Keravan Keskustan tilaisuudessa 4.12.2014.

Ukrainan kriisi ja Suomen ulkopolitiikka

Näihin aikoihin vuosi sitten monet suomalaiset olivat tunnistaneet, että Ukrainassa tapahtuu jotakin erikoista. Maan hallitus oli hylännyt EU:n kanssa pitkään neuvotellun sopimuksen ja hyväksynyt Venäjän tarjouksen. Siitä seurasi pian Kiovan keskustassa Maidaniksi kutsuttu laajeneva mielenosoitus, jota kävivät innostamassa mm. Yhdysvaltojen apulaisulkoministeri Victoria Nuland ja senaattori John McCain.

 

Maidanin nuori väki lisääntyi, Kiovan jännitys nousi ja se sai myös lisääntyvää kansainvälistä huomiota. Viimein tammikuun 25. päivänä persidentti Janukovitsh tarjosi opposition Arseni Jatsenjukille pääministerin ja Vitali Klitshkolle varapääministerin paikkaa.

 

Kirjoitin tuolloin blogiin 26. tammikuuta mm.:

”Vaikka hajanainen oppositio saisi nykyisen hallinnon pois ja pääsisi itse valtaan, se ei pystyisi hallitsemaan ja lopettamaan levottomuutta, jonka aiheuttaisi vuorostaan oppositioon syrjäytetty puoli kansaa. Sisäisen konfliktin kehittyminen sisällissodan kaltaiseksi verenvuodatukseksi merkitsisi suuria kärsimyksiä, jakaisi maan ja heijastuisi myös ulos laajalle kansainväliseen ympäristöön….

 

Nyt menossa oleva törmäys Ukrainassa on osa kylmän sodan päättymisen jälkeisen ajan sen vaiheen kulminoitumista, missä läntinen maailma ja sen EU sekä Nato etenivät pitkään itään ilman ongelmia ja idän Venäjä alkoi noin vuodesta 2007 puskea takaisin….

 

Ensimmäiset tilanteet tulivat Viron pronssisoturikiistassa ja Georgiassa….

 

Ukrainan kriisin kärjistyminen sisällissodaksi ja maan sisäiseksi jakautumiseksi olisi paikallisten kärsimysten lisäksi vaarallinen myös siksi, että se vaarantaisi koko kylmän sodan jälkeistä turvallisuusjärjestelmää….

 

Yhdysvallat, Saksa, EU tai Nato eivät menisi sotilaallisesti sekaan 45 miljoonan ihmisen keskinäiseen taisteluun, eivät myöskään siitä syystä että rajan ylittäminen lännestä johtaisi samaan myös itärajalla. Jos taas Venäjä sekaantuisi ensin, länsi ei ottaisi sen kanssa sotaa Ukrainan vuoksi. Kumpikin vaihtoehto tai ukrainalaisten tragedian sivusta katsominen nostaisivat kysymyksen sotilaallisesti itseään heikentäneen lännen muodollisista sitoumuksista, myös Itämeren alueella missä maantiedekin on lännestä katsoen erityisen vaikea.

 

Ratkaisun löytyminen ja sotilaallisen kriisiin mukaan kietoutumisen välttäminen on myös monien ongelmiensa kanssa kamppailevan Venäjän etu. Siellä myös muistetaan, miten vuoden 1980 alussa Afganistanin sisäiseen kriisiin mukaan meneminen merkitsi Neuvostoliiton lopun alkua.

 

Ukrainan kriisi on kylmän sodan jälkeisen kauden huipennus ja sen yhteydessä tullaan ratkaisemaan tavalla tai toisella laajemminkin turvallisuuskysymyksiä.”

 

Tuo ennakointi perustui pohdintaan, miten suurvallat yleensä toimivat vastaavanlaisissa tilanteissa, ja perinteinen kaava on monin osin toistunut myös Ukrainassa.

 

 

Tapahtumien kulku

 

Kansallisen yhtenäisyyden hallitusta ajaneet ulkomaiset taustavoimat tulivat esiin, kun 21. helmikuuta allekirjoitettiin Venäjän edustajan läsnä ollessa Saksan, Ranskan ja Puolan ulkoministereiden johdolla tehty sopimus Maidanin kolmen oppositioliikkeen ja presidentti Janukovitshin välillä. Mutta kun nyrkkeilyn raskaan sarjan maailmanmestari Vitali Klitshko meni kertomaan siitä Maidanille, nuori mies otti häneltä mikrofonin ja tuomitsi sopimuksen hurrausten saattamana. Seurasi sekasortoinen yö ja päivä, jotka päätyivät Janukovitshin pakoon ja Arseni Jatsenjukin tuloon pääministeriksi.

 

Tuosta alkoi Ukrainan kriisin kehitys kaksilla raiteilla, sisäisillä ja kansainvälisillä. Jälkimmäisen eli suurvaltojen seuraamisessa suomalaisella medialla on ollut suuria vaikeuksia. Heti perään käytiin liittokansleri Merkelin ja presidentti Putinin puhelinkeskustelu, mutta se ei tuottanut tulosta, vaan lännen puolelta vetovastuu siirtyi Yhdysvalloille, käytännössä ulkoministeri John Kerrylle.

 

Kenenkään voimatta estää Venäjä valtasi Krimin kansainvälisen oikeuden vastaisesti. Sen totesi lännessä ensimmäisenä Englannin ulkoministeri William Hauge jo 9. maaliskuuta: ”Mitään ei voida tehdä Venäjän joukkojen saamiseksi pois Krimiltä.” Pian seurasi myös pieninä vihreinä miehinä tunnettu ilmiö eli Venäjän tosiasiallinen tuki Donetskin ja Luhanskin alueen venäjämielisille separatisteille – sekä sen jatkona separatistien ja Ukrainan hallituksen voimien pitkään jatkunut sotiminen.

 

Venäjän muut sotilaalliset toimet omalla puolellaan raja-aluetta näyttävät pitkin matkaa olleen voimannäyttöjä separatistien tueksi, mutta itse sotatoimet ovat pysyneet tietyissä rajoissa – minkä presidentti Niinistö totesi viime viikon vaihteessa suomalaisittain ja kansainvälisestikin harvinaisen tarkkanäköisessä analyysissään.

 

Presidentti Niinistön termein jatkaen, kehityksen logiikka alkoi käydä ilmeiseksi jo 14. maaliskuuta, kun ulkoministeri Lavrov ja ulkoministeri Kerry tapasivat Lontoossa. Yhdysvaltojen ja Venäjän ulkoministerit keskustelivat tuolloin kuusi tuntia. Sen jälkeen tiedotustilaisuudessa ulkoministeri Lavrov sanoi, ettei maalla ole suunnitelmia hyökätä itäiseen Ukrainaan. Yhdysvaltojen ulkoministeri Kerry toisti tiedotustilaisuudessa kolmeen kertaan ymmärtävänsä Venäjän ”legitiimejä intressejä”.

 

Maaliskuun 19. päivänä presidentti Obama sanoi julkisesti, ettei Yhdysvallat aio joutua sotilaalliseen toimintaan Ukrainassa. Sen sijaan Ukrainaa tuetaan ja Venäjään vaikutetaan diplomaattisin painostuskeinoin ja pakottein. Tämän jälkeen presidentti Obama sanoi 25. maaliskuuta, etteivät Ukraina tai Georgia ole tiellä Naton jäsenyyteen. Samalla hän sanoi juuri tämän olleen Venäjän huolena. Suomessa suurlähettiläs Heikki Talvitie tunnisti ensimmäisenä, ettei suurvallan presidentti konfliktitilanteessa esitä tällaisia lausuntoja julkisuuteen ilman toisen puolen vastaavaa liikettä. Jatkossa myös Saksan liittokansleri Merkel ja ulkoministeri Steinmeier totesivat saman asian.

