Dramaattiset vuodet

 

Sisäministeri Heikki Ritavuori murhattiin helmikuun 14. päivänä 1922, ja sillä oli ajan poliittinen tausta.

 

 

 

Tie Nervanderinkadulle

 

Kesän 1921 suojeluskuntaselkkaus oli päättynyt maan demokraattisen hallituksen voittoon, ja sen johto oli varmisettu suojeluskuntajärjestössä. Edistyksen sisäministeri Heikki Ritavuorella oli ollut siinä osansa, ja se oli lisännyt entuudestaan äärioikeiston kaunaa häntä kohtaan.

 

 

Tarton rauha oli allekirjoitettu 14. lokakuuta 1920, ja se oli vahvistanut Suomen ja Venäjän välisen rajan. Eduskunta oli ratifioinut rauhansopimuksen 1. joulukuuta äänin 163–27, mutta vähemmistöön jääneet olivat leimanneet sen "häpeärauhaksi". Loka-marraskuun vaihteessa 1921 Vienan Karjalassa alkoi uusi kansannousu, joka käytti aluksi aikaisemmista heimosotien vaiheista jääneitä ja jätettyjä aseita. Sen alkumenestys sai aikaan jälleen sekä tukea että innostusta myös Suomessa.

 

 

Aikaisempien heimosotien hyökkäysten aktivistit mm. Elmo Kaila, Kai Donner ja Paavo Talvela organisoivat komitean antamaan Neuvostohallitusta vastaan kapinaan nousseille aseita, elintarvikkeita ja noin 500 vapaaehtoista. Suomen valtio ei antanut virallisesti tukea, mutta erimielisessä poliittisessa johdossa tiedettiin hyvin missä mentiin.

 

 

Joulukuun 5. päivänä 1921 Venäjä vaati jyrkässä sävyssä Suomea noudattamaan Tarton rauhaa, estämään värväys, pitämään huoli rajoistaan ja estämään tuki sen yli. Tilanne kiristyi, ja presidentti Ståhlberg kutsui joulupäiväksi ylimmän poliittisen ja sotilasjohdon neuvotteluun. Linjaksi kiteytyi, että Suomi on puolueeton itse kapinan suhteen ja pitää tiukasti kiinni kiellosta viedä rajan yli joukkoja, aseita ja muita sotatarvikkeita. Lisäksi rajan yli tulevat tai sinne pyrkivät riisutaan aseista ja palautetaan kotiseuduilleen. Presidentti antoi asiasta käskyt armeijalle ja sisäministeri Ritavuori maaherroille ja rajavartiostolle. Seurauksena oli heimoaktivistien katkera reaktio.

 

 

Sosiaalidemokraatit tekivät asiasta välikysymyksen, ja hallitus vastasi siihen linjansa mukaisesti 30. joulukuuta. Suurin keskustelu oli kuitenkin vasta edessä. Oikeiston ja erityisesti radikalisoituvien oikeistoaktivistien silmissä keskustalaisen edistyksen sisäministeri Heikki Ritavuoren syntitaakka oli jo valmiiksi suuri.

 

 

Vuoden 1918 haavojen parantamiseksi Ritavuori oli toiminut jäljellä olleiden punavankien vapauttamiseksi, ollut oikeudenkäyneissä useiden merkittävien punaisten kuten hänen toimistossaan olleen Sulo Vuolijoen asianajajana, tarttunut kiinni Suojeluskuntien liiton toimintaan ja ollut näkyvä tasavaltalaisten johtaja suojeluskuntaselkkauksen aikana. Muut ministerit eivät juuri ehtineet kiireiltään julkisuudessa tukemaan Ritavuorta, joka antoi kasvot hallituksen ja aktivistipiirien uudelle selkkaukselle.

 

 

Vuoden 1922 alussa alkoi ”punikkisisäministerin” Ritavuoren tykitys koko oikeiston ja RKP:n lehdistön voimin. Hufvudstadsbladet toimi maalittajana: ”Käsivarret kiedottuna herra Ritavuoren kaulan ympäri kulkevat keskusta ja sosialidemokraatit lupaavaa, vaaleanpunaista aamuruskoa kohti… ”

 

 

Moskovasta katsoen Venäjän muut suuremmat raja-alueiden ongelmat oli selvitetty, eikä sille tuottanut vaikeuksia keskittää Itä-Karjalan alueelle riittävästi sotavoimia etenemään Muurmannin radalta Suomen rajan tuntumaan lopettamaan sekä kansannousu että suomalaisten tulo rajan yli. Leninin ja Trotskin puheissa vakuutettiin rauhan tahtoa, mutta myös sitä, että muitakin vaihtoehtoja on käytettävissä.

 

 

SKP:n sotilaslinja oli kuljettanut aseita Pohjois-Suomeen, ja siellä oli myös vastaanottavaisia tovereita. Itä-Karjan kansannousu ja suomalaisten aktivistien liittyminen siihen näyttivät tarjoavan sille tilaisuuden toimintaan. Eino Rahjan luottomies Jahvetti Moilanen hiihti joukkonsa kanssa Savukoskelle Värrön tukkityömaalle nostattamaan ”Pohjolan punaista sissipataljoonaa”, johon lopulta liittyi noin 250 miestä. Nimensä kapina sai läskilaatikosta, jonka päällä Jahvetti Moilanen julisti vallankumouksen alkaneeksi 2. helmikuuta.

 

 

Läskikapina sai Suomessa laajaa huomiota, ja myös Moskovassa. Englanti oli kutsunut Neuvosto-Venäjän Genovan konferenssiin ja sen salainen yhteistyö Saksan kanssa oli alullaan. Nyt ei tarvittu uusia kansainvälisiä selkkauksia, ja ulkoministeri Tšitšerin puuttui peliin. Ja kun pohjoisessa suomalaiset toveritkaan eivät laajemmin innostuneet, Moilasen joukko vetäytyi rajan taakse viikkoa myöhemmin.

 

 

Kotimaahan jääneet ja palanneet kommunistit halusivat tukea tovereita rajan takana ja kutsuivat tammikuun puolivälissä Helsingin työväentalolle kokouksen vastustamaan ”suomalaisten lahtarien ja verikoirain” sotaa ja kutsumaan ”taisteluun Neuvosto-Venäjän puolustamiseksi”.

 

 

Kun kokouksen lämpötila kuumeni, paikalla ollut poliisikomisario päätti keskeyttää sen. Lehdistössä käytiin kiivasta keskustelua, ja lopulta sisäministeri Ritavuori määräsi kommunistijohtajia pidätettäväksi sekä syytettäväksi maanpetoksesta. Nyt alkoi Ritavuoren tykitys myös vasemmalta. Siihen kietoutui myös oikeiston lehdistöä ruokkinut Suomen Työmies –lehden valeuutinen Ritavuoren kommunisteille antamasta neuvosta, miten lakia voidaan kiertää tällaisissa tapauksissa.

