Dramaattiset vuodet 1917-1919

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Juuri 100 vuotta sitten valmistauduttiin 8. joulukuuta alkaneeseen SDP:n ratkaisevaan puoluekokoukseen, jossa kommunistit ja heitä myötäilevät jäivät vähemmistöön. Puolueen tannerilaiseen johtoon kuulunut puoluesihteeri Taavi Tainio oli valmistellut vuoden 1911 puoluekokouksen kautskyläiset päätöslauselmat ja lisännyt niihin edellisen vuoden kokouksen kielteisen kannan vuoden 1918 vallankumousyritykseen.

 

 

Karl Kautsky torjui vasemmalta vaaditun pikaisen vallankumouksen, mutta piti sitä tietyissä olosuhteissa mahdollisena. SKP oli perustettu O.V. Kuusisen johdolla Moskovassa elokuussa 1918 ja Kuusinen itse oli saapunut keväällä 1919 salaa Suomeen valtaamaan varsin hyvällä menestyksellä SDP:n järjestöjä. Lehdistössä Kuusisen ja häntä myötäilleen Sulo Wuolijoen voimakkain tukija oli Kaarlo Luodon "Savon Kansa".

 

 

Joulukuun 6. päivän Savon Kansassa oli laaja artikkeli tulevan puoluekokouksen päätölauselmista: "Ja entä sitte, jos saisimmekin enemmistön vaaleissa? Emme silti sitä tietä kykenisi valtaamaan valtiovaltaa, jonka Tainio myöntää. Silloin olisi porvareilla vielä kaikki virastot hallussaan. Ja yksinkertaisella enemmistöllä emme voisi muurtaa perustuslakeja "laillisella tavalla". "Mentäköön vain eduskuntaan, mutta vain sillä mielellä ja sillä tarkoituksella, että sillä edistetään vain puhtaita köyhälistön pyrkimyksiä..."

 

 

Puoluekokouksessa kahden kolmasosan enemmistö lopulta erotti sekä Luodon että hänen lehtensä. Seuraavana keväänä vähemmistöön jääneet perustivat vaaleja varten Suomen Sosialistisen Työvänepuolueen (SSTP), joka sai kesän 1922 eduskuntavaaleissa Niilo Wällärin johdolla 14,8 prosenttia äänistä ja 27 paikkaa - SDP:n menettäessä yhtä monta. Mutta joulukuun 1919 puoluekokouksesssa kommunistien ja heitä myötäilleiden torjumisen hintana oli Tainion tannerilaisten lisäysten poistaminen päätöslauselmasta. Näin puolueen perinteeksi muodostui parlamentarismi, mutta jäljelle jäi ongelma, miten parlamentaarisessa hallituksessa sovitetaan yhteen lakien mukaan toimivat "virastot" ja "puhtaat köyhälistön pyrkimykset".

 

 

Epäilemättä Sulo Wuolijoen pojanpoika Erkki Tuomioja on Suomessa tämän aatteellis-historiallisen hienosäädön parhaita asiantuntijoita. On syytä arvostaa hänen täsmäpäivitystään 29. marraskuuta kello 13.38: " Nolo on lievin ilmaus mitä Postin tapauksen hoidosta voi käyttää. Siksi en sano enempää mutta olen edelleen tyytyväinen siihen, että itse postin työriita päättyi työntekijöiden hyväksymällä tavalla ilman että kenenkään palkkaa leikataan." Ymmärrän niin, että siltä pohjalta jatketaan.

 

 

(Kuva suurenee klikkaamalla.)

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

100 vuotta sitten käytiin SDP:ssä sisäistä kamppailua kohti 8. joulukuuta alkanutta puoluekokousta. Väinö Tanner oli valittu vuotta aikaisemmin puheenjohtajaksi, mutta maahan loppukeväästä 1919 salaa palannut O.V. Kuusinen oli käynnistänyt elokuussa 1918 Moskovassa perustetun SKP:n operaation SDP:n järjestöjen valtaamiseksi. Se olikin onnistunut mm. Helsingin piirissä ja nuorisojärjestössä, jotka mm. esittivät puolueen eroamista sosialidemokraattien "Toisesta internationaalista" ja liittymistä "Kolmanteen" eli Moskovssa toimivaan Kominterniin.