 

Maalis-huhtikuun vaiheen jälkeen itäisessä Ukrainassa käytiin paljon sekavia ja verisiä taisteluita. Traaginen huippukohta oli tunnetusti Malaysia Airlinesin lennon 17 alas ampuminen 17. heinäkuuta.

 

Samaan aikaan Ukrainassa on tapahtunut myös paljon myönteistä kehitystä. On pidetty lailliset presidentin ja parlamentin vaalit, mutta kielteisenä puolena myös laittomat aluevaalit. Ja viimein tämän viikon alussa valittiin uuteen parlamenttiin nojaava uusi hallitus.

 

 

Ukrainaan liittyvän kansainvälisen kehityksen ratkaiseva vaihe olivat syyskuun alussa Naton huippukokous Walesissa ja kriisin osapuolten kokous ja sopimus Minskissä. Presidentti Poroshenko vieraili Naton huippukokouksessa, ja tapasi siellä keskeiset lännen johtajat. Tänään emme vielä tiedä, missä määrin hän oli ollut mukana valmistelemassa koko pakettia, ja missä määrin se annettiin hänelle pöydän yli. Joka tapauksessa Ukrainan presidentin ja suurten Natomaiden johtajien jälkeen Minskissä hyväksyttiin hitaasti toteutuneen aselevon sisältämä suunnitelma, jonka monet kohdat presidentti Putinin oli jo edellisellä viikolla tuonut julkisuuteen.

 

Walesin Naton huippukokouksen julkilausumassa myös sanotaan, että ”Ukraina on liittokunnan pitkäaikainen erityinen kumppani”, mutta maan kohdalla ei puhuta jäsenyydestä. Tätä ennen liittokansleri Merkel oli linjannut, että vuoden 1997 Naton ja Venäjän perussopimuksesta pidetään kiinni, eli uusia tukikohtia ei tule itäiseen Eurooppaan. Liittokunta päätti korostaa sitoutumistaan liikkuvalla nopean toiminnan prikaatilla, jonka aikataulusta Naton pääsihteeri Jens Stoltenberg kertoi viikon alussa.

 

Syyskuun Naton kokouksen yhteydessä presidentti Obama myös toisti, että sotilaallisiin toimiin ei Ukrainassa ryhdytä. Kun sitten presidentti Poroshenko pian sen jälkeen vieraili Washingtonissa, hän sai kieltävän vastauksen pyyntöönsä saada aseita Ukrainan hallituksen joukoille. Yhdysvaltojen presidentti myös vieraili Virossa vakuuttamassa sitoutumista Baltian maiden turvallisuuteen. Yhdysvallat myös sijoittaa niihin komppanian suuruisia yksiköitä.

 

Samaan Wales-Minsk pakettiin liittyi asiallisesti myös vuoden aikalisä EU:n ja Ukrainan vapaakauppasopimukselle. Ilmeisenä tarkoituksena on tutkia mahdollisuuksia sovittaa se Venäjän ja Ukrainan taloussuhteisiin ja niitä sääteleviin sopimuksiin.

 

Samaan kokonaisuuteen kuvat tietenkin tärkeänä osana myös Yhdysvaltojen ja Euroopan Unionin taloudelliset ja henkilöihin kohdistuvat pakotteet, ensimmäiset Yhdysvaltojen ja EU:n sanktiot maaliskuussa Venäjän valloitettua Krimin, toiset sanktiot huhti-toukokuun vaihteessa ja kolmannet heinäkuun lopulla – joihin sitten Venäjä osittain vastasi.

 

 

Kokonaiskuva

 

Kun Ukrainassa nyt on vaaleilla valittu presidentti ja vaaleilla valittuun parlamenttiin nojaava hallitus, on mahdollista tehdä jonkinlaista tilannearviota yleiseltä ja Suomen kannalta. Ukrainan osalta siihen antaa hyvän lähtökohdan viime viikonvaihteen presidentti Sauli Niinistön haastattelu. Sitä on varsin vähän selostettu tai kommentoitu, ja se on mielestäni kenraali Ari Puheloisen, toimitusjohtaja Matti Vanhasen ja suurlähettiläs Heikki Talvitien esitysten kanssa paras suomalainen analyysi tilanteesta.

 

Presidentti Niinistö sanoi mm: että ”tietynlaisessa kaaoksessa siellä Itä-Ukrainassa on tietynlaista logiikkaa. Ja se tuntuu pitävän sisällään sellaisia elementtejä, että sotilaallinen voitto ei tule kysymykseen kummankaan osapuolen toimesta. Näyttää myös siltä, että Venäjä ei ole valloittamassa alueita Itä-Ukrainasta. Tällainen kuva syntyy, mutta että sinne ollaan rakentamassa sitten tai vaatimassa ja haluamassa aika laajaa itsemääräämisoikeutta.

 

Ja koko tätä asiaa on sitten varjostanut Putinin jo runsas vuosi sitten esittämä väite siitä, että Euroopan Unionin assosiaatiosopimus Ukrainan kanssa ei ole sovellettavissa samaan aikaan kuin Ukrainalla on vapaakauppasopimus tämän Venäjän Kazakstanin, Valkovenäjän tulliliiton kanssa, ja tätä sanomaa hän on jatkanut sitkeästi.

 

Hyvä. Kun sanon, että siinä kaaoksessa näyttää olevan kuitenkin tietynlaista logiikkaa takana, niin nämä asiat ovat suunnilleen säilyneet ennallaan. Ja kun välillä on nähty, syyskuun alussa (sekä) nyt pari viikkoa sitten, että tuo separatistien voima on yhtäkkiä kasvanut varmasti niiden rekkakuljetusten myötä, joita siellä on nähty, niin näyttää kuitenkin siltä, että niiden tarkoituksena aina on ollut ylläpitää sitä jollakin tavoin loogiseksi kuvaamaani tilannetta.

 

Nyt käytän loogisuutta, sanaa loogisuus vain ikään kuin on olemassa joku seurattavissa oleva jatkumo. En tarkoita mitään arvoarvostelmaa, että se olisi hyvä tai huono tässä yhteydessä…

 

Niin, näyttää siltä, että niitä voimia separatisteille ilmestyy aina lisää, kun näyttää että he ovat vaikeuksissa, ylläpitämässä sitä jollakin tavoin muodostunutta rajalinjaa. Sitten siellä on muutamia kohteita Donetskin lentoasema selvästi, joka on tunnistettavissa oleva kiistakapula. Se minun arvioni, jos mennään siihen, on se että tämä tilanne osapuilleen säilyy.”

 

 

Presidentillä on tietysti omat valtionjohdon tietolähteet ja omakohtainen arviointitapa, mutta hänen kuvauksensa vastaa hyvin vuoden mittaan Euroopan, Yhdysvaltojen ja Venäjän johtojen tapaamisista saatuja julkisiakin tietoja ja koko vuoden reaalisesti jatkunutta tilannetta maastossa Itä-Ukrainassa. Oma havaintoni ja arvioni on puolestaan ollut, että tuo ”tietty logiikka” tai ”jatkumo” alkoi kehittyä viimeistään ulkoministeri Kerryn ja ulkoministeri Lavrovin tapaamisesta Lontoossa 14. maaliskuuta ja se konkretisoitui Naton Walesin-Minskin kokoukseen.

