Dramaattinen kesä 1919

 

 

 

 

 

 

 

 

Tänään 100 vuotta sitten klo 16 alkaneessa istunnossa valtionhoitaja Mannerheim vahvisti eduskunnan 21. kesäkuuta hyväksymän hallitusmuodon. Se oli suomalaisen kansanvallan voiton päivä, ja sitä kannattaa liputtaa. Mutta loppuhetkiin asti se ei ollut itsestäänselvyys.

 

 

K.J. Ståhlbergin perustuslakikomitea oli saanut työnsä valmiiksi jo lokakuussa 1917. Se esitti säädettäväksi kaksi lakia. Ensimmäinen laki oli autonomisen Suomen hallitusmuoto. Toinen laki koski Suomen ja Venäjän suhdetta, ja sen mukaan ulkopolitiikka ja sotilasasiat jäivät Venäjän hallitukselle. Valtiosihteeri Carl Enckell esitteli nämä lait Venäjän väliaikaiselle hallitukselle 5. marraskuuta 1917, mutta kaksi päivää myöhemmin alkoi Venäjän vallankumous.

 

 

Joulukuun 4. päivänä 1917 Svinhufvudin senaatti antoi eduskunnalle tiedoksi itsenäisyysjulistuksen ja esityksen tasavaltaiseksi hallitusmuodoksi. Se oli varsin lähellä Venäjän hallitukselle kuukautta aikaisemmin esiteltyä sillä erotuksella, että siihen oli lisätty Suomen presidentin tehtäviin myös ulkopolitiikka ja sotaväen päällikkyys. Koko paketti puolestaan oli varsin lähellä sitä hallitusmuotoa, joka lopulta vahvistettiin tänään sata vuotta sitten.

 

 

Eduskunta alkoi käsitellä Svinhufvudin senaatin esitystä pykälä pykälältä ja sai ensimmäisen lukemisen valmiiksi 25. tammikuuta 1918. Sosialidemokraattien ja maalaisliiton voimin hallitusmuoto kehittyi tuolloin eduskuntaa korostavaan suuntaan. Siinä välissä vahvistettiin 21. joulukuuta edellisenä kesänä hyväksytty valtiopäiväjärjestyksen parlamentaarisuuden lisäys, joka oli jäänyt valtalakikiistan jalkoihin. Valtiopäiväjärjestyksen uudet pykälät Svinhufvudin senaatti julkaisi 31. joulukuuta 1917.

 

 

Tammikuun lopulla 1918 Säätytalolla oli varsin erikoinen tilanne. Perustuslakivaliokunnan huoneessa sorvattiin K.J. Ståhlbergin johdolla tasavaltaisen hallitusmuodon pykäliä eduskuntaa korostavaan suuntaan. O.V. Kuusisen ja Kullervo Manner olivat perustuslakivaliokunnan jäseniä, mutta samaan aikaan heidän johdollaan SDP:n ryhmähuoneessa sorvattiin puolueneuvoston päätöstä vallankumouksesta, minkä puoluetoimikunta tekikin 26. tammikuuta.

 

 

Vallankumouksen tultua torjutuksi Mannerheimin johtaman demokraattisen hallituksen armeijan voimin 1918 eduskunnan perustuslakivaliokunta jatkoi Svinhufvudin senaatin hallitusmuotoesityksen käsittelyä. Mutta nyt Kokoomuksen Lauri Ingman esitti monarkistista hallitusmuotoa. J.K. Paasikiven hallitus antoi siitä sitten esityksensä kesäkuussa perustellen ulkopoliittisilla näkökohdilla eli Saksan tuella. Seurasi vimmattu taistelu, jossa vastakkain olivat nämä monarkistit ja tasavaltalaiset kärjessään K.J. Ståhlbreg ja Santeri Alkio.

 

 

Viimein 8. lokakuuta monarkistinen hallitusmuoto siirtyi yli vaalien maalaisliiton puoluekokouksen ja yhden äänen voimin. Seuraavana päivänä tynkäeduskunnan enemmistö valitsi vuoden 1772 hallitusmuodon perusteella Suomen kuninkaaksi Hessenin prinssi Fredrik Kaarlen tilanteessa, jossa Saksa oli tosiasiassa hävinnyt sodan. Saksan tappio realisoitui maailmansodan aselevossa 11. marraskuuta. Svinhufvud ja Paasikivi erosivat ja Mannerheim valittiin joulukuussa valtionhoitajaksi. Maaliskuun alussa 1919 pidettiin eduskuntavaalit, joissa tasavaltalainen maalaisliitto sai suuren voiton ja Väinö Tannerin demokraattien johtoon siirtynyt SDP hyvän torjuntavoiton.

