Dramaattiset vuodet

 

 Tänään 24. helmikuuta on Viron itsenäisyyspäivä, jolla on oma Suomenkin kohtaloihin kietoutuva historiansa keväältä 1918 - jota Suomessa on poliittisesti epäkorrektia muistaa.

 

 

 

 

Saksan ja Venäjän Brest-Litovskin rauhanneuvottelujen jatkuessa 7. helmikuuta 1918 tunnelma oli kumminkin puolin surrealistinen. Trotskilla oli Leninin kanssa sovittu suunnitelma poistua sopivassa tilanteessa ilman sopimusta. Von Kühlmannilla ja Czerninillä oli Berliinin kokouksen päätös tehdä ensin sopimus Kiovan radan kanssa ja esittää sitten vuorokauden sisällä uhkavaatimus Trotskille.

 

Trotskin protestoidessa keskusvallat ja Kiovan radan Ukraina neuvottelivat rauhansopimuksen, joka allekirjoitettiin 9. helmikuuta Berliinissä sovitun mukaisena. Vastoin Berliinin päätöstä von Kühlmann ja Czernin aloittivat kuitenkin senkin jälkeen epävirallisen yhteydenpidon Trotskin kanssa mahdollisesta kompromissista. Trotski vedätti ammattitaidollaan ja antoi ymmärtää, että sopimus voisi olla mahdollinen. Von Kühlmann oli jälleen koukussa.  

 

Sitten tuli pommi. 

 

Saksan radiotiedustelu Königsbergissä sieppasi Tsarskoje Selosta tulleen radiolähetyksen, joka kehotti saksalaisia sotilaita murhaamaan keisarinsa ja upseerinsa sekä tekemään itsenäisesti rauhan bolsevikkien kanssa. Keisarin luona oli juuri käynyt vielä Venäjän hallitseman Viron ja Liivinmaan maanomistajien lähetystö pyytämässä suojelua. Saksan pääesikunta lisäsi löylyä, ja hurjistunut keisari sähkötti von Kühlmannille määräyksen esittää aikaisempien vaatimusten lisäksi ultimaatumi Venäjän täydellisestä poistumisesta myös Liivinmaalta ja Virosta.

 

Von Kühlmann vastasi keisarille, ettei hetki ole sopiva ja vaati Saksaa luopumaan Liivinmaan ja Viron valtaamisesta ja jopa Suomen sotilaallisesta avustamisesta. Keisarin vaatimus tulkittaisi interventioksi Venäjän konservatiivien puolesta. Se suututtaisi vasemmisto-opposition Saksassa, Itävallassa ja monissa muissa maissa. Se tekisi Venäjästä Saksan pysyvän vihollisen. Jos keisari vaatii uudelleen, hän saa etsiä uuden ulkoministerin. Keisari ei vaatinut ja perui näin päätöksensä. 

 

Mutta nyt Trotski päätteli, että hänen vuoronsa on tullut. Helmikuun 9. päivän yöllä Lenin ja Stalin hyväksyivät sähkeitse, mitä tuleman piti. Seuraavan päivän istunnossa von Kühlmann aloitti arvostelemalla Trotskia keisaria uhanneesta radiolähetyksestä. Trotski vastasi, ettei tiennyt siitä mitään ja jatkoi, että ”ratkaiseva hetki on tullut”. Tätä seurasi korkealentoinen hyökkäys kaikkia ja erityisesti Saksan ja Itävallan kapitalisteja vastaan ja puhe koko maailman työväen puolesta. Paikalla olleet ajattelivat tämän olevan johdantoa keskusvaltojen rauhanehtojen hyväksymiselle.  

 

Mutta sitten kuultiin jotakin odottamatonta: ”Meidän armeijamme ja kansamme jättää sodan.” Meidän viljelijämme palaavat rauhassa viljelemään maanomistajilta saamaansa maata. Meidän työläisemme palaavat tehtaisiinsa. Yhdessä he luovat sosialistisen valtion. ”Me lopetamme sodan. Me julistamme tämän tosiasian kaikille hallituksille ja kansoille. Me annamme käskyn demobilisoida… Uskomme, että muut kansat seuraavat esimerkkiämme… Me lopetamme sodan, mutta kieltäydymme allekirjoittamasta rauhansopimusta.”  

 

”Unerhört!” huusi Hoffmann, ja hän kertoo muistelmissaan, että ”tyrmistys oli täydellinen”. Hänen sotilaallinen johtopäätöksensä oli, että sota siis jatkuu, ja nyt mennään pitkälle. Mutta paikalla olleiden Saksan, Itävalta-Unkarin, Turkin ja Bulgarian ulkoministereiden kanta oli aivan toinen: ”Vaikka Trotskin julistus ei olekaan rauhansopimus, se kuitenkin muodostaa rauhan osapuolten välille.” Trotski näytti laskeneen oikein. 

 

Itse asiassa tilanne muistuttikin von Kühlmannin pitkäaikaista ja vielä viime hetkillä omin luvin yrittämää tavoitetta. Rajaviivaksi jäisi nyt silloinen rintamalinja Viron saarilta ja Riiasta etelään, ja sehän oli jo kevään 1917 ja joulukuun 19. päivän Kreuznachin sotatavoitteiden mukainen ratkaisu. Voimat voitaisi heti keskittää länsirintamalle, eikä kotimaan ja kansainvälisellä mielipiteellä pitäisi olla suurtakaan huomauttamista.  

 

Itävallan ulkoministeri Czerninin kannalta taas Trotskin lähtö antoi vastauksen Itävallan sisäisten levottomuuksien vaatimaan rauhaan, juuri kuten Trotski oli laskenut. Itävallan valtuuskunta sähköttikin Wieniin, että rauhansopimus on tehty. Kuultuaan ensimmäiset kommentit Trotski lähetti määräyksen Venäjän joukkojen vetämisestä rintamilta. Lenin peruutti sen heti perään, sanoen Saksan petkuttavan. Sen taas Trotskin kannattajat peruivat. Suomessakin olleet venäläiset joukot olivat hämmennyksen vallassa. Ja pian olisivat myös kansavaltuuskunnan suomalaiset toverit. 

