Kohti Suomen itsenäistymistä 100 vuotta sitten

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Sata vuotta sitten 26.6. oli tiistai. Bolsevikit ja anarkistit olivat Pietarissa julistaneet lauantaiksi mielenosoituksen pääministeri Lvovin hallitusta vastaan.

 

 

Koolla oli samaan aikaan Työläis- ja sotilasneuvostojen ensimmäinen yleisvenäläinen kongressi. Neuvostoja oli alkanut syntyä ympäri valtakuntaa 12. maaliskuuta, kun keisari Nikolai II oli hajottanut Duuman ja määrännyt sotaväen palauttamaan järjestyksen Pietariin. Neljä päivää myöhemmin keisari oli syrjäytetty ja maahan muodostettu Duuman luottamusta nauttiva Georgi Lvovin hallitus sotaministerinään Alexandr Kerenski.

 

 

Työläis- ja sotamiesneuvostot levisivät kuitenkin nopeasti ympäri valtakunnan ja niistä tuli hallituksen kanssa kilpaileva organisaatio. Eri puolueet kamppailivat niissä, mutta vielä kesä-heinäkuussa 1917 bolsevikit olivat pienehkö vähemmistö mm. mensevikkien, sosiaalivallankumouksellisten ja anarkistien rinnalla. Kesäkuun 16. päivänä Pietarissa alkaneessa ensimmäisessä valtakunnallisessa neuvostojen kongressissa Leninin bolsevikeilla oli noin 100 edustajaa 800 valtuutetusta.

 

 

Bolsevikit esittivät mm. vallan ottamista hallitukselta kongressille, mutta se torjuttiin. He myös vastustivat uutta operaatiota rintamalla, mutta neuvosto kannatti sotaministeri Kerenskiä, joka oli myös kongressin varapuheenjohtaja. Bolsevikit julistivat kesäkuun 24. päiväksi eli lauantaiksi mielenosoituksen, mutta kongressi antoi julkilausuman sitä vastaan. Lopulta lauantaiaamun Pravda peruutti mielenosoituksen. Tilanne ei kuitenkaan rauhoittunut.

 

 

New York Times raportoi, että Pietarissa joka kadunkulmassa levitetään ”Saksan propagandaa” lopettaa sota, jonka ainoana tarkoituksena on anglo-ranskalaisten kapitalistien taskujen täyttäminen. Aleksandra Kollontai kirjoitti päiväkirjansa: “Me venäläiset tai paremminkin bolsevikit teemme nyt historiaa, kun avaamme tien maailman proletariaatille. Sen vuoksi sydämemme ovat jatkuvasti innostuneita ja onnellisia. Me rakastamme puoluettamme ja sen taistelua.” Stalin taas sanoi, että vallankumouksellisten velvollisuus on nyt olla yhtenäisiä ja viedä vallankumousta eteenpäin.

 

 

Suomen lehdistössä tilanteen vakavuuteen herättiin vähitellen, mutta tänään sata vuotta sitten Uusi Suometar jo otsikoi: ”Venäjältä: despotiasta anarkiaan”. Mielenkiintoista oli, että vaikka juuri pidettyyn sosialidemokraattien puoluekokoukseen oli kutsuttu veljespuolueen ”bolsevikkisiiven” edustaja Kollontai, Työmiehen uutisointi Pietarin tapahtumista ja bolsevikkien mielenosoituksesta oli vielä pidättyväinen ja maltillisuutta korostava. Puolueen edustajat kuitenkin matkustivat Pietariin tutkimaan tilannetta. Menossa oli maailmansota ja Suomessa oli noin 80 000 venäläistä sotilasta, jotka olivat radikalisoitumassa nopeasti.

 

 

Juuri näihin aikoihin Pietarin kärjistyvien tapahtumien vaikutus alkoi yhä enemmän tuntua myös Suomessa. Maassa ei ollut kunnollista valtion puolueetonta järjestysvaltaa, ja silloisessa senaatissa torjuttiin sellaisen muodostaminen. Siitä taas alettiin yhä enemmän tekemään johtopäätöksiä paikallisilla tasoilla - millon käytännön milloin poliittisista syistä.

 

 

------------------

 

 

Lähteet: Risto Volanen, Suomen synty ja kuohuva Eurooppa, Otava 2017

 

Verkkosivusto: 1917, Free history

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

"Suomen synnyssä" seuraan lähdekirjallisuuden pohjalta vuoden 1917 kehitystä Suomessa, Venäjällä ja koko Euroopassa. Mutta nyt kun asiaa on voinut seurata päivä päivältä tuon ajan lehdistä ja tuota aikaa seuraavista verkoista, ihmettelee yhä enemmän Leninin ja Trotskin suoritusta - samoin kuin silloisen vanhan vallan avuttomuutta.

 

 

Saksa oli maalis-huhtikuun vaihteessa myöntänyt Leninille parissa päivässä kauttakulkuluvan Sveitsistä Saksan kautta Pietariin ja varjeli tarkkaan perille pääsyä. Kuukautta myöhemmin Venäjän oma hallitus järjesti Trotskin vapaaksi kanadalaisesta vankilasta. Vielä kesäkuun puolivälissä Trotski kuului mensevikkeihin, mutta alkoi kiinnostua Leninin bolsevikeista.

