Kohti Suomen itsenäistymistä

 

 

 

 

 

 

 

 

Tänään 100 vuotta sitten solmittiin aselepo Venäjän ja keskusvaltojen välillä. Venäjän vanhojen läntisten liittolaisten vastustaessa neuvottelut oli aloitettu 3. joulukuuta ja varsinaiset rauhanneuvottelut alkoivat 22. joulukuuta. Samaan aikaan kummankin osapuolen sisällä käytiin ankaraa kamppailua siitä, mihin nyt pyritään.

 

 

Lähes aina käy niin, että voittaja jakautuu sisäisesti toisaalta voitonhurmaisiin ja toisaalta kylmäverisiin realisteihin. Niin kävi jälleen myös nyt itärintamalla voittaneelle Saksalle ja vallankumouksessa voittaneille Venäjän bolsevikeille.

 

 

Venäjän bolsevikeissa Lenin kannatti nopeaa rauhaa Saksan vaatimilla ehdoilla, mutta hänen vasemmisto-oppositionsa vastusti jyrkästi pehmoilua saksalaisten kapitalistien kanssa. Nythän piti alkaa koko maailman vallankumouksen. Ratkaisijaksi tuli Trotski, jonka strategia lopulta epäonnistui Venäjän kannalta katastrofaalisella tavalla.

 

 

Sama kamppailu käytiin myös Saksassa. Sotilasjohto vaati vielä etenemistä pitkälle itään, mutta ulkoministeri Kühlemannin johtama ulkoministeriö vaati malttia ja voimien nopeaa siirtämistä länsirintamalle ennen kuin Yhdysvallat ehtii sinne. Lopulta 19. joulukuuta keisari Vilhelm II:n johtamassa kruununneuvostossa päädyttiin tässä vaiheessa maltilliseen etenemiseen. Esimerkiksi Suomen osalta se merkitsi pidättyväisyyttä muuten ja vain linjausta tunnustaa Suomen itsenäisyys, jos Venäjä ensin tunnustaa.

 

 

Lopulta Trotski aloitti uhkapelinsä kolmannella neuvottelukierroksella, ja siinä vaiheessa kenraali Ludendorffin voitonhurma pääsi vallalle Saksassa. Kun Venäjä ei halunnut tai voinutkaan puolustautua 3. maaliskuuta tehtiin rauha, jossa Saksan etupiiri laajeni Suomen ja Viron itärajasta etelään Mustallemerelle. Siinä samalla suomalaisetkin vallankumoukseen yllytetyt toverit jätettiin Pietarista mottiin Saksan etupiiriin. Saksan kannalta se näytti ensin hyvälle, mutta joukkojen sitominen itään oli lopulta yksi syy tappioon lännessä.

 

 

Suomi oli julistautunut itsenäiseksi 6. joulukuuta ja vetosi joka suuntaan sen tunnustamiseksi. Kaikkien vastaus oli sama, että ensin odotetaan Venäjän uuden hallituksen kantaa. Sen tunnustus saatiinkin 31. joulukuuta, minkä jälkeen Saksa, Ranska ja pohjoismaat tunnustivat Suomen itsenäisyyden.

 

 

Joulukuun alussa suomalaisetkin yrittivät auttaa asiaansa. Tukholmaan lähetettiin valtuuskunta ja Pietariin matkustivat ensin sosialidemokraatit 9. joulukuuta. Lenin oli huonolla tuulella ja vinoili siitä, etteivät suomalaiset toverit jatkaneet marraskuun yleislakkoa vallankumoukseksi. Lopullista kanta ei tässä vaiheessa vielä otettu ja suomalaiset saivat tehtäväkseen valmistella toiveistaan muistion kansankomissaarien neuvostolle. Sitä palattiin tuomaan 27. joulukuuta.

 

 

Keskustan ja oikeiston puoluejohtajat saapuivat Pietariin 12. joulukuuta, mutta vallankumous oli vienyt vanhojen puolueiden edustajat piiloon, eikä kunnon keskusteluja syntynyt.

 

 

Lopulta kun pidättyvät vastaukset oli saatu muualta ja saksalaisetkin antoivat vinkin käydä kysymässä asiaa Pietarissa, Svinhufvudin senaatti lähetti ministerivaltiosihteeri Carl Enckellin tunnustelemaan. Sitä seurasi Svinhufvudin oma matka kuukauden viimeisinä päivinä. Siihen mennessä myös Brest-Litovskin neuvottelut olivat edenneet tilanteeseen, joka auttoi suomalaisia itse Leninin hallituksen tilanteen ja sen kaksivaiheisen kansallisuuspolitiikan lisäksi.

