Dramaattiset vuodet

 

 

 

 

 

 

 

 

Tänään 15. marraskuuta tulee kuluneeksi 103 vuotta siitä, kun Suomen eduskunta päätti irrottautua Venäjästä. Päivä voisi aivan hyvin olla itsenäisyyspäivä. Harvoin yhden miehen henkilökohtainen panos on muutamien tuntien aikana vaikuttanut maan historiaan niin paljon kuin silloin.

 

 

Lenin oli julistanut vallankumouksen 7. marraskuuta. Suomen uuden eduskunnan ensimmäinen istunto oli ollut 2. marraskuuta, ja siinä oli valittu puhemiehistöksi Johannes Lundson, Lauri Ingman ja Santeri Alkio. Se oli kokoontunut heti 7. päivän iltana ja päätynyt ajatukseen, että tulisi valita kolmen hengen valtionhoitajakunta ottamaan vallankumouksen kaataman keisarin valta.

 

 

Samaan aikaan sosialidemokraattien piirissä vastustettiin jyrkästi valtionhoitajakuntaa ja Suomessa olevien venäläisten bolsevististen sotilasneuvostojen painostaessa kiisteltiin, mitä tehdään. Ratkaisuksi tuli julistaa yleislakko alkamaan keskiyöllä 14. marraskuuta ja johdon niukan enemmistön tavoitteena oli sen jatkaminen vallankumoukseksi.

 

 

Kun ajatus valtionhoitajakunnasta sai jyrkkää vastustusta, Alkio luopui siitä ja eduskunnan puhemiehistön enemmistö eli Lundson ja Ingman esittivät 15. marraskuuta, että ”keisarin ja suuriruhtinaan vallan käyttäminen annetaan Suomen senaatin ratkaistavaksi”. Senkin hyväksyminen olisi varmistanut yleislakkoa seuraavan vallankumousaskeleen. Esimerkiksi jyväskyläläinen Sorretun Voima uutisoi jo 14. marraskuuta: ”Vallankumous Suomessa. Suurlakko alkanut viime yönä kello 12. Työt lopetettu kaikkialla maassa työväestön oikeutettujen vaatimusten tukemiseksi. Työväen järjestyskaartit ottaneet järjestyksen ylläpidon huostaansa.” Tilanne oli sama useimmissa kaupungeissa.

 

 

Heimolan lämpötila oli korkealla, kun Alkio teki Ludsonin ja Ingmanin esitykseen vastaehdotuksen: ”Koska sitä valtionhoitajakuntaa, jolle eduskunta on päättänyt antaa Suomen korkeimman hallitusvallan käytön, ei vielä ole voitu valita, päättää eduskunta toistaiseksi itse käyttää sitä valtaa, joka voimassa olleitten säännösten mukaan on kuulunut keisarille ja suuriruhtinaalle.”

 

 

Eduskunnan pöytäkirja kertoo historiallisesta päätöksestä:

”Äänestys ja päätös:

Puhemies: Ken hyväksyy puhemiehistön ehdotuksen, äänestää ”jaa'', jos ”ei" voittaa, on ed. Alkion ehdotus hyväksytty.

Äänestyksessä annetaan 68 jaa ja 127 ei-ääntä.

Puhemies: Eduskunta on siis päättänyt hyväksyä ed. Alkion ehdotuksen. (Kättentaputuksia, hyvä-huutoja eduskunnasta ja lehtereiltä.)”

 

 

Alkion pelisilmä piti myös tämän jälkeen. Hän esitti, että istuntoa jatketaan ja käsitellään kuntalakien ja kahdeksan tunnin työaikalain vahvistaminen. Kyseessä oli koko vuoden politiikan yhden umpisolmun avaaminen. Kesällä eduskunta oli hyväksynyt kuntalait ja kahdeksantuntisen työaikalain, mutta kun se itse oli myös valtalailla julistanut Venäjän väliaikaisen hallituksen pois viralta sisäisissä asioissa, ei ollut korkeinta valtaa, joka olisi voinut vahvistaa lait. Nyt eduskunta oli julistautunut korkeimman vallan haltijaksi, joten se saattoi myös vahvistaa nämä lait.

 

 

Oikealta vastustettiin Alkion esitystä, ja hän vastasi esittämällä tilannekuvan: ”Minä en pelkää henkilökohtaisesti niitä uhkauksia, joita eduskuntaa vastaan on tehty. Mutta minun täytyy sanoa, että minä vakavasti pelkään k a n s a l a i s s o t a a.” Puolen yön aikoihin eduskunta päätti kokoontua samana yönä 1.40 ja se vahvisti lait 2.40.

 

 

Nyt eduskunta oli ratkaissut vuoden kipeimmät kysymykset, valtalain radikalisoidun version, kahdeksantuntisen työaikalain ja kunnallislain.

 

 

Saman päivän aamuna aseistautuneet vallankumousneuvoston edustajat valtasivat Säätytalon, joka oli eduskunnan valiokuntien ja ryhmien kokoontumispaikka. Se oli osa yleislakkoa mutta myös aamuyön päätöstä toteuttaa Suomessa vallankumous äänin 14-11. Mutta sitten kaksi tuntia myöhemmin sama vallankumouksellinen keskusneuvosto päätti peruuttaa vallankumouksen äänin 13-12, puoltaan vaihatneiden perustellessa valtalain, työaikalain ja kunnallislain tulleen voimaan eduskunnan päätöksellä. Sen perään niukkaan enemmistöön kuuluneet alkoivat ajaa yleislakon lopettamista. Katkerien keskusteluiden jälkeen julistettiin ”lakon päättyvän, mutta vallankumouksen jatkuvan”.

 

 

Pietarissa ei innostuttu suomalaisten tovereiden epäröinnistä. Kun heidän edustajansa joulukuussa menivät tapaamaan Leniniä, tämä vinoili, aikovatko suomalaiset toverit ”jatkaa vallankumousta vai oikein tehdäkin sen”. Sen jälkeen alettiin taas miettiä, josko pantaisi tuumasta toimeen.

 

 

Mitä siis tapahtui Suomessa illalla 15. marraskuuta ja seuraavana yönä? Suomi otti vallan omiin käsiinsä eli päätti itsenäistyä ja samalla oma vallankumous siirtyi puolitoista kuukautta eli tammikuun loppuun. Venäjän vallankumouksen avaama ikkuna pysyi auki vielä ajan, joka tarvittiin itsenäisyyden julistamiseen ja varmistamiseen tilanteen keskeisimpien ulkovaltojen tunnustuksin. Itse asiassa Edvard Gylling ja O.V. Kuusinen totesivat harmitellen myöhemmin, että marraskuussa vallankumous olisi onnistunut.

