Blogi

 

 

 

 

 

 

 

Presidentti Urho Kekkonen teki 50 vuotta sitten 5.8.1971 päiväkirjaansa seuraavan merkinnän:  

 

”S-maa 4.8.: (Leike, jossa kerrotaan Nuoren Keskustan Liiton puheenjohtajan Risto Volasen esittäneen julkisuudessa toivomuksen Karjalaisen asettumisesta presidenttiehdokkaaksi.)

”Karjalainen oli luonani 5.8. ja sanoi, ettei hän tiennyt mitään Volasen aikomuksesta, hän kuuli radiosta. V. on ollut vuosi sitten Virolaisen miehiä. K:lle selitetty, että NKL:n keskuudessa ollut suuntariitoja ja V(olasen) tuli päästä etulyöntiin. Sanoin K:lle että asian julkisuuteen pääsy oli sinulle karhunpalvelus.”

 

Joskus ihmisen on taisteltava ja tuo kesä oli yksi niistä.

 

Olin tullut edellisenä kesänä Naantalissa Nuoren Keskustan Liiton puheenjohtajaksi äänin 138-103, mutta johtokunnassa vastassa oli yhä vahva k-linjalainen oppositio.

 

Pari vuotta aikaisemmin sama kamppailu oli käyty opiskelijaliikkeessä, ja se oli päättynyt itsenäistä alkiolaista linjaa kannattavien voittoon KOL:n Naantalin liittokokouksessa 1970 – erottamalla liiton k-linjalainen ja yleisdemokraattinen johtokunta kesken kautensa. Sekin prosessi oli vaatinut yhdessä Pentti Kourin kanssa marraskuussa 1969 käyntiä Tamminiemessä selostamassa tilannetta. Presidentti oli puhunut riskeistä, mutta sovimme Pentin kanssa, ettei hän kieltänyt irrottautumista ylioppilaspolitiikassa vasemmistosta ja yleisdemokraateista eli nousunsa aloittaneista opiskelijastalinisteista.

 

Kannatin Urho Kekkosen ulkopolitiikkaa, mutta keskustan sisällä k-linjalaisuus tarkoitti käytännössä suomalaista kylmän sodan totalitääristä versiota, jossa vaadittiin seuraamaan kyselemättä ohjeita epämääräiseltä joukolta, joka vetosi Neuvostoliiton luottamukseen Urho Kekkoseen ja hänen luottamukseensa Ahti Karjalaiseen.

 

Yleisdemokraatit taas olivat O.V. Kuusisen kansanrintamataktiikan sovellutus, jossa piti sitoutua pysyvään yhteistyöhön vasemmiston ja viime kädessä SKP:n stalinistien kanssa.

 

Keskustan nuorisojärjestössä oli alkanut 1968 uusi aatteellinen nousu Santeri Alkion ihmisyysaatteen ja maahengen päivityksellä tunnuksinaan ”Vihreän aalto” ja ”desentralismi”. Sen ytimenä oli tunnistaa alkiolaisuuden olevan suomalainen osa samaa pitkää eurooppalaisen sivistyshumanismin ja ihmisen luontosuhteen aatehistoriaa kuin mm. G.H. von Wrightin ajattelu. Alkion ohjelma ihmisyyden kehitystarpeesta tarkoitti, ettei nykyaikainen demokraattinen ihminen – hyvä ihminen ja kunnon kansalainen – ole luonnon lahja vaan tulos pitkästä sivistyshistoriasta, jonka elinvoimaisuudesta on pidettävä huolta.

 

Ajan ohjelmatyössä keskeisessä asemassa oli Seppo Niemelä. NKL:n Punkaharjun 1971 liittokokouksessa hyväksyttiin uusalkiolainen ohjelma, ja nuori keskusta katsoi tulevaisuuteen itseensä ja voittoonsa luottaen. Vihreä aalto konkretisoitui jatkossa vielä vuoden 1973 Vihreämpään yhteiskunta –julistukseksi.

 

 

Keskustan ja Suomen tilanne

 

Keskustan tuolloisissa sisäisissä tilanteissa kannatin Johannes Virolaista puolueen puheenjohtajana ja Ahti Karjalaista presidenttiehdokkaana. Sain pidettyä kumpaankin kohtuullisen puhevälin, mutta se ei kuitenkaan tyydyttänyt kummankaan kannattajia. Nuorisojärjestö oli puolueen K- ja V-linjan puristuksessa. Sen itsenäisten toiminataedellytysten turvaamisesta tuli aatteellisen työn rinnalla puheenjohtajan päätehtävä.

 

Menossa oli kylmän sodan vaikea vaihe. Paljon puhutaan kotiryssistä, mutta ainakin minuun pitivät yhteyttä myös yhtä aktiiviset kotibritti, kotisaku ja kotijenkki, jotka kaikki olivat maidensa tiedustelupalveluiden miehiä. Liian vähän on analysoitu Neuvostoliiton lähetystössä ja taustaltaan ylempänä minunkin vaatimattomalta tasolta näkyvissä ollutta Suomen politiikan jakautumista kylmän sodan aikana.

 

Nuoret neuvostodiplommatit uhkailivat joskus rankasti esimerkiksi sanomalla syksyllä 1969, että jos en pura HYY:ssä tekemääni keskustan vasemmistosta ja yleisdemokraattisesta rintamasta irrottanutta sopimusta tiedekuntajärjestöjen ja kokoomuksen kanssa, minut arvioidaan Komsomolskaja Pravdassa. Mutta kun protestoin sitä vanhemmalle varsinaiselle kotiryssälleni, hän sanoi, ettei sinun tarvitse välittää.

 

Parikymmentä vuotta sitten tapasin Lontoossa silloisen kotibrittini, joka tietenkin oli MI6:n miehiä. Hän kertoi Helsinkiä seuranneesta urastaan huumesodissa, rahanpesussa, panttivankien vapauttamisessa ja monessa muussa. Onnittelin, että olet sentään hengissä. Hän vastasi kohteliaasti, etteihän se helppoa ollut teilläkään. ”Me lännen lähetystöissä ajattelimme, että kylmän sodan etulinja kulkee teidän Suomen nuorten sielujen läpi.”

 

Presidentti Kekkonen ja Seppo Tiitinen pitivät järjestyksessä itse valtion, mutta Suomen nuorisossa tuli pahoja tappioita. Keskustan NKL ja KOL kestivät. 

 

Tuohon aikaan Ahti Karjalainen oli mies parhaissa voimissaan, ja monet läheisetkin kannattajani puhuivat yhä selkeämmin Karjalaisen presidenttiehdokkuuden puolesta. Hänet kutsuttiin puhumaan kesän 1971 Punkaharjun liittokokoukseen, ja hän onnistui varsin hyvin. (KUVA)

 

Presidentti Kekkonen oli ilmoittanut, ettei hän enää asettuisi ehdokkaaksi, ja Punkaharjulla olleessa NKL:n johtokunnassa hyväksyttiin vuoden 1974 presidentinvaaleja koskeva kannanotto. Sen mukaan Keskustapuolueen olisi asetettava seuraavan vuoden puoluekokouksessa presidenttiehdokkaansa. Julkilausumaehdotuksen toi johtokuntaan Jukka Juuselan johtama poliittinen toimikunta. Sitä oli käyty ennalta näyttämässä Karjalaiselle ja Matti Kekkoselle, joka myös oli hyväksynyt tekstin perustellen sen ilman nimeä pitävän vielä kaikki vaihtoehdot avoimena.

 

Punkaharjun julkilausuman valmistelussa oli kuitenkin yksi ongelma. Olin liiton puheenjohtaja, ja se tuli johtokuntaan minulle täytenä yllätyksenä.

 

En tietenkään vastustanut ehdotusta, mutta tiesin k-linjalaisen viestin jatkuvasti kulkevan niin, etten ole luotettava ja olin pakotettu myötäilemään tätä askelta Karjalaisen ehdokkuuden edistämisessä.

 

Punkaharjun illassa k-linjalainen osa johtokuntaa viihtyi hyvin alueen omistajan huvilalla, mutta puheenjohtaja ei meinannut löytää yösijaa mökkialueelta. Seuraavana päivänä uusi ohjelma kuitenkin hyväksyttiin yksimielisesti auringonpaisteisella innostuneista keskustanuorista täpötäydellä tanssilavalla.

