Dramaattiset vuodet

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Tänään 100 vuotta sitten 31.8. 1920 SKP:n sotilaallisen siiven johtoon kuuluneella Jukka Rahjalla oli asiaa muille Venäjälle paenneille johtaville tovereille. Venäjän sotareki Puolaan oli menossa yhä huonompaan suuntaan sen jälkeen, kun Puola oli voittanut Veikseljoella 21. elokuuta. Pietarin ”Kuusisen klubilla” hän ehti ehkä harmitella mielessään, etteivät Kullervo Manner ja veli Eino olleet päässeet paikalle. Otto Ville Kuusinen oli palannut Suomeen organisoimaan puolueen maanalaista toimintaa ja oli alkanut osoittaa omituisia taipumuksia epäillä nopean vallankumouksen mahdollisuuksia.

 

 

Esitelmän jälkeen Rahja meni portaisiin tupakkatauolle. Noin klo 19 sinne nousi portaista tuttu mies punaupseerikoulun oppilas Aku Paasi (August Pyy), joka ampui heti. Perässä tuli puolen tusinaa muita puolueen revolverioppositioon kuuluneita, ja seuranneen verilöylyn jälkeen klubihuoneistossa oli 8 kuollutta ja 11 vaikeasti haavoittunutta.

 

 

Surmatyön tehneet ilmoittautuivat itse poliisille. Seuranneissa kuuluisteluissa vangittiin noin 100 heidän takanaan ollutta SKP:n sisäiseen oppositioon kuulunutta. Paasi lähetti Leninille kirjeen, jossa hän perusteli, miksi piti surmata nämä ”porvarillisen sivistyksen saaneet työläisten harteille kohonneet poliittiset seikkailijat”. Seuranneiden monimutkaisten poliittisten oikeudenkäyntien tuloksena tuomiot olivat suhteellisen lieviä, ja kuolemantuomion sai vain Voitto Eloranta, joka ei ollut mukana Kamenno-ostrovski prospektilla.

 

 

Jukka Rahjan vanhemmat olivat muuttaneet Kalajoelta Pietariin. Siellä hän ja veli Eino olivat liittyneet nuorena bolsevikkeihin ja tulleet Leninin hyviksi tovereiksi. Juuri Jukka oli hankkinut tammikuussa 1918 Suomeen vallankumouksen aseet, ja hän oli SDP:n puolueneuvostossa puhunut tulisesti sen puolesta. Asejunaa johtaessaan hän oli haavoittunut Kämärän asemalla, ja parannuttuaan hän oli menestyksellisesti johtanut suomalais-venäläisiä joukkoja Suomen heimosotureita vastaan. Sen jälkeen veljekset olivat johdossa SKP:n aseellisessa siivessä punaisten sotakoulutuksessa.

 

 

Kuusisen klubilla surmansa saaneet haudattiin noin 100 000 saattajan hautajaisissa, sillä julkisen selityksen mukaan murhien takana oli Saksan avustama Suomen salainen poliisi, ja siksi muistolaattaankin tuli teksti ”Valkosuomalaisten murhaamat”.

 

 

Katkeruuden taustalla olivat useimpien noin 10 000 epäonnistuneen vallankumouksen jälkeen Suomesta paenneiden kärsimykset. Venäjän sisällissodan jälkeen bolsevikkien asema oli vakiintumassa, mutta sekasorto, köyhyys ja elintarvikepula katkeroittivat. Suurimman katkeruuden ja erityisesti Rahjan veljeksiin kuitenkin aiheutti johtavien tovereiden erottautuminen sekä kovakouraiseen johtoon että ylelliseen elämänmenoon. Vaikeuksien keskellä monet odottivat myös pääsevänsä takaisin Suomeen jatkamaan vallankumousta Neuvosto-Venäjän tuella, mutta sekin toivo alkoi hiipua, kun itse Trotskikin sanoi suomalaisille maailmanvallankumouksen olevan tärkeämpää, ja Suomi tulee sitten mukana.

 

 

SKP oli perustettu elokuussa 1918, ja sen sisäisen opposition kärki organisoitui syksyllä 1919 kansainvälisellä sotakoululla mm. Voitto Elorannan johdolla. Siitä alkoi puolueen sisäinen kamppailu, joka sitten kärjistyi elokuun 1920 lopun murhiksi.

 

 

Revolveriopposition aktivistit eivät kuitenkaan tienneet, että suomalaisten pakolaistovereiden ongelmiin oli samaan aikaan löytymässä ratkaisu tosin tilapäisesti. Aseistautuneet ja keskenään rähinöivät suomalaiset toverit nälkäisine perheineen olivat ongelma myös olojaan rauhoittamaan pyrkineille bolsevikkien johtajille Moskovassa. Levotonta oli jatkuvasti myös Itä-Karjalassa. Samaan aikaan suomalaiset jatkoivat rajan yli heimosotiaan ja ensimmäisissä Suomen ja Neuvosto-Venäjän neuvotteluyhteyksissä suomalaiset vaativat koko alueen liittämistä Suomeen.