 

Saksan sotilasjohto ei kuitenkaan innostunut von Kühlmannin johtopäätöksestä. Tapansa mukaan keisari kuunteli sitä ja ajatteli puolestaan Venäjän petkuttavan. Hän kutsui kruununneuvoston koolle Homburgiin 13. helmikuuta. 

 

Suomen historian kannalta voi jälleen pohtia, mitä olisi tapahtunut, jos von Kühlmannin ja Czerninin kanta olisi Saksassa voittanut. 

 

 

Nyt mennään pitkälle, entä Suomi ja Viro

 

Homburgissa pidettyyn kruununneuvostoon kokoontuivat jälleen keisari sekä sotilas- ja siviilijohto. Hindenburg ja Ludendorff vaativat nopeata etenemistä Pietariin niin, että sinne saadaan Saksan rauhanehdot hyväksyvä hallitus. Ukraina, Liivinmaa ja Viro tulisi miehittää välittömästi. Ulkoministeri von Kühlmann jatkoi pidättyvää linjaansa tutuin argumentein. Lisäksi eteneminen vain nostattaisi venäläistä nationalismia Saksaa vastaan. Hänen mukaansa Venäjä ei myöskään pitkään sietäisi motittamista pois Itämereltä menettämällä Suomenlahden rannat. Koottuaan voimansa se tulisi takaisin. 

 

Keisari halusi kumota bolsevikkihallituksen ja edetä. Hän perusteli kantaansa, että muutoin Englanti ja Yhdysvallat saavat idässä vaikutusvaltaa ja yhdessä Venäjän kanssa muodostavat pysyvästi suuren vaaran Saksalle. Viron ja Liivinmaan valtaus edistäisi Pietarissa vastavallankumousta. Hänellä oli myös valmiina tutun autonomiapolitiikan mukainen poliittinen taktiikka, jota sovellettaisi myös Suomeen ja Ukrainaan: ”Ei uutta sotaa vaan avunantoa.”  

 

Keisarin mukaan saksalaisten on miehitettävä poliisioperaationa Ukraina, Liivinmaa, Viro ja nyt myös Suomi ihmisyyden nimissä ja huligaaneja vastaan. Suomi tuli nyt ensimmäistä kertaa virallisesti mukaan Saksan tavoitteisiin. Ajatus jalomielisestä avunannosta pehmitti myös vastahakoisen kansleri von Hertlingin: ”Meidän on siis saatava avunpyyntöjä, ja voimme jatkaa keskustelua.” ”On siis löydettävä hyvät ikkunaverhot… Niiden on oltava täällä 18. helmikuuta”, jatkoi keisari. Aselepo loppuisi 17. helmikuuta, ja Saksan eteneminen alkaisi seuraavana päivänä.  

 

Ludendorff kertoi jo saneensa avunpyynnön Riikasta. Von Hertling oli huolissaan valtiopäivien reaktiosta ja halusi hallituksen uskottavuuden tueksi vetoomukset myös Suomesta ja Ukrainasta. Seuraavana päivänä 14. helmikuuta pääesikunnan poliittisen osaston päällikkö salaneuvos Ernst von Hülsen tulikin Berliinissä tapaamaan Edvard Hjeltiä. Hän ”ilmoitti minulle Ludendorffilta saapuneen sähkösanoman, jossa von Hülsenille annettiin tehtäväksi kehottaa minua aikaisempiin esityksiin vedoten lähettämään kiireellinen pyyntö saada Saksan apua Suomelle sen hädänalaisessa tilassa. Kirjelmä [avunpyyntö Saksalle, RV] laadittiin yksissä neuvoin Erichin kanssa ja lähetettiin jo samana päivänä sekä Ludendorffille että valtakunnankanslerille”.

 

Hjelt oli huolissaan ottamastaan vastuusta, mutta siihen toi huojennusta 19. helmikuuta Vaasasta senaattori Heikki Renvallilta tullut kirje: ”Teillä on oikeus tiedustella, jos se näyttää otolliselta, eikö Saksa suostuisi suoraan ja aseellisesti tulemaan Suomen avuksi. Mitään suurempia joukkoja ei nähtävästi olisi tarpeen. Miehiä ja innostutusta täällä on, kun vaan saamme upseereja ja kokonaisia spesiaali-, tykistö-, lento-, insinööri-, automobiili- ym. osastoja. Saksa voisi varmasti näin menettelemällä ja uhkaamalla Suomesta käsin Pietaria pakottaa Smolnan millaiseen rauhaan tahansa, samalla kun se täten liittäisi Suomen tunteet läheisesti Saksaan. Maihinnousu ei aiheuttane suurempia vaikeuksia.” Lisää helpotusta Hjeltille toi pitkään matkalla viipynyt Svinhufvudin jo 15. helmikuuta Helsingissä päiväämä kirje, jonka koskettava perustelu päättyi vetoomukseen: ”Pääasia on, että saamme pikaista apua Etelä-Suomeen.”

 

Asia ei kuitenkaan ollut sillä selvä. Ulkoministeri von Kühlmann jatkoi oman politiikkansa siilipuolustusta, ja Suomi oli erikoisoperaatio, joka vaati vielä sekä teknisesti monimutkaisen valmistelun että toteutuspäätöksen.  

 

Suomenlahden eteläpuolella Ludendorffin divisioonat olivat kuitenkin jo ryhmittyneet etenemään. Saksa julkisti 16. helmikuuta tulkintansa, että Trotskin lausunto Brest-Litovskissa merkitsi aselevon loppua ja sodan jatkumista 18. päivänä klo 12.00. Saman päivän aamuna Pietarissa kokoontui bolsevikkien keskuskomitea. Trotski raportoi sekä Saksan julistuksen, että ensimmäiset havainnot sen joukkojen valmistautumisesta etenemään. Sitä seurasi jälleen Leninin, Trotskin ja Buharinin sanasota, joka päättyi äänestyksessä 6–7 rauhanneuvotteluiden jatkamista vaatineen Leninin tappioon.

