Puheita, kirjoituksia, muistumia ja dokumentteja

Marraskuun 1968 Vanhan valtauksen jälkeen, tammikuuhun 1969 mennessä opiskelijaliikkeiden aatteelliset rintamat olivat muuttuneet nopeasti ja dramaattisesti. Seuraava uusalkiolainen artikkeli ilmestyi keskellä tuiminta kamppailua kohti syksyn 1969 ylioppilaskunnan edustajiston vaaleja, joissa Keskustan paikkamäärää nousi yhdestä kuuteen. Sama kehitys toteutui koko maassa.

 

 

 

 

 

Ylioppilaslehti, tammikuu 1969

Vasemmiston skitsofrenia ja keskustan nousu

 

Maanosan aatteellinen  kehitys  on  tehnyt  melkoisen  kepposen  tasavallan   vasemmistolle:  60-luvun  alun  vasemmistoradikalismin   huomataan  nyt  perustuneen  ajatteluun, jonka  jyrkkä  kritiikki on miltei ainoa yhdistävä  tekijä  niille,  joita  on nostettu  nuorison  liikehdinnän  profeetoiksi.  Tätä solmua olen selvitellyt  monen  kertaan  monessa  paikassa. Yhtään vastausta ei ole tullut veljiltä vasemmalla.

 

 

Ymmärrän hyvin esimerkiksi nuorten demarien pulman: asevelisosialisteja ei vielä ole taltutettu, ja nyt havaitaan nuorimmankin polven piirissä ainakin kolme syvästi ristiriitaista suuntausta. Vaikenemalla on uskoteltava itselle ja muille aatteen yhtenäisyyttä.  Mutta miten käy, jos puolueen oikeisto - sinänsä toivottavasti - selätetään. Koivisto ja Linnamo ja kaikki 60-luvun alun radikalismille uskollisina pysyvät saavat lopullisesti maksimoida tasavaltaa mielensä mukaan eli keskittää valtaa, väestöä ja kulutusta koko puolueen voimalla.

 

 

Vallankumoususkoon palanneilla on yhä suurempi syy ilmavaivoihinsa. Harvat ihmisyysaatetta lähellä olevat joko tinkivät yhä enemmän periaatteistaan tai tuntevat puolueen yhä vieraammaksi: ennemmin tai myöhemmin on esimerkiksi Tuomiojan selvennettävä kantansa.

 

 

Ei ole syytä epäillä vasemmistolaisen hyvää tahtoa. Mutta on kyseenalaista riittääkö politiikassa henkilökohtainen hyvyys, jos hyvää tarkoittavan toiminnan tuloksena on yhä enemmän ihmistä ja yhteiselämää ruhjova yhteiskunta. Toisen katsomuksen - positivistisen yhteiskuntatiedon - avulla tehdään systeemi ihmiselle vaikeaksi ja saman lipun alla toisen katsomuksen - jonkin marxtulkinnan - avulla voivotetaan systeemin heikkoutta. Toisin sanoen toisen katsomuksen avulla tehdään varsinaiset poliittiset päätökset ja toisen katsomuksen avulla hankitaan päätöksistä kärsivien kannatus.

 

 

"Kritiska studier" -vihkon  numerossa 3/ -68 Joachim Israel luonnehtii kahden vastakkaisen katsomuksen pohjalta toimimisen yksilötasolla skitsofreniaksi. Israelia mukaillen voitaneen kuvaa soveltaa myös ryhmätasolle.

 

 

Muuta hankaluutta

 

Suomalaisen yhteiskunnan oikuttelu ei kuitenkaan rajoitu vain aatteelliseen kehitykseen. Myös väestörakenteen muutos on aiheuttanut ja tulee aiheuttamaan vasemmistolle pettymyksen. Suomi ei ole ollut eikä tule koskaan olemaan varsinainen teollisuusmaa.

 

 

Kun teollistuminen meillä alkoi, sen vaikutus politiikkaan ja kulttuuriin oli keskeisesti päinvastainen kuin tyypillisissä teollisuusmaissa. Tämä johtui siitä, että ensimmäinen suurteollisuutemme oli puunjalostusta: muutamat pitkälle automatisoidut tehtaat nimenomaan tukivat ja voimistivat maaseutua esimerkiksi puunhinnan muodossa. Eikä tässä kyllin.

