Nuoren Keskustan ja Vihreän aallon nousu 50 v. II

Keskustan nuorisojärjestö Maaseudun Nuorten Liitto perustettiin Johannes Virolaisen johdolla 1.7.1945. Kaksikymmentäviisi vuotta myöhemmin puolue ja sen nuorisojärjestö Nuoren Keskustan Liitto olivat yhdessä murrosvaiheessaan. Opiskelija- ja nuorisojärjestössä se käynnisti myös aatteellisen keskustelun. Kamppailu tulevasta suunnasta alkoi opiskelijajärjestöstä syksyllä 1969 ja jatkui nuorisojärjestössä kesällä 1970, jolloin NKL sai uuden puheenjohtajan. Alkuvaihetta olen osaltani muistellut artikkelissa Jyväskylän Lyseosta keskustalaiseksi. Lienee paikallaan palauttaa mieleen pääkohtia myös Nuoren Keskustan Liiton ratkaisevista vaiheista 1968-1974 - sellaisena kuin 50 vuotta sitten valittu puheenjohtaja ne muistaa.

 

 

Pitkältä ajalta Keskustan nuorisoliikettä tunteva ja myös tuolloin läheltä seurannut Tatu Vanhanen kiteyttää Vihreä nuoriso –historiikissaan kesäkuun NKL:n Naantalin liittokokouksen 27.6.1970 varsin hyvin: ”Osastojen edustajat pääsivät silloin ensimmäisen kerran valitsemaan järjestön puheenjohtajan kaksivuotiskaudeksi. Vaaliin liittyi linjakiista. Vastakkain olivat Risto Volanen (Keski-Suomi), joka ei halunnut sitoutua kumpaankaan linjaan, vaikka asettikin Karjalaisen edelle presidenttiehdokaskysymyksessä, ja Juhani Tuomaala (Etelä-Pohjanmaa), joka oli K-linjan ehdokkaana. Volanen voitti Tuomaalan äänin 138 - 103.”

 

Nuoren Keskustan Liiton Naantalin liittokokoukseen tiivistyi useiden vuosien aatteellinen keskustelu "Vihreästä aallosta" eli nuorkeskustalaisesta uus-alkiolaisuudesta.

 

Otin Vihreä aalto -termin käyttöön Jyväskylän ideologiafoorumin puheessa toukokuussa 1968 kuvaamaan laaja-alaisesti keskustalaisen, alkiolaisen aatteen ja sukupolven uutta nousua. Samaan aikaan olin NKL:n johtokunnan poliittisen toimikunnan puheenjohtaja, ja sen ideoimana Vihreästä aallosta tuli heti perään NKL:n Tampereen 1968 liittokokouksen tunnus tavoitteena pian alkava ”Vihreän aallon vuosikymmenen”.  Graafikko Erik Bruunilta tilattiin uudet Vihreän aallon ja Keskustanuorten tunnukset.

 

Tampereen liittokokouksessa puheenjohtajaksi valittu k-linjalainen Markus Onnela oli merkittävä henkilö ”Kekkosen-Karjalaisen  linjan” lanseeraamisessa ja myös presidentti Kekkosen jatkokauden poikkeuslain ideoinnissa. Vasta Tatu Vanhasen kirjoittamaa NKL:n 50 -vuotishistoriaa lukiessani vuonna 1995 käsitin, millainen ongelma K-linjalle oli, kun sen hallitsemiin opiskelija- ja nuorisoliikkeisiin tuli äkkiä uutta väkeä, joka puhui vakavissaan Santeri Alkiosta, ihmisyysaatteesta ja ympäristöasioista - ja joka alkoi saada järjestön laajan, alkuperäisiltä juuriltaan alkiolaisen kentän tukea.

 

NKL:n jäsenistössä oli kyllä pinnan alla havaittavissa oppositiota jo Tampereella. Kun poliittisen toimikunnan puheenjohtajana pidin innokkaan aatteellisen esityksen, sain heti perään useilta liittokokousedustajilta pyyntöjä puheenjohtajaehdokkaaksi. Vajaan vuoden jäsenyyden jälkeen en kuitenkaan pitänyt sitä mahdollisena.

