Kohti Suomen itsenäistymistä

 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
Sata vuotta sitten aamun lehdet käsittelivät lopetettua Helsingin kahden päivän yleislakkoa. Se ajalta on saatavissa vain Työmies, koska muiden lehtien ilmestyminen estettiin. Tämän aamun Työmies kertoo vielä lakosta sekä senaatin puheenjohtaja Oskari Tokoin suulla senaattori Wuolijoen erosta. Ajan uutisista päätellen juuri näinä päivinä puolue alkoi selvästi revetä kahteen osaan. Vahinko sinänsä, että esim. Tanner ja Wuolijoki vetäytyivät sivuun, eivätkä tuossa vaiheessa jääneet kamppaileman demokratian puolesta Manneria ja Kuusista vastaan. Mutta varmaan siihen oli syynsä.
 
 
 
Kuvassa on tämän aamun Helsingin Sanomat (suurenee klikkaamalla). Oikealla ylhäällä piirros 13. päivän voikokouksesta, josta lähetystö meni vaatimaan Wuolijokea torille sillä seurauksella, että tämä erosi senaatista. Kun lähetystö sitten protestoi sitäkin, Wuolijoki vastasi, että kai minullakin on oikeus lakkoilla. Toinen kokouksen seuraus oli, että Valion voivarastot tyhjennettiin omin voimin. Helsingin Sanomien mukaan: "Ja kaupungin järjestysvalta sai taas räikeästi osoitetuksi saamattomuutensa ja kyvyttömyytensä..." Lehdessä alhaalla oikealla ilmeisen kriittinen kuva 13. päivän kokouksen osanottajista, tekstinä "Voikipeitä Senaatintorilla".
 
 
 
HeSan uutisessa kerrotaan, miten torin puheissa saivat sapiskaa porvarit ja ruoan piilotelijat, mutta myös työväenjärjestöt ja Työmies lehti. Sosialisti Tokoin johtama senaattikin sai kuulla kunniansa: "Senaatti, mikä on senatti? Ellei senaatti tee niin kuin vaadimme, niin kumoon senaatti!" Ei sinänsä ihme, jos senaatissa elintarvikeasioista vastannutta Wuolijokea sekä samalla linjalla ollutta Tanneria harmitti puolueen johdon myötäily. 
 
 
 
Santeri Alkio merkitsi päiväkirjaansa: "Illalla lähdettiin kotiin. Silloin tuli Kallio asemalle ilmoittamaan että sosialistit olivat lähteneet senaatista. Tokoi oli, tultuaan elintarvikepäälliköksi, vaatinut alentamaan maidon hintaa 10 p. litralta ja korvaamaan tätä valtion varoista. Kun siihen ei suostuttu, lähti." Tannerin mukaan Tokoi teki ehdotuksen tietäen vastauksen ja saadakseen syyn lähteä. Tuossa tilanteessa Tanner ja Paasivuori vielä jäivät senaattiin. Kenraalikuvernööri pyysi Tokoita ja Manneria muodostmaan sosialidemokraattien hallituksen, mutta nämä kieltäytyivät.
 
 
 
On mielenkiintoista, että noista ajoista meillä elävät voimakkaina vallankuomuksellinen ja monarkistinen tulkintaperinne. Suomalais-demokraattinen osa aikakautta on jatkuvasti poliittisesti epäkorrekti, vaikka sen pohjalle lopulta rakennettiin kestävä ja hyvä itsenäinen tasavalta. Kaikki ne ovat osa tuon ajan todellisuutta, ja ansaitsevat tulla osaksi sen todenmukaista kokonaiskuvaa.
 
 
 
Helsingin Sanomilla olisi käytettävänään ainutkertaisen hyvät lähteet - sen omat vuosikerrat.
 
 
 
 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Olen seurannut viime viikkoina jännitysnäytelmänä rinnakkain 100 vuoden takaa Työmies -lehteä ja Väinö Tannerin muistelmia ”Kuinka se oikein tapahtui, Vuosi 1918 esivaiheineen ja jälkiselvittelyineen” (Tammi, 1948).

