Puheita, kirjoituksia, muistumia (dokumentteja)

 

Ellivuori 1973: "Me keskustanuoret olemme sitä mieltä, että meidän puolueemme on viime vuosina ottanut liikaa taka-askeleita sosialidemokraattien maaseutua ja kehitysalueita tyhjentävän ja ruuhka-alueita ruuhkauttavan politiikan edessä."

 

 

 

 

Keväästä 1968 alkanut Keskustanuorten aatteellinen ohjelmatyö huipentui kesän 1973 "Vihreämpään yhteiskuntaan" -ohjelmajulistukseen, joka oli ensimmäinen suomalainen poliittinen vihreä ohjelma. Seuraavassa sitä valmistelleen päätapahtuman ja itse Ellivuoren liittokokouksen avauspuheenvuorot.

 

NKL:n puheenjohtajan avauspuheenvuorot Kuopiossa 28.4.1973 ja Ellivuorella 9.6.1973,

 

 

Kuopio 28.4.1973

NUOREN KESKUSTAN LIITON PUHEENJOHTAJA RISTO VOLANEN "VIHREAMPÄÄN YHTEISKUNTAAN " - KONFERENSSIN AVAUS

 

Olemme aloittamassa "Vihreämpään Yhteiskuntaan"-konferenssia. Tämä konferenssi tulee olemaan tärkeä vaihe keskustalaisen liikkeen uudessa nousussa.

 

 

Meidän puolueemme perustettiin aikakautena, jolloin tämän nykyisen tieteellis-teknis-teollisen yhteiskunnan hyvät ja huonot puolet alkoivat tulla näkyviin. Meidän nuoren sukupolvemme elinaikana tämän tieteellis-teknis-teollisen yhteiskunnan huonot puolet tulevat kärjistymään tilanteeksi, jota tässä konferenssissa nimitämme elinympäristön , yhteiselämän ja talouden kriisiksi.

 

 

Meidän puolueemme perustajat näkivät selvästi yhteiskunnan nykyisen kehityssuunnan vaarat ja he halusivat muuttaa suuntaa. Väärän kehityssuunnan olennaisen syynkin Santeri Alkio näki selvästi: Ihmisellä on sekä leivän että ihmisyyden nälkä, mutta kapitalismi ja sosialidemokratia ovat sokeita ihmisen henkisille ja sosiaalisille tarpeille ja samalla toteuttavat aineellista tasa-arvoisuutta vain teoriassa ja sanoissa.

 

 

Tähän konferenssiin johtaa siis selvästi väylä yhteiskunnallisen liikkeemme alkulähteiltä. Ihmisyyden, tasa-arvoisuuden, kansanvallan ja desentralisaation - sanalla sano en vihreämmän yhteiskunnan - vanhat maalaisliittolaiset uskoivat toteutuvan maaseudun heräämisen kautta. Maaseudun heräämisestä he katsoivat seuraavan koko yhteiskunnan uudistumisen. He edustivat uutta tietoisuutta. Paljon he saivatkin aikaan, mutta peruspyrkimyksessään he eivät onnistuneet.

 

 

Päinvastoin - valtaa, väestöä ja elintasoa keskittävät materialistiset ideologiat ovat teollistuneissa maissa viime kädessä sanelleet muutoksen perussuunnan. Niinpä maaseutu ja kehitys­ alueet käyvät nyt puolustustaistelua - paikoin jopa kamppailua elämästä ja kuolemasta.

 

 

Nyt olemme sitten tulleet tilanteeseen, jolloin meillä on toisaalla hakattu maaseutu ja toisaalla massoitettu kaupunki. Olemme tilanteessa, jossa ihmisellä, ihmissuhteilla ja luonnonympäristöllämme on harvenevalla maaseudulla ja ruuhka-saastaisessa kaupungissa edessään kriisinomaisia näkymiä. Vajaassa kymmenessä vuodessa nämä näkymät ovat iskeytyneet uudelleen ihmisten ja erityisesti nuorison tietoisuuteen.

 

 

Ensimmäinen reaktio olivat 1960-luvun lopun hämmennys ja nuorisolevottomuudet. Toisessa vaiheessa uudesta tiedosta rupesi työn ja tutkimuksen kautta syntymään uutta tietoisuutta. Pitkään kehittyneistä ja nopeasti tiedostetuista nykyihmisen todellisista ongelmista on syntynyt nopeasti laaja filosofinen ja tieteellinen kirjallisuus. Kirjallisuus, josta tulemme tässäkin konferenssissa saamaan välähdyksiä. Tämä uusi tietoisuus ei ole vielä loppuun saakka täsmennettyä, se on hyvässä luomisvaiheessa - se on siinä vaiheessa kuin se tässä konferenssissa ilmenee.

 

 

Keskustalaisessa nuorisoliikkeessä tajuttiin varhain 1960 -luvulla yhteys puolueemme alkiolaisen perinteen ja uusimman yhteiskunta- ja ihmistiedon välillä. "Vihreä aalto" oli tunnuksenme siirtyessämme tälle uudelle vuosikymmenelle. Vauhti ei ollut aluksi kova, mutta eteenpäin mentiin. Vuoden 1970 vaalitappio painoi meidät hiljaisemmaksi, mutta se painoi meidät myös työhön.

 

 

Perinteellinen yhteiskunnan nykyisen kehityssuunnan keskustalainen kritiikki suuntasi maaseudulta ja kehitysalueelta suurkaupunkiin ja ruuhka-alueelle. Viime vuosikymmenen uusi piirre on se, että suurkaupunkiyhteisöjen sisältä ja tieteellis-teknis­teollista kehitystä toteuttavien kärkiryhmien omasta piiristä on noussut ajatuksia ja uutta tietoisuutta, jonka syvimmät oivallukset ihmisen olemuksesta ja tarpeista yhtyvät liikkeemme aatteelliseen perinteeseen.

 

 

Aivan viime vuosina suomalaisessa kulttuurissa on noussut kaksi olennaista virtausta. Edellä jo mainitsin uuden ihmiskeskeisen tietoisuuden syntymistä ja leviämistä tieteen ja taiteen tutkimuksen kärkiryhmissä; tämä on saanut ilmauksensa esimerkiksi Edistyksellisen Tiedeliiton perustamisen tai Markku Lahtelan aivan uusimpana tuotantona. Toinen tärkeä suunta on kansakulttuurin ja maakuntien taiteen uusi nousu. Kaustisten musiikkijuhla, Mikko Niskasen koulukunta elokuvan alalla tai Suomen maakuntakirjailijoiden liiton syntyminen eivät ole mitään sattumanvaraisia, irrallisia ilmiöitä vaan osa suomalaisen kulttuurin ja yhteiskunnan alkavaa uutta vaihetta.

