Keskustan poliittista historiaa 1968-1974

Vihreän aallon alkuvaiheita

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Nuoren Keskustan Liitto perustettiin vuonna 1945. Seuraavassa kuvausta 1960-1970 -lukujen vaihteesta, jolloin olin NKL:n johtokunnan asettaman poliittisen toimikunnan puheenjohtaja vuodesta 1968 ja puheenjohtaja 1970-1974. Keskustan Opiskelijaliiton kokemuksia noina vuosina olen muistellut esseessä Nuoren Keskustan kylmä sota. Tuon ajan dokumentteja TÄSTÄ.

 

 

Vihreän aallon alku

Vihreä aalto terminä tuli käyttöön Jyväskylän ideologiafoorumin puheessa toukokuussa 1968 kuvaamaan laaja-alaisesti keskustalaisen, alkiolaisen aatteen ja sukupolven uutta nousua. NKL:n johtokunnan poliittisen toimikunnan aloitteesta siitä tuli heti perään Tampereen 1968 liittokokouksen tunnus tavoitteena pian alkava ”Vihreän aallon vuosikymmenen”.  Graafikko Erik Bruunilta tilattiin uudet Vihreän aallon ja Keskustanuorten tunnukset.

 

Tampereen liittokokouksessa puheenjohtajaksi valittu k-linjalainen Markus Onnela oli merkittävä henkilö ”Kekkosen-Karjalaisen  linjan” lanseeraamisessa ja myös presidentti Kekkosen jatkokauden poikkeuslain ideoinnissa. Vasta Tatu Vanhasen kirjoittamaa NKL:n 50 -vuotishistoriaa lukiessani vuonna 1995 käsitin, millainen ongelma K-linjalle oli, kun sen hallitsemiin opiskelija- ja nuorisoliikkeisiin tuli äkkiä uutta väkeä, joka puhui vakavissaan Santeri Alkiosta, ihmisyysaatteesta ja ympäristöasioista - ja joka alkoi saada järjestön laajan, alkuperäisiltä juuriltaan alkiolaisen kentän tukea.

 

NKL:n jäsenistössä oli kyllä pinnan alla havaittavissa oppositiota jo Tampereella. Kun poliittisen toimikunnan puheenjohtajana pidin innokkaan aatteellisen esityksen, sain heti perään useilta liittokokousedustajilta pyyntöjä puheenjohtajaehdokkaaksi. Vajaan vuoden jäsenyyden jälkeen en kuitenkaan pitänyt sitä mahdollisena.

 

Vihreästä aallosta puhuin sitten perään myös Pelkosenniemellä NKL:n suvijuhlassa. Tuon ajan tunnelmia nostatti SDP:n puoluesihteerin Erkki Raatikaisen tuore puhe Keskustan takametsien miehistä ja siitä, että puolue on kuin vesijättömaa, johon ovat jääneet uppotukkeina törröttämään Martti Miettunen ja Eemeli Partanen. Puhe Pelkosenniemellä vastasi Raatikaiselle, mutta ennen kaikkea se katsoi tulevaisuuteen:

”On iloinen asia pelastaa Suomesta, mitä pelastettavissa on, sillä laitapuolueiden ruuhka alueelle valtaa ja väestöä kehitettävä politiikka ei ole vaarallinen vain Pohjois- ja Keski-Suomelle vaan myös ruuhka-alueelle itselleen.

On ollut iloinen asia luoda liitto takametsien ja rintamaiden nuorten välille; sillä keitä ovat nämä nuoret? Eivätkö he ole kotiin jääneitä tai kotoa muuttaneita siskojamme ja veljiämme, naapurin poikia ja naapurin tyttöjä.

Kaikki me yhdessä olemme Vihreä aalto.”

 

Kuten Kaunisto ehdottaa, Paavo Väyrysen ”tahtopolitiikan” painotus oli jatkossa jonkin verran erilainen, mutta kokonaiskuvaa se ei muuta.