 

 

Juuri 100 vuotta sitten elokuun 15. päivän iltapainoksena Työmies uutisoi ”Lakkokokous työväentalon pihalla tänään”.  Kokouksen puheenjohtajaksi valittiin eduskunnan puhemies sekä puolueen ja sen Uudenmaan piirin puheenjohtaja Kullervo Manner. Kaksi päivää aikaisemmin Senaatin torilla pidetyn vastaavan kokouksen jälkeen oli päätetty julistaa Helsingin kunnallislakko ja takavarikoida Valion voivarastot. Niin oli tehty ja siitä saatiin nyt selostus. Takavarikoinnin tehneille päätettiin maksaa korvauksena 3000 markkaa. Kun tämä lakon tavoite oli saavutettu, se päätettiin lopettaa.

 

 

Työväentalon pihalla pidetyn kokouksen päätteeksi Kullervo Manner vielä rohkaisi, että ”tämä valtava lakko osoittaa, mitä järjestäytynyt joukkomahti voi aikaansaada kansan hyväksi ja parhaaksi.”

 

 

Senaattori Väinö Tanner ei kuitenkaan innostunut. Elokuun 13. päivän Senaatin torin voikokous oli vaatinut elintarvikeasioista vastaavaa senaattori Wuolijokea tulemaan torille. Hän oli tehnyt parhaansa elintarviketilanteen hoitamiseksi mm. viljan tuonnin ja säännöstelyn toteuttamiseksi. Tanner kertoo muistelmissaan vaatijoiden tulosta senaattiin. Wuolijoki kieltäytyi kunniasta.  ”Kun lähetystö alkoi esiintyä uhkaavasti, hermostui leppoisa, mutta äkkipikainen Wuolijoki ja selitti kimpaantuneena, että hän eroaa koko virasta ja jättää sen samalla hetkellä… Hän sanoi olevansa lopen kyllästynyt kaikkeen rettelöintiin, varsinkin kun puolue ja sen lehdistö avoimesti oli asettunut ymmärtämään mellakoitsijoita…”

 

 

Muut senaattorit esittivät elintarvikeasioiden siirtämistä senaatin puheenjohtajalle Oskari Tokoille. Hän taas esitti ohjelman, jota Tannerkaan ei hyväksynyt. ”Otaksuinkin Tokoin tehneen ehdotuksensa taktillisessa mielessä, saadakseen sopivan aiheen heti alussa vapautua hankalasta elintarvikepäällikön tehtävästä” kirjoittaa Tanner. Tokoi ilmoitti eroavansa senaatista, perustellen julkisuuteen eduskunnan hajottamisella ja esittämällään elintarvikeohjelmalla. Tanner tiesi missä hetken politiikassa mentiin, ja kommentoi ”Varsinainen syy oli kuitenkin toisaalla”.

 

 

Siinä vaiheessa sosialidemokraateista jäivät senaattiin Väinö Tanner ja Matti Paasivuori. Puoluesihteeri Matti Turkia kävi taivuttelemassa Tanneria puoluejohdon linjalle ja kun ei onnistunut, sanoi lähtiessään, ”Minun käy niin perkeleesti sinua sääliksi”.

 

 

Kenraalikuvernööri Stahovitsh tarjosi Tokoille ja Mannerille sosialidemokraattien hallituksen muodostamista, mutta he kieltäytyivät. Vaalit olivat tulossa, mutta Tanner ei asettunut ehdokkaaksi eikä edes äänestänyt. Hän perusteli puolueen joutumisella ”jyrkkien ainesten” eli mm. Mannerin ja Kuusisen käsiin. Puolueen oppositioon jäivät myös Wuolijoki ja Paasivuori.