 

 

Juuri sata vuotta sitten Lenin piti pienehkön vähemmistön edustajana ensimmäisen puheensa Venäjän Työläis- ja sotilasneuvostojen ensimmäisessä konferenssissa. Siinä hän mm. tuomitsi liittoutuneiden - siis Venäjän, Englannin, Ranskan ja Yhdysvaltojen - sodan päämäärät. 

 

 

Paikalla ollut Englannin suurlähettiläs George Buchanan kertoi muistelmissaan, että silloinen sotaministeri Kerenski osoitti, että puhe oli siteerattu sana sanalta Saksan viimeisimmästä radiolähetyksestä. Trotski taas kertoo muistelmissaan, että kongressissa "bolsvikkien fraktio" vastusti avoimesti Kerenskin suunniteltua hyökkäystä rintamalla sanomalla sen epäonnistuvan ja uhkaavan armeijan olemassaoloa. Esimerkiksi ajan suomalainen lehdistö ei aluksi paljoakaan kiinittänyt huomiota konferenssiin eikä lainkaan Leniniin. Suomessa oli juuri tuolloin menossa sosialidemokraattien puoluekokous, johon Työmieslehden mukaan "Venäjän sosialidemokraattisen puolueen ns. bolsevikkiryhmän edustaja Aleksandra Kollontai" toi tulisen tervehdyksen.

 

 

Leninin toinen puhe oli neuvostojen toisessa konferenssissa 7. marraskuuta, ja siinä hän julisti Venäjän vallankumouksen alkaneeksi. Myös sen jälkeen Suomessa oli 25.-27. marraskuuta puoluekokous, johon vallankumoukseen innostaneen tervehdyksen toi Stalin. Meillä oli ollut jo marraskuun 16. päivän aamuna kaksi tuntia voimassa päätös aloittaa vallankumous, mutta se oli peruttu yhdellä äänellä: "yleislakko loppuu mutta vallankumous jatkuu". Lenin sitten vinoilikin joulukuussa Pietariin tulleille puolueen edustajille: "aikovatko suomalaiset jatkaa vallankumousta vai oikein tehdäkin sen".

 

 

Vauhtia rattaisiin saatiin vasta 27. tammikuuta 1918, silloinkin Leninin ja Trotsin vahvalla rohkaisulla - 10 000 kiväärin lisäksi.

 

 

100 vuotta sitten Venäjällä todellinen valta oli siirtymässä Työläisten ja sotilaiden neuvostoille. 16.6. kokoontui ensimmäinen Venäjän neuvostojen yleisvenäläinen konferenssi. Siinä bolsevikit olivat vielä vähemmistössä. Valtuutettuja oli 822 ja heistä 285 sosiaalivallankumouksellisia (SR, eli tavallaan paikallisisa maalaisliittolaisia) 248 mensevikkejä (eli tavallaan paikallisia demokraattisia sosialidemokraatteja), 105 bolsevikkeja (eli Leninin, Trotskin ja Stalinin puoluelaisia). Toinen konfrenssi kokoontui 7. marraskuuta, ja sitten alkoi tapahtua.

 

 

 

 

 

 

 

 

 


Pietarin ja Kronstadtin sotilas- ja työväenneuvostot kamppailivat vielä keskenään, mutta yhdistyttyään haastoivat hallituksen. Liikenneministeri Nekrasov ennakoi ratkaisun tulevan parin viikon aikana, mutta se ei ollut lopullinen. Hänestä tuli Suomen kenraalikuvernööri ja siitä asemasta hän myös koki lopulta lokkakuun vallankumouksen - tultuaan Helsingistä ministerivaltiosihteeri Carl Enckellin kanssa tapaamaan Pietariin pääministeri Kerenskiä vallankumousaamuna 7. joulukuuta 1917.

 

 

Leo Tolstoin puoliso Sofia kertoo päiväkirjassaan, että sotilassoittokunta tuli tervehtimään häntä soittamalla Marseljeesin ja sen jälkeen Surumarssin Sodan ja rauhan kirjailijan haudalla. Tältä se kuulosti tuon ajan äänitteenä:

 

 

https://soundcloud.com/arzamas-academy/poliaphone-5065-pohoronny-rest 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Päivälleen 100 vuotta sitten Venäjän VI ratsuväkiarmeijakunnan 12. ratsuväkidivisioonan komentajalla kenraalimajuri Carl Gustaf Emil Mannerheimilla oli divisioonassaan arvonsa mukaiset ja sodan sallimat 50 -vuotispäivät. Paikka oli nykyisen Romanian  Suceavan kaupungin länsipuolella, lähellä Ukrainan ja Moldovan rajaa. Juhlamieli jatkui vielä, kun hänet kesäkuun puolivälissä ylennettiin kenraaliluutnantiksi ja koko armeijakunnan komentajaksi. Hän kuului näin maan armeijan kaikkein ylimpään johtoon.  