 

 

Uuraisille

 

Sinä kesänä kirjoitin Laajasalossa Yliskyläntiellä pitkäksi venähtäneiden opintojen pro gardu -työtä. Heinäkuun lopulla näin ikkunasta pihaan ajavan suuren mustan auton, josta nousi hiljakkoin Keski-Suomen maaherrana aloittanut Artturi Jämsen. Hän kertoi tulleensa suoraan Kesärannasta, missä Jaakko Pajulan johtamassa työryhmässä oli todettu, että seuraavana sunnuntaina Virolaisen pitkäaikaisena kannattajana tunnettu Nestori Kaasalainen esittäisi Ahti Karjalaista Keskustan presidenttiehdokkaaksi. Samalla Jämsen myös sanoi, että loppujen lopuksi ”vanha jatkaa”. Pari päivää myöhemmin Virolaisen poliittinen sihteeri Olli Saarela kertoi minulle saman asian.

 

NKL:n ja sen puheenjohtajan kannalta tilanne oli selvä.

 

Jos Virolaisen pitkäaikainen tukija Nestori Kaasalainen ehtisi ensin, en olisi NKL:n seuraavan kesän liittokokouksessa uskottava, ja häviäisin Juhani Tuomaalalle puheenjohtajuuden. Se taas merkitsisi k-linjan johtoa NKL:ssä ja sen palaamista yleisdemokraattiseen rintamaan erityisesti koululaistoiminnassa vieden mukanaan myös opiskelijajärjestön. Sen vaikutukset taas olisivat nuoriso- ja opiskelijaliikkeen aatteellisen, järjestöllisen ja kannatuksen nousun kannalta katastrofaaliset.

 

Niinpä soitin ystävälleni Aapo Pihlille Uuraisille, että ensi torstaina teillä pitäisi järjestää puhetilaisuus. Läheinen ystäväni ja kaikkien noiden vuosien tukijani Olavi Martikainen oli tuolloin Laajasalossa alivuokralaisena, ja hänen kanssaan valmistelimme sitten Uuraisille puheen Karjalaisen ehdokkuudesta. Pohdimme intensiivisesti, pitäisikö tekstiin sisällyttää maininta myös mahdollisesta presidentti Kekkosen ehdokkuudesta ja päädyimme siihen, että pitäisi.

 

Puhe oli sitten torstaina illan TV -uutisten pääaiheita. Jaakko Pajula kutsui käymään Kansaneläkelaitokseen, ja hän moitti varsin kiivaasti sabotoinnista. Vastasin ihmettelemällä moista asennetta niin hyvään puheeseen. Mietin paljon, pitäisikö asia jotakin tietä selostaa presidentti Kekkoselle, mutta en tiennyt miten Jämsen oli asian hoitanut Tamminiemeen.

 

Alussa olevasta presidentin päiväkirjan merkinnästä näkee, etteivät hän ja Karjalainen puhuneet toisilleen kaikkea. Karjalainen tiesi, että Nestori Kaasalainen olisi tehnyt saman esityksen pari päivää myöhemmin. Jatkossa päättelin Jämsenin kertoneen presidentille junailunsa, joka tuossa tilanteessa sopi hänelle erittäin hyvin.

 

Kirjallisuudessa esiintyy arvioita, joiden mukaan Uuraisten puhe olisi vaikuttanut Karjalaisen hallituksen kaatamiseen 29. lokakuuta 1971. Kovin suurta syyllisyyttä siitä kokenut, koska vaihtoehto olisi ollut oman puheeni jälkeen peruuntunut Nestori Kaasalaisen puhe.

 

Tilanne NKL:ssä rauhoittui, mutta yhteistyö Virolaisen kanssa ymmärrettävästi vaikeutui. Se alkoi kuitenkin helpottua seuraavana keväänä. Silloin Jaakko Pajula valmisteli Virolaisen haastamista Jyväskylän puoluekokouksessa, ja hän perusti kampanjatoimiston päällikkönään Juhani Tuomaala. Juhani taas kampanjoi samalla ennen puoluekokousta pidettyyn NKL:n liittokokoukseen Pälkäneellä.

 

Kuultuaan Tuomaalan vetämästä Pajulan kampanjatoimistosta, Virolainen hieman vahingoniloiseen sävyyn kysyi, "oot sie kuullu Pajulan toimistosta". Siihen vastasin hymyssä suin, "kyl mie oon kuullu". Kokeneena poliitikkona Virolainen näytti tunnistavan mistä oli kysymys, ja sen jälkeen yhteistyö sujui jälleen varsin hyvin.

 

 

Kohti Kalajokea

 

NKL:n Pälkäneen liittokotuksessa 1972 toistui KOL:sta ja NKL:n Naantalin kokouksesta tuttu asetelma k-linjalaisten yleisdemokraattien sekä meidän itsenäisen alkiolaisen linjan kannattajien välillä.

 

Jos oli ollut puheenjohtajalla kova laveri yöllä Punkaharjulla, niin olivat myös yön puheet Pälkäneellä. Ympärillä suviyössä sadat keskustanuoret lobbasivat omia ehdokkaitaan teltalta teltalle. Itse istuin aamuyön tunnit volkkarin etupenkillä kuulemassa keskeiseltä k-linjalaiselta, mitä vaaroja ulkopoliittisesti epäluotettavasta NKL:n puheenjohtajasta aiheutuisi Suomen turvallisuudelle – ilmeisenä ajatuksena taivutella luopumaan ehdokkuudesta. Ajattelin, että on parempi antaa hänen puhua minulle kuin ympärillä kamppaileville keskustanuorille.

 

Kuvaan kuului, että parhaansa teki myös nuori neuvostodiplomaatti taivutellessaan Seppo Härköstä minulle vastaehdokkaakasi. Seppo piti kuitenkin pintansa, ja liittokouksen keskustelusta jäivät mieleen erityisesti hänen ja Paula Tuomikosken voimakkaat kannatuspuheenvuorot. Puheenjohtaja valittiin toiselle kaudelle äänin 132 – 112. Monet tietenkin äänestivät piiriensä taustoja tuntevien johtohenkilöiden liputuksen mukaan.

 

Seuranneessa Jyväskylän puoluekokouksessa Pajula luopui toivottomasta ehdokkuudesta, ja tein ehdotuksen Paavo Väyrysestä puheenjohtajaksi tavoitteena varapuheenjohtajuus, joka myös onnistui.

 

Keskustan opiskelijaliikkeessä itsenäinen keskustalainen linja oli voittanut yleisdemokraatit jo keväällä 1970. NKL:ssä puheenjohtajan k-linjalaiseen ja yleisdemokraattiseen oppositioon kuului runsaasti Teiniliiton koululaisaktiiveja. Nyt itsenäisten alkiolaisten voitto Pälkäneellä alkoi vaikuttaa myös NKL:n koululaistoiminnassa.

 

Ensimmäinen urhoollinen koululainen oli Matti Piuhola. Hän otti yhteyttä ja sanoi haluavansa lähteä kiertämään maata puhuakseen itsenäisen linjan puolesta keskustalaisille koululaisaktiivieille. Hänellä ei kuitenkaan ollut rahaa matkalippuihin tai ruokaan. Minunkin rahatilanteeni oli sellainen, että saatoin kustantaa linja-autolipun Jyväskylään Vesaisten toimistoon asti. Soitin sinne sitten ystävilleni, että voitteko auttaa Mattia matkallaan eteenpäin.

 

Piuholan kertoma kuvaa hyvin tuon ajan tilannetta NKL:ssä: "Eihän se helppoa ollut kun tein omin päin Satakunnassa sopimuksen demarien ja kokoomuslaisten kanssa ja syrjäytimme taistolaiset. Sain Helsingistä keskustan koululaispomoilta ankarat haukut ja uhkailtiin että poliittinen urani on ohi. Toisin kävi. Vuoden päästä keskusta irtosi yleisdemokraattisesta rintamasta. Toiset uskaltavat kulkea omia polkujaan. Kun Esko Ahosta tuli NKLn puheenjohtaja hän kutsui minut Pursimiehenkadulle johtamaan keskustanuorten koululaistoimintaa. Sen jälkeen keskustasta tuli ensimmäisissä ammattioppilaitosten vaaleissa ylivoimaisesti ammattikoulujen suurin poliittinen ryhmä. Tulos oli shokki Hakaniemen demareille ja SAKlle."

