Puheita, kirjoituksia, muistumia (dokumentteja)

Talvi 1969: Uusalkiolaista lähikamppailua vasemmiston ka...

Professori Henrik Meinanderin monin tavoin erinomainen esitelmä Johannes Virolaisen syntymän 100 –vuotisseminaarissa kertoi myös, miten huonosti Suomessa tunnetaan oman maan aatteellista lähihistoriaa. Se antaa lisäperusteita sodanjälkeisen aate- ja poliittisen historian tutkimiseen, mikä taas perustelee murrosvaiheiden alkuperäisten dokumenttien kokoamista. Siitä seuraava esimerkki.

 

Marraskuun 1968 Vanhan valtauksen jälkeen, tammikuuhun 1969 mennessä opiskelijaliikkeiden aatteelliset rintamat olivat muuttuneet nopeasti ja dramaattisesti. Vuoden takainen empiirisiin yhteiskuntatieteisiin nojannut ”positivistis-teknokraattinen” sosialidemokraattinen edistyksellisyys oli jäämässä nousevan keskustalaisuuden ja opiskelijamarxilaisuuden jaloihin. Seuraava uusalkiolainen artikkeli ilmestyi keskellä tuiminta kamppailua kohti syksyn 1969 ylioppilaskunnan edustajiston vaaleja, joissa Keskustan paikkamäärää nousi yhdestä kuuteen. Sama kehitys toteutui koko maassa.

 

 

 

 

Ylioppilaslehti, tammikuu 1969

Vasemmiston skitsofrenia ja keskustan nousu

 

Maanosan aatteellinen  kehitys  on  tehnyt  melkoisen  kepposen  tasavallan   vasemmistolle:  60-luvun  alun  vasemmistoradikalismin   huomataan  nyt  perustuneen  ajatteluun, jonka  jyrkkä  kritiikki on miltei ainoa yhdistävä  tekijä  niille,  joita  on nostettu  nuorison  liikehdinnän  profeetoiksi.  Tätä solmua olen selvitellyt  monen  kertaan  monessa  paikassa. Yhtään vastausta ei ole tullut veljiltä vasemmalla.

 

 

Ymmärrän hyvin esimerkiksi nuorten demarien pulman: asevelisosialisteja ei vielä ole taltutettu, ja nyt havaitaan nuorimmankin polven piirissä ainakin kolme syvästi ristiriitaista suuntausta. Vaikenemalla on uskoteltava itselle ja muille aatteen yhtenäisyyttä.  Mutta miten käy, jos puolueen oikeisto - sinänsä toivottavasti - selätetään. Koivisto ja Linnamo ja kaikki 60-luvun alun radikalismille uskollisina pysyvät saavat lopullisesti maksimoida tasavaltaa mielensä mukaan eli keskittää valtaa, väestöä ja kulutusta koko puolueen voimalla.

 

 

Vallankumoususkoon palanneilla on yhä suurempi syy ilmavaivoihinsa. Harvat ihmisyysaatetta lähellä olevat joko tinkivät yhä enemmän periaatteistaan tai tuntevat puolueen yhä vieraammaksi: ennemmin tai myöhemmin on esimerkiksi Tuomiojan selvennettävä kantansa.

 

 

Ei ole syytä epäillä vasemmistolaisen hyvää tahtoa. Mutta on kyseenalaista riittääkö politiikassa henkilökohtainen hyvyys, jos hyvää tarkoittavan toiminnan tuloksena on yhä enemmän ihmistä ja yhteiselämää ruhjova yhteiskunta. Toisen katsomuksen - positivistisen yhteiskuntatiedon - avulla tehdään systeemi ihmiselle vaikeaksi ja saman lipun alla toisen katsomuksen - jonkin marxtulkinnan - avulla voivotetaan systeemin heikkoutta. Toisin sanoen toisen katsomuksen avulla tehdään varsinaiset poliittiset päätökset ja toisen katsomuksen avulla hankitaan päätöksistä kärsivien kannatus.

 

 

"Kritiska studier" -vihkon  numerossa 3/ -68 Joachim Israel luonnehtii kahden vastakkaisen katsomuksen pohjalta toimimisen yksilötasolla skitsofreniaksi. Israelia mukaillen voitaneen kuvaa soveltaa myös ryhmätasolle.

