Tällä sivulla on medioiden seurantaa

 

 

 

 

 

 

 

 

Seuratessa suomalaisen julkisuuden keskeisiä esiintyjiä havaitsee, ettei vastaavaa kuvaa kansainvälisestä kehityksestä ole enää missään suurvallassa, edes perinteisesti kovimmankaan liberaalin-neokonservatiivisen linjan Yhdysvaltojen ulkopoliittisen eliitin edustajilla. Kansainvälisen tilannekuvan valtavirrasta Yhdysvalloissa saa ytimekkään kuvan Harvardin Kennedy Schoolin pitkäaikaisen johtajan Graham Allisonin eilen julkaisemasta artikkelista.

 

Johtopäätöksistä käydään Yhdysvalloissa voimakasta keskustelua, ja ne vaihtelevat toisaalla mm. professori Hal Brandsin mukaan alkaneen tämän vuosisadan toisen kylmän sodan kaikin mahdollisin paitsi ydinsodan keinoin törmäyksistä ja alueellisista ratkaisuista ympäri maapallon toisaalla Henry Kissingerin suurvaltojen keskeisten intressien sopimiseen. Suomessa on korkea aika korostaa myös Yhdysvaltojen kannalta ja osalta reaalimaailman tiedoin sen pohtimista, miten kaikki tämä kohdentuu konkreettisesti Naton jäsen Suomen omaan turvallisuusympäristöön Pohjolassa eli maapallon Yhdysvaltojen ja Venäjän välisellä kalotilla.

 

 

30. syyskuuta 2022

National Defense University Press. The premier professional military and academic publishing house

sekä

HARVARD Kennedy School BELFER CENTER for Science and International Affairs

 

Harvard Kennedy School Belfer Center for Science and International Affairs entinen johtaja ja nykyinen professori johtaja Graham Allison ja tutkija Jonah Glick-Unterman

 

21. vuosisadan suuri sotilaallinen kilpailu

 

Neljännesvuosisata sitten Kiina suoritti niin kutsutut "ohjuskokeet", jotka sulkivat Taiwanin saaren estääkseen sitä siirtymästä kohti itsenäisyyttä osoittamalla, että Kiina voisi katkaista Taiwanin merelliset yhteydet. Vastauksena ylivoimansa osoittamiseksi, joka pakotti Kiinan perääntymään, Yhdysvallat lähetti kaksi lentotukialusta Taiwanin viereisille vesille. Jos Kiina toistaisi samat ohjuskokeet tänään, on erittäin epätodennäköistä, että Yhdysvallat vastaisi kuten vuonna 1996. Jos amerikkalaiset lentotukialukset siirtyisivät nyt niin lähelle Kiinan mannerta, ne voitaisiin upottaa DF-21- ja DF-26-ohjuksilla, joita Kiina on sittemmin kehittänyt ja ottanut käyttöön.

 

 

Tässä artikkelissa esitetään kolme pääteesiä, jotka koskevat Kiinan ja Yhdysvaltojen välistä sotilaallista kilpailua tällä vuosisadalla.

 

 

Ensinnäkin Yhdysvaltain sotilaallisen ylivoimaisuuden aikakausi on ohi: kuollut, haudattu ja mennyt - paitsi joidenkin poliittisten johtajien ja politiikan analyytikkojen mielessä, jotka eivät ole tutkineet kovia tosiasioita.

 

 

Kuten entinen puolustusministeri James Mattis sanoi jyrkästi vuoden 2018 kansallisessa puolustusstrategiassaan: "Yhdysvallat on vuosikymmenien ajan nauttinut kiistattomasta tai hallitsevasta paremmuudesta kaikilla toiminta-alueilla. Saatoimme yleensä käyttää joukkojamme milloin halusimme, koota ne minne halusimme ja toimia haluamallamme tavalla.

 

 

Mutta se oli silloin. "Tänään", Mattis varoitti, "jokainen alue on kiistanalainen - ilma, maa, meri, avaruus ja kyberavaruus."

 

 

Tämän seurauksena Kahden viime vuosikymmenen aikana Yhdysvallat on joutunut vetäytymään ylivoimaisuuteen ja määräävään asemaan perustuvasta strategiasta pelotteeseen. Kuten presidentti Joe Bidenin kansallisen turvallisuuden neuvonantaja Jake Sullivan ja hänen kansallisen turvallisuusneuvoston kollegansa Kurt Campbell myönsivät vuonna 2019: "Yhdysvaltojen on hyväksyttävä, että sotilaallista ylivoimaisuutta on vaikea palauttaa, kun otetaan huomioon Kiinan aseiden ulottuvuus, ja keskityttävä sen sijaan estämään Kiinaa puuttumasta sen liikkumisvapauteen ja pakottamasta fyysisesti Yhdysvaltain liittolaisia ja kumppaneita."

 

 

Yksi Trumpin hallinnon vuoden 2018 kansallisen puolustusstrategian arkkitehdeistä ilmaisi sen vähemmän diplomaattisesti ja ytimekkäämmin: "Yhdysvaltain rajoittamattoman sotilaallisen ylivoiman aikakausi on ohi."

 

 

Toiseksi, vaikka Amerikan asema maailmanlaajuisena sotilaallisena suurvaltana on edelleen ainutlaatuinen - voiman projektiokyvyllä kukaan ei voi verrata, yli 50 liittolaisella, joita sitovat kollektiiviset puolustusjärjestelyt, ja tukikohtien verkostolla melkein kaikilla mantereilla - sekä Kiina että Venäjä ovat nyt vakavia sotilaallisia kilpailijoita ja jopa vertaisia tietyillä aloilla.

 

 

Venäjän ydinasearsenaali on jo pitkään tunnustettu Yhdysvaltoja vastaavaksi, ja vaikka Kiinan ydinasearsenaali on paljon pienempi, Peking on kuitenkin kehittänyt eloonjäävien ydinaseiden laivaston, joka riittää varmistamaan molemminpuolisesti taatun tuhon. Puolustusministeriön (DOD) suorittaman Kiinan ja Venäjän nimeäminen suurvaltakilpailijoiksi tunnustaa, että heillä on nyt valta kieltää Yhdysvaltojen määräävä asema rajoillaan ja viereisillä merillä.

 

 

Kolmanneksi, jos lähiaikoina käydään "rajoitettua sotaa" Taiwanista tai Kiinan reuna -alueista, Yhdysvallat todennäköisesti häviäisi - tai joutuisi valitsemaan häviämisen ja eskalaatioportaiden nostamisen laajemmaksi sodaksi.

 

 

Apulaispuolustusministeri Kathleen Hicks ja hänen kollegansa Kansallisen Puolustusstrategian Komissiossa (National Defense Strategy Commission) tarjosivat elävän skenaarion Taiwania koskevasta sodasta, jonka Yhdysvallat voisi hävitä. Jos vastauksena Taiwanin provosoivaan liikkeeseen tai suuruudenhulluuden hetkenä, Kiina käynnistäisi sotilaallisen hyökkäyksen Taiwanin hallitsemiseksi, se todennäköisesti onnistuisi ennen kuin Yhdysvaltain sotavoimat kykenisi siirtämään tarpeeksi voimavaroja alueelle niin, että sillä olisi merkitystä. Jos Yhdysvallat yrittäisi tulla puolustamaan Taiwania alueella tällä hetkellä olevien tai Kiinan hyökkäyksen aikana mahdollisesti saapuneiden joukkojen kanssa, se ei pystyisi vaikuttamaan olennaisesti lopputulokseen.

 

 

Kuten esikuntapäälliköiden entinen varapuheenjohtaja amiraali James Winnefeld ja entinen keskustiedustelupalvelun (CIA) virkaatekevä johtaja Michael Morell kirjoittivat viime vuonna, Kiinalla on kyky toteuttaa Taiwanille tapahtunut tosiasia ennen kuin Washington pystyisi päättämään, miten vastata.8 Kansallisen Puolustusstrategian Komissio päätyi samanlaiseen johtopäätökseen: Yhdysvallat "sodassa Kiinaa vastaan saattaisi kamppailla joko voittaakseen tai ehkä hävitäkseen.”