 

 

Uuden senaatin tuore puheenjohtaja P.E. Svinhufvud kutsui 29. päivän aamuna hallituspuolueiden edustajat keskustelemaan itsenäisyysjulistuksesta. Mitä siis pitäisi ja uskaltaisi tehdä suursodan jatkuessa, naapurin saatua uuden bolsevikkien vallan ja keskellä sen sotilaita?

 

 

Lauri Ingman jatkoi vanhasuomalaisen varovaista linjaa: ”Suomen itsenäisyys oli otettava käsiteltäväksi rauhankonferenssissa, ja senaatin piti saada valtuudet… sillä eduskunta, huolimatta asemastaan korkeimman vallan haltijana ei voinut ryhtyä toimenpiteisiin.” K.J. Ståhlberg oli omin nuorsuomalaisten varpusten perustein samaa mieltä, samoin ruotsalaisten R.A. Wrede ja he saivat myös tukea.

 

 

Selvä linja rohkeaan etenemiseen oli P.E. Svinhufvudilla, Santeri Alkiolla, Juho Kokolla ja Gustav Arokalliolla, ja he saivat myös varovaisempaa tukea. Alkion mielestä, ilman julistusta ”täytyisi Euroopan meidän itsemme sijasta järjestää asiamme.” Hän jopa huolehti, että viivytyksestä voisi Suomeen seurata saksalainen prinssi. Uuden Venäjän lisäksi monet olivat huolissaan sosialidemokraattien kielteisestä reaktiosta, joka voisi myös viedä julistuksen uskottavuutta muualla.

 

 

Päivällä 29. marraskuuta senaatti teki periaatepäätöksen ”eduskunnalle annettavasta ilmoituksesta, joka koski vaatimattomassa muodossa tapahtuvaa kääntymistä ulkovaltojen puoleen itsenäisyyden tunnustamiseksi”. E.N. Setälä oli aamun neuvottelussa suhtautunut asiaan pidättyvästi, mutta sai kielimiehenä tehtäväksi seuraavan yön aikana tehdä tekstin.

 

 

Kaikissa neuvotteluissa mukana ollut Carl Enckell kertoo jatkosta: ”Arajärvi täydensi Setälän ehdotusta, ja äärimmäisen huolellisen hionnan jälkeen se oli valmiina tiistaina, joulukuun 4. päivänä eduskunnan palatessa tavanomaiselta viikonloppulomaltaan. Sisällöltään asiallisen maltillisena ja muodoltaan vaatimattomana tämä julistus ei suonut mahdolliselle oppositiolle minkäänlaisia hyökkäyskohteita, niin että eduskunnan puhemies rauhassa voi esittää vastauspuheensa, joka sekin oli laadittu eduskunnan kanssa neuvotellen.”

 

 

Joulukuun 4. päivänä näin valmisteltu teksti annettiin julistuksena Suomen kansalle ja Svinhufvudin lukemana ilmoituksena eduskunnalle. Käsiteltäessä lyhytaikaisia lainoja puhemies Lundson sanoi yllättäen: ”Keskeytetään asian käsittely vähäksi aikaa. Senaatin puheenjohtaja on tahtonut esittää erään asian”. Svinhufvud ja senaattorit astuivat sisään, ja senaatin puheenjohtaja luki itsenäisyysjulistuksen tekstin ja siihen liittyvät lakiesitykset.

 

 

Tässä vaiheessa kaikki sujui kommelluksitta. Manner ja Kuusinen protestoivat vain sitä, että Svinhufvud oli luonnehtinut lakeja esityksiksi ilman senaatin oikeutta antaa esityksiä. Eduskuntahan oli sekä valtalailla että 15. marraskuuta ottanut keisarille kuuluvat valtaoikeudet itselleen. Senaatin taktiikka toimi hyvin ainakin kotimaassa.