 

 

Santeri Alkio merkitsi päiväkirjaansa: ”Suuret taistelut eduskunnassa. Ml. ehdotukset aseman järjestämiseksi. – Siirrettiin suuriruhtinaan valta eduskunnalle suuren taistelun jälkeen… - vahvistettiin kunnallislait ja 8-tuntinen laki. Lopet. klo ½3 yöllä. Se oli historiallinen yö sekä maalle että maalaisliitolle. Me pelastimme aseman ja maan kansalaissodasta… Kun kaikki oli lopussa, vallitsi hilpeä mieli. Tuntui kuin olisi päästy jostakin painostuksesta.”

 

 

Joulukuun alussa tulee kuluneeksi 100 vuotta Tarton rauhan ratifioinnista, ja se päättää marraskuussa 1917 alkaneen Suomen itsenäistymisen ratkaisevan ensimmäisen kolmen vuoden kauden. Marraskuun 15. päivän Venäjästä irrottautumisen ja ensimmäisen vallankumouksen torjumisen jälkeen siihen kolmeen vuoteen mahtuu itsenäisyysjulistus ja sen ensimmäiset tunnustukset kuten myös sosialistisen vallankumouksen sekä monarkistisen ja oikeistomilitaristisen vallankaappauksen torjuminen.

 

 

Voi vain surra, miten vääristyneen kuvan virallisen Suomen muistaminen ja sen media ovat antaneet uudelle polvelle noiden vuosien aatteista ja tapahtumista. Itse asiassa silloin voittanut suomalainen sivistysdemokratia eli kansansivistykseen perustuva tasavalta ja kokemuksista oppien myöhemmin sen ulkopolitiikan historiallinen realismi ovat juuri sitä, minkä tuntemusta ja soveltamista Suomi nyt tarvitsee – ja josta on opiksi myös monille muille.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Näinä päivinä tulee kuluneeksi 100 vuotta sen kolmen vuoden kauden päättymisestä, joka alkoi Venäjän vallankumouksesta sekä Suomen itsenäisyysjulistuksesta ja päättyi Tarton rauhan ratifiointiin 1.12.1920.

 

 

Itsenäistymisen lisäksi noina vuosina toteutettiin ja puolustettiin demokratiaa sosialistista vallankumousta sekä monarkistista ja militaristista kaappausta vastaan. Nyt voi vain surra, miten virallinen Suomi ja sen media ovat kohdelleen näiden muistovuosien aikana niitä, joita se saa kiittää vapaudestaan ja demokratiastaan.

 

 

Tasavaltalaisen maalaisliiton ja nuorsuomalaisen puolueen unohdettujen sankareiden lisäksi voi vain kunnioittaa myös niitä omankin puolueensa kokonaan unohtamia sosialidemokraatteja, jotka eivät jääneet sivuun puolueen toiminnasta vaan mukana ollen puolustivat parlamentaarista demokratiaa. Yksi heistä oli torpparin poika Frans Rantanen Kokemäen Kuoppalan kylästä.

 

 

Frans Rantanen oli ensin rautatieläinen ja sitten kirvesmiehenä perustamassa työväenyhdistystä. Hänet valittiin eduskuntaan ensimmäisissä eduskuntavaaleissa 1907. Kun puolueen johto radikalisoitui kohti vallankumousta, Rantanen pysyi lujana demokratian kannattajana. Kun vallankumous alkoi, kansanedustaja meni kotiinsa ja pysyi siellä. Hän palasi Helsinkiin osallistuakseen eduskunnan työhön. Mutta sen verran oli tullut kirjoiteltua nimimerkillä porilaiseen lehteen, että ensin tuli kiihotuksesta kolmen vuoden vankeustuomio, joka muutettiin syksyllä viiden vuoden ehdonalaiseksi. Hän kuoli vuonna 1921.

 

 

Kohtasin Rantasen tutustuessani tammikuun 1918 pöytäkirjaan SDP:n Puolueneuvostosta, jossa ajan suurten paineiden ja ristiriitojen keskellä vallankumouksen kannattajat taktikoivat siitä läpi päätöksen vastoin Rantasen kaltaisten parlamentaarisen demokratian kannattajien kantaa.

 

 

Näin puhui torpparin poika Frans Rantanen SDP:n Puolueneuvostossa 19.1.1918:

 

Tässä kokouksessa on kahta lajia osanottajia, sellaisia joilla on aseita ja sellaisia joilla on järkeä. Minulla ei ole kumpaakaan. On moitittu eduskuntaryhmää laimeudesta. Se on toiminut puoluekokousten ja sos.-dem. ohjelman mukaisesti, siis moititte itseänne, moittiessanne ryhmän toimintaa. Koko puolueemme toiminta on vallankumouksellista. Luetteli useita saavutuksia luokkataistelustamme.

 

Kuusinen oli alustavinaan kysymyksen, mutta se oli niin perin köyhä sisällykseltään, että täytyi kummastella. Olisin todellakin toivonut häneltä vähän selvempää alustusta. Rahjan esittämä toiminta johtaisi samaan kuin Katariina II:sen menettely Puolan suhteen, hän kun nostatti Puolan kansan taisteluun keskenään ja perustuslain laadinta joutui hunningolle. Vastaili Taimille vallankumouksenteko mahdollisuuksista.

 

On ehdoteltu muodostettavaksi vallankumouksellinen punakaarti. Tämä hanke on tuomittu kuolemaan alkuunsa. Historia antaa siitä lukuisia esimerkkejä. Ja olot meillä ovat sillä tasolla, että tulos olisi mitä säälittävin. Kuusisen ehdotus (vallankumous)komitean valitsemisesta ei ole hyväksyttävä, se olisi eräänlaista vallanjakoa, joka ei voi tulla kyseeseen, mahdollisesti puoluekokouksessa. Puoluetoimikunta on sos.-dem. puolueen orgaani, joka toimii sen määräysten mukaisesti.

 

 

 

 

 

 

 

 

Suomi oli julistautunut itsenäiseksi 6. joulukuuta 1917, ja Venäjä oli tunnustanut itsenäisyyden 31. joulukuuta. Maiden välille ei oltu julistettu sotaa, mutta talven 1918 vallankumousyrityksen ja suomalaisten heimosotien nimissä tekemien hyökkäysten jälkeen suhde oli kuitenkin ”sodanomainen”. Lisäksi oli runsaasti Suomen ja Venäjän valtiolliseen eroon liittyviä avoimia taloudellisia ja oikeudellisia kysymyksiä.

 

 

Tilanne Suomen ja Venäjän rajalla oli jatkuvasti levoton, ja 14. huhtikuuta 1920 sitä yritettiin rauhoittaa aseleponeuvottelun avulla. Kun Suomi esitti lähtökohdaksi tavoitteita Itä-Karjalaan ja Venäjä vuoden 1914 rajoja, neuvottelut loppuivat alkuunsa.