 

 

Muun teollistumisen päästyä todella vauhtiin, tekniikka on edennyt niin pitkälle, että teollisten työpaikkojen lukumäärä ei enää juuri lisäänny, vaan maatalouden pienenevä osuus siirtyy suoraan palveluelinkeinoihin. Samaan aikaan myös teollisuustyöväestö keskiluokkaistuu. Maatalousyhteiskunnasta tulee suoraan keskiluokkainen palvelusyhteiskunta. Sivutuotteina näyttää syntyvän - Linnamon armosta - kaksi uutta köyhäläisten luokkaa: ne jotka jäävät kehitysalueelle ja ne jotka muuttavat sieltä pois.

 

 

Jos halutaan, voidaan sanoa, että edellä olevan hahmotuksen metodi on radikaalisti revisioitua marxismia (niin radikaalisti ettei se ole marxismia). On luontevaa päätellä, että se taloudellinen toiminta, johon yksilö osallistuu, vaikuttaa osaltaan yksilön tietoisuuteen. Mutta suorastaan käsittämättömästä valaistuksen puutteesta on kysymys jos ei nähdä, että talous ja näin ollen tietoisuus ovat nyt erilaiset kuin mitä Marx ennusti.

 

 

Keskustan  asema

 

Maalaisliiton synty oli osa yleiseurooppalaista populistista liikettä, joka taas puolestaan oli ruraalinen rinnakkaisilmiö urbaanille anarkismille. Teesinä oli, ettei alkanut teollisen yhteiskunnan muoto palvele ihmistä ja yhteiselämää; kuten anarkismi myös populismi näki jo lähes sata vuotta sitten marxismin käytännölliset seuraukset.

 

 

Populistisen "kolmannen vaihtoehdon'' aatteellinen pohja oli - osaksi Tolstoihin viittaava - ihmisyysaate. Venäläinen narodniki -liike murtui ja muuntui vallankumoukseen. Muiden slaavilaisten maiden populistit rutistuivat viime sodassa rintamien väliin. Vain pohjoismaissa eurooppalainen populismi säilyi elävänä. Suomessa sille antoi lisää voimaa edellä kuvaillun teollisen kehityksen korostuminen.

 

 

Kun nuoret miehet ryhtyivät 50- luvun lopulla hajottamaan kansallisuusaatteen varaan jäykistynyttä umpiotamme, tällä toiminnalla oli tunnetusti läheinen poliittinen yhteys keskustaan; elettiin tyyrien, siikaloiden, louneloiden, skyttienaikaa. Tällöin positivistinen sosiologia ja taloustiede olivat oiva väline monien ikuisiksi tarkoitettujen vuorenvarmuuksien läpivalaisuun.

 

 

Mutta kritiikin kritiikkiä kaipaavat välineet muuttuivat pian uskonasioiksi: ruvettiin dogmaattisesti vannomaan, että läpivalaisulla saatu luurankokuva ihmisestä ja yhteiselämästä olisi ainoa tosi ja sallittava. Tämä tapahtui siis meille 60-luvun alkupuolella. Esimerkiksi Saksassa käytiin Metodensreit vuosina 1890-1920.

 

 

Edellä viitattiin keskustapuolueen aatteelliseen taustaan: muutos maalaisliitosta keskustapuolueeksi oli ihmisyysaatteen soveltamista nykyiseen yhteiskunnalliseen tilanteeseen.  Myös tasavallan liberaalien aatteellinen pohja on sellainen, ettei 60-luvun alun uudella dogmatiikalla ollut mahdollisuutta saada jalansijaa keskustassa. Sen sijaan vasemmistossa oli pohja valmiina; eräs SKP -läinen marxtulkinta tosin aiheuttaa jatkuvasti hankaluuksia. Uusi dogmatiikka samaistui vasemmistoon.

 

 

Koska dogmatiikka oli uusi, se samaistui myös edistykseen. Näin edistys samaistui vasemmistoon. Ja nyt tämä meikäläinen toissavuoden edistyksellinen ajattelu on joutunut globaalisti nuoren kritiikin kohteeksi. Pelkkä vaikeneminen ei tällä kertaa riitä selvittämään asiaa. Melkein koomisia piirteitä on tullut kuvaan, kun vasemmistoveljet toisaalta kieltäytyvät tunnustamasta - ehkä itsel leenkin - tilannettaan, mutta toisaalta ovat punaisia mustasukkaisuudesta kun muut nyt ottavat ja vievät heiltä sen tunnetun edistyksen lipun.

 

 

Meidän pointti

 

Ja paljon ennen uuden dogmatiikan läpilyöntiä Suomessa kritiikki oli kuitenkin jo alkanut sosiaalifilosodian piirissä. Suurin piirtein meikäläisen läpilyönnin aikoihin näyttävät uuden dogmatiikan käytännölliset seuraukset käyneen pisimmälle ehtineissä maissa todella tuntuviksi.