 

 

Eduskuntaryhmissä käytiin keskustelua, ja ulkovaltojen Helsingissä olleet konsulit tekivät selväksi, että maan itsenäisyys sentään vaatii eduskunnan kannanottoa. Kun eduskunta oli ottanut korkeimman ja siis myös esitysvallan itselleen, sen piti itse myös hoitaa itsenäisyysjulistus tästä eteenpäin. Sen verran senaatti kuitenkin auttoi, että Kyösti Kallio kirjoitti Alkion johtamien hallitusryhmien edustajien käyttöön tekstin. Sen Kallio esitteli ja hyväksytti ensin eduskunnan porvarillisten ryhmien delegaatiossa ja maalaisliiton eduskuntaryhmässä.

 

 

Sitäkään tekstiä ei voi moittia riehakkaaksi, ja kielimies E.N. Setälä luonnehti kieliasultaan ”hyvin heikoksi”. Teksti viittasi ensin hallituksen edellisen päivän itsenäisyyttä ja tasavaltaa tarkoittaviin esityksiin ja jatkoi, että ”… Eduskunta puolestaan korkeimman valtiovallan haltijana päättää hyväksyä tämän periaatteen…” Alkio oli ensimmäinen allekirjoittaja ja lausumaehdotus informoitiin ennalta sosialidemokraateille siinä toivossa, etteivät nämä vastustaisi.

 

 

Hallituksen tiedonanto oli mennyt vähin äänin, mutta nyt sosialidemokraattien ryhmässä virisi vilkas keskustelu. Sen avasi myönteisessä hengessä Kuusinen, mutta uuden käänteen toi Edvard Valpas-Hänninen itse asiassa Lauri Ingmanin vanhasuomalaisessa hengessä: ”Kysymys on, onko heillä niin paljon voimaa, että uskaltavat irrottautua Venäjästä vasten Venäjän tahtoa. Meillä ei ole heidän voimastaan tietoa. Meidän on sen vuoksi lähdettävä siltä kannalta, että Venäjä voi estää irrottautumisen väkisin.” On mahdotonta sanoa, oliko Työmiehen päätoimittaja tässä jälleen etukäteen jälkiviisas vai olivatko Smilga ja Dybenko informoineet hänelle vallankumouksellisesta myös geopoliittiseksi muuttuneen Smolnan kannan.

 

 

Lisäksi sosialidemokraattien eduskuntaryhmän ongelmana oli, että senaatti hoitaisi asiaa ulkovaltoihin ilman oppositiota, mitä koetettiin auttaa ehdottamalla ulkoasiain valiokunnan perustamista eduskuntaan. Se ei tässä vaiheessa vielä onnistunut. Johtopäätöksenä oli vastaehdotus, jonka mukaan ”Suomi on oleva riippumaton tasavalta”, mutta se on toteutettava ”sovinnollista tietä Venäjän kanssa aikaan saatavalla sopimuksella”.

 

 

Seuraavana päivänä Alkion esitys voitti Mannerin lukeman sosialidemokraattien esityksen 100-88.

 

 

Päätös oli historiallinen, mutta seuraavan aamun otsikot vaihtelivat yhden ja kahden palstan välillä. Helsingin Sanomat huomasi asian: ”Maailmanhistoria tuskin osoittaa yhtäkään esimerkkiä siitä, että sorrettu kansa itsenäiseksi julistautuessansa olisi ilmaissut niin vähän riemuntunteita kuin Suomen kansa tällä mitä huomattavimmalla ajankohdalla. Sanomalehdissä viran puolesta johtavat kirjoitukset tapahtuman johdosta, siellä täällä leijonaliput liehumassa – siinä miltei kaikki! Ja kuitenkin oli kysymyksessä tämän kansan koko historiallisen olemassaolon aikana ensi askel omatakeisella riippumattomuuden tiellä.”

 

 

On vaikea arvioida, oliko asenne ja tiedotuslinja sovittu vai alitajunnasta, mutta yksi syy tekstien ja esittelyn Svihufvudin sanoin ”vaatimattomaan muotoon” oli erimielisyyksien vaara hallituspuolueissa ja eduskunnassa sekä selkkausten vaara venäläisten sotilaiden ja itse nyt bolsevikkijohtoisen Venäjän kanssa. Lähes vallnkumoukseen johtaneeseen yleislakkoon oli vain pari viikkoa ja työväenkaartit olivat monissa kaupungeisssa vieläkin liikenteessä.