 

 

Kun rauhanneuvottelut olivat joka tapauksessa edessä J. K. Paasikivi  kutsuttiin takaisin palvelukseen. Huhtikuun 16. päivänä 1920 hänet nimitettiin puheenjohtajaksi komiteaan, joka valmisteli Suomen tavoitteet tuleviin rauhanneuvotteluihin. Komitean oikeiston ja keskustan edustajat tavoittelivat jatkuvasti Itä-Karjalan liittämistä Suomeen, nyt lähinnä alueen asukkaiden kansanäänestyksen kautta. Sosiaalidemokraattien keskuudessa Väinö Tanner edusti pragmaattista reaalipoliittista linjaa ja epäili koko yrityksen järkevyyttä, kun taas Väinö Voionmaalta riitti enemmän ymmärrystä heimoaatteelle.

 

 

Paasikiven komitea pääsi helposti yksimielisyyteen Petsamon vaatimisesta. Sitä perusteltiin Aleksanteri II:n vuonna 1864 antamalla varsin epäselvällä julistuksella, jota vähitellen oli alettu sanoa lupaukseksi. Heimosotien jäljiltä Suomen miehittämien Repolan ja Porajärven osalta päädyttiin vaatimaan kansanäänestystä olettaen sen johtavan liittymiseen Suomeen. Laajemman Itä-Karjalan osalta Paasikiven komitea ehdotti pitkän keskustelun jälkeen etnisten rajojen mukaista kansanäänestystä siitä, halutaanko kuulua Neuvosto-Venäjään vai Suomeen.

 

 

Valtioneuvoston käsitellessä komitean esityksiä erityisesti ulkoministeri Holsti piti etnisiä rajoja epämääräisinä ja epäedullisina. Tässä tapauksessa hänen etninen liberalisminsa tarkoitti paremminkin ”luonnollisia” rajoja linjalla Laatokka-Syväri-Äänisjärvi-Vienanmeri. Se sopi myös edistyksen Juho Vennolalle ja Maalaisliiton Väinö Kivilinnalle. Kannatusta tuli jonkin verran myös Paasikiveltä, jonka hallitus oli kesällä 1918 käynyt Saksan näennäisesti tukemat rauhanneuvottelut Venäjän kanssa samoilla tavoitteilla lisättynä Kuolan niemimaalla. 

 

 

Suomessa montaa tahoa kiinnostivat myös itärajan takana olevat suuret metsävarat, ja sitä näkökohtaa myös J. K. Paasikivi ja Väinö Tanner ymmärsivät. Valtioneuvosto hyväksyi tavoitteeksi Petsamon ja koko Itä-Karjalan, mutta jätti valtuuskunnalle harkintavaraa ”sen mukaan kuin olosuhteet rauhanneuvotteluissa vaatisivat”. Liikkumavaraa oli myös itäisen Suomenlahden saarilla.

 

 

Samassa hallituksen kokouksessa keskusteltiin myös Suomen puolueettomuudesta. Paasikivi oli miettinyt asiaa. Hänen mukaansa Suomen pääseminen Sveitsin kaltaiseen ”pysyvään neutraliteettiin” vastaa Suomen mutta myös Venäjän etuja: ”Kun Venäjällä Suomen puolueettomaksi julistamisen kautta olisi varmuus siitä, ettei mikään hyökkäyksen vaara uhkaisi Venäjää Suomen puolelta…” Se oli virallisessa yhteydessä ensimmäinen Paasikiven linjan esitys ratkaisuna itsenäistyneen Suomen turvallisuuskysymykseen.

 

 

Puola hyökkäsi Ukrainaan 26. huhtikuuta ja valtasi Kiovan 5. toukokuuta. Moskovassa huolestuttiin, että Suomi voisi käyttää tilannetta hyväkseen ja Venäjä ehdotti Suomelle rauhanneuvotteluita 11. toukokuuta. Erityisesti ulkoministeri Holsti oli etsinyt Itä-Karjala -tavoitteelle tukea Puolasta, Baltian maista sekä Lontoosta. Puolaa lukuun ottamatta se ei kuitenkaan ollut saanut vastakaikua, ja nyt Helsingissä ajateltiin neuvottelutilanteen olevan Suomelle otollinen.

 

  

Presidentti K. J. Ståhlberg oli jo edellisenä syksynä 1919 suhtautunut kriittisesti ulkoministeri Holstin suuriin suunnitelmiin, ja ennen valtuuskunnan lähtöä hän kutsui sen puheenjohtajan J. K. Paasikiven kahdenkeskiseen evästykseen. Nuorsuomalainen tasavaltalainen presidentti oli juristi ja realisti, kuten vanhasuomalainen monarkisti Paasikivi. Ståhlbergin mukaan ensin tulee vaatia historiallisia rajoja, Itä-Karjalaa ja Petsamoa. Jos ei onnistuta, luovutaan ensin Itä-Karjalasta ja sitten Petsamosta, mutta historiallisista rajoista ei tingitä missään tapauksessa.

 

 

Venäjä valmistautui Tarton rauhanneuvotteluihin perustamalla 7. kesäkuuta Edvard Gyllingin johdolla Karjalan työkansan kommuunin, joka tulevassa Neuvostoliiton järjestelmässä olisi maan sisäinen autonominen neuvostotasavalta. Heinäkuun 1. päivänä Venäjä ilmoitti, että Itä-Karjalassa oli järjestetty kansanäänestys, ja että Karjalan ”kansanedustajain ensimmäisessä kongressissa” oli hyväksytty maan perustuslaki.

 

 

Suomi ei ollut Pekkaa pahempi. Puola oli hyökännyt Ukrainaan 26. huhtikuuta, ja Suomi tunnusti Pilsudskin pyynnöstä Ukrainan hallitukseksi 11. kesäkuuta juuri noina päivinä Venäjän vastahyökkäyksen vuoksi Kiovasta paenneen Puolan tukeman Symon Petliura hallituksen.

 

 

Sakettiin pukeutuneiden Suomen ja Venäjän valtuuskuntien rauhanneuvottelut alkoivat 12. kesäkuuta Tartossa Viron ylioppilastalolla. Venäjän valtuuskuntaa johti Leninin läheinen keskuskomitean jäsen, latvialaissyntyinen Jan Bertzin, jolla oli kansainvälistä kokemusta lehtimiehenä useissa maissa sekä Kominternin sihteeristössä.

 

 

Tunnelma ja asetelma olivat kuitenkin muuttuneet kuukauden takaisesta tilanteesta, jolloin oli sovittu neuvotteluista. Silloin Venäjä näytti olevan Puolan hyökkäyksen vuoksi ahtaalla, mutta kaksi päivää Tarton avausistunnon jälkeen bolsevikkien joukot valtasivat Kiovan takaisin. Pian sen jälkeen venäläiset alkoivat myös edetä kahdelta suunnalta kohti Varsovaa. Se ei lisännyt Moskovan joustavuutta Tartossa.