 

Saman päivän iltana Saksan joukot ylittivät aselepolinjan. Nyt kaikki näkivät aseen bolsevikkien ohimolla, ja Leninin kanssa sovitun mukaisesti Trotski vaihtoi puolta. Sanoja ei säästetty nytkään, mutta nyt äänestyksessä voitti 7–5 Leninin ja Trotskin sopima kanta lähettää Saksan hallitukselle tarjous tehdä välittömästi rauha. Tarvittiin vielä päivä nyt sekä Leninin että Trotskin jyriseviä puheita kaikissa mahdollisissa Pietarin vallankumouksellisissa elimissä. Heidän voitettuaan niukat äänestykset Berliiniin sähkötettiin puolen yön aikaan, että Venäjä on valmis allekirjoittaman rauhansopimuksen Saksan Brest-Litovskissa esittämien vaatimusten mukaisena: ”... nykyisissä olosuhteissa kansankomissaarien neuvosto on pakotettu hyväksymään rauhansopimuksen neljän vallan delegaation Brest-Litovskissa esittämän mukaisena.”

 

Tässä vaiheessa Kullervo Mannerin Suomen vallankumoushallitukselle alkoi käydä selväksi, että vallankumoukseen painostaneet ja aseistaneet venäläiset toverit olivat jättäneet heidän saksalaisten ja käytännössä Svinhufvudin hallituksen armoille, mutta periksi ei annettu. Yrjö Sirola alkoi varoitella tappiosta, mutta lupasi sen olevan työväenluokan siveellinen voitto. Vallankumouksen punakaarteille annettiin käsky yleishyökkäykseen 3. maaliskuuta eli samana päivänä kuin Brest-Litovskissa solmittiin Suomen vallankumouksen tappion lopullisesti sinetöinyt rauha. 

 

Liikkeelle päästyään Saksa ei kuitenkaan pysähtynyt, kuten Lenin oli ennustanut. Se eteni helposti ja vauhdikkaasti junilla, autoilla ja hevosilla lopulta pohjoisessa Narvaan ja sieltä alkaen linjalle Valkovenäjän sekä Ukrainan itäraja ja Asovanmeren pohjoisrannikko. 

 

Saksalaiset valtasivat Kiovan 21. helmikuuta ja Tallinnan 25. helmikuuta. Tallinnassa venäläisten poistumisen ja saksalaisten tulon väliin jäi yksi päivä Virolle julistautua itsenäiseksi 24. helmikuuta 1918. Sen jälkeen Saksa ottikin Virossa vallan aina 11. marraskuuta aselevon jälkeen 19. marraskuuta tehtyyn sopimukseen asti. Sen jälkeen Venäjän ja Viron punaisten joukot valloittavat Narvan 29. marraskuuta, ja edessä oli Viron vapaussota.

 

 

Helsingin ja Pietarin tiellä mutkia matkassa

 

Helmikuussa 1918 oli yleinen odotus, että Saksan tavoitteena oli Pietari. ”Saksalaisten uudelleen aloittama hyökkäys helpottaa suuresti meidän taisteluamme… Pelkään vain ettemme ehdi Pietariin ennen heitä ja sinne meidän olisi päästävä. – Sydämelliset terveiset!”, kirjoitti Mannerheim Seinäjoelta Johan veljelleen Tukholmaan 21. helmikuuta.

 

Berliinissä von Hülsenillä oli 20. helmikuuta jälleen asiaa Hjeltille. Ludendorff kutsui nyt päämajaan Kreuznachiin. Se oli yksi niistä historian tarjouksista, joista ei kieltäydytä. Seuraavana aamuna 21. helmikuuta Hjelt sekä M. Gripenberg olivat Ludendorffin työhuoneessa. Kenraali kätteli, pyysi istumaan ja kertoi, että ”armeijan ylijohto oli suunnitellut sotilaallisiin toimenpiteisiin ryhtymistä maassanne antaakseen apunsa sen vapauttamiseksi bolsevikkien vallasta.” Tiedosta kiittävälle Hjeltille se oli Saksan myönteinen vastaus hänen Suomen puolesta esittämään avunpyyntöön, jonka Saksa itse oli pyytänyt lähettämään. Mutta Ludendorffille se oli myös osa Saksan vastauksen valmistelua 18.–19. päivien välisenä yönä Pietarista saapuneeseen viestiin jatkaa rauhanneuvotteluja. 

 

Ludendorff perusteli kiireen pitoa: ”Niin kauan kuin neuvottelut Venäjän kanssa jatkuivat, olivat sotilasjohdon kädet sidotut; nyt sillä oli taas vapaa valta toimia… Muutaman päivän kuluttua saattoi tulla uusi aselepo tai rauha, ja silloin voisi taas ulkoasiainjohto esittää epäilyksiään.” Siitä parin päivän ikkunasta piti siis nyt päästä saamaan ratkaisu etenemisestä Suomeen. 

 

Homburgin kruununneuvosto oli päättänyt Suomen kuuluvan sotatavoitteisiin, nyt Kreuznachissa valmisteltiin niiden mukaisesti myös Suomen liittämistä ultimaatumiin Venäjälle. Muiden alueellisten sotatavoitteiden osalta Saksa oli jo Suomenlahden eteläpuolella etenemässä, mutta Suomen osalta tarvittaisi vielä monia konkreettisia päätöksiä ja valmisteluja. Tässä tilanteessa Ludendorffin huoli Hjeltille oli että, jos Venäjää nyt vaaditaan poistumaan Suomesta, kelpaisiko apu varmasti Suomelle? Ludendorffin huoli oli oman ulkoministeriönsäkin vuoksi aiheellinen, sillä vielä 3. maaliskuuta tehdyn rauhansopimuksen jälkeenkin von Kühlmann vetosi jälleen varovaisuuteen, nyt sopimuksen ratifioinnin varmistamiseksi valtiopäivillä 14. maaliskuuta. Eikä muistakaan poliitikosta hallituksessa ja valtiopäivillä voinut olla varma. 