 

 

Meidän keskustalaisten liikkeemme tehtävä on koota nämä virtaukset yhteen. Tämä vuosikymmen on - sittenkin - Vihreän aallon vuosikymmen. Me teemme tästä yhteiskunnasta Vihreämmän yhteiskunnan ihmiselle paremman elää ja asua.

 

 

-------------------------------------------------------

 

 

Nuoren Keskustan Liiton puheenjohtaja Risto Volanen Ellivuorella 9.6.1973, NKL:n liittokokouksen ja suvijuhlien avaus.

 

Arvoisat liittokokousedustajat, hyvät ystävät,

 

Tämä liittokokous on kutsuttu koolle käsittelemään valtuuskunnan ehdotusta "Vihreämpään yhteiskuntaan" -ohjelmajulistukseksi. Tämä ohjelmajulistus on tärkeä osa Nuoren Keskustan Liiton aatteellista kehitystä. Tämän kehityksen nykyinen vaihe alkoi 1960-luvun lopun suuren nuorisoliikehdinnän aikoihin. Tuolloin nuoriso kaikkialla maailmassa tiedosti nykyaikaisen tieteellis-teollisen yhteiskunnan väärän kehityssuunnan. Suomessa keskustalainen nuoriso löysi jälleen aatteellisen perinteensä ja havaitsi alkiolaisuuden ajankohtaisen voiman. NKL:n aatteellinen kehitys onkin viime vuosina ollut alkiolaisen perusnäkemyksen luovaa soveltamista tämän päivän ongelmien ratkaisemiseen. Edellinen suuri askel tässä kehityksessä oli Punkaharjun ohjelman hyväksyminen kaksi vuotta sitten 1971.

 

 

Punkaharjun ohjelma on jatkuvasti periaateosalta an korkeatasoinen ja käytännön osaltaan ajankohtainen. Nyt käsittelynsä saava ohjelmajulistus ei korvaakaan Punkaharjun ohjelmaa. "Vihreämpään yhteiskuntaan" -ohjelmajulistus syventää ja laajentaa aatteellista tietoisuuttamme ja luo perustan tuleville erityisohjelmille. Jo tässä yhteydessä esitän kiitokset niille kahdellesadalle osastolle, joiden kenttäkäsittelyssä antamien lausuntojen pohjalta ehdotus viimeisteltiin.

 

 

"Vihreämpään yhteiskuntaan"-ohjelmajulistus siirtää keskustalaisen nuorisoliikkeen aloitteentekijän asemaan maamme nuorison aatteellisessa keskustelussa. Tällaista asemaa vahvistaa vielä sekin, että olemme Suomessa ainoa aatteellisesti yhtenäinen suuri poliittinen nuorisojärjestö. Tämän seikan merkitystä ei voi yliarvioida. Aatteellinen yhtenäisyys lisää ratkaisevasti iskuvoimaamme niin Suomen nuorisopolitiikassa kuin puolueemme sisäisissä kysymyksissä. Aatteellisen yhtenäisyytemme vahvistaminen ja syventäminen olkoon seuraavan toimintakauden keskeinen tavoite.

 

 

Me näemme yhteiskuntamme kehittyvän väärään suuntaan, ja me haluamme muuttaa suuntaa. Me haluamme estää uhkaavan ihmissuhteiden ja elinympäristön kriisin. Me haluamme elinvoimaisen maaseudun ja kehitysalueen sekä ruuhkattoman ja saasteettoman kaupungin. Me olemme yhteiskunnallinen uudistusliike, joka toteuttaa Suomessa ihmisyyttä, tasa-arvoisuutta, kansanvaltaa ja desentralisaatiota. Me luomme vihreämpää yhteiskuntaa, joka tyydyttää ihmisen aineelliset, henkiset ja sosiaaliset tarpeet. Tämä on tahtomme, nämä ovat ihanteemme, vaikka tämän päivän tilanne onkin synkkä - tai ainakin harmaa.

 

 

Juuri näinä kuukausina on Suomessa menossa taloudellinen nousu­ kausi. Tästä seuraa, että avoimia työpaikkoja on maassamme enemmän kuin koskaan aikaisemmin, noin 27 000. Samaan aikaan meillä on työttömiä noin 47 000. Yleiskuva on se, että avoimet työpaikat ovat Helsingissä ja suurimmissa kasvukeskuksissa. Ja työttömät työnhakijat ovat kehitysalueilla ja maaseudulla.

 

 

Tänä keväänä, tänä kesänä, tänä syksynä tuhannet muuttavat työnhakuun, pois kotiseudultaan . Samaan aikaan kun me julistamme alueellisesti hajakeskitettyä yhteiskuntaa, suomalainen maaseutu ja kehitysalue tyhjenee suurin piirtein sillä vauhdilla kuin kasvukeskuksiin saadaan yösijoja ja Ruotsi jaksaa imeä.

 

 

Me keskustanuoret olemme sitä mieltä, että meidän puolueemme on viime vuosina ottanut liikaa taka-askeleita sosialidemokraattien maaseutua ja kehitysalueita tyhjentävän ja ruuhka-alueita ruuhkauttavan politiikan edessä. Keskustapuolueen voimaa on käytettävä nykyistä tehokkaammin, suunnitelmallisemmin ja tuloksellisemmin. Vastuu tästä kuuluu meille kaikille keskustalaisille. Meidän suuri tehtävämme on lisätä yhtenäisyyttä, yhteistyötä ja työnjakoa omassa järjestössämme ja myös meitä lähellä olevien poliittisten, taloudellisten ja sivistyksellisten järjestöjen piirissä.

 

 

(Jatkuu ajankohtaisilla sisä- ja ulkopoliittisilla aiheilla.)

NKL:n 25 –vuotispäivän merkeissä liitto julkaisi Sauli Pyyluoman toimittaman Vihreä aalto -kirjan juuri ennen Naantalin liittokokousta kesäkuussa 1970. Seuraavassa puheenjohtajaehdokkaan artikkeli siinä. Kuten voi havaita, aate vaati konkretisointia.

Nykyään tietenkin asioita sanoisi toisin, mutta ajankuvaa tästä saa.

 

Elettiin voimakkaan muuttoliikkeen aikaa, kun suuret ikäluokat matkustivat etelään ja Ruotsiin. Edellisen talven 1970 -eduskuntavaaleissa Keskusta oli kärsinyt suurtappion. Yliopistoissa ja kouluissa elettiin "Vanhan valtauksen" jälkeistä politisoitumisen aikaa.

 

 

Lisää osoitteita Keskustan 1970 -luvun uuden sukupolven aatteellisiin lähtökohtiin TÄSTÄ.

 

 

 

 

Nuorison tilanne.