 

Vihreä aalto murtajalla

Pelkosenniemen suvijuhlaa kesällä 1968 seurasivat elokuussa Tšekkoslovakian miehitys ja marraskuussa Vanhan valtaus. Tunnelma ja aatteellinen taistelu tiivistyivät kaikkien puolueiden nuorisoliikkeiden sisällä ja välillä. Johannes Virolainen oli keväästä 1968 alkaen ollut opetusministeri, ja se johti luontaisesti lisääntyvien uusalkiolaisten yhteistyöhön hänen kanssaan esimerkiksi korkeakoulujen hallinnonuudistuksessa ja opintotukijärjestelmän kehittämisessä. Tämä taas johti vähitellen puolueen K-linjan ja vasemmistoyhteistyöhön sitoutuvien eli ”yleisdemokraattisten” opiskelijoiden yhteiseen epäluuloon meitä uusalkiolaisia tulokkaita kohtaan.

 

Liittyessäni Keskustaan syyskuussa 1967 oli varsin tietämätön puolueen sisäisistä linjoista. Muistan elävästi, kun pitempään mukana ollut KOL:n pääsihteeri Olli Saarela kerran sanoi, että ”K-linja on lähtenyt liikkeelle” – ja myös vastaukseni ”mikä ihmeen K-linja.”

 

Syksyllä 1969 aloin NKL:n poliittisen toimikunnan puheenjohtajana valmistella seuraavan kesän liittokokoukseen tähtäävää ohjelmaa. Sen luonnos oli esipuheeltaan varsin G. H. von Wrightin suuntainen ja varsin alkiolainen modernin teollisuusyhteiskunnan sosiaalinen, ekologinen sekä kulttuurinen kritiikki, ja siihen sisältyi ekologinen linjaus. Talvella 1970 oltiin kuitenkin vetämäni KOL:n yleisdemokraattisen johtokunnan erottamisen jälkeen siinä, että K-linjan johdossa ollut NKL:n johtokunta keskeytti ohjelmatyön ja kaikki suuntautuivat Naantalin liittokokouksen puheenjohtajan vaaliin.

 

Pitkältä ajalta nuorisoliikettä tunteva ja myös tuolloin läheltä seurannut Tatu Vanhanen kiteyttää Vihreä nuoriso –historiikissaan kesäkuun 1970 Naantalin liittokokouksen varsin hyvin: ”Osastojen edustajat pääsivät silloin ensimmäisen kerran valitsemaan järjestön puheenjohtajan kaksivuotiskaudeksi. Vaaliin liittyi linjakiista. Vastakkain olivat Risto Volanen (Keski-Suomi), joka ei halunnut sitoutua kumpaankaan linjaan, vaikka asettikin Karjalaisen edelle presidenttiehdokaskysymyksessä, ja Juhani Tuomaala (Etelä-Pohjanmaa), joka oli K-linjan ehdokkaana. Volanen voitti Tuomaalan äänin 138 - 103.”

 

Osaltani kannatin oman NKL -puheenjohtajakauden Virolaista puolueen puheenjohtajana ja Karjalaista presidenttiehdokkaana. Se säilytti vuosikymmenet kohtuulliset välit kumpaankin henkilönä, mutta erityisesti Karjalaisen K-linjalaisia ja yleisdemokraattisia kannattajia se ei tyydyttänyt. Sisäinen kilvoittelu kyllä myös antoi energiaa ja intoa toimintaan. NKL:n järjestössä ja keskustoimistossakin käytiin jatkuvaa vääntöä, mutta samalla henkilösuhteet säilyivät varsin hyvinä, ja järjestötoiminnassa toteutettiin monia uutta sukupolvea mobilisoivia hankkeita. Esimerkiksi Jukka Juusela ja Sauli Pyyluoma olivat tuolloin K-linjan johtava työpari NKL:ssä, mutta tänään muistelemme veteraanihuumorilla kultaista nuoruutta.

 

Vihreän aallon uusi nousu

Aluksi Naantalin jälkeen jatkettiin kesken jäänyttä ohjelmatyötä keskeisenä kantavana voimana Seppo Niemelä. Ohjelmatyön rinnalla laaja hanke oli myös Kansanvalta -kampanja, joka rohkaisi paikalliseen vaikuttamiseen poliittisissa ja taloudellisissa järjestöissä. Koululais- ja työläisnuorisotoiminta saivat alkunsa ja niissä teemana Vihreän aallon rinnalla oli keskittämisen vastaustaminen ja hajauttaminen ”Desentralismi” -tunnuksin.

