Alku aina hankalaa

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

100 vuotta sitten meno oli rajumpaa kuin tänään, mutta samaakin oli nykypäivään verrattuna. Paniikkia syntyi osassa maan eliittiä, joka oli heittäytymässä vieraan varaan, ja tämä vieras ei sitten vastannutkaan odotuksia.

 


Juuri näinä päivinä Suomen monarkistit kamppailivat kiivaasti tasavaltalaisia vastaan saksalaisen kuninkaan puolesta juuri kun Saksa alkoi hävitä maailmansotaa. Kaikilla ja erityisesti monarkisteilla riitti myös intoa Suur-Suomen rakentamiseen.

 

 

"Suureen ja lopulliseen ratkaisuun tähdänneen ”Friedensturm”- hyökkäyksen Ludendorff aloitti 16. heinäkuuta Reimsin kohdalla. Nyt Saksa kuitenkin kohtasi voimakkaan vastahyökkäyksen ja joutui vetäytymään 8. elokuuta 1918. Ludendorff nimesi sen mustaksi päiväksi.
Tässä vaiheessa venäläiset ja saksalaiset löysivät itärintamalla toisensa, ja suomalaiset putosivat kärryiltä."

 

TÄSSÄ

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Eino Leinon päivä: Vapauden kirja ja Helsingin valloitus.

 

 

100 vuotta sitten Leino oli onnellinen mies vapasta ja tasavaltaisesta isänmaasta - pelättyään Helsingissä talven, miten tässä käy.

 

 

Kesällä 1918 hän julkaisi "Vapauden kirja" kokoelman runoja Suomen tiestä tasavaltaiseen itsenäisyyteen ja sen puolustamiseen. Kirja on netissä luettavana TÄSSÄ.

 

Seuraavassa Ylen radiossa keskustelu Nillas Holmbergin kanssa Vapauden kirjasta. TÄSSÄ 

 

Leino kirjoitti talven 1918 ajalta päiväkirjaa piilopaikassaan Helsingissä. Se kertoo monien muidenkin tunnelmiata ja on täynnä oivaltavaa tilanteen seuraamista. Tämä "Helsingin valloitus" on luettavana netissä: TÄSSÄ

 

 

 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
Tänään 100 vuotta sitten Uudessa Suomettaressa oli uutinen, jota Helsingissä oli vaikea ymmärtää. Menossa oli itärintaman sodan osapuolien parien vaihto. Maaliskuun alussa Leninin hallitus sopi länsiliittoutuneiden kanssa, että nämä voivat suojata Jäämeren rannikkoa saksalaisia ja suomalaisia vastaan. Ne torjuivatkin kolme suomalaisten hyökkäystä, jotka meillä tunnetan heimosotien retkinä.
 
 
 
Brest-Litovskin rauha oli uudelle Neuvosto-Venäjälle katastrofaalinen, mutta kuitenkin rauha. Sen jälkeen Saksa alkoi vaatia länsiliittoutuneiden poistumista Venäjän alueelta, mutta nämä eivät innostuneet jättämään Murmanskin-Arkangelin alueen rannikkoa Saksan käyttöön. Liittoutuneiden johto päätti ottaa lopullisesti hallintaansa Murmanskin ja vallata Arkangelin. Itse asiassa länsliittoutuneet tekivät Venäjälle intervention, jolla oli pitkät seuraukset Suomenkin kannalta. Tässä he saivat tuen paikalliselata neuvostolta, jossa oli bolsevikkienemmistö.
 
 
 
Saksassa taas sotilasjohto vaati hyökkäyksen jatkamista Viipurista ja Narvasta Pietariin. Se Moskovassa ymmärrettiin, ja kun valita piti, Lenin ja Trotski valitsivat nyt Saksan. Murmanskiin päätettiin lähettää 2000 neuvostosotilasta karkottamaan länsiliittoutuneet. Sattui niin, että suomalaiset olivat seuranneissa yhteenotoissa etulinjassa, tosin entiset punakaartilaiset ja kummallakin puolella.
 
 
 
Vallankumouksen jälkeen Suomesta pakeni Venäjälle noin 10 000 punakaartilaista osin perheineen. Heti Pietariin saavuttuaan heihin otti yhteyttä länsiliittoutuneiden edustaja ehdottaen yhteistyötä saksalaisten karkoittamiseksi Suomesta. Pian heitä oli Muurmannin radan varressa noin 2000 erittäin kurjissa olosuhteissa. Vallankumoushallituksen mukana paennut Oskari Tokoi kysyi Leniniltä lupaa ja saikin sen. Hän ja punakaartilaiset sopivat englantilaisten kanssa 9. kesäkuuta, että punakaartilaiset astuvat Englannin palvelukseen jatkossa ns. Muurmannin legioonana.
 