 

 

Koko artikkeli TÄSSÄ

 

  (Kuva suurenee klikkaamalla)

 

 

 

 

Suomen virallinen lehti Finlands Allmänna Tidning numero 118. uutisoi lauantaina 5. lokakuuta 1822 Senaatin talon käyttöönotosta. Se tuo aikansa näkökulmasta hyvin esiin Suomen suuriruhtinaskunnan tilannetta 13 vuotta Porvoon maapäivien ja Haminan rauhan jälkeen.

 

Turussa 1809 syksyllä aloittanut Hallituskonselji oli järjestetty kahden osaston ja viiden toimituskunnan eli ministeriön Keisarilliseksi Suomen Senaatiksi. Se oli muuttanut uuteen pääkaupunkiin Helsinkiin talousosaston varapuheenjohtajanaan eli Suomen ensimmäisenä pääministerinä marsalkka Mannerheimin isoisän isä Carl Erik Mannerheim. Myös maan keskusvirastot oli saatu perustettua ja seuraavana oli edessä mukaan pääsy muualla alullaan olleeseen talouden nykyaikaistumiseen ja teolliseen nousuun.

 

 

Finlands Allmänna Tidning lauantaina 5. lokakuuta 1822

 

Helsinki.

 

Syyskuun 27. päivänä, joka on heidän korkeutensa majesteettiensa Keisari ja Keisarinnan kruunajaispäivä kokoontui klo 10 ennen puolta päivää hänen korkeutensa Kenraalikuvernööri kreivi Steinheilin luona kaupungin ja Sveaborgin linnoituksen sotaväet. Hänen korkeutensa vastaanottaman paraatin jälkeen seurasi kokoontuneiden joukkojen kreikkalainen jumalanpalvelus ulkoilmassa Suurtorilla, minkä jälkeen läheiseltä kukkulalta ammuttiin viisikymmentäyksi kanuunan laukausta.

 

 

Sama päivä oli aikaisemmin nimetty tänne pystytetyn Senaatin talon vihkiäispäiväksi, ja siksi tilaisuutta varten oli tänne tullut Suomen asiain valtiosihteeri salaneuvos ja ritari vapaaherra Rehbinder kuten myös Keisarillisen Senaatin jäsenet sekä sen virkamiehet ja keisarillisen suomalaisen armeijan komentajat kuten myös muut täällä olevat virkakunnat klo 11 ennen puolta päivää hänen korkeutensa kreivi Kenraalikuvernöörin luokse. He esittivät alamaiset onnittelut edellä mainitun kruunajaisjuhlan johdosta, minkä jälkeen itse hänen korkeutensa Kenraalikuvernööri ja Keisarillinen Senaatti ja kokoontuneet virkakunnat menivät kulkueena musiikin saattamana sotilaiden välissä kaupungin kirkolle. Siellä heidät otti vastaan hiippakunnan piispa teologian tohtori ja ritari Molander, joka rukouksen jälkeen pitämässään puheessa korosti päivän juhlallisuutta, minkä jälkeen laulettiin virsi n:o 84 Koko maailma kiittää Herraa sitä seuraten viisikymmentäyksi kunnialaukausta.

 

 

Hänen korkea-arvoisuutensa herra Kenraalikuvernööri ja Keisarillinen senaatti ja viranomaiset siirtyivät kulkueena kirkosta Senaatin taloon ja sen suureen valtaistuinsaliin, missä hänen korkearvoisuutensa piti ranskankielellä kokoontuneelle virkakunnalle puheen, jossa kuvailtiin hänen Keisarillisen majesteettinsa armollisuutta ja hyväntahtoisuutta Suomen asukkaita kohtaan, mihin kuuluu armollinen anteliaisuus kuten hänen majesteettinsa haluamat varat tämän käytännöllisen ja tyylikkään rakennuksen pystyttämiseen, missä tästä lähtien tulee olemaan maan ylin hallinto, minkä jälkeen kaikki läsnäolleet huusivat: Eläköön Keisari, Eläkään Aleksanteri! Minkä jälkeen ammuttiin viisikymmentäyksi kanuunan laukausta.

 

 

Hänen korkea-arvoisuutensa herra kreivi ja Kenraalikuvernööri olivat kutsuneet illalliselle salaneuvoksen vapaaherra Rehbinderin, keisarillisen senaatin jäsenet, piispa tohtori Molanderin, kuten myös lukuisia sotilaskomentajia, arvohenkilöitä ja virkamiehiä sekä kaupungin porvaristoa, jotka kohottivat maljan hänen Keisarilliselle korkeudelleen, hänen hallitsevalle korkeudelleen Keisarinnalle, Leskikeisarinnalle, kuten ehdotettiin myös Keisarillisen huoneen menestykselle, mitä seurasi viisikymmentäyksi kanuunanlaukausta. Illalla oli ritarihuoneen sekä kaupungin vastaanotto ja uusi Senaatin talo juhlavalaistiin.

 

-------------

 

KUVA:

C.W. Westlingin akvarellista 1827, Fredrik Tengströmin Vuer af Helsingfors 1838 

Museovirasto

 

Carl Erik Mannerheim

 

Finlands Allmänna Tidning 5.10.1822

 

 

 

 

 

 

(Kuvassa kenraali Cavoli senaatin puolustusvaliokunnassa, Yhdysvaltojen hallinnon kartta pohjoisesta kalotista ja Cavoli tutustumassa taisteluammuntoihin Rovajärvellä tammikuussa 2021, mihin sitten liittyi hänen vastauksessaan mainittu moottorikelkkaretki pitkin itärajaa.)

 

Viime aikoina on ollut epämukavaa seurata suomalaista keskustelua Suomen Naton jäsenyysajasta perinteisten kuvien pohjalta. Suomen osalta käytännössä ratkaisevaa on kulloisenkin Yhdysvaltojen hallinnon globaalin politiikan ja sitä toteuttavan sotilaallisen strategian kohdentuminen Pohjolan ympärillä olevaan Yhdysvaltojen, Manner-Euroopan ja Venäjän kalottiin. Hyvä johdanto siihen on Naton ja Yhdysvaltojen Euroopan-Afrikan joukkojen uuden komentajan kenraali Christopher Cavolin kuuleminen Yhdysvaltojen senaatin puolustusvaliokunnassa 26.5. 2022.

 

 

Suomea koskevia kohtia ja niiden suomennos C-SPANin litteroimasta kuulemisesta, senaattoreiden Suomea koskevat kysymykset ja kenraali Cavolin vastaukset.

 

(CAVOLI) ODOTAN INNOLLA SUOMEN JA RUOTSIN LIITTYMISTÄ LIITTOKUNTAAN SOTILAALLISESTA NÄKÖKULMASTA. KUMPIKIN NÄISTÄ ASEVOIMISTA TUO LIITTOUMAAN KYKYÄ JA KAPASITEETTIA ENSIMMÄISESTÄ PÄIVÄSTÄ LÄHTIEN. ESIMERKIKSI SUOMESSA ON SUURI ARMEIJA, HYVIN VARUSTELTU, ERITTÄIN HYVIN KOULUTETTU JA NOPEASTI LAAJENNETTAVISSA OLEVA ARMEIJA, JOKA TOIMII JATKUVASTI JA PYSTYY EHDOTTOMAN ASIANTUNTEVASTI PUOLUSTAMAAN RAJAA, JOKA SILLÄ ON OLLUT VENÄJÄN KANSSA VUOSIKYMMENIÄ - ASIANTUNTEMUS, JOTA HE OSOITTIVAT VUONNA 1939 JA JOTA HE OVAT RAKENTANEET SEN JÄLKEEN. SUOMESSA ON ARMEIJANSA LISÄKSI JO HÄVITTÄJIÄ JA SE ON PÄÄTTÄNYT OSTAA 64 F-35-KONETTA. HE SAAPUVAT TUOMAAN LIITTOUMAAN KAPASITEETTIA JA KYKYÄ.

