Alku aina hankalaa

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Tänään 100 vuotta sitten ilmestyi Suomen sosialidemokraatin ensimmäinen numero. Kaksi näytenumeroa oli ilmestynyt aikaisemmin, mutta nyt vallankumouksesta pois jääneet puolueen jäsenet ottivat päätoimittaja Hannes Ryömän linjauksilla ratkaisevan askeleen taistelussa tasavallan puolesta:

 

“Me olemme tuominneet ja tuomitsemme tapahtuneen kapinan turmiolliseksi ja virheelliseksi. Me olemme tuominneet ja tuomitsemme ne sosialidemokraattien luottohenkilöt, jotka tämän onnettoman kapinan järjestivät, sitä osanotollaan kannattivat ja siihen auktoriteetillaan lukuisia työläisjoukkoja mukaan vetivät. Lisäksi valitamme, että sentään niinkin suuri joukko työväenluokan ja sosialidemokraattisen puolueen jäseniä joutui kapinaan vedetyksi. Mutta me torjumme vääränä syytöksen, jolla koko työväenluokka ja sosialidemokraattinen puolue tehdään vastuunalaiseksi kapinasta, jonka sosialidemokraattisen puolueen johto pani toimeen sosilidemokraattisen puolueen päätökset rikkomalla ja johon kuitenkin otti osaa 10 a 15 prosenttia sosialidemokraattisen puolueen äänestäjistä.”

 

 

Lehden ensimmäinen näytenumero oli ilmestynyt jo 6. toukokuuta. Sitä varten oli Väinö Tannerin, Matti Paasivuoren ja Wäinö Wuolijoen johdolla perustettu Kustannusosakeyhtiö Kansanvalta. Lehden nimellä haluttiin “selvästi sanoutua irti enstisestä suunnasta ja samalla asettaa lehti skandinaavisten lehtien rinnalle, jotka jo nimeensä ovat ottaneet selvän puoluetunnuksen”, muisteli Tanner.

 

 

Alku oli kuitenkin lyhyt. Kaupungin komendantti määräsi lehden takavarikoitavaksi, ja lähetti poliisin ottamaan irtonumerot sen myyjiltä. Poliisi ilmestyi myös tervehtimään toimitusta ja vei sen laitokselleen. Paikalle tuli etsivän poliisin päällikkö, mutta keskusteltuaan puhelimitse jonkun kanssa päästi koko joukon menemään. Lisäksi paino oli väliaikainen, eikä sen omistaja innostunut pääsemisestä samaan joukkoon. Piti siis koettaa saada käyttöön puolueen oma kirjapaino, mutta sen osakkeet olivat hajallaan monin osin tuoreiden vallankumouksellisten omistuksessa.

 

 

Vallankumous oli juuri torjuttu. Santeri Alkio analysoi samaan aikaan monissa Ilkan numeroissa tapahtumien kulkua. Hänen johtopäätöksensä oli, että maailmanhistoriaa tekevällä tavalla Suomen tasavaltalaiset talonpojat olivat ensimmäisenä torjuneet bolsevistisen kumousaallon leviämisen. Mutta sovinto pitää saada, ja sen turvaa tasavalta. Seuraavana oli edessä kamppailu tasavallan puolesta Svinhufvudin ja Paasikiven johtamaa kuningashanketta ja saksalaissuuntausta vastaan. Juuri näihin aikoihin saksalaisten tappio alkoi olla selvä ja saksalais-monarkistinen into Suomessa korkeimmillaan. Loppujen lopuksi Alkio oli maan tynkäeduskunnan johtohenkilöissä ainoa järkkymätön, kun Eero Erkkokin kääntyi monarkian kannalle.

 

 

Tähän tilanteeseen demokraattisen vasemmiston esiin tulo oli osaltaan historiaa tekevä tulo julkisuuteen tasavaltalaiseen rintamaan, joka lopulta peri maan. Jatkossa sitten syksyn 1918 monarkistien johtajistakin tuli vaikeimpiin paikkoihin tasavallan suuria turvaajia.