 

Pälkäneen liittokokouksen jälkeen NKL oli vakaalla pohjalla kaksi vuotta eteenpäin. Samalla vahvistui elämäniloinen voittojen kausi opiskelija-, koululais- ja työläisnuorisotoiminnassa. Oli myös mahdollista vahvistaa Vihreän aallon ohjelman ekologinen puoli seuraavan vuoden Ellivuoren ylimääräisen liittokokouksen Vihreämpään yhteiskuntaan –ohjelmajulistuksessa.

 

Osaltani suuntauduin etsimään seuraajaa, joka voitaisiin valita seuraajakseni yksimielisesti. Ideana oli löytää niin nuori, ettei hän olisi sotkeutunut edellisten vuosien kiistoihin ja niin itsenäinen että hän voisi jatkaa NKL:n riippumattoman puheenjohtajan toimintamallia. Näistä lähtökohdista päädyimme liittosihteeri Pentti Jussilan kanssa Esko Ahoon. Vuoden 1974 alkuun mennessä nuorimmat k-linjaa seuranneet olivat tehneet saman tilannearvion, ja Esko Aho valittiin yksimielisesti NKL:n puheenjohtajaksi Kalajoella 1974.

 

Tulimme siinä samalla valinneeksi ensimmäisen uuden sukupolven keskustalaisen pääministerin. Häntä seurasi NKL:n puheenjohtajana vuonna 1980 Matti Vanhanen, jota sitten oli kunnia ja ilo palvella pääministerin valtiosihteerinä hänen esikunnassaan yhdessä kahden muun NKL:n entisen puheenjohtajan ja yhden liittosihteerin kanssa.

 

Vaikka kaikki ei jatkossa mennyt aivan niin kuin 1970 -luvun alussa suunniteltiin, huonomminkin olisi voinut käydä.

 

-------------------

Mitä nuoressa keskustassa tapahtui ennen 1971: Kun keskustan uusi nousu alkoi

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Timo Valjakan Dianan patsaan arvostelu toi mieleen hänen vuoden 2009 mielenkiintoisen näyttelynsä ”Modernin kahdet kasvot”, joka esitteli ja komeassa näyttelykirjassaan analysoi Suomen 1920- ja 1930- lukujen taidetta.

 

 

Silloin Helsingin Sanomien Anu Uimonen tulkitsi näyttelyn kertovan, miten suomalainen kuvataide sotien välissä piiloutui konservatiivisen ulkokuoren taakse. Hänen mukaansa modernin taiteen pohjavire kulki Suomessakin yhä abstraktimpaan ilmaisuun, mutta kansallinen ja taloudellinen paine hidastivat tuota kehitystä.

 

 

Näyttelyn kuraattorin Timo Valjakan ajattelu oli samantapainen. Hän sanoi näyttelykirjassaan, että ”1930-luvulla railo Suomessa ja muualla länsimaissa tehdyn nykytaiteen välillä repesi joka tapauksessa leveäksi.” Hänen mukaansa tähän suuntaan vaikuttivat myös ajan alkiolainen kansallisen yhdistäminen ja omakuvan etsiminen.

 

 

Valjakan mukaan uuden ja vanhan taiteen jännitteen tiivisti näyttelyn ja näyttelykirjan tunnus, Yrjö Ollilan Kelloseppä vuodelta 1921: ”Hän on valkokauluksinen kaupunkilainen, jonka nimettömyyttä neutraali puku ja maalauksen verhomainen tausta korostavat.”  Niin pitkälle kuvataiteen moderni siis pääsi Suomessa ennen sotia.

 

 

Nuorsuomalaisen Suomen taiteen kultakauden ja tämän päivän taidetta pohtineelle ”Modernin kahdet kasvot” -näyttely oli noiden kausien välissä olleen suomalaisen vielä ihmiskasvoisen modernin ajan hieno valaisu. Valjakan ja Uimosen ajatuksen esiin murtautuvasta abstraktista modernista oli jo melkein omaksunut, mutta sitten tuli vastaan Valjakan näyttelyteoksen viimeinen luku.

 

 

Valjakka pohti Aimo Kanervaa ja Tyko Sallista ja alkoi alusta. Onko 1920- ja 1930- lukujen ”kokonaiskuva sittenkin monitahoisempi”? Hän kutsui mukaan pohtimaan Erkki Anttosen, Riita Nikulan ja myös Jean Clairin.

 

 

Jean Clairin! Entisen Picasso – museon johtajan, nykyisen Ranskan akatemian jäsenen ja ehkä tunnetuimman viime vuosikymmenien taidenäyttelyiden kuraattorin. Valjakka ei kuitenkaan jatkanut Clairin esittelyä, eikä se ole ollut sattuma. Juuri Jean Clair on avannut uudestaan kysymyksen modernista ja ihmisen kasvoista taiteessa. Dianan patsaassa Valjakan edustamaa ihmiskasvotonta modernia loukkaa perimiltään juuri se, että ihmisellä on kasvonsa.

 

 

Picasso -museon johtajana Clair kokosi vuonna 1993 näyttelyn teemanaan ”Sielu (L’Ame) ruumiissa”. Seuraavina vuosina Wienin näyttely "Sielu ja ruumis, taiteet ja tieteet 1793-1993" ja Venetsian Biennalen kokoelma "Identiteetti ja toiseus" tutkivat rinnakkain tieteen ja teknologian ihmiskuvaa ja viime vuosisadan maalaustaidetta. Jatkossa seurasivat mm. fasismin ja kommunismin taiteen analyysi ”Uuden ihmisen” tekeminen sekä vuoden 2010 "Rikos ja rangaistus", joka kertoi miten rikoksista tuli modernin ajan viihdettä.

 

 

Clairin näyttelyitä ovat seuranneet runsaat artikkelit sekä lähes vuosittain suomalaisittain Matti Klingen tapainen ajan kulttuurin kriittinen arvio kuten ”Viimeisiä päiviä", "Omakuva ilman kasvoja", "Kulttuurin syksy" tai "Museoiden pahoinvointi". Mm. niitä seuraamalla on voinut seurata eurooppalaista kulttuurikeskustelua, jota Helsingin Sanomien kulttuuriosasto on Saska Saarikoskesta alkaen tehokkaasti sensuroinut.

 

 

Clairin mukaan modernin taiteen kausi alkoi Paul Cézannen kuoleman ja suuren näyttelyn tienoilla noin vuonna 1906 ja päättyi vuoden 1968 tienoilla ja Marcel Duchampin kuoleman aikoihin. Sen jälkeen abstraktio ja rajojen ylittäminen on tyhjentänyt ja toistanut itseään. Modernin taiteen ideaksi on tullut rikkoa perinnettä ja siitä tulee näin perinteen rikkomisen perinne. Näin se joutuu lopulta rikkomaan oman rikkomisen perinteensä. Sen markkinat ovat menettäneet kosketuksen teokseen ja niistä on tullut kiinteistömarkkinoiden tavoin "spekulatiiviset finanssimarkkinat kahden tai kolmen gallerian, myyjän ja pienen uusrikkaiden ryhmän kesken".

 

 

Clairin mukaan ”Lyhyesti sanoen mauttomuuden estetiikka on ottanut paikan maun estetiikalta…” Häntä kuvottaa ”modernin suuri, pohjaltaan pessimistinen seksin, veren ja kuoleman kolmikko”, joka barbarisoi ihmistä. Se tuli esiin ensin taiteessa ja läpäisi sitten valtamedian ylläpitämän julkisuuden.

 

 

Modernin taiteen ja kulttuurin kriisin ilmentäjänä Clair pitää kasvojen häviämistä taiteesta – mikä taas on juuri Timo Valjakan edustama ohjelma. Muotokuva syntyi renessanssin ja reformaation myötä kertomaan eurooppalaisen ihmisen täysikasvuisuudesta ja kasvot alkoivat kadota viime vuosisadan alussa kertoen modernin ihmisen psyyken hajoamisesta ja tyhjenemisestä.

