Alku aina hankalaa

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Itsenäisen Suomen ensimmäisissä eduskuntavaaleissa 1919 Maalaisliitto saavutti suuren voiton, ja Santeri Alkio julkaisi pamflettinsa ”Maalaisliittolaisesta näkökulmasta. Nälkäisille leipää ja työttömille työtä”. Sen alussa hän totesi menestyksen syyksi sen, että puolue ”on Venäjän vallankumouksesta saakka pysynyt järkähtämättömästi ja johdonmukaisesti pysynyt parlamentaarisuuden linjalla, eikä ole antanut tilapää tapausten houkutella luokkavallankumoushankkeisiin”  - kuten vasemmisto ja oikeisto olivat tehneet.

 

 

Mutta parlamentaarisen demokratian lisäksi Alkio myös esitti maalaisliittolaisen valtio-opin kaksi muuta perusasiaa, ihmisyysaatteen ja maahengen.

 

 

Yhteiskunnan ongelmien perimmäisinä syinä ovat ”työn ja kapitaalin kilpailevat suurvallat, joilla ihmisyyden edut ovat muinaisrunoutta, luokkaedut käytännöllisen elämän johtavia periaatteita.” Ne ovat törmäyskurssilla elämän eli ihmisyyden ja maan ylläpitämän biosysteemin kanssa. Maan osalta Alkion johtopäätös oli, että ”Tästä sotatilasta ovat kansat ihmiskunta vapautettavat. Maa on tunnustettava jälleen kaikkien ihmisten äidiksi. Mutta samalla on maaemon pojat ja tyttäret tuhlaajapoikina palatessaan maaemon rinnalle, velvoitettava tunnustamaan suhteensa maaemoon elämänsä perusaatteeksi pyrkimällä vuorovaikutukseen sen kanssa.”

 

 

Tänään tilanne on nyt 100 vuotta myöhemmin maapallonlaajuisesti se, että työn ja kapitaalin suurvallat ovat liittoutuneet ja riistävät yhdessä maata ja vaarantavat maapallon tulevaisuuden. Niiden ehdoilla toimiva teknosysteemi elää kaivamalla satojen miljoonien vuosien aikana maaperään varastoitua fossiilihiiltä esiin ja siirtämällä sen ilmakehään voimatta itse lainkaan sitoa sitä takaisin maahan. Vain maan eli maaseudun biosysteemi toteuttaa teollis-urbaanin teknosysteemin ilmakehään päästämän hiilen sidontaa.

 

 

Erityisen huolestuttava tilanne on Suomessa, missä työn ja kapitaalin suurvallat ovat liittoutuneet erityisen tehokkaasti monilla aloilla kuten rahoitusmarkkinoilla ja kiinteistöbisneksessä. Erityisen voimakkaasti se vaikuttaa nyt keskittämisenä kiinteistöalalla, missä siihen kytkeytyy myös valtion kiinteistömonopoli.

 

 

Pohjimmiltaan modernin ajan ongelma on sen johdossa olevan liittokunnan positivistis-marxilainen materilalismi, joka nyt törmää biosysteemin lisäksi myös ihmiseen. Käytännössä se merkitsee jatkuvaa kulttuuri- ja viestintäpoliittista hyökkäystä demokraattisen ihmisen kehittäneitä sivistyshumanistisia kulttuureita vastaan ja siitä seuraavaa taantumista viha- ja väkivaltakulttuureihin.

 

 

Alkio analysoi ja teki johtopäätöksen, että tämä kehityssuunta ”ei ole aiheutunut ihmisen kehitystarpeesta vaan porvarillisen ansaitsemishalun itsetiedottomasta pakkovallasta, jonka alaisen kehitys on toiminut… Ihmisyyden kehitystarve ja sen edellytykset on pantava kaiken yhteiskunnallisen ja valtiollisen uudistuksen pohjaksi.”