 

 

Kun jyrkkien ainesten johtaman vallankumousyrityksen jälkeen tynkäeduskunta kokoontui toukokuussa 1918, Paasivuori oli ainoa paikalla ollut sosialidemokraatti. Wäinö Wuolijoki oli jatkossa eduskunnan puhemies, ministerinä Tannerin hallituksessa sekä lähettiläänä Berliinissä, Wienissä, Oslossa ja Haagissa.

 

 

Suomessa on erikoinen tilanne. Talven 1918 vallankumousyritystä demokraattista hallitusta vastaan tarkastellaan paljon Väinö Linnan kaunokirjallisesti merkittävästä ja aikanaan tärkeällä tavalla yhden puolen avanneesta teoksesta. Reaalisesti siihen osallistui kuitenkin varsin vähän torppareita, ja ratkaisevia tekijöitä olivat jyrkkien ainesten puoluejohdon kietoutuminen mukaan Venäjän vallankumouksen henkeen ja sieltä tulevaan painostukseen. Siitä kertoo esimerkiksi Väinö Tannerin ”Kuinka se oikein tapahtui”.

 

    

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Viime yönä 100 vuotta sitten Venäjän pääministeri Kerenski saattoi ja valvoi Nikolai II:n perheineen matkalle Siperiaan. Hänellä oli tiukka tilanne. Rintama oli murtunut Ukrainassa. Sotilaat karkasivat rykmenteittäin. Tiedustelu kertoi kaappausvaarasta sekä bolsevikkien että armeijan johdon taholta. Se kertoi myös, että saksalaiset olivat ryhmittymässä hyökkäykseen kohti Liettuan Riikaa ja sieltä kohti Pietaria. Länsirintamalla oli menossa englantilaisten Paschendaelen hyökkäys, missä tappiot olivat molemmin puolin yli 200 000 miestä, ja länsiliittoutuneet vaativat Venäjältä aktiivisempaa otetta sotimisessa.

 

 

On vaikea sanoa, halusiko Kerenski Nikolain turvaan vai pois jaloista. Ainakin hän on tiennyt, että noissa oloissa Siperiassa perheen henki olisi lopulta kyseessä.

 

 

Kerenski kertoi. ”Istuin keisarin työhuoneen viereisessä huoneessa. Annoin viimeisiä ohjeita ja odotin junan saapumista. Kuulin yhden lapsista, ilmeisesti Aleksein, juoksentelevan äänekkäästi suuremmassa huoneessa. Ensimmäistä kertaa näin aikaisemman keisarinnan vain äitinä, hädissään ja itkevänä. Hänen poikansa tai tyttärensä eivät näyttäneet ottavan lähtöä kovin vakavasti, mutta viime hetkillä hekin olivat hädissään ja itkivät.”

 

 

Entinen keisari Nikolai kirjoitti päiväkirjaansa. “Koko perhe vietiin hyvään makuuvaunuun, vartijat kummassakin päässä. Aamulla menin vuoteeseen 7.45 ja nukuin kevyesti 9.15 asti. Vaunussa oli hyvin vetoista ja pölyistä. Lämmintäkin oli 26 astetta. Päivällä pääsimme kävelylle vartijoidemme kanssa, ja poimimme kukkia ja marjoja. Söimme ravintolassa, jossa oli hyvää kiinalaista ruokaa.”

 

 

Myös keisarin perheen taloudenhoitaja Elisabet Narishkina muisteli tilannetta kirjassaan ”Kolmen keisarin alamainen”. Katariina Suuren valitsemana hänen isoisänsä isä ruhtinas Aleksei Kurakin oli ollut keisari Paavali I:n leikki- ja koulukaveri ja sitten Aleksanteri I:n Pariisin lähettiläs vuosina 1809-1812. Vuonna 1838 syntyneenä korkean ikänsä ja sairautensa vuoksi Elisabet ei lähtenyt mukaan. Hänellä oli kuitenkin taustaa kokea tilannetta.

