Jatkan tällä palstalla medioiden seurantaa

 

Aamun Helsingin Sanomissa Kari Huhta otsikoi, että ”Suomi keksi uuden puolustuksen”. Hän pohtii, mistä tämä Natossa ”hämmennystä ja hilpeyttä” herättävä termi on tullut eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan huhtikuun mietintöön perustelemaan, että ”sotilaallinen liittoutumattomuus ei ole tosiasiassa täysin mahdollista”.

 

Huhta pääsee salapoliisityössään kevään 2011 Puolustusministeriön strategiseen suunnitelmaan 2030. Sen mukaan ”Suomen puolustusratkaisu on verkottunut puolustus, joka mahdollistaa siirtymisen yhteiseen puolustukseen”. Hän jää kuitenkin pohtimaan, ”kuka osasi tuoda verkottuneen puolustuksen ’unohdetusta selvityksestä’ eduskunnan käytettäväksi”.

 

Hyvää päättelyä ja hyvä kysymys, sillä niiden kautta avautuu myös näkökulma koko Nato -eliittiin toimintaan, jonka voimin Suomea on viety Natoon.

 

Verkottuneen puolustuksen aatehistoria johtaa 1990 –luvun Yhdysvaltojen asevoimiin. Siellä havaittiin, että eri puolustushaaroissa ja Naton jäsenmaissa oli kehitetty keskenään yhtyeensopimattomia johtamis- ja tietojärjestelmiä, mikä aiheutti hankaluuksia tositilanteissa. Ongelman ratkaisua varten asetettiin projekti, joka keväällä 1998 (kuva) ehdotti asevoimien yhteiseksi arkkitehtuuriksi C4isr -järjestelmää (Command, Control, Communications, Computers, Intelligence, Surveillance and Reconnaissance).

 

C4isr –järjestelmässä taas oli käytetty hyväksi tuolloin Walmartissa ja DELL:ssä kehitettyä liikkeenjohdon järjestelmää, jonka ideana on sähköistää kaikki toiminnot kassakoneelta ja kuluttajadatasta viimeisen toimittajan viimeiseen alihankkijaan. Sitä sovelsi Suomessa nopeasti myös Nokia tunnetuin seurauksin.

 

Yhdysvaltojen sotavoimissa seuraava askel oli muokata taistelutapa uutta järjestelmää käyttäväksi. Irakin ensimmäisen sodan aikana kehitettiin “vaikutusperusteisten operaatioiden” (Effects-Based Operations, EBO) käsite (kuva), jossa keskeistä on päätellä tulivoimaparametrista taaksepäin kaikki toiminnot välittämättä muodollisista organisaatiorakenteista.

 

Suomessa pääesikunta käynnisti Yhdysvaltojen, ja pian Naton, mallin toteuttamisen vuonna 2002 (kuva, komentaja Kaskealan esityksen julkinen kuva). Wikileaks aineiston mukaan joku ilmoitti Suomesta Yhdysvalloille syksyllä 2005, että Suomi hankkii sen puolustusvoimien kanssa yhteensopivan järjestelmän (kuva). Julkisista lähteistä käy ilmi, että hinnaksi tuli noin miljardi dollaria, mikä sitten käytännössä pakotti karsimaan mm. maavoimien 2004 selonteossa päätetystä kehittämisestä.

 

Tällä hetkellä C4isr-EBO –mallin mukaiseksi on muokattu ilma- ja merivoimat. Maavoimien muokkaus on menossa. Ilmavoimien Islannin ”pohjoismaisen” harjoituksen eräs ydin on kokeilla ja harjoitella ilmavoimien järjestelmän toimivuutta Naton ”ilmavalvontakomponentin” johtoesikunnan alaisuudessa eli osana liittokunnan peruskirjan V artiklan pohjalta toimivaa integroitua ilma- ja ohjuspuolustusjärjestelmää (Integrated Air and Missile Defence) - eilisen uuden tiedon mukaan mukana myös Yhdysvaltojen ilmavoimat.