 

 

Pahaksi onneksi samaan aikaan oli alkamassa myös Ritavuoren hanke uudistaa Etsivä Keskuspoliisi. Se oli aikaisemmin toiminut armeijan yleisesikunnan kolmantena osastona, ja sisäministeriöön siirron yhteydessä tunnetuimmat oikeistoaktivistit oli saatu sieltä ulos. Etsivä Keskuspoliisi liittyi kuitenkin miehitykseltään yhä aktivistien verkostoihin, ja Ritavuoren mielestä senkin johto tuli saada myös tosiasiallisesti tasavallan laillisen johdon alaiseksi, kuten suojeluskunnatkin. Asiaa valmistelevan komitean nimittämisen jälkeen aktivistien vaikutuspiirissä ollut lehdistö löysi vielä lisää kierroksia.

 

 

Helmikuun 14. päivä

 

Helmikuun 14. päivään mennessä Ritavuorta vastaan hyökännyt lehdistö ja häntä puolustanut keskustan lehdistö olivat tyhjentäneet suomen kielen sanavarastonsa ja ”Pariisin katujen” ratkaisun vaatimuksia alkoi tulla lehtien palstoille. Tuona päivänä sisäministeri Ritavuori ajoi valtioneuvostosta raitiovaunulla Kansallismuseon pysäkille ja käveli sieltä kotiinsa Nervanderinkatu 11:een.

 

 

Samalla raitiovaunulla tuli Uuden Suomen päätoimittaja Ernst Nevanlinna tapaamaan Lauri Ingmannia, joka asui samassa rapussa kuin Ritavuori. He kävelivät peräkkäin muutamien kymmenien metrien etäisyydellä toisitaan, ja heidän välissään käveli Ernst Robert Tandefelt, jonka Helsingin Sanomat seuravana aamuna kertoi olevan ”liikemies ja poliittinen kiihkoilija”. Samaan aikaan Nervanderinkdulle tuli kaupungilta kävellen myös valtiovarainministeri Risto Rytin puoliso Gerda Ryti. Ritavuoren tarttuessa ulko-oven kahvaan Tandefelt otti palttoonsa taskusta pistoolin ja ampui kolme laukausta sisäministerin selkään.

 

 

”Ottakaa roisto kiinni”, huusi Nevanlinna ja teki sen itse yhdessä ohikulkijan kanssa. Sen jälkeen hän meni kertomaan tapahtuneesta Lauri Ingmanille, joka soitti presidentti Ståhlbergille. Gerda Ryti nousi talon neljänteen kerrokseen kertomaan rouva Katri Ritavuorelle, joka kiiruhti Kirurgiseen sairaalaan, mihin puoliso oli tuotu kuolleena.

 

 

Santeri Alkio merkitsi päiväkirjaansa. ”Koputetan. Vaimoni avaa. Sisään tulee Kallio ja Niukkanen hyvin huolestuneen näköisinä. Hyppään ylös ja virkan: ’Siinäpä tulee mieluisia vieraita!’ Kallio vastaa: ’Kuuluu vakavia asioita.’ ’Joko rajalla ammutaan? ’ ’Lähempänä, Ritvuori on ammuttu.’ Mykistyin. Painumme alas. ’Onko hän kuollut?’ kysyn. ’On.’ Ja sitten hän kertoo tapausten kulun… Tähän on siis tultu!... Soitan pääministerille ryhmän osanoton… Kehotan pääministeriä kiinnittämään huomiota erittäin Holstin vartioimiseen. Sanoi sen tehdyn."

 

 

Jälkikaikuja

 

Ritavuoren murhan jälkeen maassa kuohui. Lehdistö oli laidasta laitaan kauhistunut. Keskustan ja vasemmiston lehdet muistuttivat oikeiston lehdistöä vihapuheen hillitsemisestä. Tandefelt perusteli, että Ritavuorta voidaan ”pitää hengenvaarallisena henkilönä maan turvallisuudelle, jopa vaarallisempana kuin kommunistit.” Varsin puutteellisen poliisitutkinnan jälkeen korkein oikeus katsoi 6. kesäkuuta 1923 ”tulleen selvitetyksi, että rikosta tehdessään Tandefelt ei ollut syyntakeeton mutta kuitenkin täyttä ymmärrystä vailla.” Tuomio oli 12 vuotta kuritushuonetta.

 

 

Itse tekijästä ei ollut epäselvyyttä, mutta hänen taustojaan selviteltiin niukoin tuloksin vuoteen 1930 asti, jolloin oikeuskansleri Albert von Hellens lopetti tutkimukset. Ne olivat lähteneet uudelleen liikkeelle, kun Tandefelt marraskuussa 1927 nimesi taustahenkilöikseen tunnetun aktivistin apteekkari Oskar Janssonin sekä kesän 1921 suojeluskuntaselkkauksen aloittaeen kenraalimajuri Paul von Gerichin, jotka kiistivät väitteen. Useat johtolangat viittasivat aktivistien suuntaan, mutta tuolloisessa tilanteessa ei saatu suoritettua poliisitutkintaa oikeusvaltion edellyttämällä tavalla. Talven 1922 draama ei kuitenkaan loppunut helmikuun 14. päivään.

 

 

Itärajan takaa palasi noin 500 suomalaista vapaaehtoista ja useita tuhansia apua tarvitsevia pakolaisia. ”Monipäiväisen taistelun jälkeen, missä vihollinen kerran toisensa jälkeen lyötiin verissä päin takaisin, karjalaiset peräytyivät helmikuun 16. p:nä Suomen puolelle. Viimeinen kappale Karjalaa oli menetetty”, kertoi Akateemisen Karjala Seuran vuosikirja AKS:n tie vuonna 1937. Se jatkaa, että kolme palannutta opiskelijaa kokoontui 22. helmikuuta Karjalaiseen osakuntaan pohtimaan tulevaisuutta ja pakolaisten auttamista. Tämä nimettiin jatkossa Akateemisen Karjala Seuran perustamispäiväksi.

 

 

Seuraavat AKS:n perustamiskokoukset pidettiin maaliskuun 5. ja 9. päivä. Toiminta alkoi ja laajeni aluksi erityisesti avustustoimintana ja ilman erityistä ideologista sisältöä. Mutta apua pyydettiin myös Elmo Kailalta, jolla olikin vastaus valmiina. Hän oli jo jonkin aikaa kehitellyt ajatusta sekä nuorison kokoamisesta ”toimimaan Karjalan puolesta” että ryssävihasta kansaa kokoavana voimana. Hän kutsui maaliskuussa koolle Ostrobotnian talolle jääkäriliikkeen perustamispaikkana olleeseen Kassahuoneeseen muutamia ”rohkeita ja pelkäämättömiä miehiä”. Kailan puheen huima tarina maailmanhistoriasta todisteli, että sen kantavana voimana on ”Pyhä viha – pelastuksen ja elämän evankeliumi!”