 

 

Vapaa, järkevä ja eettinen eli demokraattinen ihminen ei ole luonnon lahjana valmis vaan pitkän ihmisyyden kehityksen eli sivistyshistorian tulos. Se ei ole vain tiedollista koulutusta vaan koko persoonan kasvua demokraattisen yhteiskunnan hyväksi ihmiseksi ja kunnon kansalaiseksi. Tänään demokratia on haastettuna kaikkialla. Myös ihmisyysaatteen osalta alkiolaisuudessa on nyt ihmiskunnan toivo.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Tänään 18.1. 2019 tulee kuluneeksi 100 vuotta Pariisin rauhankonferenssin avaamisesta Versaillesin linnassa. Aika oli valittu muistuttamaan Saksan keisarikunnan perustamisesta samassa paikassa samana päivänä vuonna 1871. Heti alkuunsa sovittiin, että suurvallat kehittävät ensin valmistelevassa työssään yhteisen linjan, joka sitten vietäisiin konferenssin yleisistuntoon ja hävinneiden hyväksyttäväksi.

 

 

Voittajilla ei ollut Wienin kongressin kaltaista yhteistä perustaa tasapainopolitiikassa tai sopimuksen legitimoinnille eli sen hyväksyttävyyden perustelulle.

 

 

Yhdysvaltojen presidentti Wilsonin suuri ajatus, oli tehdä maailma turvalliseksi demokratialle. Hänen ”wilsonilainen liberalisminsa” luotti Yhdysvaltojen vuoden 1776 itsenäisyysjulistuksen yleispätevyyteen. Ihmiset ja kansat toimivat demokraattisesti, kun vaan saavat siihen mahdollisuuden. Sitä turvaisi kaikkien voittajien aloittama Kansainliitto.

 

 

Wilsonille tasapainopolitiikka oli itse asiassa sotien syy: ”He taistelivat poistaakseen vanhan järjestyksen ja luodakseen uuden. Sen vanhan ydin oli epävakaus, jota nimitettiin voimatasapainoksi – jokin sellainen jossa tasapinon määräsi puolelle tai toiselle heitettävä miekka; tasapaino jonka määräsi kilpailevien etujen epävakaa tasapaino… Miehet, jotka ovat taistelleet tässä sodassa, ovat tulleet vapaista kansakunnista, jotka olivat päättäväisiä, että sellaisen on loputtava ikuisiksi ajoiksi.”

 

 

Venäjänkin osalta Wilsonilla oli selkeät nuotit: ”Uskon että he voivat parhaiten hoitaa oman pelastautumisensa.” ”Sanoisin sen kuvakielellä näin… Ei heidän kanssaan voi nyt hoitaa asioita. Niinpä parasta on lukita heidät huoneeseensa ja odotella kunnes ovat saaneet asiansa selväksi. Ja kun he ilmoittavat siitä, avaamme oven ja ryhdymme hoitamaan asioita heidän kanssaan.”

 

 

Ranskan pääministeri Clemenceaun tilanne oli kokonaan toinen. Sota oli hävittänyt hänen maansa kehittyneimmän osan, ja vanhan Venäjän romahtaminen uhkasi viedä Ranskan geopoliittisesti heikompaan asemaan kuin ennen sotaa. Hän esitti Realpolitik –linjansa kansalliskokouksessa ja sai mahtavat suosionosoitukset: ”On olemassa vanha liittokuntien systeemi, jota sanotaan voimatasapainoksi – tämä liittokuntien systeemi, joka tulee ohjaamaan minua läpi rauhankonferenssin”.  

 

 

Clemenceaun politiikka merkitsi Saksan heikentämistä ja läntisen puskurialueen muodostamista sitä vastaan, saksalaisten jakamista useaan valtioon, riittävän vahvojen uusien liittolaisvaltioiden muodostamista Saksan ja Venäjän väliin estämään Saksaa hyötymästä heikoista itänaapureista sekä joko vanhan vallan palauttaminen Venäjälle tai jos se ei onnistu senkin heikentäminen ja puskurointi Saksan suuntaan.

 

 

Englannin pääministeri Lloyd George oli aatteellinen liberaali, mihin liittyi perinteinen Euroopan mantereen tasapainopolitiikka sekä imperiumin etujen vaaliminen. Euroopan talous ja kauppa oli saatava pyörimään myös Saksan ja Venäjän kanssa. Samalla oli pidettävä huolta Ranskan ja Saksan tasapainosta. Sodan aikana hän oli kannattanut interventiota Venäjälle patoamaan Saksan etupiiriä itään, mutta nyt oli edessä vaikea kysymys, miten siellä jatketaan. Periaatteessa hänen linjansa oli nyt sodan jälkeen tässäkin lähellä Wilsonia.

