Kohti Suomen itsenäistymistä

Lenin palasi Suomesta Pietariin 20. lokakuuta 1917, ja seuraavana päivänä eli tänään 100 vuotta sitten hän valoi tovereihin taistelutahtoa: ”On yhdistäen käytettävä kolmea perusvoimaamme: laivastoa, työläisiä ja sotaväenosastoja siten, että välttämättä vallataan ja millaisten menetysten hinnalla hyvänsä pidetään hallussa a) puhelinlaitos, b) lennätinlaitos , c) rautatieasemat, ja d) sillat”.

 

 

Uskoa tarvittiinkin, sillä bolsevikkien keskuskomitea oli päättänyt, ettei Lenin saisi vielä palata. Hän oli paennut Suomeen 12. elokuuta ja piileskellyt Helsingissä suomalaisten tovereiden suojissa 6. päivään lokakuuta, jolloin hän oli siirtynyt Viipuriin. Sinä aikana pääministeri Kerenski oli pyrkinyt Pietarissa vakiinnuttamaan asemaansa julistamalla Venäjän tulevan tasavallaksi, määräämällä perustuslakia säätävän kansalliskokouksen vaalit ja kutsumalla ”Demokraattisen neuvottelukokouksen” eli esiparlamentin.

 

 

Sota ja armeijan kehitys kuitenkin menivät Kerenskin kannalta huonosti. Saksa oli vallannut Riian sekä Viron saaret ja sen odotettiin jatkavan Pietarin suuntaan. Kenraali Kornilovin vallankaappaus oli pitänyt kukistaa bolsevikkien tuella, ja se nosti heidän kannatustaan. Lokakuun 22. päivänä, eli huomenna 100 vuotta sitten, Pietarin työläis- ja sotilasneuvosto valitsi vallankumouskomitean ja sen johtoon Trotskin. Suomessa olevien joukkojen ja Itämeren laivaston neuvostojen johto oli siirtynyt bolsevikkien keskuskomitean jäsenelle Ivar Smilgalle jo 12. lokakuuta.

 

 

Pietariin jääneet Leninin toverit kuitenkin arkailivat, ja monet heistä olivat taipuvaisia yhteistyöhän Kerenskin esiparlamentin kanssa. Useimmat ajattelivat, että pitää odottaa tulevaa toista Yleisvenäläistä työläis- ja sotilasneuvostojen konferenssia ja pyrkiä siinä saamaan mahdollisimman vahva asema tunnuksella ”Kaikki valta neuvostoille”. Vasta sitten voitaisi arvioida mahdollisuudet seuraaviin askeliin.

 

 

Lenin oli kuitenkin toista mieltä. Koko Suomessa oleskelun kuuden viikon ajan hän hoputti kirjein ja artikkelein tovereita nopeampaan toimintaan: ”Kaikki puheet vallan siirtymisestä Neuvostoille muuttuvat valheeksi, jollei oteta valtaa nyt, kun on tällaiset onnistumisen mahdollisuudet”.

 

 

Lenin oli tullut Viipuriin 6. lokakuuta Viipurin sos.dem. kansanedustajan ja Työ lehden päätoimittajan Evert Huttusen järjestelyin. Siellä hän oli majoittunut Juhani Latukan asuntoon, missä vaimo Lyyli ja tämän sisar Hildur Haikonen pitivät vieraasta huolta. Noidenkin päivien muisteluissa tuli esiin kaksi puolta. Sisarusten mielestä vieras oli ”aika hauska ukko”, jota kiinnosti kaikki mahdollinen ja erityisesti auttaminen pienissä kotiaskareissa. Evert Huttunen taas kammoksui Leninin ihastuneita kommentteja Viipurin upseerimurhista. Jossakin vaiheessa epäiltiin bolsevikkien voimia, mihin Lenin vastasi, että hänellähän on enemmistö. Hän vaatii rauhaa, maata maattomille ja keisarikunnan kansallisuuksille vapautta. Samaa mieltä olevista muodostuu enemmistö.

 

 

Lauantaina 20. lokakuuta Lenin sitten naamioitui, ja Eino Rahja sekä tulomatkankin avustaja Huugo Jalava auttoivat junamatkan rajan yli. Rahjalla oli taskussa kaksi revolveria ja hän rupatteli junassa suomeksi, mihin peruukkipäinen Lenin vastaili suomeksi vuoron perää jaa ja ei. Perillä Pietarissa Rahja oli etsinyt Leninille piilopaikan. Ensimmäiseksi otettiin yhteyttä harmistuneeseen Staliniin, joka myös oli alkanut pehmoilla Kerenskin suuntaan.