 

Varapuheenjohtaja Paula Tuomikoski veti kulttuuriohjelmaa, jossa keskeistä oli vasemmiston arvosteleman Marjatta Väänäsen tukeminen kulttuuriministerinä. Liiton johtoa työllisti myös ympäri Eurooppaa vuoden 1972 Helsingin Euroopan nuorison turvallisuuskonferenssin valmistelu. Muistan laskeneeni passista runsaan vuoden ajalta puolen tusinaa leimoja Budapestista ja lähes yhtä monta Brysselistä.

 

Vihreä aalto kulki vuodesta 1968 NKL:n yleisteemana ja se konkretisoitui uudelleen osana NKL:n ohjelman uudistamista 1971. Yhteiskunnan kehityssuuntaa arvosteltiin liiallisesta vallan, väestön ja varallisuuden keskittymisestä. Vaihtoehdoiksi esitettiin desentralisaatiota, kansanvaltaisuutta ja tasa-arvoisuutta. Tavoitteeksi asetettiin lähidemokratia, maakuntaitsehallinto, yritysdemokratia, osuustoiminta ja kansanvalta. Uusi ohjelma hyväksyttiin kesällä 1971 Punkaharjun ylimääräisessä liittokokouksessa.

 

Vihreä aalto konkretisoitui edelleen selkeästi ympäristöohjelmaksi erityisesti vuoden 1973 Vihreämpään yhteiskunta –julistuksessa, joka oli maan ensimmäinen poliittinen vihreä ohjelma. Sitä pohjusti NKL:ssä vuoden ympäristöteema. Ohjelman ydinajatuksena oli tuotannon rakentaminen ekologisesti kestävälle pohjalle sekä teemoina myös hajakeskitys, tasa-arvo, kansanvallan laajentaminen. Vaadittiin kohtuutta luonnonvarojen käytössä ja sitä tukevaa yhteiskuntapolitiikkaa. Kulutusta suunnattiin kertakäyttöisyydestä kestävään kulutukseen ja uusiutuviin luonnonvaroihin. Kansainvälisenä taustana olivat myös Rooman klubin raportin keskustelu kasvun rajoista ja alkava energiakriisi.

 

Miten suojata NKL puolueen linjariidoilta?

Uutta sukupolvea mobilisoivan järjestötyön edellytyksenä oli kuitenkin NKL:n riittävän sisäisen vakauden ja yhteistyön turvaaminen puolueen Virolaisen ja Karjalaisen kannattajien kasvavien jännitteiden paineissa. Tästä poliittisesta puolesta eli vakauden ja toiminataedellytysten turvaamisesta Johannes Virolaisen juhlakirja antaa niukan tai vääränkin kuvan, vaikka kirjoittajien joukossa on myös asiaa tuntevia. Siksi siitä keskeisiä vaiheita, jotka eivät ole olleet paljoa myöhemmässä julkisuudessa.

 

Naantalin liittokokouksen jälkeen tilanne nuorisojärjestössä oli jatkuvasti varsin vaikea. Esimerkiksi olin puheenjohtaja, joka perinteisesti edusti nuorisojärjestöä puoluehallituksessa ja sen työvaliokunnassa. Konkreettisen päätöksen kuitenkin teki liiton valtuuskunta. Kun asia tuli esille, hävisin äänestyksessä hallituksen jäsenelle Olavi Suutarille.

 

Syksyllä 1970 oli HYY:n edustajiston vaalit, johon myös NKL:ssä aktiivisesti toimineet K-linjaa ja yleisdemokraatteja kannattaneet keskustalaiset opiskelijat asettivat ohi HOKN:n eli ohi virallisen opiskelijajärjestön oman listansa. Siltä ei valittu ketään, mutta edellisen vuoden keskustan nousun Helsingin ylioppilaskunnassa hajaannus katkaisi.

 

Koin HYY:n tapahtumat varoituksena siitä, mitä voisi tapahtua myös nuorisoliikkeessä, jos tilannetta ei saada vakautettua ja voimat menevät joko sisäiseen kahinointiin tai sitoutumiseen k-linjalaiseen/yleidemokraattiseen ulkoiseen ohjaukseen tai yhteistyöhön silloisen opiskelija- ja teinipolitiikan uusstalinisteihin. HYY:n osalta asiasta käytiin neuvotteluja myös pääministeri Karjalaisen johdolla Kesärannassa. Siinä itsenäistä HOKN:n linjaa kannattaneet Seppo Niemelä ja Pentti Jussila antoivat periksi kaikessa muussa, mutta ei k-linjalaisten vaatimassa yhteisessä yleisdemokraattisessa vaalirenkaassa vasemmiston ja siis erityisesti uusstalinistien kanssa.