 

 

Tässä vaiheessa Edvard Gylling tarjosi ratkaisun, yhdellä kertaa kumpaankin ongelmaan eli suomalaisten punapakolaisten hätään ja suomalaisten rajavaatimuksiin. Tammikuussa 1918 Gylling oli SDP:n puoluetoimikunnassa vastustanut vallankumousta, mutta hän oli sitten ryhtynyt sen palvelukseen. Jo keväällä 1918 siinä hän oli ollut innokas punaisen suursuomi -aatteen kannattaja yrittäen jopa ostaa Itä-Karjalaa Suomen sosialistisen työväentasavallan osaksi. Hän ei paennut muiden kansanvaltuuskunnan jäsenten tavoin vaan jäi piileksimään Suomeen. Hän oli aikonut antautua Turun hovioikeuden tuomittavaksi, mutta kuuluaan ensimmäisistä tuomioista hän oli päättänyt siirtyä Tukholmaan. Sieltä hän marraskuussa 1919 kirjoitti Leninille ja esitti ”Karjalaista kommuunia” Itä-Karjalaan. Siitä muodostuisi ”tietynlainen skandinaavinen koe ja yhdessä muiden skandinaavisten maiden kanssa osa Skandinaavista Neuvostotasavaltaa”.

 

 

Hyvä idea, vastasi Lenin helmikuussa 1920 ja kutsui sen isän Moskovaan, ”mikäli tohtorille sopisi”. Niin 8. kesäkuuta 1920 Neuvosto-Venäjän parlamentin virkaa toimittanut Yleisvenäläinen toimeenpaneva keskuskomitea antoi asetuksen Karjalan Työkansan Kommuunin perustamisesta Venäjän SFNT:n yhteyteen. Kun sitten Suomen ja Venäjän Tarton rauhanneuvottelut alkoivat 28. kesäkuuta, suomalaiset vaativat Itä-Karjalaa itselleen tai ainakin sille autonomiaa, joka johtaisi Suomeen liittymiseen. Siihen taas venäläinen osapuoli vastasi, että alueen autonomiahan on jo toteutettu.

 

 

Monet Itä-Karjalan monenlaiset suomalaiset, karjalaiset tai venäläiset eivät kuitenkaan innostuneet Gyllingin hankkeesta. Katkerien kokemusten jälkeen sielläkin tilanne oli alkanut vakiintua. Mutta juuri Pietarin revolveriopposition kriisin kärjistymisen aikoihin Gylling Leninin valtakirjaa heiluttaen astui Pietarin-Murmanskin junaan etsimään uudelle valtiolle radan varresta sopivaa pääkaupunkia – mukanaan ”kapsakkikaupalla rahaa” ja inkeriläisiltä tovereilta parempaan tarpeeseen otettu Sampo -lehden kirjapianon koneisto. Sitä junaa seurasi sitten tuhansia suomalaisia ensin 1918 punapakolaisia ja sitten tovereita Suomesta ja Yhdysvalloista.

 

 

Törmäys alueen kantaväestöön oli edessä, mutta siitä selvittiin niin kauan kuin tukea tuli Moskovasta. Mutta onnettomuudekseen Gylling kannattajineen oli tosissaan punaisen Suur-Suomen ja jopa Skandinavian rakentamisesta Petroskoista käsin. Toisen maailmansodan lähestyessä sellainen ei kuitenkaan sopinut Stalinin geopolitiikkaan. Niin sitten monet kevään 1918 punaiset pakolaiset olivat säästäneet henkensä kymmeneksi vuodeksi Suomen vallankumouksen loppuselvittelyiltä, mutta tapasivat kohtalonsa ennen kuin Itä-Karjalakin tuli uudestaan osaksi suurta sotaa.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Tänään 100 vuotta sitten Puolan kohtalo oli vaakalaudalla ja Suomenkin valinkauhassa.

 

 

Puolalaiset olivat kokeneet olevansa suurvalta, ja Jozef Pilsudskin johdossa Puola oli hyökännyt 26. huhtikuuta 1920 Ukrainaan sekä vallannut Kiovan 8. toukokuuta. Ukrainalaiset eivät kuitenkaan innostuneet, ja Neuvosto-Venäjä aloitti vastahyökkäyksen vallaten Kiovan 14. kesäkuuta.

