Blogi

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Väinö Linnan Tuntematon sotilas ilmestyi 1954. Olin silloin 10 vuotias. Isä Erkki luki iltaisin ääneen ja jätti väliin monia kohtia. Seuraavana päivänä sitten koulusta tultuani etsin kirjan vaatekaapista ja luin ne.

 

 

Edvin Laineen Tuntematon oli valmis 1955 ja jostakin syystä äiti ja isä ottivat minut mukaan Jyväskylän Elohuviin. He olivat tavanneet Talvisodan Taipaleessa ja avioituneet juhannuksena 1941, samana päivänä kuin isä lähti kohti Karhumäkeä. Katsoin toiselta riviltä, kun Lehto laittoi kiväärin suuhunsa ja laukaisi käsi vapisten. Se on seurannut, kun on tullut puhe sodasta.

 

 

Pyynikin kesäteatteriin Tuntematon tuli vuonna 1961, ja kävin katsomassa sen matkalla teinijohtajakurssille Lohjalle Kanneljärven kansanopistolle. Pyörivä katsomo ja näyttämön huumori viihdyttivät kauniissa elokuun illassa, ja sen Lainekin oli huomannut. Hän antoi Koskelan kuolla miinaan rauhan jo tultua. Kirjoitin huomioita ohjelmalehtiseen, ja esitelmöin siitä teinijohtajakurssilla tulevalle Anna lehden päätoimittajalle Riitta Tuloselle. Kurssin päätapahtuma oli iltakeskustelu aseistakieltäytymisestä. Pian Porin Jazzin aloittanut Sipi eli Tapani Kontula puolusti juuri ilmestynyttä Jörn Donnerin "Terveenä sairaalassa" aseettoman palvelun puolesta ja minä puolustin tulevaa menoani Savon Prikaatiin. Se ilta jäi mieleen. Kun Lohjalla paljastettiin Johannes Virolaisen patsas, aikaa jäi sen verran, että kävin katsomassa paikkoja.

 

 

Rauni Mollbergin Tuntemattoman katsoin ollessani työssä Ylessä. Se kyllä puhui kirjansa puolesta, mutta jotenkin tasaisesti. Muusta erottui kuitenkin kohtaus, kun pojista oli niin hupaisaa ampua ryssiä väijyksistä. Siitä keskustelimme Sakari Kiurun kanssa kahdeltamme yhden ruokatunnin, ja olimme yhtä mieltä, ettei sota ole sellaista. Vastasin Ylessä koulutuksesta ja järjestimme sitten useita tilaisuuksia, jossa Mollberg, kuvaajat ja äänittäjät kertoivat Ylen väelle kokemuksiaan.

 

 

Vuonna 2000 ilmestyi sitten lyhentämätön versio Sotaromaani. Luin sitä ja erityisesti kursiivilla olleita kohtia, ja kummeksuin miksi niin paljon nerokasta oli jäänyt alun perin pois. Kun Lehto oli ampunut vangin selkään Linna ajatteli Koskelan puolesta: ”Tuon maalaispojan sielussa löytyi niin suuri henkisen elämän määrä, että sota ja tappaminen ei käynyt häneltä luontojaan.” Kun Hitler kävi onnittelemassa marsalkka Mannerheimia kesäkuussa 1942: ”Mutta se umpikiero maailmankansalainen oli kirjansa lukenut. Ei mitään hyökkäystä, mutta mitä johtaja pitää suomalaisesta maisemasta? – Ihastuttava.” Kun etulinjassa alettiin pohtia tappiota: ”Tosiasiassa asioiden todellinen laita tajuttiin vain aivan huipulla ja sitten pohjalla.”

 

 

Sitten tuli Kristian Smedsin Tuntematon 2007. Olin tuntenut Mikko Niskasen 1970 –luvulla ja kuullut moneen kertaan hänen tuskailunsa Helsingin vasemmistolaisesta elokuvaeliitistä, ja tunnistanut, miten hiljakkoin ilmestynyt Peter von Baghin ”Sininen laulu” peitteli jälkiä. Kuvaan ilmestyi myös tuon ajan ”laululiikkeen” romantisointi. Sitten Helsingin Sanomien kulttuurisivulla oli uutinen vastaavasta ilmiöstä Saksassa.