 

Vaalikampanjan alkaessa havaittiin, K-linja/yleidemokraattisella listalla olevan käytettävissään merkittävää rahoitusta. Tarpeelliseksi osoittautunutta HOKN:n vaalirahoitusta varten otettiin minun nimiini Johannes Virolaisen takaamana laina, jonka puolue myöhemmin kyllä maksoi.

 

Tilanne kuitenkin jatkui koko talven 1970-1971 vaikeana ja se alkoi yhä enemmän haitata konkreettista toimintaa. Samalla ajatukseni tuen jakamisesta puheenjohtaja Virolaisen ja presidenttiehdokas Karjalaisen välillä kävi yhä vähemmän uskottavaksi kummankin ja erityisesti k-linjan yhä tiukempien kannattajien keskuudessa.

 

Virolaisen suuntaan yhteys toimi paremmin erityisesti hänen poliittisen sihteerinsä Olli Saarelan kanssa. Karjalaisen suuntaan en onnistunut saamaan höneen yhteyttä riittävästi niin, että se olisi vaikuttanut liennyttävästi hänen vahvoihin kannattajiinsa eli ”K-linjan”. Henkilöinä keskustelimme kuitenkin Karjalaisen kanssa tarpeen mukaan ja sain häneltä tärkeitä neuvoja, miten ulkomaisten erityisesti neuvostoliittolaisten diplomaattien kanssa keskustellaan.

 

Mieleen jäivät kaksi Karjalaisen yleisneuvoa. Ensiksi, ”älä puhu kaikkea, mutta sen minkä puhut sano niin, että voit pitää siitä kiinni kaikissa muissakin tilanteissa”. Toiseksi, ”sano ulkopolitiikasta kaikille seuraavasti: Suomi haluaa ystävälliset suhteet kaikkiin maihin erityisesti naapurimaihin Pohjoismaihin ja Neuvostoliittoon.” Sillä pärjäsi vuosia Neuvostoliiton, Yhdysvaltojen, Länsi-Saksan ja Englannin lähetystöjen nuorten edustajien melko usein tarjoamilla lounailla.

 

Kohta parikymmentä vuotta sitten tapasin silloisen kotibritin Lontoossa. Hän kertoi seuranneesta urastaan huumesodissa, rahanpesussa, panttivankien vapauttamisessa ja monessa muussa. Onnittelin, että hän oli vielä hengissä. Hän vastasi kohteliaasti, etteihän se helppoa ollut teilläkään. ”Me lännen lähetystöissä ajattelimme, että kylmän sodan etulinja kulkee Suomen nuorison sielujen läpi.”

 

Kohti Punkaharjua

Tuohon aikaan Ahti Karjalainen oli mies parhaissa voimissaan ja monet läheiset omat kannattajani puhuivat yhä selkeämmin Karjalaisen presidenttiehdokkuuden puolesta. Taustalla oli aivan ilmeisesti myös se, että Jaakko Pajulan johdolla oli alkanut keväällä 1971 toimia työryhmä Karjalaisen ehdokkuuden valmistelemiseksi.


Uudessa Johannes Virolaisen 100 -vuotisjuhlakirjassa minulle merkittävin uusi tieto on Paavo Pirttimäen kertoma, että vielä 1975 Virolainen oli pohtinut Karjalaista puolueen presidenttiehdokkaana - ja siis vasta sen jälkeen alkoi dramaattinen vaihe suhteessa presidentti Kekkoseen. Tulin keväällä 1976 Bostonista vuoden opiskelun jälkeen ja tavatessani silloin läheisiä keskustalaisia tuttaviani, huomasin jotakin merkittävää olleen tapahtumassa tässä suhteessa.

 

Keväällä 1971 NKL:ssä lähestyi ylimääräinen Punkaharjun liittokokous, johon Karjalainen kutsuttiin puhumaan. Mutta niin lähestyi myös seuraavan vuoden varsinainen liittokokous, jossa olisi jälleen puheenjohtajan vaali.