 

 

RUOTSISATA VOI SANOA SAMAA. HEILLÄ ON PIENEMPI, MUTTA KYKENEVÄ JA KASVAVA ARMEIJA. KOLLEGANI HANKINTABUDJETTI ON KASVANUT 200% VIIDEN VUODEN AIKANA. HE OSTIVAT ÄSKETTÄIN PATRIOOTTEJA JA HARKITSEVAT MUITA HANKINTOJA. TEEMME HEIDÄN KANSSAAN TIIVISTÄ YHTEISTYÖTÄ. HE TUOVAT NATOON ITÄMEREN LAIVASTON, JOLLA ON VALTAVA SOTILAALLINEN MERKITYS LIITTOUMALLE. JOS TARKASTELEMME MAANTIETEELLISESTI NÄIDEN KUMPPANEIDEN LIITTYMISTÄ, KOKO ITÄMERI MUUTAMAA KILOMETRIÄ LUKUUN OTTAMATTA ON SEN JÄLKEEN NATO-VALTIOIDEN RANTAVIIVA, JOKA LUO ALUEELLE ERILAISEN GEOMETRIAN.

 

 

(KYSYMYS) MAINITSITTE TOISEN KESKEISEN PIIRTEEN, 800 MAILIN RAJAN, JOKA SUOMELLA ON VENÄJÄN KANSSA. JOTKUT SAATTAVAT SANOA, ETTÄ TÄMÄ ALTISTAA NATON SUUREMMALLE RISKILLE, KOSKA SILLÄ ON TÄMÄ RAJA. KUULOSTAA SILTÄ, ETTÄ NÄKEMYKSENNE ON NATON ALTISTAMISEN SIJAAN PIKEMMINKIN VENÄJÄN ALTISTAMINEN SUUREMMALLE RISKILLE.

 

 

(CAVOLI) AJATTELEN NIIN PARISTA SYYSTÄ. VENÄJÄ EI OLE HISTORIALLISESTI SIJOITTANUT SUOMEN VASTAISELLE RAJALLE KOVINKAAN PALJON MAAVOIMIA. SE ON OLLUT SILLE SOTANÄYTTÄMÖN TALOUTTA, KOSKA HE AJATTELIVAT, ETTÄ HEILLÄ OLI SUHDE SUOMEEN, JOKA ANTOI HEILLE MAHDOLLISUUDEN TEHDÄ NIIN. TÄMÄ ANTOI VENÄJÄLLE MAHDOLLISUUDEN KESKITTÄÄ MAAVOIMAT MUIHIN PAIKKOIHIN. TÄMÄ MAHDOLLISUUS POISTUU NYT VENÄJÄN OSALTA. TÄMÄN LISÄKSI, KUTEN MAINITSIN, SUOMALAISET OVAT ASIANTUNTIJOITA PUOLUSTAMAAN TÄTÄ RAJAANSA. OLEN KULKENUT MOOTTORIKELKALLA RAJAVARTIOLAITOKSEN PÄÄLLIKÖN JA MAAVOIMIEN KOMENTAJAN KANSSA PUOLET TUON RAJAN PITUUDELTA, JA OLIN VAIKUTTUNUT HEIDÄN KYVYSTÄÄN PUOLUSTAA MAATAAN.

 

 

(KYSYMYKSIÄ JA VASTAUKSIA TALVISODASTA SEKÄ CAVOLIN JOHTOPÄÄTÖS, ETTEI HÄN VENÄLÄISENÄ KENRAALINA OTTAISI EDELLEENKÄÄN RISKEJÄ SUOMEN SUUNTAAN.)

 

 

(KYSYMYS) VIIME VIIKOLLA SUOMEN EDUSKUNTA ÄÄNESTI YLIVOIMAISESTI NATOON LIITTYMISEN PUOLESTA SUOMEN JA RUOTSIN LIITTYMISHAKEMUSTEN JÄLKEEN. KUN OTETAAN HUOMIOON SUOMEN YHTEINEN RAJA VENÄJÄN KANSSA JA SEN KEHITTYNEET SOTILAALLISET VALMIUDET, VOITTEKO KUVAILLA, KUINKA SE VOI INTEGROITUA NATON SATEENVARJOON?

 

 

(CAVOLI) ENSINNÄKIN HARJOITTELEMME SITÄ KOKO AJAN MAA-ALUEELLA, JA VOIN PUHUA SAMAA BOB BURKEN JA TOISTEN PUOLESTA YHDYSVALTAIN ILMAVOIMISSA EUROOPASSA, JA HE TEKEVÄT TÄTÄ SAMAA KOKO AJAN. HARJOITTELEMME SUOMEN KANSSA, MINULLA ON MYÖS SIELLÄ SOTILAITA, JA JUURI TOIN PARI STRYKER-OSASTOA TAKAISIN. MEILLÄ ON LASKUVARJOPATALJOONA MENOSSA SINNE MYÖHEMMIN TÄNÄ KESÄNÄ. HARJOITTELEMME USEIN RUOTSIN KANSSA SISÄLLYTTÄÄKSEMME KORKEALLA SEKÄ ILMA- JA OHJUSPUOLUSTUKSEN. LUULEN, ETTÄ MEIDÄN ON MELKO HELPPO INTEGROIDA HEIDÄT NOPEASTI. OLEMME INTEGROINEET NIITÄ LAAJAMITTAISIIN HARJOITUKSIIMME JA OPERAATIOIHIMME ULKOMAILLA JO MUUTAMAN VUODEN AJAN.

 

 

(KYSYMYS) KUN PUHUIMME VIIME VIIKOLLA, SANOITTE, ETTETTE ODOTTANUT TÄMÄN NATOON PÄÄSYN EDELLYTTÄVÄN MEILTÄ UUSIA JOUKKOJA. OLEN NÄHNYT, ETTÄ RUOTSI PYYTÄÄ SUUREMPAA YHDYSVALTAIN MERIVOIMIEN LÄSNÄOLOA ITÄMERELLÄ JA ME RAPORTOIMME PITÄVÄMME YLI 100 000 SOTILASTA EUROOPASSA TULEVAISUUTTA VARTEN. HALUAN TARKASTELLA UUDELLEEN KÄSITTELEMÄÄNNE AIHETTA NÄIDEN PUHEENVUOROJEN VALOSSA. KUINKA LUOTTAVAINEN OLETTE SIITÄ, ETTÄ SUOMEN JA RUOTSIN LIITTYMINEN NATOON EI JOHTAISI SIIHEN, ETTÄ YHDYSVALTAIN JOUKOT TEKISIVÄT EUROOPASSA ENEMMÄN KUIN MEILLÄ ON TÄLLÄ HETKELLÄ VELVOLLISUUTTA NYKYISTEN NATO-SITOUMUSTEMME NOJALLA?

 

 

(CAVOLI) 100 000 SOTILASTA EUROOPASSA, JOITA NYT LISÄTÄÄN, OVAT OSA VIIME VIIKKOJEN AIKANA TEKEMÄÄMME HARKINTAA, EIVÄTKÄ NE LIITTYNEET KYSYMYKSEEN SUOMEN JA RUOTSIN LIITTYMISESTÄ NATOON. OLEN EDELLEEN SITÄ MIELTÄ, KUTEN KERROIN TEILLE ESIKUNTAMME VIESTISSÄ, ETTÄ AINAKAAN MAANMAAVOIMIEN ALALLA TÄMÄ EI OLE VAATIMUS SUURILLE LISÄJOUKOILLE. LUULEN, ETTÄ HARJOITUKSET JA SATUNNAINEN LÄSNÄOLO, KUTEN MINKÄ TAHANSA LIITTOLAISEN KANSSA, LISÄÄNTYVÄT.

 

 

(KYSYMYS) ERILAISET VAATIMUKSET, LUULETTE SIIS? EDELLYTTÄÄKÖ TÄMÄ, ETTÄ JOUKKOMME TAI NATON JOUKOT MUUTTAVAT SIJOITTUMISTAAN?

 

 

(CAVOLI) EN TIEDÄ SITÄ JUURI NYT JA HUOMAUTTAISIN, ETTÄ SANALLA ”JOUKKOJEN TUKIKOHDAN MUODOSTAMINEN” (BASING) ON VALTAVA MÄÄRÄ SEURAUKSIA, JOITA MINUN OLISI HARKITTAVA TARKKAAN, ENNEN KUIN PALAAN LUOKSSENNE VASTAUKSEN KANSSA.