 

Kun tuo presidentti Niinistön kuvaama logiikka tai jatkumo on tähän asti kohtuullisesti pitänyt, seuraavan sukupolven tutkijat pääsevät myös arkistoihin tutkimaan, millaisia lisäpöytäkirjoja sen tueksi tällä kertaa on tehty vai onko. Presidentin kuvauksen, julkisuuteen tulleiden tietojen ja reaalisesti maastossa toteutuneen kehityksen perusteella voi sanoa, että kun tilanne karkasi alkuvuodesta kummankin puolen suurvaltojen käsistä, ne alkoivat yhdessä koteloida paikallisesti tai taktisella tasolla Ukrainan kriisiä sekä maantieteellisesti että ”jollakin tavoin muodostuneen rajalinjan” sisällä olleeseen sotilaalliseen tasapainoon.

 

Lännen tai Venäjän puolella puolelta ei tietenkään ole luovuttu omista kannanotoista tai tavoitteista. Täältä lännen kannalta kyse on ollut ukrainalaisten vapaudesta valita oma sisäinen ja ulkoinen suuntansa. Venäjän kannalta kyse on ollut geopoliittisesta lännen ekspansiosta sekä Naton ja Venäjän kilpajuoksusta Krimille.

 

Mutta kuten tammikuussa saattoi ennakoida, vaikka länsi eli Yhdysvallat ja EU rohkaisivat Ukrainan vallankumousta vaaleilla valitun presidentin kaatamiseksi, ne Venäjän ja venäjämielisten reagoidessa jättivät ukrainalaiset omassa maassaan sotilaallisesti yksin – ja antoivat tukea kansainvälisellä tasolla.

 

Syyt ovat tältä osin ilmeisen klassisia. Ydinasevalta Yhdysvallat ei ota sotilaallista konfliktia ydinasevalta Venäjän kanssa. Irakin ja Afganistanin jälkeen Yhdysvalloissa kansalaisilla on sotaväsymys eikä Euroopassa valtioilla ole sen enempää poliittisia kuin materiaalisia mahdollisuuksia sotatoimiin Ukrainassa. Mahdollisessa tavanomaisin asein käytävässä sodassa Krimillä ja itäisessä Ukrainassa ollaan maantieteellisesti ja voimavarojen osalta Venäjän ylivoima-alueella, johon lännen puolelta sotilaallinen panostaminen toisi sekä lisää ruumiita että tappion.

 

Lännen suurvallat katsoivat, että parempi on sopimalla koteloida paikallinen tilanne tasapainoksi – ja miettiä muita keinoja Venäjän painostamiseksi. Vaikka tiettyä rauhoittumista on paikallisesti näkyvissä, tilanne ei tietenkään strategisella tasolla pääty tähän.

 

Kuitenkin voi nyt sanoa, että Ukrainassa toistui suomalaisille läpi historian tuttu malli. Ukrainalaisia ensin kannustettiin ja sitten jätettiin yksin sotimaan niissä rajoissa, jotka suurvallat keskenään sopivat. Suomen historiassa ensimmäinen merkintä tästä mallista oli vuonna 1597 Kaarle herttuan viesti nuijamiehille, jotka sotivat Klaus Flemingiä vastaan: ”Puolustakaa te itseänne maalla, minä merta vartioitsen”.

 

Muiden strategisten keinojen osalta laskua maksavat myös ne, jotka maksavat erilaisista pakotteista koituvia kustannuksia.

 

 

Vaikeita kysymyksiä

 

Suomen kannalta Ukrainan kriisissä on ollut vaikeata nähdä ulkopoliittisen johdon osalta muita lähestymistapoja kuin se mitä presidentti Niinistöllä ja ilmeisesti eniten ulkoministeri Tuomiojalla on tähän mennessä ollut. Muun hallituksen osalta on voinut pääministerin johdolla tunnistaa heitä enemmän kielteisyyttä poliittisen keskusteluyhteyden säilyttämiseen Venäjän kanssa.

 

Ukrainan uuden hallituksen nyt alettua työnsä ja tilanteen nyt jossain määrin rauhoittuessa edessä on kuitenkin Yhdysvalloilla, Euroopan Unionilla ja sen johtovaltioilla sekä tietenkin Suomella vaikeita kysymyksiä.

 

Täältä lännen puolelta ei voida hyväksyä Krimin valloittamista tai Ukrainan lainsäädännön ohittavaa tapaa toteuttaa paikallista hallintoa Donetskissa ja Luhanskissa. Mutta miten tästä jatketaan?

 

Yhdysvaltojen osalta näyttää siltä, että Venäjän pakottamiseksi perääntymään ollaan jatkamassa taloudellisia pakotteita ja myös turvautumassa monivaikutteiseen strategiaan. Julkisessa keskustelussa tavoitteet vaihtelevat Venäjän perääntymisestä Ukrainasta aina Venäjä ajamiseen polvilleen. Välillinen energian hintaan vaikuttaminen on jo nyt monien kansainvälisten strategia-analyytikkojen mielestä nähtävissä.

 

Vastaavasti merkittävät analyytikot havaitsevat ja ennakoivat Venäjän kokoavan kansainvälistä koalitiota mm. dollarin heikentämiseksi kaupan välineenä. Tässä asiassa ratkaisevaan asemaan nousee Kiina, jota Yhdysvallat toisaalta haastaa Tyynenmeren suunnalta. Kiinan taloudelliseen voimaan viitaten tuoreessa Stratfor –tutkimuslaitoksen raportissa päädytään siihen, ettei ole varmaa, kuka laajenevassa globaalissa taloudellisessa uuvutussodassa tulisi voittamaan. Lännen nykyjohdon Ukraina –politiikkaan muutoinkin kriittisesti suhtautuva Henry Kissinger taas kysyy, onko lännen johdossa pohdittu loppuun asti, mitä lännelle itselleen seuraisi jos Venäjä saataisiin ajettua sisäiseen kriisiin.

 

Merkittävää on myös, että kylmää sotaa seuranneiden pohjoista Eurooppaa koskeneiden ratkaisujen jälkeen Yhdysvallat oli varsin maltillinen pohjoisen Euroopan ja Naton osalta. Jatkossa nähdään, ennakoivatko viime aikoina lisääntyneet tutkijoiden puheenvuorot Yhdysvaltojen tavoitetta päästä Naton laajenemisen kautta painostamaan Venäjää myös pohjoisessa Euroopassa.

 

Myös Euroopan Unionille ja sen jäsenille kuten Suomelle ja käytännössä erityisesti liittokansleri Merkelille ongelma on nyt sukupolven kokoinen. Venäjän toimintaa Ukrainassa ei voi hyväksyä. Mutta lisäksi liittokansleri asetti EU –vaaleissa tavoitteeksi vapauden ja demokratian eli käytännössä läntisten instituutioiden etenemisen puoleen tusinaan Venäjän rajamaita Valkovenäjältä Georgiaan. Viime viikolla Merkel totesi G20 kokouksen yhteydessä Australiassa: ”Emme puhu vain Ukrainasta. Puhumme Moldovasta ja Georgiasta. Jos asiat jatkuvat, puhumme Serbiasta ja Länsi-Balkanista” – mitä tosin ulkoministeri Steinmeier pyrki tasoittelemaan.

 

Kysymys on siis siitä, miten tämä sukupolvi elää Euroopan ja Venäjän kesken. Jos jatketaan kärjistymisen suuntaan, kysymys on myös siitä, miten globaalit monivaikutteisen kamppailun rintamalinjat hahmottuvat toisaalta Yhdysvaltojen ja Euroopan toisaalta Venäjän ja Kiinan välillä. Mutta suurvalloista erityisesti Saksalle kysymys on myös siitä, leviääkö sotilaallinen epävakaus sen omalle pihalle eli Itämerelle sen omille rannoille.

 

Suomi ei tietenkään voi paljoa vaikuttaa suureen kehityslinjaan eli minkä suunnan suurvaltojen strategiat saavat, mutta ongelmat on hyvä tunnistaa ja pohtia, mitä omalta osaltamme ja omaksi hyväksemme voimme tehdä.