 

 

Toisen näytenumeron jälkeen ilmestyi sitten tänään 100 vuotta sitten uusi lehti. Sekin oli aikanaan järkytys monille ja joutui vielä keskeyttämään ilmestymisensä, mutta siinä vaiheessa maailmansota oli kääntynyt demokraattisten länsivaltojen voitoksi ja kotimaan tasavaltalaiset puolueet nousivat väistämättä ottamaan maan johdon käsiinsä.

 

 

Uuden lehden aloittamista varten Väinö Tanner junaili Työmies lehteä julkaisseen Työväen Sanomalehti Oy:n omaisuuden myynnin uudelle Kansanvalta Oy:lle. Siinä vaiheessa oli jo perustettu Suomen Kommunistinen Puolue, jonka jäsenet kävivät kamppailuun hanketta vastaan.

 

 

Viimeinen erä käytiin Koiton talolla Väinö Tannerin ollessa puheenjohtajana: “Täydellinen mölykonsertti alkoi heti, kun asiaa ryhdyttiin esittelemään. Lopuksi vastustajain nokkamies, Arvo Tuominen, tavallisesti ‘Poika Tuomiseksi’ kutsuttu, kiipesi lavalle ja ryhtyi valloittamaan puheenjohtajan pöytää ja nuijaa. Olin silloin, kuten edellisissäkin kokouksissa, nuijan varressa enkä aikonut sovinnolla luovuttaa näitä vallan merkkejä. Syntyi käsirysy, jossa ‘Poika Tuominen’ tuli työnnetyksi alas lavalta. Hän hankki silloin itselleen toisen pöydän ja ryhtyi pitämään salin nurkassa omaa kokoustaan... Enemmistö nuiji nopeasti asiat päätökseen ja poistui. Sen päätökset olivat tietenkin päteviä.”

 

 

Tampereen pojat antoivat sitten vielä takaisin Kivivuoren Jannelle ja “Älkiolle”, mutta se on toinen tarina.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Elokuun alussa 1918 Saksan ongelmat alkoivat lisääntyä länsirintamalla ja Venäjän kotirintamilla.

 

 

Kenraali Ludendorff nimesi 8. elokuuta ”mustaksi päiväksi”, mikä tarkoitti liittoutuneiden hyökkäystä ja saksalaisten pakoa keskirintamalla Soissonissa.

 

 

Venäjällä taas länsiliittoutuneet nousivat elokuun alkupäivinä maihin Arkangelissa ja Vladivostokissa ja alkoivat edetä etsien paikallista uuden Moskovan hallinnon vastaista tukea. Nyt Lenin esitti Viroon ja Suomeen edenneelle Saksalle, että kummankin yhteinen etu on ajaa yhdessä länsiliittoutuneet pois Venäjältä.

 

 

Saksan sotilasjohto oli toista mieltä. Ludendorffilla oli jo valmiina suunnitelmana operaatio Schlusstein, joka tarkoitti hyökkäystä Pietariin. Hän sähkötti 6. elokuuta uudelle ulkoministeri von Hintzelle, että hän voisi varata hyökkäykseen Pietariin, Itä-Karjalaan ja Jäämerelle 6-7 divsioonaa. Samalla niitä tulisi käyttää kaatamaan bolsevikit ja pystyttämään uusi saksalaismielinen hallitus. Keisari Vilhelm II oli samaa mieltä. Ulkoministeri Paul von Hintze oli kuitenkin eri mieltä.

 

 

Myös von Hintzen mielestä Saksan tulisi estää uuden itärintaman muodostuminen, mutta paras tae siihen on bolsevikkien pysyminen vallassa. Hänen mukaansa ”Politiikkamme on käyttää bolsevikkeja niin pitkään kuin saamme heistä irti jotakin. Jos he kaatuvat, voimme seurata todennäköistä kaaosta, kunnes puolustuskyky on heikentynyt niin paljon, että voimme palauttaa järjestyksen ilman suuria uhrauksia… ei valtauksia vaan järjestys ja heikkojen suojeleminen meidän vihollisiamme vastaan.”

