellytti myös eduskuntaryhmän osallistumista mahdolliseen "vallan ottoon".

 

 

Ensimmäinen julkinen tilinpäätös päättyi seuraavasti: ”Me olemme tuominneet ja tuomitsemme tapahtuneen kapinan turmiolliseksi, virheelliseksi ja erheelliseksi. Me olemme tuominneet ja tuomitsemme ne sosialidemokraattisen puolueen luottohenkilöt, jotka tämän onnettoman kapinan järjestivät, sitä osanotollaan kannattivat ja siihen auktoriteetillaan lukuisia työläisjoukkoja mukaan vetivät. Lisäksi valitamme, että sentään niinkin suuri joukko työväenluokan ja sosialidemokraattisen puolueen jäseniä joutui kapinaan mukaan vedetyksi. Mutta me torjumme vääränä syytöksen, jolla koko työväenluokka ja sosialidemokraattinen puolue tehdään vastuulliseksi kapinasta, jonka sosialidemokraattisen puolueen johto pani toimeen sosialidemokraattisen puolueen päätökset rikkomalla ja johon kuitenkin otti osaa ainoastaan 10 a 15 prosenttia sosialidemokraattisen puolueen äänestäjistä.”

 

 

SDP:n puheenjohtaja Väinö Tanner taas avasi puoluekokouksen 27.12.1918: 
"Puoluejohtomme pyrki saattamaan puolueemme vähemmistönäkin ollen aseellisen voiman kautta valtaan. Tämän erehdyksen seurauksena menetimme vuosikymmenien työn tulokset ja saamme nyt aloittaa uudelleen alusta."

 

 

Sattumoisin törmäsin samaan ongelmaan juuri ennen vappua Jyväskylässä, missä paikkakunnan akateemista 1970 –luvun taistolaisperinnettä yritetään nyt siirtää uudelle koululaispolvelle Jyväskylän Lyseon, mieskuoro Sirkkojen ja Huoneteatterin toimesta. O.W. Kuusisen koulukaupungissa kuitenkin sattui 100 vuotta sitten olemaan erityisen laajaa kannatusta parlamentarismilla – kuten monilla muillakin paikkakunnilla.

 

 

Jyväskyläläinen SDP:n ”Sorretun voima” kirjoitti ennen vallankumousta eli 28.12.1917 mm.: 
”Jotta puolueemme rauhallinen kehitys olisi turvattu ja yksilölliset huligaani ja kostoteot saataisi estetyksi olisi ryhdyttävä entistä vakavammin tekemään työtä joukkojen sivistämiseksi. Olisi selvitettävä sosialidemokratian periaatteita ja työväenliikkeen menettelytapoja. Meillä on liian paljon herätystä ja vähän tietoja. Olisi päästävä tunkeutumaan läpi sanomalehtien kirjallisuuden tuntemiseen. Ja järjestöjen vähennettävä näyttelemistä ja agitatsioonia; sijaan asetettava esitelmiä ja luentoja. Ohjeeksi sopii Lasallen lause: Älkäämme kiihottako joukkoja, valistakaamme niitä.”

 

 

Vallankumouksen jälkeen lehden nimi muuttui Työn Voimaksi ja senkin ensimmäinen numero tietenkin puhui ajankohtaisista ongelmista, mutta katsoi myös peiliin 3.1.1919:
"Me puolestamme sanomme, että kapinan alkaminen oli onneton harha-askel, rikos Suomen työväenluokkaa vastaan..."

 


"Kun tilanteen näin kehittyessä sitäpaitsi työväestölläkin oli omat aseelliset järjestönsä suurimmissa kaupungeissa, antoi se näihin perustuvan väärän voimien arvioinnin siihen määrään sokaista, että ryhtyi Helsingin punakaartin julistamaan vallankumoukseen."

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Viime viikko oli kuin kuva Suomesta 100 vuotta myöhemmin.