 

 

Kommunistien ja heidän kanssaan yhteistyöhön halukkaiden vasemmistososialistien äänenkannattajaksi tuli Kuopiossa ilmestynyt "Savon kansa" päätoimittajanaan Kaarlo Luoto (kuvassa). Näinä päivinä raastuvanoikeus lakkautti lehden ja antoi sen päätoimittajalle vankeustuomion. Joulukuun puoluekokouksen tunnelmista kertoo, että se valitsi ensin Luodon varapuheenjohtajaksi ja sitten erotti hänet puolueesta.

 

 

Puoluekokouksessa puheenjohtajaksi uudelleen valitun Tannerin johtamat parlamentarismin kannattajat saivat n. 100 ja Sulo Wuolijoen johtamat kommunistit ja myötäilijät n. 50 ääntä. Toukokuussa vähemmistö perusti vaaleja varten oman Suomen Sosialistisen Työväenpuolueen (SSTP) ja he tulivät näin erotetuksi puolueesta. Vuoden 1922 eduskuntavaaleissa SSTP sai 27 paikkaa ja SDP menetti yhtä monta.

 

 

Tämä oli merkittävä kehitys maan sisäisen vakauttamisen kannalta. SDP:n puoluekokouksessa siihen kuitenkin saatiin enemmistö radikalisoimalla vasemmalle puoletoimikunnan poliittisia linjauksia. Pian alkoikin puolueen sisällä pitkään jatkunut kamppailu tannerilaisten ja puolueessa pysyneiden vasemmistososialistien välillä. Voi sanoa, että noista ajoista alkaen on peräisin Suomen SDP:n Ruotsin sosialidemokraateista eroava linja. Suomessa painotus on työpaikan konfliktissa, Ruotsissa työväestön elinehtojen turvaamisessa toimivien työmarkkinoiden olosuhteissa.

 

 

Kuvassa Jyväskylän Työn Voimassa uutinen Luodon ja Savon kansan tuomiosta sekä lehden perustelua puolueen Vaasanläänin itäisen vaalipiirin ja jyväskyläläisten kannalle parlamentarismin puolesta puoluekokouksessa. Lehti oli jo tammikuussa 1918 "Sorretun voiman" nimellä vastustanut vallankumousta ja sitten uudelleen ilmestyessään heti tuominnut sen.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Tänään 100 vuotta sitten 20. marraskuuta 1919 valtioneuvosto päätti, että Suomen itsenäisyyspäivä pidetään 6. joulukuuta. Nyt 100 vuotta myöhemmin siitä on käyty keskustelua tämän päivän korostuksin. Tapahtumien kulku oli kuitenkin aikalaisille ja myös tänään ne todeten yksiselitteisen selvä.

 

 

Heti 7. marraskuuta 1917 tapahtuneen Venäjän vallankumouksen jälkeen juuri valitut  eduskunnan puhemiehet esittivät eduskunnalle kolmihenkisen valtionhoitajakunnan asettamista korvaamaan entisen Venäjän keisarin ja väliaikaisen hallituksen. Sosialidemokraattien vastustuksen, arvan ja uhkaavan välittömän vallankumouksen vuoksi eduskunta ei kuitenkaan toteuttanut päätöstä. Sosialidemokraatit aloittivatkin 14. marraskuuta yleislakon, joka alkoi kehittyä vallankumoukseksi. Siitä tehtiin yöllä 16. marraskuuta päätös, joka kuitenkin peruttiin niukalla enemmistöllä kaksi tuntia myöhemmin. Perusteluna oli, että eduskunta oli hyväksynyt sosialidemokraattien tärkeimmän poliittisen tavoitteen eli jopa laajennettuna valtalain ja vahvistanut kesällä hyväksytyt kahdeksantuntisen työaikalain ja kunnallislain.