 

 

von Hintzen muistio jyräsi argumenteillaan kaikki vastalauseet Berliinissä. Siinä yhdistyivät Bismarckin reaalipolitiikka ja kaaospolitiikka, joka ajaa ympäristöä sekaisin käyttääkseen sitä hyväkseen. Suurvallat ovat käyttäneet samaa mallia ennen ja hänen jälkeen. Jos peli ei miellytä, parasta kaataa koko pelipöytä ja jakaa omat kortit.

 

 

Von Hintze jatkoi: ”Meillä ei vähään aikaan ole mitään syytä saada bolsevikkien valtaa loppumaan. Bolsevikit ovat hyvin pahoja ja vastenmielisiä ihmisiä; se ei estänyt meitä pakottamasta heitä Brest-Litovskin rauhaan ja sen jälkeen ottamasta heistä peräjälkeen heidän alueensa ja väestönsä siivuja. Me olemme saaneet heistä irti kaiken mahdollisen, ja tavoitteenamme oleva voitto vaatii, että jatkamme niin kauan kuin he ovat vallassa.

 

 

Sillä pidämmekö heistä vai emme ei ole merkitystä, niin kauan kuin se on hyödyllistä. Historia osoittaa, että tunteiden sekoittaminen politiikkaan on kallis ylellisyys. Meidän asemassamme olisi vastuutonta sallia itsellemme sellaista ylellisyyttä…. Politiikka on aina ollut hyödyn saavuttamista ja tulee jatkumaan sellaisena….

 

 

Mitä siis haluamme idässä? Venäjän sotilaallista hajoamista. Bolsevikit saavat sen aikaan paremmin kuin mikään muu puolue, ilman että meidän tarvitsisi maksaa siitä yhtään miestä tai markkaa… Ei meidän tarvitse pyytää heitä tai yhtäkään venäläistä rakastamaan meitä vain sen vuoksi, että puristamme heidän maansa kuivaksi. Tyytykäämme siis Venäjän voimattomuuteen.

 

 

Bolsevikit ovat Venäjän ainoa puolue, joka on konfliktissa enetenten kanssa…. Meidän tehtävämme on kärjistää sitä…. Bolsevikit ovat ainoa Brest-Litovskin kannattaja… me emme tee yhteistyötä heidän kanssaan vaan riistämme heitä. Se on hyvää politiikkaa.”

 

 

von Hintzen idea oli saada Venäjästä irti kaaospolitiikalla se, mitä Ludendorff olisi saanut korkein kustannuksin sotilaallisin keinoin. Ja lopputulos osoitti, ettei Leninin ja Trotskinkaan pelisilmässä ollut vikaa.

 

 

von Hintzen kanta voitti, ja Ludendorff oli vielä muistelmissaan katkera, ettei jatkettu Narvasta ja Viipurista Pietariin. Nyt Venäjän kanssa alettiin neuvotella Brest-Litovskin sopimuksen täydennystä. Se saatiin valmiiksi 27. elokuuta. Samaan aikaan Suomi oli alkanut neuvotella Venäjän kanssa rauhansopimuksesta. J.K. Paasikiven realismi ei vielä ollut terävimmillään, ja hänen hallituksensa vaati Venäjältä Vienan ja Aunuksen Karjalaa sekä Kuolan niemimaata. Tukea odotettiin Saksalta, ja lopulta saatiin tietää syy sen puutteeseen.

 

 

Saksa oli neuvotellut Suomen tietämättä samaan aikaan Venäjän kanssa sopimuksen, jossa se lupasi saada Suomen kolmanneksi yhteistyöhön länsiliittoutuneiden karkottamiseksi Pohjois-Venäjältä ja estää suomalaisten luvattomat rajanylitykset Venäjälle heimosotien nimellä. Länsirintamalla sotaonnen käännös osoittautui kuitenkin lopulliseksi, eikä tätä aseveljeyttä ehditty kokeilla.

 

 

Alkuun pääsi kolmikannan yhteinen miinanraivaustoimikunta, johon myös Suomen merivoimien ensimmäinen komentaja kontra-amiraali Johannes Indrenius kuului. Ajan kuvaan kuului, että samaan aikaan laivaston ensimmäisenä esikuntapäällikkönä aloitti Saksan laivastoasiamies, Suomessa syntynyt komentajakapteeni Alfred Reuter.