 

Maaseutua ryöstetään yhä avoimemmin. Teollinen koneisto puristaa ihmistäkin koneeksi. Palveluammatin alipalkatulla ei juuri ole toivoa. Vanheneminen on sitä, että tähän kaikkeen tottuu. Nuoruus on sitä, että tämä kaikki on haastetta työhön ja kamppailuun. Nuorison tilanne muodostuukin siitä, että me nuoret koemme herkimmin koko yhteiskunnan tilanteen.

 

Yhteiskunnan tilanne muuttuu nuorison tilanteeksi esimerkiksi silloin, kun nuori on pakotettu muuttamaan syntymäseudultaan. Tämä pakko syntyy useimmiten siitä, ettei lähellä ole koulutusta tai työtä. Kuusikymmentäluvun alkuvuosina maaseudulla eli yli 400.000 15-24 vuotiasta nuorta. Näistä yli 100.000 oli työn ja koulutuksen ulkopuolella. Siinä oli yli satatuhatta pakkoa. Kiskot veivät armottomasti etelään. Eikä ole ihme, että muuttavien nuorten laulut ovat olleet viime vuosien suosituimpia kansanlauluja eli iskelmiä. Tuhansien tunnelmia on tulkinnut esimerkiksi kansanrunoilija Jukka Kuoppamäki:

 

Junan vihellystä kuullut en,

menneisyys vain lipui ohi silmien,

kunnes lopulta mä junan tuttuun rytmiin heräsin

silloin tiesin, etten palaa takaisin.

 

Kiskot vievät etelään,

entisyys taakse jää,

mitä on eessäpäin

sitä en vielä nää.

Ikkunasta katson elämää,

kuinka ohi kaikki kiirehtää,

kunnes lopulta mä saavun luokse oman aseman,

sieltä onneni mä viimein tavoitan.

 

Kiskot vievät etelään,

entinen taakse jää,

tiedän vain, että on yksinäinen matka tää.

 

Yksin astuin vaunuun,

toivon, että sinne saan mä ystävän

siihen asti juna vie,

reittiä mä tunne en,

päätin vain mä jättää kaiken entisen.

 

Joiltakin on onnistanut. Hyvin monia ei. Ruotsiin muuttaneet tarvitsisivat oman juttunsa. Tuhansien siskojen ja veljien tilanteesta voi puhua kuvaamalla yksityisiä elämänkulkuja tai luettelemalla lukuja. Luvuilla voi sanoa vain toisen puolen asiaa: vieraina ja vähäisen koulutuksen pohjalta tuhannet nuoret saavat nuoruutensa parhaina vuosina törkeän huonoa palkkaa. Pieni palkka puristaa ahtaana asuntona ja ruoastakin tinkimisenä. Mutta tämän lisäksi useimmat tuntevat vielä jotakin, mikä tulee jatkuvasti esiin Listan kärjessä, esimerkiksi näin:

 

Niin kauas käynyt oon mä synnyinseudultain.

Kun luotin kohtaloon vain kylmää tuulta sain.

 

Mut päivä lämmin niin on ollut lapsuuden.

Käy aatos ystäviin

luo aikain menneiden.

 

Kuljen taas kotiin päin

muistot nuo vain syömmessäin

tuskin öisin unta saan.

Muistan puut koulutien

hänet niiden varjoon vien

ken jäi kerran kaipaamaan.

 

Synnyinseutu ja keskittyminen

Mikä on tilanne täällä synnyinseudulla? Viljelemään jäänyt veli on myös ahtaalla sekä aineen että hengen puolesta. Lainojen kuoletukset painavat päälle ja tiedotusvälineet solvaavat koko Suomen kansan suureksi taakaksi - jopa maidolla myrkyttäjäksi. Toinen veli on ehkä ruvennut koneilla metsää ajamaan. Yhtiön takuulla on tullut hankituksi auto tai metsätraktori; mutta samalla on saatu takuu rehkimisestä yötä päivää yhtiön mielen mukaan.

 

Ei ole sattuma, että etelään muuttanut nuori elää juuri ja juuri. Ei ole sattuma, että ahdistetun nuoren viljelijän naapuritila siirtyy yhtiölle, keinottelijalle tai metsähallitukselle. Eikä ole sattuma, että tehtaassa työtätekevä nuori kokee itsensä mutteriksi tai muuksi koneenosaksi; tämän sanoi Alkio jo puolivuosisataa sitten ja paljon rajummin:

»Suurteollisuuden luoma orjuus on tosiasia, eikä siitä päästä vapauteen millään työpäiväjärjestelyllä eikä työväen suojelulainsäädännöllä niin kauan kuin tehtaiden sijoituskysymys ja siitä johtuva asuntokysymys ovat ratkaisematta». Kun tämä kaikki ei ole sattumaa, tällä kaikella on syynsä. Ja nämä syyt ovat koko nykyisen yhteiskuntakehityksen juurissa - ellei suorastaan siemenissä. Mikä siis on selityksemme?

 

Tunnettua on, miten ihminen alun perin luotiin. Tunnettua on myös, miten ihminen pitkään eli ja hankki elantonsa yhteistoimin luonnon kanssa. Tunnettua on myös, että ratkaiseva murros ihmisten yhteiselämässä alkoi, kun ihminen loi - koneen. Ja juuri tämän y h ä  j a t k u v a n murroksen jaloissa on nyt koneistamislainojaan maksava nuori viljelijä, koneistamiseen varaton pienviljelijä, metsätraktorinsa kanssa painiva ajomies, tehdasseudulle muuttava nuori, ja liukuhihnallaan konemaistuva työntekijä.

 

Jokainen tietää, että tiede, tekniikka, kone, teollisuus voivat olla ja ovat olleet siunaukseksi ihmiselle. Mutta sitä mukaa kun kone, tekniikka ja teollisuus ovat ru­ venneet pyörittämään ihmistä omilla ehdoillaan, ihminen on ensin ahdistunut, sitten rutistunut ja joskus jo tuhoutunut. Ihmisen tulisi ohjata konetta, tekniikkaa, teollisuutta. Mutta tosiasiassa. tämä teknisteollinen koneiso yhä enemmän ohjaa ihmistä - puristaa maaseutua, pakkosiirtää ihmisiä, näivettää sielun, jakaa epätasaista tuloa jne.

 

Keskittymisen syyt

Miten tämä tapahtuu? Konetta ja tekniikkaa käytetään erityisesti tavaroiden tuottamiseen ja kauppaan; ja näin muodostuu talouselämä. Mutta koneiden ja tekniikan myötä talouselämään on tullut sellainen yleinen lainalaisuus, että s u u ri k a l a  sy ö  p ie n e m m ä n, eli suuri yritys nitistää vapaassa kilpailussa pienemmän yrityksen. Niin sanottu luontainen taloudellinen kehitys johtaa vääjäämättä siihen, että pienet yritykset joutuvat ahtaalle ja muodostuu yhä harvempia suuria yhtiöitä, jotka keskittyvät myös alueellisesti.