 

 

Alussa oli Vaasan Pohjalainen lehdessä paheksuva kolumni, jonka mukaan Lasse Lehtinen ja minä olemme nostaneet Väinö Linnan “tikun nokkaan”. No, itse asiassa olemme sanoneet Linnan suureksi ansioksi punaisten kärsimysten julkisuuteen tuomisen ja todenneet hänen rakentaneen Suomen talven 1918 vallankumouksen selitykseksi lumoavat Pentinkulman kulissit.

 

 

Maanantaina olin Mäntyharjulla alustamassa vuoden 1918 tapahtumista, ja kerroin myös Savon rintaman synnystä juuri tuolla seudulla. Suomen vallankumouksen laukaissut, Leninin päättämä ja hänen adjutanttinsa Eino Rahjan johtama asejuna ei voinut lähettää vaunuja Kouvolasta Mikkeliin. Syynä oli se, että hallituksen joukot ehtivät räjäyttää kaksi rautatiesiltaa Mäntyharjun eteläpuolella. Eeva Oehlandt kertoi isoäitinsa kautta dramaattisista paikallisista tapahtumista ja moni muu kumminkin puolin isovanhempiensa traagisista kohtaloista. Se teki keskustelusta sekä vakavan että asiallisen. Ymmärsin yleisön reaktiosta monien yhtyvän ajatukseen, että surkaamme kaikki tuon talven uhreja sekä kärsimyksiä ja olkaamme kaikki kiitollisia, että itsenäinen ja demokraattinen Suomi voitti seuraaville sukupolville vapauden. Kiitos siis Mäntyharjun kulttuuritoimelle ja kirjastolle. Samalla kiitän myös Henry Partan asiantuntevaa artikkelia Pitäjänuutisissa.

 

 

Tiistaina olin alustamassa Helsingin Työväentalon Juttutuvassa Matti Louekosken kutsumana Poliittisen historian klubissa. Se sattui juuri samoihin kellon hetkiin, jolloin Kullevo Mannerin Kansanvaltuuskunta nousi 100 vuotta sitten Viipurissa laivaan päästäkseen pakoon Pietariin. Asiantunteva ja jännitteetön keskustelu kertoi mukana olleiden jo kauan olleen selvillä, mistä oli kysymys. Pieni punakaartien ja puolueen radikaalien joukko kaappasi Venäjän bolsevikkien painostamana ja O.W. Kuusisen johdolla puolueessa vallan ja juoni puolue-elimissä päätöksen vallankumouksesta demokraattisen ja itsenäisen valtion kumoamiseksi.

 

 

Torstaina olin Vapaussodan invalidien muistosäätiön seminaarissa pohtimassa talven 1918 sodan nimeä. Amiraali Juhani Kaskealan vetämä paneeli oli valaiseva, ja Seppo Hentilä esitti jälleen asiantuntevasti oman näkökulmansa saksalaisista Suomessa sekä tuon vuoden pitkistä varjoista. Mutta samalla aloin ymmärtää, miten monia harmittaa vain yhden puolen jatkuvan korostuminen suomalaisessa julkisuudessa. Tottahan se on, että suomalaisen äärioikeiston juuret ovat noissa vuosissa, mutta niin ovat myös äärivasemmiston puhumattakaan suuresta demokraattisesta valtavirrasta oikealla, keskellä ja vasemmalla.

 

 

Svinhufvudin hallituksen valkoisiin joukkohin kuuluneet pelastivat Suomen joutumasta osaksi Stalinin Neuvostoliittoa, ja nyt monet vallankumousta yhä ihailevat syyttävät heitä siitä. Jos maassa yritetään aseellista vallankumousta demokraattisen valtion kumoamiseksi, ei sitä voi lapaset kädessä torjua. En nyt aivan yhdy keskustelussa esitettyyn ajatukseen tämän päivän julkisuutta ohjailevasta salaliitosta. Voi kuitenkin todeta maan demokraattisten perinteiden pidättyneen kansalaissovun nimissä Suomen vallankumouksen täydestä avaamisesta, mutta vastaavasti vallankumouksen ihailijoiden verkottuneen kulttuurissa ja mediassa edistämään asiaansa. Paradoksalisesti vain Suomessa on enää jäljellä bolsevistisen vallankumouksen ihailua, kun Venäjälläkin on vuosi pohdittu, miten Lenin onnistui tuhoamaan Venäjän nuoren demokratian Nikolai II:n luovuttua kruunusta helmi-maaliskuussa vuonna 1917.