 

 

Sekä Wilson että Lloyd George perustelivat liberalismin hengessä, että venäläisten on itse saatava itselleen sopiva hallinto, ja se johtaisi myös vähitellen heidän rauhoittumiseen. Englannin käytännön politiikka kehittyi kuitenkin ristiriitaiseksi, kun uuden hallituksen sotaministeriksi tuli 10. tammikuuta jyrkkää Venäjä –politiikkaa ajanut Winston Churchill. Hänen politiikkansa oli ajaa Venäjällä nurin Leninin bolsevistinen hallinto. Siinä voisi Suomestakin olla apua.

 

 

Liittoutuneille muododostui käytännössä kaksi Venäjä –politiikkaa. Toista johtivat presidentti Wilson ja pääministeri Lloyd George muun toimen ohella. Toista johtivat siihen keskittyen sotaministeri Churchill sekä pääministeri Clemenceau tukenaan marsalkka Foch.

 

 

Yksi perusero Wienin ja Pariisin konferenssien välillä oli se, että Wieniin otettiin mukaan myös silloin hävinnyt osapuoli eli Ranska. Nyt sivuun jäi heti kättelyssä hävinnyt Saksa ja ensimmäinen debatti oli, mitä tehdään Venäjälle.

 

 

Näistä keskenään ristiriitaisista lähtökohdista tuloskin oli erilainen kuin Wienissä Napoleonin sotien jälkeen. Wienin järjestelmä kesti perusteiltaan 100 vuotta, mutta Pariisin sopimus alkoi purkautua varsin pian - alkaen siitä, ettei Yhdysvaltojen senaatti hyväksynyt koko sopimusta.

 

 

Suomenkin osalta tilanne oli uusi ja haastava. Osa Wienin kongressin kokonaisuutta oli ollut Euroopan pohjoinen järjestys, jossa Venäjän keisarin johtama Suomen suuriruhtinaskunta toimi sen osana Pietarin puskurialueena. Nyt Suomi oli irrottautunut itsenäiseksi Venäjästä, mutta sitten liittoutunut Saksan kanssa ja valinnut saksalaisen kuninkaan. Ja vielä Saksan hävittyäkin siellä valittiin ohjelmaltaan monarkistisen puolueen johtama hallitus. Mannerheim oli juuri käynyt lepyttelemässä Pariisissa ja Lontoossa. Se kyllä auttoi, mutta vastaavasti hänen puheensa Pietarista ja Itä-Karjalasta herättivät myös epäilyjä.

 

 

Vanhan Venäjän pakolaisten edustajat lobbasivat voittajia kaikin voimin yhtenäisen Venäjän puolesta, ja siihen ei kuulunut esimerkiksi Suomen itsenäisyys. Tulevan kehityksen ratkaisisi, millaisen Venäjän politiikan suurvallat ottaisivat; kuinka pahalla ne muistaisivat Suomen liittymisen vihollisen eli Saksan puolelle sodan aikana; millaisia sivuvaikutuksia kohdistuisi Suomeen suurvaltojen keskinäisistä suhteista – sekä miten nuori Suomi ja uusi Venäjä siinä kehikossa yrittäisivät ratkaista omaa turvallisuuskysymystään. 

 

 

Heti alkuunsa Suomen osalta tuli ratkaisuksi olla kytkemättä sitä suoraan Venäjän kysymykseen, mutta myös olla käsittelemättä sitä. Suomalaiset saisivat itse näyttää, millä tiellä ovat. Siihen tarjoutuikin mahdollisuus maaliskuun eduskuntavaaleissa.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

50 vuotta sitten monet Helsingisä romantisoivat Rosa Luxenburgia, ja DDR:n propaganda näyttää vieläkin vaikuttavan. 100 vuotta sitten romantiikka oli kaukana.

 

 

Maailmansodan aselepoehdot 11. marraskuuta 1918 mitätöivät Brest-Litovskin rauhansopimuksen, ja sama tulkinta tehtiin myös Moskovassa. Berliinin mullistusten päivinä siellä oli koolla kuudes Yleisliittolainen Neuvostojen Kongressi. Sille tuli 9. marraskuuta tieto Venäjän Berliinin lähettiään Joffen karkoituksesta ja Kielin matruusien kapinasta. Tunnelma nousi, ja kongerssi päätti mitätöidä Brest-Litovskin sopimuksen.