 

Punkaharjun liittokokouksen yhteydessä hyväksyttiin vuoden 1974 presidentinvaaleja koskeva kannanotto. Sen mukaan Keskustapuolueen olisi asetettava jo seuraavana vuonna Jyväskylässä pidettävässä puoluekokouksessa presidenttiehdokkaansa. Lasse Kangas on selvittänyt, miten tuo kannanotto valmisteltiin. (lähde: Lasse Kangas, Ahti Karjalainen – tasavallan kakkosena ISBN 951-26-2591-1/Suomen historia verkkosivu.

 

Kannanoton muotoilivat järjestön poliittisen toimikunnan puheenjohtaja Jukka Juusela ja vt. liittosihteeri Sauli Pyyluoma, joka oli käynyt näyttämässä luonnosta myös Karjalaiselle. Pyyluoma muistaa Kankaan mukaan, ettei Karjalaisella ollut mitään sitä vastaan, vaikka keskustanuoret olisivat esittäneet häntä presidenttiehdokkaaksi.

 

Juusela ja Pyyluoma olivat kuitenkin varovaisia. He ottivat vielä yhteyttä Matti Kekkoseen ja presidentin pojan viesti oli selvä: Muotoilu on erittäin hyvä siitäkin syystä, että se jättää kaikki mahdollisuudet avoimiksi. Matti Kekkosen kommentista oli helppo päätellä, että presidentti Kekkonen ainakin harkitsi mahdollisuuksiaan jatkaa vielä 1974 jälkeen. NKL:n kannanoton tulkittiin hyvin yleisesti merkitsevän tukea Karjalaisen presidenttiehdokkuudelle.

 

Lasse Kankaan tutkimassa valmistelussa oli kuitenkin yksi ongelma. Olin liiton puheenjohtaja, ja minulle ei kerrottu siitä mitään. Teksti tuli Punkaharjulla Juuselan esittelemänä johtokuntaan minulle täytenä yllätyksenä.

 

Liittokokouksen puhetilaisuudessa Karjalainen puhui hyvin keskustanuorille, ja sen jälkeen liiton Keskusta -lehdessä istuin puolen etusivun komeassa kuvassa Karjalaisen vieressä. Se sinänsä sopi hyvin, mutta tiesin k-linjalaisen viestin kulkevan niin, etten ole luotettava ja olin pakotettu myötäilemään. Illalla puheenjohtaja ei meinannut löytää yösijaa, mutta seuraavana päivänä uusi ohjelma hyväksyttiin yksimielisesti auringonpaisteisella innostuneista keskustanuorista täpötäydellä tanssilavalla.

 

Puhe Uuraisilla

Sinä kesänä kirjoitin Laajasalossa Yliskyläntiellä pitkäksi venähtäneiden opintojen pro gardu -työtä ”Ymmärtämisen ja selittämisen suhteesta”. Heinäkuun viimeisenä päivinä pihaan ajoi suuri musta auto, josta nousi hiljakkoin Keski-Suomen maaherrana aloittanut Artturi Jämsen. Hän kertoi tulleensa suoraan Kesärannasta, missä Jaakko Pajulan johtamassa työryhmässä oli todettu, että seuraavana sunnuntaina eräs erittäin merkittävä ja pitkäaikainen Virolaisen kannattaja esittäisi Ahti Karjalaista Keskustan presidenttiehdokkaaksi. Samalla hän myös sanoi uskovansa, että loppujen lopuksi ”vanha jatkaa”. Heti perään läheinen ystäväni Johannes Virolaisen poliittinen sihteeri Olli Saarela kertoi kuulleensa Virolaiselta saman asian samasta pitkäaikaisesta kannattajastaan.

 

NKL:n kannalta tilanne oli selvä. Jos Virolaisen vahvaksi tukijaksi tunnettu henkilö ehtisi julkistaa Karjalaista tukevan kantansa ennen minua, en olisi uskottava ja häviäisin seuraavana kesänä Juhani Tuomaalalle NKL:n puheenjohtajuuden. Niinpä soitin ystävälleni Aapo Pihlille Uuraisille, että ensi torstaina teillä pitäisi järjestää puhetilaisuus. Läheinen tukijani Olavi Martikainen oli tuolloin Laajasalossa alivuokralaisena, ja hänen kanssaan valmistelimme sitten puheen Uuraisille. Ainoa ongelma oli, pitäisikö sanoa myös, että ensimmäinen vaihtoehto olisi Kekkosen jatko – ja Jämsenin sanoman perusteella päättelimme että pitäisi.