 

Ensiksi. Jos jatketaan pitkään pakotteilla ja moniaineksisella kauppasodalla, Suomen taloudellinen ongelma on toisaalta luonnollisen idänkaupan ja 10 prosentin vientiä vastaavan tuotannon tulevaisuus sekä jännityksestä aiheutuva puolustusmenojen lisääntyminen.

 

Toiseksi. Kysymyksessä on Suomen ja sen lähiympäristön sotilaallisen vakauden ja turvallisuuden tulevaisuus.

 

 

Pohjoisen ja kaakon ero Euroopassa

 

Oli onni onnettomuudessa, ettei idän ja lännen törmäys tapahtunut pohjoisessa Euroopassa. Kylmän sodan jälkeen Nato eteni täällä jopa vanhan Neuvostoliiton alueelle eli Baltiaan. Venäjä on uudelleen varustautunut, ja jossakin määrin jännitys alkoi lisääntyä myös täällä jo ennen Ukrainan kriisiä. Ja täällä Pietari, Murmansk, Kaliningrad ja pohjoiset meriyhteydet ovat Venäjälle strategisesti ainakin yhtä tärkeitä kuin Krimi ja Sevastopol.

 

Mutta pohjoisen Euroopan vakaus ja kaakkoisen Euroopan epävakaus ei kuitenkaan ole sattuma.

 

Merkittävä ero pohjoisen ja kaakkoisen Euroopan välillä on siinä, että Itämeren alueella kylmän sodan jälkeiset turvallisuuspoliittisen järjestelyt ehdittiin ajoissa sopia Yhdysvaltojen ja Venäjän välillä. Tuo sopiminen tapahtui maaliskuussa 1997 presidentti Clintonin ja presidentti Jeltsinin tavatessa Helsingissä, mitä seurasi samana keväänä Naton ja Venäjän perussopimus. Vastaava tilanteen selvitys ja sopiminen jäi heti kylmän sodan jälkeen tekemättä kaakkoisessa Euroopassa kuten Ukrainassa.

 

Viime aikoina on mm. presidentti Niinistöltä kysytty, mitä oikein tapahtui kylmän sodan jälkeen, kun presidentti Ahtisaaren, pääministeri Lipposen ja valtiovarainministeri Niinistön johdolla ei haettu Naton jäsenyyttä vuoden 1966 eduskuntavaalien jälkeen.

 

On hyvä muistaa, että kylmän sodan perustana ollut edellinen lännen suurvaltojen ja Venäjän sopimus Itämeren alueen turvallisuudesta tehtiin Teheranista joulukuussa 1943. Silloin Churchill pohjusti kysymystä sanomalla että ”Ensinnäkin Neuvostoliiton täytyy saada turvalliset pääsytiet Leningradiin. Mielestäni Venäjällä on oikeus saada varmistetuksi asemansa Itämerellä hallitsevana meri- ja ilmamahtina.” – ja kysyi perään, mitä Stalin aikoo tehdä Suomelle. Onneksemme ei jouduttu testaamaan, mitä lännen johtajat olisivat vastanneet, jos Stalin ei olisi vastannut, että talvisodan raja riittää. Joka tapauksessa seuranneella neuvottelutauolla presidentti Roosevelt lupasi Stalinille Baltian maat, mutta pyysi ettei asiaa julkisteta, koska Yhdysvalloissa on tulossa vaalit.

 

Sen Teheranissa käydyn keskustelun raameissa elettiin Suomessa ja Baltian maissa 1990 –luvun alkuun. Tuon ajan suomalaiset päättäjät ovat olleet ujoja puhumaan mitä sitten tapahtui. Kuitenkin Paavo Lipposen muistelmia odotellessa meillä on käytettävissä presidentti Clintonia avustaneen apulaisulkoministeri Ronald Asmuksen tarkka muistelu ”Opening NATO’s Door” sekä tuolloiset ulko- ja turvallisuuspoliittiset selonteot.

 

Asmus kertoo, että Naton laajenemisprosessin alkaessa Saksa ja Englanti toivoivat, että Suomen ja Ruotsin tulisi ottaa vastuu Baltian maiden turvallisuudesta joko suoraan tai Naton jäseninä. Helmikuussa 1996 presidentti Martti Ahtisaari oli siksi todennut Yhdysvaltojen ulkoministeri Christopherille: ”Jotkut Euroopassa ovat ehdottaneet, että Pohjoismaat antaisivat turvallisuustakuut Baltian maille. Tämä ei ole realistista. Pohjoismaat voivat tehdä paljon Baltian maiden auttamiseksi, mutta pohjoismaat eivät voi realistisesti taata Baltian turvallisuutta.”

 

Tuolloin Naton sisällä laajentamisen vaikeita kysymyksiä oli juuri se, voiko laajeneminen koskea Baltian maita. Naton laajeneminen sotilaallisesti hauraaseen Baltiaan oli pitkään epävarmaa, ja sen keskeisiä kannattajia olivat Yhdysvaltojen Baltian emigranttijärjestöjen lobby Yhdysvalloissa ja Pohjoismaat. Naton laajeneminen Baltiaan ratkaisi lopulta presidentti Clinton. Hän tapasi helmikuussa 1997 Helsingissä presidentti Jeltsinin, jolle hän maalasi kuvan uudesta Natosta ja yhteistyön Euroopasta.

 

Ratkaisevista keskusteluista Ronald Asmus raportoi kirjassaan myös viittaukset Suomeen: ”Huomauttaen, että he tapaavat Helsingissä, Yhdysvaltojen presidentti kertoi, mitä Suomen presidentti Martti Ahtisaari kertoi hänelle edellisenä iltana – että Yhdysvallat toimii oikein vakuuttamalla, että NATO:n ovi pysyy avoimena tulevaisuudessa. ’Hän sanoi, ettei Suomi ole pyytänyt NATO:n jäsenyyttä, ja niin kauan kuin kukaan ei sano Suomelle, ettei se voi liittyä NATO:oon, silloin Suomi pystyy pitämään asemansa riippumattomuuden ja toimimaan rauhankumppanuudessa Yhdysvaltojen sekä Venäjän kanssa.’”

 

Teksti ei tuo esille, viittasivatko Clinton ja Ahtisaari mahdollisiin esteisiin idästä vai lännestä vai molemmista. Lopulta presidentti Jeltsin suostui ilmeisen vastahakoisesti sopimaan Baltian maiden Nato –jäsenyyden. Merkittävää on, että samaan tapaan kuin kaikissa aikaisemmissa Itämeren aluetta koskevissa suurvaltojen sopimuksissa pöydän yli puhuttiin samalla koko paketista.

 

On vaikea sanoa, miten Suomen tuolloiseen ulkopoliittiseen johtoon kuuluneet täsmälleen ajattelivat Suomen valitsemasta linjasta. Voi kuitenkin melko hyvin yhdessä Asmuksen kanssa arvioida linjan merkityksen suurvaltojen ja laajemman geopolitiikan kannalta.

 

Asmuksen mukaan ”pohjoismaiden johtajat olivat huolissaan, että NATO maat haluaisivat satuloida ne päävastuuseen Baltian turvallisuudesta. Tämän suuntaiset ehdotukset Englannin ja Saksan hallitusten taholta saivat hälytyskellot soimaan tuolla alueella. Loppujen lopuksi nuo maat kantoivat huolta, että jos NATO:n laajeneminen epäonnistuisi, se voisi johtaa uuteen kylmään sotaan Euroopassa, joka taas tunnettaisi suhteettoman vahvasti Baltian alueella, mihin Moskovan sotilaalliset vastatoimet todennäköisimmin kohdistuisivat.”