 

Ludendorff kertoi 21. päivän tapaamisessa Hjeltille Saksan suunnittelevan ensin Ahvenanmaan miehittämistä ja kysyi, sopiiko se Suomelle. Hjelt ”katsoi voivansa vakuuttaa”, että sitä tervehdittäisi ilomielin. Ludendorff jatkoi, että niin voidaan tehdä jo ensi viikolla. Jotta asia pysyisi salassa Ruotsilta, asia ilmoitetaan Mannerheimille vähän ennen maihin laskemista. Mannerheim saisi sitten määrätä, mihin sen jälkeen viisi kuusi pataljoonaa nousisi Suomessa maihin. ”Yhdessä valkoisten kanssa ryhtyisivät saksalaiset toimenpiteisiin punaisten ja venäläisten sotilasjoukkojen karkottamiseksi. Niiden kokemusten perusteella, joita on saatu itärintamalla, katsoi Ludendorff asian muodostuvan varsin yksinkertaiseksi.”

  

Suomalaisille tulisi kertoa, että saksalaiset saapuvat ystävinä. On vaara, että vastoin armeijan kantaa lähiaikoina Venäjän kanssa solmitaan välirauha, ja siksi on ollut tärkeätä, että Suomi itse pyytää apujoukon saapumista. Näin ei ole kyse konfliktin jatkumisesta Venäjän kanssa vaan itsenäisen Suomen ja Saksan yhteistyöstä, jossa Saksa poliisitoimena auttaa apua pyytänyttä itsenäistä valtiota. Joka tapauksessa rauhansopimukseen tulee määräys venäläisten poistumisesta. 

 

Hjelt hyväksyi siltä istumalta 21. helmikuuta Ludendorffin suunnitelmat ja kiitti niistä sydämellisesti. Keskustelun jälkeen oli Hindenburgin isännöimä päivällinen suomalaisille ja esikunnan korkeimmille upseereille. Siinä välissä Hjelt näki keisarin käyneen tapaamassa Hindenburgia ja Ludendorffia. Tuossa tilanteessa Saksan kolme päättäjää ovat varmistaneet keskenään, että Suomen osalta asia on selvä. Apua annetaan Suomelle ja se myös kelpaa.

 

Hjelt istui marsalkan oikealla puolella, ja tämä kertoi olevan ilahduttavaa voida viimeinkin auttaa Suomea. Elettiin helmikuun 21. päivää, jolloin Saksa eteni kolmatta päivää itärintamalla. Hjelt kysyi, kuinka pitkälle Saksa aikoo edetä. ”Ainakin Narvan linjalle,” vastasi Hindenburg. Hindenburgin muistelmien perusteella voi tunnistaa, että tuossa tilanteessa Saksan sotilasjohdon ajatuksena oli eteneminen uusiin lähtökuoppiin myös Suomenlahden pohjoispuolelle Viipurin linjalle.   

 

Hjelt kertoo muistelmissaan: ”Odotettavasta Saksan esiintymisestä lähetin heti kuriirin mukana tiedon hallitukselle Vaasaan. Tiedonanto tuli aivan äkkiarvaamatta, ja mikäli minulle on ilmoitettu lienee se lyönyt asianomaiset hämmästyksellä, voimatta herättää jakamatonta tunnustusta.”

 

Niin kävikin. Hjeltin 21. helmikuuta lähettämä kuriiri oli perillä Vaasassa vasta 2. maaliskuuta, ja sen seurauksena itsenäisen Suomen tasavallan joukkojen ylipäällikkö Mannerheim raivostui ja ilmoitti eroavansa. Päivän mietittyään hän kuitenkin perui eronsa.

 

 

 

 

 

(Kuva suurenee klikkaamalla.)

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Tänään 103 sitten 26.1.1918 Kullervo Mannerin johtama SDP:n puoluetoimikunta määräsi Punakaarteille liikekannallepanon vallankumouksen toteuttamiseksi. Tänä iltana nostettiin myös punainen lyhty Helsingin työväentalon torniin.

 

 

Edellisenä päivänä 25. tammikuuta 1918 Säätytalolla oli runsaan viikon ajan istunut samaan aikaan kaksi toimielintä saman asian kimpussa mutta vastakkaisin tavoittein. Eduskunnan perustuslakivaliokunta oli käsitellyt osaltaan valmiiksi Svinhufvudin senaatin itsenäisyysjulistuksen yhteydessä 4.12.1917 eduskunnalle antaman esityksen Suomen demokraattiseksi perustuslaiksi. SDP:n Puolueneuvosto ja Puoluetoimikunta olivat taas käsitellet valmiiksi vallankumouksen aloittamisen Suomessa. Ja SDP:n johto oli istunut kummassakin kokouksessa.

 

 

SDP:n johdon kylmäverisyyden ja naamioinnin lisäksi voi pohtia ajan oikeiston ja keskustan edustajien huomiokykyä. Tuolloin eduskunta kokoontui täysistuntoonsa nykyisen yliopiston Porthanian vieressä olleessa Heimolan talossa, mutta eduskuntaryhmät ja valiokunnat kokoontuivat Säätytalossa. Kaikkien puolueiden kansanedustajien lisäksi Säätytalossa parveili näin SDP:n ryhmähuoneen tietämissä useita kymmeniä puolueaktiiveja ja lehdistöstäkin saattoi silloin kuten nyt lukea jotakin olleen tapahtumassa.

 

 

Itse vallan ottoon tähdännyt operaatio määrättiin viivytysten jälkeen alkamaan seuraavana päivänä klo 23.00. Tänään myös päätettiin ja julkaistiin julistus Suomen järjestyneelle työväelle ja Työväen järjestyskaarteille. Siinä uutisoitiin, että puoluetoimikunta on asettanut toimeenpanevan komitean, johon kuuluivat 22. tammikuuta valitut puoluetoimikunnan viisi uutta vallankumouksellista jäsentä. Samalla kerrottiin, että tälle toimeenpanevalle komitealle on annettu koko maan Työväenkaartein ja Helsingin Punaisen kaartin ohjausvalta punakaarteihin.