 

 

Perjantaina oli kunnia pitää juhlapuhe tai oikeastaan –esitelmä valtuuston puheenjohtaja Eemeli Peltosen hienosti avaamassa Järvenpään veteraanijuhlassa. Yleisössä oli mukana enää vain joitakin kunniavieraita. Mutta sitäkin suuremmalla syyllä oli paikallaan palauttaa mieliin, miten tärkeätä talvella 1918 oli itsenäisyyden ja demokratian puolustaminen, traagista siihen liittyneet ja sitä seuranneet kärsimykset, arvokasta koko kansan sopiminen ja kiitettävää veteraanien toiminta seuraavassa sodassa itsenäisyyden ja demokratian turvaamiseksi.

 

 

Lauantaina sitten Jyväskylässä tiivistyi ytimekkäästi suomalainen 1918 –julkisuus. JYLY eli Jyväskylän Lyseon enteisten oppilaiden yhdistys oli kutsunut vuosikokoukseemme alustamaan Suomen itsenäistymisestä. Sen jälkeen oli mahdollisuus katsoa ja kuunnella “lyseon 160-vuotisjuhlallisuuksiin kuuluva” “Monitaiteellinen musiikkikuvaelma vuoden 1918 sisällissodasta. Toteuttajina Mieskuoro Sirkat, Poika-Sirkat, Jyväskylän Lyseon oppilaat, Huoneteatteri, Jyväskylän puhallinorkesterin Seitsikko”. Siinä olikin katsomista ja kuuntelemista.

 

 

Musiikki oli taiteellisesti taattua Sirkkojen tasoa, kuten ennen kun kävimme äidin kanssa konserteissa, joissa isä lauloi toista bassoa. Kappaleiden ja kuvaelman valinnatkin osoittivat teknisesti korkeaa teatteriosaamista, jolle annettu sisältö ohjasi yleisöä samaistumaan kärsiviin sankareihin eli valkoisten lahtareiden sortamiin hyväntahtoisiin punaisiin. Näytelmän draaman kaari huipentui siihen, että tusinan verran punavankeja näytelleitä lyseolaisia asetettiin riviin yleisön eteen ja armeijan puvussa näytellyt mies ampui heidät yksi kerrallaan läheltä selän takaa. Elämystä täydensi tapahtuneen yhdistäminen joukkohaudan pääkallokuvin Balkanin kansanmurhiin. Lopuksi lyseolaiset lauloivat “olen liiankin suomalainen” ja “kuinka säilyisi sielu ihmisenkään.”

 

 

Esityksen jälkeen eräs jylyläinen kysyi, mitä pidin, ja tulin sanoneeksi, että yksi pikku juttu taisi unohtua. Sinä talvena demokraattisesti valittu Suomen hallitus torjui aseellisen sosialistisen vallankumouksen ja pelasti maamme joutumasta osaksi Stalinin Neuvostoliittoa. Tosin O.W. Kuusinen yritti vielä toistamiseen Terijoen hallituksen pääministerinä syksyllä 1939. Sitäkin tuli nyt ujosteltua, että koko tragedia alkoi tammikuun 28.1.1918 siitä, että Kuusinen lähimpineen päättivät aloittaa Suomen vallankumouksen, joka tuki Leninin ja Trotskin uhkapeliä Brest-Litovskissa ja uhrasi tietoisesti suomalaiset toverit. Vallankumouspäätöstä seuranneet traagiset kärsimykset eivät selitä tai oikeuta sitä edeltäneitä SDP:n kaappaajien marxilaisia laskelmia Suomen ja koko Euroopan väkivaltaisesta sosialistisesta vallankumouksesta.