 

 

(KYSYMYS) KÄSITYKSENI MUKAAN YKSI 1900 -LUVUN TUNNETUIMMISTA ASIOISTA OLI ”ELOKUUN ASEET”, JA TEESI OLI, ETTÄ KOMPASTUIMME ENSIMMÄISEEN MAAILMANSOTAAN SYYNÄ EUROOPASSA YLI-INNOKKUUS, VIRHEET SEKÄ KENENKÄÄN HALLITSEMATTOMAT VÄÄRINKÄSITYKSET JA MONIMUTKAISTEN SOPIMUSTEN VERKKO EUROOPASSA, MIKÄ KAIKKI JOHTI MAAILMANSOTAAN. MITEN NYT VIESTIMME VENÄLÄISILLE NATON PUOLUSTUKSELLISESTA LUONTEESTA? OLEN HUOLISSANI SIITÄ, SE MITÄ PIDÄMME PELOTTEENA JA VAKUUTUKSENA, HE VOIVAT PITÄÄ PROVOKAATIONA, ERITYISESTI KUN OTETAAN HUOMIOON, ETTÄ ON KYSE VAINOHARHAISESTA MAASTA. PUTIN ON SELVÄSTI SITÄ MIELTÄ, ETTÄ NATON HYÖKKÄYKSEN VAARA ON OLEMASSA. VOITTEKO SANOA, MITEN VÄHENNÄMME TÄTÄ MERKITTÄVÄÄ VIRHEELLISTEN LASKELMIEN RISKIÄ. PUTIN TEKI VALTAVIA VIRHEARVIOITA UKRAINASSA. ENTÄ JOS TEHDÄÄN SAMANLAISIA PUOLASTA, SUOMESTA JA RUOTSISTA – KUTEN VIRHEELLISET LASKELMAT UKRAINASSA. ENTÄ JOS HÄN LUULEE MEIDÄN TEKEVÄN SAMANLAISEN PUOLASSA, SUOMESSA, RUOTSISSA?

 

 

(CAVOLI) VIRHEEN TAI YLI-INNOKKUUDEN VAARA HÄÄMÖTTÄÄ ERITTÄIN KORKEALLA TIETOISUUDESSAMME JOKA PÄIVÄ EUROOPAN ESIKUNNASSAMME. MEILLÄ ON PROSESSI, JOSSA TARKASTELEMME KAIKKIA TEKEMIÄMME HANKKEITA ARVIOIDAKSEMME, MITEN VASTUSTAJAMME JA ERITYISESTI VENÄJÄ SUHTAUTUVAT NIIHIN. ELI PITÄISIKÖ MEIDÄN EDETÄ, KUN OTETAAN HUOMIOON ERI TAVOITTEEMME SIINÄ VAIHEESSA. SE ON HERKKÄ TASAPAINO. JA SE ON HERKKÄ, KOSKA EI PIDÄ VÄLTELLÄ TOIMINTAA, JOTA MEIDÄN ON TEHTÄVÄ PYSYÄKSEMME VAHVOINA JA VARMISTAAKSEMME, ETTÄ LINJAAMME PAINOPISTEEMME SIINÄ, MITÄ PUOLUSTAMME. MUTTA ON MYÖS VÄLTTÄMÄTÖNTÄ OLLA LIIOITTELEMATTA SITÄ JA OLLA LUOMATTA ONGELMAA SIELLÄ, MISSÄ ONGELMAA EI OLE OLLUT.

 

 

(KYSYMYS) JATKOKYSYMYKSENI ON, ONKO TEILLÄ NATON YLIMPÄNÄ KOMENTAJANA VIESTINTÄYHTEYS VENÄJÄN VASTAAVAAN KOMENTAJAAN, JOTTA KONFLIKTIN SIJASTA MAHDOLLINEN KONFLIKTI LIENTYISI?

 

 

(CAVOLI) JATKAAKSENI VIIMEISESTÄ KOHDASTA, JOS SALLITTE, AVOIMUUDESTA, TÄMÄ VIESTINTÄ ON ELINTÄRKEÄÄ. MINUN ASEMASSANI NYT, KUN OLEMME TOTEUTTAMASSA LAAJAMITTAISTA TOIMINTAAMME, MENEMME ETYJIN LINJAUKSIIN, JOISSA HAHMOTELLAAN TAVOITTEET JA SUURET LIIKKEET. MEIDÄN PTÄÄ OLLA AVOIN – SANON TÄMÄN LISÄTÄKSENI VIELÄ AVOIMUUDESTA EDELLISEEN VASTAUKSEENI.

 

 

AVOIMUUDESTA VENÄLÄISILLE?

 

KAIKILLE.

 

ONKO TEILLÄ PUNAINEN PUHELIN?

 

LIITTOUTTOKUNNAN YLIMMÄLLÄ KOMENTAJALLA ON.

 

 

(KYSYMYS ONGELMISTA INTEGROIDA RUOTSI JA SUOMI NATOON)

 

 

(CAVOLI) TEIMME HYVIN TIIVISTÄ YHTEISTYÖTÄ RUOTSIN ARMEIJAN KANSSA TIETYISSÄ TEKNISISSÄ ASIOISSA, MUTTA MYÖS YLEISESTI OTTAEN JA HARJOITUKSISSA SUOMEN ARMEIJAN KANSSA, LASKUVARJOPATALJOONA ON MATKALLA SUOMEEN MYÖHEMMIN TÄNÄ KESÄNÄ, NE ON HELPPO INTEGROIDA.

 

 

(KYSYMYS) JOS RUOTSI JA SUOMI LIITTYVÄT NATOON, MILLAISIA TURVALLISUUSTAKUITA MIELESTÄNNE MEIDÄN PITÄISI ANTAA NATOLLE - RUOTSILLE JA SUOMELLE, JOS NE LIITTYVÄT NATOON JA VIIDEN ARTIKLAN MUKAISET SUOJAUKSET ALKAVAT?

 

 

(CAVOLI) ON SELVÄÄ, ETTÄ TURVALLISUUSTAKUUT, TURVALLISUUSTAKUIDEN LUONNE, JOITA ME TAI KUKA TAHANSA ANTAISIMME, OVAT POLIITTISIA ASIOITA. SANOISIN SOTILAALLISELTA KANNALTA, ETTÄ PYSTYMME TUKEMAAN KETÄ TAHANSA KAIKKIALLA EUROOPAN ALUEELLA.

 

 

 

Kun Suomi nyt ankkuroituu Yhdysvaltojen ulkopolitiikkaan, on paikallaan tutustua, millaista se on ollut ja on sekä tulee olemaan. Siihen on hyvä johdanto Charles Kupcanin kirja-arvio Michael Mandelbaumin uudesta Yhdysvaltojen ulkopolitiikan historiasta.

 

Foreign Policy 7.8.2022

 

Professori Charles Kupchanin kirja-arvio

 

Michael Mandelbaumin kirjasta The Four Ages of American Foreign Policy: Weak Power, Great Power, Superpower, Hyperpower

 

 

 

 

Amerikan pitkä tie globaaliksi vallaksi

 

Teoksessaan ”Amerikan ulkopolitiikan neljä aikakautta: heikko valta, suurvalta, supervalta, hypervalta” Michael Mandelbaum jäljittää Yhdysvaltain valtion pitkän kaaren maan perustamisesta Barack Obaman presidenttikauden kauden loppuun. Hän hyödyntää hyvää tuntemustaan sekä Yhdysvaltain ulkopolitiikan lähteistä että kansainvälisen valtakamppailun väistämättömästä dynamiikasta. Näin Mandelbaum kutoo mukaansatempaavan, vauhdikkaan ja värikkään kertomuksen. Kirja kattaa laajasti pitkän ajanjakson eli kaksi vuosisataa Yhdysvaltain ulkopolitiikkaa oivaltavalla, synteettisellä ja konstailemattomalla tavalla.

 

 

Mandelbaumilla on työnsä perustana arvostettu ura yhtenä Yhdysvaltain valtiotaidon tärkeimmistä tutkijoista. Hän kertoo kansakunnan historian tärkeimmistä geopoliittisista tapahtumista, kuvaa asianomaisten poliittisten johtajien ja diplomaattien roolia sekä purkaa näkyviin kotimaiset ja kansainväliset ympäristöt, joissa päättäjät omana aikanaan toimivat.