 

 

Kirjoitin aiheesta artikkelin, ja lähetin sen Saska Saarikoskelle. Hän vastasi, että muuten hyvä, mutta voitko laittaa viittauksen myös Smedsin Tuntemattomaan. Seuraavana päivänä toimittaja soitti, oletteko nähnyt esitystä, ja riemu oli valmis. Katsoin sitten, ja käsitin Saarikosken tähdänneen muuhun, mutta osuneen oikeaan. Se Tuntematon yhdisti ryssä- ja luokkavihan sekä muokkasi sen tämän päivän kiusaamisen, vihapuheen ja väkivaltakulttuurin arjeksi. Paha on ihanaa, on tänään uutiskriteeri.

 

 

Tunnistin kyllä, ettei kaikki ole tässä. Muiden mukana Matti Kassila otti yhteyttä, kiitti ja kertoi Mikon tapaisen oman tarinansa myötäjuoksijoiden kynsissä. Anne Moilasen arvostelu ”Kaikki Paskaksi” Ylioppilaslehdessä kertoi uuden polven näkevän hulinan läpi.  

 

 

Aku Louhimiehen Tuntematon on nyt korjausliike, jossa sota on sotaa ja sillä on taustansa. En sinänsä juuri pidä sotaelokuvista, mutta tämä historian jälkeen kiitän Louhimiestä ja koko joukkoa. Kuten Linna tämä Tuntematon kertoo ihmisistä sodan koneiston ”pohjalla”, niin kuin vain on mahdollista. Pekka Visurin kenraali Erfurtin päiväkirja kertoo samoista vuosista ”aivan huipulla”. Luulen, että moni nuoressa polvessa miettii samaa kuin minä. Mitä ihmettä tässä tekisi, kun toisaalta tässä sotaintoisten maailmassa pienen maan on pidettävä siinäkin suhteessa huolta itsestään, ja toisaalta tämän maapallon vuoksi ei ole enää aikaa yhteen kierrokseen sapelien kalistelua saatikka käyttämistä.

 

 

 

(Kuvassa Savon Prikaatin 4. komppanian kokelas loppusodan komppanian päällikkönä elokuussa 1964.)

 

 

 

 

 

 

 

Matti Klingen jokavuotinen päiväkirjan sekä monin vuosin tapahtuva muistelmien (Euroopan murros, Proust ja Kross) julkistaminen kokosi jälleen eilen paikalle monia hänen elämänpiiriään koskettaneita. Paikaksi Siltala kustantamo oli valinnut oivallisesti professorin lapsuuden kotinurkilta Helsingin Rauhankadulta Laterna Magican antikvariaatin Kruunuhaan historiallisiin peruskerroksiin ulottuvan näyttelytilan.  

 

 

Matti Klingen onnittelujuttelun jälkeen kiitin Pekka Tarkkaa hänen uudesta muistelmastaan (Onnen Pekka), joka ensin läpivalaisee 1960 –luvun lopun oikeiston umpikujan mm. kertomalla silminnäkijänä miten Uusi Suomi kieltäytyi julkaisemasta G.H. von Wightin kirjoitusta Sota Vietnamia vastaan sekä sitä seuranneesta omasta erostaan Uudesta Suomesta. Lehden perinne jäikin sitten kulkemaan kohti aatteellista ja taloudellista konkurssiaan.  Yhtä hyytävän todellinen on myös Tarkan kirjan elokuva Vanhan valtauksen jälkeisistä stalinistisen tsunamin jäljistä.

 

 

En tuntenut Tarkkaa henkilökohtaisesti noina aikoina, mutta viime vuosina tavatessamme olen usein palannut yhteisiin kiinnostuksen aiheisiin. Hänen analyysinsä Pentti Saarikosken elämänkerrassa on paras lajissaan. Monien 1970 –luvun seurailijoidensa tavoin antiikkia ihailevaan, ylevään herrasväen perinteeseen kasvanut Saarikoski haisteli sosialismin voittavan ja suuntautui O.V. Kuusisen opastamana tulevaan kommunistiseen kulta-aikaan. Tarkan toinen suurtyö Joel Lehtosesta taas kertoo kirjailijasta, joka näki läpi vuotta 1918 edeltävien ja seuraavien äärilaitojen ja jatkoi kansakunnan koonnutta ja kantanutta nuorsuomalaista linjaa. Jouko Tyyri oli kummankin arvostama tuttava, jonka keskeiset esseet Tarkka on koonnut kirjaksi. Niihin kuuluu myös Tyyrin kriittinen arvio jo Väinö Linnan Pohjantähden ensimmäisestä osasta.