 

Suomessa verkostoperusteinen puolustus saavutti ensimmäisen voittonsa, kun keväällä 2003 toimitusministeriön aikana ”kokonaismaanpuolustus” juridisen huijauksen avulla määriteltiin käsittämään kaikkien hallinnonalojen kaikki turvallisuus kaikissa olosuhteissa. Sen jälkeen puolustusministeriö on vuodesta toiseen vyöryttänyt ohjaukseensa kaikkia mahdollisia valtionhallinnon turvallisuusasioita. (Tästä on selostus Visuri, Hellenberg: Myrskyn silmässä, WSOYpro 2011.)

 

Uuden 2000 perustuslain soveltamisen ja samaan aikaan Tapahtuneen tasavallan presidentin vaihdoksen yhteydessä puolustusvoimat raivasi muutoinkin tilaa itseohjaukselleen. Tämä johti konflikteihin mm. puolustusministeri Kääriäisen johtaman puolustusministeriön kanssa. Ylimpien valtioelinten yhteen sovitetun ohjauksen turvaamiseksi säädettiin uusi 2007 puolustusvoimalaki, jonka mukaan Tasavallan presidentti, pääministeri ja puolustusministeri ovat yhdessä päättämässä puolustusministeriön strategiseen suunnitteluun liittyvistä kysymyksistä.

 

Uuden puolustusvoimalain säädöksen puolustusvoimat ja ministeri Häkämiehen johtama puolustusministeriö kuitenkin kiersivät saamalla oikeuskanslerinviraston lausunnon, ettei tuo puolustusvoimalain säädös koskekaan itse puolustusministeriön puolustusvoimien ohjeeksi päättämää strategista suunnitelmaa. Näin puolustusministeriön puolustusvoimia ohjaava strateginen suunnitelma jäi yksin puolustusministerin päätettäväksi ja se annetaan vain yleisellä tasolla tiedoksi Tasavallan presidentille ja pääministerille.

 

Salaisuussäädösten vuoksi en voi kuvata verkottuneen puolustuksen seikkailua valtion sisällä, mutta keväällä 2011 Häkämiehen johtama ministeriö julkisti vähin äänin strategisen suunnitelmansa, jossa verkottunut puolustus julkisestikin kuvattiin ei vain puolustusvoimien johtamismalliksi vaan myös Suomen kansalliseksi puolustusratkaisuksi visiona ”yhteinen puolustus”.

 

Näin oli Walmartin ja DELL:n liikkeenjohdon järjestelmästä oli tullut Suomen puolustuspolitiikan malli, johon saatiin uppoamaan kaikki mahdollinen kansainvälinen sotilaallinen yhteistyö, olipa sen sotilastekninen, oikeudellinen tai poliittinen sisältö mikä tahansa. Huhta kertoo, että ”Natossa Suomen puolustuksen uusi määritelmä herättää hämmennystä ja hilpeyttä.” Syynä voi olla vain se, että kuulijat ymmärtävät, miten mahdotonta heille olisi, että heille tutusta teknisestä johtamisjärjestelmästä johdettaisi koko valtion turvallisuuspolitiikka.

 

Nato –yhteensopivuuden, verkottuneen puolustuksen ja yhteistyön nimissä puolustusvoimien ”asiantuntijat” ovat sitten verkottaneet Suomen järjestelmiä osaksi Naton ja Yhdysvaltojen järjestelmiä. Sitten samat "asiantuntijat" tulevat ulkoasiainvaliokuntaan todistamaan, ettei "liittoutumattomuus ole tosiasiassa täysin mahdollista". Sitä seuranneesta ulkoasiainvaliokunnan lausunnosta ja sen hallitusenemmistön tulkinnasta on sitten tullut yksi osa pohjoisen Euroopan lisääntyvää sapelinkalistelua, johon Suomikin antaa näin aktiivisen panoksensa. 