 

Vihreästä aallosta puhuin sitten perään myös Pelkosenniemellä NKL:n suvijuhlassa. Tuon ajan tunnelmia nostatti SDP:n puoluesihteerin Erkki Raatikaisen tuore puhe Keskustan takametsien miehistä ja siitä, että puolue on kuin vesijättömaa, johon ovat jääneet uppotukkeina törröttämään Martti Miettunen ja Eemeli Partanen. Puhe Pelkosenniemellä vastasi Raatikaiselle, mutta ennen kaikkea se katsoi tulevaisuuteen:

”On iloinen asia pelastaa Suomesta, mitä pelastettavissa on, sillä laitapuolueiden ruuhka alueelle valtaa ja väestöä kehitettävä politiikka ei ole vaarallinen vain Pohjois- ja Keski-Suomelle vaan myös ruuhka-alueelle itselleen.

On ollut iloinen asia luoda liitto takametsien ja rintamaiden nuorten välille; sillä keitä ovat nämä nuoret? Eivätkö he ole kotiin jääneitä tai kotoa muuttaneita siskojamme ja veljiämme, naapurin poikia ja naapurin tyttöjä.

Kaikki me yhdessä olemme Vihreä aalto.”

 

Vihreä aalto murtajalla

Pelkosenniemen suvijuhlaa kesällä 1968 seurasivat elokuussa Tšekkoslovakian miehitys ja marraskuussa Vanhan valtaus. Tunnelma ja aatteellinen taistelu tiivistyivät kaikkien puolueiden nuorisoliikkeiden sisällä ja välillä. Johannes Virolainen oli keväästä 1968 alkaen ollut opetusministeri, ja se johti luontaisesti lisääntyvien uusalkiolaisten yhteistyöhön hänen kanssaan esimerkiksi korkeakoulujen hallinnonuudistuksessa ja opintotukijärjestelmän kehittämisessä. Tämä taas johti vähitellen puolueen K-linjan ja vasemmistoyhteistyöhön sitoutuvien eli ”yleisdemokraattisten” opiskelijoiden yhteiseen epäluuloon meitä uusalkiolaisia tulokkaita kohtaan.

 

Liittyessäni Keskustaan syyskuussa 1967 oli varsin tietämätön puolueen sisäisistä linjoista. Muistan elävästi, kun pitempään mukana ollut KOL:n pääsihteeri Olli Saarela kerran sanoi, että ”K-linja on lähtenyt liikkeelle” – ja myös vastaukseni ”mikä ihmeen K-linja.”

 

Syksyllä 1969 aloin NKL:n poliittisen toimikunnan puheenjohtajana valmistella seuraavan kesän liittokokoukseen tähtäävää ohjelmaa. Sen luonnos oli esipuheeltaan varsin G. H. von Wrightin suuntainen ja varsin alkiolainen modernin teollisuusyhteiskunnan sosiaalinen, ekologinen sekä kulttuurinen kritiikki, ja siihen sisältyi ekologinen linjaus. Talvella 1970 oltiin kuitenkin vetämäni KOL:n yleisdemokraattisen johtokunnan erottamishankkeen vuoksi siinä, että K-linjan johdossa ollut NKL:n johtokunta keskeytti ohjelmatyön ja kaikki suuntautuivat Naantalin liittokokouksen puheenjohtajan vaaliin.