 

 

Neuvotteluiden alkaessa osapuolten törmäys oli täydellinen. Suomen valtuuskunta esitti omat vaatimuksensa, ja Venäjä lähti vuoden 1914 suuriruhtinaskunnan rajoista vaatien niihin oman merenkulun ja Pietarin suojan perusteella saarien neutralisointijärjestelyjä itäisellä Suomenlahdella.

 

 

Venäjän asenne oli jyrkkä, ja se hallitsi sotilaallisesti Petsamoa ja Itä-Karjalaa Suomen miehittämiä Repolaa ja Porajärveä lukuunottamatta. Suomen valtuuskunnan johto otti sen varsin pian realiteettina, ja ulkoministeri Holstin linjaamana alettiin toteuttaa viivytystaktiikkaa. Ehkä Venäjän-Puolan sodassa onni vielä kääntyisi ja Venäjä pehmenisi.

 

 

Talous- ja aluejaostoihin jakaantuneessa konferenssissa ei kahden ensimmäisen viikon aikana tapahtunut etenemistä. Suomen valtuuskunnassa Paasikivi, sosiaalidemokraatit ja Ruotsalaisen Kansanpuolueen edustajat alkoivat pohtia joustamista. Paasikiven tieten mutta muun valtuuskunnan tietämättä Tanner alkoi pitää yhteyttä suoraan neuvostovaltuuskunnan johtajaan. Kun Venäjän joukot etenivät kohti Varsovaa, ei Moskovassa nyt ollut kiirettä.

 

 

Tässä vaiheessa Englanti esitti 11. heinäkuuta Puolan ja Venäjän sodan vuoksi koko alueen kysymyksiä käsittelevää rauhankonferenssista. Erityisesti ulkoministeri Holsti arvioi sen vahvistavan Suomen neuvotteluasemaa. Ei siis ole syytä joustaa. Heinäkuun 14. päivänä päätettiin pitää tauko ja jatkaa 28. heinäkuuta. 

 

 

Neuvottelutauon aikana Venäjä eteni kahdelta suunnata kohti Varsovaa. Ehkä sittenkin Suomen pitäisi rauhoittaa oma suhteensa Venäjään? Helsingissä käydyn keskustelun jälkeen presidentti Ståhlberg vahvisti 26. heinäkuuta uudet neuvotteluohjeet, joiden pohjalta Tartossa jatkettiin kaksi päivää myöhemmin. Itä-Karjalan itsemääräämisoikeudesta voitaisiin tinkiä, jos saataisiin Porajärvi ja Repola sekä Petsamo. Itäisen Suomenlahden osalta ei tehtäisi alueluovutuksia, mutta ymmärrettäisi Pietarin merenkulun ja turvallisuuden tarpeita.

 

 

Neuvottelutaktiikaksi ulkoministeri Holsti ohjeisti edelleen viivytyksen, jonka tarkoituksena oli seurata Puolan-Venäjän-Ukrainan kehityksen selkeytymistä. Paasikivi ja valtuuskunta alkoivat kuitenkin hermostua. Venäjän joukot olivat lähestymässä Varsovaa, ja niiden päästyä sinne asenne Moskovassa ei ainakaan pehmenisi. Elokuun 10. päivänä Holsti antoi valtuudet joustaa, jos Petsamosta ei tingitä. Nyt edettiin niin, että 12. elokuuta allekirjoitettiin aseleposopimus status quon pohjalta. Sen pääsisältö oli loitontaa joukkoja levottomilta rajoilta vahinkojen välttämiseksi.

 

 

Pian aseleposopimuksen jälkeen, 16. elokuuta Puola sai kuitenkin sekä yllättävän että suuren voittonsa Varsovan taistelussa. Jo seuraavana päivänä Venäjän valtuuskunta antoi ymmärtää, että Venäjän luopuminen Petsamosta olisi mahdollista. Lenin oli ajanut tarjouksen läpi vastoin ”eräiden tovereiden epäröintiä”.

 

 

Nyt Venäjän vastoinkäymiset Puolassa herättivät kuitenkin jälleen Suomen ulkoministeriössä toiveita paremmasta tuloksesta. Tässä vaiheessa valtuuskunnan jäsenistä erityisesti Väinö Tanner ja hänen avustamanaan sosiaalidemokraattisen puolueen lehdistö alkoivat saada tarpeeksi, ja ne aktivoituivat kiirehtimään neuvotteluja. Tanner ja Paasikivi pelasivat kahden kesken yhteen, ja neuvostovaltuuskunta antoi heidän kanssaan ennalta neuvotellun ultimaatumin, jonka määräaika meni umpeen 7. syyskuuta. Siinä Suomi saisi Petsamon ja Venäjä Repolan sekä Porajärven. Paasikiven johdolla neuvottelijat hyväksyivät sen periaatteessa, mutta ulkoministeri Holsti ei.

 

 

Vielä Varsovan taistelun jälkeen, 16. elokuuta Ranska toivoi Venäjän sisällisodan tappion jälkeen Krimille vetäytyneen ja sieltä Puolan hyökkäyksen aikana uudelleen hyökänneiden kenraali Wrangelin joukkojen lopulta menestyvän bolsevikkeja vastaan. Siksi Ranska vastusti Puolan nopeaa rauhaa. Lontoossa taas haluttiin rauhoittaa tilanne ja saada kauppa ja talous liikkeelle. Siksi Englanti alkoi painostaa sekä Puolaa että Suomea rauhan aikaansaamiseksi. Syyskuun alusta alkaen Englannin Helsingin-asiainhoitaja George Kindston toisti yhä selväsanaisemmin Englannin ulkoministeriön viestiä, ettei Suomen pidä spekuloida Puolan sotamenestyksellä.

 

 

Nyt kuitenkin Puolan sotamenestys Varsovan taistelussa jälleen innosti monia suomalaisia, ja rauhasta päättäminen alkoi uudelleen vaikeutua Helsingissä. Samassa tahdissa Tarton neuvotteluvaltuuskunta alkoi hermostua. Paasikivi uhkasi erota valtuuskunnan johdosta, ja useampi muukin ilmoitti seuraavansa.

 

 

Vastoin suomalaisten odotuksia Puola alkoi kuitenkin 21. syyskuuta neuvotella rauhasta Venäjän kanssa. Nyt Helsingissä puolestaan huolestuttiin, että Venäjä ja Puola pääsisivät sopimukseen, ja Suomi jäisi yksin neuvottelemaan Venäjän kanssa. Siinä vaiheessa Venäjä sotilaallinen tilanne olisi jälleen toinen, koska joukkoja olisi irrotettavissa Suomen suunnalle ensin Puolan ja sitten Wrangelin vastaiselta rintamalta.

