Niinistön Suomen turvallisuus

 

 

 

 

 

 

 

 

Juuri ennen Kultarannan keskustelua presidentti Niinistöä ei ollut helppo ymmärtää, kun hän palasi kauan korostamaansa EU:n puolustukseen ja vahvoihin odotuksiin Ruotsin suuntaan.

 

 

Presidentin sanoin ”kolmannen linjan” piirteet kuitenkin selkenivät Kultarannassa, viimeistään keskustelua seuranneessa A-studion haastattelussa: Se mitä minä haluaisin nähdä on se, että me nyt näkisimme nämä erilaiset kumppanuudet, jotka vahvistavat meidän pääasiaamme, eli omaa vahvaa puolustusta - kumppanuus pohjoismaiden kanssa, Ruotsin kanssa, kumppanuus Naton kanssa, ja sitten tuo EU –kumppanuus. Meillä on neljä eri kumppanuus - tavallaan - tahoa tässä. Ja minusta se on erinomainen asia.

 

 

Presidenttikauden alun puheissa painopiste oli verkostoitumisessa ja yhteistyössä. Presidentin viime elokuun edustustopäällikköpäivien puheessa EU ja pohjoismainen yhteistyö olivat ”osa yhteistyövaraisen turvallisuutemme pakettia.”  Nyt tuon paketin osista neljä kumppanuutta ”vahvistavat meidän pääasiaamme, eli omaa vahvaa puolustusta”. Kommentaareissa tätä on tulkittu mm. Nato –keskustelun kompromissiksi, luovimiseksi tai välivaiheena Natoon. Näin ei kuitenkaan tarvitse olla, vaan muotoilussa voi nähdä jatkuvuutta sekä presidentin että maan kannalta.

 

 

Viime vuosikymmenen linjauksesta pääministerinä vastannut nykyinen Paasikivi-seuran puheenjohtaja Matti Vanhanen piti edellisellä viikolla Imatralla varsin kattavan puheen: ”Päämääränä tässä on vahvistaa Itämeren alueen vakautta, joka kostuu useista elementeistä. Pääluottamus tällaisessa ajattelussa perustuu viisaaseen politiikkaan, jonka tukena on uskottava puolustus, jonka kyvyt tekevät hyökkäystä suunnittelevalle laskun kalliimmaksi kuin hyökkäyksestä saatava voitto on.”

 

 

Vanhasen hallituksessa ministerinä ja UTVA:n jäsenenä toiminut Paula Lehtomäki tiivisti Naantalissa ajatuksensa: Suomen itsenäinen oma puolustus, uskottava puolustus, jonkin verran tiivistyvä yhteistyö Ruotsin kanssa, eurooppalainen yhteistyö, Naton kumppanuusjärjestelmä ja ennen kaikkea se poliittinen vakaus sekä ennakoitavuus joka Suomen ja Ruotsinkin osalta vallitsee on parempi vaihtoehto kuin lisätä jännitteitä tällä alueella.”

 

 

Vanhasen ja Lehtomäen muotoilussa on runsaasti yhteistä presidentin kanssa, mutta niissä on myös julkilausuttuna alueellinen kytkentä, joka on ainakin yhteensopiva presidentti Niinistön linjauksen kanssa. Oma puolustus-kumppanuus –linjaus nykytilanteessa vahvistaa selkeästi alueellista, siis pohjoisen Euroopan vakautta.

 

 

Pohjoinen Eurooppa

 

Suurlähettiläs Heikki Talvitie ja tohtori Pekka Visuri ovat kevään aikana tuoneet esiin liittoutumattomuuden klassisen sotilaallisen argumentin. Sen mukaan laajassa konfliktissa minkä tahansa suurvallan kuten Venäjän ensi-isku suuntautuu sen ydinaluetta läheltä uhkaavien vihollisten eliminoimiseen. Sama koskisi myös rajatumpaa eli Baltian kriisiä, jota silmällä pitäen Natosta operatiivisesti vastaavilla voi olla toiveita saada Ruotsista ja Suomesta tukialuetta käyttöönsä.