 

 

Samalla on tietenkin sanottava voimakkaasti, ettei sotaan liittyneitä ja sitä seuranneita surmia voi hyväksyä, mutta se ei muuta tai voi hämärtää edellä sanottua.  

 

 

No, minulla meni nuoruus O.W. Kuusisen seuraajien kolmannen yrityksen torjumiseen. Saa nähdä, miten tuon kolmannen yrityksen veteraaniperinteen siirtäminen uudelle sukupolvelle Suomessa etenee. Muualla se on aika laila kuivunut kokoon.

 

 

 

 

 

 

Väinö Tanner, Santeri Alkio, Eino leino ja Juhani Aho olivat jääneet 28. tammikuuta vallankumoushallituksen eli Kansanvaltuuskunnan hallitsemaan Helsinkiin ja joko muistelivat näitä päiviä 100 vuotta sitten tai pitivät päiväkirjaa.

 

 

 

 

 

 

 

Väinö Tanner

Kuinka se oikein tapahtui?

 

Huhtikuun alussa oli uuden järjeselmän kuolinkamppailu alkanut. Saksalaiset olivat huhtikuun 3. päivänä astuneet maihin Hangossa ja lähestyivät nopeasti Helsinkiä. Pian he olivat Leppävaarassa, josta käsin oli mahdollista pommitta Helsinkiä. Kansanvaltuuskunta oli jo 8. päivänä jättänyt Helsingin, käskettyään tänne jääneitä joukkoja viimeiseen asti puolustamaan pääkupunkia. Hävityksen ja verilöylyn estämiseksi koetti Ruotsin lähetystön sotilasasiamies Sigurd af Ekström järjestää antautumista. Parin punakaartilaispäällikön seuraamana hän ajoi Leppävaaraan, missä nämä tapasivat Rüdinger von der Goltzin. Tämä vaati ehdotonta antautumista ja vastausta klo 4 samana huhtikuun 11. päivänä. Punakaartin kokous hylkäsi kuitenkin tarjouksen, kun Viipurista saapunut Kansanvaltuuskunnan lähetti Kiviranta oli uskotellut, että oli tulossa apua. Helsinki oli siis valloitettava....

 

Sitäpaitsi oli olemassa sekin mahdollisuus, että viimeisinä öinä tultaisi minuakin häiritsemään. Tähän mahdollisuuteen kiinnitti huomiota eräs samassa talossa asunut liikemies, jonka lähettämässä kirjelappusessa ilmoitti punakartin päättäneen vangita minut seuraavana yönä... Pidin kuitenkin parhaana muuttaa pariksi päiväksi kokonaan muualle ja sainkin väliaikaisen olinpaikan lapsuudentoverini Aku Marsion perheessä Sörnäisissä sähkölaitoksen yhteydessä. Sieltä käsin saatoimme seurata Helsingin valtausta, joka suoritettiin 12. ja 13. päivinä. Vastrinta oli vähäistä ja vauriotkin sen johdosta pieniä. Huomattavimmat hävitykset olivat oikesataan vain venäläisen kasarmin palo ja Työväentlon pommitus ja palo. “Valppaan kaksi palaa”, kirjoitti Juhani Aho tästä...

 

Oleskelupaikastani pitäydyin 12. päivänä Elannon tehtailla ja konttorissa katsomassa, miltä siellä näytti. Matka ei ollut aivan vaaraton. Sörnäisten Rantatielläkin vihelsivät kuulat silloin tällöin ja eras osui ohikukisesani verraten lähelle lauta-aitaan...