 

 

Sekavassa ja vaarallisessa tilanteessa marraskuun 15. päivän illalla eduskunta hyväksyi vuoden 1772 hallitusmuodon perusteella Santeri Alkion aloitteesta päätöksen ottaa kaiken korkeimman eli keisarin vallan itselleen, eli se tosiasiallisesti päätti erota Venäjästä. Tämä oli siis ratkaisevasti enemmän kuin kesän valtalaki. Se tarkoitti myös esitysten antovaltaa "...eduskunta toistaiseksi itse käyttää sitä valtaa, joka voimassa olleiden säännösten mukaan on kuulunut keisarille ja suuriruhtinaalle". Kun keisarin valtaoikeuksiin oli kuulunut myös lakien vahvistaminen, tämä päätös antoi eduskunnalle myös oikeuden vahvistaa  kahdeksantuntisen työaikalain ja kunnallislain.

 

 

Eduskunta sai valittua 27. marraskuuta P.E. Svinhufvudin senaatin. Svinhufvud kutsui 29. marraskuuta koolle senaatin takana olleiden puolueiden johtavien henkilöiden varsin erimielisen neuvottelun, jossa keskusteltiin nimenomaan itsenäisyysjulistuksen antamisesta.  Ongelmana oli, miten bolsevistinen Venäjä, sen lähes 100 000 Suomessa ollutta sotilasta sekä kotimaan sosialidemokraatit suhtautuisivat itsenäisyysjulistukseen. Lähinnä varovaisuussyistä lähinnä E.N. Setälän muotoilemasta tekstistä tuli mahdollisimman vähän kumpaakin tahoa provosoiva, ja se päätettiin antaa eduskunnalle senaatin puheenjohtajan tekemänä ilmoituksena.

 

 

Pienten kommellusten jälkeen senaatti antoi eduskunnalle 4. joulukuuta joukon itsenäisen tasavallan edellyttämiä lakiesityksiä erityisesti hallitusmuodon ja sen yhteydessä Svihufvud antoi eduskunnalle myös julkisuuteen julistuksena ”Suomen kansalle” annetun ilmoituksen, jonka pääkohta oli seuraava:

"Suomen eduskunta on 15 päivänä viime marraskuuta, nojaten maan Hallitusmuodon 38 § :ään, julistautunut korkeimman valtiovallan haltijaksi sekä sittemmin asettanut maalle hallituksen, joka tärkeimmäksi tehtäväkseen on ottanut Suomen valtiollisen itsenäisyyden toteuttamisen ja turvaamisen. Tämän kautta on Suomen kansa ottanut kohtalonsa omiin käsiinsä, ja nykyiset olot sekä oikeuttavat että velvoittavat sen siihen."

 

 

Mainittakoon, että eduskunnan perustuslakivaliokunta alkoi käsitellä senaatin esitystä tasavaltaiseksi hallitusmuodoksi ja sai sen pykäläkohtaisen ensimmäisen lukemisen valmiiksi 25. tammikuuta 1918, eli samana päivänä, kun valiokunnan jäsenet Kullervo Manner ja O.V. Kuusinen omassa puoluetoimikunnassaan tosiasiallisesti päättivät vallankumouksen aloittamisesta Suomessa.

 

 

Joulukuun 4. päivänä 1918 Suomi oli siis eduskunnan päätöksellä 15. marraskuuta "ottanut kohtalonsa omiin käsiinsä" mutta senaatilla ei ollut selkeää toimivaltaa sitä toteuttavaan itsenäisyysjulistukseen tai lakiesitysten antamiseen. Vastaavasti ulkovaltojen edustajat huomauttivat, että eduskunnan päättämän itsenäisyyttä merkitsevän vallanoton toteuttamista tarkoittava itsenäisyysjulistus edellyttää eduskunnan päätöstä.

 

 

Koska vain eduskunnalla oli oman 15. marraskuuta päätöksensä vuoksi valta esittää eduskunnalle päätöksiä, senaattori Kallio teki ehdotuksen "että eduskunta hyväksyy hallituksen toimenpiteet Suomen itsenäisyyden toteuttamiseksi", eli hyväksyy myös itsenäisyysjulistuksen. Myös SDP:n ryhmässä keskusteltiin 5. joulukuuta nimenomaan uskalletaanko seuraavana päivänä hyväksyä itsenäisyysjulistusta, ja se päätyikin lausumaan kannattaa periaatteessa itsenäisyyttä mutta sen toteuttamista neuvottelemalla uuden Venäjän Leninin hallituksen kanssa.