 

 

Suomessa J.K. Paasikivi oli kutsuttu valmistelemaan rauhanneuvotteluja Venäjän kanssa, ja niissä tavoitteeksi asetettiin Itä-Karjalan saaminen. Pitkin kevättä oli etsitty neuvotteluyhteyttä Venäjään, mutta kun se saatiin, Venäjä ei innostunut Itä-Karjalan luovuttamisesta vaan perusti sinne Edvard Gyllingin johdolla autonomiseksi sanotun Karjalan työkansan kommuunin, jatkossa neuvostotasavallan. Puolan hyökättyä Ukrainaan Lenin kuitenkin huolestui, että Suomi voisi yrittää oman rajansa yli samaa. Suomessa taas ajateltiin Venäjän joustavuuden lisääntyneen. Rauhanneuvottelut saatiin alkamaan Tartossa 12. kesäkuuta.

 

 

Suomessa toiveet Itä-Karjalan saamisesta olivat korkealla, mutta ne alkoivat hiipua, kun Venäjä valtasi Kiovan takaisin kaksi päivää myöhemmin. Nyt Venäjällä puolestaan kiisteltiin jatkosta, ja vastoin Stalinin ja Trotskin kantaa Leninin päätti hyökätä kohti Varsovaa. Trotski muistelee hänen sanoneen, että ”riski on suuri, mutta palkkio on suurempi”. Englanti yritti sovitella ja Ranska lupasi apua, mutta elokuun alussa 1920 Puola oli yksin ja sitä lähestyi kaksi venäläistä hyökkäyskiilaa.

 

 

Venäjän edetessä kohti Varsovaa Helsingissä hermostuttiin, ja päätettiin hyväksyä Tartossa 12. elokuuta "välirauhan sopimus" vanhojen rajojen mukaisena. Puolalaiset kuitenkin voittivat yllättäen Varsovan taistelun 16. elokuuta. Marsalkka Pilsudskilla ei ollut sotilaskoulutusta mutta sitäkin enemmän kokemusta ja osaamista. Hänen johdollaan puolalaiset hyökkäsivät kahden lähestyvän venäläiskiilan väliin, ja se johti voittoon. Puolalaiset aloittivat vastahyökkäyksen, ja Moskovassa tuli kiire saada rauha.

 

 

Kun Venäjä perääntyi, Helsingissä palattiin suunnitelmiin aluelaajennuksista. Tartossa Paasikivi ja Väinö Tanner kuitenkin hermostuivat, ja he alkoivat neuvotella venäläisten kanssa omin luvin. Käytännössä Tanner neuvotteli vain Paasikiven tieten venäläisten ultimaatumin Suomelle ja uhkasi erota, ellei sitä hyväksytä. Jos ulkopoliittista realismia kutsuttaisi suomettumiseksi, Väinö Tanner olisi sen uranuurtaja. Kotimaassa sosialidemokraattien lehdistö tykitti realismia Tannerin tukena. Paasikivi oli samalla kannalla. Sitten Puola alkoi yllättäen vastoin Pilsudskin kantaa 21. syyskuuta neuvotella Venäjän kanssa rauhasta. Siinä sivussa Puola valtasi Liettualta Vilnan, jota se oli ajatellut pääkaupungikseen.

 

 

Helsingissä säikähdettiin, että Suomi jäisi pian yksin neuvottelemaan. Venäjän ja Puolan Riian aselepo syntyi 12. lokakuuta 1920. Se antoi lisää vauhtia Suomen ja Venäjän neuvotteluille, ja Tarton rauha allekirjoitettiin 14. lokakuuta klo 15.30. Suomi sai Aleksanteri II:n väljästi lupaaman Petsamon, mutta raja ei muuttunut. Se johti rajan taakse jääneiden vetäytymiseen, oikeistoaktivistien edelleen radikalisoitumiseen sekä rajaselkkauksiinkin 1. kesäkuuta 1922 allekirjoitettuun rajarauhansopimukseen asti. Eduskunta kuitenkin hyväksyi Tarton rauhan ylivoimaisella enemmistöllä äänin 163–27. Lopullinen Puolan ja Venäjän Riian rauha syntyi 18. maaliskuuta 1921 Englannin ulkoministeri Curzonin ehdottamalla linjalla.

 

 

Jatkossa Ranska tuki voimakkaasti reunavaltioita Baltiasta Mustalle merelle padotakseen Saksaa ja Venäjää sekä saadakseen liittolaisen Saksan selustaan. Suomi jatkoi Puolaan nojaavaa reunavaltiopolitiikkaa, mutta se päättyi tai oikeastaan laimeni ratkaisevasti keväällä 1922 Venäjän ja Saksan Rapallon sopimukseen 17. huhtikuuta sekä ulkoministeri Holstin eroon 12. toukokuuta. Sotien välissä Suomessa ei juuri tunnistettu, että sen ulkoisen ja yhtenä sisäisenkin rauhoittumisen keskeisenä taustana oli Venäjän ja Saksan sekä Venäjän ja Englannin suhteen vakautuminen.