 

 

Yksi tämän päivän venäläisistä eturivin tutkijoista Pietarin yliopiston kansainvälisten suhteiden koulun dekaani, professori Irina Novikova luonnehtii suomalaisia taitaviksi: ”Ja sinä aikana, jolloin historia antoi pienelle maalle mahdollisuuden tulla itsenäiseksi valtioksi, Suomen eliitti käytti taitavasti tämän tilaisuuden.” 

 

 

Paradoksaalisesti vain suomalaisessa nykyeliitissä löytyy enää talven 1917-1918 muistelua bolsevistisessa hengessä.

 

 

Joka tapauksessa suomalaiset ottivat 4. joulukuuta historiallisen askeleen. Vielä pitäisi saada muut huomaamaan ja hyväksymään se – keskellä maailmansotaa, jota oli vielä vuosi jäljellä. Kun keskeiset itsenäisyyden tunnustukset oli saatu, ehdittiin tammikuussa vielä juhlimaankin – kolmessa eri leirissä.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Suomen itsenäistymisen tiellä oli monia ratkaisevia päiviä ja 29. marraskuuta1917 oli niistä yksi.

 

 

Edukunta nimitti P.E. Svinhufvudin senaatin 27. marraskuuta 1917. Sen ohjelmassa oli Suomen itsenästymisen toteuttaminen.

 

 

Samana päivänä sos.dem. puolueen eduskuntaryhmä pohti puoluekokouksensa jälkeen tilannetta. Kuusisen ja Gyllingin mielestä Venäjän uusi hallitus voisi tukea valtalain sisällön saamista tulevaan hallitusmuotoon. Siihen Wiik huomautti, että eduskunnan 15. lokakuuta vallanottohan jo ratkaisi asian. Keskustelussa Kuusinen ymmärsi naapuria: ”Jos nyt yhtäkkiä julistettaisiin itsenäiseksi, niin vaikeuttaisi se venäläisten tovereiden asemaa.” Varsin sekavassa keskustelussa palattiin parin viikon takaiseen ajatukseen Venäjän hallituksen manifestista Suomen asemasta, kun antajana nyt olisi tuttuja tovereita. Niinpä päädyttiin saatettavaksi heidän tietoonsa, ”ettei mitään pahaa ole siinä, että jonkunlainen manifesti annetaan.” Siinä saisi olla valtalaki ja laajempiakin oikeuksia aina itsemääräämisoikeuteen, ja asiaa varten tulisi asettaa neuvottelijat kummaltakin puolelta.

 

 

Helppoa ei ollut uuden senaatin takana olleilla ryhmilläkään. Svinhufvud kutsui nämä 29. päivän aamuna keskustelemaan itsenäisyysjulistuksesta. Mitä siis pitäisi ja uskaltaisi tehdä suursodan jatkuessa, naapurin saatua uuden bolsevikkien vallan sekä sen 80 0000 sotilaan ympäröimanä? Lauri Ingman jatkoi vanhasuomalaisen varovaista linjaa: ”Suomen itsenäisyys oli otettava käsiteltäväksi rauhankonferenssissa, ja senaatin piti saada valtuudet… sillä eduskunta, huolimatta asemastaan korkeimman vallan haltijana ei voinut ryhtyä toimenpiteisiin.” K.J. Ståhlberg oli omin nuorsuomalaisten varpusten perustein samaa mieltä, samoin ruotsalaisten R.A. Wrede ja he saivat myös tukea.

 

 

Selvä linja rohkeaan etenemiseen oli Santeri Alkiolla, Juho Kokolla ja Gustav Arokalliolla ja J. Castrénilla, ja he saivat myös varovaisempaa tukea. Alkion mielestä, ilman julistusta ”täytyisi Euroopan meidän itsemme sijasta järjestää asiamme.” Hän jopa huolehti, että viivytyksestä voisi Suomeen seurata saksalainen prinssi. Uuden Venäjän lisäksi monet olivat huolissaan sosialidemokraattien kielteisestä reaktiosta, joka voisi myös viedä julistuksen uskottavuutta muualla. Svinhufvudin linja oli jo pitkään ollut selvä ja hän esitti sen neuvottelun johtopäätöksenä.

 

 

Svinhufvudin johdolla senaatin linjaksi tuli, että nyt mennään. Mutta miten? Päädyttin esittämään senaatin julkinen julistus ja antamaan se ilmoituksena eduskunnalle. Siihen siältyisi myös "vaatimattomassa muodossa" tapahtuva kääntyminen ulkovaltojen puoleen itsenäisyyden tunnustamiseksi.