 

 

Lokakuun  23. päivänä 1917 pidettiin sitten historiallinen bolsevikkien keskuskomitean kokous. Lenin puhui mies mieheltä ympäri toverit ja pikaista vallankumusta vastustavaan ryhmään jäivät vain Kamenev ja Zinovjev. Päätökseksi tuli tehdä Venäjän vallankumous ja muuttaa 1900 –luvun historia, siinä sivussa Suomenkin.

 

 

Tässä vaiheessa Tannerin ja Wuolijoen maltilliset olivat jääneet sivuun. Pentinkulmalla Kivivuoren Jannekin jäi sivuun eikä Koskelan Akselilla voinut olla aavistusta siitä, mitä tapahtui todella - minkä Väinö Linna olisi kyllä voinut jotenkin antaa ymmärtää. Kun nyt seuraa rinnakkain tuolloisia tapahtumia Helsingissä ja Pietarissa on ilmeistä, että tuon hetken johtavat suomalaiset toverit olivat varsin hyvin ajan tasalla. Sitten pari viikkoa myöhemmin alkoi sen verran hirvittää ja Alkionkin strategia eduskunnassa toimi niin, että Suomen vallankumous siirtyi tammikuun lopulle. Se jätti sellaisen kahden kuukauden ikkunan, että ehdittiin muodostaa 2. marraskuuta kokoontuneen uuden eduskunnan demokraattinen hallitus, julistautua itsenäiseksi, saada sille Venäjän, Saksan, Ranskan sekä pohjoismaiden tunnustukset ja valmistautua sitä puolustamaan.

 

 

Pietarissa Lenin ja Trotski väänsivät vielä aikataulusta. Viikkoa myöhemmin 29. lokakuuta päätettiin yhdistää aseellinen kaappaus ja Yleisenvenäläinen neuvostojen kokous niin, että 6. päivänä marraskuuta vallataan asein Leninin mainitsemat Pietarin strategiset kohteet ja seuraavana päivänä ilmoitetaan Smolnaan kokoontuville neuvostojen edustajille, että vallankumous on tapahtunut.

 

------------ 

 

Lähteitä: Tuomo Polvinen, Eino Ketola, Osmo Rinta-Tassi, Robert Service, Free history 1917

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Näinä päivinä 100 vuotta sitten alkoi selvitä lokakuun 1.-2. päivien eduskuntavaalien lopputulos. Tuohon aikaan pitkä äänten laskenta oli vähintään yhtä jännittävä kuin itse vaalitaistelu.

 

 

Uusi Suometar päätti vaalitaistelun vetoamalla ”Anarkiaa vastaan, lainherruuden ja työrauhan puolesta”. Työmies vastusti ”porvariston vastavallankumouksellisia hankkeita ja Suomen oikeuksien kawaltamista, sortoa ja kaikkea wääryyttä, riistämistä ja orjuutusta”. Ilkan mukaan ”Torpparit tulevat maalaisliittoon” ja ”Maalaisliitto on maatyöväen oikea puolue”. Torppareiden asia oli kaikille rakas. Vaalitaistelun erikoisuus oli Kullervo Mannerin kutsu pitää hajotetun eduskunnan kokous pari päivää ennen vaaleja.

 

 

Maassa oli kymmeniä lehtiä, lähes kaikilla puolueilla lähes kaikissa kaupungeissa. Vähin erin saatujen vaalitulosten seassa mukaan mahtuivat mm. elintarvikepula ja maassa olleiden venäläisten sotilaiden levottomuudet ja erityisesti maataloustyöväen lakot.

 

 

Pietarissa pääministeri Kerenski jatkoi sekavia ja toivottomia yrityksiä koota vahvaa kansallista hallitusta. Lenin lähetti Suomesta Pietariin tovereita hermostuttaneita ohjeita. Stalinin tehtävänä oli sabotoida Krenskin suunnitelmia ja Trotskin tehtävänä vakiinnuttaa bolsevikkien asema armeijan neuvostojen johdossa. Lauantaina 6. lokakuuta sosialidemokraattien kansanedustaja ja Työ lehden päätoimittaja, jatkossa vallankumousta vastustanut Evert Huttunen vei Leninin yöjunalla Helsingistä Viipuriin. Kotona Huttusen lapset kysyivät, kuka tämä setä on, ja saivat kuulla kylään tulleesta kirjailija Konrad Lehtimäestä. Pietarin toverit jarruttelivat vielä kaksi viikkoa Leninin matkan jatkoa, eikä hän oikein tiennyt oliko syynä turvallisuus vai halu pitää hänet pois häiritsemästä.