 

 

”Allekirjoittanut puolueen puoluetoimikunnan toimeenpaneva komitea on näin ollen maan korkein vallankumouksellinen elin, jonka päätöksiä ja määräyksiä sekä Suomen järjestyneen työväen ja sen kaartien on noudatettava. Tätä vaatii työväen vallankumouksellinen yhtenäisyys ja vapaustaistelumme menestys.

Toverit! Nyt kylki kylkeen! Sulkekaa rivit! Olkaa valmiit!”

 

 

SDP:n Puoluetoimikunnan Toimeenpanevan Komitean lisäksi julistuksen oli allekirjoittanut myös valtakunnallisen Työväen Järjestyskaartein Yleisesikunta ja Helsingin Punakaartien Esikunta.

 

 

Miksi tällaista julistusta tarvittiin?

 

 

SDP:n Puolueneuvostossa 19.-22. tammikuuta Kuusisen ja Mannerin ehdotus vallankumouskomiteasta oli kaatunut kahdessa äänestyksessä. Sen jälkeen ”kompromissi” oli valita Puoluetoimikuntaan viisi vallankumouksellista jäsentä.

 

 

Julistuksella informoitiin, että Puolueneuvosto oli antanut Puoluetoimikunnalle valtuudet ”vallan ottoon” ja päätettiin, että  Puoluetoimikunta antoi ne valtuudet uusien vallankumouksellisten jäsentensä muodostamalle Toimeenpanevalle komitealleen. Ja nyt myös vallankumousta vaatineet ja jo pitkälle valmistelleet kaartit hyväksyivät allekirjoituksellaan Puoluetoimikunnan Toimeenpanevan komitean vallan ohjata itseään.

 

 

Kauppa on ollut se, että Puoluetoimikuntaan ja sen Toimeenpanevaan komiteaan valittiin Puolueneuvostossa kaartien hyväksymät vallankumousta kannattavat uudet jäsenet, ja vastavuoroisesti kaartit antoivat näille omille miehilleen valtuudet olla korkein vallankumouksellinen elin ohjaamassa kaartit niiden vaatimaan vallankumoukseen.

 

 

Seuraavana päivänä nyt ylimmän vallan saanut Toimeenpaneva komitea ”korkeimpana vallankumouselimenä” julisti vallankumouksen ja maan eduskunnan sekä hallituksien kumotuksi. Sen jälkeen tämä korkein vallankumouselin asetti uuden vallankumoushallituksen eli Kullervo Mannerin johtaman Kansanvaltuuskunnan.

 

 

Leninin lupaamat aseet vähän myöhästyivät. Kuitenkin alkuun päästiin, kun venäläissotilaiden aluekomitean puheenjohtaja Ivar Smilga lupasi Viaporista 2000 kivääriä. Hän oli silloin myös Leninin bolsevikkien keskuskomitean jäsen, ja jatkossa Neuvostoliiton puna-armeijan poliittisen osaston ensimmäinen päällikkö, kunnes Stalin antoi kiväärien lopettaa lupaavan uran.

 

 

Huomenna 27.1. punakaartilaiset kantoivat kiväärit olallaan läpi kaupungin viisi kullakin, ja iltayöstä operaatio alkoi.

 

 

Suomen vallankumous alkoi siis 27.-28. tammikuuta välisenä yönä, kun punakaartit ottivat Helsingin haltuunsa. Viime tingassa vangitsemiselta Säätytalossa välttynyttä P.E. Svinhufvudia myöten oikeiston ja keskustan poliitikot Helsingissä olivat täysin ällikällä lyötyjä. Monilla heistä meni useita päiviä ennen kuin he käsittivät kunnolla, mitä on tapahtumassa. Onneksi kuitenkaan Vaasaan siirtynyttä ja Venäjällä jo yhden vallankumouksen kokenutta Mannerheimia ei hämätty erittäin taitavalla naamioinnillakaan. Hänkin laittoi joukkonsa liikkeelle samaan aikaan, vaikka saikin senaatin puheenjohtajalta sähkeen, ettei hätäilisi.

 

 

 

 (Kuva suurenee klikkaamalla)

 

 

 

Itsenäisen demokraattisen Suomen perustuslain syntyminen on tutkijoiden yhtä tarkoin varjelema salaisuus kuin monet muutkin vuosien 1917-1920 tapahtumat. Pääsin sen jäljille kesällä 2019 niin myöhään, että Nuori Suomi kirjaan ehti vasta taittovedoksen korjaukseen lyhyitä mainintoja. Kun demokraattisen oikeusvaltiomme keskeisen instituution eli eduskunnan perustuslakivaliokunnan historia on viime päivinä noussut esiin, tulkoon myös yksi tai kaksi sen dramaattisimmista vaiheista.

 

 

Syksyllä 1917 uusi eduskunta kokoontui 2. marraskuuta. Venäjän vallankumous julistettiin 7. marraskuuta. Suomen eduskunta julistautui Santeri Alkion aloitteesta korkeimman vallan käyttäjäksi eli samalla irti Venäjästä 15. marraskuuta. Marraskuun 16. päivänä uusi eduskunta asetti perustuslakivaliokunnan, joka puolestaan valitsi puheenjohtajakseen K.J. Ståhlbergin ja varapuheenjohtajaksi SDP:n Yrjö Mäkelinin. Ajan johtavien oikeiston ja keskustan poliitikkojen lisäksi valiokuntaan kuuluivat johtavat sosialidemokraatit Kullervo Manner, O.V. Kuusinen, K.H. Wiik ja Eetu Salin sekä varajäsenenä Yrjö Sirola.