 

Kari Huhta siis kysyy, ”kuka osasi tuoda verkottuneen puolustuksen” eduskunnan hyväksyttäväksi. Ehkä Huhta itsekin tämän tietää, kuten paljon muutakin.

 

(Suomen ja Venäjän puolustusministereiden tulkitsemisessa saattaa auttaa parin viikon takainen Suomen Kuvalehden teksti, jossa hahmotetaan Suomen turvallisuuspolitiikan kokonaistilannetta.)

 

Suomen politiikka ”verkostoida” puolustusvoimat muiden maiden ja Naton kanssa on vienyt epämääräiseen välitilaan, jonka merkitystä kukaan ei oikein osaa määritellä. Uusin vaihe on eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan mietintö, jonka mukaan sotilaallinen liittoutumattomuus ei ”ole tosiasiassa käytännössä enää täysin mahdollista”.

 

Tasavallan presidentti on sulkenut sotilaallisen liittoutumisen toimikaudekseen, mutta nyt eduskunta ja pääministeri sanovat, että sotilaalliseen liittoutumattomuuteen voi tulla poikkeuksia.

 

Muiden maiden esikunnissa pohditaan nyt, mitä nämä poikkeukset voivat tarkoittaa eri tilanteissa.

 

Meillä Nato-jäsenyyden tueksi on kehitetty mielikuva Suomen ja Venäjän ikiomasta, muusta maailmasta irrallisesta sodasta, johon liittokunta rientäisi apuun. Reaalimaailmassa Venäjä ei tarvitse Suomea tai keskellä rauhanaikaa kriisiä uskottavan puolustuksen Suomen kanssa.

 

Venäjän intressi on, ettei maa-aluettamme käytetä sitä vastaan muista syistä aiheutuvissa sodissa. Ne taas ovat hyvin epätodennäköisiä, mutta sotilaalliset laskelmat tehdäänkin pahimman varalle.

 

Jos ja kun Suomi sanoo, ettei sotilaallinen liittoutumattomuus ole enää täysin mahdollista, se vaikuttaa suunnitelmiin Venäjän ja Naton sinänsä mahdottomalta näyttävän konfliktin varalle. Niihin tulee mukaan mahdollisuus, että Venäjä konfliktin ensi minuuttien aikana eliminoi sopivin asein mahdollisuudet vaikuttaa Suomen alueelta.

 

Baltian hyvin epätodennäköisessä sotilaallisessa kriisissä sekä Venäjän että Naton suunnitelmiin tulee mahdollisuus, että Suomen eteläosa ja ilmavoimat toimisivat Naton tukena. Sama koskee tilannetta Jäämeren ja pohjoisen Suomen osalta. Venäjän kannalta tämä merkitsisi tarvetta sitoa Suomi puolustamaan itseään ja eliminoida mahdollisuudet Naton auttamiseen.

 

Natolle Suomen alueen vetäminen konfliktiin ja näin myös Venäjän mahdolliseen hyödyntämiseen merkitsisi enemmän haittaa kuin hyötyä.

 

Ajankohtaiset päätelmät ovat ilmeiset. Venäjän asevoimille tulee lisää paineita suunnata lisääntyviä voimavarojaan luoteisrajalleen.

 

Rahapulasta kärsivä Yhdysvallat saa lisää perusteita etääntyä vastuistaan myös Islannin ja Baltian välisestä Euroopasta ja yrittää muodostaa alueen maista sotilasverkosto, joka vastaisi naapureistaan ja nojaisi tai sulautuisi vähitellen Natoon. Jos Yhdysvallat samalla loittonee ja Nato heikkenee, oltaisi alueella turvallisuuspoliittisesti vaikeasti ennakoitavassa tilanteessa.

 

Epävarmuutta pohjoisessa Euroopassa lisäävät muutkin tekijät.

 

Venäjän itsetunnon nousu alkoi näkyä talvesta 2007 alkaen. Viron ja Georgian konfliktit ja presidentti Barack Obaman ”reset”-politiikka hermostuttivat Baltian maat. Ne ovat tuloksellisesti lobanneet Washingtonissa vahvempaa lipunnäyttöä, ja Suomi on yhä aktiivisemmin mennyt mukaan Naton harjoituksiin.