 

 

Näyttää siltä, että mannermaalla suora toiminta alkoi ennen kuin työ filosofian osastoissa oli saatu käytännöllisen toimintaohjeen asteelle. Mutta kun liikkeelle oli lähdetty, profeetoiksi kelpasivat ilmeisesti kaikki ne, jotka olivat harjoittaneet siedettävän korkeatasoista positivistisen yhteiskuntatiedon ja siitä seuraavan yhteiskunnan kritiikkiä. Mutta koska melkein kaikki olemassa olevat puolueet ovat itse olleet tekemässä systeemistä vaikeaa, kritiikkiei saanut niissä kannatusta. Oppositiosta tuli ulkoparlamentaarinen.

 

 

Suomessa on positivistisen yhteiskuntatiedon kritiikki ollut pitkään kansainvälistä huippua. Ja tässä on pointti: koska meillä edellämainituista historiallisista syistä on olemassa valmiina, antipositivistinen, sekä kapitalistiseen että sosialistiseen yhteiskuntaan kriitillisesti suhtautuva keskusta-liberaali suuntaus, on ymmärrettävää, että positivismin kritiikki ja sosiaalifilosofian uusi aalto löysi meillä tukijakseen valmiin poliittisen liikkeen.

 

 

Tähän on joillakuilla tapana vastata kysymällä, missä se näkyy, ja sulkemalla sitten korvansa. Ajankohtainen esimerkki on koulun ja korkeakoulun uudistaminen. Huvittavaa on ollut nähdä hätä ja harmi vasemmalla ja oikealla, kun koulu ja korkeakoulu sekä koululaisten ja opiskelijoiden asema uudistuvat kepulaisen ministerin  johdolla enemmän kuin edeltäneen vuosisadan aikana. Tyyliltään ja logiikaltaan Holapan ja Sumun Virolaiseen kohdistamien hyökkäysten vaatimattomaan sarjaan on luettava sekin toiminta, jolla HYY:n hallitusta on yritetty viime aikoina tehdä hysteeriseksi.

 

 

Muuta

 

Kuten tunnettua, osa nuorison liikehdinnästä luonnehditaan usein "uudeksi vasemmistoksi". Vähäinenkin tämän käsitteen raapu tus tekee selväksi, että tähänkin osakäsitteeseen sisältyy monia erilaisia virtauksia. Radikaalina revisionistina (niin radikaalina, etten ole marxilainen) on kantani, että kunnon puhdistuslaitoksen avulla näistä monenlaatuisista virtauksista voi suodattaa juomakelpoistakin ainesta. Ovathan nämä suuntaukset usein leimallisimmin ja joskus ainoastaan urautuneen oikeiston kritiikkiä.

 

Risto Volanen

 

Syksyllä 1969

kylmä sota oli kuumimmillaan. Suomalaisessa ylioppilaspoltiikassa perinteinen oikeisto ja sosialidemokraatit olivat aatteellisesti hyytymässä, ja uusi kamppailu käytiin uusalkiolaisen keskustan ja uusstalinistisen vasemmiston välillä.

 

HYY:n vaaleissa Keskustan paikkamäärä nousi yhdestä kuuteen, mutta sen jälkeen HYY:n hallitusneuvottelussa vasemmisto katsoi, ettei keskustan tavoitteista tarvitse välittää. Keskusta teki sopimuksen Kokoomuksen ja sitoutumattomien kanssa (kuva).

 

   Seuraavassa alkuperäinen artikkeli, jossa ratkaisua perusteltiin Ylioppilaslehdessä syksyllä 1969. Siinä tulee esille keskustalaisten aatteellinen tilannekuva. Samalla vielä toivottiin vasemmalta nousevaa demokraattista vastavoimaa - vaikka toive ei sitten toteutunutkaan. Uusstalinistit etenivät ja sosialidemoraatit vastasivat siihen historiasta tutulla tavalla siirtymällä itsekin enemmän vasemmalle.

 

Lopulta keskusta menestyi demokraattisella poliittisella kentällä, mikä aloitti sen uuden nousun. Sosialidemokraattien liike vasemmalle jatkui kunnes Mauno Koivisto alkoi pelsataa tilannetta. Neuvostoliiton hiivuttua ja romahdettua erittäin suureksi kasvanut joukko uusstalinisteja veäytyi mediaan, kulttuuriin yliopistojen tiettyihin tiedekuntiin ja hallintoon, mistä sen sisällöllinen ja asenteellinen perintö on jatkuuu yhä. Kulttuurin alalla se on merkinnyt kansalaisten suomalais-kansallisen, sivistyshumanistisen ja kristillisen identiteetin hajoittamista alun perin odottaen, että tilalle tulee ihmisen marxilaisen "lajiolemuksen" mukainen identiteetti. Politiikassa se on merkinnyt mm. tilanteen mukaan keskustan mediatykitystä mm. "mustasta hevosesta", "jalasmökistä", "kännykkäisästä" tai "lautakasasta".