 

 

Kun näinä päivinä on muisteltu Varsovan taistelua taustoineen, on voinut havaita julkisen historiallisen muistin olevan valikoivaa muuallakin kuin Suomessa.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Syyskuun 12. päivänä 1917 avattiin Helsingissä Helene Schjerfbeckin suurnäyttely, joka liittyi monin tavoin syksyn dramaattisiin tapahtumiin. 

 

 

Monissa ajan muisteluissa ei ole tullut esiin Anna Aleksandrovnan tulo Helsinkiin 103 vuotta sitten: ”Yön tullessa saavuimme Helsinkiin. Pelottavinta oli kävellä aseman viereisellä torilla. Siellä oli varmaan yli tuhat ihmistä ja meidän oli ohitettava heidät päästäksemme autoon. Oli hirvittävää kuulla mielettömät verta vaativat kirkumiset. Mutta Luojan kiitos selvisimme hengissä.”

 

 

Noina päivinä Helsinkiin tuli Pietarista useita junia tuoden Kornilovin kapinan aiheuttamia levottomuuksia ja pelättyä Saksan hyökkäystä pakenevia venäläisiä. Runsaan viikon perästä saksalaisten hyökkäys jatkuikin Latviasta Viroon. Täälläkin oli menossa upseerimurhiin päätyneitä mielenosoituksia ja ilmeisesti asema-aukiolla tunnistettiin junan tuoneen Pietarista herrasväkeä.

 

 

Ylintä ylimystöä oli myös Anna Vyrubova. Hän oli nyt Siperiaan siirretyn viimeisen keisarinnan Aleksandra Fjodrovnan hovineiti ja ehkä läheisin ystävä. Hän on ilmeisesti vielä palannut Pietariin ja monien seikkailujen jälkeen tullut takaisin, ja lopulta jäänyt tänne kuolemaansa asti 20. heinäkuuta 1964. Arvo Tuominen on tehnyt hänestä dokumentin ja osaa varmaan oikaista tai kertoa lisää.

 

 

Helsingissä oli monenlaisia pakolaisia. Lenin jatkoi valmistautumista kahden kuukauden päästä toteutuneeseen vallankumoukseen. Hänen kirjeissä ja artikkeleissa vaadittiin nyt tukea pääministeri Kerenskille kapinoivaa kenraali Kornilovia vastaan ja samalla pitämään huolta siitä, etteivät bolsevikit sitoudu Kerenskiin, vaan jatkavat vallankumoukseen. 

 

 

Schjerfbeckin näyttelyn ylistävän arvostelun Uuden Suomettaren O. O-n. päättää: ”Ajankohta ei nyt ole semmoinen, että se sallisi julkisen lehden palstoilla syventyä  t ä m m ö i s e e n  aiheeseen niin paljon kuin se ansaitsisi. Nyt puhuvat toiset raskaammat ja materiaaliset voimat. Kuitenkin toivon saavani myöhemmin mahdollisuuden yksityiskohtaisempaan palaamiseen. Taiteilijattaren ystäville pyytäisin vain saada tällä kertaa huomauttaa, siitä hartaalla antaumuksella ja innostuksella kirjoitetusta kuvauksesta, jonka H. Ahtela (kirjailija E. Reuter) on Schjerfbeckin taiteesta äsken julkaissut.”

 

 

Myös tuohon näyttelyyn ja E. Reuteriin liittyy yksi mysteeri. Reuter oli Schjerfbeckin läheinen tuttava ja julkaisi 1950 –luvulla luettelon tämän teoksista. Siihen sisältyi tuntemattomasta henkilöstä teos ”Emigrantti” vuodelta 1917 ja vuodelta 1918 kadonnut ”Maalaus Marina Tšitšagovista”, joka oli pitkän seikkailevan elämän kokenut entisen Suomen kenraalikuvernööri Fjodor Heidenin tytär. Villa Gyllenbergin taidemuseon pääopas Sue Cedercreutz-Suhonen on tullut perusteellisen työn tuloksena siihen, että Reuter on erehtynyt vuosiluvussa ja tuntematon Emigrantti olikin Marina ja maalattu vuonna 1918.

 

 

Näin varmaan on, mutta samalla tulee mieleen, että juuri 103 vuotta sitten monia tunnettuja ja tuntemattomia emigrantti-kreivittäriä parveili Helsingin kaduilla vallankumouksesta innostuvien venäläisten matruusien ja suomalaisten seassa.

 

 

Varmuudella tiedetään, että Schjerfbeckin ”Äiti ja lapsi” on vuodelta 1917, ja se on siis melko varmasti nähty hänen näyttelyssään muistuttamassa lempeämmästä tulevaisuudesta aikana, jolloin puhuivat ”raskaammat ja materiaaliset voimat”.