 

 

Mandelbaum kohdentaa tarpeen mukaan katseensa selittääkseen ratkaisevia vaiheita ja selvittääkseen, miksi ja miten Yhdysvaltain johtajat tekivät tekemänsä valinnat. Hänen tyylikäs proosansa onnistuu koko ajan pitämään historiallisen kertomuksen ymmärrettävänä ja ytimekkäänä. Esimerkiksi hänen keskustelunsa maan perustamiskauden kilpailevista poliittisista impulsseista on ytimekäs ja samalla valaiseva: Jeffersonilaiset, jotka kuvittelivat Yhdysvaltojen maatalousyhteiskunnaksi, joka välttäisi "sotkeutumista liittoutumiseen", ottivat yhteen hamiltonilaisten kanssa, jotka kehottivat taloudelliseen nykyaikaistamiseen ja kansallisen voiman vahvistamiseen.

 

 

Yhtä ytimekkäitä ja valaisevia ovat Mandelbaumin keskustelut muista Yhdysvaltain ulkopolitiikan ratkaisevista hetkistä, mukaan lukien Yhdysvaltain presidentin Woodrow Wilsonin rooli Versailles’n sopimuksen neuvottelemisessa, ydinaseajan aamunkoitto ja ydinpelotteen logiikka sekä Itä -Euroopan kehitys, joka päätti kylmän sodan. Mandelbaum pitää tekstinsä yksinkertaisena yksinkertaistamatta liikaa. Kirja kertoo myös Mandelbaumin vaikuttavasta kyvystä perustaa historiallinen kertomus analyyttiseen kehykseen, joka lisää kirjan käsitteellistä arvoa - ilman raskasta teoretisointia, joka usein estää historian puhumista puolestaan.

 

 

Realistina Mandelbaum pitää kansakunnan suhteellisen voiman muutoksia Yhdysvaltain valtiovallan kehityksen tärkeimpänä veturina. Niinpä hän perustelee, että Yhdysvallat oli "heikko voima" Yhdysvaltain sisällissodan loppuun asti, "suurvalta" vuosina 1865–1945, "supervalta" kylmän sodan aikana ja lopulta "hypervalta" Neuvostoliiton luhistumisen jälkeen. Yleisesti ottaen Yhdysvaltojen rooli maailmassa on seurannut luontaisesti jokaisesta näistä sen voimien suuruudesta. Mandelbaumin omien sanojen mukaan "Tärkein edellytys, joka määrittää maan ulkopolitiikan, on voima - taloudellinen ja erityisesti sotilaallinen voima - jota se voi käyttää."

 

 

Mutta se ei tarkoita, että hän olisi keskittynyt kapeasti globaaliin voimapolitiikkaan. Vaikka Mandelbaum tunnistaa suhteellisen voiman tärkeimmäksi tekijäksi, joka muokkaa kansallisia vaihtoehtoja ja valintoja, hän viittaa myös amerikkalaisen kokemuksen kolmeen lisänäkökohtaan, joilla on huomattava vaikutusvalta Yhdysvaltain valtiotaitoon ja politiikkaan: kansakunnan ideologinen sitoutuminen vapauteen ja kansan suvereniteettiin, sen taloudelliset panokset kansainväliseen kauppaan sekä yleisen mielipiteen ja kuohuvan demokratian vaikutukset Yhdysvaltain ulkopolitiikkaan. Jälleen Mandelbaum karttaa suurta teoretisointia näillä rintamilla ja leikkaa sen sijaan historiallisen kertomuksensa oivalluksiin ideologian, kansainvälisen kaupan ja rahoituksen sekä demokraattisen politiikan merkittävästä roolista Yhdysvaltain ulkopolitiikan muokkaamisessa.

 

 

Tämä kehys vaikuttaa kirjan huomattavaan älylliseen antiin. Ongelmana on kuitenkin se, että Mandelbaumin käsitteellinen pakkaus Yhdysvaltain valtionhallinnon liikeradasta ei aina sovi empiiriseen tietoon. Mandelbaum on oikeassa siinä, että Yhdysvallat oli suhteellisen heikko voima sen alkuvuosikymmeninä, väistämätön todellisuus, joka muokkasi poliittisia päätöksiä. Vaikka amerikkalaiset laajenivat aggressiivisesti länteen ja valloittivat alkuperäiskansojen heimoja, joita vastaan heillä oli sotilaallinen etu puolellaan, he jatkoivat suhteellisen varovaista ja vaatimatonta valtiollista etenemistä kauempana.

 

 

Analyytikot kuvaavat usein Yhdysvaltojen perustajien toistuvia periaatteellisia vaatimuksia olla sotkeutumatta Euroopan keisarillisiin voimiin ideologisena periaatteena, mutta Mandelbaum muistuttaa meitä siitä, että sotkeutumattomuus oli myös varovaisuutta ja vastenmielisyyttä sotaan vahvempia kilpailijoita vastaan.

 

 

Siitä huolimatta Yhdysvaltojen vuoden 1812 sota ei istu helposti Mandelbaumin yleiskäsityksen kanssa. Vastauksena Ison -Britannian puuttumiseen Yhdysvaltain merikauppaan presidentti James Madison aloitti tuolloin sodan aineellisesti ylivoimaista Britanniaa vastaan. Mandelbaum myöntää, että konflikti aiheuttaa ongelmia hänen väitteelleen, jonka mukaan valta-asema hallitsee strategiaa, mutta hän väittää edelleen, että Yhdysvallat julisti sodan strategisesta alemmuudestaan huolimatta, koska sen nuoren valtion suvereniteetti ja itsenäisyys olivat vaakalaudalla: "Tarve säilyttää itsenäisyytensä on tilanne, jossa heikko valtio, joka tavallisesti, varovaisesti, jopa loogisesti pyrkii välttämään konflikteja vahvemman kanssa, voi kuitenkin mennä sotaan tällaista valtaa vastaan."

 

 

Mutta väite, että taistelu Britanniaa vastaan edusti kansakunnan "toista itsenäisyyssotaa", on vain kuva uhkasta, jota sodan kannattajat käyttävät riisuakseen vastustajansa aseista. Kansakunnan itsenäisyys ei ollut vaakalaudalla; sen sijaan heikompi Yhdysvallat aloitti valitun sodan vahvempaa Britanniaa vastaan ensisijaisesti puolustaakseen merellisiä oikeuksiaan. Vuoden 1812 sota tukee Mandelbaumin väitettä, jonka mukaan kansakunnan kaupalliset edut johtavat valtiovallan toimimaan, mutta heikentää hänen laajempaa väitettään voima-asemasta, joka määrittää suuren strategian.

 

 

Suhteelliseen valtaan luottaminen Yhdysvaltain ulkopolitiikan keskeisenä veturina tulee entistä ongelmallisemmaksi Mandelbaumin käsitellessä toista aikakauttaan suurvalta-aseman vaihetta, joka ulottuu vuodesta 1865 vuoteen 1945. Ensinnäkin Yhdysvallat oli tuskin maailmanluokan voima sisällissodan lopussa, ja kesti vielä useita vuosikymmeniä vahvaa talouskasvua, ennen kuin kansakunta siirtyi ylöspäin kansainvälisessä nokkimisjärjestyksessä.

 

 

 

Kuten Mandelbaum perustelee: "1800 -luvun jälkipuoliskolla ... Amerikkalaiset alkoivat pitää Monroen oppia ulkopolitiikkansa keskeisenä pilarina." Se on kuitenkin tosiasioiden venytys: Vasta 1900 -luvun lopulla kansakunta oli valmis panemaan myös täytäntöön vaatimuksen oman pallonpuoliskon hegemoniasta.

 

 

Sisällissotaa seurasikin useiden vuosikymmenien strateginen pidättyvyys taloudellisen nousun keskellä. Vaikka Yhdysvallat osti Alaskan Venäjältä vuonna 1867, mannermainen laajentuminen yleensä pysähtyi. Ehdotuksia laajentumisesta Karibialle, Latinalaiseen Amerikkaan ja Tyynellemerelle syntyi säännöllisesti, mutta joko kongressi tai toimeenpanovalta ampuivat ne jatkuvasti alas. Kongressin keskustelun keskellä vuonna 1869 Yhdysvaltojen suunnitelmista Haitissa ja Santo Domingossa Ohion edustaja Samuel Shellabarger puhui monien puolesta, kun hän vaati: "Lähtiessämme tasavallan isien linjauksista, kun he käskivät meidän jättää rauhaan ulkomaiset sodat, lähdemme uusille merille - merille, joita te tai minä emme ole tutkineet. Minä pysähdyn; Minä pelkään; Kieltäydyn menemästä."