 

Maaseudun taloudellinen ahdinko on suurelta osalta seurausta yksinkertaisesti siltä, että maaseudun talous nojaa pääasiassa -maatalouden ja muiden alojen - pieniin ja keskisuuriin yrityksiin. Ja kun pienet ja keskisuuret yritykset ovat ahtaalla, on maaseutu puristuksessa. Politiikka voisi olla - ja on ollut - keino ja valtio väline, jolla ihminen voisi tarttua ohjaamaan tätä keskittävää talouskehitystä - esimerkiksi luotto-, vero-, tariffi- tai energiapolitiikan avulla. Ja näin ihminen voisi alistaa tämän teknisteollisen talouskehityksen palvelemaan ihmistä. Mutta nyt onkin päinvastoin käynyt niin, että tämä sama teknis-teollinen talouskehitys on kaapannut suurenevan osan politiikkaa ja valtiokoneistoa omaan ohjaukseensa palvelemaan keskittymistä. Miten?

 

Talouselämässä on valtaa kolmella voimalla, kaksi näistä ovat työ ja pääoma. Jotkut sanovat, että olisi olemassa työn ja pääoman ristiriita. Tällä hetkellä tämä puhe on kuitenkin hämäystä. Suurten yhtiöidenomistajat ja näissä yhtiöissä työtätekevien järjestöjen johtajat ovat yhteistyössä keskenään. Syykin on selvä. Yhtiön johdon tavoite on voiton lisääminen, järjestön johdon tavoite on palkan lisääminen. Jotta olisi enemmän jaettavaa, kummankin etu on suuren yhtiön rynniminen. Kumpikin ajaa tätä yhteistä yksityisetua. J a  t ä m ä  o n  t ä r k e ä t ä : vasemmiston puolueet ovat suurteollisuuden ammattijärjestöjen narussa ja poliittinen oikeisto on suurteollisuuden omistajien narussa. Ja näin kummankin etu on alistaa palvelemaan valtio suurten yhtiöiden ja yksiköiden etua.

 

Tätä etua varten on Viita (sd.) teollisuusmilniisteriön teollisuusosaston päällikkö. Tätä etua varten on Liinamaa (sd.) työvoimaministeriön kansliapäällikkö. Tätä etua varten on Paavela (sd.) valtiovarainministeriön kansliapäällikkö. Tätä etua varten on Linnamo (sd.) Pankkitarkastusviraston pääjohta. Tätä etua varten on Koivisto {sd.) Suomenpankin pääjohtaja. Tätä etua varten on Ilaskivi (kok.) Suomenpankin pankkivaltuusmiesten puheenjohtaja.

 

Yhteiskunnan tilanne

Nuorison tilanteen takana on siis koko yhteiskunnan tilanne. Ja koko yhteiskuntaa suuntaavat nyt omaan keskittävään suuntaansa talouskoneiston sisäiset voimat - politiikkaa ja valtiotakin alistamalla. Nyt jyllää liittoutunut yhtiövalta, vääristynyt ammattijärjestövalta ja suppea asiantuntijavalta. Ulkopuolelleen jääviä tämä koneisto syrjii aineellisesti, ryöstää metsät ja maat tai maksaa ali toimeentulon palkkaa. Sisään nielemänsä tämä koneisto palkitsee aineellisesti mutta rutikuivaa henkisesti, tekee koneen.

 

Tämän jälkimmäisenkin seikan Alkio näki jo jokin aika sitten: »Suurteollisuus ja sen aikaansaannos, tehdä ruumiillisen työn tekijöistä koneen osia, on nykyisen porvariyhteiskunnan haaksirikossa osoittautunut ihmiskunnalle onnettomuutta tuottavaksi.» . .. »Jos joku järjestelmä on niin voimakas, että se jaksaa jonakin aikana ajaa ihmiset valmistamiinsa karsinoihin, saavuttaa senkin yllätys: ihmiset alkavat purra ja potkia, särkevät karsina-aitansa ja juoksevat kuin villit - vapautuakseen keinotekoisista aidoista.»

 

Teknis-teollisen koneiston sisäisenkin tilan vuoksi nuoriso on nyt ihmisyyttä etsimässä kaikkialla maailmassa. Ristiriitaistenkin ilmiöiden takaa on nähty olennainen: nyt etsitään uutta suuntaa. Miksi? Itse asiassa on käynyt vain niin, että alkuperäinen alkiolainen kapitalismin ja sosialismin arvostelu on osoittautunut perustelluksi ja oikeaksi.

 

Ihmisyyden yhteiskuntaan

Nyt on keskustalaisen ihmisyysaatteen vuoro: meidän on rakennettava tässä ja nyt - ihmisyyden yhteiskunta, sellainen tasavalta, missä ihmisen on hyvä elää ja asua. Ihmisyyden yhteiskunnassa jokaisen ihmisen, väestöryhmän ja alueen toimeentulo on turvattu. Ihmisyyden yhteiskunnassa jokaisella on mahdollisuus tietoon, työhön ja rakkauteen. Ihmisyyden yhteiskunnassa tieteestä, tekniikasta ja koneesta tulee ihmisen palvelija. Ihmisyyden yhteiskunnassa jokainen voi olla osallisena itseään koskevien päätösten tekemisessä. Ihmisyyden yhteiskunnassa yhdyskunnat ja taajamat rakennetaan hajakeskittäen ihmisten asuinsijoiksi. Ihmisyyden yhteiskunnassa toteutuu tasa-arvoisuus ja oikeudenmukaisuus.

 

Tässä ei ole kysymys mistään pilvilinnasta tai utopiasta. Kysymys on yksinkertaisesti siitä, että meidän on tajuttava, mitkä voimat perimmältään arkielämäämme myllertävät. Ja sitten meidän on kaikin voimin tartuttava kiinni näihin voimiin rakentaaksemme hyvää arkielämää. Tämä rakentaminen voi alkaa sieltä, missä sen tarve on suurin: syrjittyjen ja solvattujen ihmisten ja alueiden keskeltä. Ja tämä rakentaminen leviää sinne, missä leivän nälästä ei tiedetä, mutta missä koneeksi puristuminen ja kerskakulutus tekevät ihmisyyden nälän suureksi; sinne missä kauppa käy mut’ ei ihmistä näy.