 

 

Puheen jälkeen Kaila pyysi kaikkia nostamaan oikean käden vala-asentoon ja lausumaan valan, jossa he ”vannoutuivat kaiken sen nimessä, mikä heille oli pyhää ja kallista, nimenomaan Jumalan, isänmaan ja kodin nimessä, vihaamaan ryssää…” Sen jälkeen päätettiin perustaa Vihan Veljet, joka jatkossa toimi AKS:n sisäisenä salaseurana ja sen ydinjoukkona. Kaila valittiin AKS:n puheenjohtajaksi vuotta myöhemin, ja hän antoi ja vahvisti sille osaltaan aatteellista sisältöä.

 

 

Suomen sisäinen tilanne kuitenkin rauhoittui lähes kymmeneksi vuodeksi. Vasemmalla SDP:n vuoden 1919 puoluekokouksessa Väinö Tanner oli voittanut kommunisteja myötäilleen puolueen vasemmiston. Kesän 1921 suojeluskuntaselkkauksessa demokraattinen keskusta ja oikeisto olivat syrjäyttäneet aktivistioikeiston suojeluskuntajärjestön johdosta. Myöhemmin keväällä 1922 Venäjän ja Saksan Rapallon sopimus rauhoitti Itämeren aluetta ja se alkoi kääntää Suomen reunavaltiopolitiikkaa puolueettomuuteen ja pohjoismaiseen suuntaukseen. Kommunistit ja SDP:stä erotetut vasemmistososialistit saivat osissa maata jatkuvasti laajaa kannatusta ja esiintyivät varsin provosoivasti, mutta Suomen ulkoinen ympäristö ei vähään aikaan antanut virikkeitä oikeistoradikalismille. 

 

 

Vasta vajaat kymmenen vuotta myöhemmin äärioikeisto nousi jälleen ja päätyi sitten Mäntsälän kapinaan talvella 1932. Mutta siihen mennessä laajan kansan enemmistön maltillinen vasemmisto, keskusta ja oikeisto olivat jo ehtineet vakiinnuttaa asemansa, ja se torjui Saksassa nousunsa alkaneen äärioikeiston suomalaisen muodon eli Lapuan liikkeen yrityksen.

 

------------------

 

Lähde: Nuori Suomi sodan ja rauhan Euroopassa 1918-1922, Otava 2019 

 

 

 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
Lokakuun 10.-20. päivinä 1921 pidettiin Ahvenanmaan neutraliteettikonferenssi, joka päätti kamppailun kuuluuko Ahvenanmaa Suomeen vai Ruotsiin. Sen satavuotispäivän muistaminen päättää myös enintään puolitotuuksien merkeissä kulkeneen Suomen itsenäistymisen vaiheiden virallisen muistamisen.
 
 
 
Ruotsi yritti heti Suomen itsenäistymisen jälkeen saada Ahvenanmaan itselleen, Mannerheim ensin ylipäällikkönä ja sitten valtionhoitajana torjui sen. Saksan hävittyä Ruotsi jatkoi yritystään ja yritti kytkeä sen Suomen tunnustamisen ehtoihin ja Pariisin rauhankonferenssiin, joka kuitenkin katsoi, ettei sen tehtävä ole käsitellä kahden sodan ulkopuolella olleen maan kiistaa.
 
 
 
Englannin hallitus kiinnitti sitten kesäkuussa 1920 Kansainliiton neuvoston huomiota vielä Ruotsin ja separatistien avoimna pitämään Ahvenanmaan kysymykseen, joka on ”omiaan häiritsemään kansojen välistä hyvää yhteisymmärrystä”.
 
 
 
Englannin aloitteen perusteella asetettiin 18. syyskuuta 1920 lakimieskomitea, jonka mietinnön perusteella Kansainliiton neuvosto puolestaan asetti kolmihenkisen ”selostajien” komitean. Sen tehtävänä oli perinpohjainen tutkimus, joka voitaisi ottaa Ahvenanmaan kysymyksen käsittelyn pohjaksi Kansainliiton neuvostossa.
 
 
 
Suomen edustaja Carl Enckell sai 11. toukokuuta 1921 virallisesti raportin, jota Ranskaa neuvostossa edustanut senaatin puheenjohtaja Leon Burgeois luonnehti Suomen täydelliseksi voitoksi.
 
 
 
Ahvenanmaan kysymys meni Kansainliiton neuvoston käsittelyyn 20. kesäkuuta. Ranskan ja Englannin edustajat sopivat keskenään ehdottaa Suomelle ja muille Kansainliiton jäsenille, että ”1) Suomen suvereniteetti Ahvenanmaalla tunnustetaan, 2) Suomi täydentää autonomialakia muutamin sopivin määräyksin ja 3) Suomi suostuu saariryhmän neutralisointiin.” Ja Suomi suostui.
 
 
 
Ruotsin edustajien ilmeisen kovin ottein ja kömpelösti ahvenanmaalaisten kapinalla uhkaileva vaatimus saada Ahvenanmaa jatkui vielä 27. kesäkuuta asti, mutta silloin Kansainliiton päätti lopullisesti, että Ahvenanmaa kuuluu Suomeen. Sen jälkeen pidettiin vielä Ahvenanmaan neutraliteettikonferenssi 10. –20. lokakuuta 1921.
 
 
 
Lopputuloksesta eli Akvenanmaan pitämiselle osana Suomen valtiota lankeaa suurin kiitos koko prosessin hoitaneille Mannerheimille ja taidokkaasti Ruotsin kanssa miekkailleelle Carl Enckellille sekä häntä avustaneelle Gustaf Idmanille - ja ennen kaikkea Englanille ja Ranskalle.
 
 
 
Vuosien 1917-1919 virallinen muistaminen meni poliitisesti vääristeltynä rankasti metsään. Myöskäänn Ahvenanmaan Suomella säilymisen osalta ei ole muistettu sen vaiheita eikä kotimaisia ja ulkomaisia hoitajia, mutta kyllä separatisteja neutraliteetin ollessa heitä ymmärtävää Suomen myönteistä sovittelua.
 
 
Kun Kansainliitto teki Suomelle myönteisen päätöksen Ahvenanmaasta, olisi ollut kohtuullista muistaa ainakin Englantia ja Ranskaa.
 

 

 

 

 

 

 

Nimimerkki v. G julkaisi Hufvudstadsbladetissa 9. kesäkuuta 1921 yleisönosastokirjoituksen ”Meneekö Suomi Baltian puolustusliittoon?” Siitä alkoi nuoren tasavallan suuri sisäinen ja diplomaattinen mellakka, koska v. G. oli Helsingin suojeluskuntapiirin hiljakkoin nimitetty päällikkö, kenraalimajuri Paul von Gerich. Alkoi "suojeluskuntaselkkaus".

 

Gerich totesi ensin, että Suomen ja Baltian maiden puolustusliitto on kierrellyt niin pitkään reunavaltioiden lehdistössä ja varmaan sitä valmisteltiin myös Suomessa. Lapsikin tietää, että risu on helpompi katkaista kuin risukimppu, mutta onko järkevämpää mennä risuksi mukaan varmasti katkaistavaan kimppuun vai säilyttää toimintavapaus kaikissa tilanteissa?