 

Osaltani kannatin oman NKL -puheenjohtajakauden Virolaista puolueen puheenjohtajana ja Karjalaista presidenttiehdokkaana. Se säilytti kohtuulliset välit kumpaankin henkilönä, mutta erityisesti Karjalaisen K-linjalaisia ja yleisdemokraattisia kannattajia se ei tyydyttänyt. Sisäinen kilvoittelu kyllä myös antoi energiaa ja intoa toimintaan. NKL:n järjestössä ja keskustoimistossakin käytiin jatkuvaa vääntöä. Keskustoimistossa minua kannattivat erityisesti Pertti Kuopila, Tuula Puustinen ja Kyösti Kangas. Toinen tukenani ollut ryhmä oli Jyväskylässä Vesaisten keskustoimisto johdossaan Ville Kovalainen ja Ossi Kananen. Kovasta poliittisesta väännöstä huolimatta henkilösuhteet säilyivät kuitenkin varsin hyvinä. Esimerkiksi Jukka Juusela ja silloinen keskustoimiston Sauli Pyyluoma olivat tuolloin K-linjan johtava työpari NKL:ssä, mutta myöhemmin muistelimme veteraanihuumorilla kultaista nuoruutta.

 

Vihreän aallon uusi nousu

Aluksi Naantalin liittokokouksen jälkeen jatkettiin kesken jäänyttä ohjelmatyötä keskeisenä kantavana voimana Seppo Niemelä. Ohjelmatyön rinnalla laaja hanke oli myös Kansanvalta -kampanja, joka rohkaisi paikalliseen vaikuttamiseen poliittisissa ja taloudellisissa järjestöissä. Koululais- ja työläisnuorisotoiminta saivat alkunsa ja niissä teemana Vihreän aallon rinnalla oli sosialidemokraattien alueellisen keskittämisen ja kommunistien "sentarlismin" vastaustaminen ja hajauttaminen ”Desentralismi” -tunnuksin.

 

Varapuheenjohtaja Paula Tuomikoski veti kulttuuriohjelmaa, jossa keskeistä oli vasemmiston arvosteleman Marjatta Väänäsen tukeminen kulttuuriministerinä. Liiton puhenjohtajaa työllisti myös ympäri Eurooppaa vuoden 1972 Helsingin Euroopan nuorison turvallisuuskonferenssin valmistelu. Muistan laskeneeni passista runsaan vuoden ajalta puolen tusinaa leimoja Budapestista ja lähes yhtä monta Brysselistä.

 

Vihreä aalto kulki vuodesta 1968 NKL:n yleisteemana ja se konkretisoitui uudelleen osana NKL:n ohjelman uudistamista 1971. Yhteiskunnan kehityssuuntaa arvosteltiin liiallisesta vallan, väestön ja varallisuuden keskittymisestä. Vaihtoehdoiksi esitettiin desentralisaatiota, ympäristöpolitiikkaa, kansanvaltaisuutta ja tasa-arvoisuutta. Tavoitteeksi asetettiin lähidemokratia, maakuntaitsehallinto, yritysdemokratia, osuustoiminta ja kansanvalta. Uusi ohjelma hyväksyttiin kesällä 1971 Punkaharjun ylimääräisessä liittokokouksessa.

 

Vihreä aalto konkretisoitui edelleen selkeästi ympäristöohjelmaksi erityisesti vuoden 1973 Vihreämpään yhteiskunta –julistuksessa, joka oli maan ensimmäinen poliittinen vihreä ohjelma. Sitä pohjusti NKL:ssä vuoden ympäristöteema. Ohjelman ydinajatuksena oli tuotannon rakentaminen ekologisesti kestävälle pohjalle sekä teemoina myös hajakeskitys, tasa-arvo, kansanvallan laajentaminen. Vaadittiin kohtuutta luonnonvarojen käytössä ja sitä tukevaa yhteiskuntapolitiikkaa. Kulutusta suunnattiin kertakäyttöisyydestä kestävään kulutukseen ja uusiutuviin luonnonvaroihin. Kansainvälisenä taustana olivat myös Rooman klubin raportin keskustelu kasvun rajoista ja alkava energiakriisi.

 

Miten suojata NKL puolueen linjariidoilta?