 

Tekstissä tulee esiin myös Ylioppilaslehden päätoimittajan paikan saaminen Keskustalle. Siihen valittiin Jyväskylästä Seppo Niemelä.

 

 

 

Artikkeli Ylioppilaslehdessä syksyllä 1969.

 

HYY, SYL ja tasavallan tilanne

 

Täsmälleen vuosi sitten Ylioppilaslehti julkaisi jutun "Vanhan valtaus ja tasavallan tilanne". Taas on tilanne päällä. Ja se on aatteellisilta perusteiltaan ja ilmiasultaan paljolti analoginen Vanhan valtaukseen.

 

 

Paljon on vuodessa tapahtunutkin, mutta lähinnä sellaista mikä vahvistaa vuoden takaista arviota . Kun 60-luku alkaa nyt olla muodollisestikin nurin, niin kysyttäköön ja vastattakoon nyt uudestaan: "Mitä miehiä ovat nämä 60-luvun miehet?

 

 

50-luvun lopulle saakka piti nuorten miesten vaatia ikkunoiden avaamista Eurooppaan, ja vasta sitten ne avautuivat. 60-luvun surkeaksi kohtaloksi tuli tuoda tänne se, mitä noin viidenkymmen eristäytymisvuoden aikana muualla oli saatu aikaan. Tämä uljas uusi ajattelu marssi tänne Sadankomitean sosiologien ja kaikkinaisten Aleniuksen ja Ilaskiven väliin mahtuvien talousnerojen saappaissa. Marssi jatkuisi vielä pitkään, elleivät oppi-isät mannermaalla ja anglosaksisessa maailmassa olisi joutumassa häpeään.

 

 

Ja häpeään oli kuusikymmentälukulainen kulttuuriradikalismi eli myöhästynyt kulttuuriliberalismi joutuva myös meillä. Tämän kuluneen vuoden aikana ovat mennen vuosikymmenen suuruudet ja pienuudet yrittäneet selvitä tilanteesta kykynsä ja vilpittömyytensä mukaan.

 

 

On niitä jotka ovat menettäneet uskonsa ja ottaneet uuden uskon - kuten Antti Eskola ja Rauno Setälä. On niitä jotka ovat menettäneet uskonsa mutta eivät ole ottaneet uutta - kuten Pertti Hemanus. On niitä jotka ovat pysyneet uskossa mutta tiedostavat tapahtuneen muutoksen – kuten Hannu Taanila ja Pentti Holappa . On niitä jotka uskovat yhä mutta ovat hermostuneen tiedostamattomia - kuten Maunu Harmo ja Sumun lehti (vt. päätoimittaja Sumun Ylioppilaslehti, huom. RV, 2014).

 

 

Ja minkä edessä kuusikymmentälukulaisuus vuosi sitten oli joutuva ja nyt on joutunut häpeään? Nuorimman sukupolven, ensin muualla sitten meillä. Mitä tämä nuorin sukupolvi pitää sisällään? Viimeisessä Parnassossa Juha Manninen tiivistää teemat sanoihin : holistinen, dialektinen, individualistinen, romanttinen . Tämä on hyvin tiivistetty ja kuuskymmentälukulaisuuden kritiikin lisäksi tämä on kritiikkiä sille yhteiskunnalle, jota kuuskymmentälukulaiset meille sosialidemokraattien johdolla rakentavat.

 

 

Kuuskymmentälukulaisuus nosti meillä SDP:tä. Kun SDP:n todelliset ääriviivat näin tulivat näkyviin, alkoi virta haarautua kahtaalle: keskelle ja vasemmalle.

 

 

Keskellä on muodostunut nuorkeskustalainen vihreä aalto. Vasemmalla virran tarkkaa juoksua ei pirukaan tarkkaan selvitä; todellinen - esim. Mannisen kuvailema uusvasemmisto on hajallaan missä sattuu. Tämän uusvasemmiston aiheuttamaa uutta yleistä joukkoliikettä vasemmalle sosialidemokraateista poispäin on käynyt ohjaamaan vanha SKDL:n opiskelijaliike.