 

 

Ryhmien edustajien kokouksen jälkeen senaattorit sopivat ilmoituksesta eduskunnalle. E.N. Setälä oli aamun neuvottelussa suhtautunut asiaan pidättyvästi, mutta sai kielimiehenä tehtäväksi seuraavan yön aikana tehdä tekstin. Paitsi itse julistusta siinä annettiin senaatille valtuudet ryhtyä toimenpiteisiin ulkovaltojen tunnustuksen saamiseksi. Setälä teki työnsä yön aikana 30. marraskuuta aamuun mennessä. Tarkoituksena oli ilmeisesti mennä eduskuntaan jo samana päivänä, mutta aikataulu ei onnistunut.

 

 

Joulukuun 4. päivänä näin valmisteltu teksti annettiin julistuksena Suomen kansalle ja Svinhufvudin lukemana ilmoituksena eduskunnalle. Käsiteltäessä lyhytaikaisia lainoja puhemies Lundson sanoi yllättäen: ”Keskeytetään asian käsittely vähäksi aikaa. Senaatin puheenjohtaja on tahtonut esittää erään asian”. Svinhufvud ja senaattorit astuivat sisään, ja senaatin puheenjohtaja luki itsenäisyysjulistuksen tekstin ja siihen liittyvät lakiesitykset.

 

 

Tässä vaiheessa kaikki sujui kommelluksitta. Manner ja Kuusinen protestoivat vain sitä, että Svinhufvud oli luonnehtinut lakeja esityksiksi ilman senaatin oikeutta antaa esityksiä. Eduskuntahan oli sekä valtalailla että 15. marraskuuta ottanut keisarille kuuluvat valtaoikeudet itselleen.

 

 

Eduskuntaryhmissä käytiin keskustelua, ja ulkovaltojen Helsingissä olleet konsulit tekivät selväksi, että maan itsenäisyys sentään vaatii eduskunnan kannanottoa. Kun eduskunta oli ottanut korkeimman ja siis myös esitysvallan itselleen, sen piti itse myös hoitaa itsenäisyysjulistus tästä eteenpäin. Sen tekivät hallitusryhmien edustajat Alkion johdolla, eikä heitäkään voi moittia riehakkuudesta. Teksti viittasi ensin hallituksen edellisen päivän itsenäisyyttä ja tasavaltaa tarkoittaviin esityksiin ja jatkoi, että ”… Eduskunta puolestaan korkeimman valtiovallan haltijana päättää hyväksyä tämän periaatteen…” Asia informoitiin sosialidemokraateille siinä toivossa, etteivät nämä vastustaisi.

 

 

Hallituksen tiedonanto oli mennyt vähin äänin, mutta nyt sosialidemokraattien ryhmässä virisi vilkas keskustelu. Sen avasi myönteisessä hengessä Kuusinen, mutta uuden käänteen toi Edvard Valpas-Hänninen itse asiassa Lauri Ingmanin vanhasuomalaisessa hengessä: ”Kysymys on, onko heillä niin paljon voimaa, että uskaltavat irrottautua Venäjästä vasten Venäjän tahtoa. Meillä ei ole heidän voimastaan tietoa. Meidän on sen vuoksi lähdettävä siltä kannalta, että Venäjä voi estää irrottautumisen väkisin.” On mahdotonta sanoa, oliko Työmiehen päätoimittaja tässä jälleen etukäteen jälkiviisas vai olivatko Smilga ja Dybenko informoineet hänelle vallankumouksellisesta geopoliittiseksi muuttuneen Smolnan kannan.

 

 

Lisäksi eduskuntaryhmän ongelmana oli, että senaatti hoitaisi asiaa ulkovaltoihin ilman oppositiota, mitä koetettiin auttaa ehdottamalla ulkoasiain valiokunnan perustamista eduskuntaan. Se ei tässä vaiheessa vielä onnistunut. Johtopäätöksenä oli vastaehdotus, jonka mukaan ”Suomi on oleva riippumaton tasavalta”, mutta se on toteutettava ”sovinnollista tietä Venäjän kanssa aikaan saatavalla sopimuksella”.

 

 

Seuraavana päivänä Alkion esitys voitti Mannerin lukeman sosialidemokraattien esityksen 100-88.

