Jatkan tällä palstalla medioiden seurantaa

R.V. HBL:ssä: Suomi etsii vakaampaa pohjaa yhteistyölle.

 

SUOMENNOS, HBL:stä  1.12.

(Ilmavalvonta, linjanmuutos ja turvallisuushybridi)

 

Svenska Dagbladetin pääkirjoitustoimittaja Claes Arvidssonin artikkeli (HBL 21.11.) ”Valvonta varovainen linjanvaihdos” oli merkittävä analyysi Suomen ja Ruotsin Islanti –hankkeesta. Näin voi sanoa, vaikka sen informaatio Suomen keskustelusta tai johtopäätöksen logiikka ei ole täydellinen.

 

 

Arvidsson toteaa, että Islannin ja Baltian ilmavalvonta ovat osa samaa Norjasta Turkkiin ulottuvaa Naton kollektiivisen turvallisuuden järjestelmää. Sen oikeudellinen perusta onkin vahvasti säädelty YK:n peruskirjasta ja Naton perussopimuksesta aina lentäjien manuaaleihin. Naton ilma- ja ohjuspuolustusjärjestelmä on myös massiivinen sotilasteknologinen koneisto, joka tuskin kaipaa sekaan häiriötekijöitä.

 

 

Arvidsson kertoo, että pohjoismaiden Islanti –hanke herätti Naton päämajassa kriittisen keskustelun mm. Naton jäsenyyden ja kumppanuuden rajan hämärtymisestä. Sen johtopäätöksenä pääsihteeri Rasmussen toi Suomelle kielteisen vastauksen: osallistuminen aseistettuna tunnistamiseen ei ole mahdollista. Suomelle ja Ruotsille pitää kehittää Islantiin jotakin opiskelua ja harjoittelua.

 

 

Arvidsson ei kuitenkaan ole seurannut aivan tarkkaan suomalaista keskustelua. Täällä ulkoministeri Tuomioja on korostanut Islanti –hankkeen olevan ainoastaan pohjoismainen asia. Pääministeri Katainen taas on alleviivannut Suomen valmiutta aseistettujen koneiden tunnistuslentoihin. Arvidsson tulkitseekin väärin, että suomalainen hankkeen kritiikki suuntautuisi pohjoismaiseen yhteistyöhön. Täällä kritiikki on perustunut selkeään arvioon hankkeen realiteeteista, joiden pohjalla myös Nato ja pääsihteeri Rasmussen ovat päätynyeet ratkaisuunsa.

 

 

Arvidssonin toinen kärki on turvallisuuspoliittinen: ”Huolimatta siitä, että hanke lähinnä esitellään joidenkin viikkojen harmittomana ilmaharjoituksena se voidaan kuitenkin nähdä eräänlaisena signaalina siitä, että kumpikin sotilaallisesti liittoutumaton (mutta pikemminkin liittoutumavapaa) maa ottaa uuden kannan kysymykseen vastuusta pohjoisen Euroopan turvallisuudesta.” ”Se on varovainen linjanvaihdosaskel, joka varmaankin otetaan huomioon Moskovassa – huolimatta pääministeri Medvedevin vähäisestä reaktiosta.”

 

 

Arvidssonin arvio Suomen ja Ruotsin linjasta osuu kohdalleen, ja pääministeri Medvedev voi itsekin vielä pohtia näkemäänsä. Toisaalta Islannista Baltiaan näytetään valmisteltavan turvallisuusvastuiden siirtämistä ja jakamista alueen voimavaroiltaan pienille valtioille. Samalla ne ovat tulossa yhä syvemmin riippuvaiseksi liittokunnan järjestelmistä, huollosta ja siksi myös politiikasta.

 

 

Arvidsson jatkaa asian ytimeen: ”Se askel vuorostaan nostaa esiin kysymyksen, onko olemassa valmiutta ottaa hartioille sellaista, ja siksi määrittelemätöntä, alueellista vastuuta. Lyhyesti sanoen, hanke luo epävarmuutta ja ei vähiten siksi, että vastaus tällä hetkellä on kielteinen.” Hanke kyllä tuo epävarmuutta alueelle, mutta ottaako Arvidsson huomioon, että itse Nato vastaa ei – vai tarkoittaako hän juuri sitä?

 

 

Viime vuosina Ruotsi ja lopulta myös Suomi ovat säästäneet puolustuksestaan ja etsineet kompensaatiota Naton kumppanuudesta, monimuotoisesta verkostoitumisesta sekä pohjoismaisesta yhteistyöstä ja solidaarisuudesta. Samaan aikaan on käyty ilman laajempaa julkisuutta keskustelua Euroopan ”pohjoisesta ryhmästä” tai ”pohjoismais-balttialaisesta turvallisuudesta” – ja on toteutettu myös lukuisia sotaharjoituksia samassa hengessä. Mutta kun tämä turvallisuushybridi on nyt Islannin ilmavalvonnassa ollut ensimmäistä kertaa realisoitumassa harjoituksia pitemmälle, se on törmännyt Naton puolelta reaalimaailmaan. Siksi hankkeen vaiheet perustelevat Arvidssonin analyysia epävarmuudesta, mutta ne ovat myös testanneet Suomen ja Ruotsin turvallisuuspolitiikkaa.

 

 

Kaikesta päätellen nyt on paikallaan katsoa, missä ollaan ja mihin ollaan menossa.

 

 

Mihin pohjoismaissa päädytään, jos jatketaan turvallisuuden rakentamista oman puolustuksen supistumisen sekä laajenevien, epäselvien verkostojen ja vastuiden pohjalta? Toisin kuin Arvidsson siis päättelee Suomessa käyty keskustelu ei ole kriittistä itse pohjoismaiseen yhteistyöhön, vaan etsii sille kestävää pohjaa.

 

 

 

Alkuperäinen artikkeli HBL:ssä:

 

Finland söker stabilare grund för samarbete

 

(Övervakning, linjeskifte och säkerhetshybrid)

 

http://hbl.fi/opinion/lasares-brev/2012-12-01/finland-soker-stabilare-grund-samarbete

 

 

 

Claes Arvidsson: Övervakning ett försiktigt linjeskifte

 

http://hbl.fi/bakgrunden/2012-11-21/overvakning-ett-forsiktigt-linjeskifte?fb_action_ids=326174327498403&fb_action_types=og.recommends&fb_source=timeline_og&action_object_map=%7B%22326174327498403%22%3A519803514705267%7D&action_type_map=%7B%22326174327498403%22%3A%22og.recommends%22%7D&action_ref_map=[]