 

 

Tämän ilmiön Clair liittää suoraan luonnetieteellisen ihmiskuvan ylivaltaan esimerkkinä suuren positivistin Ernst Machin omakuva, jossa näkyy vain jalat ja vartalo. Tähän voi liittää myös Ludwig Wittgensteinin ja myös G.H. von Wrightin tunnistaman modernin kriisin olevan fysiikan ja sen metodin tulon aikamme kaiken läpäiseväksi metafysiikaksi, joka syrjäyttää humanististen tieteiden praktisen päättelyn sekä kulttuurin demokraattista eli hyveellistä, järkevää ja vapaata ihmisyyttä ylläpitävää sivistystä.

 

 

Kuin Jürgen Habermasille Clair sanoo, että – ihmiskasvoton – moderni ei ole vain keskeneräinen vaan myös mahdoton projekti loppuun vietäväksi. Sen taustaksi voi osoittaa Immanuel Kantin ja David Humen olleen väärässä olettaessaan demokraattisen ihmisyyden olevan luonnon lahja, vaikka se on pitkän sivistyshistorian tulos. Eurooppalainen moderni syntyi kristillisen, sivistyshumanistisen ja niiden erityisen kansallisten muotojen sivistyshistorian tuloksena ja varassa. Ja jos modernin nimissä hajotetaan tämä sen synnyttänyt ja sitä kannatteleva sivistys, tuloksena on myös modernin romahtaminen aikaisempaan oman käden oikeuden sekä viha- ja väkivaltamaailmaan. Juuri se on nyt tapahtumassa, kuten ympärillä näkyy. Ja valtamedian on turha syyttää siitä vain somea.

 

 

Kun siis Valjakka vuoden 2009 näyttelykirjassaan liittää sotien välisessä kulttuurissa ollutta nuorsuomalaista ihmiskasvoista modernia Santeri Alkioon, hän on oikeassa. Juuri sen nuorsuomalaisen ihmiskasvoisen modernin voimin silloin puolustettiin suomalainen parlamentaarinen tasavalta sekä tuon ajan fasismia että marxilaisuutta vastaan.

 

 

Clairin ohjelma on paljolti juuri alkiolainen, pelastaa moderni tekemällä siitä jälleen ihmiskasvoinen eli puolustaa ja elvyttää länsimaista kristillistä, sivistyshumanistista, erityisen kansallisten muotojen ja sekä luonnontieteen että humanististen tieteiden menetelmien ihmiskasvoista modernia ja torjua sen hajottaminen.

 

 

Siitä merkkinä on ihmiskasvoinen taideteos. Odotan niitä lisää, myös Suomessa.

 

 

Arvata sopii, että seuraava nähdään viimeistään sitten, kun presidentti Mauno Koivisto saa patsaansa K.J. Ståhlbergin ja J.K. Paasikiven väliin.

 

 

 

 

 

 

Tänään 4. kesäkuuta on marsalkka Mannerheimin syntymäpäivä, josta tuli 16. toukokuuta paraatipäivän sijaan puolustusvoimien juhlapäivä. Hänen tunnetuin syntymäpäivänsa oli kaikkine vieraineen kesällä 1942, mutta mittasuhteiltaan laajin oli 70 –vuotispäivä vuonna 1937, jolloin hänelle oli jo tullut kansan kokoajan rooli. Asiaan kuuluvien onnittelijoiden lisäksi hänen kunniakseen järjestettiin Suurtorilla suuri paraati ja Ullanlinnassa katselmus.

 

 

Mannerheimin koko 70 –vuotispäivä vuonna 1937 korosti hänen jo 1933 ottamaansa ja vähitellen saamaansa kansakunnan kokoajan roolia, jolla oli ollut omat vaiheensa. Päivän paraatissa syntymäpäiväsankarin takana oli kenraaleiden rivit ja niiden takana ylemmällä portaalla maaliskuun puolivälissä aloittaneen Cajanderin punamultahallituksen edustajat. Paraatin päättyessä Mannerheim kääntyi ja meni tervehtimään ministereitä, joihin kuului mm. sisäministeri Urho Kekkonen.

 

 

Asetelma oli moni tavoin historiallinen. Vielä edellisenä syksynä presidentti Svinhufvud oli kieltäytynyt ottamasta hallitukseen sosialidemokraatteja. Nyt oli maaliskuun 1. päivänä aloittaneen presidentti Kyösti Kallion nimittämä keskustan ja oikeiston hallitus oikeusministerinään Urho Kekkonen, joka oli käynyt vaalikampanjansa vahvasti AKS:n ja IKL:n vastaisin tunnuksin.

 

 

Vuoden 1937 presidentinvaalissa Kyösti Kallio valittiin tehtäväänsä maalaisliiton, edistyksen ja sosialidemokraattien valitsijamiesten äänin, ja hän aloitti presidenttinä maaliskuun alussa. Sitä seurasi edistyksen Cajanderin johtama ensimmäinen maalaisliiton, edistyksen ja sosialidemokraattien punamultahallitus. Siinä oli kaikista hallituspuolueista keskeisinä ministereinään vuosina 1917-1919 horjumattomimmin tasavaltaa kannattaneita.

 

 

Urho Kekkonen jatkoi Cajanderin hallituksessa sisäministerinä. Siinä tehävässä hän pyrki lakkauttamaan Lapuan liikkeen jatkoksi perustetun IKL:n, mutta hankkeen torjui lopulta Helsingin raastuvanoikeus. ”Kekkosen konsteista” kuultiin kuitenkin vielä 1956 presidentinvaaleissa. Vastaavasti SDP:ssä Väinö Tanner teki keväällä 1937 töitä puolueen kommunistien kanssa yhteistyöhön halukasta vasenta laitaa vastaan, mikä johti mm. Akateemisen sosialistiseuran ASS:n ja kommunisteja lähellä olleiden erottamiseen puolueesta sekä Tannerin maanpuolustusmyönteisiin puheisiin. 

 

 

Suomessa äärioikeistolaiset hankkeet olivat konkretisoituneet jo vuonna 1930 talvella Vaasan vasemmistolaisen kirjapainon särkemisenä, kesän talonpoikasmarssina ja syksyn Ståhlbergin kyydityksenä. Sen jälkeen Svinhufud valittiin presidentiksi tammikuussa 1931 yhden äänen enemmistöllä maalaisliiton ratkaistessa. Lapuan liike kuitenkin pettyi heti alkuunsa, kun valittiin maalaisliiton Juho Sunilan toinen hallitus, jonka kokoonpano otti korostetusti etäisyyttä äärioikeistoon.

 

 

Hetken ihmeteltyään Lapuan liikke radikalisoi keväällä 1931 edelleen äänenpainojaan sekä palasi kyydityksiin ja jopa pommin heittoon samaan Vaasan kirjapainoon kuin edellisenä talvena. Taustaa ja voimaakin antoi maaseudun äärimmäinen ahdistus jatkuvine pakkohuutokauppoineen ja pulaliikkeineen. Paine oikealta oli vahva, kokoomuksen helluntain 1931 puoluekokouksessa keskeiset puheenvuorot joustivat äärioikeiston ymmärtämiseen. Seuraavat kohokohdat olivat presidentti Svinhufvudin johdolla torjuttu Mäntsälän kapina helmi-maliskuussa 1932 sekä J.K. Paasikiven johdolla toteutettu kokoomuksen irtisanoutumiseen IKL:stä vuoden 1933 raskaasti tappiollisten vaalien jälkeen.