 

 

Esimerkiksi Saksassa uusvasemmisto vieraantui sosialidemokraateista suoraan puolueiden ulkopuoliseen ulkoparlamentaariseen oppositioon. Meillä kansandemokraattinen opiskelijaliike ("taistolaiset", "uussatalinistit", RV 2014)) on onnistunut ohjaamaan itseensä SDP:stä vasemmalle vieraantunet. Tämä kehitys näkyi selvästi HYY:n vaaleissa. HYY:n ja SYL:n hallitusneuvotteluissa keskustalaisilla oli vastassaan kahteen suuntaan juurittuvia vasemmistolaisia. Oli radikaalin aatteellista kriisiä eläviä kuusikymmentälukulaisia maalaisliittohysteerikkoja; ja oli ihmisiä, jotka täysin rationaalisti laskien tiesivät, että jos tilanne vasemmistossa pysyy nykyisen suuntaisena (uusstalinistien vahvana etenemisenä, RV 2014), ja jos (keskustan, RV 2014) vihreä aalto saadaan työnnettyä sivuun tai öljyttyä mustaksi, jää vaihtoehdoksi vai heidän omansa.

 

 

Kuten sanottu, yleispiirteissä tapahtumat HYY:ssä kulkivat kuin Vanhan valtauksessa. Ensiksi kansanrintama oli yhtenäinen ja yhdessä.Hallitusneuvottelut sujuivat hyvin. Sitten keskustalaiset halusivat varmistaa, että muukin ääni kuuluu Ylioppilaslehdessä kuin vasemmiston.

 

       

Syyskesällä oli vasemmisto yrittänyt erottaa kepu-sympatioista syytetyn toimittajan. Samaan aikaan oli ilmoitettu, ettei Katsaukseen vasemmistosta kirjoiteta niin kauan kuin toimituksessa on keskustalaisia. Vasemmistolainen vt. päätoimittaja Sumu lopetti ensitöikseen lehdestään harmillisen (keskustalaisen, RV 2014) nimimerkin. Vasemmiston päätoimittajaehdokkaaksi oli nousemassa lehden pitkäaikainennen maatalouspoliittinen erikoistoimittaja Harmo.

 

 

Mutta kun keskustalaiset ehdottivat neuvotteluissa sanankäyttöturvaa, he joutuivat saman pyhän vihan kohteeksi kuin Vanhan valtauksen yhteydessä. Tiet erosivat.

 

 

Tiedän hyvin, että SKDL :n opiskelijoiden piirissä on muitakin kuin uusdogmaatikkoja. Toivon kovasti, että sosialidemokraattien piiriin syntyy kuuskymmenlukulaisuutta todella uudistavia ryhmiä. On välttämätöntä, että esimerkiksi edellä Mannisen kuvailema uusvasemmistolaisuus pääsee mahdollisimman pian vaikuttamaan.

 

 

Väitän jopa, että todella etsivien, luovien vasemmistovoimienkin kannalta Ylioppilaslehden päätoimittaja ratkaisu oli onnellinen. (Keskustalainen Seppo Niemelä tuli keskustan, kokoomuksen ja sitoutumattomien hallitussopimuksella Ylioppilaslehden päätoimittajaksi, RV 2014)

 

 

Sumun lehden tulkinta viime aikojen ylioppilaspoliittisista tapahtumista on siis täysin väärä. 70-luvun aatteelliset linjat eivät kulje vanhan oikeisto-vasemmisto jaon mukaan.

 

(Kuvan sopimuksen säilyttänyt ja antanut tähän käyttöön Asko M. Niskala. Sen voi suurentaa klikkaamalla.)

 

 

 Aikaisemmin puhuttiin kulttuuripoltiikasta, aatteellisesta kamppailusta ja propagandasta. Nykyään tarkoitetaan samaa asiaa puhuttaessa "identiteettipolitiikasta" jossa viestinnän ja kulttuurin keinoin hajoitetaan vastustajien identiteettejä ja vahvistetaan omia. Keskeisenä menetelmänä on korostaa oman identiteetin arvoa ja halventaa toisen arvoa ja identiteettiä tai todisetella sen perusteita vääräksi, jolloin toisen arvon alentaminen korottaa itseltä omanarvontunnetta eli kunniaa.

 

 

Ylen uutiset on suomalaisen identiteettipolitiikan mestari taustanaan sen 1960-1970 -lukujen "informatiivinen" ohjelmapolitiikka, jonka marxilais-brechtiläisestä "porvarillisesta tietoisuudesta" vieraannuttamisesta tuli sen ohjelmamuodon syvärakenne. Perusmalli on sijoittaa toimitukselle mieluisan uutisen lähelle sitä korostava vastakohta ja vastaavasti epämieluisan sen vähättely.