 

 

Lopulta presidentti Ståhlbergin ja Paasikiven kanta voitti Helsingissä, ja syyskuun 28. päivänä Holsti sähkötti Tartoon hallituksen kantana, että Repolasta ja Porajärvestä voitiin luopua, jos saadaan Petsamo. Puolan ja Suomen neuvottelujen hitaus oli alkanut huolestuttaa myös Moskovassa, ja 2. lokakuuta Lenin antoi kummankin valtuuskuntansa johdolle ohjeen sivuttaa pikkuseikat ja tehdä sopimus. Venäjän ja Puolan välinen Riian aselepo syntyi 12. lokakuuta 1920.

 

 

Myös Suomi ja Venäjä pääsivät sopimukseen pääkysymyksistä 10. lokakuuta, mutta sen jälkeen käytiin viime hetken vääntöä mm. maiden rajasta Petsamossa. Siellä Vaida Guban kylä päätettiin jakaa kahtia.

 

 

Venäjän ja Suomen Tarton rauha allekirjoitettiin 14. lokakuuta klo 15.45. Sen jälkeen oli juhlaillallinen ja tanssiaiset. Venäjän vallankumouksesta oli kulunut vain kolme vuotta, ja suomalaisten yllätykseksi venäläisten bolsevikkien rouvilla oli vanhoista hyvistä ajoista tallella sekä uurretut silkkipuvut että säihkyvä timantit. Juna Tartosta lähti seuraavana aamuna klo 3.58 ja siihen siirryttiin suoraan aikamoisissa juhlatunnelmissa.

 

 

Viime kädessä presidentti Ståhlbergin linjaamana Suomi piti kiinni vuoden 1914 rajoista ja sai vuoden 1856 keisarin julistukseen väljästi muotoillun Petsamon - silloin mahdollisena korvauksena Siestarjoen liittämisestä Venäjään. Suomenlahden itäisiä saaria neutralisoitiin sotilaallisesti ja Suomi sitoutui purkamaan Inon ja Puumalan linnoitukset.

 

 

"Itä-Karjalan autonominen alue" mainittiin rauhansopimuksessa Repolan ja Porajärven Suomen joukkojen vetäytymisen yhteydessä, ja sen osalta Neuvosto-Venäjä antoi joukon pöytäkirjaan tulleita lausumia. Tärkeimmän mukaan ”Itä-Karjala muodostaa sisäisissä asioissa autonomisen alueen, joka federaatioperusteilla kuuluu Venäjän valtakuntaan”. Sen toteuttamisen Lenin antoi Edvard Gyllingille, joka jo kevään 1918 Suomen kansanvaltuuskunnassa oli tavoitellut punaista Suur-Suomea.

 

 

Samalla Itä-Karjalasta löytyi paikka, mihin Suomen epäonnistuneen vallankumouksen jälkeen Venäjälle paenneet kurjissa olosuhteissa eläneet, katkerat ja riitaiset suomalaiset sijoitettiin. Gyllingin hanke alkoi lupaavasti Leninin ja Stalinin tuella monien alueella asuneiden vastustaessa, mutta pahaksi onnekseen Gylling ei luopunut punaisen Suur-Suomen ja jopa Suur-Skandinavian suunnitelmistaan. Ja kun toinen maailmansota lähestyi, se ei enää sopinut Stalinin suunnitelmiin traagisin seurauksin.

 

 

Sopimusneuvotteluiden loppuvaiheissa ja ennen sen ratifiointia Suomen lehdistössä ja eduskunnassa käytiin jyrkkäsanaista keskustelua. Kielteisimpiä olivat aktivistipiirit, eivätkä Kyösti Kalliota lukuun ottamatta kovin myönteisiä olleet myöskään useat maalaisliittolaiset tai kokoomuksen oikea siipi. Monia rauhoitti se, että perinteinen vanhasuomalainen kirkollisministeri Lauri Ingman piti sopimusehtoja ”odottamattoman hyvinä”.

 

 

Loppujen lopuksi silloin oikeiston oikeistoa edustanutta Iltalehteä lukuun ottamatta kaikkien puolueiden päälehdet kommentoivat rauhansopimusta enemmän tai vähemmän myönteisesti. Pienehköksi jääneen ryhmän kritiikin jälkeen Tarton rauhan ratifiointia vastusti eduskunnassa 1. joulukuuta lopulta vain 27 kansanedustajaa. Vastustajat alkoivat puhua häpeärauhasta, mutta mm. Mannerheim sanoi talvisodan jälkeen esikuntapäällikölleen kenraali Heinrichsille aina ajatelleensa, ettei hän koskaan pitänyt sitä rajaa lopullisena.

 


Itä-Raja ei kuitenkaan vielä rauhoittunut Tarton rauhaan. Monien vaiheiden jälkeen tarvittiin vielä erityinen sopimus rajarauhasta kesäkuussa 1922. Suomen geopoliittinen ympäristö oli tuossa vaiheessa alkanut rauhoittua myös siksi, että se sopi vallankumouksen ja sisällissodan jälkeista sekasortoaan korjaavalle Venäjälle ja Englanti alkoi jo 1920 rakentaa taloudellisia suhteita Venäjään kuten myös Saksa salaista sotilaallista yhteistyötä sen kanssa.

 

Tätä aikaa kesti vajaat kakaiskymmentä vuotta, mutta se riitti itsenäiselle, demokraattiselle Suomelle ollakseen valmis selviämään myös seuraavasta Euroopan suurvaltojen sodasta.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Presidentti Trumpin sairastumisen vuoksi on muisteltu aikaisempien presidenttien vastaavia tilanteita, ja esiin on noussut mm. ensimmäisen maailmansodan ja Pariisin rauhankonferenssin aikainen Woodrow Wilson. Konferenssin aikana hän kärsi ylirasituksesta ja mahdollisesti myös jostakin ajan epidemiasta. Dramaattisimpia olivat kuitenkin hänen aivoinfarktinsa, joista ensimmäinen tapahtui samana aamuna, jolloin hän ratkaisi Suomen itsenäisyyden tunnustamisen.

 

 

Rauhankonferenssin aikana keväällä 1919 Suomen itsenäisyyden tunnustaminen oli ajautunut umpikujaan. Ranska oli palauttanut tammikuun 1918 tunnustuksen mukaiset diplomaattisuhteet, mutta Yhdysvallat ja Englanti eivät lämmenneet sodan loppuun asti Saksan rinnalla seisoneelle Suomelle ja tunnustaminen jäi odottamaan varsin epämääräistä Venäjän kysymyksen kokonaisselvittelyä.