 

 

”Itkin koko aamun. Heidät vietiin pois! Ja kuinka vaikeata se olikaan! Heidän piti odottaa kuuteen aamulla, pakata ja lähteä. Kerenski oli koko ajan paikalla, ja hän kiiruhti kaikkia. Hän oli harmissaan, etteivät asiat sujuneet niin hyvin kuin tavallista. Nyt olemme varmoja, että heidät viedään Tobolskiin. Matka kestää viisi päivää. Vartija seuraa heitä ja hoitaa heidän kulunsa. Mutta kenellekään heistä, ei edes keisarille kerrottu varmasti, mihin he olivat menossa.”

 

 

Velipoika Mikaelkin pistäytyi tervehtimässä ja merkitsi muistiin, että Niki näytti voivan hyvin. Ehkä he muistelivat sitä edellisen maaliskuun 15. päivää edellisenä talvena, jolloin Nikolai luovutti päiväksi vallan Mikaelille. Mikael taas pelkäsi lynkkausta ja luovutti vallan Lvovin väliaikaiselle hallitukselle, joka edelsi Kerenskin hallitusta.

 

 

Vaikea sanoa, kävikö Nikolain mielessä noina päivinä, että melko tarkkaan kolme vuotta aikaisemmin, hän oli osaltaan ratkaisut omaa, Venäjän ja Euroopan historiaa. Hän oli vastannut  hallitukselleen ja erityisesti ulkoministeri Sergei Sazanoville ”Olette oikeassa”, kun nämä olivat vaatineet täyttä mobilisointia Sarajevon laukausten jälkeen. Vuotta myöhemmin kesällä 1918 Sergei Sazanov oli Pariisissa johtamassa Venäjän valkoisten pakolaisten komiteaa, joka vastusti ankarasti keisarikunnan osien kuten Suomen itsenäistymistä. Siinä vaiheessa kievarillinen perhe oli tavannut kohtalonsa Uralilla Jekaterinburgissa.

 

 

Mitä Suomessa tapahtui tuona yönä? Helsingissä oli julistettu kunnallinen yleislakko voipulaan vedoten. Kullervo Manner vastusti eduskukunnan hajottamista ja vetosi Uudenmaan järjestöväkeen vaalivalmistelun aloittamiseksi. Väinö Tanner sai tarpeekseen puolueen siirtymisestä äärilaidan käsiin ja jättäytyi pois politiikasta – eikä mennyt edes äänestämään. Seuraavana vuonna 1918 näihin aikoihin hän pyysi ja sai luvan senaatin puheenjohtaja Paasikiveltä ja kenraali von der Goltzilta koota uudelleen puolueensa, jonka vallankumouksellinen johto oli siirtynyt Neuvosto-Venäjälle kohti omia tragedioitaan.

 

 

Tuona päivänä 14.8. 1917 Santeri Alkio merkitsi päiväkirjaansa: ”Saavuimme Helsinkiin. Täällä oli viime yönä klo 1 alkanut kunnallislakko. Sen kulusta kertovat tarkemmin sanomalehdet.” Seuraavan päivänä hän jatkoi ”Kallion luona ryhmäkokous. Luopajärvi esitti kysymyksen mille kannalle on ryhmän asetuttava valtiovarainvaliokunnan työhön nähden. Alkio oli sitä mieltä, valtiovarainvaliokunnan on pysäytettävä työnsä kunnes eduskunta on päättänyt mille kannalle se asettuu työn jatkamisen suhteen…”

 

----------------

 

Lähteitä, mm.

Suomen synty ja kuohuva Eurooppa

1917 Free history

 

 

 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
Pari päivää sitten saattoi pohtia, miten Leninin piiloutuminen Helsinkiin vaikutti Suomessa. Kokonaisuutena kesän mittaan alkoivat Työmies lehdessä korostua bolsevikkeja tukevat uutiset. Tänään 100 vuotta sitten Työmies julkaisi Venäjän sos.dem. puolueen innostavan julkilausuman Leninin puolesta.
 