 

 

Kuin tilauksesta paikalla oli myös professori Jyrki Nummi, joka on tehnyt väitöskirjansa Väinö Linnasta. Hän piti minulle puhuttelun kommenteistani Pohjantähti –trilogiaan.  Sehän on kaunokirjallinen teos, eikä sitä saa kommentoida tosiasioiden pohjalta. Vastasin, että tietenkin se on merkittävä kaunokirjallinen teos ja tärkeä myös tuodessaan esiin vuoden 1918 kärsimykset. Mutta oma teokseni, joista toinen Lasse Lehtisen kanssa ovat perustuneet dokumentoituun tutkimukseen, ja siihen taas kuuluu kertoa, mitkä paikalliset fiktiot eivät ole yleistettävissä kansallisiksi lumetarinoiksi. Tosiasissa vuonna 1918 kävi niin, että valtaosaltaan maalaisliittolaiset tasavaltalaiset torjuivat ensin sosialistien vallankumouksen ja sitten monarkistien vallankaappauksen. “Sen vuoksi ei Teidän taistelunne merkitys rajoitukkaan vain Suomeen ja tulee olemaan maailmanhistoriallinen suurtyö”, kuten Santeri Alkio kirjoitti Ilkkaan. Siitä kasvoi myös maata ja kansaa yhdistävä tasavaltalainen keskitie vaikka äärilaidat olivat pahasti, mitä olivat.

 

 

Samaan menoon sain Nummelta protestointia Liisa Liimataisen kanssa käymästäni radiokeskustelusta Vanhan valtauksesta. Ei voi mitenkään olla mahdollista, että sen jälkeen useita vuosia opiskelijapolitiikan aatteelliset vaihtoehdot olivat alkiolais-kekkoslainen keskustalaisuus ja neuvostosuuntautunut stalinismi. Niiltäkin vuosilta fiktio sopisi paremmin kuin fakta. Paikalle sattui myös Erkki Tuomioja, joka antoi minulle nuo vuodet tuntevana tuttuna ymmärrystä, mutta ei tukea. Matti Klingen päiväkirjojen tavoin olen osaltani ihmetellyt suomalaisen valtamedian valtavirtaa vuosien 1917 ja 1918 muistelussa. Mutta ei se oikeastaan ole ihme, kun näin kuulee uutta toimittajapolvea yliopistoissa kasvattaneita professoreita.

 

 

Paikalle sattui sitten Esa Saarinen. Aalto –yliopiston  professori kun on, otin hänen kanssaan puheeksi aikoinaan lähettämäni Alvar Aallon kirjoittaman puheen Jyväskylän Lyseon 100 –vuotisjuhlaan vuonna 1958. Sovimme, että lähetän tekstin hänelle uudelleen.

 

 

Etsinkin Alvar Aallon puheen taas esille, ja sen korostama koulumme - Aallon sanoin - humanisoivan kulttuuritahdon perinne on pohjimmaltaan sama kuin Alkion ihmisyysaatteessa eli eurooppalaisittain sivistyshumanismissa. Se tekee osaltaan ymmärrettäväksi, miksi sitten Helsingissä oli tasavaltalaisena laajan kansan lapsena mahdollista tunnistaa ja torjua kestämättömänä silloinen Ressun poikien perinteen heilahtaminen vasempaan äärilaitaan.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Suomen nykyinen kulttuuri- ja mediahegemonia pyrkii parhaansa mukaan hajottamaan kansallista identiteettiä, joka vieläkin elää sitkeästi suomalaisten kielessä ja mielessä. Tällä Suomen idealla on pitkä kulttuurihistoria, ja ensimmäisten joukossa sen pukivat sanoiksi aatteellisesti J.V. Snellman ja kirjallisuudessa Aleksis Kivi. Itse asiassa tämä kehittyvään kansansivistykseen perustuva Jukolan Eerojen ja Juhanien demokraattinen valtio yleisinhimillisen sivistyksen erityisenä muotona - yhteistyössä muiden sellaisten valtioiden kanssa - on nyt peruskivi sille poliittiselle arkkitehtuurille, jota ihmiskunta tarvitsee.