 

 

Toimivaltatilanteen vuoksi tehtiin ratkaisu, että senaatin takana olleiden eduskuntaryhmien edustajien työryhmä teki 6. joulukuuta seuraavan esityksen: "Pyydäimme tilaisuuden saada tämänpäiväisessä täysi-istunnossa esittää Eduskunnan päätettäväksi: Sen johdosta, että hallitus on tehnyt Eduskunnalle esityksen uudeksi hallitusmuodoksi, joka on rakennettu sille pohjalle, että Suomi on riippumaton tasavalta, Eduskunta korkeimman valtiovallan haltijana päättää puolestaan hyväksyä tämän periaatteen ja hyväksyä myös, että hallitus, saattaakseen Suomen valtiollisen itsenäisyyden tunnustetuksi, ryhtyy niihin toimenpiteisiin, jotka hallitus on sitä varten tarpeelliseksi ilmoittanut. Helsingissä, 6 päivänä joulukuuta 1917. Santeri Alkio. Pekka Ahmavaara. Ernst Estlander. Kyösti Haataja. Erkki Pullinen."

 

 

Sekä 4. joulukuuta että 6. joulukuuta tekstit olivat varovaisia sekä tuossa tilanteessa viivyttävällä kannalla olleiden sosialidemokraattien että vaarana olleen neuvostovenäläisten reaktion vaaran vuoksi. Aikalaiset ymmärsivät kuitenkin yksiselitteisesti kyseessä olleen ensin senaatin epäselvin toimivaltuuksin antamasta itsenäisyysjulistuksesta ja sitten täysivaltaisen eduskunnan sille ja sen sisällölle antamasta hyväksymisestä. Esimerkiksi tuolloin keskeisessä asemassa ollut Alkio luonnehti 6. joulukuuta päätöstä "Suomen tasavallan peruskirjaksi". Vastaavasti Tukholmassa oli valmiina joukko Suomen edustajia, jotka saivat erityisjärjestelyin nopeasti tiedon jännityksellä odottamastaan eduskunnan päätöksestä ja läksivät sen perusteella eri maihin hankkimaan tunnustusta itsenäisyydelle.

 

 

Tapahtumien kulun perusteella mukana olleiden aikalaisten muodostama pääministeri Juho Vennolan hallitus hyväksyi 20. marraskuuta 1919 hyvin perustein "Suomen itsenäisyyden juhlapäiväksi" 6. joulukuuta.

 

 

Tuossa vaiheessa valtioneuvosto määräsi 6. joulukuuta liputuksen valtion virastoissa sekä vapaapäivän valtion virastoissa, kouluissa ja tuomioistuimissa. Vuonna 1929 joulukuun 6. päivä säädettiin lailla yleiseksi palkalliseksi vapaapäiväksi.

 

 

Kuva (suurenee klikkaamalla)

Engelin maalaus Katajanokalta kohti Pohjoisrannan satamaa vuonna 1816. Vasemmalla taitekattoinen triviaalikoulu, jonka kohdalle valmistui vuonna 1822 Senaatti eli nykyinen valtioneuvoston linna.

Artikkelin kirjoittaja (Uusi Suomi 1.10.1919) E.G. Palmen oli  Suomen, Venäjän ja Pohjoismaiden historian professori vuosina 1883-1903.

 

 

 

Ensimmäinen lokakuuta 1819 eli tänään 200 vuotta sitten Helsingistä tuli reaalisesti pääkaupunki, kun Senaatti ja muut keskusvirastot aloittivat toimintansa alle 4000 asukkaan kaupungissa.

 

 

Suomen autonomian toteutumisen jälkeen Kustaa Mauri Armfelt oli asettunut asumaan Åminnen kartanoonsa Halikossa. Toukokuun 15. päivänä 1811 hän oli yllättäen saanut kutsun tapaamaan Pietariin keisari Aleksanteria. Sen jälkeen hän sai keskeisen aseman Venäjän pohjoisen Euroopan politiikassa ja lähes vapaat kädet Suomessa.