 
Alusta alkaen tammikuun 1918 vallankumousyritykseen asti näkyy Suomessakin tiettyä sinisilmäisyyttä bolsevikkien suhteen. Tuon ajan lehtiä seuraamalla muodostuu kuva, miten monet suomalaiset juuri näinä viikkoina tempautuivat mukaan Pietarin radikalisoituvaan henkeen. Siellä taas olivat vähitellen joutumassa alakynteen Kerenskin uusi hallitus sekä uusi sotaväen ylipäällikkö Lavr Kornilov. Monet historioitsijat ovat havainneet Kerenskin rikkoneen välinsä vuoron perään kaikkiin ryhmiin ja lopulta jääneen yksin Leniniä ja Trotskia vastaan.
 
 
Juuri sata vuotta sitten kokoontui myös Suomen sos.dem. puolueen puolueneuvosto pohtimaan osallistumista lokakuun 1.-2. päivän eduskuntavaaleihin. Ilmassa oli paljon katkeruutta eduskunnan hajottamisen vuoksi, mutta osallistumisesta tuli myönteinen päätös. Joku on ehkä tutkinut, miten puolueen sisällä linjaerot juuri tuolloin näkyivät. Joka tapauksessa mm. Manner, Kuusinen, Sirola ja Tokoi olivat radikalisoitumassa bolsevikkien suuntaan.
 
 
Väinö Tannerin mukaan elokuussa 1917 "Määräämisvalta sosialidemokraattisessa puolueessa oli kokonaan siirtynyt jyrkkien ainesten käsiin. Tämä tuli näkyviin jo ehdokkaiden asettelussakin. Siinä oli koetettu pitää huoli siitä, ettei maltillisempia aineksia olisi asetettu ehdokkaaksi. Mitä minuun henkilökohtaisesti tulee, olin, politiikkaan kyllästyneenä, ehdottomasti kieltäytynyt ehdokkuudesta. En myöskään katsonut voivani äänestää ketään Uudellamaalla asetettua puolueen ehdokasta, koska ne mielestäni olivat väärillä linjoilla. Ainoan kerran koko parlamentillisen elämämme aikana vaimoni ja minä jäimme pois vaaleista."
 
 
Santeri Alkio taas kirjoitti 13. elokuuta päiväkirjaansa: "Maassa alkaa olla täydellinen anarkia. Turussa ja Helsingissä väkijoukot murtautuvat voivarastoihin ja tasaavat voin... Aavistan, että kuukauden kuluttua raivoaa Euroopassa, erittäin Venäjällä ja Suomessa kamala ryöväriliike."
 
 
Alkion puolue ja demokratian kannattajat kuitenkin menestyivät lokakuun eduskuntavaaleissa. Kuten jopa puolueensa aktiivijäsenen Väinö Tannerin toiminnata kävi ilmi, "jyrkät ainekset" eivät saaneet vaaleissa odottamaansa kannatusta vaan demokraattista itsenäisyyttä kannattavat puolueet voittivat. Demokraattisten vaalien jälkeen valittiin eduskunnan enemmistöön nojaava hallitus, joka julisti Suomen itsenäiseksi ja teki esityksen demokraattiseksi hallitusmuodoksi.
 
 
Lopulta puolueensa "jyrkät ainekset" olivat alttiita Leninin ja Trotskin painostukselle yrittää vallankumousta tammikuun lopulla 1918 - eli tekemään päätöksen vallankumouksesta demokraattisen ja itsenäisen valtion kumoamiseksi.
 
 
Jostakin kumman syystä vielä nyt 100 vuotta myöhemmin halutaan romantisoida erilaisia tuon ajan "jyrkkiä aineksia" aikaansaannoksieen ja unohtaa itse pääasia eli Suomen kestävä itsenäistyminen laajan kansan kannattamana demokraattisena valtiona. Se taas perustui pitkään ja ainutlaatuiseen kansallisen sivistyksen hankkeeseen, josta olisi tänään opiksi monille - myös suomalaisille.
 