 

Ruotsi on ulkoministeri Carl Bildtin johdolla edistänyt samansuuntaista politiikkaa kuin Suomen poliittinen ja sotilaallinen Nato-ryhmittymä verkostoitumisen nimissä.

 

Pohjoisessa Euroopassa on kuin varkain päässyt etenemään liikkeiden ja vastaliikkeiden ketjureaktio, joka ei ole yhdenkään alueen valtion etu. Tarvitaan suomalaisen realismin pohjalta joutuisasti vakautta edistävää ulkopolitiikkaa, joka kokoaa ja sovittaa yhteen alueen erityispiirteet sekä alueen vakauteen vaikuttavat valtiot ylimmän ulkopoliittisen johdon tasolla.

 

 

Hakalan ja Suomen turvallisuus

 

Jirka Hakala kommentoi Suomenmaassa tekstiäni Suomen Kuvalehdessä (17.5.) otsikolla ”Keskustassa tarvitaan uudenlaista turvallisuuspoliittista keskustelua”.

 

Kyllä, sitä keskustelua tarvitaan. Osaltani olen ollut tuomassa vuoden 2004 selontekoon laajan turvallisuuden koko kirjon ja kirjoittanut kymmeniä puheita ja artikkeleita ei-sotilaallisista kriiseistä. Johdannoksi niihin voi katsoa Visurin ja Hellenbergin kirjan Myrskyn silmässä ja siinä olevan artikkelin vuoden 2004 tsunamista.

 

Suomessa harrastetaan julkista turvallisuuspolitiikkaa lähinnä etäisistä asioista. Tervetuloa keskustelemaan itse Suomesta, mutta keskustelu keskustelun puutteesta ei ole keskustelua. Tarvitaan ajatuksia siitä, mitkä ovat ongelmat ja mitkä ovat ratkaisut.

 

Hakalan mukaan kuvailen ”…toimintaympäristöämme tavalla, joka voisi olla suoraan 1970 –luvulta. Hänen mukaansa Venäjän intressi on, ettei Suomen maaperää voi käyttää sotilaallisiin toimiin sitä vastaan, ja jos Suomen liittoutumattomuuspolitiikkaan tulee säröjä, kasvattaa Venäjä sotilaallista voimaansa luoteisrajallaan ja epävakaus Pohjois-Euroopassa lisääntyisi.”

 

Tässä olen eri mieltä. Toimintaympäristön ja Venäjän intressin kuvaus ei ole 1970 –luvulta vaan 1700 –luvulta. Kun suomalaiset tämän hoksasivat, saimme vähitellen pystyyn oman itsenäisen valtion.Maantiede ei ole muuttunut eikä Venäjän intressi.

 

Venäjälle ja Suomelle on tilanne sikäli helpottunut, ettei naapuri tarvitse sotilaallisiin riskeihin varautumiseen ennalta estävää maa-alaa, vaan se voi ohjelmoida ensimmäisiksi minuuteiksi sopivat ohjuksensa siihen tarkoitukseen, jos välttämättä haluamme päästä niiden alle.

 

Liittoutumattomuuspolitiikkaan tuli nyt tosiaankin ”särö”,kun Kokoomuksen ja Perussuomalaisten voimin tulkitaan Suomen olevan sotilaallisesti liittoutumaton, mutta siinä voi olla poikkeuksia. Jos tämä olisi maan lopullinen järjetön kanta, menetettäisi yhdellä kertaa sekä liittoutumattomuuden että liittoutumisen edut.