 

 

Suomalaiset olivat ottaneet historiallisen askeleen. Vielä pitäisi saada muut huomaamaan ja hyväksymään se – keskellä maailmansotaa, jota oli vielä vuosi jäljellä.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Tänään on niukasti mutta kuitenkin huomattu, että Suomen eduskunta julistautui korkeimman vallan käyttäjäksi sata vuotta sitten.

 

 

Mutta mitä tapahtui konkreettisesti?

 

 

Sata vuotta sitten oli yleislakko ja lehdet eivät ilmestyneet. Jyväskyläläinen Sorretun Voima kuitenkin ilmestyi ja julkaisi uutisena paitsi lakon alkamisen myös, sen mitä seuraavana yönä päätettiin, mutta peruttiin. ”Vallankumous Suomessa. Suurlakko alkanut viime yönä kello 12. Työt lopetettu kaikkialla maassa työväestön oikeutettujen vaatimusten tukemiseksi. Työväen järjestyskaartit ottaneet järjestyksen ylläpidon huostaaansa.”

 

 

Eduskunnan oikeisto oli yrittänyt saada kolmen hengen valtionhoitajakunnan ottamaan vallankumouksen kaataman keisarin vallan. Kun se ei edennyt, eduskunnan puhemiehistön enemmistö eli Lundson ja Ingman esittivät 15. marraskuuta, että ”keisarin ja suuriruhtinaan vallan käyttäminen annetaan Suomen senaatin ratkaistavaksi”.

 

 

Heimolan lämpötila oli korkealla, kun Alkio teki puhemiehistön esitykseen vastaehdotuksen: ”Koska sitä valtionhoitajakuntaa, jolle eduskunta on päättänyt antaa Suomen korkeimman hallitusvallan käytön, ei vielä ole voitu valita, päättää eduskunta toistaiseksi itse käyttää sitä valtaa, joka voimassa olleitten säännösten mukaan on kuulunut keisarille ja suuriruhtinaalle.”

 

 

Eduskunnan pöytäkirja kertoo historiallisesta päätöksestä:

”Äänestys ja päätös:

Puhemies: Ken hyväksyy puhemiehistön ehdotuksen, äänestää

”jaa'', jos ”ei" voittaa, on ed. Alkion ehdotus hyväksytty.

Äänestyksessä annetaan 68 jaa ja 127 ei-ääntä.

Puhemies: Eduskunta on siis päättänyt hyväksyä ed. Alkion ehdotuksen. (Kättentaputuksia, hyvä-huutoja eduskunnasta ja lehtereiltä.)”

 

 

Alkion pelisilmä piti myös tämän jälkeen. Hän esitti, että istuntoa jatketaan ja käsitellään kuntalakien ja kahdeksan tunnin työaikalain vahvistaminen. Kyseessä oli koko vuoden politiikan yhden umpisolmun avaaminen. Kesällä eduskunta oli hyväksynyt kuntalait ja kahdeksantuntisen työaikalain, mutta kun se itse oli myös valtalailla julistanut Venäjän väliaikaisen hallituksen pos viralta sisäisissä asioissa, ei ollut korkeinta valtaa, joka olisi voinut vahvistaa lait. Nyt eduskunta oli julistautunut korkeimman vallan haltijaksi, joten se saattoi myös vahvistaa nämä lait.

 

 

Oikealta vastustettiin Alkion esitystä, ja hän vastasi esittämällä tilannekuvan: ”Minä en pelkää henkilökohtaisesti niitä uhkauksia, joita eduskuntaa vastaan on tehty. Mutta minun täytyy sanoa, että minä vakavasti pelkään k a n s a l a i s s o t a a.” Puolen yön aikoihin eduskunta päätti kokoontua samana yönä 1.40 ja se vahvisti lait 2.40.

 

 

Nyt eduskunta oli ratkaissut vuoden kipeimmät kysymykset, valtalain radikalisoidun version, kahdeksantuntisen työaikalain ja kunnallislain.

 

 

Saman päivän aamuna aseistautuneet vallankumousneuvoston edustajat valtasivat säätytalon, joka oli eduskunnan valiokuntien ja ryhmien kokoontumispaikka. Se oli osa yleislakkoa mutta myös aamuyön päätöstä toteuttaa Suomessa vallankumous äänin 14-11. Mutta sitten kaksi tuntia myöhemmin sama vallankumouksellinen keskusneuvosto päätti peruuttaa vallankumouksen äänin 13-12. Sen perään niukkaan enemmistöön kuuluneet alkoivat ajaa yleislakon lopettamista. Katkerien keskusteluiden jälkeen julistettiin ”lakon päättyvän, mutta vallankumouksen jatkuvan”.