 

 

Uutiset maailmansodan rintamilta keskittyivät englantilaisten toivottomaan rämpimiseen Paschendaelessa kohti saksalaisten konekivääritulta. Siinä oli kolmen kuukauden tuloksena oli 50 000 kuollutta ja kuuden kilometrin eteneminen. Muistelmissaan pääministeri Lloyd George käytti koko sanavarastonsa kenraali Haigia vastaan. Sitten 10.-12. lokakuuta alkoi Suomen lehdistöön tulla tietoja Saksan hyökkäyksestä Viron Hiidenmaalle ja Saarenmaalle. Se oli maailmansodan suurin 22 000 sotilaan maihinnousu. Paniikki sekä levottomuudet lisääntyivät Pietarissa ja samaan aikaan kuin vaalitulokset selvisivät Suomessa.

 

 

Ääniä oli antanut 997 665 suomalaista eli lähes 200 000 enemmän kuin edellisissä vuoden 1916 eduskuntavaaleissa. Se merkitsi äänestysaktiivisuuden nousua 55,5 prosentista 69,2 prosenttiin. Kaikkien vaaliliittojen äänimäärä kasvoi mutta maalaisliiton ja vaaliliitossa olleiden vanha- ja nuorsuomalaisten runsaasti enemmän kuin sosialistien: Sos.dem: 444670 (+68640); Suomal. ja nuorsuom vl.: 299516 (+60986); Ruots.kp. 108190 (+14635) Ml. 122190 (+51292).

 

 

Vaalitulos merkitsi mullistusta eduskunnan voimasuhteissa. Paikkoja saivat Sos.dem.: 92 (-11); Suomal.puol. 32 (-1); Nuor.suom. 24 (+1); Ruots. 21(-); Ml. 26 (+7); sekä uusi ja pian hajonnut suomalaisten puolueiden vaaliliitossa ollut kansanpuolue 5 paikkaa. Puolueittain katsoen suurimman tappion saivat sosialidemokraatit ja maalaisliitto suurimman voiton.

 

 

Valittujen kansanedustajien ammateissa huomiota kiinnittää mm. torppareiden pieni määrä myös sosialidemokraateissa (4), vaikka heitä oli tuolloin väestöstä runsas viidennes ja he korostuivat voimakkaasti vaalitaistelussa. Maanviljelijöitä taas oli runsaasti kaikissa ryhmissä. Sosialidemokraattien ryhmässä lähes kolmasosa oli puoluevirkailijoita ja puoluelehtien toimittajia.

 

 

Sosialidemokraattien päälehti Työmies esitti kitkerän analyysin vaalituloksesta sunnuntaina 14. lokakuuta siis kaksi viikkoa vaalien jälkeen. Lähinnä työväestö on äänestänyt sosialidemokraatteja ja pienviljelijät olivat siirtyneet äänestämään maalaisliittoa. Torppareita artikkeli ei mainitse, mutta valittujen tausta ja jatko kertoi samasta suunnasta.  ”Pikkuporvarilliset ainekset” taas heiluvat sinne tänne.

 

 

Työmiehen mukaan edellisissä vaaleissa suomalaisten puolueiden kampanja oli velttoa, mutta nyt oli vaaliliitto ja into päällä. ”Mutta suurimpana poliittisen syynä sosialidemokraattisen puolueen vaalitappioon ja samalla porvarillisten puolueiden menestykseen oli senaattiseikkailu, johon puolueemme johto viime keväänä antautui ja jota sos.dem. eduskuntaryhmä asettui tukemaan. Tämän puolueemme oikeistolasten menettelyn kautta porvarilliset puolueet saivat oivallisen tilaisuuden vierittää suuren joukon omia syntejään sosialidemokraattisen puolueen vastuulle.” Sitten seurasi olan takaa ”sosialidemokraattisen puolueen oikeistoaineksille, jotka aina ovat rakastaneet yhteistoimintaa porvareiden kanssa.”