 

--------------

 

Lähteitä mm.

1917 Free history

Uusi Suometar

Suomen synty ja kuohuva Eurooppa

 

 

 

 

 

 

 

Keäkuun 18. päivänä 1815 eli 205 vuotta sitten käytiin Waterloon taistelu, ja nyt tuntuu itsestään selvältä, että se päättyi Napoleonin tappioon - sekä Suomenkin historiaan sellaisena kuin sen tunnemme.

 

 

Mutta tuona kesäkuun aamuna asia ei ollut lainkaan selvä. Silloin Waterloon kylästä kolme kilometriä etelään, laajalla kukkulaisella peltoaukealla oli kaksi melko tasavahvaa noin 70 000 miehen armeijaa ryhmittymässä taisteluun. 

 

 

Vuotta aikaisemmin liittoutuneiden johtajat olivat Aleksanteri I:n johdolla varsin jalomielisesti passittaneet voittamansa Napoleonin hallitsemaan pientä Välimeren Elban saarta.  Lokakuun alussa 1814 he olivat sitten kokoontuneet Wieniin sopimaan Euroopan tulevaisuudesta.

 

 

Ranskassa liitoutuneet olivat nostaneet valtaan Ludvig XVIII:n, ja hän oli nopeasti suututtanut kansalaiset palauttamalla vallankumouksen poistamat aateliston etuoikeudet. Kun Napoleon sitten jätti omin luvin Elban 26. helmikuuta 1815, hän marssi Pariisiin riemusaatossa 20. maaliskuuta. Hänelle perinteiseen tapaan sitä seurasi joukko rauhanjulistuksia ja uuden armeijan kokoaminen.

 

 

Tieto Napoleonin paosta Elbalta saapui Wienin kongressiin 7. maaliskuuta. Uusi liittokunta Napoleonia vastaan sovittiin 25. maaliskuuta, ja sota Napoleonille julistettiin 15. toukokuuta. Itse Wienin kongressin sopimus allekirjoitettiin kesäkuun 9. päivänä, siis runsas viikko ennen Waterloon taistelua. Kun nimet olivat paperissa, jäätiin odottelemaan uutisia Belgiasta.

 

 

Napoleonin voittaneet liittolaiset olivat sijoittaneet armeijansa alueille, joissa ne olivat saamassa etuja kongressin päätöksistä: Venäjä Puolaan, Itävalta Italiaan, Preussi Saksiin ja Englanti Belgiaan. Ajan oloissa armeijoiden liikuttelu vei aikaa, mutta senkin huomioon ottaen voi tänään ihmetellä liittolaisten hitautta. Napoleon taas ei aikaillut vaan otti tavoitteekseen voittaa yksitellen hajallaan olevien liittolaisten armeijat.

 

 

Napoleon läksi Pariisista pohjoiseen 12. kesäkuuta tavoitteenaan voitto Wellingtonista, joka oli kiiruhtanut Wienistä armeijansa luokse. Samaan suuntaan oli siirtymässä myös Blücherin johtama Preussin armeija Saksista.

 

 

Pariisista lähtiessään Napoleon kertoi lähimmilleen tavoitteenaan olevan voittaa Wellington ja marssia Brysseliin, mikä johtaisi Englannissa hallituskriisiin. Aselepo Englannin kanssa taas rohkaisisi omia vanhoja liittolaisia tulemaan mukaan ja hajottaisi muita.

 

 

Kohti ratkaisutaistelua

 

Kesäkuun 16. päivänä Wellingtonin ja Blücherin armeijat odottivat Napoleonia lähellä tosiaan noin 10 kilometriä Waterloosta etelään. Napoleon hyökkäsi kahtena kiilana niiden väliin pakottaakseen ne varmistamaan huoltoyhteyksiään ja näin etääntymään toisistaan - englantilaiset länteen kohti rannikkoa ja saksalaiset itään kohti Preussia.

 

 

Blücher kärsi Lignyssä tappion, mutta vastoin Naopeonin odotuksia hän pysytteli perääntyessään lähellä Wellingtonia. Napoleonin tavoittena oli pitää Blücher pois pelistä seuraavat päivät, ja hän laittoi sitä varmistamaan lähes kolmanneksen vahvuudestaan marsalkka Grouchyn johdolla. Sotahistorioitsijat ovat ihmetelleet tätä ratkaisua, sillä Napoleonin yksi sotilaallisia pääteesejä oli joukkojen kokoaminen ennen ratkaisutaistelua. 