 

 

Mutta mahdollisen lopputilanteen tarkastelun lisäksi liittoutumattomuus-kumppanuus –mallin perusteluihin kuuluu alueellisen vakauden vahvistaminen myös sotaa alemmilla turvallisuuspolitiikan tasoilla. Tämä johtuu siitä, että strategisen ajattelun kannalta olisi tavanmukaista, että jo Ruotsin ja Suomen liittymisprosessi Natoon johtaisi kaikkien alueella toimivien osapuolten aktivoitumisen erilaisiin liikkeisiin ja vastaliikkeisiin.

 

 

Yksi jo heti kylmän sodan jälkeen esiin tullut mahdollinen kehityskulku olisi Yhdysvaltojen taholta Baltiaan liittyvien vastuiden lisääntyvä siirtäminen Suomelle ja Ruotsille - ja samalla niiden maa-alueen varaaminen käyttöön mahdollisessa konfliktissa Venäjän kanssa.

 

 

Samaan kuvaan kuuluu, että jäsenyysprosessin aikana Venäjä puolestaan pyrkisi käytettävissä olevin keinoin estämään sodanaikaisen vihollisen etenemismahdollisuuden Suomen itärajalle. Se voisi tapahtua esimerkiksi osana laajempaa pakettia Yhdysvaltojen tai joidenkin muiden Naton jäsenmaiden kanssa. Huonoimmillaan pakettiin kuuluisi Suomen ja Ruotsin erilainen asema. Jos Venäjä tässä epäonnistuisi, se varustautuisi tällä suunnalla uudella voimalla ja käyttäisi jatkossa tarvittavan ajan ja tilanteet purkaakseen motin, johon sen pohjoiset meritiet ja Pietari joutuisivat. Silloin merkittävä osa paineista kohdistuisi myös Baltian maihin. Tämä taas johtaisi vastatoimiin toiselta suunnalta – ja niin edelleen.

 

 

Pohjoisella Euroopalla on oma geopoliittinen historiansa ainakin siitä lähtien, kun islamin nousu Välimerellä työnsi Konstantinopolin kauppareittejä pohjoiseen ja ruotsalaiset perustivat niiden lähelle Venäjän Kiovaan 800 –luvulla. Sen jälkeen lännen ja idän suhdetta on määritelty pohjoisen ristiretkillä, Suuressa pohjan sodassa, Napoleonin sodissa, kahdessa maailmansodassa ja kylmässä sodassa.

 

 

Koko tämän pitkän historian kannalta pohjoisen Euroopan pienten maiden asema on nyt parempi kuin koskaan ennen. Tämä nykytila varmistui varsin pian kylmän sodan jälkeen presidentti Clintonin ja Jeltsinin sopimuksella Helsingissä maaliskuussa 1997. Itämeren alueella vakauden elementtejä ovat läntisten valtioiden EU –jäsenyys, Suomen ja Ruotsin osalta oma puolustus, hyvät naapurisuhteet, kumppanuudet ja Nato-optiot sekä muiden maiden Nato –jäsenyys - eli erityisesti Baltian maille Yhdysvaltojen takuut ilman sotilastukikohtia.

 

 

Reaalipoliittisessa analyysissä alueen pienet ja keskisuuret maat politiikallaan ja Venäjä sekä Nato eli Yhdysvallat ovat pohjoisen Euroopan kokonaisuudessa nyt vakaan kokonaisuuden osia. Jos joku osapuoli pyrkii liikkumaan itään tai länteen, vakaa kokonaisuus alkaa rakoilla ketjureaktiona.

 

 

Myös tästä syystä Suomi on kylmän sodan jälkeen korostanut myös atlanttista suhdetta, Naton ja EU:n päällekkäisyyden välttämistä sekä pidättymistä Suomen ja Ruotsinkin omista vastuunotoista Baltiassa. Kaikki nämä tekijät antaisivat osaltaan virikkeitä Yhdysvalloille vetäytyä myös pohjoisen Euroopan eli erityisesti Baltian vastuista eikä niitä mikään toinen maa voisi kattaa. Tältä kannalta esimerkiksi Viro toimii omia etujaan vastaan painostaessaan Suomea Naton jäseneksi.