Uutta sukupolvea mobilisoivan järjestötyön edellytyksenä oli kuitenkin NKL:n riittävän sisäisen vakauden ja yhteistyön turvaaminen puolueen Virolaisen ja Karjalaisen kannattajien kasvavien jännitteiden paineissa. Tästä poliittisesta puolesta eli nuorisojärjestön sisäisen vakauden ja toiminataedellytysten turvaamisesta tuli aatteellisen työn rinnalla puheenjohtajan päätehtävä. Johannes Virolaisen juhlakirja sekä elämänkerta antavat hänen puolueen puheenjohtajakautensa tästä puolesta niukan kuvan. Siksi siitä keskeisiä vaiheita, jotka eivät ole olleet paljoa myöhemmässä julkisuudessa.

 

Naantalin liittokokouksen jälkeen tilanne nuorisojärjestössä oli jatkuvasti varsin vaikea puolueen K ja V -linjojen puristuksessa. Esimerkiksi olin järjestön puheenjohtaja, joka perinteisesti edusti nuorisojärjestöä puoluehallituksessa ja sen työvaliokunnassa. Konkreettisen päätöksen kuitenkin teki liiton valtuuskunta. Kun asia tuli esille, hävisin äänestyksessä yhdellä äänellä Olavi Suutarille.

 

Syksyllä 1970 oli HYY:n edustajiston vaalit, johon myös NKL:ssä aktiivisesti toimineet K-linjaa ja yleisdemokraatteja kannattaneet keskustalaiset opiskelijat asettivat ohi HOKN:n eli ohi virallisen opiskelijajärjestön oman listansa. Siltä ei valittu ketään, mutta edellisen vuoden keskustan nousun Helsingin ylioppilaskunnassa hajaannus katkaisi.

 

Koin HYY:n tapahtumat varoituksena siitä, mitä voisi tapahtua myös nuorisoliikkeessä, jos tilannetta ei saada vakautettua ja voimat menevät joko sisäiseen kahinointiin tai sitoutumiseen k-linjalaiseen/yleidemokraattiseen ulkoiseen ohjaukseen tai yhteistyöhön silloisen opiskelija- ja teinipolitiikan uusstalinisteihin. Syksyllä 1970 HYY:n vaalien osalta asiasta käytiin neuvotteluja myös pääministeri Karjalaisen johdolla Kesärannassa. Siinä itsenäistä HOKN:n linjaa kannattaneet Seppo Niemelä ja Pentti Jussila antoivat periksi kaikessa muussa, mutta ei k-linjalaisten vaatimassa yhteisessä yleisdemokraattisessa vaalirenkaassa vasemmiston ja siis erityisesti uusstalinistien kanssa.

 

Vaalikampanjan alkaessa havaittiin, K-linjalaisten yleidemokraattisella listalla olevan käytettävissään merkittävää rahoitusta. Tarpeelliseksi osoittautunutta HOKN:n vaalirahoitusta varten otettiin minun nimiini Johannes Virolaisen takaamana laina, jonka puolue myöhemmin kyllä maksoi.

 

Tilanne kuitenkin jatkui koko talven 1970-1971 vaikeana ja se alkoi yhä enemmän haitata konkreettista toimintaa. Samalla ajatukseni tuen jakamisesta puheenjohtaja Virolaisen ja presidenttiehdokas Karjalaisen välillä kävi yhä vähemmän uskottavaksi kummankin ja erityisesti k-linjan yhä tiukempien kannattajien keskuudessa.

 

Virolaisen suuntaan yhteys toimi paremmin erityisesti hänen poliittisen sihteerinsä Olli Saarelan kanssa. Karjalaisen suuntaan en onnistunut saamaan häneen yhteyttä riittävästi niin, että se olisi vaikuttanut liennyttävästi hänen vahvoihin kannattajiinsa eli ”K-linjan”. He olivat myös parhaansa mukaan nykyisten avustajien tavoin muurina Karjalaisen ympärillä, ja sen ylittäminen vaati omat keinonsa. Yksi niistä oli selvittää Karjalaisen matkasuunnitelmat ja pyrkiä mukaan valtioneuvoston auton takapenkille puhumaan ajankohtaisista asioista.