 

 

Kaarlo Casternin johtaman Maalaisliiton ja Edistyksen hallitus valmisteli tasavaltalaisen hallitusmuodon eduskuntavaltaiselta pohjalta, mitä eduskunnan käsittely vielä aluksi korosti. Se ei sopinut monarkisteille eikä Mannerheimille, ja  presidentin asemaa vahvistavien sovittelujen jälkeen eduskunnan lopullinen päätös hallitusmuodosta saatiin valmiiksi 21. kesäkuuta 1919. Mutta jälleen edessä oli vielä ongelma. Valtionhoitaja Mannerheimin vahvistusta perustuslaille saatiin odottaa kuukausi, koska hänellä oli muuta mielessä.

 

 

Suomessa käytiin kesän 1919 aikana kulissien takana luja kamppailu toisaalta keskenään liittoutuneiden vanhojen venäjälojalistien ja suursuomiaktivistien sekä toisaalta suomalaisen puolueen perillisten välillä.

 

 

Toisella puolella Mannerheimin lähipiiri ja – Jörn Donnerin isän – Kai Donnerin johtamat suursuomi- ja heimoaatteen oikeistoaktivistit valmistelivat hyökkäystä Pietariin Venäjän vanhan vallan palauttamiseksi – ja päätöksen tekemistä hyökkäyksestä Suomen vanhojen perustuslakien sekä vallankaappauksen avulla. Siinä heillä olivat tukena Venäjän valkoiset ja Englannin sotaministeri Winston Churchill.

 

 

Lopulta voittivat nuorsuomalaiset tasavaltalaiset ja vanhasuomalaiset realistit. Heitä olivat aluksi Kaarlo Castrénin hallituksen edistyksen Rudolf Holsti ja maalaisliiton Santeri Alkio, jotka hallituksessa torjuivat hyökkäyssuunnitelmat. Lopussa kokoomuksen Lauri Ingman sekä J.K. Paasikivi ratkaisivat ilmoittamalla Mannerheimille, etteivät he hyväksy hyökkäystä ja ettei Kokoomus osallistu kaappaushallitukseen. Mannerheim taas katsoi, ettei kaappausta voi tehdä ilman jonkinlaista poliittista tukea, ja hän allekirjoitti hallitusmuodon kaksi tunti myöhemmin. Voittajien tukena oli ryhmä englantilaisia ulkoministeriön virkamiehiä johdossaan suurlähettiläs Esmé Howard sekä liittoutuneiden Itämeren edustaja, entinen maailmansodan Englannin viidennen armeijan komentaja kenraali Hubert de la Poer Gough.

 

 

Palaan tähänkin historiaan peiteltyyn draamaan tarkemmin 5. syyskuuta julkaistavassa kirjassa ”Nuori Suomi sodan ja rauhan Euroopassa 1918-1922”.

 

--------------------- 

 

Kuvassa valtionhoitaja Mannerheim vahvistaa hallitusmuodon 17.7.1919. Toinen oikealta Santeri Alkio ja kolmas Rudolf Holsti.

 

 

Eino Leinon päivä oli eilen. Katselin, mitä hän mahtoi pohtia 100 vuotta sitten. Kevät 1918 oli oli ollut pelkäämistä Helsingissä, ja se näkyi sitten ensimmäisistä runoissa. Seuraavan vuonna kaksi kokoelmaa, Mitkä olivat tunnelmat? Olisiko niiden ydin tässä Sankarilaulussa?

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Tänään 100 vuotta sitten Santeri Alkion päiväkirjaan tuli yksi sen dramaattisimmista ja ratkaisevimmista merkinnöistä.

 

 

”Hämmästyttävä paljastus. Mannerheim ja Judenitš solmineet sotaliiton. Tänään kertoi Holsti minulle salaisesti, että englantilainen kenraali Goff [Gough] oli hänelle ilmoittanut, että Mannerheim on solminut Judenitšin kanssa sotaliiton, joka sitten on alistettu Englannin hyväksyttäväksi! Holsti sanoi Goffille: No, oletteko hyväksyneet? Suomen hallitus ei koskaan sellaista hyväksynyt. Goff siunaamaan. H. selittää: Valtionhoitaja ei sellaista sopimusta koskaan voi tehdä ilman hallituksen suostumusta. Nyt lie Goff sähköttänyt asiasta Englantiin.