 

Jokseenkin heti saksalaisten asetuttua Helsinkiin sain kutsun saapua von der Goltzin esikuntaan Kämpin hotelliin. Kutsun välitti Einar Böök, joka oli jonkinlainen suomalaisten ja saksalaisten yhdysupseeri. Hän ilmoitti, että samanlainen kutsu oli annettu myös Wäinö Wuolijoelle. Ihmettelimme kovasti, mitä kutsuilla saatettiin tarkoittaa, eikä meillä ollut erikoista halua sitä noudattaa. Lähdimme kuitenkin saksalaiten päämajaan. (Siellä saksalaiset ilmoittivat, ettei sosialidemokraattien toiminnalle heidän puoleltaan ole esteitä. Huom. RV)

 

 

Santeri Alkio

Santeri Alkion päiväkirjat 1914-1918

12.4.1918

 

Kerttu tuli tänne klo 1/2 3. Silloin kuului Töölön viertotieltä ankara kuularuiskun ammunta. – Museokadulla oli ammuttu tuhkatiheään, punaiset: yksi rauhallinen kulkija haavoittui. Ammuttiin vain ilman aikojaan.

 

Kuularuisku- ja kiväärituli lähenee Temppelimäelle, ja Dagmarin kadulle päin.

 

Yhtäkkiä huuto kyökistä: ’’Saksalaiset tulevat! Tulevat! Ryntään kyökin rapusta ulos. Siellä kaikki ikkunat täynnä väkeä: hurraa, eläköön! huutoa! Vastakkaiselta Auroran kadulta laskeutuu saksalainen etujoukko. Me huudamme ja liehutamme lakkeja. He vastaavat.

 

Kampin kasarmi alkaa kuularuiskutulen. Talomme porttikäytävään pistäytyy muutamia kymmeniä saksalaisia. Heitä laskeutuu Fredrikkiä, Rautatiekatua molemmin puolin. Ammuntaa Nikolaijeffilla ja Kampin torilla.

 

Kaksi saksalaista saavat meillä toinen ruokaa, toinen kaljaa. Ovat koko päivän olleet syömättä.

 

Taistelu kiihtyy. Eräs punainen yrittää karata Kampin kasarmista, ammutaan. Samoin 2 ryssää. Kampin kasarmille heilutavat valkoista lippua. Saksalaiset menevät sisään.

 

Saksalaisista ei ole yhtään vielä kaatunut. Ihmisiä parveilee kadullamme. Kanuunat jyskivät Nikolaijeffin puolella. Kuularuiskujen ratina täyttää ilman.

 

Suuren inhimillisen eron huomaa heti: Saksalaiset tulevat rauhallisina, hymyilevinä, ei rauhallista väkeä mitenkään hätyytetä.

 

Klo 5 kovaa kuularuiskutulta Turun kasarmin tienoilla. Rautatiekatua marssi suurempi saksalainen armeijaosasto rensseleineen, kivääreineen, kuularuiskuineen. Vakavaa, karaistua, pienikokoista väkeä. Tervehdin lakkia heiluttaen, huudetaan eläköön ja hurraa. Naiset jakelevat voileipiä, kaljaa, limunaadia. Jossain kaupungilla moikavat kanuunat, kuularuiskut rätisevät ja kiväärit säestävät tuossa parinsadan sylen matkassa… Yhä uusia joukkoja saksalaisia tulee. Niitä on tullut Porvoosta ja Karjalta päin.

 

14.4.

Ahava käy ilm. puheniehistön kok. klo 12. Kuuluu tulevan saksal. parade. ja sitä varten valmistaud. Sen vuoksi lykätään jaosto klo 5.

 

 

Eino Leino

Helsingin valloitus

12.4.1918

 

Siinä kadunkulmassa, jonne katse ikkunoistamme saattoi ulottua, vaihtui esivalta enemmän kuin yhden kerran tunnin tai puoleen miliisi kaikessa rauhassaan. Äkkiä ilmestyivät siihen valkokaartilaiset. Mutta sitten tulla rumisti siihen punaisten panssariauto, jolloin valkoisten oli otettava jalat alleen tai portti- ja porraskäytäviin kätkeydyttävä.

 

Sitten seisoi valkea esivalta siinä jälleen järkkymättä. Ja seisonee edelleenkin toivoakseni.