 

Keskustelimme Karjalaisen kanssa kohtuullisen usein ja sain häneltä tärkeitä neuvoja mm. siitä, miten ulkomaisten erityisesti neuvostoliittolaisten diplomaattien kanssa keskustellaan. Mieleen jäivät kaksi Karjalaisen neuvoa. Ensiksi, ”älä puhu kaikkea, mutta sen minkä puhut sano niin, että voit pitää siitä kiinni kaikissa muissakin tilanteissa”. Toiseksi, ”sano ulkopolitiikasta kaikille seuraavasti: Suomi haluaa ystävälliset suhteet kaikkiin maihin erityisesti naapurimaihin Pohjoismaihin ja Neuvostoliittoon.” Sillä pärjäsi vuosia Neuvostoliiton, Yhdysvaltojen, Länsi-Saksan ja Englannin lähetystöjen nuorten edustajien melko usein tarjoamilla lounailla.

 

Kohta parikymmentä vuotta sitten tapasin silloisen kotibritin Lontoossa. Hän kertoi seuranneesta urastaan huumesodissa, rahanpesussa, panttivankien vapauttamisessa ja monessa muussa. Onnittelin, että hän oli vielä hengissä. Hän vastasi kohteliaasti, etteihän se helppoa ollut teilläkään. ”Me lännen lähetystöissä ajattelimme, että kylmän sodan etulinja kulkee teidän sielujen läpi.”

 

Kohti Punkaharjua

Tuohon aikaan Ahti Karjalainen oli mies parhaissa voimissaan ja monet läheiset omat kannattajani puhuivat yhä selkeämmin Karjalaisen presidenttiehdokkuuden puolesta. Taustalla oli aivan ilmeisesti myös se, että Jaakko Pajulan johdolla oli alkanut keväällä 1971 toimia työryhmä Karjalaisen ehdokkuuden valmistelemiseksi.

 

Uudessa Johannes Virolaisen 100 -vuotisjuhlakirjassa minulle merkittävin uusi tieto on Paavo Pirttimäen kertoma, että vielä 1975 Virolainen oli pohtinut Karjalaista puolueen presidenttiehdokkaana - ja siis vasta sen jälkeen alkoi dramaattinen vaihe suhteessa presidentti Kekkoseen. Tulin keväällä 1976 Bostonista vuoden opiskelun jälkeen ja tavatessani silloin läheisiä keskustalaisia tuttaviani, huomasin jotakin merkittävää olleen tapahtumassa tässä suhteessa.

 

Keväällä 1971 NKL:ssä lähestyi ylimääräinen Punkaharjun liittokokous, johon Karjalainen kutsuttiin puhumaan. Mutta niin lähestyi myös seuraavan vuoden varsinainen liittokokous, jossa olisi jälleen puheenjohtajan vaali.

 

Presidentti Kekkonen oli ilmoittanut, ettei hän enää asettuisi ehdokkaaksi, ja Punkaharjun liittokokouksen yhteydessä olleessa johtokunnassa hyväksyttiin vuoden 1974 presidentinvaaleja koskeva kannanotto. Sen mukaan Keskustapuolueen olisi asetettava jo seuraavana vuonna Jyväskylässä pidettävässä puoluekokouksessa presidenttiehdokkaansa. Ehdotuksen toi johtokuntaan Jukka Juuselan johtama johtokunnan poliittinen toimikunta. Lasse Kangas on selvittänyt, miten tuo kannanotto valmisteltiin.

 

Kannanoton muotoilivat järjestön poliittisen toimikunnan puheenjohtaja Jukka Juusela ja vt. liittosihteeri Sauli Pyyluoma, joka oli käynyt näyttämässä luonnosta myös Karjalaiselle. Pyyluoma muistaa Kankaan mukaan, ettei Karjalaisella ollut mitään sitä vastaan, vaikka keskustanuoret olisivat esittäneet häntä presidenttiehdokkaaksi.