 

 

Vasta 1890-luvulla Yhdysvallat alkoi kääntää kasvavaa vaurauttaan geopoliittiseksi kunnianhimoksi - ja rakentaa sinisen veden laivastoa, jota tarvitaan sen tavoitteluun. Kansakunta käytti pian ensimmäisiä taistelulaivojaan hyväkseen, kun se valitsi taistelun Espanjan kanssa vuonna 1898. Tämän konfliktin aikana Yhdysvallat ei vain karkottanut espanjalaisia Kuubasta ja ottanut saaren haltuunsa, vaan jatkoi myös Puerto Ricon, Havaijin, Guamin, Filippiinien, Wake Islandin ja osan Samoasta haltuunottoa.

 

 

Kansakunta, joka oli aiemmin keskittynyt mantereellaan laajentumiseen, päätyi joukkoon alueellisia laajennuksia Karibialla ja Tyynellämerellä. Se merkitsi Yhdysvaltojen syntymistä voimaksi, jolla on maailmanlaajuisia tavoitteita ja geopoliittinen ulottuvuus. Valtion rakentaminen seurasi lopulta voima-asemasta, mutta oli kestänyt jonkin aikaa, ennen kuin amerikkalaiset etsivät geopoliittisen toiminnan tasoa, joka oli oikeassa suhteessa heidän kasvavaan taloudelliseen voimaansa maailmassa.

 

 

Lisäksi tämä uusi tavoite ei kestänyt kauan; maailmansotien välisenä aikana Yhdysvallat meni selvästi alle painoarvonsa. Maa oli ensimmäisen luokan valta, mutta palasi tehokkaasti pallonpuoliskonsa eristykseen ja seisoi syrjässä, kun militarismi ja fasismi pyyhkäisivät Euroopan ja Itä -Aasian. Mandelbaum tutkii Yhdysvaltojen sisäistä käännettä 1930 -luvulla ja tunnistaa tämän epäjatkuvuuden tarinassaan, joka samaistaa nousevan voiman nousevaan geopoliittiseen tavoitteellisuuteen.  

 

 

Mutta Mandelbaum pitää Yhdysvaltojen vetäytymistä ensimmäisen maailmansodan jälkeen suurelta osin yleisen mielipiteen ansiona eikä kiinnitä riittävästi huomiota strategiseen vastareaktioon, joka johtui Yhdysvaltojen osallistumisesta ensimmäiseen maailmansotaan, suuren laman synnyttämään taloudelliseen ja geopoliittiseen vetäytymiseen tai eristäytymisen poliittiseen ja ideologiseen viehätykseen. Kyllä, amerikkalaiset uskoivat demokraattisen kokeilunsa poikkeukselliseen luonteeseen. Mutta sotien välisenä aikana, kuten suuren osan 1900 -luvusta, tämän kokeilun suojeleminen merkitsi kansakunnan erottamista korruptoituneesta ja vaarallisesta maailmasta, eikä ottamista suhdetta siihen maailmaan.

 

 

Mandelbaum on oikeassa siinä, että 1930 -luvun illusorista vetäytymistä seurasi välittömästi päinvastainen impulssi ja ennennäkemättömän Yhdysvaltain johtajuuden aikakauden alkaminen ympäri maailmaa. Mutta hän erehtyy ajoittaessaan Yhdysvaltojen nousun suurvallaksi vuoteen 1945. Se on liian myöhäistä; todellinen käännekohta tuli japanilaisten hyökkäyksestä Pearl Harboriin vuonna 1941. Silloin eristäytyjät lopulta hiljenivät ja liberaalin internationalismin ja Pax Americanan taakse alkoi muodostua kahden puolueen sopimus. Kuten Stephen Wertheim on taitavasti kertonut "Tomorrow, the World" -tekstissään, Pax Americanan ikeskeiset ajatukset muotoutuivat 1940 -luvun alussa, ei toisen maailmansodan päättymisen jälkeen.

 

 

Aikakausi, joka sopii parhaiten Mandelbaumin voima-aseman ja suuren strategian yhtälöön, on hänen viimeinen – hypervallan aikakausi, joka seurasi kylmän sodan päättymistä. Hän on oikeassa siinä, että Yhdysvaltain valta oli valvomaton ja kiistaton, mikä johti strategisten ylilyöntien sarjaan. "Yhdysvaltain hallitus teki poliittisia virheitä", hän kirjoittaa, "osittain siksi, että ei ollut rajoituksia sille, mitä se voisi tehdä maailmassa." Globalisaatio meni liian pitkälle – ja sitten pysähtyi. 9/11-hyökkäysten jälkeen kansakunta aloitti niin kutsutut "ikuiset sodat". Amerikan jaloja ideologisia tavoitteita pilasivat suuruuhenharha ja ylivalta. Kansakunta tuki demokratian yleismaailmallista leviämistä, tavoitetta, joka "oli sen vallan ulkopuolella tai todellakin minkä tahansa maan vallan ulkopuolella riippumatta siitä, kuinka mahtava se on".

 

 

Kummallista kyllä, Mandelbaum päättää historiallisen kertomuksensa vuonna 2015, mikä lopettaa kirjan äkillisesti ja menettää mahdollisuuden tehdä analyysi Donald Trumpin poliittisesta noususta. Epilogi Trumpin aikakauden America First -valtiosta olisi ollut sopiva kohta hänen keskustelulleen liiallisista tavoitteista, jotka omaksuttiin kahden ensimmäisen kylmän sodan jälkeisen vuosikymmenen aikana.

 

 

Viimeinen kritiikki Mandelbaumin vaikuttavasta työstä on, että se on hieman tavanomainen ja turvallinen. Hänellä on taipumus vältellä - tai ainakin vetää takaisin omia lyöntejään - joitain Yhdysvaltain valtiovallan toiminnan kiistanalaisimpia näkökohtia. Hän olisi esimerkiksi saattanut kiinnittää enemmän huomiota rasismin ja maahanmuuttajavastaisten tunteiden vaikutukseen Yhdysvaltain politiikkaan. Meksikon ja Amerikan sota (1846-1848) oli Washingtonin ujostelematon naapuriman maan valtaus, joka johti yli puolen Meksikon alueesta liittämiseen Yhdysvaltoihin. Mandelbaum myöntää, että konflikti muodostaa "alueellisen laajentumisen sodan" ja että "sodan moraali Amerikan puolella on edelleen kiistanalainen", mutta se on aivan liian lievästi sanottu.

 

 

Samoin Mandelbaum luonnehtii presidentti Franklin D. Rooseveltin tarkoituksellisia pyrkimyksiä ohjata kansakunta toiseen maailmansotaan tavalla, joka astuu tehokkaasti sivuun tutkijoiden kiivaista kiistoista. Historioitsijat keskustelevat edelleen siitä, lähettikö FDR aseita akselivaltojen vastustajille päästäkseen sotaan takaoven kautta vai toivoen pitävänsä Yhdysvallat poissa sodasta auttamalla Britanniaa, Neuvostoliittoa ja muita hyökkäyksen uhreja puolustautumaan. Roosevelt itse oli julkisuudessa yksiselitteinen aikomuksistaan.

 

 

Eräässä tyypillisessä takanreunalta radiolähetyksessään 29. joulukuuta 1940 hän puolusti aseiden lähettämistä akselivaltoja vastaan taisteleville kansakunnille "jotta me ja lapsemme pelastuisimme sodan tuskasta ja kärsimyksestä, jonka muut ovat joutuneet kestämään." Amerikkalaiset voivat, hän vakuutti yleisölleen, "naulata kaikki puheet armeijoiden lähettämisestä Eurooppaan tahallisena valheena".

 

 

Huolimatta näistä kommenteista, Mandelbaum on kirjoittanut mestarillisen tulkinnan Yhdysvaltain ulkopolitiikan käänteistä ja tarjonnut ytimekkäitä oivalluksia Yhdysvaltain politiikasta ja globaalien kysymysten luonteesta matkan varrella. Kirja asettuu paikalleen muiden Yhdysvaltain valtionhistoriaa koskevien uraauurtavien tutkimusten rinnalla.