 

Pauke oli ulkona toisinaan korvia huumaava, varsinkin silloin kun punaiset Töölöstä paeten olivat tuoneet mukanaan jonkun pikatykin, joka tuntui jyrähtelevän melkein kuin meidän ikkunamme alla.

 

Toisin vuoroin ei sitä jaksanut enää kestää paikoillaan, vaan täytyi nousta kävelemään sisähuoneisiin. Sielullinen jännitys oli hirmuinen, puheen porina oli tauonnut meiltä kokonaan. Kukin tunsi, että tavallista juhlallisempi ukonmyrskynyt kulki hänen päänsä päällä.

 

Ukonmyrsky, joka oli tuova vapauden. Jumalan tuli, joka oli puhdistava ilman meidän ympäriltämme ja tekevä tämän kaupung jälleen ihmisten asuinsijaksi!

 

Sitä kesti lakkaamatta klo 5:een. Mutta täsmälleen 10 minuuttia yli 5 virkahti meistä se, joka lähinnä ikkunaa oli: — Mitä tuo on? Tuo ei ole valkokaartilaisia.

 

Ryntäsimme nyt kaikki ikkunaan. Aivan oikein, hiipihän sieltä pitkin toista katukäytävää mies,joka ei ollut meikäläisten näköinen, jolla oli rautainen pata päässä ja yllään viheriänharmaa kenttäpuku.

 

Hiipikö? Eipä suinkaan, vaan käveli avian rauhallisesti, kenties hiukan laiskansitkeäs ja välinpitämättömästi niinkuin ainakin mies, joka on tehnyt tuhannet kerrat tätä, tunsi täysin ammattinsa ja tietää, ettei tässä saa mitään aikaan turhalla hätiköimisellä.

 

En koskaan unohda sitä vaikutusta. Siinä se nyt on oikea ammattilahtari! ajattelin humoristisesti. Näkee heti, että hän tekee työtään eikä huviaan.

 

Mutta joku minun vieressäni huusi samalla: — Sehän on saksalainen! Sehän on kenttäharmaita! Hurraa!

 

Yleisö, joka oli seurannut tapausten vastapäisen talon ikkunoista ja muualta, oli aluksi yhtä hämmästynyt kuin mekin, eikä tahtonut uskoa silmiään.

 

Mutta nyt ei mikään, eipä oman puuttuvan turvallisuuden tunnekaan, voinut estää enää ikkunoita auki rämähtämästä, nenäliinoja liehahtamasta ja hurjan, satojen ahdistuneiden ja nyt äkkiä päivänvaloon vapautuvien sydämien syvyydestä kumpuavan huudo ilmoille kajahtamasta: — Hurraa! Eläköön! Hurra-a-a!

 

Saksalainen sotamies hymyili, teki kunniaa, mutta piti samalla tarkoin silmällä talojen kellareita ja vinttikerroksia, joista hän ei nähtävästi mitään hyvää odottanut.

 

Siihen tuli heti heitä useampiakin, ensin pari polkupyöräilijää, sitten kokonainen komppania konekivääreineen. Asettuen ketjuun pitkin Annankatua he hiukan levähtivät tehdyn työn jälkeen — ja puhdistivat kuin ohimennen vastapäisen talon vinttikerroksen, josta yritettiin heitä ruveta konekiväärillä lakaisemaan.

 

Siinä he nyt olivat! En voinut katsoa heitä kylläkseni.

 

Siinä ne siis olivat, maailman mainehikkaimman armeijan edustajat, joista tässä oli neljä vuotta luettu, länsirintaman järkähtämättömät vartiat, Venäjän murtajat Romaanian kukistajat, Hindenburgin, Ludendorfin, mutta ennen kaikkea kaiser Wilhelmnin rautaiset sotilaat!

 

Todellakin imponeraavaa oli se tyyneys se varmuus, se vakavuus ja yleensä se hengen läsnäolo, jolla he Helsingin valloituksen suorittivat.