 

 

Työmiehen osoite vaalitappion syyksi oli siis Oskari Tokoin senaatti sekä erityisesti siinä olleet Wäinö Wuolijoki ja Väinö Tanner, joka ei suostunut ehdokkaaksi eikä edes äänestänyt. Muistelmissaan Tanner kertoo, että ”Määräämisvalta sosialidemokraattisessa puolueessa oli siirtynyt jyrkkien ainesten käsiin. Tämä tuli näkyville jo ehdokkaiden asettelussakin. Siinä oli koetettu pitää huoli siitä, ettei maltillisempia aineksia olisi asetettu ehdokkaaksi.”

 

 

Paria päivää myöhemmin 18. lokakuuta Evert Huttusen johtama Työ totesi sosialidemokraattien menettäneen maalaisliitolle ja vastaa Työmiehelle: ”Mitä taas hallituskysymykseen tulee ja eräillä taholla esitettyyn arveluun, että se olisi ollut suurimpana syynä puolueemme vaalitappioon, niin siinä mielestämme isketään harhaan”. Työ päättää analyysinsä toiveeseen, etteivät sosialidemokraatit oppositiossakaan pelkästään ”opponeeraa” vaan ”täytyy ryhmän koettaa vaikuttaa, sikäli kuin se mahdollista on, käytännöllisten tulosten saavuttamiseksi”. Varsin samassa hengessä kirjoitti myös tamperelainen Kansan Lehti.

 

 

Kokonaisuutena vaalien kommentit sekä voittaneilla että tappion kärsineillä olivat kuitenkin toisten puolueiden suuntaan varsin maltillisia. Tiedot Venäjän ja venäläissotilaiden levottomuuksista, Saksan hyökkäyksestä Viroon sekä rauhantunnusteluiden epäonnistuminen, elintarvike pula ja kotimaiset maataloustyöväen lakot alkoivat pian täyttää uutissivut. Alkoi kiertää myös huhuja Pietarin, Tallinnan ja Helsingin evakuoinnista saksalaisten uhatessa.

 

 

Strategian valintaa ei kuitenkaan voinut viivytellä, ja pian alkoi tapahtua. Lokakuun 20. päivänä Suomen ammattijärjestöjen valtuuskunta julkaisi yleisen kehotuksen työväen järjestyskaarien perustamiseen. Lokakuun 31. päivänä Sos.dem. puolueen puolueneuvoston julkilausuma jatkoi, että ”työväen järjestyskaartit… on kiireellisesti saatava kuntoon ja työväen kaikki voimat valmiiksi kaikkien mahdollisuuksien varalle, sillä suuret tapahtumat voivat meitä odottaa.” Seuraavana päivänä 1. lokakuuta, eli eduskunnan kokoontumista edeltäneenä päivänä, seurasi Me vaadimme ohjelma: ”Suomen porvaristo harjoittaa nyt syyntakeettoman politiikkaa. Se on rikastumisesta tullut hillittömän ahneeksi ja kansanvallan pelosta väkivallan ja laittomuuden himoiseksi.”

 

 

Väinö Linnan kertomana sana meni perille myös Pentinkulmalle, tosin vasta uuden eduskunnan kokoontumisen ja marraskuun 7. päivän Venäjän vallankumouksen sekä kotimaan yleislakkopäätöksen jälkeen. Koskelan Akselikin sai kutsun kirkonkylälle vähän epämääräisesti kutsuttuun kokoukseen. Samalla hevoskyydillä ajoi myös mestari Halme, jolle Akselin innokas touhuaminen bolsevikkivallankumouksesta oli vähän kiusallista. Halme toimi sitten jatkossa kuten Eetu Salin, vastusti vallankumousta, mutta meni lojaalisti mukaan. Kirkonkylän kokouksen avasi Silander ja asian alusti Hellberg. Hänen mukansa järjestyskaarti tuli perustaa, koska ”Pelko on ainoo joka pakottaa järkevimmät niistä taivuttamaan uppiniskaisimmat myönnytyksiin.”