 

 

Reaalipoliittinen ajattelu, vaikkapa Henry Kissingerin muotoilemana, sanoo, että tietty alue on vakaa eli sillä pysyy rauha joko yhden toimijan ylivoimaisuuden tai kaikkien tasapainon ansiosta. Tasapaino taas tarkoittaa, että jonkin osapuolen uuden edun tavoittelu toisten kustannuksella johtaa vastaliikkeiden ketjuun, jonka tuloksena myös ensimmäinen etuilija kärsii.

 

 

Pohjoisessa Euroopassa on nyt tällainen vakaa tilanne, mitä ilmentää mm. se, ettei Ukrainan kriisi ole horjuttanut vakautta monista suomalaisistakin yrityksistä huolimatta. Reaalipoliittisesti katsoen alueen pienet ja keskisuuret valtiot valtiot, Nato ja Yhdysvallat sekä Venäjä ovat siis nykyisessä vakaudessa toisiaan tasapainottavia kokonaisuuden osia.

 

 

Kun vakaus ja rauha voi perustua joko ylivoimaan tai tasapainoon, lännen ja idän vastuullisessa johdossa ei ole ketään, joka uskoisi saavuttavansa pohjoisessa Euroopassa sotilaallisen ylivoiman eli saavansa toisen osapuolen sotilaallisesti polvilleen niin ettei oma eteneminen aiheuttaisi vastareaktioita. Silloin jää jäljelle vai vakauden vaaliminen ja syventäminen.

 

 

Realistisesti katsoen lännellä, idällä tai alueen mailla ei siis pohjoisessa Euroopassa ole voitettavana sellaista uutta etua, joka ei johtaisi eri toimijoiden – mukaan lukien Suomi – reaktioiden vuoksi kaikille hyödyllisen vakauden ja siis turvallisuuden heikkenemiseen.

 

 

Kuulin hiljakkoin Ruotsin kansallispäivän vastaanotolla asiaa hyvin tuntevalta henkilöltä, että läntisissä valtavirran maissa on vakiintumassa tällä suunnalla nimi Pultava ryhmä maista, jotka historian painolastinsa vuoksi eivät tätä halua ymmärtää vaan yrittävät lobata EU:ta ja Yhdysvaltoja mahdollisimman offensiiviseen politiikkaan Venäjän suuntaan. Suomen ei siihen joukkoon katsota kuuluvan.

 

 

Historiankirjoitus tullee kertomaan, että käsistä karannut Ukrainan kriisi alettiin saada sotilaallisesti hallintaan ulkoministeri Kerryn ja ulkoministeri Lavrovin tapaamisessa Lontoossa 14. maaliskuuta. Siitä lähtien kehitystä ennakoi parhaiten tilannearvio, ettei kumpikaan osapuoli ei ylitä omin varsinaisin sotilasvoimin Ukrainan rajaa.

 

 

Lontoon ulkoministerikokouksen jälkeen Heikki Talvitien lisäksi komentaja Ari Puheloinen esitti 20. maaliskuuta Suomessa harvinaisen osuvan ja laajan tilannearvion Ukrainan kriisistä ja sen suhteesta Suomeen. Se sisälsi reaalipoliittisen analyysin tilanteiden erilaisuudesta ja siihen liittyi myös arvio, ettei kriisi leviä sotilaallisena pohjoiseen Eurooppaan.

 

 

Ilman ennakkoluuloja katsoen presidentti Niinistön muotoilema oma puolustus-kumppanuus -malli ja sen toteuttaminen Ukrainan kriisin aikana ovat reaalipoliittisesti katsoen jatkoa Suomen viime vuosikymmenen turvallisuuspolitiikalle, joka pyrkii vahvistamaan pohjoisen Euroopan vakautta eli rauhaa. Siihen sisältyy epäilemättä monia ongelmia, mutta niitä on aina muuttuvan maailman turvallisuuspolitiikassa.

 

 

Ainoat asiat, joita jäi Ukrainan tähänastisen kriisin osalta pohtimaan olivat kriittiseen vaiheeseen sijoittuva julkisuuteen annettu viesti sen vaikutuksesta Suomen Venäjä -suhteisiin sekä pitkä viive median kuohuttaman ilmatilaloukkauksen todellisen laidan informoinnissa.