 

------------------------

 

KOMMENTTI

 

Tänään Yhdysvalloissa kaikkien tahojen ulkopoliittiset eliitit laidasata laitaan tunnistavat kylmän sodan jälkeisen ylivoiman ajan päättyneen ja uuden eli Kiinan ja entisen kolmannen maailman nyt "nousevien talouksien" vuoksi suhteellisesti heikentyneen voiman aikakauden alkaneen. Siksi nyt käydään laidasta laitaan voimakasta keskustelua johtopäätöksistä. Sen taustaksi on myös lisääntynyt laajalla rintamalla tutkimus ja keskustelu Yhdysvaltojen ulkopolitiikan historiasta, missä Mandelbaumilla ja Kupchanilla on roolinsa.

 

Yhdysvaltojen ulkopolitiikan jatkosta käytävässä keskustelussa päärooleissa ovat jatkuvasti perinteisten ideologisen liberaalismin, realismin ja vetäytymisen nykytilanteeseen sovellutukset, jotka ovat viime aikoina alkaneet kiteytyä kahteen päälinjaan. 

 

 

 

 

 

 

 

Yhdysvaltojen ulkopoliittisen ajattelun suuntauksia 4.

 

Graham Allison on nyt Douglas Dillonin professori Harvardin Kennedy Schoolissa.

 

Osallistuin Boston Universityn ASLA-Fulbright stipendiaattina keväällä 1976 Harvardin Kennedy Schoolissa mm. Allisonin ja Richard Neustadtin kurssille Yhdysvaltojen ulkopolitiikasta. Siinä käytettiin kaksi viikkoa silloin uuden Allisonin ”Essence of Decison, Expalaining Cuban Missile Crisis” tutkimuksen pohjalta Kuuban ohjuskriisin käsittelyyn. Siinä osoitettiin kriisipäivinä toistakymmentä tapahtumaa, jotka olisivat voineet johtaa ydinsotaan. Osa oli sattumia ja sotilasbyrokratian normaalia toimintaa. Osa johtui siitä, etteivät sotilaat halunneet informoida tai totella presidenttiä.

 

Kuuban ohjuskriisin ja sen tutkimisen jatkuvasti Ukrainan sodassakin näkyvä seuraus on ollut välttää kuin ruttoa suoraa sotilaallista kontaktia toisen ydinasesuurvallan kanssa. Siihen Allisonin opettaja Henry Kissinger on tuonut viime vuosina vielä korostuksen vaikeudesta hallita ydinaseiden tietotekniikkaan ja robotiikkaan perustuvia sotilaallisia johtamisjärjestelmiä.  

 

Allisonin tutkimus- ja opetusmetodi oli kurssilla katsoa tapahtumia kolmelta erilaiselta käsitteelliseltä kannalta, rationaalisen päätösteorian, byrokraattisen organisaation ja hallinnon sisäisen politikoinnin kannalta. Olin tekemässä väitöskirjaa päätöksenteosta G.H. von Wrightin praktisen syllogismin pohjalta, ja vaihdoin suunnitelmaa sen verran, että analysoin väitöskirjan toisessa osassa sen pohjalta Allisonin päätösteorian.

 

Allisonin ja Neustadtin käytäntöön suuntautuvasta koulutuksesta oli sitten paljon apua. Noin kymmenen Yhdysvaltojen ulkopolitiikan päätöksen analyysin jälkeen oli selvää, että suurvalojen ratkaisut syntyvät rankan sisäisen kamppaikun tuloksena. Loppupelissä presidentin muodollinen asema ei ratkaise vaan hänen sen hetken poliittinen arvovaltansa, ammatillinen taito ja maine sekä kyky pitää mahdollisimman pitkään avoimena kaikki vaihtoehdot, "pelata kortit lähellä liivejä". Allisonin nyrkkisääntö oli, että virasto toimii huomenna kuten eilen ja suurin kausaliteetti hallinnossa on virkamiehen tuolin ja pään välillä. "You stand where you sit."

 

Mm. vuoden 2004 tsunamin tullessa oli heti selvää, ettei tavallinen byrokraattinen toiminta selviäisi siitä, ja sitä oli pakko ruveta johtamaan välittämättä byrokraatisesta kitkasta. Samoin suomalaisen hallinnon toimintatapa ei etenkään yllättävissä tai muutostilanteissa juuri poikennut siitä, mitä Allison oli opettanut amerikkalaisesta.

 

Amerikkalaiseen tapaan Harvardin parhaat voimat ovat olleet Allisonin osaltakin vahvasti mukana Yhdysvaltojen ulko- ja puolustuspolitiikan hallinnossa. Samalla hän oli Kennedy Schoolin dekaani 1977-1989 sekä opettaja ja tutkija. Sen tuloksena ovat syntyneet mm. teos Lee Kuan Yewistä, jonka johdolla perustettiin ja vakiinnutettiin Singapore ennalta katsoen melko mahdottomaan paikkaansa – varsin paljon Suomen historiasta tutulla ajattelulla. Toinen on ollut ydinaseterrorismia käsitellyt teos, joka on tässä asiassa luonut perustaa mm. jakuvalle Yhdysvaltojen ja Venäjän ei-julkiselle yhteistyölle läpi kaikkien kriisien – myös suomalaisten avustamana.

 

Eläkeikä ei estänyt Allisonin jatkamista professorina. Hän on mm. kehittänyt ja johtanut ”Applied History” -oppiaineen ja -ohjelman, jossa nykyiselle ja tulevalle Yhdysvaltojen johdolle opetetaan historian käyttöä tämän päivä ja tulevien ongelmien analysoinnissa ja ratkaisussa. Hänen uusin kirjansa on “Kohtalona Sota: Voivatko Yhdysvallat ja Kiina välttää Thukydides ansan?” (Destined for War: Can America and China Escape Thucydides's Trapin?) Sen keskeisestä sisällöstä Allison antaa ytimekkään kuvan tuoreessa Taiwanin nykyisen tilanteen analyysissään 5. elokuuta The National Interest lehdessä.

 

Seuraavassa se käännettynä.

 

 

 

Graham Allison

Taiwan, Thukydides ja Yhdysvaltojen-Kiinan sota

 

Jos viime viikkojen tavanomainen valtiotaito on parasta, mihin Yhdysvaltain ja Kiinan nykyiset hallitukset pystyvät voimme myös odottaa tavanomaista historiaa.

 

 

Nopein tie veriseen sotaan Kiinan ja Yhdysvaltojen välillä kulkee Taiwanin kautta. Jos edustajainhuoneen puhemiehen Nancy Pelosin huonosti ajoitetun matkan ja Kiinan vahvan sotilaallisen vastauksen aiheuttama nykyinen kriisi johtaa törmäykseen kiinalaisten ja amerikkalaisten merivoimien ja ilmavoimien välillä, jopa "onnettomuus" voi tarjota kipinän, joka sytyttää suuren tulipalon. Kesäkuussa 1914 arkkiherttua Franz Ferdinandia neuvottiin olemaan menemättä Sarajevoon – kuten Pentagon oli tehnyt puhemies Pelosille. Mutta kukaan ei kuvitellut, että vierailunsa aikana hänet murhattaisiin, mikä tarjoaisi kipinän, joka sytytti niin tuhoisan tulipalon, että historioitsijoiden oli luotava täysin uusi luokka: maailmansota.

 

 

Onneksi Yhdysvaltain ja Kiinan hallitukset tietävät, että kuuma sota olisi katastrofi molemmille. Kukaan vakavasti otettava ihminen kummassakaan hallituksessa ei halua sotaa. Valitettavasti historia tarjoaa monia esimerkkejä siitä, että kilpailijat, joiden johtajat eivät halunneet sotaa, joutuivat kuitenkin tekemään kohtalokkaita valintoja sen välillä, että he hyväksyivät sen, mitä he pitivät sietämättömänä tappiona, ja toisaalta ottivat askeleen, joka lisäsi sodan riskiä. Klassinen tapaus on ensimmäinen maailmansota. Kun terroristi, jolla oli salaiset siteet Serbian hallitukseen, oli murhannut hänen seuraajansa, Itävalta-Unkarin keisari katsoi, että hänen oli rangaistava Serbiaa voimakkaasti. Koska Itävalta oli sen ainoa liittolainen, Saksa katsoi, ettei sillä ollut muuta vaihtoehtoa kuin antaa sille täysi tuki. Venäjä koki velvollisuudekseen tukea ortodoksikristittyjä veljiään Serbiassa. Yksi askel johti toiseen tekojen ja reaktioiden noidankehään, joka sai koko Euroopan sotaan viiden viikon kuluessa.