 

”Kuinka monta kaikista sovituista liitoista on kestänyt kokeensa, hädän hetkellä? …jokainen historian sivu todistaa rikotuista lupauksista heti kun se on oman edun vuoksi välttämätöntä. Sitä paitsi osoittavat kaikki liitot, että mitä enemmän niissä on osanottajia, sitä enemmän intressejä ja tahtoja, mikä ei salli välttämättä tarvittavaa yhteistä johtoa.”

 

Von Gerich esitti rankkaa kritiikkiä Baltian maihin, Puolaan ja Ranskaan ja ennakoi Saksan uutta nousua seurauksineen. Eikä johtopäätöskään sopinut reunavaltiopolitiikkaa ajaneelle ulkoministeri Holstille: ”Aikooko Suomi tosiaan astua uppoavaan laivaan? Ei, me liittoudumme vasta muutamien vuosien päästä ja silloin aivan muiden valtioiden kanssa. Siihen me olemme riittävästi oma itsemme.”

 

Pieni juttu yleisönosastossa olisi ehkä muuten jäänyt vähälle huomiolle, mutta siinä käsiteltyjen ulkovaltojen lähettiläät reagoivat voimakkaasti. Ranskan, Italian, Puolan, Romanian ja Latvian lähettiläät tulivat ulkoministeri Holstin puheille ja esittivät vastalauseensa.

 

Holsti esitti hallitukselle laajan ”erittäin salaisen” muistion, joka kritisoi von Gerichin kirjoitusta ”varsinkin tällä hetkellä, jolloin Ahvenanmaan kysymys odottaa ratkaisuansa”. Hänen johtopäätöksensä oli, että von Gerich on erotettava Helsingin suojeluskuntapäällikön tehtävästä.

 

Vennolan hallitus päätti antaa suojeluskuntien ylipäällikölle eversti Georg von Essenille mahdollisuuden erottaa von Gerich, tai muutoin hallitus antaa hänelle erottamiskäskyn. Presidentti Ståhlbergille yhtyi päätökseen. Tarvittaessa hän on itse valmis erottamaan von Essenin.

 

Suojeluskuntatehtävänsä perusteella von Gerich vetosi reserviin kuuluvan sotilaan sananvapauteen ja von Essen suojeluskuntien sisäiseen autonomiaan. Viimein 20. kesäkuuta sotaministeri Onni Hämäläinen ilmoitti von Essenille, että von Gerichin erottamisen tulee tapahtua klo 18.00 mennessä. Muussa tapauksessa asia alistetaan tasavallan presidentille. Suojeluskunnat eivät saa olla valtio valtiossa, ja niiden sotaministerin alaisen ylipäällikön tulee totella sotaministerin käskyjä.

 

Samana iltana 20. kesäkuuta kokoontui aktivistien ydinjoukkoa Hannes Ignatiuksesta Kai Donneriin, ja paikalle tuli myös itse salanimi Andersson eli Mannerheim. Se suunnitteli vastatoimia erottamiselle, mutta mutta jo samana iltana klo 22.30 presidentti Ståhlberg allekirjoitti sotilaskäskyn, jossa suojeluskuntien ylipäällikkö eversti von Essen vapautettiin toimestaan, ja hänen tilalleen nimitettiin väliaikaisesti sotaväen esikuntapäällikkö Karl Emil Berg. Seuraavana aamuna Berg antoi käskyn von Gerichin erottamisesta. Maassa alkoi koko kesän kestänyt rankka keskustelu, ja läheltä tulleiden hyökkäysten jälkeen Berg teki itsemurhan 22. kesäkuuta.

 

Suojeluskuntien edustajakokous oli koolla seitsemän kertaa 23. kesäkuuta ja 17. syyskuuta välisenä aikana. Osapuolina olivat Kai Donnerin johtamat erottamista ja hallitusta vastustaneet ja hallitusta kannattaneet P. E. Svinhufvudin, Artturi Leinosen ja edistykseen kuuluneen Sulo Heiniön kannattajat.

 

Uusi tilannetta eli presidentin ja hallituksen päätösvaltaa selkeyttänyt suojeluskunta-asetus annettiin 16. syyskuuta. Seuraavana päivänä suojeluskuntien edustajakokous esitti pääehdokkaana Mannerheimin nimittämistä suojeluskuntien ylipäälliköksi. Presidentti Ståhlberg nimitti kuitenkin jääkärieverstiluutnantti Lauri Malmbergin, jonka varaehdokkuuden hallituksen kannattajat olivat valmistelleet tai oikeastaan taktikoineet.

 

Ajan oloissa kesän 1921 suojeluskuntaselkkaus merkitsi tasavaltalaisen hallituksen sekä armeijan ja suojeluskuntien maltillisten voittoa oikeistoaktivisteista, jotka olivat pyrkineet esiintymään armeijan ja suojeluskuntien nimissä ja myös tosiasiallisesti ohjaamaan niitä.

 

Valtakunnallisesti kesän 1921 suojeluskuntaselkkaus merkitsi talven 1918 vakoisen puolen suojeluskunnissa vedenjakajaa tasavaltalaisten ja laillisuusmiesten hyväksi samaan tapaan kuin SDP:n joulukuun 1919 puoluekokous oli ollut punaisten puolella. Selkeästi demokraattinen suuntaus oli osoittanut voimansa.

 

--------------------

Kuvat.

Helsingin suojeluntapiirin paraati Paul von Gerichin tullessa sen päälliköksi 17. huhtikuuta 2021

Hufvudstadsbladet 9. kesäkuuta 1921

 

 
 
 
 
 
 
Maailmalla odotetaan mielenkiinnolla, miten Ranskan presidentti Macron muistaa Napoleonin kuolemaa St Helenan saarella 5. toukokuuta 1821. Samoin eri maissa muistetaan paljon, miten Napoleon vaikutti niiden historiaan. Tässä siitä Suomen osalta.
 
 
Yleensähän historiaa kirjoitetaan ja opetataan palvelemaan kulloisiakin poliittisia tarpeita, kuten J.L. Runeberg Vänrikki Stoolin tarinoissa - ja sitä edeltävältä ajalta Topelius ja sen jälkeiseltä Väinö Linna.
 
 
On mielenkiintoista nähdä riittääkö 200 vuotta muualla todenmukaiseen kokonaiskuvaan. Meillä siihen pyrittiin 1809 merkkivuotena, minkä jatkoksi tutkin ja kirjoitin "Suomen synty ja kuohuva Eurooppa" kirjan.
 
 
Yleensä pienet maat eivät pääse valitsemaan auttavatko tai kaatavatko niitä suurvaltojen roistot vai pyhimykset oman politiikkansa sivuvaikutuksina. Presidentti Urho Kekkonen sanoi tämän niin, että ulkopolitiikassa pienen valtion johdon on jätettävä sivuun myönteiset tai kielteiset tunteet arvioidessaan tosiasioiden pohjalta kansainvälistä tilannetta ja tehdessään siitä maansa hyväksi johtopäätöksiä.
 