 

 

Mutta paikalle oli tullut myös tannerilainen Kivivuoren Janne: ”Senkin vuoksi katson tämän aseistautumisen vaarallisuutensa ohella tarpeettomaksi. Näillä perusteilla ehdotan, että alustajan esitys suoralta kädeltä hylätään.” Väinö Linna kuvaa tämän kokouksen kautta puolueen tuolloisten osapuolten puheenvuorot ilmeisen asianmukaisesti. Mutta siitä alkoi Linnan kuvitteellinen kertomus, joka vähiten on yleistettävissä Koskelan Akselin ja muiden torppareiden roolista talvella 1918. Linna toi viimeinkin tarvitulla tavalla esiin monien vaietut kärsimykset, mutta jätti varjoon tulevien tapahtumien todelliset tekijät – puhumattakaan demokratiaa ja demokraattisesti valitun eduskunnan enemmistöön nojaavaa hallitusta puolustaneista suomalaisista mukaan lukien heihin kuuluneet valtavirran mutta puolueen johdossa vähemmistöön jääneet sosialidemokraatit.

 

 

 

Tuskinpa Helsingin Sanomien lukijat ajattelivat tänä aamuna 100 vuotta sitten katsovansa historian käänteestä kertovaa uutista. ”Bolsevikkien voitto Moskovassa ja Pietarissa. Neuvostojen puhemiehistön paikat bolsevikeille.”

 

 

Ratkaiseva oli kehitys Pietarissa. Kenraali Kornilovin kaappausyrityksen jälkeen Kerenski oli itse asettanut oman hallintonsa ja yritti hankkia sille hyväksyntää julistamalla Venäjän valtiomuodoksi tasavallan ja muodostamalla kaikkien puolueiden ”Demokraattisen konferenssin” toimesta ”Tasavallan väliaikaisen neuvoston”, ”Esi-Parlamentin”.

 

 

Lenin piileskeli jatkuvasti Helsingissä ja viesti kaikin keinoin, ettei pidä tehdä kompromisseja. Se sopi Trostskille, joka oli päässyt vankilasta syyskuun alussa, ja kamppaili puolueessa Kerenskin kanssa veljeilevää Kamenevia vastaan. Siinä väännössä Trotski voitti heti sen verran, että bolsevikit menivät Esi-Parlamenttiin, mutta lukivat siellä jukilausuman, jossa vaadittiin vallan siirtämistä Kerenskin väliaikaiselta hallinnolta Työläis- ja sotilasneuvostoille. Lokakuun alkupäiviin mennessä tovereiden enemmistö oli sitten kypsynyt jättämään Esi-Parlamentin ja suuntautuman omaan vallankumoukseen.

 

 

Ratkaisu tapahtui kuitenkin Pietarin neuvostoissa, joiden vaaleissa bolsevikit saavuttivat enemmistön syyskuun alussa. Bolsevikkien julkilausuma sai pian enemmistön, ja kortit katsottiin lopullisesti 22. syyskuuta. Bolsevikit voittivat julkilausumaäänestyksessä 519-418, ja neuvoston puheenjohtaja mensevikki Nikolai  Tsheidze erosi paikaltaan. Hänen tilalleen valittiin Trotski. Kun neuvostot tosiasiallisesti hallitsivat Pietarin alueella olevia armeijan joukko-osastoja, jatkossa niissä ei tehty yhtään päätöstä ilman Trotskin hyväksymistä.

 

 

Syyskuun 22. päivänä myös Helsingissä kokoontui Suomen alueella olevien venäläisten armeijan, laivaston ja työläisten edustajakokous. Siinä bolsevikeilla oli enemmistö sosiaalivallankumouksellisia ja mensevikkejä vastaan 37-28. Sen tuloksena puheenjohtajaksi valittiin Ivar Smilga, joka oli Venäjän bolsevikkien 15 henkisen keskuskomitean Suomesta vastaava jäsen. Hän sitten konsultoi Suomen vallankumousyritystä aina Brest-Litovskin rauhaan 3. maaliskuuta 1918 asti.

 

 

Suomessa valmistauduttiin eduskuntavaaleihin. Kullervo Mantereelta oli yllättävä veto kutsua hajotettu eduskunta koolle pari päivää ennen vaaleja. Lenin vieraili Mantereella ilmeisesti lähinnä vaihtaakseen naamiointia. Niukasti vieraita kieliä puhuneen Mantereen mukaan ” Rovion avulla sentään keskusteltiin yhtä ja toista Suomen työväen asioista.”

 

 

Kun monet sosialidemokraattiset kansanedustajat seurasivat Mantereen kutsua nykyisen Porthanian vieressä olleeseen Heimolaan 28. syyskuuta, ovet olivat sinetöityjä. Mannerin määräyksestä ovet avattiin ja kokous pidettiin. Vaalit pidettiin pari päivää myöhemmin 1.-2. lokakuuta.  Ilmeisesti osaltaan myös ristiriitainen kampanja vaikutti sosialidemokraattien vaalitappioon. Tässä vaiheessa Väinö Tanner oli irrottautunut, ja hän kertoo muistelmisssan, ettei alkanut ehdokkaaksi eikä edes äänestänyt.