 

 

Snellmanin psykologian ja kansallisuusaatteen ydintä on ihmisen halu täydellistää itseään ja isänmaataan, sivistyminen rakentamaan isänmaataan yleisinhimillisen kehityksen erityisenä muotona. Halu toimintaan herää, kun ihminen käsittää isänmaansa omakseen ja sen seurauksena haluaa kohottaa sitä. Snellman piti Runebergin Maamme laulun myönteisestä isänmaallisuudesta, mutta toivoi enemmän toimintaa. Sellainen valtio-oppi sai kuvituksen Jukolan Eerossa Aleksis Kiven Seitsemässä veljeksessä, jonka ensipainokseen Snellman kirjoitti esipuheen.

 

 

Kivi kertoo Eerosta, että "Mutta sunnuntai- ja pyhäpäivinä hän joko tutkisteli sanomalehteänsä tai kirjoitteli itse kuulumisia ja yhteiskunnallisia asioja pitäjästä, lähetettäväksi samaan lehteen. Ja mieluusti otti aina toimitus vastaan hänen lähetyskappaleitansa, joiden sisältö oli ytimellistä vallan, esitystapa nasevaa ja selvää, useinpa nerokastakin.

 

 

Ja tämänkaltaisista harrastelemisista laajeni hänen katselmansa elosta ja maailmasta. Synnyinmaa ei ollut hänelle enää epämääräinen osa epämääräisessä maailmassa, ilman mitään tietoa missä ja minkälainen. Vaan tiesipä hän missä löytyi se maa, se kallis maailman-kulma, jossa Suomen kansa asuu, rakentelee ja taistelee ja jonka povessa lepäsivät isiemme luut. Hän tiesi sen rajat, sen meret, sen salaisesti hymyävät järvet ja nuo risu-aitoina juoksevat hongistoiset harjanteet. Kotomaamme koko kuva, sen ystävälliset äidinkasvot olivat ainiaksi painuneet hänen sydämensä syvyyteen.

 

 

 

Ja tästä kaikesta syntyi hänen tahtoonsa halua ja pyrkimistä kohden maamme onnea ja parasta. Hänenpä uljaasta, väsymättömästä toimestansa rakettiin pitäjään jonkunmoinen kansakoulu, joka oli ensimmäisiä Suomessa. Ja vieläpä yhtä ja toista muutakin hyödyllistä laitosta matkaansaattoi hän seurakuntaansa.”

 

 

 

(Kursivoitu: Suomen synty ja kuohuva Eurooppa, Otava 2017)

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Dag Hammarskjöld syntyi 29. heinäkuuta 1905 ja kuoli tänään 57 vuotta sitten 18. syyskuuta 1961.

 

 

Nuori Hammarskjöld eteni virkauralla nopeasti ensin valtiovarainministeriön ja sitten ulkoministeriön johtoon. Lopulta hän nousi Tage Erlanderin hallitukseen sitoutumattomana ministerinä. YK:n pääsihteeriksi hän tuli 1953. Muun ohessa hän kehitti YK:n ensimmäiset rauhanturvajoukot Suezille vuonna 1956. Kun turvallisuusneuvosto lähetti rauhanturvaajat Kongoon, ne olivat paikalla päätöstä seuraavana päivänä.

 

 

Hammarskjöld kuoli Kongon kriisiä sovitellessaan lentoturmassa nykyisen Zambian Ndolassa syyskuussa 1961. Taskusta ja matkatavaroista löytyivät Uusi testamentti, Tuomas Kempiläisen ”Kristuksen seuraamisesta” sekä juutalaisen mystikon Martin Buberin keskeneräinen käännöstyö. Pari vuotta myöhemmin ilmestyi ”Vägmärken” (Suomennettu nimellä Kiinnekohtia, Otava 1963), päiväkirjan tapaan kirjoitettu uskonnollinen miete- ja runoteos.

 

 

Tehokkuudestaan tunnettu virkamies olikin ollut uskovainen kristitty, jopa mystikko. Kuusikymmentäluvun alun Ruotsissa asetelma näytti monista skandaalimaiselta. Dagens Nyheterissä Vägmärkenin arvostelija piti onnellisena, että Hammarskjöld ”sai kuolla” ennen kuin etääntyi vieläkin kauemmaksi todellisuudesta.

 

 

Syntymän juhlavuosi 2005 tarjosi mahdollisuuden pohtia uudelleen, mistä oli kysymys. Svenska Dagbladetin entinen päätoimittaja, nyt maaherra Mats Svegfors haastoi 1960 –luvun kriitikot. Hänen Hammarskjöld -tutkielmansa alaotsikko on ”Ensimmäinen moderni ruotsalainen”.