 
Kansallisarkiston johtaja Jussi Nuorteva on nyt löytänyt vuodelta 1804 mitalin (kuva), jolla muistettiin Ranskan kunnialegioonan perustamista - jonka ritariristin muuten Lars Levi Laestadius sai ensimmäisenä pohjoismaissa vuonna 1841.
 
 
Juuri vuonna 1804 Napoleon kruunasi itsensä Ranskan keisariksi ja Venäjä, Englanti sekä Ruotsi alkoivat liittoutua häntä vastaan - lopputuloksena Suomen vapautuminen Ruotsista sekä kansallisen nousun alku. Mutta sitä ennen alkoi Euroopan mantereella Napoleonin voittokulku, joka huipentui hänen ja Aleksanteri I:n tapaamiseen Tilsitissä heinäkuussa 1807.
 
 
Tuossa vaiheessa enää vain Ruotsi ja Portugali uhmasivat Napoleonin mannermaasulkemusta eli Englannin kauppasaartoa. Tilsitin kauppa oli jakaa Eurooppa ja sopimus, että Napoleon pakottaa Portugalin ja Aleksanteri Ruotsin mannermaasulkemukseen tarvittaessa hyökkäämällä Suomeen. Tuossa vaiheessa Suomesta ei kuitenkaan tehty vielä sopimusta.
 
 
Ruotsiin eli Suomeen hyökkäminen Napoleonin tukemiseksi ei Aleksanterin Pietarissa ollut kovinkaan suosittu hanke. Syksyn 1807 Napoleon pommitti Aleksanteria kirjeillä ja lupasi auttaa hyökkäämällä tai ainakin uhkaamalla Ruotsia etelästä marsalkka Bernadotten johtamalla armeijalla. Kun Norjakin oli vanhan vihollisen Tanskan hallussa, Ruotsia uhkasi hyökkäys kolmelta suunnalta. Tosiasiassa Ruotsin puolustussuunnitelma sinänsä ymmärrettävästi priorisoi omaa ydinaluetta ja jätti Suomen ilman mahdollisuuksia ollutta puolustusta.
 
 
Kun Venäjä sitten talvella 1808 marssi Turkuun ilman vastarintaa siellä oleva Suomen ruotsalaismielinen johto - kärjessään Carl Erik Mannerheim, Jakob Tengström ja Robert Henrik Rehbinder - tekivät johtopäätöksen. 
 
 
Napoleonin hyäkkäys Portugaliin Espanjan kautta ei kuitenkaan sujunut suunnitellulla tavalla. Sinne tarvittiin suurempi armeija, mutta silloin vaarana oli Aleksanterin hyökkäys selustaan. Vuonna 1808 Napoleon tapasikin Aleksanteri I:n Erfurtissa lokakuun samoina päivinä, jolloin Sven Dufva taisteli Koljonvirralla ja marsalkka Mannerheimin isoisän isä Carl-Erik odotti Pietarissa ja kaappasi lähetyskuntineen Ruotsin kuningas Kustaa IV:ltä vallan edustaa Suomea ja sopia suomalaisten puolesta Aleksanterin kanssa autonomisesta suuriruhtinaskunnasta. Erfurtissa sovittiin myös Ranskan tuesta Venäjälle Ruotsin pakottamiseksi rauhaan sekä mahdollisesta Ruotsin jakamisesta myös Tanskalle. Bernadotten hyökkäys Tanskasta Skåneen suli kuitenkin jäiden sulaessa Tanskan salmista.
 
 
Palattuaan Erfurtista Napoleon sanoi Pariisissa, että "Ostin Espanjan Suomella". Sillä kaupalla Aleksanterin kanssa hän turvasi selustansa hyökätessään Espanjaan. Sen sitten Aleksanteri ja Englannin ulkoministeri Castlereagh vahvistivat Wienin kongressin yhteydessä 1814-1815. Ja Napoleonin marsalkka Bernadottekin siunasi sen ilomielin heti alkuunsa ruotsalaisten valitsemana Ruotsin kruununperillisenä.
 
 
Napoleon oli kyllä vielä St Helenalla sanelemissaan muistelmissaan katkera Bernadottelle, ettei tämä vuonna 1812 hyökännyt Pietariin ja vallannut Ruotsille Suomea tukeakseen Napoleonin hyökkäystä Moskovaan. Ranskalaiselle marsalkalle tilanne oli kuitenkin selvä karttaa vilkaisemalla, ja niinpä hän sopi asiat Aleksanterin kanssa Turussa Napoleonin hökkäyksen jo alettua elokuussa 1812. 
 
 
Näin syntyi Venäjän ja Englannin väliin puskurialueeksi Pohjolan pienten valtioiden järjestelmä, jonka vakauttamiseksi Aleksanteri puoleltaan toteutti Suomessa suomalaisille myönteistä kansalliseen nousuun johtanutta hyväksyntäpolitiikkaa, ja hän lupasi Castlereaghille pitää Norjan Ruotsilla eikä yrittää saada Atlantilta merellisiä etuja eli vallata Norjan rannikkoa. Historian suurina murrosaikoina Suomen poliittinen johto ei useinmiten ole tiennyt, mitä suurvaltojen välillä todella tapahtuu sivuvaikutuksineen Suomelle. Tuolloiset Turun realistit siinä onnistuivat, ja se jatkui myös Snellmanin aikaan.
 
 
Kuten tunnettua, tilanne alkoi sitten muuttua Saksan yhdistyttyä 1871 ja Venäjän, Ranskan ja Englannin liittouduttua vuorostaan Saksaa vastaan, mihin kuului myös ennakointi Saksan etenemisestä myös Suomen kautta Pietariin ja siitä johtopäätöksenä Suomen linnoittaminen ja politiikan muuttuminen. 
 
 
Sen jälkeen on usein ollut vaikeuksia tilannekuvassa. Atlantin suurvallat eli Englanti ja Yhdysvallat puoleltaan sekä Venäjä puoleltaan ovat kuitenkin siitä huolimatta pitäneet loppupeleissään pystyssä kummallekin osapuolelle edullista eli turvaa antavaa Pohjolan pienten valtioden järjestystä, jossa kumpikaan osapuoli ei voi hankkia uusia etuja kärsimättä toisen puolen vastavetojen vuoksi myös itse.
 
 
 
 

 

 Tänään 24. helmikuuta on Viron itsenäisyyspäivä, jolla on oma Suomenkin kohtaloihin kietoutuva historiansa keväältä 1918 - jota Suomessa on poliittisesti epäkorrektia muistaa.

 

 

 

 

Saksan ja Venäjän Brest-Litovskin rauhanneuvottelujen jatkuessa 7. helmikuuta 1918 tunnelma oli kumminkin puolin surrealistinen. Trotskilla oli Leninin kanssa sovittu suunnitelma poistua sopivassa tilanteessa ilman sopimusta. Von Kühlmannilla ja Czerninillä oli Berliinin kokouksen päätös tehdä ensin sopimus Kiovan radan kanssa ja esittää sitten vuorokauden sisällä uhkavaatimus Trotskille.