 

 

P.E. Svinhufvudin senaatti saatiin valittua 27. marraskuuta, ja se antoi 4. joulukuuta sekä itsenäisyysjulistuksen että eduskunnalle lakiesityksen uudeksi hallitusmuodoksi. Esitys noudatteli jo keväällä 1917 asetetun K.J. Ståhlbergin perustuslakikomitean esitystä lisättynä vielä syksyllä Venäjän korkeimmalle vallalle jätettäväksi suunnitellun ulkosuhteiden ja sotilasvallan antaminen Suomen presidentille. Kaksi päivää myöhemmin eli 6. joulukuuta eduskunta hyväksyi senaatin antaman itsenäisyysjulistuksen.

 

 

Eduskunnan perustuslakivaliokunta alkoi käsitellä Svinhufvudin senaatin hallitusmuotoesitystä 11. joulukuuta. Mutta tilanteen rauhoittamiseksi jo 21. joulukuuta eduskunta hyväksyi parlamentarismia tarkoittavan valtiopäiväjärjestyksen muutoksen, joka julkaistiin lakina eli tuli voimaan 31. joulukuuta 1917. Sen mukaan ”Senaatin talousosaston jäsenet, jotka nimitetään Suomen eduskunnan luottamusta nauttivista henkilöistä, ovat virkatoimistaan eduskunnalle vastuunalaiset, kaikki yhteisesti hallituksen toiminnan yleisestä suunnasta ja kukin erikseen omista virkatoimistaan.”

 

 

Kaiken kuohunnan keskellä eduskunnan perustuslakivaliokunta käsitteli ahkerasti senaatin esitystä hallitusmuodoksi, ja se sai kaikkien pykälien käsittelyn valmiiksi 25. tammikuuta 1918. Samana iltana eduskunta kokoontui myös valitsemaan kaikkien puolueiden edustajien valtuuskunnan Brest-Litovskin rauhanneuvotteluihin.

 

 

Se 25. tammikuuta 1918 olikin yksi Suomen ja perustuslakivaliokunnan historian erikoisimmista päivistä. Säätytalolla oli runsaan viikon ajan istunut samaan aikaan kaksi toimielintä saman asian kimpussa mutta vastakkaisin tavoittein. Eduskunnan perustuslakivaliokunta oli käsitellyt osaltaan valmiiksi itsenäisen Suomen demokraattisen perustuslain. SDP:n Puolueneuvosto ja Puoluetoimikunta olivat taas käsitellet valmiiksi vallankumouksen aloittamisen Suomessa. Ja SDP:n johto oli istunut kummassakin kokouksessa.

 

 

SDP:n johdon kylmäverisyyden ja naamioinnin lisäksi voi pohtia ajan oikeiston ja keskustan edustajien huomiokykyä. Tuolloin eduskunta kokoontui täysistuntoonsa nykyisen yliopiston Porthanian vieressä olleessa Heimolan talossa, mutta eduskuntaryhmät ja valiokunnat kokoontuivat Säätytalossa. Kaikkien puolueiden kansanedustajien lisäksi Säätytalossa parveili näin SDP:n ryhmähuoneen tietämissä useita kymmeniä puolueaktiiveja ja lehdistöstäkin saattoi silloin kuten nyt lukea jotakin olleen tapahtumassa.

 

 

Vallankumous alkoi sitten 27.-28. tammikuuta välisenä yönä, kun punakaartit ottivat Helsingin haltuunsa. Viime tingassa vangitsemiselta Säätytalossa välttynyttä P.E. Svinhufvudia myöten oikeiston ja keskustan poliitikot Helsingissä olivat täysin ällikällä lyötyjä. Monilla heistä meni useita päiviä ennen kuin he käsittivät kunnolla, mitä on tapahtumassa. Onneksi kuitenkin erästä Vaasaan siirtynyttä ja Venäjällä jo yhden vallankumouksen kokenutta kenraalia ei hämätty erittäin taitavalla naamioinnillakaan. Hänkin laittoi joukkonsa liikkeelle samaan aikaan, vaikka saikin senaatin puheenjohtajalta sähkeen, ettei hätäilisi.

 

 

Seuraavaan perustuslakivaliokunnan dramaattiseen vaiheeseen meni runsaat kymmenen vuotta. Heinäkuun 5. päivänä 1930 puolen tusinaa Lapuan liikkeen miehiä tunkeutui Säätytaloon perustuslakivaliokunnan kokoukseen ja vei mukanaan kaksi kommunistien edustajaa. Jatkossa myös valiokunnan pitkäaikainen puheenjohtaja ja silloin jo entinen tasavallan presidentti mutta juuri eduskuntavaaleissa jälleen eduskuntaan valittu K.J. Ståhlberg kyyditettiin puolisoineen kotinurkiltaan Joensuuhun 10. lokakuuta 1930. Se taittoi Lapuan liikkeen kannatuksen, mutta ei intoa yrittää vielä kerran ja tosissaan.

 

 

Historiassa on kaikkina aikoina niin, että äärimmäisyydet ruokkivat toisiaan ja siksikin niitä on syytä välttää.

 

-------------------------

 

Kuvassa (suurenee klikkaamalla) perustuslakivaliokunta istumassa Säätytalolla 1918, kevään vallankumousyrityksen jälkeen koska mukana ei ole vasemmiston edustajia. Siinä vaiheessa valiokunnalla oli menossa ”kuningas seikkailu”, jonka valiokunnan tasavaltalaiset lopulta voittivat. Toinen kuva, eduskunnan perustuslakivaliokunnan pöytäkirjaa 25.1.1918, missä näkyvät sihteerin muistiinpanot mm. Yrjö Mäkelinin, Kullervo Mannerin ja K.H Wiikin puheenvuoroista. Kolmas kuva, samaan aikaan kokoontuneen SDP:n puoluetoimikunnan esityslistasta, jonka ko. kohdassa Yrjö Sirola totesi, että ”Maassa on jo sisällissota.”

 

 

 

EDUSKUNNAN PÖYTÄKIRJA, TOISET VALTIOPÄIVÄT 1917

ISTUNNOT 1-48 VALTIOPÄIVIEN ALUSTA TAMMIKUUN 25:PÄVÄÄN

 

 

 

 

 

 

 

20. Torstaina 6 p. joulukuuta, k:lo 2 päivällä.

 

Suomen itsenäisyyden tunnetuksi saattaminen.