 
 
Englantilaiset etenivät Murmanskista aina Vienanmeren eteläpäässä olevaan Sorokaan asti. Siihen osallistui tietenkin olosuhteita tuntevia suomalaisia rekrytoituja. Oskari Tokoi ei itse kuulunut tuossa vaiheessa joukkoon, mutta sattui tulemaan Sorokaan juuri kun sinne saapui sekä englantilais-suomalaisia joukkoja että neuvostojoukkoja mukanaan Eino Rahja tehtävänään hakea pois suomalaiset toverit eli entiset punakaartilaiset, jotka nyt palvelivat Englannin joukoissa. No, nämä eivät innostuneet, vaan Rahjan mukanakin tulleista parikymmentä loikkasi englantilaisten puolelle.
 
 
 
Tokoin ja muiden seikkailu sitten jatkui monin kääntein. Silloinen tilanne kyllä muistuttaa historian luonteesta. Tavallinen tapa meillä on ajatella itä-länsi -asetelmaa. Käytännössä Suomi ja Pohjois-Eurooppa ovat kuitenkin geopoliittisesti kolmen voiman keskellä eli Manner-Euroopan, Atlantin valtojen eli Englannin ja Yhdysvaltojen sekä Venäjän. Suurissa historian murroksissa niiden suhteet ovat usein kiepsahtaneet tavalla tai toisella. Juuri niin kävi näinä päivinä 100 vuotta sitten, ja otti aikaa ennen kuin se ymmärrettiin todeksi Helsingin silloisessa johdossa.
 
 
 
Tokoi oli itse osallistunut talvella maalle hengenvaaralliseen virhearvioon eli vallankumoukseen, jossa siihen usuttaneet Lenin ja Trotski olivat pian jättäneet suomalaiset toverit mottiin jättämällä Suomen Saksan etupiiriin. No, tietenkin heillä taas oli kumassakin tapauksessa oman maan tai ainakin sen vallankumouksen henki kyseessä. Tokoi selvisi lopulta SKP:ltä toisen kuolemantuomion saaneena, Englannin armeijan everstiluutnanttina Yhdysvaltoihin. Jatkossa Suomen eduskunta vapautti hänet vuonna 1944 ensimmäisestä. Siinä välissä hän oli mm. toisen maailmansodan aikana toiminut Help Finland -järjestön varapuheenjohtajana.
 
 
 
 

 

Aamun Uudessa Suomettaressa oli tänään 100 vuotta sitten uutinen, että Saksan ulkoministeri Richard von Kühlmannin tuoli horjuu. Hän oli pitänyt 24. kesäkuuta valtiopäivillä puheen, jossa hän sanoi, ettei sotilaalliseen voittoon ole enää mahdollisuuksia. Siksi on tavoiteltava neuvottelurauhaa, Hindenburg ja Ludendorff suuttuivat tavallista enemmän, ja ulkoministeri joutui eroamaan 9. heinäkuuta.

 

 

Nyt 100 vuotta myöhemmin voi todeta Kühlmannin pitäneen puheensa sen jälkeen, kun Ludendorffin kevätoffensiivi hyytyi liittoutuneiden vastahyökkäykseen Soissonsin seudulla - siis kaksi kuukautta aikaisemmin kuin Ludendorff puhui elokuun "mustasta päivästä".

 

 

Kühlemann oli ollut koko kevään todella viileä sotilaiden kasvavien tavoitteiden suhteen. Vasta Trotskin tunaroivan uhkapelin jälkeen Saksan tavoitteet laajenivat myös Suomeen. Hän myös jarrutteli parhaansa mukaan jääkäreiden kotimatkaa. Perusteluna oli se, ettei pidä edetä idässä liian pitkälle, sillä jatkossa se lyö takaisin. Ja toiseksi, nyt tulisi siirtää kaikki voimat voittamaan länsirintamalla ennen kuin amerikkalaiset ehtivä Eurooppaan. Jos Kühlmann olisi voittanut Saksan sisäisen väännön, Suomen historia olisi ollut toisenlainen.