 

 

Pietarissa ei innostuttu suomalaisten tovereiden epäröinnistä. Kun Kuusinen joulukuussa meni tapaamaan Leniniä, tämä vinoili, aikovatko suomalaiset toverit ”jatkaa vallankumousta vai oikein tehdäkin sen”. No sen jälkeen alettiin miettiä, josko pantaisi tuumasta toimeen.

 

 

Mitä siis tapahtui Suomessa aamuyöstä 16. marraskuuta 1917? Ainakin voi sanoa, että Suomi otti vallan omiin käsiinsä ja oma vallankumous siirtyi puolitoista kuukautta. Venäjän vallankumouksen avaama ikkuna pysyi auki vielä ajan, joka tarvittiin itsenäisyyden julistamiseen ja varmistamiseen. Itse asiassa myös Edvard Gylling totesi tämä muistelussaan kuten myös O.V. Kuusinen hän tosin harmitellen.

 

 

Santeri Alkio merkitsi päiväkirjaansa: ”Suuret taistelut eduskunnassa. Ml. ehdotukset aseman järjestämiseksi. – Siirrettiin suuriruhtinaan valta eduskunnalle suuren taistelun jälkeen… - vahvistettiin kunnallislait ja 8-tuntinen laki. Lopet. klo ½3 yöllä. Se oli historiallinen yö sekä maalle että maalaisliitolle. Me pelastimme aseman ja maan kansalaissodasta… Kun kaikki oli lopussa, vallitsi hilpeä mieli. Tuntui kuin olisi päästy jostakin painostuksesta.”

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Venäjän vallankumouksen operaatiot alkoivat Pietarissa aamulla 6.11.1917.

 

 

Suomessa oli pidetty uuden eduskunnan ensimmäinen järjestäytymisistunto perjantaina 2. marraskuuta. Siinä valittiin eduskunnan puhemieheksi Johannes Lundson (ns.) ja varapuhemiehiksi Lauri Ingman (suom.) sekä Santeri Alkio (ml.).

 

 

Suomen kenraalikuvernööriksi oli syykuussa nimitetty Kerenskin hallituksen valtiovarainministeri Nikolai Nekrasov, paroniSerge Korffin jatkaessa kenraalikuvernöörin apulaisena. Valtalain ja eduskunnan hajoittamisen jälkeen virkamiesten kesken oli jatkettu valmistelua Suomen aseman järjestelystä.

 

 

Kansanedustajien saavuttua Helsinkiin Nekrasovin, Korffin ja ministerivaltiosihteeri Carl Enckellin keskutseluun liittyivät myös eduskuntaryhmien edustajat. Marraskuun 6. päivänä syntyi kompromissi, jonka ideana oli antaa eduskunnan avausistunnon yhteydessä manifesti, jolla Venäjän väliaikainen hallitus eräin varauksin luopuisi sisäisestä hallitusvallasta Suomessa. Siihen taas eduskunnan puhemies vastaisi kummankin puolen hyväksymällä puheella. Sosialistien kanta vielä puuttui.

 

 

Marraskuun 6. päivän iltana Nekrasov ja ministerivaltiosihteeri Carl Enckell lähtivät junalla Pietariin esittelemään kompromissia pääministeri Kerenskille, joka ennakkotietojen mukaan olisi hyväksymässä sen. Junan lähtiessä Helsingistä myös sosialidemokraatit ilmoittivat harkitsevansa asiaa, ja Korff lupasi kertoa tilanteesta seuraavana aamuna puhelimitse Enckellille Pietariin. Yön aikana myös sosialidemokraatit hyväksyivät manifestin.

 

 

Aamulla kun tultiin rajalle, Pietarista kuului kummia. Sopimus oli lähellä, mutta jälleen kerran suuri historia puuttui pieneen.

 

 

Tänä aamuna Työmies –lehti uutisoi poikkeuksellisesti silmiin pistävän niukasti Venäjän tapahtumista. Siltasaarelaiset joko miettivät strategiaa tai pitivät radiohiljaisuutta. (Kuva)