 

Juusela ja Pyyluoma olivat kuitenkin varovaisia. He ottivat vielä yhteyttä Matti Kekkoseen ja presidentin pojan viesti oli selvä: Muotoilu on erittäin hyvä siitäkin syystä, että se jättää kaikki mahdollisuudet avoimiksi. Matti Kekkosen kommentista oli helppo päätellä, että presidentti Kekkonen ainakin harkitsi mahdollisuuksiaan jatkaa vielä 1974 jälkeen. NKL:n kannanoton tulkittiin hyvin yleisesti merkitsevän tukea Karjalaisen presidenttiehdokkuudelle.

 

Lasse Kankaan tutkimassa valmistelussa oli kuitenkin yksi ongelma. Olin liiton puheenjohtaja, ja minulle ei kerrottu siitä mitään. Teksti tuli Punkaharjulla Juuselan esittelemänä johtokuntaan minulle täytenä yllätyksenä.

 

Liittokokouksen puhetilaisuudessa Karjalainen puhui hyvin keskustanuorille, ja sen jälkeen Sauli Pyyluoman tomittamassa liiton Keskusta -lehdessä istuin puolen etusivun komeassa kuvassa Karjalaisen vieressä. Se sinänsä sopi hyvin, mutta tiesin k-linjalaisen viestin jatkuvasti kulkevan niin, etten ole luotettava ja olin pakotettu myötäilemään. Punkaharjun illassa puheenjohtaja ei meinannut löytää yösijaa, mutta seuraavana päivänä uusi ohjelma hyväksyttiin yksimielisesti auringonpaisteisella innostuneista keskustanuorista täpötäydellä tanssilavalla.

 

Puhe Uuraisilla

Sinä kesänä kirjoitin Laajasalossa Yliskyläntiellä pitkäksi venähtäneiden opintojen pro gardu -työtä ”Ymmärtämisen ja selittämisen suhteesta”. Heinäkuun viimeisenä päivinä pihaan ajoi suuri musta auto, josta nousi hiljakkoin Keski-Suomen maaherrana aloittanut Artturi Jämsen. Hän kertoi tulleensa suoraan Kesärannasta, missä Jaakko Pajulan johtamassa työryhmässä oli todettu, että seuraavana sunnuntaina Virolaisen pitkäaikaisena kannattajana tunnettu Nestori Kaasalainen esittäisi Ahti Karjalaista Keskustan presidenttiehdokkaaksi. Samalla hän myös sanoi uskovansa, että loppujen lopuksi ”vanha jatkaa”. Heti perään läheinen ystäväni Johannes Virolaisen poliittinen sihteeri Olli Saarela kertoi kuulleensa Virolaiselta saman asian samasta pitkäaikaisesta kannattajastaan.

 

NKL:n kannalta tilanne oli selvä. Jos Virolaisen vahvaksi tukijaksi tunnettu henkilö ehtisi julkistaa Karjalaista tukevan kantansa ennen minua, en olisi uskottava ja häviäisin seuraavana kesänä Juhani Tuomaalalle NKL:n puheenjohtajuuden. Niinpä soitin ystävälleni Aapo Pihlille Uuraisille, että ensi torstaina teillä pitäisi järjestää puhetilaisuus. Läheinen ystäväni ja kaikkien noiden vuosien tukijani Olavi Martikainen oli tuolloin Laajasalossa alivuokralaisena, ja hänen kanssaan valmistelimme sitten puheen Uuraisille. Ainoa ongelma oli, pitäisikö sanoa myös, että ensimmäinen vaihtoehto olisi Kekkosen jatko – ja Jämsenin sanoman perusteella päättelimme että pitäisi.