 

 

EU ja Ruotsi

 

Turvallisuuspolitiikkaa tehdään kymmenien vuosien aikaperspektiivissä ja siinäkään ei koskaan pidä sanoa ei koskaan. EU:n jäsenyys on Suomelle tärkeä osa kokonaisuutta eikä sitä tosiaan pidä vähätellä, kuten presidentti Niinistö sanoo. Sattumoisin myös Matti Vanhanen korosti tätä puolta viime viikon puheessaan ja ennakoi EU:n merkityksen kehittymistä.

 

 

Pitkällä tähtäyksellä teoreettiseen EU:n alueelliseen puolustukseen liittyvä Baltian maiden reaalinen takaajamaa voisi voimavaroiltaan olla Saksa. Saksan ja Yhdysvaltojen välillä on kuitenkin jatkuvasti Yhdysvallat Euroopassa pitävä ja EU:n aluepuolustuksen roolia rajaava side, jota Suomessa ei yleensä tunnisteta - nimittäin ydinaseet.

 

 

Toisen maailmansodan jälkeen Eurooppaa suojeleva ydinasepelote Neuvostoliittoa vastaan perustui Yhdysvaltojen ydinaseisiin. Sitten Ranskan presidentti de Gaulle kysyi, uhraisiko Yhdysvallat Washingtonin Pariisin vuoksi, ja Ranska kehitti oman ydinasepelotteen kuten Englantikin.

 

 

Saksan, Ranskan ja Yhdysvaltojen keskinäiseen ja siis myös EU:n turvallisuuspoliittiseen syvärakenteeseen kuuluu se, ettei Saksa nykyisessäkään maailmassa kehitä ydinasetta vaan Yhdysvallat pitää pienen mutta riittävän ja nyt uudistettavan määrän niitä Euroopassa. Ne ovat tietenkin osa Yhdysvaltojen sitoutumista Euroopan turvallisuuteen, mutta ne vaikuttavat myös muuten.

 

 

Jos EU:sta tulisi alueen puolustuksesta vastaava puolustusliitto ja Yhdysvallat vetäytyisi kokonaan Euroopasta, Saksa jäisi omalla mantereellaan suhteessa uusaktiiviseen Venäjään Ranskan ja Englannin ydinasepelotteen varaan. Se voisi miellyttää Ranskaa, mutta ei Saksaa, jolle tulisi vahva virike kehittää oma ydinase – minkä jälkeen turvallisuuspoliittinen asetelma Euroopassa olisi kokonaan uusi. Myös tämä kokonaisuus määrittää tulevaisuutta, jos joskus pohditaan Yhdysvaltojen kokonaan vetäytymistä ja EU:n omaa alueensa puolustusta.

 

 

EU:n oman puolustuksen lisäksi toinen ajankohtainen turvallisuuspoliittinen keskustelu liittyy Suomen ja Ruotsin suhteeseen. On varmaan kummankin maan etu kehittää yhteistyötä sotaa alemmalla tasolla. Paasikivi-Seuran puheenjohtaja Matti Vanhanen kiinnitti kuitenkin viime viikon puheessaan huomiota asian oleelliseen puoleen, joka on jäänyt vähemmälle huomiolle. Sodanaikainen yhteistyö edellyttäisi valtiosopimukseen perustuvia molemminpuolisia turvatakuita varmasta avusta – joita ei edes Natossa ole. Täyden sotilaallisen vastuun ottaminen naapurista taas vaatisi realistisesti katsoen myös yhteistä ulkopolitiikkaa.

 

 

Turvallisuuden uusia ongelmia

 

Yksi Suomen turvallisuuden kokonaisuuden osa tunnetusti oman uskottavan puolustuksen rahoitus. On korostettava, että kohtuullisesti varustettu ja nopeasti mobilisoitava 230 000 miehen armeija on yksi nykyisen Euroopan vahvimpia. On toivottavaa, että presidentillä on ylipäällikkönä on sellainen ote, että sekä rahoituksen taso että sen sisäinen suuntaaminen vastaavat turvallisuuspolitiikan linjausta.

 

 

Snellmanin ajoista alkaen Suomen idea on ollut luottaa itseensä ja etsiä mahdollista tukea mutta niin, ettei maa joudu tukijoiden kontrolliin eikä tee Suomesta tosiasiallisesti Venäjän vihollista. Jaakko Iloniemen argumentti Naantalissa oli juuri se, että näin olisi jo tosiasiallisesti Venäjän mielestä tapahtunut. Se on paljon sanottu toisen maan puolesta.