 

 

Huomenna kokoontuu valiokunta käsittelemään kysymystä taas neuvotteluista noiden ryssien kanssa. Nyt tiedän mitä teen. Se on lopetettava – siksi kunnes presidentti on valittu. Hyvä jumala! Kiitos Sinulle siitä, että annoit minun vaistota jotakin, jolla olen jyrkästi vastustanut Pietariin hyökkäystä ja neuvotteluja venäläisten kanssa. Mutta nyt tajuan, että Kailan sähkösanoman suojeluskuntien esikunnille on ollut, kuten olen aavistanut, ensin säkissä ja tullut sieltä pussiin. Se on ollut kotoisin Ingnatius-Mannerheimista.

 

 

Nyt pelkään, että tämä joukko provoseeraa levottomuuksia ennen kuin presidentin vaali tulee tapahtumaan, saadakseen sitten Mannerheimin valtaan. Niillä on aikomus tehdä vallankaappaus! Silmät auki ja taisteluun Suomen puolesta!”

 

 

Samana päivänä 1. heinäkuuta Alkio sai Eero Erkolta myönteisen vastauksen kysymykseensä suostuuko K. J. Ståhlberg presidenttiehdokkaaksi, ja hän puolestaan vastasi, että ”…silloinhan asia on selvä. Meidän ryhmä valitsee häntä."

 

 

Valtioneuvostossa käytiin kamppailu hyökkäyksestä Pietariin, ja siinä Santeri Alkio, Eero Erkko ja Kaarlo Castrén pääsivät voitolle. Puolustusministeri Walden ilmoitti eroavansa, mutta kaikkien ministereiden monien vetoomusten jälkeen pääministeri Castrén totesi asian tulleen selvitetyksi 3. heinäkuuta.

 

 

Mutta tilanne oli kuitenkin kaikkea muuta kuin selvä.

 

-----------------------

 

Lisää tästä historiallisesta kesästä: "Nuori Suomi sodan ja rauhan Euroopassa 1918-1922"

.
.

Kuvassa 

 

Etualalla Saksan edustajat kulkulaitosministeri Johannes Bell ja ulkoministeri Hermann Müller allekirjoittavat Versailles’n rauhansopimuksen.

 

Istumassa vasemmalta kenraali Tasker Bliss, presidentti Wilsonin avustaja eversti E.M. House, Henry White, Yhdysvaltojen ulkoministeri Robert Lansing, Yhdysvaltojen presidentti Woodrow Wilson, Ranskan pääministeri Georges Clemenceau, Engalannnin pääministeri Lloyd George sekä Englannin (Lord Privy Seal) Bonar Law ja Englannin ulkoministeri Arthur Balfour.

 

 

Katkelma kirjasta ”Nuori Suomi sodan ja rauhan Euroopassa 1918-1922” (Otava). Ilmestyy 5. päivänä syyskuuta.

 

 

 

 

"Saksan lehdistö, sotilasjohto kärjessään marsalkka Hindenburg sekä Versailles’ssa ollut valtuuskunta vastustivat Versailles’n rauhansopimuksen hyväksymistä. Saksassa laajemminkin ja myös ulkoministeriössä oli odotettu presidentti Wilsonin lopulta joustavan. Kun näin ei käynyt, asenteet länsivaltoihin jyrkkenivät entisestään....

 

 

Ranskassa marsalkka Foch määräsi vielä koossa olleet divisioonat valmistautumaan hyökkäämään, ja Englannin laivasto sai käskyn valmistella saarron aloittamista uudelleen. Saksan sosiaalidemokraatti Philipp Scheidemannin hallitus erosi 20. kesäkuuta, mutta presidentti Ebert suostui pysymään paikallaan. Englanti oli takavarikoinut suuren osan Saksan laivastoa, mutta niissä oli vielä saksalainen miehistö. Kesäkuun 21. päivänä se upotti laivansa. Ebert nimitti uuden sosiaalidemokraatti Gustav Bauerin hallituksen 22. pävänä. Sillekin päätös oli tuskaa täynnä, kuten myös ratkaisu, kuka menee Versailles’hin. Matkalle uhrautuivat uusi ulkoministeri Hermann Müller ja kulkulaitosministeri Johannes Bell.

 

 

Kesäkuun 23. päivänä neljän neuvosto istui ja jännitti Pariisissa. Klo 5.40 se sai ehdot hyväksyvän nootin Berliinistä. Presidentti Wilson hymyili omalla tyylillään ja pääministeri Clemenceau omallaan. Pariisissa olleen sotaväen osastot saivat käskyn ampua ilmaan. Kaikki tiesivät, mitä se merkitsi.