 

 

Maalaisliiton sekä suomalaisten puolueiden ohjelmista näkee, mistä äänistä kilpailtiin. Kumpikin vaatii maata maattomille ja erityisesti Ilkka korosti, että sosialisteilla oli perimmiltään muuta mielessä eli sosialisoida nyt torppareille luvattu maa.

 

 

Lenin kertoi tapaamilleen monille suomalaisille tovereille valtaan päästyään Venäjän vallankumouksellisen työväenluokan tunnustavan Suomen itsenäisyyden, ja tiiviissä yhteistyössä tulevan Neuvosto-Venäjän kanssa sosialismi olisi mahdollista myös Suomessa. Mielenkiintoinen oli vanha- ja nuorsuomalaisten asenne itsenäisyyteen: mahdollisimman paljon, mutta niin ettei vahingoiteta jo saavutettua. Hivenen tulkinnan varaa oli maalaisliitollakin tavoitteella päästä "riippumattomaksi mistään muusta emävaltiosta". Runsaan kuukauden perästä piti sitten ratkaista, mitä kukin tarkoitti, kun Lenin julisti Pietarin Smolnassa vallankumouksen 7. marraskuuta – ja 2. päivä marraskuuta kokoontuneen uuden eduskunnan puhemiehet miettivät samaan aikaan, mitäs nyt tehdään.

 

 

 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
Syyskuun 19. päivänä 1917 Uusi Suometar kertoo, että Kansallisteatteri aloittaa näytäntökautensa kappaleella "Kevytmielinen sisar". (kuva) Kevennys oli aivan varmasti paikallaan. Mutta on ollut mielenkiintoista seurata modernin taiteen keskeisten eurooppalaisten, mukaan lukien venäläisten hahmojen toimintaa tuona kesänä ja syksynä. He tulivat maailmansodan jälkeen yleiseen tietoisuuteen uusin muodoin ja pohtivat sitten tapahtunutta, mutta sodan aikana valtavirta näyttää olleen etäisyys maailman menosta.
 
 
 
Kun nyt on myös mahdollista seurata ajan lehdista ja historiasivuilta ajan elämää ja seuraelämää, tulee erikoisella tavalla mieleen Boris Pasternakin tohtori Zivago, joka eli omassa maailmassaan, kun aluksi varsin pieni ydinjoukko ympärillä teki pian onnistunutta vallankumousta.
 
 
 
Maailmansodan huipennus, Venäjän vallankumous ja Suomen itsenäistyminen lähetsyivät siinä sivussa.
 
 
 
Eduskuntavaalit olivat parin viikon perästä, eikä lehdistössä säästelty sanoja.
 
 
 
Lehdet myös uutisoivat, että Riian rintama on rauhoittunut, aavistamatta tai sensuurin piilottamana, että pian saksalaisten hyökkäys jatkuisi Latviasta Viroon Saarenmaalle ja Hiidenmaalle maailmansodan suurimpana n. 22 000 miehen maihinnousuna nimeltään operaatio Albion.
 
 
 
Lenin kirjoitti Helsingissä Useniuksilla Fredrikinkatu 64:ssä varsin tarkkoja analyysejä, mitä tuleman piti ja koetti kirjeitse saada toverit Pietarissa uskomaan. Illalla hän usein häipyi piilopaikastaan omille teilleen, luultavimmin tapaamaan paikallisia maanmiehiään.
 
 
 
Senaatti ponnisteli Kerenskin hallinnon kanssa Suomen kriisiytyvän ruokapulan lievittämiseksi. Suomessa taas perustettiin 18.9. Maataloustuottajain Keskusliitto hankkeen päävetäjänä Hannes Gebhard. Ruotsissa Dag Hammarskjöldin isän Hjalmar Hammarskjöldin - Hungerskjöldin - hallitus kaatui ruoan puutteeseen.
 