 

Trotskin protestoidessa keskusvallat ja Kiovan radan Ukraina neuvottelivat rauhansopimuksen, joka allekirjoitettiin 9. helmikuuta Berliinissä sovitun mukaisena. Vastoin Berliinin päätöstä von Kühlmann ja Czernin aloittivat kuitenkin senkin jälkeen epävirallisen yhteydenpidon Trotskin kanssa mahdollisesta kompromissista. Trotski vedätti ammattitaidollaan ja antoi ymmärtää, että sopimus voisi olla mahdollinen. Von Kühlmann oli jälleen koukussa.  

 

Sitten tuli pommi. 

 

Saksan radiotiedustelu Königsbergissä sieppasi Tsarskoje Selosta tulleen radiolähetyksen, joka kehotti saksalaisia sotilaita murhaamaan keisarinsa ja upseerinsa sekä tekemään itsenäisesti rauhan bolsevikkien kanssa. Keisarin luona oli juuri käynyt vielä Venäjän hallitseman Viron ja Liivinmaan maanomistajien lähetystö pyytämässä suojelua. Saksan pääesikunta lisäsi löylyä, ja hurjistunut keisari sähkötti von Kühlmannille määräyksen esittää aikaisempien vaatimusten lisäksi ultimaatumi Venäjän täydellisestä poistumisesta myös Liivinmaalta ja Virosta.

 

Von Kühlmann vastasi keisarille, ettei hetki ole sopiva ja vaati Saksaa luopumaan Liivinmaan ja Viron valtaamisesta ja jopa Suomen sotilaallisesta avustamisesta. Keisarin vaatimus tulkittaisi interventioksi Venäjän konservatiivien puolesta. Se suututtaisi vasemmisto-opposition Saksassa, Itävallassa ja monissa muissa maissa. Se tekisi Venäjästä Saksan pysyvän vihollisen. Jos keisari vaatii uudelleen, hän saa etsiä uuden ulkoministerin. Keisari ei vaatinut ja perui näin päätöksensä. 

 

Mutta nyt Trotski päätteli, että hänen vuoronsa on tullut. Helmikuun 9. päivän yöllä Lenin ja Stalin hyväksyivät sähkeitse, mitä tuleman piti. Seuraavan päivän istunnossa von Kühlmann aloitti arvostelemalla Trotskia keisaria uhanneesta radiolähetyksestä. Trotski vastasi, ettei tiennyt siitä mitään ja jatkoi, että ”ratkaiseva hetki on tullut”. Tätä seurasi korkealentoinen hyökkäys kaikkia ja erityisesti Saksan ja Itävallan kapitalisteja vastaan ja puhe koko maailman työväen puolesta. Paikalla olleet ajattelivat tämän olevan johdantoa keskusvaltojen rauhanehtojen hyväksymiselle.  

 

Mutta sitten kuultiin jotakin odottamatonta: ”Meidän armeijamme ja kansamme jättää sodan.” Meidän viljelijämme palaavat rauhassa viljelemään maanomistajilta saamaansa maata. Meidän työläisemme palaavat tehtaisiinsa. Yhdessä he luovat sosialistisen valtion. ”Me lopetamme sodan. Me julistamme tämän tosiasian kaikille hallituksille ja kansoille. Me annamme käskyn demobilisoida… Uskomme, että muut kansat seuraavat esimerkkiämme… Me lopetamme sodan, mutta kieltäydymme allekirjoittamasta rauhansopimusta.”  

 

”Unerhört!” huusi Hoffmann, ja hän kertoo muistelmissaan, että ”tyrmistys oli täydellinen”. Hänen sotilaallinen johtopäätöksensä oli, että sota siis jatkuu, ja nyt mennään pitkälle. Mutta paikalla olleiden Saksan, Itävalta-Unkarin, Turkin ja Bulgarian ulkoministereiden kanta oli aivan toinen: ”Vaikka Trotskin julistus ei olekaan rauhansopimus, se kuitenkin muodostaa rauhan osapuolten välille.” Trotski näytti laskeneen oikein. 

 

Itse asiassa tilanne muistuttikin von Kühlmannin pitkäaikaista ja vielä viime hetkillä omin luvin yrittämää tavoitetta. Rajaviivaksi jäisi nyt silloinen rintamalinja Viron saarilta ja Riiasta etelään, ja sehän oli jo kevään 1917 ja joulukuun 19. päivän Kreuznachin sotatavoitteiden mukainen ratkaisu. Voimat voitaisi heti keskittää länsirintamalle, eikä kotimaan ja kansainvälisellä mielipiteellä pitäisi olla suurtakaan huomauttamista.  

 

Itävallan ulkoministeri Czerninin kannalta taas Trotskin lähtö antoi vastauksen Itävallan sisäisten levottomuuksien vaatimaan rauhaan, juuri kuten Trotski oli laskenut. Itävallan valtuuskunta sähköttikin Wieniin, että rauhansopimus on tehty. Kuultuaan ensimmäiset kommentit Trotski lähetti määräyksen Venäjän joukkojen vetämisestä rintamilta. Lenin peruutti sen heti perään, sanoen Saksan petkuttavan. Sen taas Trotskin kannattajat peruivat. Suomessakin olleet venäläiset joukot olivat hämmennyksen vallassa. Ja pian olisivat myös kansavaltuuskunnan suomalaiset toverit. 

 

Saksan sotilasjohto ei kuitenkaan innostunut von Kühlmannin johtopäätöksestä. Tapansa mukaan keisari kuunteli sitä ja ajatteli puolestaan Venäjän petkuttavan. Hän kutsui kruununneuvoston koolle Homburgiin 13. helmikuuta. 

 

Suomen historian kannalta voi jälleen pohtia, mitä olisi tapahtunut, jos von Kühlmannin ja Czerninin kanta olisi Saksassa voittanut. 

 

 

Nyt mennään pitkälle, entä Suomi ja Viro

 

Homburgissa pidettyyn kruununneuvostoon kokoontuivat jälleen keisari sekä sotilas- ja siviilijohto. Hindenburg ja Ludendorff vaativat nopeata etenemistä Pietariin niin, että sinne saadaan Saksan rauhanehdot hyväksyvä hallitus. Ukraina, Liivinmaa ja Viro tulisi miehittää välittömästi. Ulkoministeri von Kühlmann jatkoi pidättyvää linjaansa tutuin argumentein. Lisäksi eteneminen vain nostattaisi venäläistä nationalismia Saksaa vastaan. Hänen mukaansa Venäjä ei myöskään pitkään sietäisi motittamista pois Itämereltä menettämällä Suomenlahden rannat. Koottuaan voimansa se tulisi takaisin. 