 

 

Apuun tuli kuitenkin presidentti Woodrow Wilson.

 

 

Suomen uuden Kaarlo Castrénin hallituksen pian aloittava ulkoministeri Rudof Holsti saapui Pariisiin 24. huhtikuuta. Hän pääsi jo seuraavana päivänä tapaamaan Yhdysvaltojen esitarvikehallinnon johtajaa Herbert Hooveria. Holsti selosti Suomen poliittisen ja elintarviketilanteen ja pyysi apua. Sitä tulikin heti.

 

 

Hooverin kirje presidentti Wilsonille lähti seuraavana päivänä. Se kuvasi varsin laajasti Suomen ongelmat ja kysyi, eikö ”löydy menettelyä Suomen täyden itsenäisyyden tunnustamisen kiirehtimiseksi. Heillä on nyt ollut yleiset vaalit, heillä on vastuullinen hallitus, joka on luonteeltaan liberaali”.

 

 

Presidentti Wilson oli palannut Washingtonista 13. maaliskuuta, sairastellut, tehnyt työtä ja istunut kokouksissa yötä päivää. Huhtikuun 28. päivän iltapäivällä oli yksi konferenssin harvoista yleisistunnoista, jossa käsiteltiin Washingtonissa vaadittuja muutoksia jo kertaalleen hyväksyttyyn Kansainliiton peruskirjaan. Se oli tarjonnut muille mahdollisuuksia kiristämiseen ja Wilson oli jo kertaalleen uhannut lähteä kokonaan kotiin.

 

 

Konferenssin neljän päämiehen neuvosto piti ennen sitä klo 11.00 kokouksen Wilsonin residenssissä Avenue des États-Unis 11:ssa. Samana aamuna Wilson oli allekirjoittanut kirjeitä ja asiakirjoja. Noina tunteina hänen käsialansa oli muuttunut. Syynä oli hänen ensimmäinen, vielä lievähkö aivoinfarktinsa.

 

 

Neljän neuvostossa Wilson sanoi yllättäen, että hän on saanut Herbert Hooverilta kirjeen, joka koskee Suomea - ja luki vetoomuksen Suomen tunnustamisen puolesta.  

 

 

Englannin pääministeri ei innostunut. ”Lloyd George toi esille, että Suomen hallituksen asenne on aivan viime aikoihin asti ollut erittäin epäilyttävä. Yksi Murmanskin sotaretken syistä oli estää suomalaisia saksalaisten avulla ottamasta haltuunsa Murmanskin rannikkoa. Saksan romahtamiseen asti Suomi on pääosin ollut vihamielinen. Sen jälkeen on ollut erittäin suuria epäilyksiä, onko Suomi ollut bolsevistinen vai anti-bolsevistinen. Nyt se on laittanut käteensä valkoiset hansikkaat ja vaatii tunnustamista.”

 

 

Presidentti Wilson kuitenkin ”hyväksyi, että voitaisi sopia Suomen tunnustamisesta, koska tämä oli kohtuullinen toimintalinja”. ”Lloyd George sanoi, ettei hänellä henkilökohtaisesti ole mitään vastaan, mutta hän haluaa keskustella ulkoministerin kanssa.” Englannin ulkoministeriössä kanta Suomen tunnustamisen puolesta oli kuitenkin jo valmiina. Ranskan pääministeri ”Clemenceau sanoi, että hänen on keskusteltava M. Pichonin kanssa.”

 

 

Sen jälkeen Suomen tunnustaminen eteni neljän ulkoministerin kokouksen kautta niin, että Englanti ja Yhdysvallat tunnustivat Suomen 6. ja 8. toukokuuta. Ulkoministereiden kokouksessa nousi vielä esille tunnustamisen ehto, että Suomen tulisi tarjota apua Venäjän valkoisille hyökkäyksessä Pietariin. Sen Englanti ja Yhdysvallat torjuivat, mutta virallisen tunnustamisen oheen sovittiin liitettäväksi lausuma, ettei Suomi saa omin toimin laajentaa aluettaan vaan hyväksyä asiaa koskevat konferenssin päätökset. Sen Suomi ilmoitti hyväksyvänsä, mutta se ei kuitenkaan estänyt samaan aikaa alkanutta hyökkäystä Aunukseen.

 

 

On mahdotonta arvioida, missä vaiheessa ja missä yhteydessä Suomen tunnustaminen olisi tullut esille ilman presidentti Wilsonia.

 

 

 

Yhä vakavammin sairastuva ja jatkava presidentti

 

Presidentti Wilsonilla oli vaikea tilanne kotimaassa, missä republikaanit vastustivat rauhansopimusta ja erityisesti siihen sisältyvää Kasainliittoa. Hän oli keskittänyt sodan aikana asiat itselleen ja aivan lähimmilleen, kuten eversti Edward Houselle ja vaimolleen.

 

 

Woodrow Wilson ja Edith Bolling Galt olivat avioituneet joulukuussa 1915. Presidentti Wilsonin työtapa oli lukea ja kirjoittaa itse turvautumatta paljoakaan hallintoon. Edith oli saanut oman työhuoneen Valkoiseen taloon, ja hänestä oli tullut nopeasti presidentin läheinen poliittinen avustaja eversti Edward Housen rinnalla – ja kilpailijana. Eversti Housen vahva asema perustui rautaiseen geopoliittiseen ja sotilaalliseen osaamiseen. Välit olivat kuitenkin heikentyneet Wilsonin palattua 1919 Pariisiin ja juuri huhtikuun lopulla koonaan katkenneet, monien arvioiden mukaan Edith Wilsonin vaikutuksesta. Sen jälkeen presidentin lähipiiriin jäi vain puoliso ja lääkäri.

 

 

Presidentti Wilson palasi Pariisista Washingtoniin 8. heinäkuuta 1919. Siellä kampanja Versailles’n rauhaa vastaan oli jatkunut, mutta mielipidetiedustelut osoittivat, että enemmistö amerikkalaisista kannatti sekä Wilsonia ja että Kansainliittoa. Republikaanien oppositiota johtanut Henry Cabot Lodge ei alkanutkaan suoraan vastustaa rauhansopimusta, vaan kehitti siihen kansaan vetoavia varaumia.

 

 

Kamppailu konkretisoitui kysymykseksi, tulisiko sopimus hyväksyä sellaisenaan vai mukanaan Lodgen varaumat. Lodgen mukaan ilman varaumia sopimus vaaransi Yhdysvaltojen suvereenisuutta. Se hylkäisi tosiasiassa Monroe-doktriinin, sotkisi Yhdysvallat Euroopan ja Aasian juonitteluihin, saisi maan pojat vaaraan joutua vieraisiin sotiin vierain päätöksin ja veisi heidät taisteluihin omia etujaan vastaan.