 

 

Sotilasjohdon ruokahalu kuitenkin kasvoi syödessä, ja saatuaan Suomen hallintaansa Ludendorff suunnitteli jatkaa Pietariin. Sen sitten taas esti Kühlmannin seuraaja ulkoministeri von Hintze. Suomen johto ei oikein ollut kartalla, sillä Saksan tilanteen jo heikentyessä meillä ajettiin innokkaasti monarkiaa ja saksalaista kuningasta. Samaa aikaan Berliinissäkin ajateltiin, että suomalaisten Suur-Suomi into menee vähän liian pitkälle. Samalla sitten sotaretkillä Karjalaan suututettiin Murmanskissa olleet länsiliittolaiset, mikä joissakin tilanteissa olisi voinut käydä kalliiksi. Englannin pääministeri Lloyd George kyllä keljuili siitä Suomelle vielä Pariisin rauhankonferenssissa huhtikuussa 1919, hyväksyessään Suomen tunnustamisen.

 

 

Tietyllä tavalla 100 vuoden takainen tilanne muistutti nyt kehittyvää. Suomi oli kolmen suurvallan välissä: Venäjän, Saksan ja Englannin. Jokainen ikäluokka näyttää ajattelevan, että se maailma johon murrosiässä tutustuu on lopullinen. Nytkään ei muisteta, että kylmän sodan jälkeinen aika on ollut pitkässä juoksussa varsin poikkeuksellinen.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Näinä päivinä sata vuotta sitten alkoi uusi vaihe Suomen historiassa.

 

 

Vallankumous oli torjuttu. Alkoi kamppailu tasavallan ja monarkian välillä. Mannerheim sai lähteä. Maan johtoon tulivat valtionhoitajana P.E. Svinhufvud ja pääministerinä J.K. Paasikivi, joiden osaksi tuli epäonnistua monarkistis-saksalaisessa politiikassa sekä ajan oloissa valtavassa oikeus- ja vankileirihallinnossa. Syksyllä sitten ententemielinen Mannerheim kutsuttiin uudelleen apuun, ja hän vuorostaan epäonnistui yrittäessään viedä Suomea mukaan Venäjän sisällissotaan.

 

 

Lopulta maalaisliiton, edistyksen ja demokraattisten sosilaidemokraattien tasavalta voitti kevään 1919 eduskuntavaaleissa. Helppoa ei kuitenkaan ollut jatkossakaan. Ulkoministeri Rudolf Holsti onnistui ensin saadessaan länsivallat tunnustamaan Suomen itsenäisyyden, mutta epäonnistui vuorostaan reunavaltiopolitiikassa Santeri Alkion tukiessa.

 

 

Kesällä 1918 maailmansota jatkui. Venäjälle paenneet sekä kotimaahan vallankumouksellisina jääneet alkoivat kommunisteina suunnitella uutta kumousta, jollainen sitten onnistui pian useissa muissa vanhan Venäjän hallitsemissa maissa kuten Georgiassa, Armeniassa, Ukrainassa ja Valkovenäjällä. Oikealla äärilaidalla taas aktivistien voitonhuuma, uuden vallankumouksen pelko ja heimosotainnostus alkoivat kasvattaa äärioikeistoa AKS:na ja jatkossa Lapuan liikkeenä.

 

 

Professori Seppo Hentilä kertoo osuvasti erityisesti äärioikeistolaista pitkistä varjoista. Mutta pitkiä olivat varjot myös toisella laidalla, ja niitä pidensi 1970 -luvun akateeminen marxilaisuus ohjelmanaan vieraannuttaa suomalaiset "porvarillisesta" mutta käytännössä omasta kansallisesta sivistyshistoriastaan - olettaen että tilalle tulee oma aate. Mm. Tuomo Polvisen, Eino Ketolan ja Viljo Rasilan tutkimukset olivat jo tuolloin saatavilla, mutta kylmän sodan ajan tarpeisiin sopi paremmin Väinö Linnan kansallisesta ja kansainvälisestä taustahistoriasta irroitettu Pentinkulma.

 

 

Juuri nämä varjot ovat kuluneen vuoden aikana jättäneet pimentoonsa vuosien 1917-1918 pääasian - eli äärimmäisyydet torjuneen laajan demokraattisen kansan ja sen edustajien pitkän sivistyshistorian ja kamppailun, joiden varassa syntyi, voitti ja kesti itsenäinen ja tasavaltainen Suomi. Hegemoninen, osakuvien historiajulkisuus Suomen synnystä ja vallankumouksesta on tosiaankin vieraantunut todellisesta valtavirrasta.

 

 

Kun vieraannuttaminen suomalaisista sivistysperinteistä on edennyt, tyhjiötä ovat täyttäneet odottamattomat vieraat. Alaa ovat vallanneet taantuminen vihakulttuureihin, eron hävittäminen ihmisyyden, luonnon ja koneen väliltä sekä historiaton ja maantieteetön “arvoyhteisö”, jollainen kuitenkin syntyy ja kestää vain historiassa ja maantieteessä elävien ihmisten ja kansakuntien elinvoimaisina sivistysperinteinä.