 

 

Muuta hankaluutta

 

Suomalaisen yhteiskunnan oikuttelu ei kuitenkaan rajoitu vain aatteelliseen kehitykseen. Myös väestörakenteen muutos on aiheuttanut ja tulee aiheuttamaan vasemmistolle pettymyksen. Suomi ei ole ollut eikä tule koskaan olemaan varsinainen teollisuusmaa.

 

 

Kun teollistuminen meillä alkoi, sen vaikutus politiikkaan ja kulttuuriin oli keskeisesti päinvastainen kuin tyypillisissä teollisuusmaissa. Tämä johtui siitä, että ensimmäinen suurteollisuutemme oli puunjalostusta: muutamat pitkälle automatisoidut tehtaat nimenomaan tukivat ja voimistivat maaseutua esimerkiksi puunhinnan muodossa. Eikä tässä kyllin.

 

 

Muun teollistumisen päästyä todella vauhtiin, tekniikka on edennyt niin pitkälle, että teollisten työpaikkojen lukumäärä ei enää juuri lisäänny, vaan maatalouden pienenevä osuus siirtyy suoraan palveluelinkeinoihin. Samaan aikaan myös teollisuustyöväestö keskiluokkaistuu. Maatalousyhteiskunnasta tulee suoraan keskiluokkainen palvelusyhteiskunta. Sivutuotteina näyttää syntyvän - Linnamon armosta - kaksi uutta köyhäläisten luokkaa: ne jotka jäävät kehitysalueelle ja ne jotka muuttavat sieltä pois.

 

 

Jos halutaan, voidaan sanoa, että edellä olevan hahmotuksen metodi on radikaalisti revisioitua marxismia (niin radikaalisti ettei se ole marxismia). On luontevaa päätellä, että se taloudellinen toiminta, johon yksilö osallistuu, vaikuttaa osaltaan yksilön tietoisuuteen. Mutta suorastaan käsittämättömästä valaistuksen puutteesta on kysymys jos ei nähdä, että talous ja näin ollen tietoisuus ovat nyt erilaiset kuin mitä Marx ennusti.

 

 

Keskustan  asema

 

Maalaisliiton synty oli osa yleiseurooppalaista populistista liikettä, joka taas puolestaan oli ruraalinen rinnakkaisilmiö urbaanille anarkismille. Teesinä oli, ettei alkanut teollisen yhteiskunnan muoto palvele ihmistä ja yhteiselämää; kuten anarkismi myös populismi näki jo lähes sata vuotta sitten marxismin käytännölliset seuraukset.

 

 

Populistisen "kolmannen vaihtoehdon'' aatteellinen pohja oli - osaksi Tolstoihin viittaava - ihmisyysaate. Venäläinen narodniki -liike murtui ja muuntui vallankumoukseen. Muiden slaavilaisten maiden populistit rutistuivat viime sodassa rintamien väliin. Vain pohjoismaissa eurooppalainen populismi säilyi elävänä. Suomessa sille antoi lisää voimaa edellä kuvaillun teollisen kehityksen korostuminen.

 

 

Kun nuoret miehet ryhtyivät 50- luvun lopulla hajottamaan kansallisuusaatteen varaan jäykistynyttä umpiotamme, tällä toiminnalla oli tunnetusti läheinen poliittinen yhteys keskustaan; elettiin tyyrien, siikaloiden, louneloiden, skyttienaikaa. Tällöin positivistinen sosiologia ja taloustiede olivat oiva väline monien ikuisiksi tarkoitettujen vuorenvarmuuksien läpivalaisuun.

 

 

Mutta kritiikin kritiikkiä kaipaavat välineet muuttuivat pian uskonasioiksi: ruvettiin dogmaattisesti vannomaan, että läpivalaisulla saatu luurankokuva ihmisestä ja yhteiselämästä olisi ainoa tosi ja sallittava. Tämä tapahtui siis meille 60-luvun alkupuolella. Esimerkiksi Saksassa käytiin Metodensreit vuosina 1890-1920.