 

 

Kuten esimerkiksi uutislähetys, jossa oli pitkä uutinen pridepäivästä ja heti sen perään natsiviitteitä sisältävä uutisointi sota-ajan äideistä, jotka pitivät huolta lapsistaan. Tai tavallinen tapa unohtaa kansalliset merkkipäivät ja jos niitä ei voi välttää sijoittaa niiden yhteyteen jotakin vastapainoa. Tai vaikkapa vaalitulosten uutisoinnin yhteydessä puhua rutiininomaisesti joistakin puolueista edistyksellisinä ja jostakin agraaripuolueena. Suotakoon anteeksi näin tarkka analyysi, mutta sen takana on kuusi vuotta paljon vieläkin tarkempaa Ylen apulaisjohtajana vuosina 1985-1991 (TÄSSÄ).

 

 

Identiteettipolitiikan tunnetuin tuore analyysi on Francis Fukuyaman kirja "Identiteetti, arvostuksen vaatimus ja kaunan politiikka".

 

 

Seuraava alkuperäinen artikkeli kuvaa identiteettipoliittista tilannetta 50 vuotta sitten, jolloin positivistisen ja marxilaisen identiteettipolitiikan voittokulku Suomessa oli vasta alullaan. Sen jatkossa kehittyneen hegemonian ydin on tehdä fysiikasta metafysiikkaa eli kieltää ero ihmisen, elollisen luonnon ja fyysiikan välillä.

 

 

Marxilaisuus antoi ihmiselle kuitenkin vielä "työläisen" sosialismiin suuntautuvan "lajiolemuksen" (Gattungswesen) identiteetin. Sen ajauduttua kriisiin positivistis-marxilaisesta hegemoniasta on jäänyt jäljelle vain fysiikan muuttuminen metafysiikaksi, jossa luonto kuten eläimet ihmistetään (antropomorfismi) ja ihmiset eläimellistyvät (regressio).

 

 

 Tämän artikkelin kirjoittamisen aikoihin alkaneessa keskustelussa yksi ensimmäisiä alkiolainen uusvasemmiston haastajan puheenvuoroja oli seuraava 1968 Katsauksessa esitetty analyysi silloisesta aatteellisesta tilanteesta. Otsikolla "New left is old wing" - otsikon taustana se, että opiskelijavasemmistossa puhuttiin juuri tuolloin "uusvasemmistolaisuudesta". Tuohon aikaan nuori oikeisto oli jäänyt juoksuhautoihin.

 

 

Näin tästä Peter Winchin analyyttiseen hermeneutiikkaan perustuneesta artikkelista tuli samalla nykytermein yksi ensimmäisistä maamme identiteettipoliittisista kirjoituksista. Se analysoi, miten kieltä ja kulttuuria muokkaamalla muokataan ihmisen identiteettiä ja samalla myös poliittista suuntautumista. Lähtökohtana on, että ihmiselle maailma on sitä mitä hänen käsitteensä siitä ovat ja vastaavasti hän on itsekin itselleen - eli hänen identiteettinsä on - hänen käsitteidensä mukainen.

 

 

 Näin ihmisen itsestään käyttämän kielen ja sen käsitteiden ja kulttuurin hajoittaminen on hänen identiteettinsä hajoittamista ja yritystä muuttaa se toiseksi. Tämän mukaisesti Ylen informatiivisen ohjelmapolitiikka pyrki hajoittamaan mm. kansallista, sivistyshumanistista ja kristillistä kieltä olettaen, että sen tilalle tulee ihmisen "lajiolemuksen" mukainen identiteetti, vaikka käytännössä seurauksena on ollut ja on ihmisen henkinen taantuminen ja villiytyminen.

 

 

Tämän päivän kannalta se tarkoittaa, että erilaisten vähemmistöjen voimakkaassa identiteettipolitiittisessa viestinnässä tavallisten ihmisten enemmisölle on virhe jäädä tuleen makaamaan ilman oman identiteetin ja sen perustana olevan kulttuurin elävää puolustamista ja luovaa läsnäoloa. Demokraattiseen ihmisyyteen kuuluu tietenkin, että jokainen vähemmistö voi muodostaa identiteettiään, mutta se ei tarkoita että enemmistön identiteetti tai sen sivistyshistoriallisena pohjana oleva kulttuuri olisivat laittomia - kuten mm. 1970 -luvun jälkeen oikeustieteissä ja -hallinnossa yhä enemmän vallalle päässeet post-marxilaiset suuntaukset sanovat.