 

Kuten sanottu, osa arkielämäämme vaikuttavista voimista on suoraa taloudellista vaikutusta, osa vaikutuksesta tulee valtiokoneiston kautta. Luontaiseksi väitettyä talouskehitystä on se, kun pienet kaupat tai yritykset menevät nurin kilpailussa suurliikkeiden kanssa, kun pienet metsälöt siirtyvät kylittäin yhtiöiden omistukseen, kun konemiehen oman pääoman pienuus pakottaa turvaamaan yhtiön takaamaan vekselivetoon, kun suurliikemies perustaa perheviljelmän viereen seitsemäntuhannen sian suursikalan.

 

Poliittista vaikutusta on se, kun valtion luotto-, vero-, tariffi-, energia- tai muu politiikka suosii keskittymistä. Tästä syystä keskustalaisen toiminnankin on tapahduttava ainakin kahdella rintamalla: poliittisella ja ammatillis-taloudellisella. Jälkimmäisestä on esimerkki se, että maaseudun nuoret ja pienet valtaavat ja uudestisynnyttävät maaseudun ammatillisen ja osuustoiminnallisen liikkeen. Tämän valtauskamppailun aikana tullaan tajuamaan, että yhtiöiden pieniä puristavaan paineeseen on itsenäisten ihmisten, viljelijöiden ja yrittäjien nykyäänkin vastattava luomalla myös uutta taloudellista yhteistoimintaa.

 

Herätkäämme tajuamaan !

Keskustalaisen liikkeen uuden poliittisen nousun ensimmäiset kipinät sinkoavat siitä, että me todella heräämme tajuamaan arkielämässä tuntuvan yhteiskuntamyllerryksen perimmät syyt. Tämä uudestaan heräävän alkiolaisen yhteiskuntatajunnan myötä syttyy myös laajojen kansankerrosten halu tarttua näihin syihin. Tässä tapahtumassa tulee keskustalaisella nuorisoliikkeellä olemaan ratkaiseva osuus.

 

Taloudellisen ja poliittisen vallan rinnalla on olemassa henkistä valtaa. Se jolla on henkistä voimaa, pystyy myös poliittiseen ja taloudelliseen toimintaan. Ei siis ole ihme, että syrjittyjen väestöryhmien ja alueiden henkistä kestokykyä on yritetty voimallisesti murskata. Myös henkinen taistelu ihmisen ja ihmisyyden puolesta materialistisia koneihmisoppeja vastaan on olennainen osa keskustalaista liikettä.

 

Olkoon keskustalainen kulttuuri-ihanne todellinen kansan kulttuuri, jossa yhtyvät meidän arkipäiväinen elämänsisältömme, kansan kulttuuriperinne, ja koko ihmiskunnan tieteelliset ja taiteelliset saavutukset. Tämä on mahdollista vain silloin, kun tärkeimmässä kulttuurilaitoksessa koulussa voidaan toteuttaa ihmisyyden yhteiskunnan ihannetta, demokratiaa eli kansanvaltaa.

 

Tilannekatsaus nuorisosta kääntyy itsestään tilannearvioksi yhteiskunnasta. Yhteiskunnan tilannearvio muuttuu luonnostaan puheeksi yhteiskunnallisista tavoitteista. Yhteiskunnallisista tavoitteista muodostuu poliittinen ohjelma, josta poliittisessa liikkeessä päätetään yhdessä.

 

Nuorison tilanne on nyt sellainen, että juuri keskustalaiselta ohjelmalta voidaan odottaa vastausta tämän yhteiskunnallisen tilanteen asettamaan haasteeseen.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Ensimmäiset tämän sivun dokumentit ovat aatteellista kamppailua erityisesti opiskelijamaailmassa. Samaan aikaan alkoi kuitenkin myös teorian soveltaminen käytäntöön NKL:n Vihreän aallon ohjelmatyössä.

 

 

Keväällä 1968 NKL:n johtokunta nimitti liittosihteeri Olavi Konttisen aloitteesta "poliittisen toimikunnan" ja tulin siihen tuoreeltaan puheenjohtajaksi, jäseninä ainakin Seppo Härkönen ja Sauli Pyyluoma. Sitä seurasi ehkä yli-innokas puhe NKL:n liittokokouksessa Tampereella, suvijuhlapuhe Pelkosenniemellä ja runsaasti puheita eri puolilla maata. Joidenkin teksti on säilynyt, kuten tämä leike Kainuun Sanomista. Tyyli on paikoin voimakasta, mutta niin olivat erityisesti SDP:n puoluesishteeri Erkki Raatikaisen teesit nuorten loppumisesta Keskustasta - mihin tämä puhe oli erityisesti vastaus. Samaan aikaan myös opiskelijapolitiikassa nousevan keskustan ja siitä yllättyneiden sosialidemokraattien välit olivat kärjistyneet vahvaksi aatteelliseksi kilvoitteluksi, kuten em. Ylioppilaslehden artikkeleista näkyy.

 

 

Tulevien vuosien poliittiset suuntaviivat NKL:ssä tulevat tekstissä jo varsin selkeästi esille.

 

 

 

NKL:n suvijuhlilla Pelkosenniemellä kesäkuussa 1968

Valt. yo. Risto Volanen

Takametsien ja rintamaiden nuorten liitto on iloinen asia

 

 

KESKUSTAPUOLUEEN puheenjohtajasta ja tätä kautta koko puolueesta tulee joskus sellainen kuva, että me elämme  eräänlaisessa maanantaiaamun - eli niin kuin ruotsalainen sanoo "dagen efter" -tunnelmissa. Näin siitä huolimatta, että jokainen tietää, ettei Virolainen juo edes maitoa, jos se on hapanta.

 

 

Mikä on tällaisen kuvan syy?  Syy on siinä, että hymyilevän Johanneksen kuvaksi näyttää lehdissä joskus ikään kuin sattumalta valittavan juuri se kuva, jossa hän aivastaa. (Helsingin Sanomien Tampereen puoluekokouskuva Virolaisesta oli juuri ollut tällainen, RV 2014)

 

 

Politiikassa on kaikenlaista huumoria: on huumoria ja on hirtehishuumoria. ”Dagen efter" -kuvat kuulunevat tähän hirtehisryhmään. Erästä poliittista hirtehishumoristia  sanovat omat miehet Luuranko-Erkiksi. (Puolusesihteeri Erkki Raatikainen, joka oli puhunut "sosialismin luurangosta", RV 2014)

 

 

Kun maassa oli lähes satatuhatta työtöntä ja kun varsinainen kurjuus oli vain lisääntymään päin, Erkki nimitti kärsivät edustajineen taka­metsien miehiksi. Eräässä ministerisavotassa nämä takametsien miehet toivat eräälle toiselle hirtehishumoristille (pääministeri Mauno Koivistolle, RV 2014) maakunnan toiveet paperille präntättynä. Saatuaan paperit tämä tiedusteli, onko lähistöllä paperitehdasta, joka voisi käyttää jätepaperia. Sama tyyli säilyi kun hän yliopistojen täristessä ja valtakuntien vapistessa määritti nuoren levottomuuden ilmavaivoiksi.