 

Herkimmässä vaiheessa 1990 –luvun puolivälissä Suomella oli siis useita riskejä. Yksi oli se, ettei Nato laajenisi Baltiaan, ja silloin Suomella olisi aivan lähellä potentiaalisesti epävakaa alue. Jos taas Nato laajenee Baltiaan, länsivallat voisivat yrittää sitoa Suomen ja Ruotsin vastaamaan Baltian maiden turvallisuudesta Venäjää vastaan. Se taas olisi mennyt runsaasti yli kummankin maan voimien – ja mikä pahinta antanut syyn tai tekosyyn välttää reaalista vastuunottoa Yhdysvalloille – joka kuitenkin oli ainoa, joka tuon vastuun pystyisi kantamaan. Suomen ja Ruotsin pidättyminen Nato –jäsenyydestä taas puolestaan helpottaisi sitä, että Venäjä hyväksyisi Baltian jäsenyyden – minkä presidentti Clinton selvästikin tunnisti ratkaisevassa keskustelussaan presidentti Jeltsinin kanssa.

 

Suomen ja Ruotsin pidättyminen Nato –jäsenyydestä on Itämeren alueella alusta alkaen toiminut samaan tapaan kuin Ruotsin ja Venäjän eli Bernadotten ja Aleksanterin sopimus elokuussa 1812. Aktiivinen pidättyvyys on muodostanut tyhjiön, jonka lännen suurvallat ovat sekä joutuneet että osin halunneet puskurina täyttää. Turun vuoden 1812 sopimuksen jälkeen siinä roolissa ovat vuorollaan olleet Englanti ja Ranska, Saksa ja nyt Nato ja Yhdysvallat.

 

Kylmän sodan jälkeen suurvallat muodostivat siis sopimalla ja Asmuksen todistuksen mukaan myös Suomen ja Ruotsin myötävaikutuksella alueellisen strategisen vakauden, jossa kukaan ei voi liikkua länteen tai itään ilman vastareaktioita ja omia tappioita. Ja vakauden, joka on Itämeren alueen pienille maille paras koko niiden historian aikana. Uuteen ja vanhempaan historiaan kuuluu se Suomen ulkopolitiikan aakkonen, ettei viimeisen 500 vuoden aikana Itämeren alueen geopoliittinen asetelma oli muuttunut ilman suurvaltojen sotimista tai sopimista.

 

 

Suomen geopolitiikka

 

Vuosina 1996-1997 Suomen ulkopoliittinen johto siis näyttää torjuneen Suomen Nato jäsenyyden ja tukenut Baltian maiden jäsenyyttä ajatellen alueen vakautta pitkällä tähtäyksellä eli vielä sittenkin kun Venäjä olisi päässyt jaloilleen. Presidentti Niinistö kuitenkin viittasi kuitenkin Ylen haastattelussa perustelunaan eräänlaiseen tuon ajan EU –optimismiin.

 

Kylmän sodan voiton tunnelmissa tuohon aikaan oli lännessä todellakin myös vahvistumassa luottamus omien arvojen yleispätevyyteen ja menestymiseen kaikkialla. Kehittyi myös neokonseravatismina tunnettu ajattelutapa, että länsimaisia arvoja voidaan ja tuleekin edistää ulko- ja turvallisuuspolitiikan avulla. Yhdysvaltojen kansallinen turvallisuusstrategia asian ilmaisi syyskuussa 2002: ”Tänään Yhdysvalloilla on vertaansa vailla oleva sotilaallinen voima sekä suuri taloudellinen ja poliittinen vaikutusvalta….  Meidän tavoitteenamme… on luoda voimatasapaino joka suosii... vapautta.” Joulukuussa 2003 myös Euroopan Unioni hyväksyi pehmeisiin keinoihin perustuvana vastaavan strategian ulkosuhteissaan.

 

 

Presidentti Niinistön selvitys näyttää viittaavan siihen, että myös Suomen johdossa Clinton-Jeltsin kokouksen ja Nato-Venäjä –sopimuksen jälkeen tilannearvio oli muuttumassa. Sitä kuvasti sattuvasti heti perään samojen päättäjien aikana valmisteltu vuoden 2001 selonteko, jossa nähtiin laajemminkin edessä olevan uuden yhteistyönvaraisten suurvaltasuhteiden kausi.

 

Lipposen II hallituksen vuode 2001 selonteon mukaan ”Kylmän sodan päättymisen käynnistämät muutokset Euroopan turvallisuuspoliittisessa tilanteessa ovat luonteeltaan syvällisiä ja pysyviä…. Valtioiden toimintaa ohjaa entistä enemmän yhteinen arvoperusta sekä samankaltaiset yhteiskunnalliset ja taloudelliset tekijät.” Myös kenraali Heikki Tilanderin muistelmat noilta vuosilta kertovat puolustuspolitiikan uudesta tulevaisuuden kuvasta helikoptereineen ja maavoimien syrjimisineen.

 

Osmo Soininvaara kertoo, että elokuussa 2002 pääministeri Lipponen puhui hänelle suunnitelmista suuntautua Natoon. Se sopi 2001 selonteon tilannekuvaan ja kumpaankin taas sopi hyvin, että kun Yhdysvaltojen hallitus marraskuussa 2002 tiedusteli Suomen hallitukselta osallistumista mahdollisen Irakin sodan jälkihoitoon, Suomi vastasi harkitsevansa myönteisesti.

 

Talven 2002-2003 historia on vielä kirjoittamatta, mutta tässä voi sanoa, että keskustan silloisella johdolla oli hallitusta realistisempi tilannekuva ja arvio tulevaisuudesta.

 

Geopoliittisen realismin pohjalta myös valmisteltiin pääministerin johdolla Vanhasen I hallituksen vuoden 2004 turvallisuus- ja puolustuspoliittinen selonteko. Siinä käsiteltiin ja linjattiin ensimmäistä kertaa täysimääräisesti laajaa turvallisuutta kansainväliseltä ja suomalaiselta kannalta.

 

Oleellista oli kuitenkin vankan geopoliittinen sotilaallisen turvallisuuden linjaus, joka perustui pohjoisen Euroopan analyysiin ja sen mukaiseen vakauden edistämiseen – samoin kuin tämän tavoitteen ensisijaisuuteen arvioitaessa muita keskeisiä tavoitteita. Vuoden 2004 selonteon mukaan:

 

”Venäjän EU-, Nato- ja Yhdysvaltain suhteiden sekä EU:n ja Yhdysvaltain suhteen kehityksellä on suuri merkitys Itämeren alueen turvallisuudelle.””Pohjois-Euroopan turvallisuuden ja vakauden edistäminen säilyy Suomen turvallisuus- ja puolustuspolitiikan ensisijaisena tavoitteena." ”Liittokunnan jäsenyyden hakeminen säilyy Suomen turvallisuus- ja puolustuspolitiikan mahdollisuutena jatkossakin.”

 

Tämän linjauksen pohjalta puolustusratkaisuksi määritettiin 350 000 hengen vahvuinen sodan ajan joukko. Siihen kuului maavoimien 285 000 miehen kokonaisvahvuus, joka muodosti 8 operatiivista prikaatia ml. 3 valmiusprikaatia sekä 225 000 miehen alueelliset joukot ml. 7 jalkaväkiprikaatia. Rahoitussuunnitelma suuntautui etupainotteisesti maavoimiin.