 

 

Svegfors seuraa Hammarskjöldiä isä Hjalmarin ja äiti Agneksen suvuista ja kodista alkaen. Dagin syntymän aikoihin isä oli juuri tulossa Ruotsin opetusministeriksi. Ensimmäisen maailmansodan alkaessa hänestä tuli pääministeri. Hän sai pidettyä Ruotsin puolueettomana, mutta sota toi pula-ajan. Hungerskjöld sai lähteä maaherraksi Uppsalaan. Myöhemmin Dag muisteli nuoruuttaan: ”Korvapuusteista poika oppi / että hänen isänsä nimi / oli heille vihattava.”

 

 

Juhlavuoden helmiin kuului Kaj Falkmanin tutkielma Vägmärkenin runoista. Se kertoo, että Hammarskjöldin mitta oli japanilainen haiku.

 

 

Svegfors kuvaa 1920 -luvun Uppsalaa, josta kasvoi esiin uuden vuosidan Ruotsin kirkko, sosialidemokraattinen puolue ja – Dag Hammarskjöld.

 

 

Dagin filosofian professori Axel Hägerström ajoi osaltaan valistusta ja modernia Ruotsiin: vain luonnontieteellinen tieto on pätevää, ihminen on luonnostaan eettinen, humanistiset tieteet ovat ”ainoastaan älyllistä leikkiä tunneilmaisuilla”.

 

 

Teologien taholta modernin haasteeseen vastasi tuleva Ruotsin arkkipiispa Nathan Söderblom, joka oli Hammarskjöldien perhetuttu. Hänen vastauksensa vaikutti vahvasti pohjoismaisiin kirkkoihin, Suomeen tosin vasta viime vuosikymmeninä.

 

 

Söderblom loi perusteet ”protestanttiselle sosiaaliopille”, joka mukaan kirkon missiona on toteuttaa yhteiskunnassa ihmisluontoon luontaisestikin kuuluvaa oikeudenmukaisuutta. Toisaalta tiede ei voi tavoittaa ihmisen hengellistä kokemusta, joka kuuluu uskonnon piiriin.

 

 

Nuori Dag Hammarsjöld otti omakseen modernin uskomisen käytännöllisen puolen. Virkamiehenä ja pääsihteerinä hänen kutsumuksensa oli edistää totta ja oikeaa Ruotsissa ja maailmassa.

 

 

Mutta kun monet muut virkamiehet tekevät illalla muistiinpanon päivän tapahtumista, Hammarskjöld tiivisti parilla rivillä päivän henkisen tai hengellisen annin. Svegforssin kirjan ansio on seurata Hammarskjoldiä askel askeleelta, sisäistä kokemista ja ulkoista toimintaa yhdistäen.

 

 

Albert Schweitzer, Tuomas Kempiläinen, Meister Eckhart olivat Hammarskjöldille läheisiä, kun hän tavoitteli ymmärrystä sielunliikkeistään ja niiden perustasta: ”Matkoista pisin on sisään päin”. Tämä on myös perinteinen tapa lukea ja tutkia Hammarskjöldiä. Tähän teemaan toi juhlavuoden kunniaksi oman lisänsä myös Ruotsin arkkipiispa KG Hammar omassa tutkielmassaan.

 

 

Svegforssin tapa kertoa rinnan Hammarskjöldin työstä ja teksteistä lisää kuitenkin ymmärrystä käytännöllisen toimijan henkisestä tilanteesta. Vägmärkenin mietelmät alkavat nuoren miehen etsimisellä ja epäilyllä. Itse asiassa vasta elämänsä loppuvaiheessa hän kirjoittaa jotenkin selkeästi ja varmasti vastanneensa ”jollekin tai johonkin – Kyllä”.

 

 

Ilmeisesti juuri karttuvien kokemusten pohjalta uhrautumisen ja uhriksi joutumisen ajatus alkoi vähitellen tuntua läheiseltä: ”Uhritoimituksen uhri on juuri siinä, että tulee tuomituksi vastakohtanaan... Hyväksyä, että kirotuksi tuleminen on toimintaan ryhtymisen seuraus ja edellytys...”