 

Puhe oli sitten torstaina illan TV -uutisten pääaiheita ja illan mittaan Aapo Pihlin saunalle tuli runsaasti väkeä. Jaakko Pajula kutsui sitten käymään Kansaneläkelaitokseen ja moitti varsin kiivaasti sabotoinnista, mitä sitten vain rauhallisesti ihmettelin niin hyvän puheen jälkeen. Mietin paljon, pitäisikö asiaa jotakin tietä selittää presidentti Kekkoselle. Päädyin kuitenkin siihen, etten lähestynyt häntä, koska en voinut tietää, miten maaherra Jämsen oli asian hoitanut Tamminiemeen.

 

Vuonna 2003 ilmestyneessä Urho Kekkosen päiväkirjojen 3. osassa on seuraava merkintä:

 

4.8 ”S-maa 4.8.: (Leike, jossa kerrotaan Nuoren Keskustan Liiton puheenjohtajan Risto Volasen esittäneen julkisuudessa toivomuksen Karjalaisen asettumisesta presidenttiehdokkaaksi.)

 

”Karjalainen oli luonani 5.8. ja sanoi, ettei hän tiennyt mitään Volasen aikomuksesta, hän kuuli radiosta. V. on ollut vuosi sitten Virolaisen miehiä. K:lle selitetty, että NKL:n keskuudessa ollut suuntariitoja ja V(olasen) tuli päästä etulyöntiin. Sanoin K:lle että asian julkisuuteen pääsy oli sinulle karhunpalvelus.”

 

Tekstistä näkee, etteivät keskustelijat puhuneet toisilleen kaikkea tietämäänsä tästä heille sinänsä pienehköstä, mutta NKL:lle varsin suuresta asiasta. NKL:lle suuresta asiasta, koska se tosiasiassa ratkaisi seuraavan vuoden Pälkäneen liittokokouksen tuloksen.

 

Tilanne NKL:ssä rauhoittui aluksi, mitä ilmensi esimerkiksi se, että valtuuskunta valitsi puheenjohtajan puoluehallitukseen. Yhteistyö Virolaisen kanssa ymmärrettävästi vaikeutui, mutta alkoi helpottua seuraavana keväänä. Syynä oli se, että Jaakko Pajula valmisteli Virolaisen haastamista Jyväskylän puoluekokouksessa jopa perustaen kampanjatoimiston, kampanjapäällikkönään Juhani Tuomaala. Hän taas kampanjoi samalla ennen puoluekokousta pidettyyn NKL:n liittokokoukseen Pälkäneellä.

 

Jyväskylän puoluekokouksessa Pajula luopui toivottomasta ehdokkuudesta, ja tein ehdotuksen Paavo Väyrysestä puheenjohtajaksi tavoitteena varapuheenjohtajuus, joka myös onnistui.

 

NKL:n Pälkäneen liittokotuksessa toistui KOL:sta ja Naantalista tuttu asetelma k-linjalaisten/yleisdemokraattien sekä meidän muiden välillä. Tietenkin monet nuoret kokousedustajat äänestivät myös puhtaasti maakunnallisin perustein kuten useimmat eteläpojalaiset - lukuun ottamatta ratkaisevia ääniä.

 

Jos oli ollut kova laveri yöllä Punkaharjulla niin olivat myös yön puheet Pälkäneellä. Ympärillä suviyössä sadat keskustanuoret lobbasivat omia ehdokkaitaan teltalta teltalle, ja itse istuin aamuyön tunnit volkkarin etupenkillä kuulemassa läheiseltä k-linjalaiselta, mitä vaaroja ulkopoliittisesti epäluotettavasta NKL:n puheenjohtajasta aiheutuisi Suomen turvallisuudelle. Päivällä sitten ja puheenjohtaja valittiin toiselle kaudelle äänin 132 – 112.