 

 

Armfeltin aloitteesta Uudenkaupungin ja Turun rauhassa Venäjälle siirtyneet Kymijoesta itään olevat alueet eli Vanha Suomi liitettiin suuriruhtinaskuntaan. Keväällä 1812 keisari päätti Armfeltin esityksestä Suomen pääkaupungin siirtämisestä Turusta Helsinkiin. Armfeltin ajatuksena oli luoda Suomeen pääkaupungin näköinen pääkaupunki. Jos valtiolla on monumentaalinen pääkaupunki, sitä ei voi lakkauttaa yhdellä kynän vedolla.

 

 

Armfeltin vuosina pelkästään 1811-1812 perustettiin Suomeen Päämaanmittauskonttori, Yleisten rakennusten intendentinkonttori, Luotsipäällikkö, Postitirehtöörin virasto, Lääkintäkollegio, leimapaperikonttori, Vaihetus-, laina- ja depositioni- Contori (Suomen pankin alku) ja Päätullijohtokunta. Myös armeija sai alkunsa, ja Kadettikoulu perustettiin Haminaan.

 

 

Armfeltin kuollessa elokuussa 1814 uuden pääkaupungin toteuttaminen oli vielä kesken. Hänen vanha kustavilainen ystävänsä Johan Albrecht Ehrenström oli valittu 1812 Helsingin rakennuskomitean puheenjohtajaksi. Monien viivytysten jälkeen arkkitehdiksi valittiin vuonna 1816 saksalainen Carl Ludvig Engel.

 

 

Vuonna 1816 vielä Turussa olleen Hallituskonseljin nimi muutettiin arvovaltaa antavaksi ja suoraa yhteyttä keisariin korostavaksi Keisarilliseksi Suomen senaatiksi. Engelin suunnitteleman Senaatin rakennuksen työt alkoivat 1818 ja sen ensimmäinen osa valmistui vuonna 1822. Asioiden jouduttamiseksi ja varmistamiseksi keisari määräsi, että Senaatin ja keskusvirastojen toiminnan tulee aloittaa toimintansa Helsingissä 1. lokakuuta 1819. Niin myös tapahtui tilapäisissä suojissa.

 

 

Keisari teki kesällä 1819 ajan oloihin nähden haastavan Kainuuseen ja Ouluun ulottuneen kuukauden matkan tutustuakseen maan tilanteeseen ja mielialoihin sekä Helsingissä sen rakennustyöhön. Turussa tuttavuuden uudistaminen marsalkka Mannerheimin isoisän isään maaherra Carl Erik Mannerheimiin johti pian hänen uudelleen nimittämiseensä suuriruhtinaskunnan kotimaiseen johtoon.

 

 

Senaatin alkaessa Helsingissä sitä uudistettiin merkittävästi. Senaatin talous- ja oikeusosastot saivat varapuheenjohtajat, jolloin talousosaston varapuheenjohtajan tehtävä vastasi pääministeriä – tietenkin huomioon ottaen, että keisari teki merkittävät päätökset. Talousosastossa oli viisi ministeriötä vastaavaa toimituskuntaa.

 

 

Suomen ensimmäiseksi varapuheenjohtaja-pääministeriksi Aleksanteri nimitti Carl Erik Mannerheimin, ja hän toimi siinä tehtävässä vuoteen 1826. Samalle tuolille asettui hänen pojanpojan poikansa Carl Gustav Emil valtionhoitajana joulukuussa 1918 ja vahvisti siltä itsenäisen Suomen tasavaltaisen hallitusmuodon 17. heinäkuuta 1919 – sekä saman pöydän päähän vielä Suomen tasavallan presidenttinä 4. elokuuta 1944.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Tänään 102 vuotta sitten Venäjän 6. ratsuväkiarmeijakunnan komentaja kenraaliluutnantti Mannerheim siirtyi reserviin. Hän muisteli myöhemmin saaneensa kenraaliluutnantti Nikolai Dukhoninilta kirjeen jonka mukaan, ”22. syyskuuta alkaen minut siirretään reserviin, koska ’en sopeutunut nykyisiin olosuhteisiin.’ Olen samaa mieltä itsekin ja haluaisin vain lisätä, että kuuden kuukauden ajan en ole täyttänyt tuolloin asetettuja vaatimuksia. Toisin sanoen, heti ensimmäisestä päivästä lähtien siitä, mitä he haluavat kutsua armeijan demokratisoitumiseen, mutta itse asiassa mitä pitäisi kutsua sen hajottamiseksi. En piilottele sitä. Olen erittäin iloinen siitä, että lopetan tällä tavalla, en välitä mistä syystä ja kenen aloitteesta minut siirrettiin reserviin.