 

Puhe oli sitten torstaina illan TV -uutisten pääaiheita ja illan mittaan Aapo Pihlin saunalle tuli runsaasti väkeä. Jaakko Pajula kutsui käymään Kansaneläkelaitokseen, ja hän moitti varsin kiivaasti sabotoinnista. Vastasin ihmettelemällä moista asennetta niin hyvään puheeseen. Mietin paljon, pitäisikö asia jotakin tietä selostaa presidentti Kekkoselle. Päädyin kuitenkin siihen, etten lähestynyt häntä, koska en voinut tietää, miten maaherra Jämsen oli asian hoitanut Tamminiemeen.

 

Vuonna 2003 ilmestyneessä Urho Kekkosen päiväkirjojen 3. osassa on seuraava merkintä:

4.8 ”S-maa 4.8.: (Leike, jossa kerrotaan Nuoren Keskustan Liiton puheenjohtajan Risto Volasen esittäneen julkisuudessa toivomuksen Karjalaisen asettumisesta presidenttiehdokkaaksi.)

”Karjalainen oli luonani 5.8. ja sanoi, ettei hän tiennyt mitään Volasen aikomuksesta, hän kuuli radiosta. V. on ollut vuosi sitten Virolaisen miehiä. K:lle selitetty, että NKL:n keskuudessa ollut suuntariitoja ja V(olasen) tuli päästä etulyöntiin. Sanoin K:lle että asian julkisuuteen pääsy oli sinulle karhunpalvelus.”

 

Tekstistä näkee, etteivät keskustelijat puhuneet toisilleen kaikkea tietämäänsä tästä heidän sen hetken keskinäisen asetelmansa yksiyiskohdasta, ja samalla NKL:lle varsin suuresta asiasta. NKL:lle suuresta asiasta, koska se tosiasiassa ratkaisi seuraavan vuoden Pälkäneen liittokokouksen tuloksen. Kirjallisuudessa esiintyy arvioita, joiden mukaan Uuraisten puhe olisi vaikuttanut Karjalaisen hallituksen kaatamiseen 29. lokakuuta. Kovin suurta syyllisyyttä en ole siitä kokenut, koska vaihtoehto olisi ollut oman puheeni jälkeen peruuntunut Nestori Kaasalaisen puhe.

 

Tilanne NKL:ssä rauhoittui aluksi, mitä ilmensi esimerkiksi se, että valtuuskunta valitsi puheenjohtajan puoluehallitukseen. Yhteistyö Virolaisen kanssa ymmärrettävästi vaikeutui, mutta alkoi helpottua seuraavana keväänä. Syynä oli se, että Jaakko Pajula valmisteli Virolaisen haastamista Jyväskylän puoluekokouksessa jopa perustaen kampanjatoimiston, kampanjapäällikkönään Juhani Tuomaala. Hän taas kampanjoi samalla ennen puoluekokousta pidettyyn NKL:n liittokokoukseen Pälkäneellä.

 

Kuultuaan Tuomaalan vetämästä Pajulan kampanjatoimistosta, Virolainen hieman vahingoniloiseen sävyyn kysyi, "oot sie kuullu Pajulan toimistosta". Siihen vastasin hymyssä suin, "kyl mie oon kuullu". Sen jälkeen yhteistyö sujui varsin hyvin. 

 

NKL:n Pälkäneen liittokotuksessa toistui KOL:sta ja NKL:n Naantalin kokouksesta tuttu asetelma k-linjalaisten yleisdemokraattien sekä meidän muiden välillä. Tietenkin monet nuoret kokousedustajat äänestivät myös puhtaasti maakunnallisin perustein kuten useimmat eteläpojalaiset - lukuun ottamatta ratkaisevia ääniä Etelä-Pohjanmaalta taustavaikuttajina piirin toiminnajohatja Veikko Seppälä ja nuori maanviljelijä Mauno Koivisto.