 

 

Nykyaikaisessa kumppanuuspolitiikassa on keskeistä huolehtia, ettei se aiheuta liiallista riippuvuutta tai jopa itsenäisen toimintakyvyn menettämistä. Tästä riskistä saatiin varoitus vuosi sitten, kun eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan mietintöön saatiin uitettua tulkinnanvarainen muotoilu liittoutumattomuudesta joissakin tilanteissa.

 

 

Presidentti Niinistö vastasi Naantalissa erityisen vahvast Ben Zyskowiczin argumenttiin Suomen tilanteen ristiriitaisuudesta, kun ollaan mukana lännen päätöksissä, mutta ei saada suojaa niiden Venäjällä aiheuttamiin reaktioihin. Itse asiassa samaan asiaan ovat kiinnittäneet huomiota myös Heikki Talvitie ja Jarmo Virmavirta sanoessaan, että Suomen EU – liittymissopimuksessa olisi pitänyt olla mahdollisuus varaumaan tällaisia tilanteita varten. Osaltani pyrin koko EU-keskustelun ajan kuuluttamaan tätä kysymystä, huonoin tuloksin.

 

 

Ongelman tiivisti heti Kultarannan jälkeen Antti Herlin: ”Suomi siis toisaalta edellyttää unionilta yhtenäistä Venäjä-politiikkaa ja toisaalta haluaa itsekin tulkita sitä. Tämä on maamme johtajille tarkka paikka. Suomettua emme enää halua mutta suhteet Venäjään on tietenkin pidettävä hyvinä. Tarvitaan siis selkärankaa, jonka varassa Suomi voi omia etujaan vaalien tehdä ratkaisuja muuttuvissa tilanteissa. Uskon johtajiemme tähän kykenevän.”

 

 

Asialla on kaksi puolta. Vaikka sotilaallinen puoli voidaan pitää hallinnassa, siihen kietoutuvat nyt yhä enemmän eräänlaiset hybridikonfliktit, eli tarvittaessa miltei kaikin mahdollisin keinoin käytävät sotaa alemman tason kamppailut.

 

 

Hybridikonfliktien nousu

 

Suomi saa sekä lännestä että idästä valmista tukea ja yhteistyötä pohjoisen Euroopan vakauden turvaamiselle ja vahvistamiselle. Ei voi liika korostaa myös erityisesti Saksan etuna olevan pohjoisen Euroopan ja Itämeren vakaa kehitys. Mutta Suomen on pitkään kehittämää ja hyvin toimivaa lujan ja hyödyllisen Venäjä –suhteen mallia ei ole helppoa jatkossa soveltaa koska se on niin harvinainen.

 

 

Esimerkiksi sekä presidentti Obaman että liittokansleri Merkelin tuoreista puheista tulee esiin, miten läntisten maiden johdossa luotetaan länsimaisen yhteiskuntamallimme houkuttelevuuteen sekä jatkuvaan etenemiseen Euraasian mantereella ja laajemminkin. Presidentti Putinin puheista taas tulee esiin, että Venäjä rakentaa nyt omista itäroomalaisista ja –kristillisistä perinteistään moderniin teknologiaan ja talouteen sopivaa mallia, jolla myös olisi yleistä kantavuutta – mielessään esimerkiksi Kiina joka on tässä onnistunut omalta pohjaltaan.

 

 

Kun kaikki kolme Rooman ja kristikunnan perillistä – Yhdysvallat, Eurooppa ja Venäjä – haluavat edetä ja puolustaa yhtä aikaa, kaikki myös pohtivat nyt, miten tulevat kontaktitilanteet Ukrainan jälkeen hallitaan. Samaan aikaan kaikilla on myös tarpeita keskinäiseen yhteistyöhön esimerkiksi terrorismin tai ilmastonmuutoksen osalta – ja kauppaakin pitäisi käydä.

 

 

Uudessa kierroksessa keskinäistä kamppailua ei sinänsä ole järkeä, mutta kun se näyttää alkaneen, on syytä hahmottaa, miten keskinäinen jännite jatkossa realisoituu Suomen kannalta ja miten pieni pohjoinen rajamaa sen kanssa elää.