 

 

Yritän päästä pian Suomeen, vaikka sekään ei näytä minusta erityisen houkuttelevalta. Sanomalehtien perusteella Suomi on synkkä paikka. Sosialistit aloittivat vaarallisen pelin saaden tukea heidän tyydyttämättömille vaatimuksilleen venäläisten sotilaiden joukkojen taholta. Jos eduskuntavaaleissa tulee jälleen sosialistinen enemmistö, tulevaisuus ei lupaa hyvää. En voi kuvitella, että nälänhädän estämiseksi tarvittava määrä viljaa voitaisiin tuoda Suomeen. Ihmeet ovat tietysti mahdollisia, koska Venäjä on rajattomien mahdollisuuksien maa, mutta kun näkee, kuinka huono tilanne on täällä etelässä, maan viljavimmilla alueilla, on vaikea kuvitella myönteistä tulosta.”

 

 

Tämän jälkeen kahden vuoden aikana oli Venäjän vallankumous, Alkion aloitteellisuuden torjuma välitön kumous, Svinhufvudin ja Alkion päättäväisyydellä läpi ajettu Suomen itsenäistyminen, Brest-Litovskin rauha, Suomen sosialistinen vallankumousyritys ja sen torjuminen Mannerheimin aloitteellisuudella ja johdolla sekä sitä seurannut SDP:n johdon demokratisoiminen Tannerin johdolla, jatkuvat Suomen ”heimosodat” eli hyökkäykset Itä-Karjalaan Suur-Suomen toteuttamiseksi, sakalaisten maihinnousu Suomeen, Mannerheimin saamat potkut Svinhufvudilta ja Paasikiveltä sekä näiden kuningashanke ja melkein onnistunut mutta lopulta Alkion maalaisliiton torjuma monarkistien kaappaus, Saksan tappio maailmansodassa, Mannerheimin paluu valtionhoitajaksi, Pariisin rauhankonferenssi, Venäjän sisällissota, Suomen itsenäisyyden tunnustaminen ulkoministeri Holstin ja presidentti Wilsonin aloitteesta, Mannerheimin yritys hyökätä Pietariin sekä hänen läheltä piti - englantilaisten virkamiesten Holstin, Alkion ja Ingmanin sekä Paasikiven torjuma - kaappaus, Suomen tasavaltainen hallitusmuoto sekä K.J. Ståhlbergin valinta presidentiksi - mitä seurasivat Ståhlbergin, Tannerin ja Paasikiven realismillaan läpi ajama Tarton rauha sekä äärisuuntien torjuminen sekä vasemmalla että oikealla.

 

 

Kahden vuoden aikana tapahtui uskomattoman paljon, ja lopulta syyskuussa 100 vuotta sitten, oltiin itsenäinen ja hengissä tavalla josta tämän päivän maailmassa on muillekin paljon opittavaa. Voi vain kunnioittaa tuon ajan suomalaisia, joista kaikissa käänteissä muodostui enemmistö torjumaan vaarat.

 

 

Kansalaisena harmittaa nyt erityisesti Suomen valtion järjestämien muistovuosien epäonnistuminen kansakunnan historian tuntemisen eli kokonaisuuden ja itseymmärryksen kannalta.

 

 

Näin tultiin siihen, että julkisen muistamisen pääteemaksi tuli katsoa tapahtunutta puolelta tai toiselta. Kiitos Martti Häikiölle. Uudessa kirjassaan hän kertoo tehneensä parhaansa asiallisten muistovuosien järjestämiseksi.