 

Onneksi puheenjohtaja Juha Sipilä torjui Kokoomuksen ja Perussuomalaisten kahdella tuolilla istumisen. Ja onneksi presidentti Sauli Niinistö ei vielä ole ottanut kantaa. Toivon hänen viimeistään Kultarannan seminaarissa toteavan, että perustuslain mukaan ulkopolitiikka johtaa Suomessa Tasavallan presidentti yhteistoiminnassa valtioneuvoston kanssa – ja puheenjohtaja Timo Soinin johdolla tuotetun ulkoasiainvaliokunnan paperin saa siis laittaa roskakoriin.

 

Hakala jatkaa: ”Vaikka Volanen kuvaileekin Venäjän ja NATO:n konfliktia ’sinänsä mahdottomalta näyttäväksi’, täytyy kysyä onko tämä se ainut skenaario ja keskeinen argumentti joka Keskustan turvallisuuspoliittisia linjauksia määrittelee?”

 

Osaltani vastaus on: ei ole ainut skenaario. Sotilaallisessa turvallisuudessa muita skenaarioita ovat alueellinen ja kahdenkeskeinen konflikti, kuten tekstissäni sanoin. Päälle tulevat kymmenet erilaiset siviilikriisien riskit. Näistä löytyy runsaasti artikkeleita sivultani www.ristovolanen.fi.

Tässä aamun netti-Suomenmaan uutinen. Palaan itse tekstiin iltapäivällä. Sen taustana on viime viikon Suomen Kuvalehdestä alkanut keskustelu.


Volanen lataa odotuksia Kultaranta-keskusteluihin

24.05. 06:00

Tohtori Risto Volanen lataa kovia odotuksia tasavallan presidentin 16.–17. kesäkuuta Kultarannassa järjestämiin ulko- ja turvallisuuspolitiikan nykytilaa ruotiviin asiantuntijakeskusteluihin.

Volanen toivoo presidentti Sauli Niinistön viimeistään silloin muistuttavan, että perustuslain mukaan ulkopolitiikkaa Suomessa johtaa tasavallan presidentti yhteistoiminnassa valtioneuvoston kanssa.

– Ja puheenjohtaja Timo Soinin johdolla tuotetun ulkoasiainvaliokunnan paperin saa siis laittaa roskakoriin, hän kaavailee.

 

Volanen kirjoittaa turvallisuuspolitiikasta tämän päivän Suomenmaan printtiversiossa. Hän sanoo, että liittoutumattomuuspolitiikkaan tuli särö, kun kokoomuksen ja perussuomalaisten voimin tulkitaan Suomen olevan sotilaallisesti liittoutumaton, mutta siinä voi olla poikkeuksia.

– Jos tämä olisi maan lopullinen järjetön kanta, menetettäisiin yhdellä kertaa sekä liittoutumattomuuden että liittoutumisen edut.

Hän viittaa eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan äskeiseen mietintöön hallituksen turvallisuus- ja puolustuspoliittisesta selonteosta.

– Onneksi puheenjohtaja Juha Sipilä torjui kokoomuksen ja perussuomalaisten kahdella tuolilla istumisen. Ja onneksi presidentti Sauli Niinistö ei ole vielä ottanut kantaa.

 

Volasen kirjoitus on vastaus monenlaista keskustelua kaipaavalle Keskustan opiskelijaliiton puheenjohtajalle Jirka Hakalalle. Hän katsoi Suomenmaan mielipidesivulla aiemmin, että Volanen kuvailee Suomen toimintaympäristöä tavalla, joka voisi olla suoraan 1970-luvulta.

Volanen on eri mieltä. Toimintaympäristön ja Venäjän intressin kuvaus ei ole Volasen mukaan 1970-luvulta, vaan 1700-luvulta. Hän sanoo, että maantiede ja Venäjän intressi eivät ole muuttuneet.

– Venäjälle ja Suomelle on tilanne sikäli helpottunut, ettei naapuri tarvitse sotilaallisiin riskeihin varautumiseen ennalta estävää maa-alaa, vaan se voi ohjelmoida ensimmäisiksi minuuteiksi sopivat ohjuksensa siihen tarkoitukseen, jos välttämättä haluamme päästä niiden alle, hän kirjoittaa.

 

Pentti Manninen