 

Talvesta 2007 alkaen idän ja lännen välinen jännitys alkoi taas lisääntyä, ensimmäisinä kohteinaan Viron pronssisoturikiista 2007 sekä Georgian sota 2008. Vuoden 2004 selonteon mukaisen pohjoisen Euroopan vakauden vahvistamisen tavoitteeseen ei Suomessa tarvittu muutoksia, mutta vuodesta 2007 alkaen tehtiin vähin äänin päätöksiä nostaa ainutlaatuisella tavalla neljässä vuodessa neljänneksellä Suomen puolustusmäärärahoja.

 

Yhtä vähin äänin pantiin merkille, että vaikka länsi oli retorisesti tukenut sekä Nato –maa Viroa että Georgiaa, se konkreettisessa konfliktitilanteissa neuvotteli Venäjälle edulliset kompromissit.

 

Kun viime aikoina on argumentoitu, että tunnettu ”Venäjä, Venäjä, Venäjä” tai ”080808” –retoriikka olisi liittynyt geopolitiikan paluuseen Suomen turvallisuuspolitiikkaan, se ei pidä paikkaansa. Geopoliittinen realismi oli lyhyen välivaiheen jälkeen ainakin 2003 keväästä perustana. Painotuseroja on ollut johtopäätöksissä: etsitäänkö Suomen turvallisuutta kylmän sodan jälkeen saavutetun Itämeren alueen vakauden vahvistamisesta vai Venäjä –jännitteen korostamisesta perusteluna Nato –jäsenyydelle ja siis vakauden horjuttamiselle. Tässä kysymyksessä presidentti Niinistö näyttää yhä vakaammin asettuvan geopoliittisen realismin ja vakauden kannalle.

 

 

Suomen idea

 

Tämä kysymyksen asettelu ei Suomessa ole uusi. Nykyisen Euroopan ja Venäjän alueen poliittiset mannerlaatat alkoivat muodostua noin 1000 vuotta sitten, eivätkä kaukaiset esi-isämme aavistaneet, että asettuisivat niiden saumakohtaan. Noin vuonna 800 JKr. syntyivät samoihin aikoihin läntisen Rooman perillisenä Kaarle Suuren keisarikunta sekä Kiovaan Venäjän ruhtinaskunta. Vähitellen alkoi kummaltakin taholta kilpajuoksu pohjoiseen. Tämä Suomenniemi päätyi onneksemme lännen puolelle Pähkinäsaaren rauhassa 1323. Sen jälkeen on törmätty kerran pari vuosisadassa.

 

Viimeisen 300 vuoden aikana Ukrainan kriisi on kuudes kerta, jolloin Länsi-Rooman ja Itä-Rooman perilliset ottavat yhteen. Pultavan 1709 taistelun jälkeen se koettiin Suomessa Isovihana. Napoleonin sodissa junailimme itsellemme nerokkaasti oman autonomisen valtion. Krimin eli meillä Ålannin sodassa ”Suomen poijjat ne ampuivat sumfaraa sumfaraa…” eli eivät yrittäneet käyttää hyväkseen Venäjän vaikeuksia.

 

Ensimmäisessä maailmansodassa itä ja länsi tukivat Suomessa taistelevia omiaan kuten nyt Ukrainassa, mutta saavutimme itsenäisyyden. Toisesta maailmansodasta selvisimme käymällä kaksi sotaa ja kylmästä sodasta pysymällä sivussa. Nyt on kysymys siitä, miten tällä kertaa selviämme.

 

 

Suurten sotien lisäksi on ollut myös pienempiä. Suomen osalta käänteentekevä oli hattujen sota 1741, kun Tukholmassa ei totuttu vuoden 1709 Pultavan tappion jälkeiseen suurvalta-aseman menettämiseen. Hyökkäyssotaa kohti Pietaria perusteltiin Tukholmassa sillä, että ainoa riski on Suomen ”hävittäminen tai menettäminen”, ja tuloksena oli Pikkuviha.

 

Seuraavan vuoden 1788 Kustaan sodan Anjalan liiton miehet, etunenässä marsalkka Mannerheimin isoisän isä, alkoivat kehittää Suomen ideaa, jonka presidentti Koivisto tiivisti selviytymiseksi, siis selviytymiseksi lännen ja idän törmätessä. J.V. Snellmania soveltaen Suomen ideaksi tuli, että selviämme jos emme anna omaa aluetta Venäjän vihollisten käyttöön, ja etsimme tukea mutta emme jää sen varaan tai sitomaksi.

 

Kolmas osa Suomen ideaa on reaalista todellisuutta vastaava tilannearvio. Reaalipolitiikan maksiimi taas on, että se jolla on voimaa etenee kunnes kohtaa toisen voiman. Siihen kuuluu, että kohtaavilla voimilla on strateginen suhde eli ne ennakoivat toistensa liikkeitä ja vastaavat niihin.

 

Henry Kissinger tiivistää tämän geopolitiikan ja reaalipolitiikan ytimen siihen, että maailmassa ja tietyllä alueella rauha perustuu joko yhden osapuolen ylivoimaan tai kaikkien keskinäiseen vakauteen. Vakaus taas tarkoittaa, että jos joku yrittää hankkia etua, siitä seuraa toisten ketjureaktio, josta myös etuilija kärsii. Kissinger kuten J.V. Snellmankin tunnistaa Westfalenin rauhassa 1648 kehitetyn suvereenin valtion ja niiden keskinäisen vakauden olleen yritys kesyttää imperialistisista voimapolitiikkaa ja sen kerran sukupolvessa – kuten taas nyt – käynnistyvä ikiliikkujia.

 

 

Itämeren vakaus

 

Napoleonin sotien jälkeen Venäjällä oli sata vuotta hegemonia Itämeren alueella vuosina 1815 - 1917. Vuoden 1812 Turun eli Ruotsin Bernadotten ja Venäjän Aleksanterin sopimuksessa Ruotsi oli luopunut 1709 Pultavan tappion ja 1809 Haminan rauhan revanssista ja toteutti pidättyvyyttä, siis Ruotsin ideaa.

 

Kuten edellä mainitsin, toisen maailmansodan lopulla Teheranin konferenssissa 1943 presidentti Roosevelt ja pääministeri Churchill luovuttivat Baltian maat Neuvostoliitolle ja Suomi säästyi Pietari suuren rajaan asti. Ennen kuin Stalin saneli tämän tulevan rajan, lännen johtajat kuitenkin lupasivat Venäjälle avoimet meritiet Pietariin ja hegemonian Itämerellä. Jos Teheranissa olisi sovittu jotakin muuta, Venäjän voima kesällä 1944 olisi siihen riittänyt.

 

Näin vuosina 1945-1989 toistui siis pohjoisessa Euroopassa Venäjän hegemonia, mikä merkitsi Baltian, Puolan sekä Itä-Saksan hallintaa sekä YYA –sopimusta Suomen kanssa. Paikallisesti Nato oli heikko vastavoima, mutta globaalisti se oli osa Yhdysvaltojen ylläpitämää Teheranin ja Jaltan sopimusten mukaista vakautta.

 

 

Lännen voitettua kylmän sodan presidentti Koivisto sovelsi Suomen ideaa eikä Suomi yrittänyt käyttää hyväksi Venäjän heikkoutta ja siis liittyä EU:n lisäksi Natoon. Jatkossa 1990 –luvun lopulla presidentti Ahtisaari sekä hallitusta johtavat Paavo Lipponen ja Sauli Niinistö jatkoivat samalla mallilla, mutta sen painavana lisäperusteena oli välttää lännestä toivottu Suomen ja Ruotsin vastuunotto Baltiasta, mitä myös Naton jäsenyys olisi käytännössä merkinnyt. Siihen vastuuseen riittivät vain Yhdysvaltojen voimat, ja näin presidentti Clintonin Yhdysvallat otti Naton kautta vastuun Baltiasta ja täytti Itämerellä heikentyneen Venäjän jättämän tyhjiön.