 

 

Kongerssin toimeenpaneva komitea täydensi päätöstä vielä 13. marraskuuta ”Kaikille Venäjän kansoille, kaikelle kansalle vallatuilla alueilla ja maissa: ”Venäjän, Liivinmaan, Viron, Puolan, Kuurinmaan, Liettuan, Ukrainan, Suomen, Krimin ja Kaukasuksen työtätekevät massat on nyt vapautettu Saksan vallankumouksen voimin Saksan imperialistien pakottamasta saaliinhimoisesta sopimuksesta ja heidät kutsutaan päättämään itse kohtalostaan.” Tämän jälkeen vaadittiin saksalaisten nopeaa lähtöä sekä yhteistä veljellistä taistelua ”noiden alueiden ja Venäjän työläisten ja talonpoikien veljellisen liiton toteuttamiseksi.”

 

 

Brest-Litovskin sopimus ja sitä seurannut Saksan eteneminen itään oli työntänyt altaan Venäjän ja sen rajamaiden omat ja venäläiset bolsevikkijohtajat. Nyt mentäisi rytinällä takaisin ja pitkälle. Tosin ongelmana oli, että samaan aikaan vastavallankumoukselliset länsivaltojen tukemana vahvistivat asemiaan Venäjän sisällä idässä, etelässä ja pohjoisessa.

 

 

Itse asiassa kommunistisen Moskovan ja keisarillisen Berliinin välillä asiat olivat jo alkaneet luistaa syksyn mittaan. Nyt koko Saksassa juhlivat erilaiset neuvostot ja Moskovasta kuunnellen Ebertin sekä Schiedemannin hallinto käytti sitä myötäilevää varsin tuttua retoriikkaa. Lisäksi Saksan hallituksessa olivat mukana myös vasemmistososialistiset Riippumattomat sosisalidemokraatit (USPD), joilla oli myös läheiset yhteydet kunnolla vallankumouksellisiin Karl Liebnkechtin ja Rosa Luxenburgin Sparttakisteihin.

 

 

Jo 11. marraskuuta ulkominisiteri Tsitsernin lähetti tavaksi tulleen mukaisesti kaksi viestiä, toisen Saksan hallitukselle ja toisen Saksan vallankumouksellisille työläisille. Kummassakin oli sisältönä hyvät suhteet ja jopa puolustusliitto Saksan ja Venäjän välillä, mutta työläisiä kehotettiin myös tukemaan ”Liebknechtin vallankumouksellista liikettä”. Samaan aikaan Sparttakistien hallussa ollut Berliinin neuvosto päätti kutsua koolle Saksan neuvostojen konferenssin 16. joulukuuta ja kutsui vieraaksi myös Venäjän valtuuskunnan.

 

 

Scheidemann tiesi hyvin, missä mennään. Hän jo pitään sanonut muillekin kuin Wäinö Wuolijoelle ja Suomen työläisjääkäreille, ettei huligaaneille anneta periksi. Ebert ja Scheidemann olivat myös päättäneet, ettei lännen suuntaan nyt pelata bolsevikkikortilla. Länsirintaman liittoutuneilla oli jatkuvasti joukkoja valmiina etenemään yli Saksan rajojen, ja siellä olisi monia, joille hyvä syy sellaiseen olisi tervetullut.

 

 

Marraskuun 21. päivänä Berliinistä vastattiin Moskovaan, että diplomaattisuhteet voidaan solmia, jos Neuvosto-Venäjän hallitus tunnustaa ”nykyisen Saksan kansan hallituksen… eikä mitenkään vaikuta Saksan kansaan muun hallituksen muodostamiseksi.” Moskova vastasi, että tietenkin se hyväksyy ehdon ja pyysi, että diplomaattisuhteiden merkeissä lähettiäs Joffe avustajineen voisi päästä Berliiniin, siis Sparttakistien kutsumaan neuvostojen konferenssiin. Joulukuun 5. matkalle lähtikin hänen johtamansa valtuuskunta mukanaan mm. Karl Radek. Saksan rajavartiointi toimi vielä sen verran, että valtuuskunan matka pysähtyi. Radek onnistui livahtaman Berliiniin. Siellä hän alkoi valmistella Luxenburgin kanssa Saksan Kommunistisen puolueen perustamista.