 

 

Clemenceaun symbolistinen tyyli piti jälleen. Allekirjoituspaikaksi päätettiin Versailles’n peilisali 28. kesäkuuta, jolloin oli kulunut viisi vuotta Sarajevon laukauksista. Samalla allekirjoitettiin erikseen sopimus Englannin ja Yhdysvaltojen turvatakuista Ranskalle sekä sopimus Puolasta. Marsalkka Foch ei suostunut tulemaan täpötäyteen saliin vaan meni Reinin armeijan päämajaan ja murisi lähimmilleen, että ”Vilhelm II hävisi sodan ja Clemenceau rauhan”.

 

 

Kesäkuun 28. päivänä klo 15.00 kaikki oli valmista. Sopimusteksti oli Verailles’n peilisalissa avoimena Ludvig XV:n pöydällä. Vahtimestarit kuuluttivat, hiljaisuus. Clemenceau korotti äänensä: ”Tuokaa saksalaiset sisään”. Ovet avattiin, liittoutuneiden sotilasyksikkö toi perässään pitkin käytävää vakavat Hermann Müllerin ja H. M. Bellin. Clemenceau sanoi muutamia lauseita. Saksalaiset ottivat taskuistaan omat kynänsä ja allekirjoittivat tyynen näköisenä käsi hieman vapisten. Tykit Verasilles’n alueella alkoivat ampua ja sen kuultuaan muutkin tykit ympäri Ranskaa. Sen jälkeen kaikki Pariisin rauhankonferenssin osanottajat allekirjoittivat sopimuksen.

 

 

Ranska riemuitsi. Saksa kuohui katkerasti. Englannissa pohdittiin, menikö tämä aivan kohdalleen. Yhdysvaltojen kongressissa koottiin rintamaa sopimusta tai ehkä paremminkin presidenttiä vastaan.

 

 

Saksa menetti 13 prosenttia maapinta-alastaan, vuonna 1871 valtaamansa Elsass-Lothringenin, Puolan jakojen ja Wienin kongressin tuomat puolalaiset alueet sekä Itä-Preussista Puolan käytävän eli meriyhteyden Puolalle. Saksan siirtomaat jaettiin Englannille, Ranskalle ja Japanille. Saarin alueen hiilen tuotannon arvo kuului 15 vuotta Ranskalle ja hallinto Kansainliitolle. Saksan armeijalle asetettiin tiukat rajat. Saksan korvauksiksi määrättiin lopulta 132 miljardia kultamarkkaa. Petos- ja puukotusteoria saivat Saksassa lisää kannatusta.

 

 

Monet sodan ja rauhan tutkijat ovat myös todenneet, että itse sodassa Saksan aineelliset tappiot olivat vähäisiä verrattuna sen aiheuttamiin menetyksiin Ranskassa tai sen suunnittelemiin voittoihin. Saksan teollisuus oli säilynyt lähes koskemattomana, kun taas Ranskan teollinen pohjoisosa oli paljolti tuhoutunut. Paradoksaalisesti Saksaa rangaistiin, mutta Ranska päätyi Versailles’n rauhassa geopoliittisesti huonompaan tilanteeseen kuin ennen sotaa. Ennen sotaa entente-valtiot ja erityisesti Venäjä Saksan selustassa olivat muodostaneet Saksaa tasapainottavan kokonaisuuden. Juuri se oli jakanut Saksan voimat kahteen osaan ja estänyt sen voiton länsirintamalla. Tämän paketin Ranska oli hyväksynyt saatuaan lupauksen Yhdysvaltojen ja Englannin turvatakuista Saksaa vastaan, mutta lopulta sen tyrmäsi Yhdysvaltojen senaatti.

 

 

Pariisin rauhanneuvotteluissa jokainen voittajavalta toimi järkevästi omien tavoitteidensa hyväksi, mutta toisin kuin Wienin kongressissa ilman yhteistä käsitystä rauhan hyväksyttävyyden ja geopolitiikan perusteista. Nyt Ranska jäi ensiriemun jälkeen pelkäämään turvallisuutensa puolesta. Saksa jäi katkeraksi ja saksalaiset jaetuiksi moneen osaan. Englanti jäi epäröimään, olisiko Saksaa sittenkin pitänyt kohdella paremmin. Yhdysvallat vetäytyi sopimuksesta, jonka kestävyys perustui sen sitoutumiseen. Saksan rinnalla toinen ajan suurvalta, Venäjä syrjäytettiin kokonaan Euroopan järjestyksestä.

 

 

Kaksikymmentäseitsemän vuotta myöhemmin oltiin jälleen Pariisissa."