Nykyhistoriaa

Miten Baltian maista tuli NATO:n jäseniä - Helsingissä.

 

Presidentti Niinistön haastattelu Washington Postissa on tehnyt ajankohtaiseksi Itämeren turvallisuusjärjestelyt 20 vuotta sitten. Silloin Suomessa istuivat UTVA:ssa presidentti Ahtisaari, pääministeri Lipponen ja pääministerin sijainen Niinistö. Tuosta ajasta on olemassa hyvä mukana olleen esitys. Ronald D. Asmus kertoo kirjassaan Opening NATO’s door, miten presidentti Jeltsinin ja presidentti Clinton sopivat Baltian maiden NATO -jäsenyydestä Helsingissä maaliskuussa 1997 - ja miten Suomenkin politiikka tuli samalla todetuksi.

 

Vieläkin huonommin tunnetaan, miten toisen maailmansodan lopulla päädyttiin Suomen ja Baltian maiden kansainväliseen asemaan. Tohtori Pekka Visuri on ystävällisesti antanut kotisivun käyttöön käännöksensä Teheranin konferenssin asiakirjoista.

 

 

Kirjansa alussa Asmus kertoo, että NATO:n laajenemisprosessin alkaessa Suomen suuntaan oli tullut Saksasta ja Englannista toiveita, että pohjoismaiden tulisi ottaa vastuu Baltian maiden turvallisuudesta. Silloin presidentti Martti Ahtisaari oli todennut Yhdysvaltojen ulkoministeri Christopherille: ”Jotkut Euroopassa ovat ehdottaneet, että Pohjoismaat antaisivat turvallisuustakuut Baltian maille. Tämä ei ole realistista. Pohjoismaat voivat tehdä paljon Baltian maiden auttamiseksi, mutta pohjoismaat eivät voi realistisesti taata Baltian turvallisuutta.” Lopputuloksena oli Helsingissä sovittu, erityisesti presidentti Clintonin ajama Baltian maiden NATO –jäsenyys.

 

 

Kun Helsingin tapaamisessa tultiin NATO:n laajentamiseen, presidentti Jeltsin sanoi aluksi: ”Meidän kantamme ei ole muuttunut. On virhe laajentaa NATO:a itään…. Olen valmis sopimukseen en sen vuoksi että halua vaan siksi, että olen pakotettu siihen. Tänään ei ole muuta ratkaisua.” On vain yksi ehto, ettei NATO ota ”entisiä Neuvostoliiton valtioita” jäsenikseen. Jeltsin ehdotti, että presidentit tekisivät ”suullisen sopimuksen, emme kirjoita sitä paperille.” ”Tämä olisi herrasmiesten sopimus, eikä sitä julkaistaisi.”

 

 

Presidentti Clinton vastasi: ”Jos sovimme, ettei mikään aikaisempi neuvostotasavalta voi liittyä NATO:oon, se olisi huono asia meidän yrityksellemme rakentaa uusi NATO. Se olisi huono asia teidän pyrkimyksellenne rakentaa uusi Venäjä.” Clinton jatkoi, että haluaa kuulla kaikkien asiaan liittyvien huolet, mutta ”ajatelkaa minkä hirveän viestin sellainen ehdottamanne näennäisesti salainen sopimus lähettäisi. Ensiksi, tässä maailmassa ei ole salaisuuksia.” Toiseksi, viesti olisi, ”Me yhä organisoidumme Venäjää vastaan, mutta on raja jonka yli emme voi mennä. Toisin sanoen sen sijaan, että loisimme uuden NATO:n joka auttaisi liikkumaan kohti yhdentyvää jakamatonta Eurooppaa, meillä olisi laajempi NATO istumassa ja odottamassa, että Venäjä tekisi jotakin pahaa.”

 

 

Clinton jatkoi, ”Haluan sanoa, miksi se olisi huonoa myös Venäjälle. Venäjä sanoisi, meillä on yhä imperiumi, mutta se ei pysty ulottumaan niin kauaksi länteen kuin Varsovan liiton aikana. Seuraavaksi, se saisi aikaan pelkoa Baltian maissa, että yritätte liittoutua ja te kiellätte sen, mikä on oikeutettua. Kolmanneksi, ehdottamanne sopimus hautaisi kokonaan rauhankumppanuuden. Se pelottaisi pienempiä maita jotka toimivat nyt hyvin teidän ja meidän kanssamme Bosniassa ja muualla.”

 

 

Tämän jälkeen Ronald D. Asmus raportoi kirjassaan presidenttien keskustelusta seuraavasti: ”Huomauttaen, että he tapaavat Helsingissä, Yhdysvaltojen presidentti kertoi, mitä Suomen presidentti Martti Ahtisaari kertoi hänelle edellisenä iltana – että Yhdysvallat toimii oikein vakuuttamalla, että NATO:n ovi pysyy avoimena tulevaisuudessa. ’Hän sanoi, ettei Suomi ole pyytänyt NATO:n jäsenyyttä, ja niin kauan kuin kukaan ei sano Suomelle, ettei se voi liittyä NATO:oon, silloin Suomi pystyy pitämään asemansa riippumattomuuden ja toimimaan rauhankumppanuudessa Yhdysvaltojen sekä Venäjän kanssa.’”

 

 

Helsingin tapaamisessa presidentti Clinton jatkoi: ”Missään tapauksessa emme saisi lähettää tästä kokouksesta ulos viestiä, että on jatkuvasti sama kylmän sodan politiikka ja me vain vähän siirtelemme linjoja”.

 

 

Tämän jälkeen presidentti Jeltsin perusteli Baltian maiden jäsenyyttä vastaan todeten, ettei Duuma ei ratifioisi mahdollista NATO-Venäjä dokumenttia. Presidentti Clinton taas totesi, ettei hän presidentin asemassa voi tehdä henkilökohtaisia sitoumuksia eikä myöskään NATO:n puolesta. Samalla hän kertoi ymmärtävänsä presidentti Jeltsinin ongelmat ja lupasi ottaa ne huomioon, kun prosessi jatkuu. Presidentti Jeltsin vielä toivoi, etteivät Baltian maat ole ensimmäisessä aallossa. Presidentti Clinton taas perusteli useaan kertaan uudella jakamattomalla Euroopalla, jonka keskeinen osa Venäjäkin olisi – sekä uudella NATO:lla.

 

 

Asmus päättää pitkän keskustelun kirjassaan. ”Tässä vaiheessa, Jeltsin näytti yksinkertaisesti antavan periksi. ’No niin’, hän sanoi, ’Minä yritin.’”

 

 

Tästä alkoi prosessi, joka johti samana keväänä Pariisissa allekirjoitettuun “Perustamisasiakirjaan (Founding Act) keskinäisistä suhteista, yhteistyöstä ja turvallisuudesta NATO:n ja Venäjän välillä” – sekä Baltian maiden NATO –jäsenyyden alakamiseen 2004.