 

 

Samalla loppui toinenkin Svinhufvudin ja Paasikiven hanke saada Suomelle sekä kuningas että tuki Saksasta. Tuli kiire alkaa etsiä itsenäisyyden hyväksyntää Englannilta ja Yhdysvalloilta. Ensin Mannerheim pääsi alkuun, mutta hänen halunsa hyökätä Pietariin ei saanut vastakaikua. Muutoksen sai alkuun tasavaltalaisten voitto maaliskuun 1919 eduskuntavaaleissa. Uuden ulkoministeri Rudolf Holstin diplomaattinen akrobatia onnistui huhtikuussa 1919 Pariisin rauhankonferenssissa, mutta vielä silloin Englannin pääministeri Lloyd George vinoili Suomelle sen hyökkäyksistä Englannin joukkoja vastaan pohjoisella Venäjällä. Onneksi sitä ei ehditty yrittää yhdessä Saksan ja Venäjän kanssa.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

100 vuotta sitten 7.8.1918, tasavaltalaiset äänestivät monarkistisen perustuslain yli vaalien.

 

 

Monarkistit eivät antaneet periksi, vaan tänään 100 vuotta sitten eduskunta hyväksyi äänin 58-44 senaatille kehotuksen valmistella kuninkaan vaali vuoden 1772 hallitusmuodon pohjalta. Historian ironiaa on, että se tapahtui juuri Saksan kenraali Ludendorffin sanomana "mustana pävänä", jolloin hänelle selvisi, että sota kääntyy Saksan tappioksi.

 

 

Valtionhoitaja P.E. Svinhufvud läksi Saksaan pyytämään keisari Vilhelm II:n poikaa Suomen kuninkaaksi, mutta 26.8. vastaanotto oli lyhyt ja tyly. Keisarilla oli muuta mietittävää, ja hän on kyllä mielessään ihmetellyt, miten suomalaiset ovat pudonneet kärryiltä. Samaan aikaan kävi myös selväksi, että Saksa oli Suomen selän takana neuvotellut Venäjän kanssa Brest-Litovskin sopimuksen täydennyksen, joka velvoitti Suomen yhteistyöhön Saksan ja Venäjän kanssa länsiliittoutuneita vastaan.

 

 

Suomessa monarkistit yrittivät vielä kerran monarkistista perustuslakia, mutta silloinkin Santeri Alkion johtamat tsavaltalaiset torjuivat kiireelliseksi julistamisen yhdellä äänellä. Sen jälkeen Hessenin Fredrik Kaarle valittiin 9.10. Suomen kuninkaaksi vuoden 1772 perustuslain nojalla, vaikka siinä vaiheessa Saksan tappio oli jo selvä.

 

 

Länsirintama vyöryi Saksan suuntaan ja Vilhelm II luopui kruunusta 9.11. Kaksi päivää myöhemmin solmittiin maailmansodan aselepo Saksan tappioksi. Suomi oli poliittisessa umpikujassa. Se alkoi aueta vasta kun tasavaltalaiset voittivat maalaisliiton suurvoittoon päätyneet eduskuntavaalit 1.-3.3. 1919. Silloin sodan voittaneet demokraattiset länsivallat luottivat, että Suomikin on demokraattinen valtio.

 

 

 

Joulukuun lopulla 1917 Wäinö Wuolijoki lähti matkalle Saksaan ja Ruotsiin antaakseen siellä sosialisteille tietoa Suomesta ja saadakseen sieltä tietoa kotimaahan. Hän tapasi Saksassa jopa Karl Kautskyn, joka ei ujostellut lähettää Suomeen terveisiä. Hän ei ehtinyt julkaista matkakertomustaan ennen Suomen vallankumousta. Sosialidemokraatin 1. näytenumero ilmestyi jo 6. toukokuuta 1918. Siinä Wuolijoki kertoi kokemastaan ja kuulemastaan. Seuraavassa teksti kokonaisuudessaan.