 

 

Vuonna 1919 ei ollut käytettävissä radiota tai televisiota, ja tehokkain tapa saada yhteys laajaan kansaan oli astua junaan ja puhua asemilla. Wilson aloitti kampanjajunan matkan rauhansopimuksen puolesta 3. syyskuuta mukanaan puolisonsa ja henkilääkäri Cary Travers Grayson. Seuraavan 22 päivän aikana Wilson matkasi 12 000 kilometriä, puhui 40 tilaisuudessa ja osallistui kymmeniin paraateihin. Syyskuun 25. päivänä Coloradon Pueblossa hän piti matkan intohimoisimman puheen Kansainliiton puolesta. Monet itkivä, ja jopa useat toimittajat liikuttuivat. Mutta sitten voimat pettivät. Yöllä tuli päänsärky sekä pahoinvointi, ja seuraavat puheet peruutettiin.

 

 

Wilson palasi Washingtoniin 28. syyskuuta. Lokakuun 2. päivän aamuna hän sai aivoinfarktin, joka halvaannutti hänen vasemman käsivartensa ja vei sekä henkistä toimintakykyä että liikkumiskykyä. Rouva Wilson ja tohtori Grayson päättivät kuitenkin salata tapahtuneen. Presidentti oli sairastunut tilapäisesti ja joutui siksi peruuttamaan ohjelmaansa.

 

 

Tästä eteenpäin presidentin toimikauden loppuun rouva Wilson hoiti 17 kuukauden ajan yhteydenpidon miehensä ja ulkoisen maailman välillä. Hän oli Valkoisen talon ensimmäinen nainen. Lokakuusta 1919 alkaen hänen onnistui järjestää presidentti Wilsonin harvat tapaamiset ilman terveydentilan paljastumista.

 

 

Presidentti Wilsonin sairastuttua senaatissa jatkui taistelu Versailles’n sopimuksesta. Rouva Wilsonin kautta moneen kertaan toistettua presidentti Wilsonin ohjetta noudattaen pääosa demokraateista ei antanut periksi vaan vaati sopimuksen hyväksymistä ilman varaumia. Näin 19. lokakuuta 1919 kumpikaan vaihtoehto ei saanut tarvittavaa kahden kolmasosan enemmistöä.

 

 

Kamppailu jatkui koko talven. Presidentti Wilsonin henkilökohtainen tilanne oli epätavallinen, ja ulkoministeri Robert Lansing teki aloitteen varapresidentti Thomas Marshallin saamiseksi hoitamaan ilmeisesti sairastuneen presidentin tehtävää. Ulkoministerin ero tuli paluupostissa 13. helmikuuta 1920.

 

 

Versailles’n rauhansopimus kaatui Yhdysvaltojen senaatissa lopullisesti 19. maaliskuuta 1920. Hyväksymistä varaumien kanssa kannatti 49 ja vastusti 35 senaattoria. Vaaditulta määräenemmistöltä puuttui seitsemän ääntä. Samalla kaatui myös Yhdysvaltojen osanotto Kansainliiton toimintaan sekä Yhdysvaltojen ja Englannin lupaamat turvatakuut Ranskalle. Se oli Ranskalle kova isku, sillä rauhankonferenssissa yksi sen tekemistä kompromisseista oli ollut juuri luopuminen useista Saksaan kohdistuneista vaatimuksista Yhdysvaltojen ja Englannin turvatakuiden saamiseksi. 

 

 

Vaimonsa varjeleman Woodrow Wilsonin toimikausi päättyi 4. maaliskuuta 1921. Häntä seurasi Warren Harding vuoteen 1923, ja tämän äkillisen kuoleman jälkeen presidentiksi tuli John Calvin Coolidge vuoteen 1929. Monroe-opin eli eristäytymisen henki näkyi monin tavoin.

 

 

Eurooppalaiset jäivät hoitamaan omaa turvallisuuttaan omin toimin. Koko 1920 -luvun tilanne näytti rauhoittuvan, mutta sitten New Yorkin pörssiromahdusta seurannut lama ja Verasilles’n rauhan jälkeinen katkeruus nostivat valtaan Adolf Hitlerin. Toisen maailmansodan jälkeen kokemukset ensimmäisestä maailmansodasta olivat tuoreessa muistissa, ja Yhdysvallat jäi Eurooppaan. Kylmän sodan jälkeen pohditaan nyt samaa kysymystä anglosaksien tulevasta roolista vanhalla mantereella.

 

-----------------------

 

Kuvassa keväällä 1919 presidentti Wilsonin sekä pääministerit Lloyd George ja Clemenceau Wilsonin Pariisin residenssissä, missä Suomen itsenäisyyden tunnustamisesta sovittiin. Upeassa talossa on nykyään ravintola, jota voi suositella historiasta ja hyvästä ruuasta kiinnostuneille. Toisessa kuvassa presidentti ja rouva Wilson työpöydän ääressä.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Tänään 100 vuotta sitten 31.8. 1920 SKP:n sotilaallisen siiven johtoon kuuluneella Jukka Rahjalla oli asiaa muille Venäjälle paenneille johtaville tovereille. Venäjän sotareki Puolaan oli menossa yhä huonompaan suuntaan sen jälkeen, kun Puola oli voittanut Veikseljoella 21. elokuuta. Pietarin ”Kuusisen klubilla” hän ehti ehkä harmitella mielessään, etteivät Kullervo Manner ja veli Eino olleet päässeet paikalle. Otto Ville Kuusinen oli palannut Suomeen organisoimaan puolueen maanalaista toimintaa ja oli alkanut osoittaa omituisia taipumuksia epäillä nopean vallankumouksen mahdollisuuksia.

 

 

Esitelmän jälkeen Rahja meni portaisiin tupakkatauolle. Noin klo 19 sinne nousi portaista tuttu mies punaupseerikoulun oppilas Aku Paasi (August Pyy), joka ampui heti. Perässä tuli puolen tusinaa muita puolueen revolverioppositioon kuuluneita, ja seuranneen verilöylyn jälkeen klubihuoneistossa oli 8 kuollutta ja 11 vaikeasti haavoittunutta.

 

 

Surmatyön tehneet ilmoittautuivat itse poliisille. Seuranneissa kuuluisteluissa vangittiin noin 100 heidän takanaan ollutta SKP:n sisäiseen oppositioon kuulunutta. Paasi lähetti Leninille kirjeen, jossa hän perusteli, miksi piti surmata nämä ”porvarillisen sivistyksen saaneet työläisten harteille kohonneet poliittiset seikkailijat”. Seuranneiden monimutkaisten poliittisten oikeudenkäyntien tuloksena tuomiot olivat suhteellisen lieviä, ja kuolemantuomion sai vain Voitto Eloranta, joka ei ollut mukana Kamenno-ostrovski prospektilla.