 

 

Historian suuremmalla kankaalla, kun nopeasti nouseva valta uhkaa vakavasti syrjäyttää suuren hallitsevan vallan, kilpailu päättyy useimmiten sotaan. Viimeisten 500 vuoden aikana on nähty kuusitoista tapausta tällaisesta Thuydides kilpailusta. Kaksitoista johti sotaan. Kussakin tapauksessa sodan välittömiä syitä olivat onnettomuudet, pakottamattomat virheet ja väistämättömien valintojen tahattomat seuraukset, joissa yksi päähenkilöistä hyväksyi lisääntyneet riskit toivoen, että toinen perääntyisi. Mutta näiden alla oli taustalla olevia rakenteellisia tekijöitä, joita Thukydides korosti selittäessään, kuinka klassisen Kreikan kaksi johtavaa kaupunkivaltiota tuhosivat toisensa Peloponnesoksen sodassa. Kuten hän kirjoitti: "Ateenan nousu ja pelko siitä, että tämä ulottuisi Spartaan, tekivät sodan väistämättömäksi."

 

 

Nykyään Yhdysvallat ja Kiina ovat mukana ”GOAT”-kilpailussa (pukkien puskemiskilpailussa) - kaikkien aikojen suurimmassa. Onko sota Taiwanista tässä taistelussa väistämätöntä? Historialliset tiedot viittaavat siihen, että sota on todennäköisempi kuin ei. Mutta kuten viimeiset viisi vuosikymmentä osoittavat, se ei välttämättä ole niin. Viisikymmentä vuotta sitten vuonna 1972, kun Nixon ja Kissinger avasivat suhteet Kiinaan, Yhdysvaltojen ja Kiinan väliset erimielisyydet Taiwanista olivat varmasti sovittamattomia. Mutta valtiomiehet osoittivat, että sovittamaton ei tarkoittanut hallitsematonta. He loivat strategisen epäselvyyden kehyksen, joka on tarjonnut viisi vuosikymmentä, jolloin kansalaiset salmien molemmin puolin ovat nähneet tulojensa, terveytensä ja hyvinvointinsa kasvavan enemmän kuin millään vastaavalla ajanjaksolla pitkän historiansa aikana.

 

 

Raa'at tosiasiat Kiinan ja Yhdysvaltojen välisestä vastakkainasettelusta Taiwanin suhteen ovat tällä hetkellä kolme. Ensinnäkin Xi Jinpingin lisäksi koko Kiinan johto ja kansakunta ovat yksiselitteisesti sitoutuneet estämään Taiwania tulemasta itsenäiseksi valtioksi. Jos Xi ja hänen tiiminsä joutuvat valitsemaan itsenäisen Taiwanin hyväksymisen ja Taiwanin ja suuren osan Kiinaa tuhoavan sodan välillä, Xi ja hänen tiiminsä valitsevat sodan.

 

 

Toiseksi se, mitä Winston Churchill kutsui sisäpolitiikan "tappaviksi virtauksiksi", on nyt yleistä sekä Yhdysvalloissa että Kiinassa. Amerikkalaisen politiikan perustavanlaatuinen aksiooma kieltää vakavan kilpailijan olevan oikeassa kansallista turvallisuutta koskevassa kysymyksessä. Republikaani- ja demokraattipoliitikot ryntäävät siis osoittamaan, kuka voi olla Kiinaa kohtaan kovempi kuin toinen. Presidenttitoiveikas Mike Pompeo on kehottanut Yhdysvaltoja tunnustamaan itsenäisen Taiwanin, ja kun otetaan huomioon republikaanien dynamiikka, tämä on todennäköisesti yhteinen lankku republikaanipuolueen ohjelmassa vuoden 2024 presidentinvaalikampanjassa. Taipeissa Pelosi julisti Yhdysvaltojen "juhlallisen lupauksen... tukea Taiwanin puolustusta." Ja tällä viikolla senaattori Bob Menendez, ulkosuhteiden komitean demokraattipuheenjohtaja ja senaattori. Lindsey Graham, republikaanien johtaja puolustuskysymyksissä, esitteli Taiwanin politiikkalain, joka nimeäisi Taiwanin "merkittäväksi Naton ulkopuoliseksi liittolaiseksi" ja sitoisi 4.5 miljardia dollaria sotilaallista apua. Samaan aikaan, kun Xi järjestää poliittisia palasia ennakkotapausta rikkovalle kolmannelle kaudelle pääsihteerinä ja virtuaalisena keisarina koko elämän ajan, paine hänelle vastustaa Yhdysvaltoja ja seisoa vahvana Taiwania vastaan on voimakkaampi kuin koskaan.

 

 

Kolmanneksi, vaikka useimmat amerikkalaiset poliitikot eivät ole vielä tunnustaneet sitä, Taiwanin salmen sotilaallinen tasapaino on muuttunut neljännesvuosisadassa Taiwanin viimeisimmän kriisin jälkeen. Paikallinen voimatasapaino on muuttunut ratkaisevasti Kiinan eduksi. Kuten selitin viime vuonna julkaistussa artikkelissa, Yhdysvallat voi vain hävitä sodan Taiwanista. Itse asiassa, kuten entinen apulaispuolustusministeri Robert Work on julkisesti todennut, Pentagonin realistisimmissa simulaatioissa ja herkissä sotapeleissä Taiwaniin rajoittuneissa konflikteissa pisteet ovat kahdeksastatoista nollaan, ja kahdeksantoista ei ole Team USA.

 

 

Jos Yhdysvallat taistelisi paikallista sotaa Taiwanista, presidentillä olisi todennäköisesti kohtalokas valinta häviämisen ja eskaloitumisen välillä laajempaan sotaan, jossa Yhdysvalloilla olisi ylivoima. Huolimatta valtavasta harppauksestaan sotilaallisissa valmiuksissa, Yhdysvallat hallitsee edelleen sinisen veden meriä, joista Kiina on riippuvainen sekä energian tuonnista että tuotteidensa viennistä. Tietenkin tämä laajempi sota voi eskaloitua entisestään. Ja tämän eskalaatiotikkaiden ylemmissä portaissa on ydinaseiden käyttö.

 

 

Ydinaseiden kohdalla ei ole epäilystäkään siitä, että Yhdysvallat voisi poistaa Kiinan kartalta. Ei ole myöskään epäilystäkään siitä, että se ei voisi tehdä niin ilman, että Kiina kostaa ydiniskuilla, jotka tappaisivat suurimman osan amerikkalaisista. Kiinalla on nyt vankka ydinasearsenaali, joka luo tilan, jonka kylmän sodan malli on nimeltään MAD: molemminpuolisesti taattu tuho. Ydinsodassa Yhdysvallat ja Kiina eivät voineet tuhota toista tuhoutumatta itse. Siinä maailmassa, kuten presidentti Ronald Reagan opetti meille, "ydinsotaa ei voida voittaa, eikä sitä siksi saa koskaan käydä". Mutta vaikka kukaan järkevä johtaja ei päättäisi taistella ydinsotaa, kylmän sodan historia sisältää useita yhteenottoja, joissa johtajat päättivät ottaa lisääntyneitä sodan riskejä sen sijaan, että hyväksyisivät Neuvostoliiton Berliinin takavarikoinnin tai ydinkärkisten ohjusten sijoittamisen Kuubaan.

 

 

Jos paras, mitä Yhdysvaltain ja Kiinan nykyiset hallitukset osaavat, on valtiomiestaito tavalliseen tapaan - mitä olemme nähneet viime viikoilla - meidän pitäisi odottaa myös jatkossa historiaa tavalliseen tapaan. Traagisesti historia, kuten tavallista, tarkoittaisi katastrofaalista sotaa, joka voisi tuhota molemmat.