 
 
 

 

 

 

 

 

 

 

 

Sata vuotta sitten Pietarissa oli muutaman päivän hengähdystauko. Voi pohtia ja muistaa tuon ajan Suomen historian hiljaisia mutta ratkaisevia vaikuttajia.

 

 

Lenin oli päässyt pujahtamaan Helsinkiin ja häntä syytettiin Pietarin lehdistössä Saksan rahoilla toimivaksi Saksan agentiksi. Asiaa on paljon tutkittu, ja saksalaisten dokumentit osoittavat, että asekaupan ja monen afäärin mies Alexander Parvus sai Saksalta välitettäväkseen rahaa bolsevikeille. Nämä kuitenkin kielsivät saaneensa. Leninin ja Parvuksen tapaamisesta ei ole varmuutta. Trotski sen sijaan jopa valokuvautti itsensä Parvuksen kanssa. On myös kiinnitetty huomiota vielä tässäkin vaiheessa varsin pienen bolsevikkipuolueen runsaaseen rahankäyttöön esimerkiksi voimakkaan lehdistön toiminnassa. Parvus kirjoitti Saksan pääesikunnan poliittiselle osastolle varsin asiantuntevan muistion Venäjän selustaan vaikuttamisesta myös Suomessa. Veikkaan, että senkin taustasta löytyy vielä runsaasti mielenkiintoista tutkittavaa.

 

 

Nyt päivittäinen tuolloisen tilanteen seuranta tekee uudella tavalla ymmärrettäväksi Trotskin ”ei sotaa eikä rauhaa” -strategian seuraavana talvena. Hän suostui Brest-Litovskin rauhaan vasta, kun kaikki näkivät ”aseen ohimolla” eli Ludendorffin uuden hyökkäyksen. Muistelmissaankin hän perustelee, että niin voitiin todistaa, etteivät bolsevikit olleet Saksan agentteja. Se kävi kyllä sitten kalliiksi Venäjälle mutta myös Suomelle, koska samaan pakettiin kuului houkutella suomalaiset ja ukrainalaiset toverit vallankumoukseen tukemaan Venäjää.

 

 

Juuri näihin aikoihin 100 vuotta sitten Leninin bolsevikkien kannatus oli kuitenkin nopeassa nousussa. Selkeät ja äärimmäiset teesit sekä esiintyminen Kerenskin ahdistamina marttyyreina näkyivät ja kuuluivat kauas. Marttyyrin manteli näkyi myös Suomessa, kun Työmies –lehden uutisointi Leninistä kävi kesän mittaan yhä myönteisemmäksi. Hänen piilottelijoillaan oli tuolloin yhteyksiä toimitukseen.

 

 

 

Hyväuskoisia oli paljon, mutta yksi selvänäköinen henkilö löytyi tuolloin Washingtonista. Hän oli Yhdysvaltojen ulkoministeri Robert Lansing. Free history 1917 sivusto on etsinyt hänen muistiinpanonsa näiltä päiviltä. Niissä hän näyttää torjuneen ajan asiantuntijoiden optimistiset ennakoinnit ja nähneen seuraavan vuoden kehitykseen.

 

 

Lansing sanoo muistiinpanossaan olevansa hyvin skeptinen Kerenskin suhteen. ”Hän tekee liikaa kompromisseja vallankumouksen radikaalien osien kanssa”. Suomessakin tietty sinisilmäisyys bolsevikkien suhteen oli seuranneen vuoden yksi peruspiirre.

 

 

Lansing jatkaa: ”Ranskan vallankumous on merkittävä esimerkki yrityksestä lopettaa yksi sosiaalinen järjestelmä ja korvata se toisella. Se vallankumous alkoi maltillisesti yrittämällä toteuttaa toimenpiteitä kansan kannattamaksi hallitukseksi. Vähitellen kokonaan vanhoista ajatuksista irti pyrkivät radikaalit voittivat alaa ja toteuttivat jakobiinien yksinvallan, joka fanatismin ja väkivallan avulla toteutti terrorin ajan ja Ranska upposi uskomattomaan epäjärjestykseen. Vasta kun Robespierren valta tuli sietämättömäksi Ranska saattoi nousta teurastajia vastaan ja perustaa yksilöiden oikeuksia puolustavan järjestyksen.