 
 
Suomen osalta Kerenski päätti 17.9.1917 vaihtaa kenraalikuvernööri Stahovitshin hallituksensa kulkulaitos- ja finanssiministeri Nikolai Nekrasoviin, joka silloisen ministerivaltiosihteeri Carl Enckellin mukaan oli "nuori konjunktuuripoliitikko". Kenraalikuvernöörin apulaisena jatkoi paroni Korff, jolle sitten 7.11. jäi kunnia soittaa vanhan Venäjän viimeinen viesti Suomen senaatin vt. puheenjohtaja E.N. Setälälle, että Lenin on onnistunut vallankumouksessa, hän jättää virkansa ja "Toimikaa omalla vastuulanne".
 
 
 
Viikkoa aikaisemmin Helsinkiin tullut keisarinnan hovineiti Anna Vyrubova pidätettiin näinä päivinä ja lähetettiin vangittuna Viaporiin. Pietarissa John Reedilla oli vaikeuksia ymmärtää, mitä oli tapahtumassa, mutta pian hän näki sen omin silmin.
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
Tänään 100 vuotta sitten kapinaa yrittänyt kenraali Kornilov on vangittu, mutta hän pääsee lokakuun vallankumouksen jälkeen pakenemaan ja perustamaan kenraali Anton Denikinin kanssa eteläistä valkoista armeijaa. Pääministeri Kerenski keskittää kaiken vallan viiden miehen komitealleen ja lupaa tasavaltaa. Tuleva Venäjän sisällissodan valkoisten "korkein johtaja" amiraali Kolchak saapuu Kanadaan Halifaxiin, missä häntä ovat vastassa Yhdysvaltojen laivaston edustajat.
 
 
 
Kaikki kaappausta yrittäneet olivat Mannerheimin hyviä tuttuja. Kirjeessään sisarelleen Sophielle hän kuitenkin arvostelee Kornilovia ja tämän yritystä. Ilmeisesti häntä myös epäiltiin tai hän puhui ohi suunsa, koska sai sairaslomalle Odessaan tiedon: "Sähkeellä 9.(22.)9. ... ylipäällikkö on siirtänyt teidät reserviin Odessaan koska ette sopeudu nykyisiin oloihin". Mannerhein kertoo tunnelmistaan 21. lokakuuta kirjeessään Sophielle: "En myöskään halua salata, että olen erittäin tyytyväinen, kun tällä tavoin pääsen koko leikistä, ja minulle on täysin yhdentekevää, mistä syystä tai kenen ehdotuksesta minut reserviin siirretään."
 
 
 
Lenin Helsingissä ja Stalin Pietarissa vannottavat tovereille, että tämä on vain askel kohti vallankumousta. John Reed saapuu Helsingin kautta Pietariin täynnä intoa ja kirjoittaakseen pian kokemuksistaan "Kymmenen päivää, jotka muuttivat maailman". Siitä tehtiin sitten yhtä innostunut "Reds" elokuva vuonna 1981.
 
 
 
Riian valtauksen jälkeen saksalaiset valmistelevat operaatio Albionia eli maailmansodan suurinta 22 000 miehen maihinnousua Saarenmalle ja Hiidenmaalle. Sitä ennakoi savupommien tiheä käyttö alueella. Suomeen lähetettiin lisää kasakkajoukkoja ilmeisesti sekä vihollista että kapinaa vastaan. Senaatin vt. puheenjohtaja E.N. Setälä käy Pietarissa tapaamassa Kerenskiä. Suomessa käydään kiihkeää vaalitaistelua. Eduskuntavaalit ovat kahden viikon perästä.
 
 
 
Otava julkaisee syksyn uutuusluettelon, jossa on mukana Joel Lehtosen "odotettu romaani". "Kerran kesällä" on ajankuva nopeasti nousseesta ja yhtä nopeasti pudonneesta kauppaneuvos Könölinistä sekä karelianistisesta kansatieteilijä Bongmannista esikuvanaan jyväskyläläinen arkkitehti Yrjö Blomstedt. Joulukuussa ilmestynyt teos jää kuitenkin aikansa jalkoihin. Seuraavana syksynä Bongman sitten palaa Lehtosen "Kuolleisiin omenapuihin", missä häntä muistellaan haudallaan kirjailijan ristiriitaisin tuntein.
 
 
 
-------------------
 
Lähteitä.
1917, Uusi Suometar, Helsingin Sanomat, Ilkka
Stig Jägerskiöld, Mannerheim
1917 Free history
Suomen synty ja kuohuva Eurooppa
Pekka Tarkka, Jeol lehtonen
Joel Lehtonen, Kerran kesällä, Kuolleet omenapuut