 

 

Saksan neuvostojen kongerssia seurasivat Libgnechtin ja Luxenburgin vaatimukset ”toisesta vallankumouksesta” ja ”Kaikki valta neuvostoille”. Joulupäivien milenosoitukset ja yhteenotot Berliinin kaduilla päättyivät hallituksen järjestysvallan tappioon. Hallituksen kovien otteiden yrittäminen sai kuitenkin vapaat sosialidemokraatit jättämään Ebertin hallituksen. Heidän tilalleen tuli mm. uusi sotaministeri Gustav Noske. Sekasorron keskellä hän tiesi, mitä häneltä odotettiin: ”… jos tässä jonkun pitää olla verikoira, niin minä en kierrä sitä vastuuta.” Saksan Kommunistinen puolue perustettiin 30. tammikuuta. Perään kutsuttiin Ebertin hallitusta vastaan joukkomielenosoitus 5. tammikuuta ja valittiin Vallankumouskomitea.

 

 

Nyt löytyi kuitenkin vastavoima. Gustav Nosken johdolla varsin sekavat armeijan ja armeijasta jo eronneiden ”vapaajoukot” kukistivat 11.-12. tammikuuta ”Spartakistikapinan”. Noin 200 kuoli ja 400 vangittiin. Noske järjesti voiton ja järjestyksen merkiksi paraatin. Sotilasryhmät etsivät piiloistaan Karl Liebknechtin sekä Rosa Luxenburgin ja surmasivat heidät. Levottomuudet jatkuivat vielä eri puolilla maata, mutta Saksan kysymys oli sillä erää ratkaistu.

 

 

Pariisin rauhanonfrenssi pääsi alkamaan 18. tammikuuta miettimättä sodan jatkamista Saksan suunnalla. Venäjän osalta tilanne oli monimutkaisempi. Siellä länsivaltojen tukemat vastavallankumoukselliset olivat alkaneet edetä. Ensimmäinen tiukka vääntö olikin, mitä sillä suunnalla tehtäisi. Siihen kietoutui mukaan myös kysymys, mitä Suomelle tehtäisi.

 

 

Suomessa viellä 1960 –luvun lopulla monet nuoret toverit kutsuivat noskeiksi niitä tovereita, jotka eivät innostuneet yleisdemokraattiseen rintamaan.

 


 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Vuoden 1918 muistamista kiitellään. Julkisuuteen muodostettu kuva antoi kuitenkin varsin puutteellisen käsityksen suoraan Leninin ja Trotskin Pietarista junttaamasta, SDP:n puolue-elinten päättämästä aseellisesta vallankumouksesta itsenäisen ja demokraattisen valtion kumoamiseksi. Lähes kokonaan unohdettiin sitä seurannut monarkistien yritys antaa Venäjän keisarille Suomessa kuuluneet valtaoikeudet saksalaiselle kuninkaalle tilanteessa, jossa Saksa oli jo häviämässä maailmansodan.

 

 

 

Vuoden 1918 sankarit kuitenkin unohdettiin, eli itsenäisen Suomen laaja tasavaltalainen kansa, joka ensin keväällä torjui bolsevistisen vallankumouksen ja sitten syksyllä monarkistisen vallankaappauksen. Jatkoksi se vielä kesällä 1919 esti Mannerheimin hyökkäyksen Pietariin.

 

 

 

Heitä ei juuri ole muistettu, eikä kiitetty. Siksi teen sen osaltani tässä. 

 

 

 

Suomalaiset eivät tragedian jälkeen noin vain päässeet uuteen demokraattiseen alkuun, vaan sen perustana oli suomalainen kansallisuusaate vuosikymmenien kansansivistysliikkeenä. Nykyisessä liberaalin demokratian maailmanlaajuisessa kriisissä sen ajatus kehittyvästä demokraattisesta ihmisyydestä tarjoaa hyvän mallin koko ihmiskunnalle.

 

 

 

 

 

(Kuva syksyllä 1918 monarkistisen perustuslain estäneestä maalaisliiton puoluekokouksesta.)