 

Puhemies: Eduskunnan puhemiehelle on jätetty näin kuuluva kirjelmä:

 

Pyydämme tilaisuuden saada tämänpäiväisessä täysi-istunnossa esittää Eduskunnan päätettäväksi:

 

Sen johdosta, että hallitus on tehnyt Eduskunnalle esityksen uudeksi hallitusmuodoksi, joka on rakennettu sille pohjalle, että Suomi on riippumaton tasavalta, Eduskunta korkeimman valtiovallan haltijana päättää puolestaan hyväksyä tämän periaatteen ja hyväksyä myös, että hallitus, saattaakseen Suomen valtiollisen itsenäisyyden tunnustetuksi, ryhtyy niihin toimenpiteisiin, jotka hallitus on sitä varten tarpeelliseksi ilmoittanut.

Helsingissä, 6 päivänä joulukuuta 1917.

Santeri Alkio. Pekka Ahmavaara. Ernst Estlander. Kyösti Haataja. Erkki Pullinen.

 

 

Keskustelu:

Ed. K. M a n n e r: Puhemiehen äsken lukemaa alotetta ehdotukseksi minä puolestani en voisi kannattaa useastakaan syystä. En kuitenkaan tällä kertaa ainakaan vielä tahdo mielipidettäni laajemmin selostella. Luetun ehdotuksen sijasta ehdottaisin eduskunnan hyväksyttäväksi seuraavaa:

 

”Suomen korkeimman valiovallan haltijana lausuu Suomen eduskunta periaatteen, että Suomi on oleva riippumaton tasavalta. Tämä riippumattomuus on koettava toteuttaa sovinnollista tietä Venäjän kanssa aikaansaa tavalla sopimuksella. Siitä ehdotusta tekemään olisi asetettava yhteinen neuvottelukunta, jossa olisi yhtä monta Suomen ja Venäjän edustajaa. Neuvottelukunnan tulisi tehdä myös muita ehdotuksia Suomen ja Venäjän suhteiden järjestämiseksi. Nuo ehdotukset olisivat alistettavat molempien valtioiden täysivaltaisten valtioelinten lopullisesti hyväksyttäviksi. Suomen olisi koetettava saada myös muut valtiot tunnustamaan Suomen riippumaton tasavalta ja tekemään sen kanssa sopimuksia suhteiden järjestämisestä.

Edellä mainituita asioita valmistelemaan sekä tekemään niistä ehdotuksia eduskunnan hyväksyttäviksi päättää eduskunta asettaa 17-henkisen valiokunnan".

Ed. Jalonon en: Kannatan ed. Mannerin tekemää ehdotusta.

 

 

Keskustelu julistetaan päättyneeksi.

Puhemies: Asiassa on olemassa kaksi ehdotusta. Ed. Alkion y. m., joka täällä luettiin ja jota kutsun siis ed. Alkion ehdotukseksi, ja toinen ed. Maunerin ehdotus, joka täällä niin ikään on luettu ja jota on kannatettu.

Selonteko myönnetään oikeaksi.

 

Äänestys ja päätös:

Ken hyväksyy ed. Alkion ehdotuksen, äänestää jaa"; jos ”ei" voittaa, on ed. Mannerin ehdotus hyväksytty.

Äänestyksessä annetaan 100 jaa- ja 88 ei ääntä.

Puhemies: Eduskunta on siis päättänyt näistä ehdotuksista hyväksyä ed. Alkion ehdotuksen.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Tänään 15. marraskuuta tulee kuluneeksi 103 vuotta siitä, kun Suomen eduskunta päätti irrottautua Venäjästä. Päivä voisi aivan hyvin olla itsenäisyyspäivä. Harvoin yhden miehen henkilökohtainen panos on muutamien tuntien aikana vaikuttanut maan historiaan niin paljon kuin silloin.

 

 

Lenin oli julistanut vallankumouksen 7. marraskuuta. Suomen uuden eduskunnan ensimmäinen istunto oli ollut 2. marraskuuta, ja siinä oli valittu puhemiehistöksi Johannes Lundson, Lauri Ingman ja Santeri Alkio. Se oli kokoontunut heti 7. päivän iltana ja päätynyt ajatukseen, että tulisi valita kolmen hengen valtionhoitajakunta ottamaan vallankumouksen kaataman keisarin valta.

 

 

Samaan aikaan sosialidemokraattien piirissä vastustettiin jyrkästi valtionhoitajakuntaa ja Suomessa olevien venäläisten bolsevististen sotilasneuvostojen painostaessa kiisteltiin, mitä tehdään. Ratkaisuksi tuli julistaa yleislakko alkamaan keskiyöllä 14. marraskuuta ja johdon niukan enemmistön tavoitteena oli sen jatkaminen vallankumoukseksi.

 

 

Kun ajatus valtionhoitajakunnasta sai jyrkkää vastustusta, Alkio luopui siitä ja eduskunnan puhemiehistön enemmistö eli Lundson ja Ingman esittivät 15. marraskuuta, että ”keisarin ja suuriruhtinaan vallan käyttäminen annetaan Suomen senaatin ratkaistavaksi”. Senkin hyväksyminen olisi varmistanut yleislakkoa seuraavan vallankumousaskeleen. Esimerkiksi jyväskyläläinen Sorretun Voima uutisoi jo 14. marraskuuta: ”Vallankumous Suomessa. Suurlakko alkanut viime yönä kello 12. Työt lopetettu kaikkialla maassa työväestön oikeutettujen vaatimusten tukemiseksi. Työväen järjestyskaartit ottaneet järjestyksen ylläpidon huostaansa.” Tilanne oli sama useimmissa kaupungeissa.