 

Helmikuussa 1997 Helsingissä tehdyn Clintonin ja Jeltsinin sopimuksen seurauksena syntyi nykyinen pohjoisen Euroopan turvallisuuspoliittinen ratkaisu ja strateginen vakaus. Siinä alueen läntiset maat kuuluvat Suomea ja Ruotsia lukuun ottamatta Natoon sekä Norjaa lukuun ottamatta Euroopan Unioniin. Liittoutumattomalla Suomella on uskottava puolustus ja sekä Suomella että Ruotsilla mahdollisuus hakea Naton jäsenyyttä.

 

 

Pohjoisen Euroopan pienten maiden historiassa kylmän sodan jälkeen rakennettu tilanne on kautta aikojen paras. Myöskään lännellä yleensä ja sen suurvalloilla ei ole tällä alueella enää mitään poliittista voitettavaa, ellei se sitten halua käyttää maantieteellistä Suomen asemaa päästäkseen käden ulottuville Venäjän elinhermoista. Juuri suuren historiallisen saavutuksen vuoksi viime vuosikymmenellä Vanhasen hallitusten aikana keskityttiin syventämään Itämeren alueen saavutettua vakautta.

 

Tämä pohjoisen Euroopan vakaus tarkoittaa, että sekä idän eli Venäjän että lännen eli Naton eteneminen tai perääntyminen täällä merkitsisi kaikille epäedullista ketjureaktiota kun vuoron perään vastataan toisen puolen liikkeisiin.

 

Venäjän osalta ei täällä ole odotettavissa perääntymistä, mutta jos Yhdysvaltojen vastuunotto Baltiasta heikkenisi, tyhjiön täyttäisi joko idästä Venäjä tai etelästä Saksa tai Puola. Tästäkin syystä Suomi on pitänyt tärkeänä atlanttista yhteistyötä. Nato ei ole meille kummitus vaan nykyisessä asemassaan pysyen tärkeä osa pohjoisen Euroopan vakautta. Siksi Vanhasen hallitusten aikana Suomi ja Ruotsi välttivät pienintäkin viestiä mahdollisesta Baltian vastuusta, jotta emme antaisi sen enempää Yhdysvalloille virikettä vetäytymiseen kuin Venäjälle huoleen Suomen tai Ruotsin Nato -jäsenyydestä.

 

Saavutettua pohjoisen Euroopan nykyisen vakauden kestävyyttä osoittaa se, että vaikka Ukrainan kriisi on heijastunut, se ei ole levinnyt tänne. Tässä suhteessa oli maanantaina huolestuttavaa kuunnella Venäjän apulaisulkoministeri Alexei Meshkovin ja Naton komentajan Philip Breedlovenin sanailua pohjoisen Euroopan vakauden horjuttamisesta.

 

Kuten sanottu. pohjoisessa Euroopassakaan suurvaltojen voimasuhteet eivät koskaan ole muuttuneet muutoin kuin niiden kesken sotimalla tai sopimalla.

 

 

Länsi ja Venäjä

 

Pohjoisen Euroopan tilanteessakin kaikki riippuu kaikesta eikä kukaan voi tehdä realistista analyysiä katsomalla asioita vain yhden toimijan kannalta.

 

Kun rauha voi perustua yhden osapuolen hegemoniaan tai kaikkien keskinäiseen vakauteen, voidaan teoriassa ajatella, että nykyinen vakaus voitaisiin pohjoisessa Euroopassa korvata niin vahvalla Naton etenemisellä, että Venäjän olisi pakko sopeutua. Mutta maantieteen sekä sotilaallisen voimavarojen määrän ja sijainnin huomioon ottaen ratkaiseva lännen ylivoima ja Venäjän alivoima ei täällä ole mahdollista niin kauan kuin Venäjä on olemassa.

 

Voidaan ajatella, kuten jotkut tekevät, että saamalla laajemmalla strategialla Venäjä tai ainakin presidentti Putin polvilleen Venäjä ja sen turvallisuuspolitiikka muuttuisivat. Tähän on kuitenkin sanottava geopolitiikan yleisien lainalaisuuksien perusteella, että vaikka Venäjän poliittinen järjestelmä muuttuisi täsmälleen samanlaiseksi kuin Yhdysvalloissa, se ei olisi nykyistä vähemmin kiinnostunut Pietarin, Murmanskin ja kahden merireittinsä turvallisuudesta.

 

 

Turvallisuuden vakaus pohjoisessa Euroopassa siis heikkenisi, jos Nato eli Yhdysvallat – kuten välillä alkoi näyttää – tosiasiallisesti vetäytyisi täältä vastuista, mutta vastaavasti Naton ja Yhdysvaltojen eteneminen täällä Suomeen ja Ruotsiin merkitsisi Venäjän vihollisen etenemistä Pietarin ja Murmanskin porteille. Kummassakin tapauksessa seurauksena olisi tavalla tai toisella idän ja lännen toimien vastavuoroinen ketjureaktio.

 

Nykyisessä hybridisten eli moniaineksisten konfliktien maailmassa on tietenkin vaikeata ennakoida yksityiskohtaisesti millaisia keinoja puolin ja toisin käytettäisiin. Strategisen tasapainon horjumisen yleisen kulun mukaisesti vahinkoa seuraisi kaikille, mutta se ei välttämättä päätyisi kasaantuvien harmien jälkeen aseelliseen sotaan vaan pitkälle kärjistyneenä suurvaltojen sopimukseen. Silloin olisimme taas suurvaltojen pelilaudalla ja tuloksena voisi olla perinteinen lännen ja idän Suomea ja Ruotsia koskeva ikävä kompromissi. Jos Suomen historia antaa joitakin opetuksia, yksi niistä on välttää pyrkimästä moukaksi suurvaltojen shakkilaudalle – minkä ukrainalaiset keskinäisessä hajaannuksessaan taisivat unohtaa.

 

Geopoliittisesti katsoen Suomen Nato –jäsenyydessä on siis kysymys valinnasta nykyisen vakaan rauhan vahvistamisen ja sen horjuttamisen välillä.

 

 

Mutta jos pohjoisessa Euroopassa ei ole mitään järkevää perustetta lännen sotilaalliselle etenemiselle itään, samaa on sanottava Venäjän etenemisestä länteen. Venäjän kannalta Pietarin, Murmanskin ja kahden läntisen meritien alue nauttii nyt samasta vakaudesta kuin kaikki Itämeren valtiot.

 

Mikä olisi se pohjoisen Euroopan vakautta suurempi syy tai poliittinen etu, jonka Venäjä saavuttaisi aloittamalla rauhallisimmalla rajallaan noin vain Suomen kanssa sodan, jota suomalaisessa Nato –kampanjassa ennakoidaan yhtenä pohjavireenä? Koko alueen tavoin Venäjän aloittama sota tällä alueella ajaisi myös Venäjän omat sisäiset ja ulkoiset elinedut tällä suunnalla kriisiin. Se saisi aikaan laajat pohjoismaiset, eurooppalaiset ja kansainväliset seuraukset – ja olisi Suomen puolustuskyvyn vuoksi sotilaallisesti myös sillekin vaikea eli tappioita tuottava.

 

Pohjoisen Euroopan nykyinen vakaus on sen kaikkien alueen valtioiden elinetu ja se antaa hyvän perustan tuon vakauden puolustamiseen ja vahvistamiseen. Minulla on hyvät perusteet ajatella, että pohjoisen Euroopan vakautta pidetään arvossa erityisesti Saksassa mutta myös Yhdysvalloissa. On jopa varmaa, ettei ainakaan Saksa halua Ukrainan kriisin epävakauden leviävän Itämerelle eli sen omalle rannikolle.