 

 

Päivällä oli kuitenkin myös toinen puolensa. Edellisenä iltana sotaministeri Kerenski oli erottanut Venäjän armeijan ylipäällikön kenraali Aleksejevin ja nimittänyt hänen tilalleen kenraali Brusilovin. Myös Pietarista kuului kummia.

 

 

Pääkaupungissa oli juuri tapahtunut kapina Kronstadtissa, ja vähitellen alkoi alkoi näyttää siltä, että siellä armeijan osastoja johtivat sotilasneuvostot eivätkä upseerit. Vaadittuaan nopeaa rauhaa, juuri 4. kesäkuuta sikäläinen bolsevikki Vladimir Lenin julisti, että kaikki maat tulee jakaa paikallisissa demokraattisissa elimissä. Suurin osa armeijasta oli maattomia maalaispoikia, ja aate alkoi horjuttaa koko armeijan toimintakykyä.

 

 

Mannerheim kertoo muistelmissaan tunnelmista 100 vuotta sitten.

 

”Toistaiseksi tuntui sopu säilyvän minun joukko-osastossani. Toukokuussa sain käskyn ottaa haltuuni Transsilvanian alpeilla sijaitsevan Suczawan kaupungin länsipuolella olevan rintamaosan….”  Tämän jälkeen tapahtuivat sitten ylennykset.

 

Mannerheim jatkaa: ”Seuraava tapahtuma kerrottakoon esimerkkinä siitä, mitä näinä aikoina saattoi sattua. Yksi divisioonista oli vaihtovuorossa, ja sen divisioonan komentaja ilmoittautui minulle. Kysyin kenraalilta, voiko hän luotta joukkoihinsa, mutta epäilykseni tuntui käyvän hänen kunnialleen. Kerroin hänelle, että oli varmuuden vuoksi suunnannut muutamia tykkejä sitä aluetta kohti,johon hänen joukkojensa oli leiriydyttävä….”

 

”Keskusvaltojen tappio alkoi näyttää varmalta. Ranskan rintamalla olivat liittoutuneet huhtikuussa aloittaneet Reimsin offensiivin, joka osoitti, että yliote oli yhä enemmän siirtynyt heille. 2. huhtikuuta olivat Yhdysvallat liittyneet ympärysvaltoihin, ja kesäkuussa saapuivat ensimmäiset amerikkalaisjoukot Ranskaan. Itävalta-Unkari tuntui olevan hajoamassa. Voitokkaassa ratkaisussa täytyisi uuden Venäjän olla mukana.”  

 

 

Venäjä aloitti heinäkuun alussa 1917 kenraali Brusilovin johtaman hyökkäyksen kohti itävaltalaisia. Se meni aluksi hyvin, mutta hyytyi sitten. Kuin tilauksesta Mannerheim loukkasi syyskuun alussa nilkkansa ja pääsi sairaslomalle Odessaan. Siellä hän pyysi ja sai siirron reserviin ”sopeutumattomana uusiin olosuhteisiin”.

 

 

Vuotta myöhemmin Mannerheim oli Suomen hallituksen armeijan johdossa voittanut vallankumousyrityksen. Kesäkuun alussa hän oli kuitenkin jo ystäviensä kanssa matkalla Tukholman kautta Norjaan. P.E. Svinhufvud sekä J.K. Paasikivi olivat juuri käytännössä erottaneet hänet. Yksi erimielisyyden aihe oli ollut arvio siitä, kuka voittaisi maailmansodan. Svinhufvud ja Paasikivi olivat tarrautumassa Saksaan ja saksalaiseen kuninkaaseen. Mannerheim taas oli samaa mieltä suursodan lopputuloksesta kuin vuotta aikaisemminkin.

 

 

Kaksi vuotta myöhemmin kesäkuun alussa 1919 valtionhoitaja Mannerheim suunnitteli kenraali Judenitšin kanssa hyökkäystä Suomesta Pietariin palauttamaan vanhaa valtaa. Se hanke ei lähtenyt liikkeelle, ja sitä taklaamassa olivat mm. Rudolf Holsti, Santeri Alkio ja J.K. Paasikivi. Seurauksena oli K.J. Ståhlbergin valinta ensimmäiseksi Tasavallan presidentiksi 25. heinäkuuta ja jälleen Mannerheimin lähtö ulkomaille, nyt Lontooseen tapaamaan mm. Winston Churchilliä ja Pariisiin ensimmäisen maailmansodan länsirintaman ylipäällikköä marsalkka Fochia.

 

 

Senkin jälkeen Mannerheim oli monessa mukana. Lopulta saldoksi jäi Suomessa ylipäällikkyys neljässä oloihin katsoen kohtuullisesti päättyneessä eli itsenäisyyden säilyttäneessä sodassa. Muotiin on tullut sanoa, että väärin pärjätty. Mutta sotimisessakin ratkaisee lopputulos.

 

 

 

Kuvassa Nježnskin rakuunarykmentin eversti Mannerheim.