 

 

ME TÄÄLLÄ OLEVAT emme puhune politiikkaa härskisti. Mutta miltähän tuo kuulostaisi, jos puhuisimme. Jos olisimme hirtehisiä voisimme sanoa, että vasemmisto on kuin hirttonuora: toinen pää ahdistaa ja toinen houkuttelee.  

 

 

Punaiseen naruun tarttuva luulee kiipeävänsä pimeästä valoon; lähempi tarkastelu kuitenkin osoittaa, että  naru kiertää ylhäältä ympäri ja toinen pää on kiipeävän  omassa kaulassa. Mutta kun emme ole hirtehisiä, emme sano näin. Toteamme vain, että juuri vasemmiston  valtaa ja väestöä keskittävä politiikka on keskeisenä   syynä nuorten vaikeuksiin ja levottomuuteen. Ja jos tämä levottomuus antaa tukensa vasemmistolle se vain tukee levottomuuden perimmäisiä syitä.

 

 

Oikeistosta muuten olen samaa mieltä kuin Pekka  Silvola aikoinaan nuorempana Kuusamon suvijuhlilla: "Kuulkaa ystävät, yhden asian minä haluaisin maalata tuohon seinään suurilla kirjaimilla: 'Kokoomus matalaksi".

 

 

JOS PUHUISIMME kivikovaa kieltä, me ehkä sanoisimme, että valtaa ja väestöä keskittävä oikeisto ja vasemmisto ovat kuin punamustat myllynkivet: luulevat  jauhavansa Kepua, mutta välissä onkin ihminen. Yksityisen ihmisen kannalta on samantekevää onko pyörivä kivi musta vai punainen, sillä tulos on  kuitenkin sama: ruhjottu ihminen. Mutta kun emme puhu  kivikovaa kieltä, toteamme vain reuna-aatteilla olevan  yhteisiä taantumuksellisia tavoitteita.

 

 

Politiikka on siitä mukava asia, että se on hyvin iloinen asia ja hyvin vakava asia.

 

 

On vakava asia, jos joku maa tai maakunta ottaa toisesta raaka-aineet eikä anna mitään tilalle. Kuinka voidaan kohta enää edes puhua takametsien miehistä, jos Pohjois­Suomen metsät hakataan lentokentiksi.

 

 

On vakava asia, jos kehitysalueiden ihmisiltä viedään yrittämishalukin. Ei ole ihme, jos "Lyödään rukkaset naulaan" - tunnelma alkaa jossain olla todellisuutta. On vakava asia, että voimakkaat väestövirrat ovat tuhoisia myös siellä, mihin ne suuntautuvat. Maamme tasapainoinen kehitys on kaikkien suomalaisten onnen edellytys.

 

 

ON VAKAVA ASIA, että vallan ja väestön kehittämisen suunnalla pisimmälle ehtineiden maiden nuorten elämän tunne on tyhjyys, vieraus ja tarkoituksettomuus. Juuri tämä on pohjimmainen syy nuoreen levottomuuteen kaikkialla maailmassa.

 

 

On iloinen asia tuoda vierauden, tyhjyyden ja tarkoituksettomuuden tilalle tieto, työ ja rakkaus.

 

 

On iloinen asia pelastaa Suomesta, mitä pelastettavissa on, sillä laitapuolueiden ruuhka alueelle valtaa ja väestöä kehitettävä politiikka ei ole vaarallinen vain Pohjois- ja Keski· Suomelle vaan myös ruuhka-alueelle itselleen.

 

 

On ollut iloinen asia luoda liitto takametsien ja rintamaiden nuorten välille; sillä keitä ovat nämä nuoret? Eivätkö he ole kotiin jääneitä tai kotoa muuttaneita siskojamme ja veljiämme, naapurin poikia ja naapurin tyttöjä.

 

Kaikki me yhdessä olemme Vihreä aalto.

 

 

KUN VIHREÄN AALLON ensimmäiset mainingit kävivät naapureiden rantaan, heille tuli kiire todistaa, että Kepusta on nuoret loppu. Erkki, johon edellä tutustuimme, kirjoitti, että Keskustapuolue on kuin vesijättömaa, johon ovat jääneet törröttämään Martti Miettunen ja Eemeli Partanen. Pari viikkoa sitten Erkin lehti otsikoi puoluekokousuutisen: "Nuoret nujerrettiin Keskustapuolueessa". Nyt kai pitäisi kysyä millaisia naarmuja ministerit Miettunen ja Partanen saivat.

 

 

Kaikkein iloisin asia on Tampereen puoluekokouksen jälkeen olla keskustalainen. Yksi iso tämän ilon aihe on uusi puolueohjelmamme, joka huipentuu tunnukseemme: tieto, työ ja rakkaus. Kaikkihan tietävät, että paras näistä on - rakkaus.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Tämä kirjoitus oli Ylioppilaslehdessä heti Vanhan valtauksen jälkeen joulukuussa 1968, tilanteessa jolloin maan opiskelija- ja nuorisoliikkeiden sekä siihen liittyen kulttuurin rintamat muodostuivat uudelleen. Artikkelin välitön poleeminen kärki on edellinen Ylioppilaslehden numero, jonka toimittivat omavaltaisesti Vanhalle kesken valtausta ilmestyneet 60 –luvun alun aktivistit kuten Peter von Bagh ja Markku Lahtela eli silloinen ”kulttuurikeskustelun valtaeliitti”.

 

Artikkeli hahmottaa juuri tuolloin alkamassa ollutta alkiolais-kekkoslaisen keskustan ja marxilaisen vasemmiston aatteellista kamppailua ja oikeiston jäämistä taka-alalle. Vanhan valtauksen aikana saattoi ideologisesti tunnistaa kaksi nousevaa suuntausta: alkiolaisen ihmisyysaatteen ja marxilaisuuden. 


Edellisen ikäluokan demokraattinen opiskelijavasemmisto ja kulttuuriväki olivat osa sodan jälkeen nousseiden positivististen yhteiskuntatieteiden ja -katsomusten satoa. Vanhan valtauksen aikoihin ne olivat kuitenkin jäämässä taka-alalle, ja monet niihin kuuluneet kuten Peter von Bagh tukivat "yleisdemokraatteina" opiskelija- ja kulttuurimarxisimin nousua. Kun neuvostomarxisimi sitten romahti, keskeiseen asemaan suomalaisen kulttuurin instituutioissa jäivät sitten marxilaiset sekä positivistiset katsomukset. 