 

 

Nykyaikaisen demokraattisen ihmisyyden eli ihmisen, miehen, naisen, perheen tai kansan identiteetti on pitkän sivistyshistorian tulos. Jos sen alentaminen tai hajoittaminen toteutuu ilman tuon sivistyshistorian luomaa kulttuuria eli identiteetin aineksia, seurauksena on ihmisyyden taantuminen eli barbarisoituminen.

 

 

 

 

 

Katsaus 2/1968

 

Risto Volanen

 

NEW LEFT IS OLD WING

 

(UUSI VASEMMISTO ON VANHAA SIIPEÄ)

 

 

 

Tasavallan perinnäiset perinteet muistuttavat toisiaan.

 

 

Otetaan esimerkiksi marxilainen. Marxin keskeinen teesi oli, että ihminen on vieraantunut "todesta olemuksestaan" eli lajiolemuksesta. Vieraantumisen syyn hän näkee taloudellisissa olosuhteissa; muutos voi tapahtua kumoamalla nämä olosuhteet. Kumous merkitsee siirtymistä ihmisen lajille ominaiseen tai luonnolliseen elämänmuotoon.

 

 

Karkeahkosti luonnostaen voidaan sanoa, että tämä kaava on sosiaalinen muunnos siitä, mitä kristityt ymmärtävät kuviolla "lankeemus" - "synnissä eläminen" - "uudestisyntyminen ''. Niinpä esimerkiksi rakkauden käskyä ei voida pitää sosiologisessa mielessä normina vaan ohjeena siitä, mikä on ihmisen "olemuksen" mukaista tai "itsensä toteuttamista" eli vapautta.

 

 

Snellmanilaisessa muodossa ei kansallisuusaatteessa liene paljoa pohdintaa lankeemuksesta, mutta "luonnolliseen yhteisöelämään" kehittyminen on aatehistorialliselta juureltaan tunne tusti hyvin lähellä marxilaista. Tietojeni puitteissa voin vain aavistella Snellmanin ajattelun suunnalla olevan kehiteltävissä sellaisia yhteiselämän ihanteita, että niiden pohjalta voisi rakentaa yhdyskuntarakenteeltaan jäsentynyttä maailmaa….

 

 

Tällä hetkellä näyttävät "kolmen suuren" puolueen systeemit kuitenkin olevan pahasti sekaisin. Hankaluudet juontavat aikaan, jolloin Galilei pudotteli pallojaan Pisan tornista, ehkä kauemmaksikin. Varsinaiset vaikeudet alkoivat, kun keksittiin soveltaa luonnontieteellistä metodia myös ihmisiin ja ihmisryhmiin.

 

 

Tieteellisteknisen elämänmuodon murskaava voitto näyttää tapahtuvan kolmessa vaiheessa.

 

 

Ensiksi ovat aate ja tiede rinnakkain. Sanotaan, että aate muodostaa yhteisön ja yksilöiden arvot ja tavoitteet; tiede selvittää tosiasiat ja mahdollisuudet sekä tarjoaa välineet, joilla arvokkaat tavoitteet voidaan toteuttaa. Tämä on kuitenkin hämäystä, sillä kun mahdollisuudet selvitetään ja toteutetaan tieteellisten käsitteiden avulla, maailma muovautuu nimenomaan näiden käsitteiden mukaiseksi, ja aatteen käsitteiden ote todellisuuteen löystyy.

 

 

Ero aatteen määrittämän arvokkaan ja todellisuutta muovaavien prinsiippien välillä alkaa kasvaa. Alkuvaiheessa tästä aatteen ja tosiasioiden erosta (valittaen tai innostuneesti) huomauttavat ovat yksinäisiä herjaajia. Käytössä muodostuu yhteiskuntaan on kaksi kieltä: tieteen, teollisuuden, kaupan ja sittemmin politiikankin korkeat päätöksentekijät optimoivat maailmaa omilla käsitteillään; jokamies ymmärtää oman ahdistuksensa vanhojen oppien, sosialismin, kristinuskon tai isänmaallisuuden avulla.

 

 

Tilanne muodostuu kriitilliseksi, kun jokamiehen arkitietoisuuteenkin alkaa tunkeutua objektiivisesti havaittua ja tieteellisesti testattua käsitemateriaalia. Nyt jokamiehen todellisuus alkaa näyttäytyä aivan uudessa valossa. Aatteen kielen ylläpitäminen jää yhä enemmän aatteesta suoranaisesti elantonsa saavien tehtäväksi. Tässä vaiheessa tulee taas joku, joka heille kertoo, miltä maailma uusien tieteellisperäisten käsitteiden avulla näyttää. Hän saa kannatusta, ja syntyy kulttuuritaistelu.