 

 

Tässä poliittisessa ympäristössä Mannerheim puolestaan oli yllättänyt monet perinteiset kannattajansa pitämällä puolitoista kuukautta ennen vuoden 1933 eduskuntavaaleja toukokuun 16. päivän suuren 15 –vuotisparaatin juhlassa Kansallisteatterissa puheen sovinnon ja vuoden 1918 arpien unohtamisen puolesta. Hän ei voinut olla tietämätön, että se puhe taklasi tuolloisessa kotimaisessa ja kansainvälisessä ilmapiirissä suurin toivein vaalikampanjoinutta oikeistoa ja äärioikeistoa. Teksti uutisoitiin monissa lehdissä, mutta sille löytynyt palstatilaa esimerkiksi Suojeluskuntien Hakkapeliitassa. Presidentti Svinhufvud ja Kivimäen hallitus eivät kuitenkaan panneet pahakseen, sillä kenraalin ylennys sotamarsalkaksi tuli kolme päivää myöhemmin 19. toukokuuta 1933.

 

 

Vaikea tarkalleen sanoa, miten Mannerheimin ajattelu oli kehittynyt, mutta ainakin vierailu Lützenin taistelun 300 vuotisjuhlassa 16. marraskuuta 1932 oli antanut tarkempaa tietoa, mihin suuntaan Saksa ja Eurooppa olivat menossa. Matkan jälkeen hän mm. kirjoitti presidentti Svinhufvudille raportin, jossa hän sanoi Saksan ja Neuvostoliiton olleen ainakin kevään 1922 Rapallon sopimuksesta lähtien yhteistyössä, jossa Saksan roolina oli suomalaisten rauhoittelu. Nyt tuo asetelma olisi muuttumassa.

 

 

Huolestuttavan kansainvälisen tilanteen, sovun ja puolustustahdon jälkeen Mannerheim jatkoi puheessaan toukouussa 1933: "Sodan jaloissa elämä tuhotaan ja aineellisia arvoja hävitetään. Nykyaikaisten aseiden kaikki murskaava voima antaa sodalle sen kaamean suuruuden leiman... Missä ritarillisuus ja jalomielisyys puuttuvat ja viha ohjaa miekkaa, siellä ei pysyväistä rauhaa luoda... Mutta aikamme on levotonta ja uhanalaista... Ojentakaamme sentähden alttiisti veljenkäsi jokaiselle, joka tahtoo tehdä työtä ja on valmis täyttämään velvollisuutensa maansa puolesta. Puolustustahtona ilmenevä isänmaallinen henki ja alttius täyttää rivimiehen velvollisuuden silloin kun maata on puolustettava, se on ainoa mitä vaadimme, eikä meidän ole tarvis kysellä, missä hän oli 15 vuotta sitten."

 

 

Kaksi vuotta myöhemmin Vaasassa teksti oli vieläkin suorasukaisempi: "Älkää te vapaussodan miehet unohtako... Meidän täytyy löytää toinen toisemme. Meidän täytyy luottaa toisiimme."

 

 

Heinäkuun 1933 eduskuntavaaleissa IKL sai 14 paikkaa, mutta kokoomus menetti 24 paikkaa. J.K. Paasikivellä oli kaikki syy palata pankista politiikkaan paaluttamaan puoluettaan selkeästi demokraattiselle linjalle. Myös maalaisliiton linja on näyttänyt monista epäselvälta, sillä se hävisi kesän 1933 vaaleissa 6 paikkaa, kun taas sosialidemokraatit voittivat 12 paikkaa. Urho Kekkonen kirjoitti seuraavana vuonna ilmestyneen "Demokratian itsepuolustus", eikä hänet eduskuntaan vieneessä seuraavassa vaalikampanjassa tarvinnut arvailla, mitä mieltä hän oli yhtä hyvin IKL:stä kuin SKP:stä.

 

 

Mutta samaan aikaan, kun Suomessa 1930 –luvun alkuvuosina torjuttiin oikeiston ja vasemmiston äärisuuntauksia, Saksassa natsipuolue oli vasta nousussa ja tuli 1932 vaaleissa suurimmaksi puolueeksi. Hitler tuli valtakunnan kansleriksi tammikuussa 1933. Sen jälkeen 23. maaliskuuta hän ajoi valtiopäivillä läpi lainsäädännön, joka käytännössä merkitsi diktauuria. Oikealle radikalisoituminen jatkui sitten koko vuosikymmenen toiseen maailmansotaan asti Saksan lisäksi erityisesti Mussolinin Italiassa, Francon Espanjassa sekä useissa reunavaltioissa.

 

 

Erikoine asia.

 

 

”Suomen synty sodan ja rauhan Euroopassa 1918-1922” kertoo, miten valikoivaa on ollut noiden vuosien julkinen muistaminen valtamediassa ja oppikirjoissa. Mutta samaa voi sanoa myös niitä seuranneista vuosikymmenistä, joiden suuri asia oli Suomen laajaan demokraattiseen kansaan nojanneen demokratian kestävyys ja lopulta talouden nousu. Suuri osa muuta Eurooppaa meni silloin ojaan, mutta noiden vuosikymmenien aikana suomalainen demokratia torjui jo ennen Saksan ja Espanjan diktatuurien nousua laajalla rintamalla vaarat, pysyi tiellä ja vahvistui selviämään seuraavastakin suursodasta.

 

 

Suomen historian aikana maan johto ei koskaan ole tiennyt, mitä suurvaltojen suhteissa murrosvaiheissa on todella tapahtumassa ja miten se kohdentuisi Suomeen. Se ei kuitenkaan ole mitenkään erikoista, sillä tilanteen ollessa päällä noissa suurvalloissakin vain muutamat ovat tienneet mitä tehdään ja hekin usein vasta sitten kun on ollut pakko. Mannerheimin erikoisuus oli siinä, että palveltuaan viisikymmentävuotiaaksi yhden suurvallan ylimmän johdon läheisyyteen hänellä oli, ei aina kuten ei kesällä 1919, mutta useinmiten muita parempi tai ainakin aikaisempi näkemys ja ennakointi lopulta ratkaisevista suurvalloista - kuten maan säilyminen hengissä neljässä hänen johtamassaan sodassa kertoo.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Toukokuun 9. päivänä 2001 päättyi Jouko Tyyrin pyhiinvaellus kohti Santiago de Compostelaa Espanjassa. Kirjoitin Brysselissä häntä muistavan tekstin, mutta se jäi julkaisematta. Tasavuodet tuovat sen taas mieleen.

 

 

Osaltani tutustuminen Tyyriin alkoi 29. marraskuuta 1959. Silloin äiti ja isä toivat Jyväskylässä kirjallisuusmatineasta Tyyrin signeeraamana tuliaisena Matti Kekkosen ja Jouko Tyyrin kirjan ”Asiat ja Asenteet”. Urho Kekkonen oli valittu tasavallan presidentiksi 1956, ja kirja oli osa hänen ulkopolitiikastaan jatkuvasti käytyä kamppailua. SDP:n, Kokoomuksen, ja SMP:n Kekkosen vastainen rintama seuraaviin presidentinvaaleihin oli valmisteilla.

 

 

Puuttui vain sopiva ehdokas, jollaiseksi löydettiin oikeuskansleri Olavi Honka maaliskuussa 1961. Berliinin muurin rakentamien aloitettiin elokuussa 1961, ja kylmän sodan jännityksen kasvu huipentui Kuuban ohjuskriisiin lokakuussa 1962.

 

 

”Asiat ja asenteet” avasi lyseolaiselle ajan poliittista keskustelua myös helsinkiläisen lukeneiston piirissä.

 

 

Myöhemmin Tyyri selosti minulle kirjan nimeä ranskalaisen strukturalismin pohjalta. Siinä on ”les mots et les choses”, hän sanoi siteeraten Michel Foucaultia. Kieli tekee näkyväksi maailmamme asiat ja kieli kantaa mukanaan asenteemme niihin. Tyyri seurasi mm. ranskalaista keskustelua, ja hän auttoi vuosikymmenen lopulla havaitsemaan, että suomalaisen opiskelijavasemmiston stalinismi oli aivan muuta kuin tuon ajan läntinen opiskelijoiden liikehdintä.

 

 

Tyyri oli asioiden puolella ja tutki kriittisesti asenteita. Minua kiinnosti kumpikin, mutta vielä enemmän Tyyrin oma, jatkuvasti ajaton asenne: "Syyttelijät eivät näytä tietävän, mitä tekevät. He joutuvat aivan tolaltaan, kun itse joutuvat epäluulon kohteeksi, vaikka kyseessä on vain ulkopuolisen epäluulo... Ehyelle ihmiselle ei ole asioita, joista vaietaan."