 

 

Vakaa rauha voi siis perustua yhden osapuolen ylivoimaan tai kaikkien strategiseen vakauteen. Meillä Suomessa voidaan taas tuttua teemaa seuraten sanoa, että näillä nurkilla idän ylivaltaa emme halua, lännen ylivaltaa ei tule, puolustakaamme siis vakautta.

 

 

Jos Suomi olisi Natossa?

 

Voidaan tietysti ajatella, että Naton laajeneminen Suomeen ja Ruotsiin eli Venäjän pohjoinen motittaminen onnistuisi. Venäjän historiaa ajatellen, silloin on ennakoitavissa, että Venäjä käyttäisi seuraavat kymmenen tai sata vuotta motista murtautumiseen. Paine suuntautuisi Baltiaan ehkä Kaliningradin maakäytävän kohdalla, Suomeen ja luultavasti myös pohjoiseen Norjaan.

 

Natomaa Suomen elämään Venäjän 1300 kilometrin rajanaapurina vaikuttaisi paljon Nato-Venäjä tai Yhdysvallat-Venäjä -suhteen kehitys. Tällä hetkellä näyttää siltä, että tuo suhde tulee vaihtelemaan pitkään. Tämä johtuu siitä, että sekä lännessä että Venäjällä on vielä kylmän sodan jäljiltä monenlaisia visioita puolen tusinan maan tulevasta sisäisestä ja kansainvälisestä asemasta. Tästä ei tulle seuraamaan konventionaalisia sotia, mutta sitäkin enemmän ja pitempään epämääräisiä moniaineksisia konflikteja. Suomesta on kuitenkin tärkeätä pitää huolta, ettei meiltä mihinkään suuntaan luoda odotuksia käyttää Suomea hyväksi mahdollisissa tulevissa väännöissä.

 

Ehkä konkreettisemman sotilaallisen haasteen Suomelle Naton jäsenenä muodostaisivat Baltian maat, jotka Euroopan valtavirran maita enemmän korostavat nyt konfliktia Venäjän kanssa, ilmeisenä taustanaan oma historia ja motiivinaan Yhdysvaltojen toivottu lisääntyvä sotilaallinen panostaminen näille nurkille.

 

Jos Suomi Naton jäsenenä tai muuten sitoutuisi takaamaan Baltian turvallisuutta, hyvin epätodennäköisen mutta mahdollisen konfliktin sattuessa operaatiomahdollisuudet Natomaa Suomen etelärannikolta tai lentokentiltä Baltiaan tehtäisiin heti alkuun mahdottomiksi. Suomen puolustusvoimien apu Baltian maille jäisi muutoinkin vähäiseksi, sillä Venäjä tuossa tilanteessa varmistaisi niille muuta työtä.

 

Naton yleinen perustehtävä taas merkitsee varautumista sinänsä – vahinkoja lukuun ottamatta – mahdottomaan Natomaiden ja Venäjän väliseen sotaan. Kuten suurlähettiläs Heikki Talvitie on todennut, tällaista tilannetta varten on normaalia, että Venäjä kuten muutkin suurvallat ohjelmoisi ennalta ensimmäisessä iskussa tuhottavaksi sitä lähimpänä olevan vihollisen toimintamahdollisuudet itseään vastaan.

 

 

Suomen selkeä sotilaallinen liittoutumattomuus tarkoittaa, että emme sitoudu suurvaltojen sotilaallisiin hankkeisiin lähellä tai kaukana, emmekä asetu moukaksi suurvaltapoliittiselle pelilaudalle. Tunnemme vastuumme kansainvälisen yhteisön rauhanturvaamisessa, mutta meillä on harkintavaraa ja päätösvalta omasta osallistumisestamme.

 

Kuten tunnettua, Suomen itsenäisen ja arvioitua uhkakuvaa vastaavan uskottavan puolustuksen perusidea on ennalta estävä kynnys, joka nostaa hyökkääjän kustannukset heijastusvaikutuksineen niin suureksi, ettei hyökkäys tule vakavasti mieleen. Se on rauhaa vakauttava tekijä koko pohjoisen Euroopan osalta ja toisaalta alueen vakaus vaikuttaa myönteisesti myös Suomen turvallisuuteen.

 

 

Mitä opimme tästä?

 

Euroopan pohjoisen osan ja siis Suomen välittömän turvallisuusympäristön kannalta Ukrainan kriisin keskeinen havainto on, että täällä on kylmän sodan jälkeen ratkaistu ne yhteiskuntien sisäiset ja suurvaltasuhteiden kysymykset, jotka kaakkoisessa Euroopassa aiheuttivat Ukrainan kriisin.

 

Pohjoiseen Eurooppaan rakennettu geopoliittinen vakaus on kaikille alueen maille edullinen ja sen horjuttamisesta suuntaan tai toiseen olisi kaikille alueen maille haittaa. Vakaa Rauha antaa myös kaikille alueen maille mahdollisuuden kehittää yhteistyön kautta alueen maiden hyvinvointia.

 

Näin myös Suomen Nato –jäsenyydessä on siis kysymys valinnasta pohjoisen Euroopan vakaan rauhan jatkamisen ja sen vaarantamisen välillä. Samaa on sanottava kotimaisesta ja ulkomaisesta leikittelystä ajatuksella, josta ei reaalimaailmassa pidetä kiinni.

 

Tältä pohjalta voi yhtyä ajatteluun, jota presidentti Niinistö nimitti osaltaan vakausajatteluksi. Samaa on sanottava hänen toteamistaan vakauden neljästä jalasta, itsenäisestä vakuuttavasta puolustuksesta, kumppanuuksista Ruotsiin, Natoon, Euroopan Unioniin sekä Yhdysvaltoihin, hyvistä naapurisuhteista Venäjään sekä kansainvälisestä oikeudesta jota myös YK edustaa.

 

Ukrainan kriisin jotkut puolet ovat nyt rauhoittumaan päin, mutta samaan aikaan maan sisäisessä kehityksessä on dramaattisia haasteita. Emme myöskään tarkkaan tiedä, millaiseksi kehittyy kylmän sodan jälkeen vastaavaan asemaan jääneitä maita koskeva suurvaltapolitiikka Euroopassa ja globaalisti.

 

Näitä vakauden neljää jalkaa on perusteltua kannattaa, ja niitä voi konkretisoida myös keskustalaisista lähtökohdista.

 

Lähimpänä on kehittää edelleen toimintamallia, jossa voimme yleisinhimillisen ja eurooppalaisemme erityisenä muotona selviytyä ja edistää hyvinvointia myös täällä meille rakkaassa maailmankolkassa.

 

Toinen vakausajattelun konkretisoinnin suunta on Suomen aktiivisuus pohjoisessa Euroopassa saavutetun vakauden vahvistamiseksi jo nykyisten ja mahdollisten tulevien paineiden keskellä.

 

Kolmanneksi, arpaa ole vielä lopullisesti heitetty, millaiseksi suurvallat ja suuntaavat nyt nuoren sukupolven tulevaisuuden. Rauhan ja liennytyksen edistämisen osalta Suomella on itseään suurempi historia ja tulevaisuuden mahdollisuus. Siksi maallemme sopii ja meiltä odotetaan aloitteellisuutta liennytyksen puolesta, mikä voisi merkitä työtä toisen Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökonferenssin järjestämiseksi.

 

Olkoon siis ulkopolitiikkamme työtä Suomen hyvinvoinnin ja selviytymisen, Itämeren alueen vakaan rauhan sekä Euroopan ja ihmiskunnan liennytyksen hyväksi. Kun itsenäinen Suomi täyttää pian 100 vuotta, selviytyminen, vakaa rauha ja liennytys voisivat olla sen tunnuksissa.