 

 

Ranskalaisia vasemmalla sivustalla johtanut marsalkka Ney ei menestynyt 16. kesäkuuta kovinkaan hyvin Quatre Brassa Wellingtonia vastaan, mutta tämä perääntyi seuraavan eli 17. päivän aikana ennalta suunnittelemiinsa asemiin Waterloon kylän eteläpuolelle. Pitkän Espanjan kampanjansa aikana hänen osaamisekseen oli tullut puolustustaistelu, ja nyt sitä taitoa tarvittiin. 

 

 

Napoleonin yksi tunnettu teesi oli, että taistelun voittaa se, joka tekee vähiten virheitä - ja hän todisti sen Waterloossa.

 

 

Napoleon näytti tulleen vetämättömäksi. Hän torkahteli karttaa tutkiessaan. Hänellä näytti olevan alavartalossa vaiva, joka vaikeutti ratsastamista ja istumista. Noina päivinä sattui jatkuvaa päätösten muutamista ja toteutuksen lykkäämistä - ja samalla ajan käyttöä toisarvoiseen rupatteluun siellä täällä.

 

 

Oikealla sivustalla marsalkka Grouchy luuli kahinoivansa Blücherin pääjoukon kanssa, mutta tämä olikin vetänyt pääjoukkonsa Wavreen Wellingtonin joukkojen tasolle noin 10 kilometrin ja tien päähän Waterloosta. Siellä hän järjesti rivinsä ja ilmoitti Wellingtonille taistelua edeltävänä 17. päivänä tulevansa apuun seuraavana päivänä. Wellington sanoi tätä myöhemmin 1800 -luvun tärkeimmäksi päätökseksi. 

 

 

Napoleon puolestaan syytti myöhemmin tappiostaan erityisesti marsalkka Grouchyä. Napoleon olisi kipeästi tarvinnut hänelle alistettua 20 000 miestä Waterloossa, mutta hän itse viivytteli paluukäskyä, ja se tuli perille Grouchylle vasta kun taistelu oli ratkeamssa. Tykistön jylyn ja siis taistelun alun kuultuaan Grouchy taas ei uskaltanut monien alaistensa vaatimuksesta huolimatta palata pääarmeijan luokse ilman Napoleonin käskyä. Groychy luuli olevansa kontaktissa Blücherin pääjoukon kanssa, mutta se etenikin pohjoisemmassa Grouchyn ohi länteen hyökätäkseen Waterloossa Napoleonin oikeaan sivustaan. 

 

 

Waterloon taistelu

 

Kaikkiin aikaisempiin Napoleonin taisteluihin verrattuna myös päätaistelu 18. kesäkuuta oli erikoinen. 

 

 

Napoleonin perusmalli oli nopea aloite, harhautus yhdellä sivustalla ja koukkaus toisella. Nyt hän viivytteli sateisessa säässä tykistön asemiin menoa odotellen taistelun aloitusta puoleen päivään, mikä oli ratkaisevaa Blücherin mukaaan ehtimisen kannalta.

 

 

Napoleon aloitti hyökkäyksellä vasemmmalla sivustallaan vetääkseen sinne Wellingtonin reservejä, mutta juuttui Hougomontin kartanoon eikä hämännyt kokenutta vastustajaansa. Sitä seurasi neljä eri hyökkäystä suoraan Wellingtonin vahvimpaan keskustaan, jossa kukkuloiden takana odottivat hänen jalkaväkensä tulivoimaiset neliöt - jotka myös reaalisesti ratkaisivat taistelun. 

 

 

Iltapäivän lopulla marsalkka Ney sai Wellingtonin rintaman murtumaan, mutta siitä etenemiseen Napoleon ei heti antanut vielä jäljellä ollutta reserviä. Napoleon viivytteli puoli tuntia päätöstään, mutta silloin puolustaja oli saanut rivinsä kuntoon – ja samaan aikaan Blücherin kärki hyökkäsi Napoleonin sivustaan. Seuranneessa sekasorrossa kuultiin alkuillasta "Sauve qui peut" - pelastukoon kuka voi - ja ranskalaiset pakenivat. Taistelu ja Euroopan historian jatko olivat ratkenneet. 

 

 

Wellingtonin mukaan sotataidon ydin on tietää mitä on kukkulan takana - ja hän tiesi mistä puhui. (Tekstin kuvassa tutkitaan perhepiirissä Napoleonin strategiaa hänen komentopaikaltaan, ja kuten voi havaita siitä ei voinut nähdä taistelun muistomerkin vasemmalla puolella olevaa notkelmaa, johon englantilaisten jalkaväen neliöt oli sijoitettu. Kuva suurenee klikkaamalla.) Wellington oli usein menestynyt juuri puolustustaisteluissa ja hän oli nytkin tiedustellut ennalta kukkulaisen taistelukentän. Se suojasi puolustajaa tuon ajan tykistöltä ja tarjosi mahdollisuuden yllättää vihollinen saamalla se keskelle jalkaväen neliöiden ristitulta. Kun Neyn ratsuväki eteni niiden keskelle, se huomasi olevansa monelta suunnalta keskellä puolustajien tulta ja hevosten kammoamia pitkiä pistimiä.  