 

 

Vuonna 1959 ostin heti perään toisen ”nuoren vihaisen miehen” Pekka Lounelan kirjan ”Ollaan sitten suomalaisia”, eikä se jäänyt jälkeen Tyyristä: ”Valtiollista ja sivistyselämää hallitsevan sukupolven kannanotoille on tyypillistä, että se tulkitsee vapauden rajoittamattomaksi oikeudeksi olla samaa mieltä sen kanssa.”

 

 

Vuoden 1959 suurin kirja oli kuitenkin Väinö Linnan ”Täällä pohjantähden alla ”, joka vei minutkin mukanaan. Vuonna 1962 ilmestyneessä Pohjantähden kolmannessa osassa tunnistin sitten kuin päälle liimatuksi sen viimeisen luvun lopun, jossa Hämeestä Helsinkiin vieraannutettu tannerilainen Janne Kivivuori palaa käymään Pentinkulmalle pojanpoikansa Joukon kanssa. Kumpikin vinoilee Koskelan melkeinpä maalaisliittolaiseksi muuttuneelle nuorelle Juhani isännälle, mutta Linna itse taklaa Joukoa vielä paljon rankemmin.

 

 

”Jouko oli ’eurooppalainen’, puhui eksistentialismista, kaiken suhteellisuudesta ja takapajuisesta suomalaisuudesta… Mä en saa mitään kosketusta maahan. Mä en tunne ollenkaan, että mä seison nyt esi-isien maatilkulla… Et kai, kun sinulla on noin hyvät eristimet… Isoisä vilkaisi pojan kenkiä, jossa oli vahva solukumipohjat…” Koskelan pihalla Jouko kysyi taloudellisista huolistaan kertoneelta Juhanilta: ”Eiks vois järjestää jotakin onnettomuutta? Laskis vaikka tulvan pellolle. Eiks siitä saa kaikkia sellaisia korvauksia?”

 

 

Meni kuitenkin jonkin aikaa kunnes tunnistin, kuka tuo Jannen pojanpoika Jouko oli. Jouko Tyyri oli heti alkuunsa vuoden 1959 Parnasson arvostelussaan nähnyt Pohjantähden läpi: ”… torpparikysymys on sen yhteiskunnallinen tausta… en voi ilmoittaa siitä erikoisesti innostuneeni… Kirkkoherra jää ainoaksi tietoiseksi väärintekijäksi… Vastuun kantaa raskaimmin pappilan suureellinen rouva, jonka väärämielisyys on ilmeisin… hän on halunnut pilkata suomettarelaista tekopyhyyttä… Sorrosta sikiää katkeruus. Vihan hedelmiin saamme tutustua Linnan romaanin seuraavassa osassa.”

 

 

Oikea Jouko tunnisti heti paitsi torpparin luokkataistelun kohottamisen itsenäistymisen ajan ytimeksi myös nuor- ja vanhasuomalaisten sekä pappilan devalvoinnin Suomen historiassa. Kolmannessa osassa Linna antoi Joukolle takaisin, ja yhteisvaikutus on sen jälkeen pitänyt lyödyt tähän päivään asti häpeissään.

 

 

Myös Pohjantähden kolmannen osan lopun etäisyyden otto Helsingin tannerilaisiin sopi kuvaan. Vuonna 1962 poliittinen tilanne oli Suomessa muuttunut. Honkaliitto oli hajonnut. Urho Kekkonen oli valittu toiselle kaudelle eikä Kansan lehden Tampereelta Helsinkiin vetäytynyt tannerilaisuus oikein enää ollut muodissa. Kekkosen ohi ei päästy oikealta, ja kun vuonna 1965 tulin Teiniliiton edustajan Honkaliiton aktiivin Arvo Salon johtamaan Etelä-Afrikka toimikunnan hallitukseen, Salo toisteli kokousten jälkeen kaiket illat, että Kekkosesta on päästävä vasemmalta ohi. Se johti sitten lopulta siihen, että Urho Kekkonen liittoutui Kalevi Sorsan kanssa ja Sorsa puolestaan Johannes Virolaisen kanssa – mikä taas johti Ahti Karjalaisen ja keskustan k-linjan paitsioon.

 

 

Sitä ennen aloin Helsingissä valtiotieteellisessä syksyllä 1964. Liityttyäni joitakin vuosia myöhemmin keskustaan satunnaiset tapaamiset Jouko Tyyrin kanssa lisääntyivät, ja aloimme lounastaa silloin tällöin. Tavallisesti se tapahtui 4. kesäkuuta paikassa, jossa sai varmasti Marskin ryypyn. Sen hän kohotti kunnioittavasti ja pohtien, miten elintärkeä Suomelle oli ollut henkilö, joka pystyi seuraamaan ja ymmärtämään maailman asioita keskellä kotimaisten asenteiden kuohua.

 

 

Tyyrin puhe kuten kirjoituskin oli kuin toisiaan seuraavia aforismeja, ja historian lataamia asenteita pohtiessaan hän analysoi myös thymoksen eli ihmisen itsetunnon vaikutusta niihin. Siis loukatun vihaa tai valtaan päässeen päähän menoa eli suuruuden harhaa. Esimerkiksi Mannerheimista keskusteltaessa ei välttynyt ymmärrykseltä, että vuosisatojen mittaan monet iskut ja mestaukset kokeneen aatelissuvun nuoren polven etuna on kotoa peritty suhteellisuuden taju.

 

 

Tyyrille nykykielen isä oli Juhani Aho, ja sen avulla hän ilmaisi sekä maailman asiat että asenteensa ”rakastaa maailmaa”. Hän oli kirjailija, jolle teksti oli oleellinen eikä niinkään sen viestimisen väline. Hän kirjoitti kyllä kirjoja, mutta viihtyi hyvin monien lehtien päätoimittajana sekä kolumnistina eikä nykyinen sivustojen ja blogien maailma olisi ollut hänelle vieras.

 

 

Vuonna 1976 vannoutunut Urho Kekkosen kannattaja järkytti monet kritisoimalla maineensa huipulla ollutta presidenttiä. Kysyin häneltä lounaalla, mistä oli kysymys. Tyyri vastasi, ettei kysymys ole politiikan sisällöstä vaan siitä, että kun ihminen kulkee tarpeeksi pitkään ilman avaimia ja lompakkoa, hänelle alkaa käydä huonosti. Ja siitä pitää jonkun huomauttaa. Sitä täydensi vielä esimerkkejä historiasta. Siitäkin kehotuksesta otin oppia, vaihtelevalla menestyksellä.

 

 

Sitten 1980 -luvun lopulla Tyyri sanoi yllättäen, että Neuvostoliitto romahtaa pian, mutta muista, ettei Suomessa kosteta. Kysyin tarkennusta ja hän perusteli, että pienessä maassa on niin vähän lahjakkuuksia, että väärään menneitäkin pitää sietää. Niin on meillä tehty kaikkien murrosten jälkeen, ja kaikista muista Saksan liittolaismaista poiketen myös toisen maailmansodan jälkeen aksläiset ja koskenniemeläiset saivat jäädä virkoihinsa.

 

 

Aika kului, ja syksyllä 1994 tein virheen ryhtymällä eduskuntavaaleihin, mikä suli kokoon heti alkuunsa, kun Paavo Väyrynen ilmoitti palaavansa Lapista ehdokkaaksi Uudellemaalle. Tyyri kuitenkin otti yhteyttä ja kertoi aina vaalien aikana lahjoittaneensa yhden artikkelinsa tulon jonkun ehdokkaan vaalikassaan, ja sillä kertaa se joku olisin minä. Sen päälle hän kirjoitti vaalilehteen Timo ja Liisa Pekkalan etusivun haastattelun jälkeen artikkelin aloittaen sen ”Vuosikymmenien ajan olen tavannut Risto Volasen monissa poliittisissa ja politiikkaa sivuavissa tehtävissä…”

 

 

Jouko Tyyrin monissa osissa olleen laajan tuotannon parhaita paloja Pekka Tarkka kokosi ja toimitti vuonna 2005 ilmestyneeksi ”Kohtaamisia” -kokoelmaksi. Sitä tehdessään hän löysi julkaisemattoman, viimeistellyn ikään kuin tilinpäätöksen ”Varat ja vastuut”. Se pohtii elämän saamisia ja velkoja, jollainen henkilökohtaisen ekonomian puheparsi oli hänelle tavallinen.