 

Tietysti se oli vain pikkujuttu heille, Antwerpenin y. m. niin monen vahvasti linnoitetun paikan valloittajille. Mutta sittenkin. Vaanihan täälläkin vaara joka talosta, salasurmainen luoti jokakellarista ja ullakolta. Ja siksi yhdyin minäkin sydämeni pohjasta huutoon: —

Eläkööt kenttäharmaat! Eläkööt!

Hurra-a-a!

 

Ei tarvinne mainita, että me joimme heidän maljansa pohjaan. Mutta sitten me monien muiden mukana kiirehdimme ulos tekemään heidän kanssaan lähempää tuttavuutta.

 

Ihmiset kantoivat savukkeita y.m. vähäisiä herkkujaan heille, mutta he pyysivät olutta ja voileipiä.

 

 

Juhani Aho

Hajamietteitä kapinaviikoilta

12.4.1918

 

Näen saksalaiset.

Tuli tieto, että saksalaiset ovat saapuneet meidän kaupunginosaamme ja sijoittuneet Eiran puistikkoon. Menin sinne klo 11 Heitä oli siellä pienempi komennuskunta täydessä kenttäasussa, rautakypäreissään, selkärepuissaan, kivääreineen, kupeella riippuvine lyhyine pistimineen. Kaikki rotevia, miellyttäviä miehiä, käytös joka miehellä arvokasta ja sivistynyttä kuin upseerilla. Mikä ero heidän ja venäläisten sotamiesten välillä! Siinä nyt oli »länsi».

 

Puhtaita, parta ajettu. Ei jälkeäkään väsymyksestä, vaikka ovat tulleet rientomarssissa monta peninkulmaa päivässä, maanneet ulkona, valvoneet suurimman osan vuorokaudesta. Itsetietoisia, arvokkaita, hiukan alentuvaisia heidän ympärillään töllisteleville, mutta vastaten aina kohteliaasti ja ystävällisesti lukemattomiin — ja useimmittain samanlaisiin — heille tehtyihin kysymyksiin. Arvokkuus pysyy voileipääkin purressa. Heillä nähtävästi on aikamoinen nälkä, mutta he syövät hitaasti ja hillitysti. He ovat kaikesta päättäen valioväkeä.

 

Tuollainen mies täysissä tamineissaan on taideteos lajiaan. He tuovat mieleeni roomalaisia veistoksia, varsinkin jotkut päät kypäreineen, joka on miehen kasvoja kaunistava päähine. Se on maailmanvalloittajarotua. Näyttää kuin heillä itselläänkin olisi tietoisuus siitä. Nyt vasta ymmänän, mitä on se kulttuuri, jonka preussilainen kuri ja kasvatus on luonut. En voi kieltää, että me näytämme toistaiseksi alkuasukkailta. Heitä lienee Suomessa tätä nykyä parikymmentätuhatta miestä.

 

Onhan turvallista seisoa siinä ja katsella heitä. Mutta samalla jotenkuten turvatonta. Ne ehkä eivät tahdo määrätä meitä enemmän kuin mitä pyydämme määräämään, mutta jos ne tahtoisivat, niin ne myöskin voisivat sen tehdä. Kytketyt heihin me nyt joka tapauksessa olemme, miten ja kuinka kauaksi, se on tietymätöntä. Kuljemmeko kädestä käteen.

 

Mahtoivatkohan nuo pojat kampsuineen tulla tänne ainoastaan kukistaakseen punaiset ja paukauttaakseen säikäyttävää kämmentä ryssille? Eiköhän tulon takana ole jotain muutakin? Mennevätkö Pietariin jatkaakseen sieltä Jäämerelle? Tuntuisi olevan mieluista tietää, että heillä on muutakin mielessä, kuta enemmän muuta kuin meitä, sitä parempi meille. Tässä ei osaa muuta kuin aavistella ja toivotella ja ottaa vastaan se, mikä valmiina annetaan. Nyt seisoo meidän nyörit Berliinissä, Wilhelmillä on onnemme ohjat Ludendorfilla lykkymme avaimet.