 

 

Napoleonilta taas ei näyttänyt onnistuvan mikään. Hänen sotataitonsa ydin oli ollut harhautus ja nopeat liikkeet vihollisen sivustaan. Aikaisemmat voitot perustuivat myös tykistön, ratsuväen ja jalkaväen hyvään koordinaatioon, mutta Waterloossa kukin niistä näytti käyvän omaa sotaansa. Jälkeenpäin kiisteltiin jopa siitä, oliko iltapäivän marsalkka Neyn viimeisen epäonnistununeen ratsuväen hyökkäyksen aloittamien väärinkäsitys vai vahinko. 

 

 

Sadan vuoden rauha

 

Napoleon palasi ensimmäisten joukossa Pariisiin 21. kesäkuuta ja erosi seuraavana päivänä eli tänään 205 vuotta sitten. Hän suunnitteli pakoa Yhdysvaltoihin, ja sanoi myöhemmin, että sinne hän olisi perustanut uuden valtion. Englantilaiset kuitenkin valvoivat satamia ja Napoleon antautui voittajilleen 15. heinäkuuta. Hänet vietiin Englantiin Plymouthiin - ja sieltä St. Helenalle. 

 

 

Vuotta aikaisemmin Aleksanteri I oli ollut voittajien johtava edustaja Pariisissa, ja Waterloon jälkeen se oli Wellington. Vuotta aikaisemmin hävinneen Ranskan kanssa oli tehty rauha, jossa se oli jopa laajentanut aluettaan vallankumousta edeltävästä ajasta.

 

 

Nyt erityisesti etenkin Preussi ja Englannin kotirintama olivat saaneet tarpeekseen, ja ne vaativat Ranskalle rangaistusta niin, ettei se heti nousisi. Tässä vaiheessa Englannin ulkoministeri Castlereagh laittoi itsensä likoon ja vaati rauhaa, joka ei nöyryyttäisi Ranskaa ja johtaisi siellä uuteen militarismiin ja revanssiin: "Meidän tehtävämme ei ole kerätä pokaaleja vaan yrittää tuoda maailmaan takaisin rauhanomaiset tavat."

 

 

Niiden rauhanomaisten tapojen ytimessä oli välttää katkeruuteen ja revenssihaluun johtavaa hävinneen rankaisemista sekä toteuttaa valtioiden voimatasapaino, jossa kukaan ei voi hankkia etua kärsimättä itse etuilun vastavaikutuksena. Näin Ranska menetti edellisen vuoden rauhassa saamansa uudet alueet, mutta vielä vuoden 1915 Pariisin II rauhan ehdot olivat kuitenkin hävinneelle varsin kohtuulliset. 

 

 

Wienin kongressin ratkaisu oli valtioiden sisäinen monarkismi ja valtioiden välinen voimatasapaino. Kumpikin kesti pääosin 100 vuotta ensimmäiseen maailmansotaan asti.

 

 

Yleensä ei kiinnitetä huomiota siihen, että myös vuoden 1809 Haminan rauhan sinetöi vasta Wienin kongressissa käyty noottien vaihto Englannin ja Venäjän välillä. Kongressin alussa Englannin Castlereagh protestoi nootilla Aleksanteri I:n suuria suunnitelmia erityisesti Puolan osalta ja huomautti, että Venäjä oli jo saamassa Suomen.

 

 

Aleksanteri vastasi Castlereaghille omalla nootillaan: ”Pyytäessäni Englantia ponnistelemaan Norjan takaamiseksi (Ruotsille) halusin järjestää liittolaisen, jolla oli sama tavoite… kun kaikki oli kompensoitu, minun pääkaupunkini tuli asemaan jossa sitä vastaan ei voi hyökätä, ja samalla paremmin alueelleen keskittyneellä Ruotsilla ei ollut enää mitään pelättävää. Tällä tavoin puolin ja toisin hankittiin turvallisuutta, kaikki syyt hälytyttäviin keskusteluihin oli poistettu. Jos tässä eivät toteudu tasapainon periaatteet, en tiedä missä ne toteutuvat.”