 

Keisari halusi kumota bolsevikkihallituksen ja edetä. Hän perusteli kantaansa, että muutoin Englanti ja Yhdysvallat saavat idässä vaikutusvaltaa ja yhdessä Venäjän kanssa muodostavat pysyvästi suuren vaaran Saksalle. Viron ja Liivinmaan valtaus edistäisi Pietarissa vastavallankumousta. Hänellä oli myös valmiina tutun autonomiapolitiikan mukainen poliittinen taktiikka, jota sovellettaisi myös Suomeen ja Ukrainaan: ”Ei uutta sotaa vaan avunantoa.”  

 

Keisarin mukaan saksalaisten on miehitettävä poliisioperaationa Ukraina, Liivinmaa, Viro ja nyt myös Suomi ihmisyyden nimissä ja huligaaneja vastaan. Suomi tuli nyt ensimmäistä kertaa virallisesti mukaan Saksan tavoitteisiin. Ajatus jalomielisestä avunannosta pehmitti myös vastahakoisen kansleri von Hertlingin: ”Meidän on siis saatava avunpyyntöjä, ja voimme jatkaa keskustelua.” ”On siis löydettävä hyvät ikkunaverhot… Niiden on oltava täällä 18. helmikuuta”, jatkoi keisari. Aselepo loppuisi 17. helmikuuta, ja Saksan eteneminen alkaisi seuraavana päivänä.  

 

Ludendorff kertoi jo saneensa avunpyynnön Riikasta. Von Hertling oli huolissaan valtiopäivien reaktiosta ja halusi hallituksen uskottavuuden tueksi vetoomukset myös Suomesta ja Ukrainasta. Seuraavana päivänä 14. helmikuuta pääesikunnan poliittisen osaston päällikkö salaneuvos Ernst von Hülsen tulikin Berliinissä tapaamaan Edvard Hjeltiä. Hän ”ilmoitti minulle Ludendorffilta saapuneen sähkösanoman, jossa von Hülsenille annettiin tehtäväksi kehottaa minua aikaisempiin esityksiin vedoten lähettämään kiireellinen pyyntö saada Saksan apua Suomelle sen hädänalaisessa tilassa. Kirjelmä [avunpyyntö Saksalle, RV] laadittiin yksissä neuvoin Erichin kanssa ja lähetettiin jo samana päivänä sekä Ludendorffille että valtakunnankanslerille”.

 

Hjelt oli huolissaan ottamastaan vastuusta, mutta siihen toi huojennusta 19. helmikuuta Vaasasta senaattori Heikki Renvallilta tullut kirje: ”Teillä on oikeus tiedustella, jos se näyttää otolliselta, eikö Saksa suostuisi suoraan ja aseellisesti tulemaan Suomen avuksi. Mitään suurempia joukkoja ei nähtävästi olisi tarpeen. Miehiä ja innostutusta täällä on, kun vaan saamme upseereja ja kokonaisia spesiaali-, tykistö-, lento-, insinööri-, automobiili- ym. osastoja. Saksa voisi varmasti näin menettelemällä ja uhkaamalla Suomesta käsin Pietaria pakottaa Smolnan millaiseen rauhaan tahansa, samalla kun se täten liittäisi Suomen tunteet läheisesti Saksaan. Maihinnousu ei aiheuttane suurempia vaikeuksia.” Lisää helpotusta Hjeltille toi pitkään matkalla viipynyt Svinhufvudin jo 15. helmikuuta Helsingissä päiväämä kirje, jonka koskettava perustelu päättyi vetoomukseen: ”Pääasia on, että saamme pikaista apua Etelä-Suomeen.”

 

Asia ei kuitenkaan ollut sillä selvä. Ulkoministeri von Kühlmann jatkoi oman politiikkansa siilipuolustusta, ja Suomi oli erikoisoperaatio, joka vaati vielä sekä teknisesti monimutkaisen valmistelun että toteutuspäätöksen.  

 

Suomenlahden eteläpuolella Ludendorffin divisioonat olivat kuitenkin jo ryhmittyneet etenemään. Saksa julkisti 16. helmikuuta tulkintansa, että Trotskin lausunto Brest-Litovskissa merkitsi aselevon loppua ja sodan jatkumista 18. päivänä klo 12.00. Saman päivän aamuna Pietarissa kokoontui bolsevikkien keskuskomitea. Trotski raportoi sekä Saksan julistuksen, että ensimmäiset havainnot sen joukkojen valmistautumisesta etenemään. Sitä seurasi jälleen Leninin, Trotskin ja Buharinin sanasota, joka päättyi äänestyksessä 6–7 rauhanneuvotteluiden jatkamista vaatineen Leninin tappioon.

 

Saman päivän iltana Saksan joukot ylittivät aselepolinjan. Nyt kaikki näkivät aseen bolsevikkien ohimolla, ja Leninin kanssa sovitun mukaisesti Trotski vaihtoi puolta. Sanoja ei säästetty nytkään, mutta nyt äänestyksessä voitti 7–5 Leninin ja Trotskin sopima kanta lähettää Saksan hallitukselle tarjous tehdä välittömästi rauha. Tarvittiin vielä päivä nyt sekä Leninin että Trotskin jyriseviä puheita kaikissa mahdollisissa Pietarin vallankumouksellisissa elimissä. Heidän voitettuaan niukat äänestykset Berliiniin sähkötettiin puolen yön aikaan, että Venäjä on valmis allekirjoittaman rauhansopimuksen Saksan Brest-Litovskissa esittämien vaatimusten mukaisena: ”... nykyisissä olosuhteissa kansankomissaarien neuvosto on pakotettu hyväksymään rauhansopimuksen neljän vallan delegaation Brest-Litovskissa esittämän mukaisena.”

 

Tässä vaiheessa Kullervo Mannerin Suomen vallankumoushallitukselle alkoi käydä selväksi, että vallankumoukseen painostaneet ja aseistaneet venäläiset toverit olivat jättäneet heidän saksalaisten ja käytännössä Svinhufvudin hallituksen armoille, mutta periksi ei annettu. Yrjö Sirola alkoi varoitella tappiosta, mutta lupasi sen olevan työväenluokan siveellinen voitto. Vallankumouksen punakaarteille annettiin käsky yleishyökkäykseen 3. maaliskuuta eli samana päivänä kuin Brest-Litovskissa solmittiin Suomen vallankumouksen tappion lopullisesti sinetöinyt rauha. 

 

Liikkeelle päästyään Saksa ei kuitenkaan pysähtynyt, kuten Lenin oli ennustanut. Se eteni helposti ja vauhdikkaasti junilla, autoilla ja hevosilla lopulta pohjoisessa Narvaan ja sieltä alkaen linjalle Valkovenäjän sekä Ukrainan itäraja ja Asovanmeren pohjoisrannikko. 

 

Saksalaiset valtasivat Kiovan 21. helmikuuta ja Tallinnan 25. helmikuuta. Tallinnassa venäläisten poistumisen ja saksalaisten tulon väliin jäi yksi päivä Virolle julistautua itsenäiseksi 24. helmikuuta 1918. Sen jälkeen Saksa ottikin Virossa vallan aina 11. marraskuuta aselevon jälkeen 19. marraskuuta tehtyyn sopimukseen asti. Sen jälkeen Venäjän ja Viron punaisten joukot valloittavat Narvan 29. marraskuuta, ja edessä oli Viron vapaussota.