 

 

 

Lansingin mukaan, ”Nyt näyttää siltä, että Venäjän vallankumous kulkee saman tien. Ensin maltillisuus. Toiseksi terrori. Kolmanneksi kapina uutta tyraniaa vastaan ja uuden järjestyksen toteuttaminen mielivaltaiseen sotilasvoimaan tukeutuen. Minun käsitykseni mukaan asiat menevät yhä huonommin ja huonommin kunnes joku vallan ottava henkilö nousee ja lopettaa sen kaiken.”

 

 

Lansing oli oikeassa, mutta hänellä ei ollut aivan kaikkea tietoa, johon ennakoinnin saattoi pohjata. Myös Lenin ja hänen toverinsa olivat opiskelleet Ranskan vallankumousta. He ennakoivat sotilasdiktatuurin mahdollisuuden ja päättivät perustaa sen itse proletariaatin diktatuurin nimellä.

 

 

Lansingilla oli vajaa puolitoista vuotta myöhemmin roolinsa myös Pariisin rauhankonferenssissa. Hän suhtautui pitkään hyvin kielteisesti Suomen itsenäisyyden tunnustamiseen perustelunaan poliittisen johdon eli pääministeri Ingamanin ja useiden ministereiden aikaisempi suuntautuminen Saksaan ja monarkismiin. Vasta tasavaltalaisten eli maalaisliiton, edistyksen ja uuden demokraattisen johdon sosialidemokraattien selkeä voitto talven 1919 eduskuntavaaleissa sai hänet heltymään. Englannin ja Ranskan ulkoministeriöiden Suomen politiikasta on tehty varsin hyvät ja monissa yksityiskohdissaan tuloksiltaan yllättävätkin perustutkimukset. Toivottavasti joku ottaa työkseen selvittää, miten Washingtonissa valmisteltiin suhtautumista uuteen tasavaltaan Euroopan koillisessa nurkassa.

 

    

Myös presidentti Wilsonin henkilökohtaisesta arkistosta voisi löytyä mielenkiintoista. Hänellä oli tapana keskittää asiat itselleen ja sairastuttuaan jopa vaimolleen Edith Bolling Galt Wilsonille. Kun Lansing helmikuussa 1920 esitti presidentille eroamista terveydellisistä syistä, hän sai erokirjeen paluupostissa. Sen jälkeen hän kirjoitti melko hyytävät muistelmat Pariisin rauhanneuvottelujen kulusta. Suomen kannalta Wilsonin tietty improvisointi oli kuitenkin onnekasta. Huhtikuun 28. päivänä 1919 hän otti Suomen tunnustamisen esille suoraan ohi hallinnon juuri aloittaneen ulkoministeri Rudolf Holstin ja Yhdysvaltojen ruokaohjelman johtajan Herbert Hooverin kirjeen pohjalta.

 

 

Tuossa vaiheessa Suomen tunnustaminen ei ollut mikään pikku juttu. Samalla ulkoministereiden kesken oli keskustelu, pitäisikö Suomelta edellyttää osallistumista Venäjän sisällissotaan tarjoamalla hyökkäysreitti Pietariin – mitä valtionhoitaja Mannerheim halusi ja valmisteli. Kun ulkoministerit keskustelivat asiasta ulkoministeri Lansing ja Englannin ulkoministeriön valtiosihteeri lordi Hardinge puolsivat tunnustamista ilman ehtoja, ja niin myös kävi. Siitä taas seurasi, että seuraavana kesänä liittoutuneiden edustajat erityisesti kenraali Hubert de la Poer Gough löivät hyökkäyshankkeelle jarrut päälle.