 

 

Tämä tyypillisesti myös brittiläinen tasapainopoliittinen argumentointi Pohjolan osalta on tyydyttänyt Castlereaghia, koska asiaan ei enää palattu. Itse asiassa vuoden 1617 Stolbovan rauhasta nykypäiviin asti Atlantin vallat – siis ensin Englanti ja sitten päävoimana Yhdysvallat – sekä Venäjä ovat sopineet suursotien sotien jälkeisissä rauhoissa samalta tasapainopolitiikan pohjalta keskinäisen pohjoisen raja-alueensa eli pohjoisen Euroopan järjestyksen. Viimeisten kymmenen vuoden aikana Pohjois-Euroopassa on kuitenkin Suomenkin vauhdittamana siirrtty rauhankin oloissa tasapainopolitiikasta konfliktipolitiikkaan.

 

 

On tietenkin mahdotonta sanoa, miten asiat olisivat 200 vuotta sitten menneet, jos Waterloon taistelu olisi päättynyt toisin.  Liittoutuneiden ylivoima ja Ranskan menetykset olivat tuossa vaiheessa suuria, mutta joka tapauksessa Euroopassa olisi jatkunut pitkään sekava ja sotainen aika.

 

 

Siksi myös Suomessa jännitettiin liittokunnan puolesta, koska täälläkin oli paljon pelissä. Maassa oli juuri saatu hennolle alulle oma autonominen valtio ja sen suojissa alku kansakunnan rakentamiseen. Se taas oli osa Wienin kongressin kokonaisuutta, jonka hajoamisen seuraukset olisivat voineet olla täälläkin arvaamattomat.

 

 

Suomessa tieto Waterloosta levisi kolme viikkoa myöhemmin, kun Åbo Allmänna Tidning uutisoi asiasta 11. päivä heinäkuuta. 

 

 

"Antwerpen 19. kesäkuuta 1915.
Wellingtonin herttua, urhoollisen Preussin armeijan tukemana, on ei ainoastaan torjunut häntä vastaan kohdistetun hyökkäyksen vaan myös ajanut Bonaparten aivan kokonaan pakoon.... Päätaistelu 18. päivänä tapahtui Waterloon ja Blancenoitin välillä, 4 mailia Brysselistä, suurimmalla kuumuudella. Iltaa kohti ratkesi voitto meidän eduksemme. Se oli täydellinen...."
 

 

 

"Voitto meidän eduksemme" 205 vuotta sitten merkitsi, että pienellä kansalla havumetsien keskellä ja sen hauraalla autonomisella valtiolla oli edessään sata rauhan vuotta - kansakunnan rakentamiseen ja sen turvin lopulta itsenäistymiseen - sata vuotta myöhemmin ja sata vuotta sitten.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Viime päivinä on muistettu toisen maailmansodan päättymistä 75 vuotta sitten.

 

Mutta vain 25 vuotta sitä ennen oli vielä kesken ensimmäisen maailmansodan selvittely. Voittajat kokoontuivat San Remoon pohtimaan, mitä tehdään vuotta aikaisemmin tehtyä rauahansopimusta vastaan protestoivalle Saksalle. Tässä Uudessa Suomessa lähes ensimmäistä suomalaista kuvajournalismia, missä edessä vasemmalla Englannin pääministeri Lloy George ja hänestä oikealle ulkoministeri Curzon, joka vuotta aikaisemmin taklasi Mannerheimin Pietarin hyökkäyksen.

 

Nyt Pilsudskin Puola oli hyökännyt Ukrainaan ja vallannut Kiovan. Sieltä tultiin sitten kipin kapin takaisin Neuvosto-Venäjän tehtyä vastahyökkäyksen juuri samaan aikaan kun Suomi tunnusti Ukrainan uuden hallituksen ja aloitti Venäjän Tarton rauhanneuvottelut 12. kesäkuuta tavoitteena saada vaikeuksiin joutuneelta Venäjältä Itä-Karjala.

 

Mannerheim oli Suomessa sivussa, mutta ennen Puolan hyökkäystä Ukrainaan hän kävi tapaamassa Pilsudskia Varsovassa ja oli nyt Berliinissä. Lontoossa pelättiin, että siellä suunniteltaisi Puolan tukemista ja hyökkäystä Venäjälle yhdessä sen valkoisten kanssa. Kenraali Wrangel olikin jo aloittanut Krimiltä uuden hyökkäyksen kohti Moskovaa.

 

Mutta sekä Mannerheim että Lontoo laskivat väärin. Berliinissä oli jo syrjäytetty vanhan Venäjän valkoisten kanssa yhteistyötä halunnut sotilasjohto, johon von der Goltzkin kuului. Vallan oli ottanut kenraali von Seeckt, joka oli jo aloittanut yhteistyön Venäjän bolsevikkien eli Leninin kanssa, eikä siihen kuvioon kuulunut Pilsudskin tukeminen - päin vastoin Puolan jakaminen ennemmin tai myöhemmin. Sen projektin alkuun meni sitten 20 vuotta syyskuuhun 1939, ja sen ikävää loppua siis eilen muistettiin.