 

 

Nyt kehittyvää kansainvälisten suhteiden mallia luonnehditaan monissa analyyseissä mm. ”hybridi”, ”low intensity”, epäsymmetriseksi tai monivaikutteiseksi konfliktiksi. Se tarkoittaa, että kukin voi puskea toisiaan omilla vahvuuksillaan viestinnästä ja energiapolitiikasta agentteihin, asemiehiin, opposition rahoittamiseen ja aseistamiseen, viestintään ja propagandaan - takataskussa sotilaalliset keinot.

 

 

Presidentti Putin kuvasi kehittyvän kansainvälisten suhteiden mallia tunnetussa Krimi –puheessaan todeten kylmän sodan ajan olleen vakaampi kuin tämä uusi epävakaa maailma. Euroopan Unioni on jo vuoden 1957 Rooman sopimuksessaan ohjelmoinut omien arvojensa nimissä itsensä samanlaistamaan, keskittämään ja laajentumaan.

 

 

Presidentti Obaman West Pointin puheessaan esittämä malli on wilsonilainen läntisten arvojen jatkuva eteneminen ja törmäystilanteessa laaja-alaisen keinovalikoiman ja liittoutuman mobilisoiminen vastapuolta kohtaan – turvautuen sotaan viimeisenä keinona jos lainkaan. Uutta ajattelussa on se, että toisen puolen sotilaalliseenkin toimeen kuten Krimillä tai Ukrainassa Yhdysvallat liittolaisineen vastaa sarjalla hybridisiä tai epäsymmetrisiä vastatoimia ja pidättyy kokonaan sotilaallisen voiman käytöstä paikan päällä. Obama kuvasi tätä uutta maailmaa mm. sanoen sotilaille, että ”vaikka omistaisi maailman parhaan vasaran, kaikki ongelmat eivät ole nauloja.”

 

 

Presidentti Obama käytti puheessaan ajattelutapansa onnistumisen esimerkkinä juuri Ukrainaa. Siellä länsi eteni houkuttelevana eli pehmein toimin Ukrainaan potentiaalisena jatkona maan jäsenyys Natossa. Venäjä vastasi sotilaallisesti omalla sotilaallisella ylivoima-alueellaan, eikä länsi vastannut siihen paikan päällä samalla mitalla vaan muilla keinoilla.

 

 

Länsi ja itä voivat vastata toistensa haasteisiin mobilisoimalla laajalla rintamalla liittolaiset erilaisiin ei-sotilaallisiin hankkeisiin. Ukrainan osalta varsin symbolisten ensimmäisten pakotteiden jälkeen ensimmäisenä radikaalina tilanteena voi nyt havaita energiapolitiikan Gazpromin eli Venäjän osalta. Viime viikolla alan seuraajat tunnistivat ja raportoivat EU:n ja Naton koordinaation taustana Bulgarian päätöksessä perua Gazpromin kaasuputken kulku alueensa läpi Ukrainan kaasun hintaneuvotteluiden aikana.

 

 

Epäsymmetristen toimien ja vastatoimien käyttö lännen ja idän suhteissa näyttää oleva keskimäärin ongelmattomampaa läntisille maille, joiden vuorovaikutus Venäjän kanssa on etäistä ja vähäistä. Vaikka suoranainen sotilaallinen turvallisuus hallitaan, hybridisen tai epäsymmetrisen strategian käytön ongelmat kasvavat maalle jolla on pitkä raja, jonka viennistä 10 prosenttia ja työpaikoista 5 prosenttia on riippuvainen naapurista, ja jolla jo on toimiva malli miten elää naapurin kanssa kummallekin sopivalla tavalla.

 

 

Historian ja kansainvälisten suhteiden uudessa puolessa riittää pohtimista, eikä Suomen kannata ujostella, että meillä on siihen myös kokemukseen perustuvaa omaa osaamista annettavana. Jo Snellman kirjoitti kokonaisen valtio-opin argumentoimaan, että Suomi ja pienetkin maat ovat erityinen muoto eurooppalaisesta ja yleisinhimillisestä kehityksestä eli arvoyhteisöstä – ja yleisen erityisenä muotona pienelläkin maalla on myös erityiset tarpeet ja oikeus yleiseksi katsotun tulkintaan.