 

Kun tilanne oli selvä ja järjestö vakaalla pohjalla kaksi vuotta eteenpäin, Pälkäneeltä vahvistui elämäniloinen voittojen kausi opiskelija-, koululais- ja työläisnuorisotoiminnassa. Oli myös mahdollista vahvistaa Vihreän aallon ohjelman ekologinen puoli seuraavan vuoden Ellivuoren ylimääräisen liittokokouksen Vihreämpään yhteiskuntaan –ohjelmajulistuksessa.

 

Osaltani suuntauduin etsimään seuraajaa, joka voitaisiin valita kahden vuoden perästä yksimielisesti. Ideana oli löytää niin nuori, ettei hän olisi sotkeutunut edellisten vuosien kiistoihin ja niin itsenäinen että hän voisi jatkaa NKL:n yhteistyöhaluisen mutta riippumattoman puheenjohtajan toimintamallia. Näistä lähtökohdista löytyi koululaisaktiivi Esko Aho, joka valittiin yksimielisesti puheenjohtajaksi Kalajoella 1974. (Kuva) Opiskelijamaailmassa itsenäinen keskustalainen linja oli voittanut yleisdemokraatit jo keväällä 1970, vaikka sisäinen kilvottelu jatkui pitkälle 1970 -luvulle. NKL:ssä puheenjohtajan k-linjalaiseen ja yleisdemokraattiseen oppositioon oli kuulunut runsaasti Teiniliiton koululaisaktiiveja. Ratkaisu nuorisojärjestössä antoi lisää voimaa Esko Aholle ja mm. Lauri Kontrolle ja Matti Piuholalle saada riippumaton keskustalainen linja johtoon myös koululaistoiminnassa eli Teiniliitossa ja Ammattikoululaisten liitossa.

 

Mihin siis Vihreä aalto?

Osaltani olin muuttanut takaisin kotimaakuntaan Keski-Suomeen suunnitellen seuraavia eduskuntavaaleja. Pian kävi kuitenkin selväksi, että mahdollisuudet olisivat niukat. Maaherra Jämsenillä oli omat suunnitelmansa, joihin en mahtunut. Käytännössä oli myös niin, että vuosien aikana tuen jakaminen puheenjohtaja Virolaiselle ja presidenttiehdokas Karjalaiselle oli tosiaankin säilyttänyt kohtuulliset henkilösuhteet heihin henkilönä, mutta vienyt luottamusta heidän kannattajiensa keskuudessa. Samalla tunnistin sekä väsymyksen että opiskelleeni pitkään, mutta en oikein mitään kunnollisesti.

 

Keskustelu Karjalaisen kanssa sitten ratkaisi. Hän sanoi, että voit ehkä päästä läpi, mutta sitten tulevat seuraavat vaalit, ja kansasta ei koskaan tiedä. Jos teet väitöskirjan, sitä ei kukaan ota pois. Suuntasin ulkoministeri Karjalaisen ja professori Jaakko Hintikan ASLA-Fulbright –hakemukseen antamin suosituksin lukuvuodeksi 1975-1976 Bostoniin, ja väittelin kesäkuussa 1977. Juuri saatuani väitöskirjalle painatusluvan marraskuussa 1976, Virolainen soitti Konginkankaan Kalaniemeen ja pyysi Suomenmaahan artikkelitoimittajaksi.

 

En siis pysty vuosilta 1974-1977 vastaamaan Timo Kauniston kysymykseen, ”mihin tuo keskustan vihreä aalto jäi”.  Paitsi että Kauniston kysymys on vähän huono koska se ei kata sitä, mitä vuoden 1968 jälkeen tapahtui. Keskellä kylmää sotaa sekä suurta yhteiskunnallista  murrosta Keskustan opiskelija- sekä nuorisoliike vastoin kaikkia pohjoismaisia verrokkeja mobilisoi uuden suuren ja vihreämmän aallon keskustalaisuutta, joka on vaikuttanut vuosikymmeniä ja vieläkin. Kuten Juha Korkeaoja sanoo, se miten tämä tapahtui ansaitsee tulla pätevästi tutkituksi.

 

(Kuva Salla Taavetista, Ahosta ja Volasesta Kalajoella Mauno-Markus Karjalainen)

 

Lisää aiheesta TÄSTÄ.