 

 

Viimeistään oman lehden loukkaantuneesta pääkirjoituksesta huomataan vanhojen perinteiden kannattajien piirissä, että jotain on tekeillä. Kussakin sosialistien, kristittyjen ja isänmaallisten leirissä tapahtuu jako kahteen. Leirien dogmaatikot ahdistuvat pelkoonsa, että luopuminen oikeasta opista on kaiken pahan alku. Toisaalla ilmestyy kuvaan leirien nuorukaisia, jotka todistavat, "ettemme ole pysyneet yhteiskunnan kehityksen mukana ".

 

 

Tämä on vähintään mielenkiintoinen väite, kun muistetaan, että näiden "kehityksestä jälkeen jääneiden" perinteiden alkuperäisenä tehtävänä oli ni menomaan suunnata - arvojensa mukaisesti - tätä kehitystä. Näin myönnetään oikeaksi näkemys, että fyysistä ja sosiaalista todellisuutta jo kauan ennen kulttuuritaistelun alkua muovasivat vanhoille perinteille vieraat eli uudet tieteellisperäiset käsitteet.

 

 

Kolmannen vaiheen alkaessa tilanne on siis se, että maallistuminen on kiemurtanut perinteiden sisäänkin, ja niissä syntyy ankara mittely. Konservatiivit kuolevat alta pois ja voittavan nuoren puolen ideologit työskentelevät kuumeisesti löytääkseen kielen, "jota aikamme ihminen ymmärtää".

 

 

Tämä kielihän on -kuten edellä havaittiin -materialistinen sekä syvällisessä että arkipäiväisessä mielessä; näin tulee sosialistista sosiaalipoliitikko, kansallisuusaate kuoriutuu kansallispankiksi, pastorit ryhtyvät perheneuvojiksi tai pelaamaan jääkiekkoa poliisien kanssa.

 

 

Tilanne ei kuitenkaan laimene tähän, sillä aina löytyy niitä, jotka haluavat nopeuttaa kehitystä eli osallistua aktiivisesti maailman parantamiseen. Parantaminen on toimintaa ja toiminta edellyttää tavoitteita. Millä käsitteillä nämä tavoitteet asetetaan?

 

 

Yleisesti ottaen, rehellisimmälläkään etsijällä ei tässä vaiheessa ole käytössään muita käsitteitä kuin niitä, jotka on saatu kuvaamalla suppeasta näkökulmasta samaa "vääristynyttä todellisuutta", jota a a t e alunperin lähti suoristamaan. Uusin käsittein asetetut tavoitteet saavat pyhyyden leiman, ja näin tulee tieteellisestä metodista poliittinen aate.

 

 

Vuosikymmenien ironisimpana esimerkkinä ylläkuvatusta prosessista viitattakoon vasemmiston piirissä tapahtuneeseen kehitykseen. Eri luokkien välinen ristiriita oli Marxille keskeinen esimerkki yhteiselämän vääristyneisyydestä. Kumoamalla tämän ristiriidan ihmiset pääsevät alkuperäiseen "lajille ominaiseen '' ihanneyhteisöön, jossa ihmisen "itsensä toteuttaminen " olisi toimintaa yhteisön hyväksi: "Toinen ihminen ei ole vapauteni este vaan sen toteutuma".

 

 

Sosialismin sekularisaatioon vaikutti ilmeisesti jo alun perin pitäytyminen materialismiin: jos yritämme materialistisin käsittein selittää, mitä yhteisön hyväksi toimiminen on, kierrymme väistämättä tuotannon nostamiseen, ja sosialismin menestymisen mittapuuksi tulee tuotannon kasvu. Mitään laukeamista vapauteen ei tämän mukaan voisi Marxin ajatteluun pitäydyttäessä tapahtua edes periaatteessa.

 

 

Jatkuvan vallankumouksen teoria onkin "sosialistisissa maissa" sekä paradoksaalinen että ymmärrettävä; mutta jos "new left" eli uusi vasemmisto sosiologisesti perustellen tekee luokkien ikuisesta ristiriidasta sosialismin johtoaatteen, ajaudutaan sekä teoriassa että käytännössä juuri päinvastaiseen suuntaan, kuin mitä Marx tarkoitti.

 

 

On onnellista, että Suomessa ollaan jäljessä aatehistoriallisessa kehityksessä, sillä tähän väärään suuntaan pyrkivistä vasta muutamat ovat päässeet kunnolla matkaan. Heidätkin on kutsuttava takaisin katsomaan parempaa tietä.