 

 

Heimolan lämpötila oli korkealla, kun Alkio teki Ludsonin ja Ingmanin esitykseen vastaehdotuksen: ”Koska sitä valtionhoitajakuntaa, jolle eduskunta on päättänyt antaa Suomen korkeimman hallitusvallan käytön, ei vielä ole voitu valita, päättää eduskunta toistaiseksi itse käyttää sitä valtaa, joka voimassa olleitten säännösten mukaan on kuulunut keisarille ja suuriruhtinaalle.”

 

 

Eduskunnan pöytäkirja kertoo historiallisesta päätöksestä:

”Äänestys ja päätös:

Puhemies: Ken hyväksyy puhemiehistön ehdotuksen, äänestää ”jaa'', jos ”ei" voittaa, on ed. Alkion ehdotus hyväksytty.

Äänestyksessä annetaan 68 jaa ja 127 ei-ääntä.

Puhemies: Eduskunta on siis päättänyt hyväksyä ed. Alkion ehdotuksen. (Kättentaputuksia, hyvä-huutoja eduskunnasta ja lehtereiltä.)”

 

 

Alkion pelisilmä piti myös tämän jälkeen. Hän esitti, että istuntoa jatketaan ja käsitellään kuntalakien ja kahdeksan tunnin työaikalain vahvistaminen. Kyseessä oli koko vuoden politiikan yhden umpisolmun avaaminen. Kesällä eduskunta oli hyväksynyt kuntalait ja kahdeksantuntisen työaikalain, mutta kun se itse oli myös valtalailla julistanut Venäjän väliaikaisen hallituksen pois viralta sisäisissä asioissa, ei ollut korkeinta valtaa, joka olisi voinut vahvistaa lait. Nyt eduskunta oli julistautunut korkeimman vallan haltijaksi, joten se saattoi myös vahvistaa nämä lait.

 

 

Oikealta vastustettiin Alkion esitystä, ja hän vastasi esittämällä tilannekuvan: ”Minä en pelkää henkilökohtaisesti niitä uhkauksia, joita eduskuntaa vastaan on tehty. Mutta minun täytyy sanoa, että minä vakavasti pelkään k a n s a l a i s s o t a a.” Puolen yön aikoihin eduskunta päätti kokoontua samana yönä 1.40 ja se vahvisti lait 2.40.

 

 

Nyt eduskunta oli ratkaissut vuoden kipeimmät kysymykset, valtalain radikalisoidun version, kahdeksantuntisen työaikalain ja kunnallislain.

 

 

Saman päivän aamuna aseistautuneet vallankumousneuvoston edustajat valtasivat Säätytalon, joka oli eduskunnan valiokuntien ja ryhmien kokoontumispaikka. Se oli osa yleislakkoa mutta myös aamuyön päätöstä toteuttaa Suomessa vallankumous äänin 14-11. Mutta sitten kaksi tuntia myöhemmin sama vallankumouksellinen keskusneuvosto päätti peruuttaa vallankumouksen äänin 13-12, puoltaan vaihatneiden perustellessa valtalain, työaikalain ja kunnallislain tulleen voimaan eduskunnan päätöksellä. Sen perään niukkaan enemmistöön kuuluneet alkoivat ajaa yleislakon lopettamista. Katkerien keskusteluiden jälkeen julistettiin ”lakon päättyvän, mutta vallankumouksen jatkuvan”.

 

 

Pietarissa ei innostuttu suomalaisten tovereiden epäröinnistä. Kun heidän edustajansa joulukuussa menivät tapaamaan Leniniä, tämä vinoili, aikovatko suomalaiset toverit ”jatkaa vallankumousta vai oikein tehdäkin sen”. Sen jälkeen alettiin taas miettiä, josko pantaisi tuumasta toimeen.

 

 

Mitä siis tapahtui Suomessa illalla 15. marraskuuta ja seuraavana yönä? Suomi otti vallan omiin käsiinsä eli päätti itsenäistyä ja samalla oma vallankumous siirtyi puolitoista kuukautta eli tammikuun loppuun. Venäjän vallankumouksen avaama ikkuna pysyi auki vielä ajan, joka tarvittiin itsenäisyyden julistamiseen ja varmistamiseen tilanteen keskeisimpien ulkovaltojen tunnustuksin. Itse asiassa Edvard Gylling ja O.V. Kuusinen totesivat harmitellen myöhemmin, että marraskuussa vallankumous olisi onnistunut.

 

 

Santeri Alkio merkitsi päiväkirjaansa: ”Suuret taistelut eduskunnassa. Ml. ehdotukset aseman järjestämiseksi. – Siirrettiin suuriruhtinaan valta eduskunnalle suuren taistelun jälkeen… - vahvistettiin kunnallislait ja 8-tuntinen laki. Lopet. klo ½3 yöllä. Se oli historiallinen yö sekä maalle että maalaisliitolle. Me pelastimme aseman ja maan kansalaissodasta… Kun kaikki oli lopussa, vallitsi hilpeä mieli. Tuntui kuin olisi päästy jostakin painostuksesta.”

 

 

Joulukuun alussa tulee kuluneeksi 100 vuotta Tarton rauhan ratifioinnista, ja se päättää marraskuussa 1917 alkaneen Suomen itsenäistymisen ratkaisevan ensimmäisen kolmen vuoden kauden. Marraskuun 15. päivän Venäjästä irrottautumisen ja ensimmäisen vallankumouksen torjumisen jälkeen siihen kolmeen vuoteen mahtuu itsenäisyysjulistus ja sen ensimmäiset tunnustukset kuten myös sosialistisen vallankumouksen sekä monarkistisen ja oikeistomilitaristisen vallankaappauksen torjuminen.

 

 

Voi vain surra, miten vääristyneen kuvan virallisen Suomen muistaminen ja sen media ovat antaneet uudelle polvelle noiden vuosien aatteista ja tapahtumista. Itse asiassa silloin voittanut suomalainen sivistysdemokratia eli kansansivistykseen perustuva tasavalta ja kokemuksista oppien myöhemmin sen ulkopolitiikan historiallinen realismi ovat juuri sitä, minkä tuntemusta ja soveltamista Suomi nyt tarvitsee – ja josta on opiksi myös monille muille.