 

 

Helsingin ja Pietarin tiellä mutkia matkassa

 

Helmikuussa 1918 oli yleinen odotus, että Saksan tavoitteena oli Pietari. ”Saksalaisten uudelleen aloittama hyökkäys helpottaa suuresti meidän taisteluamme… Pelkään vain ettemme ehdi Pietariin ennen heitä ja sinne meidän olisi päästävä. – Sydämelliset terveiset!”, kirjoitti Mannerheim Seinäjoelta Johan veljelleen Tukholmaan 21. helmikuuta.

 

Berliinissä von Hülsenillä oli 20. helmikuuta jälleen asiaa Hjeltille. Ludendorff kutsui nyt päämajaan Kreuznachiin. Se oli yksi niistä historian tarjouksista, joista ei kieltäydytä. Seuraavana aamuna 21. helmikuuta Hjelt sekä M. Gripenberg olivat Ludendorffin työhuoneessa. Kenraali kätteli, pyysi istumaan ja kertoi, että ”armeijan ylijohto oli suunnitellut sotilaallisiin toimenpiteisiin ryhtymistä maassanne antaakseen apunsa sen vapauttamiseksi bolsevikkien vallasta.” Tiedosta kiittävälle Hjeltille se oli Saksan myönteinen vastaus hänen Suomen puolesta esittämään avunpyyntöön, jonka Saksa itse oli pyytänyt lähettämään. Mutta Ludendorffille se oli myös osa Saksan vastauksen valmistelua 18.–19. päivien välisenä yönä Pietarista saapuneeseen viestiin jatkaa rauhanneuvotteluja. 

 

Ludendorff perusteli kiireen pitoa: ”Niin kauan kuin neuvottelut Venäjän kanssa jatkuivat, olivat sotilasjohdon kädet sidotut; nyt sillä oli taas vapaa valta toimia… Muutaman päivän kuluttua saattoi tulla uusi aselepo tai rauha, ja silloin voisi taas ulkoasiainjohto esittää epäilyksiään.” Siitä parin päivän ikkunasta piti siis nyt päästä saamaan ratkaisu etenemisestä Suomeen. 

 

Homburgin kruununneuvosto oli päättänyt Suomen kuuluvan sotatavoitteisiin, nyt Kreuznachissa valmisteltiin niiden mukaisesti myös Suomen liittämistä ultimaatumiin Venäjälle. Muiden alueellisten sotatavoitteiden osalta Saksa oli jo Suomenlahden eteläpuolella etenemässä, mutta Suomen osalta tarvittaisi vielä monia konkreettisia päätöksiä ja valmisteluja. Tässä tilanteessa Ludendorffin huoli Hjeltille oli että, jos Venäjää nyt vaaditaan poistumaan Suomesta, kelpaisiko apu varmasti Suomelle? Ludendorffin huoli oli oman ulkoministeriönsäkin vuoksi aiheellinen, sillä vielä 3. maaliskuuta tehdyn rauhansopimuksen jälkeenkin von Kühlmann vetosi jälleen varovaisuuteen, nyt sopimuksen ratifioinnin varmistamiseksi valtiopäivillä 14. maaliskuuta. Eikä muistakaan poliitikosta hallituksessa ja valtiopäivillä voinut olla varma. 

 

Ludendorff kertoi 21. päivän tapaamisessa Hjeltille Saksan suunnittelevan ensin Ahvenanmaan miehittämistä ja kysyi, sopiiko se Suomelle. Hjelt ”katsoi voivansa vakuuttaa”, että sitä tervehdittäisi ilomielin. Ludendorff jatkoi, että niin voidaan tehdä jo ensi viikolla. Jotta asia pysyisi salassa Ruotsilta, asia ilmoitetaan Mannerheimille vähän ennen maihin laskemista. Mannerheim saisi sitten määrätä, mihin sen jälkeen viisi kuusi pataljoonaa nousisi Suomessa maihin. ”Yhdessä valkoisten kanssa ryhtyisivät saksalaiset toimenpiteisiin punaisten ja venäläisten sotilasjoukkojen karkottamiseksi. Niiden kokemusten perusteella, joita on saatu itärintamalla, katsoi Ludendorff asian muodostuvan varsin yksinkertaiseksi.”

  

Suomalaisille tulisi kertoa, että saksalaiset saapuvat ystävinä. On vaara, että vastoin armeijan kantaa lähiaikoina Venäjän kanssa solmitaan välirauha, ja siksi on ollut tärkeätä, että Suomi itse pyytää apujoukon saapumista. Näin ei ole kyse konfliktin jatkumisesta Venäjän kanssa vaan itsenäisen Suomen ja Saksan yhteistyöstä, jossa Saksa poliisitoimena auttaa apua pyytänyttä itsenäistä valtiota. Joka tapauksessa rauhansopimukseen tulee määräys venäläisten poistumisesta. 

 

Hjelt hyväksyi siltä istumalta 21. helmikuuta Ludendorffin suunnitelmat ja kiitti niistä sydämellisesti. Keskustelun jälkeen oli Hindenburgin isännöimä päivällinen suomalaisille ja esikunnan korkeimmille upseereille. Siinä välissä Hjelt näki keisarin käyneen tapaamassa Hindenburgia ja Ludendorffia. Tuossa tilanteessa Saksan kolme päättäjää ovat varmistaneet keskenään, että Suomen osalta asia on selvä. Apua annetaan Suomelle ja se myös kelpaa.

 

Hjelt istui marsalkan oikealla puolella, ja tämä kertoi olevan ilahduttavaa voida viimeinkin auttaa Suomea. Elettiin helmikuun 21. päivää, jolloin Saksa eteni kolmatta päivää itärintamalla. Hjelt kysyi, kuinka pitkälle Saksa aikoo edetä. ”Ainakin Narvan linjalle,” vastasi Hindenburg. Hindenburgin muistelmien perusteella voi tunnistaa, että tuossa tilanteessa Saksan sotilasjohdon ajatuksena oli eteneminen uusiin lähtökuoppiin myös Suomenlahden pohjoispuolelle Viipurin linjalle.   

 

Hjelt kertoo muistelmissaan: ”Odotettavasta Saksan esiintymisestä lähetin heti kuriirin mukana tiedon hallitukselle Vaasaan. Tiedonanto tuli aivan äkkiarvaamatta, ja mikäli minulle on ilmoitettu lienee se lyönyt asianomaiset hämmästyksellä, voimatta herättää jakamatonta tunnustusta.”

 

Niin kävikin. Hjeltin 21. helmikuuta lähettämä kuriiri oli perillä Vaasassa vasta 2. maaliskuuta, ja sen seurauksena itsenäisen Suomen tasavallan joukkojen ylipäällikkö Mannerheim raivostui ja ilmoitti eroavansa. Päivän mietittyään hän kuitenkin perui eronsa.