 

 

 

 

 

 

Risto Volanen

Artkkeli Ylioppilaslehdessä joulukuussa 1968

 

Vanhan valtaus ja tasavallan tilanne

 

Monet ovat sanoneet ja melkein kaikki myöntäneet, että vanhan valtaus oli merkittävä tapahtuma. Tarkemmat tulkinnat poikkeavat ratkaisevasti toisistaan. Markku Lahtelan ja Peter von Baghin omin luvin toimittama Ylioppilaslehti oli eräs tulkinta. Lehti ja sen tausta antavat lisäksi omaa ironista valoa yhden ikäluokan yhden ryhmän tilanteeseen.

 

 

Kun Vanhalla oli keskusteltu jo melko pitkään, korokkeelle ilmestyi joukko 60-luvun alun suuruuksia. He ilmoittivat edustavansa kokousta ja tekevänsä sille lehden. Sitten he tekivät sen. Mitä miehiä ovat nämä 60 -luvun alun miehet?

 

 

60 –luvun lopulle saakka piti nuorten  miesten vaatia ikkunoiden avaamista Eurooppaan, ja vasta sitten ne avautuivat. 60-luvun alun surkeaksi kohtaloksi tuli tuoda tänne se, mitä noin viidenkymmenen eristäytymisen vuoden aikana muualla oli saatu aikaan. Ja ehkä tärkein näistä aikaansaannoksista oli usko luonnontieteelliseen metodiin ja tekniikkaan kaikenkattavana, kaikentietävänä, kaikenratkaisevana.

 

 

Yhteiskunnan  ja kulttuurin alalla tämä usko merkitsi positivistisen sosiologian ja kansantaloustieteen tuloa ainoaksi sallituksi yhteiskunnalliseksi aatteeksi ja kulttuurin selitykseksi. Tämä uljas uusi ajattelu mursi tänne Sadankomitean sosiologien ja kaikkinaisten Aleniuksen  ja  Ilaskiven väliin mahtuvien talousnerojen saappaissa. Marssi jatkuisi vielä pitkään, elleivät oppi-isät mannermaalla ja anglosaksisissa maaailmassa olisi joutumassa häpeään.

 

 

Positivismi ja siihen yhteydessä oleva materialismi ovat joutumassa häpeään ainakin kahdesta syystä. Ulkoisesti  ne  ovat muovanneet yhteiskunnan, joka tuntuu yhä  voimakkaammin ruhjovan yksityistä ihmistä ja ihmisten välistä yhteiselämää. Sisäisesti ne ovat muovanneet ja muovaavat jatkuvasti sitä länsimaisen ihmisen tietoisuutta, jolle on ominaista vieraus, tyhjyys ja tarkoituksettomuus.

 

 

Tämä kehitys on kulttuuripiirissämme ollut totaalinen. Yliopistot ja koulut on puristettu niin rutikuiviksi aatteista ja ideologioista, että vähäinenkin henkevyyden  leimahdus näyttää  saavan aikaan suuria kuloja. Suurimpaan hengenhätään on tartuttu  siihen, mihin nykyisistä lähtökohdista on yletytty.  Käteen on jäänyt Marcuse, Fanon, Marx, Mao ja joitakuita muita.

 

 

Eivät heiluttele meitä

 

Suomen filosofisesta tilanteesta tulisi puhua tässä pitkään. Viime päivien kannalta olennaista on se, että meillä on jo pitkään harjoitettu todella syvällistä ja mittavaa positivismin kritiikkiä; tässä asiassa ovat von Wright ja Wilenius kansainvälisessä kärjessä. Joku Marcuse, Fanon, Mao tai paluu Marxiin eivät meillä heiluttele viime vuosina filosofiaa opiskelleita. Päin vastoin, näitä myyttisiä herroja itseään voidaan ravistella ja saada heistä irti monia käyttökelpoisiakin ajatuksia.

 

 

Vieläkin enemmän on viime vuosien kylvö filosofian osastoissa vaikuttanut. Samalla tavoin kuin kansainvälisissä puitteissa, myös meillä on positivismin kritiikistä ollut nousemassa uuden sosiaalifilosofian aalto. Laajenevassa piirissä tätä aaltoa on kehitelty käytännöllisen toimintaohjeen suuntaan. On kai jo jossain määrin tunnettuakin, että poliittisen kotinsa tämän aallon ensimmäiset mainingit ovat löytäneet keskustan piiristä. Tähän on varmaan montakin syytä. Yksi syy on ilmeisesti aatehistoriallinen tausta: tolstoilais-populistinen ihmisyysaate ja nuorsuomalaisuus, joka jo vuosisadan vaihteessa yritti ottaa nyt tarvittavan askelen.

 

 

Tässä on mahdollisimman painokkaasti todettava, että en missään tapauksessa yritä tai halua omia em. sosiaalifilosofian uutta aaltoa yksinomaan vihreäksi aalloksi. Jos joku haluaa yrittää soveltaa sitä vasemmistolaiseen tai oikeistolaiseen käytäntöön, hänelle annettakoon kaikki tuki. Itse otaksuin ja nyt tiedän uudelleen muotoutumassa olevan ihmisyysaatteen toimivan hyvin keskustalaisessa kentässä.  Suurelta osalta näistä perusteista on kehittynyt se ylioppilasliike, joka Vanhan valtauksen ja ylioppilaskunnan yleiskokouksen yhteydessä toimi keskusta-liberaalina ryhmittymänä.

 

 

Vasemmiston tilanne

 

Vasemmiston nuori polvi on joutunut vaikean tilityksen eteen. Sen on joko jatkettava sosialidemokraatista kansantulon maksimointia tai sen on palattava Marxiin. Niiden, jotka palaavat Marxiin, on joko otettava vallankumous vakavasti tai raevisioitava oppi-isää. Mutta jos revisionismi aikoo olla todella juuriin menevää eli radikaalia, on raevisioitava myös materialismin ja vallankumouksen käsitteet. Mutta jos näin tehdään, ei enää ollakaan marxilaisia sosialisteja. Itse kävin joku vuosi sitten läpi tämän "revisionismin radikalisoimisen" tien.

 

 

Vanhan valtaukseen johtanutta keskustelua oli järjestämässä henkilöitä keskusta-liberalin ryhmittymän ja Marxiin palanneen ja uskovaisen vasemmiston  piiristä; muu osa vasemmistoa oli ja on yhä lähinnä hämillään. Kuten tunnettua, ylioppilasliikehdinnän nuori vasemmisto ei muualla maailmassa ole päässyt yhteistyöhön perinteellisen työväenliikkeen kanssa. Suomessa tilanne on toinen. Meillä on olemassa SKP:n sisäinen stalinistinen oppositio, jonka kanssa nämä uskovat marxilaiset ovat aloittaneet yhteistyön. Aivan  kokonaan huvittuneesti ei siis tarvitse suhtautua Torvaldsin tunnettuun lausuntoon.