 

 

”En halunnut elää virran varassa… Haluan, että omavastuu on pääsääntö ja yhteiskunta selustaa… Mutta kun omat juristimme latovat lakikokoelmastaan Siinain, sen vuoren alla on tosiaan alamaisilla jaksamista. Kun saan puolustukseni kuntoon, voin esiintyä kuin Luther valtiopäivillä ja kertoa, missä seison ja mihin viittaan. Paavali juoksi oman kilpailunsa… Suomen kallein kapitaali on itsenäisyystahto.”

 

 

”Olen toisen polven helsinkiläinen, en tunne kaupungissa sielullista velkaa kuin pakkomuuttaja. Värini on silti alkiolainen neliapila. Olen tasavaltalainen, inhoan virkavaltaa, pidän raitista rationaalisena… Perintöni on sekä talonpoikaisen Savon että Hämeen puolella…”

 

 

Ja lopuksi ”Varat ja vastuut” tulee kuin vastauksena vuoden 1962 Pohjantähdelle oikean Joukon eksistentialismiin: ”Egoisti ei tajua, että ihminen on luotu sairastumaan, olemaan osanen ja tajuamaan kokonaisuutta. Eksistenssi on tämän ristiriidan elämistä… Ihmisenä pelaan toivotonta shakkia ylivoimaista tietokonetta vastaan. Kysymys on useimmin siitä, missä järjestyksessä luovun asemista ja uhraan nappuloita… Selaan papereitani hieman vieraana, siltä kannalta ettei perikunta joudu siunailemaan niiden sekasortoa. Hurskas toive. Hiivin tieheni.”

 

 

Siinä on samaa ajatusta kuin Ernst Hemingwayn ”Vanhus ja meri” -mietteissä mereltä maalle päästyä: ”Ukko otti lasin ja joi. – Ne voittivat minut, Manolin hän sanoi. – Kerta kaikkiaan voittivat. – Hän ei voittanut sinua. Kala. – Ei. Totisesti. Jälkeenpäin minut voitettiin.”

 

 

Olisin suonut, että olisin ehtinyt aikanaan kiittää Jouko Tyyriä.

 

 

Kiitän häntä tässä ja nyt.

 

 

 

 

 

 

 

 

                                                                               

 

 

 

 

 

 

Esitän kunnioittavat onnitteluni YLE:n entiselle pääjohtajalle ja esimiehelleni Sakari Kiurulle hänen täyttäessä tänään 95 vuotta!

 

 

Se tuo mieleen hyvän yhteistyön suuresti arvostamani YLE:n pääjohtajan sekä suunnittelu- ja koulutustoiminnan apulaisjohtajan välillä - sekä yhä vaikuttavaa tuon ajan suomalaista viestintäpolitiikkaa.

 

 

Yleisradio on historialtaan Suomessa BBC:n kaltainen kansallinen versio julkisen palvelun joukkoviestinnästä, Suomessa alkuperäisenä tehtävänään kansansivistys. Ennen yksityistä radio- ja televisiotoimintaa tai sosiaalista mediaa se oli myös poikkeuksellisen merkittävä yhteiskunnallinen instituutio, eikä se ole merkitystään menettänyt nytkään.

 

 

Televisiotoiminnan alkaessa 1960 -luvun alkupuolella Yleisradio laajeni merkittävästi ja sen pääjohtajaksi tuli uuden polven edustaja Eino S. Repo. Hänen johdollaan kehitettiin tälle uudelle polvelle ns. informatiivinen ohjelmapolitiikka paljolti marxilaisista ja radikaalin positivistisista eli vain luonnontieteen metodin tieteessä ja kulttuurissa hyväksyvistä lähtökohdista.

 

 

Muuhunkin ajan poliittiseen ja kulttuuriseen tilanteeseen kuten yliopistojen toimittajakoulutukseen liittyen positivismia ja marxilaisuutta yhdistävästä minformatiivisesta ohjelmapolitiikasta tuli YLE:n ja valtamedian nyt jo tiedostamaton syvärakenne. Pääjohtaja Repo joutui väistymään ylimmästä johdosta, ja välivaiheen jälkeen pääjohtajaksi nimitettiin vääristymää korjaamaan työväen sivistysliikkeen taustasta Sakari Kiuru TV1:n johtajaksi vuonna 1975 ja YLE:n pääjohtajaksi vuonna 1980. Vuoden 1985 alusta tulin hänen alaisekseen apulaisjohtajana vastuualueena suunnittelu- ja koulutustoiminta.

 

 

Pääjohtaja Kiuru oli jo ensimmäisellä kaudellaan luonnehtinut ohjelmissa tarvittavan empatiaa. Uuden yleläisen ensimmäisiä tehtäviä oli hänen toimeksiannostaan avata, mitä vanhastaan toimiluvassa ollut sivistystehtävä pitää sisällään ja mistä pääjohtaja Eino S. Revon ajoista tunnetuksi tulleessa informatiivisessa ohjelmapolitiikassa oli kysymys. Projektista muodostui käytännössä marxilaisen kulttuurin analyysi ja kritiikki samoin kuin suomenkielen sanan "sivistys" aatehistorian ja sisällön analyysi.

 

 

Yleiskuva suomenkielen sanasta sivistys oli tuttu. Reinhold von Beckerin oli 1840 –luvulla kääntänyt alun perin puhdistamista merkitsevällä sivistyksellä saksankielen jo silloin maallistuneen sanan die Bildung, jonka vanhin alkuperä oli 1200 –luvun Meister Eckhardin kehittämänä kristillinen. Toisin sanoen kolmiyhteisen Jumalan kuvan vahvistuminen ihmisen kolmiyhteisessä psyykessä.

 

 

Väitöskirjan jälkeen puhdetyönä harrastamassani J.V. Snellmanin filosofisessa psykologissa sivistys oli samaa ihmisyyden kehitystä Hegelin filosofian lähtökohdista tarkoittaen ihmisen kasvua luontosidonnaisuudesta eettiiseen ja järkevään vapauteen. Siitä muodostui myös suomalaisen kansallisuusaatteen keskeinen osa. Valistuksesta poiketen, demokraattinen eli vastuullisesti vapaa ja järkevä ihminen ei ole valmis luonnon lahja vaan pitkän sivistyshistorian tulos. Siksi Snellmanin suomalais-kansallisesta liikkeestä tuli kansansivistysliike, ja se tuli vielä kirjatuksi myös YLE:n ensimmäiseen toimilupaan.

 

 

Beckerin Kangasniemen murteen ”siivistyksestä” kehitettämä sana sivistys näytti viittaavan myös Aristoteleen Runousopin draaman puhdistavaan vaikutukseen eli katharsikseen. Beckerin oivallusta puolusti myös äänteellinen läheisyys englannin "civilization" sanaan eli sivilisaatioon, jota myös liberaalin demokratian filosofi John Stuart Mill käytti ja analysoi.

 

 

Suomenkielen sana sivistys kokoaa näin yhteen kristillisen, klassis-poeettisen ja snellmanilaisen kansallisen ajatuksen ihmisyyden kulttuurisesta kehittymisestä tietäväksi, eettiseksi ja vapaaksi persoonaksi. Siinä ajattelussa suomalais-kansallinen kulttuuri on yleisinhimillisen erityinen osaltaan arvokas muoto.

 

 

Sakari Kiurun esikunnassa kävi melko pian selväksi, että von Wrightin tieteenfilosofian jakoa galileiseen ja aristoteliseen eli luonnontieteisiin ja humanistisiin tieteisiin saattoi käyttää avaamaan myös Ylen ohjelmapolitiikan perusteita. Itse suuren yhtiön laajaan ohjelmistoon vaikuttivat käytännössä monet virtaukset, mutta pitkän päälle johdon tietoisella ohjelmapolitiikalla on ollut merkittävä vaikutus. Etenkin kun se 1970 –luvun tilanteen mukaisesti samalla myös ilmensi ja toteutti yhden marxilaisittain suuntautuneen aktivisti-ikäluokan ajattelua ja sai vahvaa tukea ajan toimittajakoulutuksesta erityisesti Tampereen yliopistossa sekä kumma kyllä Helsingin Sanomien toimittajakoulussa.