 

Jos oli ollut kova laveri yöllä Punkaharjulla niin olivat myös yön puheet Pälkäneellä. Ympärillä suviyössä sadat keskustanuoret lobbasivat omia ehdokkaitaan teltalta teltalle, ja itse istuin aamuyön tunnit volkkarin etupenkillä kuulemassa läheiseltä k-linjalaiselta, mitä vaaroja ulkopoliittisesti epäluotettavasta NKL:n puheenjohtajasta aiheutuisi Suomen turvallisuudelle. Kuvaan kuului, että parhaansa teki myös nuori neuvostodiplomaatti taivutellakseen Seppo Härkösen minulle vastaehdokkaakasi. Seppo piti pintansa ja puheenjohtajakeskustelusta mieleen jäivät erityisesti hänen ja Paula Tuomikosken perustelut. Puheenjohtaja valittiin toiselle kaudelle äänin 132 – 112.

 

Jyväskylän puoluekokouksessa Pajula luopui toivottomasta ehdokkuudesta, ja tein ehdotuksen Paavo Väyrysestä puheenjohtajaksi tavoitteena varapuheenjohtajuus, joka myös onnistui.

 

Keskustalaisten opiskelijoiden piirissä itsenäinen keskustalainen linja oli voittanut yleisdemokraatit jo keväällä 1970, vaikka sisäinen kilvottelu jatkui pitkälle 1970 -luvulle. NKL:ssä puheenjohtajan k-linjalaiseen ja yleisdemokraattiseen oppositioon oli kuulunut runsaasti Teiniliiton koululaisaktiiveja. NKL:n kehitys antoi kuitenkin Teiniliitossa ja Ammattikoululaisten liitossa toimiville rohkaisua ja voimaa itsenäiseen keskustalaiseen linjaan - mm. Esko Aholle, Lauri Kontrolle sekä Matti Piuholalle, joka ensimmäisenä koululaisaktiivina tuli luokseni ja sanoi kannattavansa itsenäistä keskustalaista linjaa ja vastustavansa k-linjalaisia yleisdemokraatteja.

 

Piuhola sanoi haluavansa lähteä kiertämään maata puhuakseen asiasta keskustalaisille koululaisaktiivieille, mutta hänellä ei ollut rahaa matkalippuihin tai ruokaan. Minunkin rahatilanteeni oli sellainen, että saatoin kustantaa linja-autolipun Jyväskylään Vesaisten toimistoon asti. Soitin sinne sitten ystävilleni, että voitteko auttaa Mattia matkallaan eteenpäin.

 

Vähitellen tilanne vakiintui NKL:ssä ja järjestö oli vakaalla pohjalla kaksi vuotta eteenpäin. Pälkäneeltä vahvistui elämäniloinen voittojen kausi opiskelija-, koululais- ja työläisnuorisotoiminnassa. Oli myös mahdollista vahvistaa Vihreän aallon ohjelman ekologinen puoli seuraavan vuoden Ellivuoren ylimääräisen liittokokouksen Vihreämpään yhteiskuntaan –ohjelmajulistuksessa.

 

Osaltani suuntauduin etsimään seuraajaa, joka voitaisiin valita kahden vuoden perästä yksimielisesti. Ideana oli löytää niin nuori, ettei hän olisi sotkeutunut edellisten vuosien kiistoihin ja niin itsenäinen että hän voisi jatkaa NKL:n yhteistyöhaluisen mutta riippumattoman puheenjohtajan toimintamallia. Näistä lähtökohdista löytyi koululaisaktiivi Esko Aho, joka valittiin yksimielisesti puheenjohtajaksi Kalajoella kesäkuussa 1974. 

 

Pälkäneen liittokokouksen jälkeinen nuoren Keskustan ja Vihreän aallon nousu jatkui ja vahvistui, ja se alkoi vähitellen tuntua myös puolueessa ja valtakunnan politiikassa.

 

---------------------

 

Kuvassa NKL:n varapuheenjohtajat Paula Tuomikoski ja Juhani Tuomaala sekä kirjoittja NKL:n liittokokouksessa Pälkäneellä 1972, samassa asetelmassa kuin Naanatalissa 1970.