 

 

Alun perin oli selvää, että näimme ylioppilaskunnan ja yliopiston puut teet erilaisista aatteellisista lähtökohdista käsin. Mutta koska näistä erilaisista lähtökohdista voitiin tulla moniin samoihin uudistusvaatimuksiin, me esitimme ja esitämme jatkuvasti, että yhteisiä tavoitteita ajettaisiin yhdessä. Kun jo Vanhalla kävi selväksi, että ylioppilaskuntaa ja Yliopistoa koskevat yhteiset tavoitteet olivat marxilaisille vain keino ja muihin  päämääriin ja  kun  monia  eri teitä tuli tieto ja nuorten dogmaatikkojen ja vanhojen  stalinistien yhteistyöstä, Studentter­liike hajosi lopullisesti.

 

 

Vanhat pojat

 

Miten siis sopivat 60-luvun alun pojat sivusta tulleena omana rintamanaan tähän kuvaan? Kuten sanottu, nykyinen laaja liikehdintä on vastalause ja reaktio sille ajattelulle, joka alkoi vallata Suomea tämän vuosikymmenen alussa.  Pojat voivat tietenkin luopua vanhasta kannastaan. Tähän viittaakin edellisen Ylioppilaslehden kaltainen Fanon-Marcuse-Marx-Mao –sotkun lanseeraaminen. Mutta jos nyt yritetään luoda mielikuva tämän möykyn ristiriidattomasta yhteydestä viiden vuoden takaisiin ajatuksiin, on kysymys älyllisestä epärehellisyydestä.

 

 

Mielenkiintoinen näkökulma viime päivien tapahtumiin on myös ikäluokkien välinen ristiriita. Sangen nokkelasti  edellisen ylkkärin tekijät  käyttivät tilaisuutta hyväkseen yrittääkseen tyrmätä Tuomiojan ja Harmon; hehän ovat esittäneet hankalan itsenäisiä ajatuksia ja ovat myös saaneet hankalan paljon kannatusta.  Suorastaan primitiivinen oli tuon nuoren kulttuurikeskustelun valtaeliitin päätös julistaa pannaan ja epäpyhäksi ne, jotka ovat  tekemisissä saastaiseksi julistetun Y1ioppilaslehden tai kulttuuritoimikunnan kanssa.

 

 

Poloinen oikeisto ei taaskaan ole pysynyt muuhun kuin nauttimaan säikähtäneiden ihmisten kannatusta.

 

 

Vanhan valtauksen arvo on myös siinä, että se on saanut ihmiset ja ryhmittymät tiedostamaan oman ja toisten paikan ja tilanteen.

 

 

 

 

 

 

Vanhan valtauksen jälkeen ylioppilaskunnassa hallitus vaihtui. Uuden puheenjohtajaksi tuli Lauri Virkkunen, ja kahden hengen (Juha Klemola ja Risto Volanen) keskusta-liberaali ryhmä tuli siihen mukaan. Pidettiin myös Messuhallissa yleiskokous, jonka ryhmäpuheenvuoro on seuraavassa. Siinä tulevat melko selvästi esiin suraavien vuosien ylioppilaspoliittinen ka -aatteellinen asetelma.

 

 

 

 

 

Risto Volanen  (keskusta-liberaali-ryhmä): puheenvuoro HYY:n yleiskokouksessa (lyhennelmä).

 

 

Tiistai-iltana ylioppilaskunnan edustajisto valitsi uuden hallituksen. Tähän valintaan tiivistyivät viime viikkojen liikehdinnän ydin ja ylioppilaskunnan aatteellinen tilanne.

 

 

Vasemmisto ei tullut mukaan hallitukseen, vaikka sitä erityisen voimakkaasti pyydettiin. Oikeisto ei antanut hallitukselle kannatustaan , vaan vaati uusia vaaleja. Edustamani keskusta-liberaali­ ryhmä äänesti esitetyn listan puolesta. Miksi näin?

 

 

Tämän ylioppilaskunnan syvin puute on siinä, että demokratia ei toimi: hallintokoneisto ei nojaa ylioppilaiden laajaan joukkoon ja toiminta ei ole meidän tärkeimpien ja parhaiden pyrkimystemme ilmaus. Tämän yliopiston yksi vika on siinä, että demokratiaa ei ole. Muun muassa näiden asioiden korjaamista me olemme vaatineet pitkään, yhdessä vasemmiston kanssa. Erityisen voimakasta tämä vaatiminen on ollut viime viikkoin. Uutta hallitusta muodostettaessa meille tarjottiin tilaisuus käytännössä toteuttaa tavoitteitamme.

 

 

On käynyt selväksi, että se demokratian laajentaminen, mikä meille muille on tavoite, on vasemmiston dogmaatikoille vain keino laajempiin sosialistisiin päämääriin. He ovat omaksuneet taktiikan, jonka mukaan demokraattisten elinten ulkopuolella on saatava aikaan jatkuvia, laajenevia ja uusia joukkoja mukaan tempaavia ristiriitoja. Saman dogmatiikan mukaan päästään näin lopulliseen ristiriitaan, jonka ratkaisee vain vallankumous. Kuten tiedämme, muualla maailmassa sopeutunut, perinteellinen, järjestynyt työväenliike on torjunut luotaan nämä nykyajan dogmaatikot. Suomessa tilanne on toinen. Meillä on SKP:n sisäinen, kovan linjan oppositio. Yhteistyö nuorten dogmaatikkojen ja vanhojen stalinistien välillä on jo alkanut.

 

 

Tiedämme, että vasemmistossa on nykyään miltei kaikkia mahdollisia ajattelutapoja. Tästä syystä olisi hyvä kuulla, mitä mieltä muut tahot ovat n äistä johtavista ja leimaa-antavista dogmaatikoista.

 

 

Samalla kun valitan vasemmiston kantaa ylioppilaskunnan toimintaperiaatteisiin ja hallituskysymykseen , totean oikeiston junailun: tavan mukaan se e i ole esittänyt positiivisia vaihto­ ehtoja, vaan valmistuu nauttimaan vastareaktion - viimepäivistä säikähtäneiden - luottamusta.

 

 

Olemme tilanteessa, jossa ylioppilaskunnan ja yliopiston uudistamiseen on paremmat edellytykset kuin vuosikymmeniin. Ei ole olemassa mitään yleispätevää "ylioppilaan etua". Mutta kukin omista aatteistamme lähtien me voimme päätyä samoihin konkreettisiin ylioppilas- ja korkeakoulupoliit tisiin tavoitteisiin. Näitä yhteisiä tavoitteita me tahdomme ajaa kaikkien niiden kanssa, jotka eivät tahdo vetää välistä.