                                                                               

 

Pääjohtaja Revon aikana tehdyn Yleisradion suunta -teossarjasta ja sitä taustoittaneesta Yrjö Ahmavaaran Informaatio -tutkimuksesta avautui selkeästi sekä sivistyshumanistisen ja kansallisen kulttuurin kieltävä looginen positivismi että marxilaisuus. Ahmavaaran keskeiset muotoilut voisivat olla lähes suoraan Moritz Schlickiltä ja nuoren Wittgensteinin Tractatuksesta: ”Todellisuus muodostuu singuläärisisitä reaaliolioista: reaalisista esineistä ja tapauksista. Kaikki muut reaaliset esineet ovat yhden suuren esinekollektion, nimittäin fysikaalisen maailmankaikkeuden osia.”

 

 

Se mikä ei sovi tätä vastaavaan tieteelliseen tai perusteiltaan marxilaiseen kieleen oli informatiivisen ohjelmapolitiikan ajattelulle mielikuvitusta, tabuja tai jopa Jean Paul Sartrea seuraten piilevää fasismia. Informatiivisen ohjelmapolitiikan mukaan Yleisradion ohjelmien tehtävänä on siis siivota kielestä ja yleisön tietoisuudesta epätieteellistä ainesta ja vahvistaa tieteellistä. Sen uskottiin johtavan älylliseen aktivoitumiseen muuttaa maailma tieteellisten käsitteiden mukaiseksi ja Karl Marxin edellyttämän ihmisen ”lajiolemuksen” käynnistymiseen toimimaan kohti sosialismia.

 

 

Tätä auttaa Bertolt Brechtin eeppisen teatterin muoto ohjelmissa eli Marxin dialektiikan mukaisesti ”kieltämisen kieltäminen”. Se vieraannuttaa yleisöä nykyisestä epätieteellisestä ja ihmisen ”lajiolemuksesta vieraantuneesta” porvarillisesta kulttuurista eli käytännössä demokraattisesta yhteiskunnasta ja kansallisesta kulttuurista ja sivistysperinteistä. Käytännössä siitä tuli myös uutisjournalismin, jatkuvasti tiedostamattomana syvärakenteena elävä perusmuoto.

 

 

Jos esimerkiksi Suomesta on jotakin hyvää sanottavaa, on samalla ”kriittisesti” osoitettava, että perimmiltään todellisuudessa asiat ovat huonosti. Toimittajan roolina ei ole tiedon välittäminen vaan "kriittinen" "vallan vahtikoirana" oleminen eli lähtökohtaisesti demokraattisten poliitikkojen kimppuun käyminen.

 

 

Inventaario Yleisradion ohjelmatarjonnasta osoitti, että informatiivisen ohjelmapolitiikan ja Brechtin eeppisen teatterin mukaisesti maan nuoressa televisiossa oli tietoisesti syrjitty Suomessa aikaisemmin vahvaa nuorisoseura- ja työväennäyttämöiden sekä ja suomalaisen elokuvan ”aristoteelista draamaa”. Se oli tapahtunut Yleisradion oman Televisioteatterin ja maan elokuvakritiikkiä hallinneen Peter von Baghin johdolla.

 

 

Tunnistin osaltani tilanteen myös siksi, että olin ollut 1970 -luvun alussa läheisessä yhteistyössä Mikko Niskasen kanssa. Hän oli masentuneena kertonut von Baghin johtamasta syrjimisestä noihin aikoihin. Myöhemmin myös Matti Kassila kertoi, miten hänelle ilmoitettiin, ettei häntä enää tarvita. Sakari Kiurun esikunnassa 1980 -luvun lopulla johtopäätöksenä oli mm. laaja käsikirjoittajien koulutusohjelma ja televisionomaisen kotimaisen draamatuotannon aktiivinen rohkaisu.

 

 

Carl Mesterton johti YLE:n ammattiopistossa ensimmäistä käsikirjoittajien kurssia, ja hän tuli tapaamaan murehtien, etteivät ajan hengen oppilaat oikein innostuneet aristoteliseen televisiodraamaan. Sanoin, että voisitko sitten tehdä itse, ja hänellä olikin valmiina ajatus Metsoloista. Soitin siltä istumalta TV 2:n johdossa olleelle Tapio Siikalalle, eikä tuotannon alkamista tavinnut odottaa pitkään.

 

 

Törmäys informatiivisen ohjelmapolitiikan perinteeseen oli kuitenkin sen verran voimakas, että pääjohtaja Kiurun seuraajaksi onnistuttiin nostamaan informatiivisen ohjelmapolitiikan toimittaja-aikoinaan sisäistänyt uusi pääjohtaja Reino Paasilinna. Osaltani sain samassa yhteydessä Ylen apulaisjohtajan nimityksen toiselle viisivuotiskaudelle. Sakari Kiurun aikana ollut apulaisjohtajan hyvä yhteistö pääjohtajan kanssa muuttui pääjohtajan moitteiksi.

 

 

Vuoden 1991 alussa olimme Martti Soramäen kanssa tapaamassa pääjohtaja Paasilinnaa, ja hän alkoi yhtäkkiä moittimaan minua hänen selkänsä takana toimivaksi kepun agentiksi YLE:ssä. Pyysin useaan kertaan yhtä esimerkkiä väitteen tueksi, ja lopulta hän sanoi "Siinä se ongelma juuri onkin. Olet niin ovela, ettei ole esimerkkiä". Samoihin aikoihin MTK:n puheenjohtaja Heikki Haavisto pyysi toimintaansa aloittavan Pellervo Instituutin johtajaksi, ja vaihdoin alaa.

 

 

Pääjohtaja Paasilinna joutui sitten lopulta lähtemään, mutta Yleisradion ohjelmapolitiikan perinteeksi jäi vaikuttamaan demokratian yläpuolelle asettuminen ja kansallisista sivistysperinteistä vieraannuttaminen, minkä on vuosikymmenien mittaan erityisen vahvasti kokenut juuri tasavaltalaisesta ja sivistysperinteestä noussut liike, mutta myös monet muut. Tuore esimerkki kansallisesta historiasta vieraannuttamisesta oli vuosien 1917-1919 tietoisesti vääristelevä tai unohtava käsittely YLE:ssä.

 

 

Tiedostamattomaksi ohjelmapolitiikan osaksi tulleen ajattelun alkuperäinen ajatus oli, että sivistysainesten hajottaminen kielestä ja kulttuurista johtaisi Marxin ”lajiolemuksen” mukaiseen ihanneyhteiskuntaan. Mutta kuten nykyään ympärillä näkyy, seuraus on taantuminen alkukantaisen vihapuheen suuntaan. Siinä ei ole kysymys vain somesta vaan paremminkin valtamedian pitkäaikaisesta muokkauksesta.

 

 

Julkaistuani Lasse Lehtisen kanssa "1918 Kuinka vallankumous levisi Suomeen" kirjan, Sakari Kiuru soitti ja sovimme tapaamisen. Se sitten siirtyi sen verran, että korona-aika pääsi siirtämään vielä enemmän. Nyt tapaamisen järjestäminen on sovittu yhteisen tuttavamme Kalevi Suomelan huoleksi. Odotan sitä ilmaistakseni henkilökohtaisesti kunnoitukseni suurelle suomalaiselle kansansivistysliikkeen edustajalle ja kiittääkseni hyvästä yhteistyöstä vuosina 1985-1989.

 

 

Tietenkin noina vuosina elettiin koko viestinnän kentän suurta mullistusta, ja hyvin paljon muutakin tapahtui kuin ohjelmapoliittinen keskustelu, mutta siihen tarvitaan tämän historian toinen osa.

 

 

------------------------

 

Kuva: Sakari Kiurun 85 vuotispäivän tilaisuudessa Yleisradiossa.

 

Lisää aiheeesta: "Miten televiso vaikuttaa elämäntapaan?"