 

 

Jukka Rahjan vanhemmat olivat muuttaneet Kalajoelta Pietariin. Siellä hän ja veli Eino olivat liittyneet nuorena bolsevikkeihin ja tulleet Leninin hyviksi tovereiksi. Juuri Jukka oli hankkinut tammikuussa 1918 Suomeen vallankumouksen aseet, ja hän oli SDP:n puolueneuvostossa puhunut tulisesti sen puolesta. Asejunaa johtaessaan hän oli haavoittunut Kämärän asemalla, ja parannuttuaan hän oli menestyksellisesti johtanut suomalais-venäläisiä joukkoja Suomen heimosotureita vastaan. Sen jälkeen veljekset olivat johdossa SKP:n aseellisessa siivessä punaisten sotakoulutuksessa.

 

 

Kuusisen klubilla surmansa saaneet haudattiin noin 100 000 saattajan hautajaisissa, sillä julkisen selityksen mukaan murhien takana oli Saksan avustama Suomen salainen poliisi, ja siksi muistolaattaankin tuli teksti ”Valkosuomalaisten murhaamat”.

 

 

Katkeruuden taustalla olivat useimpien noin 10 000 epäonnistuneen vallankumouksen jälkeen Suomesta paenneiden kärsimykset. Venäjän sisällissodan jälkeen bolsevikkien asema oli vakiintumassa, mutta sekasorto, köyhyys ja elintarvikepula katkeroittivat. Suurimman katkeruuden ja erityisesti Rahjan veljeksiin kuitenkin aiheutti johtavien tovereiden erottautuminen sekä kovakouraiseen johtoon että ylelliseen elämänmenoon. Vaikeuksien keskellä monet odottivat myös pääsevänsä takaisin Suomeen jatkamaan vallankumousta Neuvosto-Venäjän tuella, mutta sekin toivo alkoi hiipua, kun itse Trotskikin sanoi suomalaisille maailmanvallankumouksen olevan tärkeämpää, ja Suomi tulee sitten mukana.

 

 

SKP oli perustettu elokuussa 1918, ja sen sisäisen opposition kärki organisoitui syksyllä 1919 kansainvälisellä sotakoululla mm. Voitto Elorannan johdolla. Siitä alkoi puolueen sisäinen kamppailu, joka sitten kärjistyi elokuun 1920 lopun murhiksi.

 

 

Revolveriopposition aktivistit eivät kuitenkaan tienneet, että suomalaisten pakolaistovereiden ongelmiin oli samaan aikaan löytymässä ratkaisu tosin tilapäisesti. Aseistautuneet ja keskenään rähinöivät suomalaiset toverit nälkäisine perheineen olivat ongelma myös olojaan rauhoittamaan pyrkineille bolsevikkien johtajille Moskovassa. Levotonta oli jatkuvasti myös Itä-Karjalassa. Samaan aikaan suomalaiset jatkoivat rajan yli heimosotiaan ja ensimmäisissä Suomen ja Neuvosto-Venäjän neuvotteluyhteyksissä suomalaiset vaativat koko alueen liittämistä Suomeen.

 

 

Tässä vaiheessa Edvard Gylling tarjosi ratkaisun, yhdellä kertaa kumpaankin ongelmaan eli suomalaisten punapakolaisten hätään ja suomalaisten rajavaatimuksiin. Tammikuussa 1918 Gylling oli SDP:n puoluetoimikunnassa vastustanut vallankumousta, mutta hän oli sitten ryhtynyt sen palvelukseen. Jo keväällä 1918 siinä hän oli ollut innokas punaisen suursuomi -aatteen kannattaja yrittäen jopa ostaa Itä-Karjalaa Suomen sosialistisen työväentasavallan osaksi. Hän ei paennut muiden kansanvaltuuskunnan jäsenten tavoin vaan jäi piileksimään Suomeen. Hän oli aikonut antautua Turun hovioikeuden tuomittavaksi, mutta kuuluaan ensimmäisistä tuomioista hän oli päättänyt siirtyä Tukholmaan. Sieltä hän marraskuussa 1919 kirjoitti Leninille ja esitti ”Karjalaista kommuunia” Itä-Karjalaan. Siitä muodostuisi ”tietynlainen skandinaavinen koe ja yhdessä muiden skandinaavisten maiden kanssa osa Skandinaavista Neuvostotasavaltaa”.

 

 

Hyvä idea, vastasi Lenin helmikuussa 1920 ja kutsui sen isän Moskovaan, ”mikäli tohtorille sopisi”. Niin 8. kesäkuuta 1920 Neuvosto-Venäjän parlamentin virkaa toimittanut Yleisvenäläinen toimeenpaneva keskuskomitea antoi asetuksen Karjalan Työkansan Kommuunin perustamisesta Venäjän SFNT:n yhteyteen. Kun sitten Suomen ja Venäjän Tarton rauhanneuvottelut alkoivat 28. kesäkuuta, suomalaiset vaativat Itä-Karjalaa itselleen tai ainakin sille autonomiaa, joka johtaisi Suomeen liittymiseen. Siihen taas venäläinen osapuoli vastasi, että alueen autonomiahan on jo toteutettu.

 

 

Monet Itä-Karjalan monenlaiset suomalaiset, karjalaiset tai venäläiset eivät kuitenkaan innostuneet Gyllingin hankkeesta. Katkerien kokemusten jälkeen sielläkin tilanne oli alkanut vakiintua. Mutta juuri Pietarin revolveriopposition kriisin kärjistymisen aikoihin Gylling Leninin valtakirjaa heiluttaen astui Pietarin-Murmanskin junaan etsimään uudelle valtiolle radan varresta sopivaa pääkaupunkia – mukanaan ”kapsakkikaupalla rahaa” ja inkeriläisiltä tovereilta parempaan tarpeeseen otettu Sampo -lehden kirjapianon koneisto. Sitä junaa seurasi sitten tuhansia suomalaisia ensin 1918 punapakolaisia ja sitten tovereita Suomesta ja Yhdysvalloista.

 

 

Törmäys alueen kantaväestöön oli edessä, mutta siitä selvittiin niin kauan kuin tukea tuli Moskovasta. Mutta onnettomuudekseen Gylling kannattajineen oli tosissaan punaisen Suur-Suomen ja jopa Skandinavian rakentamisesta Petroskoista käsin. Toisen maailmansodan lähestyessä sellainen ei kuitenkaan sopinut Stalinin geopolitiikkaan. Niin sitten monet kevään 1918 punaiset pakolaiset olivat säästäneet henkensä kymmeneksi vuodeksi Suomen vallankumouksen loppuselvittelyiltä, mutta tapasivat kohtalonsa ennen kuin Itä-Karjalakin tuli uudestaan osaksi suurta sotaa.