 

 

Edellä viitattiin keskustapuolueen aatteelliseen taustaan: muutos maalaisliitosta keskustapuolueeksi oli ihmisyysaatteen soveltamista nykyiseen yhteiskunnalliseen tilanteeseen.  Myös tasavallan liberaalien aatteellinen pohja on sellainen, ettei 60-luvun alun uudella dogmatiikalla ollut mahdollisuutta saada jalansijaa keskustassa. Sen sijaan vasemmistossa oli pohja valmiina; eräs SKP -läinen marxtulkinta tosin aiheuttaa jatkuvasti hankaluuksia. Uusi dogmatiikka samaistui vasemmistoon.

 

 

Koska dogmatiikka oli uusi, se samaistui myös edistykseen. Näin edistys samaistui vasemmistoon. Ja nyt tämä meikäläinen toissavuoden edistyksellinen ajattelu on joutunut globaalisti nuoren kritiikin kohteeksi. Pelkkä vaikeneminen ei tällä kertaa riitä selvittämään asiaa. Melkein koomisia piirteitä on tullut kuvaan, kun vasemmistoveljet toisaalta kieltäytyvät tunnustamasta - ehkä itsel leenkin - tilannettaan, mutta toisaalta ovat punaisia mustasukkaisuudesta kun muut nyt ottavat ja vievät heiltä sen tunnetun edistyksen lipun.

 

 

Meidän pointti

 

Ja paljon ennen uuden dogmatiikan läpilyöntiä Suomessa kritiikki oli kuitenkin jo alkanut sosiaalifilosodian piirissä. Suurin piirtein meikäläisen läpilyönnin aikoihin näyttävät uuden dogmatiikan käytännölliset seuraukset käyneen pisimmälle ehtineissä maissa todella tuntuviksi.

 

 

Näyttää siltä, että mannermaalla suora toiminta alkoi ennen kuin työ filosofian osastoissa oli saatu käytännöllisen toimintaohjeen asteelle. Mutta kun liikkeelle oli lähdetty, profeetoiksi kelpasivat ilmeisesti kaikki ne, jotka olivat harjoittaneet siedettävän korkeatasoista positivistisen yhteiskuntatiedon ja siitä seuraavan yhteiskunnan kritiikkiä. Mutta koska melkein kaikki olemassa olevat puolueet ovat itse olleet tekemässä systeemistä vaikeaa, kritiikkiei saanut niissä kannatusta. Oppositiosta tuli ulkoparlamentaarinen.

 

 

Suomessa on positivistisen yhteiskuntatiedon kritiikki ollut pitkään kansainvälistä huippua. Ja tässä on pointti: koska meillä edellämainituista historiallisista syistä on olemassa valmiina, antipositivistinen, sekä kapitalistiseen että sosialistiseen yhteiskuntaan kriitillisesti suhtautuva keskusta-liberaali suuntaus, on ymmärrettävää, että positivismin kritiikki ja sosiaalifilosofian uusi aalto löysi meillä tukijakseen valmiin poliittisen liikkeen.

 

 

Tähän on joillakuilla tapana vastata kysymällä, missä se näkyy, ja sulkemalla sitten korvansa. Ajankohtainen esimerkki on koulun ja korkeakoulun uudistaminen. Huvittavaa on ollut nähdä hätä ja harmi vasemmalla ja oikealla, kun koulu ja korkeakoulu sekä koululaisten ja opiskelijoiden asema uudistuvat kepulaisen ministerin  johdolla enemmän kuin edeltäneen vuosisadan aikana. Tyyliltään ja logiikaltaan Holapan ja Sumun Virolaiseen kohdistamien hyökkäysten vaatimattomaan sarjaan on luettava sekin toiminta, jolla HYY:n hallitusta on yritetty viime aikoina tehdä hysteeriseksi.

 

 

Muuta

 

Kuten tunnettua, osa nuorison liikehdinnästä luonnehditaan usein "uudeksi vasemmistoksi". Vähäinenkin tämän käsitteen raapu tus tekee selväksi, että tähänkin osakäsitteeseen sisältyy monia erilaisia virtauksia. Radikaalina revisionistina (niin radikaalina, etten ole marxilainen) on kantani, että kunnon puhdistuslaitoksen avulla näistä monenlaatuisista virtauksista voi suodattaa juomakelpoistakin ainesta. Ovathan nämä suuntaukset usein leimallisimmin ja joskus ainoastaan urautuneen oikeiston kritiikkiä.

 

Risto Volanen