 

 

Hammarskjöld näyttää vähitellen kokeneen, että kutsumustaan toteuttavan ihmisen tilanne muistuttaa ”evankeliumien sankarin” kertomusta.  Oikea toiminta väärämielisessä maailmassa voi johtaa vain tuomituksi tulemiseen. Vähitellen hänellä vahvistui myös kokemus, että protestanttisen itsekritiikin edessä ja toisten ihmisten tuomitessa Jumala armo auttaa jaksamaan oikeaan suuntaan.

 

 

Svegforssin kuva työn ja mielen yhteiselosta auttaa myös ymmärtämään Vägmärkenin muotoiluja, jotka tavallisesta uskovaisesta menevät jotenkin liian lähelle seurattavaa mestaria. Kyseessä voi viesti globaalin päättäjän kivusta ja yksinäisyydestä henkilöön käyvässä suurvaltojen puristuksessa. Urho Kekkosenkin tiedetään pahimmissa paikoissa lukeneen Tuomas Kempiläistä.

 

 

Seurattuaan rinnakkain Hammarskjöldin ulkoista toimintaa ja sisäistä etsimistä Svegfors olisi voinut palata kirjansa alun mallia noudattaen Ruotsin tai maailman laajempaan tarkasteluun ”80 tai 40 vuotta myöhemmin”. Hän kuitenkin tyytyy melko pieniin kritiikkeihin vasemmiston suuntaan.

 

 

Millainen tuo peilaus tähän päivään olisi?

 

 

Valistuksen jälkeisessä pohjoismaisessa kirkossa on vuosikymmeniä vahvistunut Nathan Söderblomin perintö, rationaalisesti tai luonnonoikeudellisesti perusteltu sosiaalieettinen saarna. Sen rinnalla elää kyllä jatkuvasti hengellistä kokemusta ravitseva hartaus.

 

 

Hammarskjöldin erikoisuus oli siinä, että hän otti tosissaan ihmisen sielua kokoavan ja rohkaisevan armon ja armahtavan Jumalan vaikutuksen itsessään – ja kestikin sen varassa varsin paljon. Paavalin, Augustinuksen ja Lutherin perilliset puhuivat pitkään tästä ”Iustitia Deistä” vanhurskautena, mutta ajan mittaan se on hiipunut modernin kirkon tarjouksista. Meidän sieluparkamme ovat jääneet tieteellisen diskurssin ja viihdekapitalismin varaan tai väliin.

 

 

Max Weber, Jurgen Habermas tai John Rawls kyllä myöntävät, että tie nykyaikaiseen demokraattiseen ja yrittelijääseen ihmiseen kulki reformaation kautta. Kuitenkin Immanuel Kantin valistuksen ja David Humen jälkeisen liberalismin perusajatus on ollut, että modernin ihmisen psyyken tai sielun rakennelma kyllä kestää vaikka sen kristilliset piirrustukset unohtuvat.

 

 

Hammarskjöldin dokumentoima moderninkin ihmisen sisäinen omakuva antaa mahdollisuuden ehdottaa, että kristillisessä perinteessä kysymys on paremminkin kulttuurin kantavasta rakenteesta kuin muinaismuistosta. Kantin ja Humen löytämä hyväntahtoinen järkevyys saattaa loppujen lopuksi olla runsaan tuhannen vuoden kristillisen sivistyksen tulos. Ja jos näin on, sen sivistyksen katoaminen on myös syy nyt menossa olevaan hyväntahtoisen järkevyyden katoamiseen.

 

 

Mats Svegfors: Dag Hammarskjöld, Den förste moderne svensken; Norstedts, 2005

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Eilen julkaistiin Pekka Visurin kääntämä ja toimittama kenraali Erfurthin sotapäiväkirjan viimeinen osa.

 

 

Erfurth oli jatkosodan aikana Saksan edustaja Suomen päämajassa ja teki päivittäin tarkat muistiinpanot tapahtumien kulusta. Viimeinen vuoden 1944 osuus julkaistiin jo 1950 luvulla. Se kertoo, miten Suomi irrottautui sodasta. Kaksi ensimmäistä eivät tuohon aikaan sopineet ajopuuteoriaan. Ne kertovat, miten Suomi huolellisesti suunnitellulla tavalla liittyi sotaan Saksan rinnalle, ja miten ylin johto sitten totesi, että tässä käy maalle huonosti. Nyt kokonaisuus on julkaistu suomeksi kolmena osana kesäkuusta 1941 syyskuuhun 1944. Pekka Visurin kirjoittamat päiväkirjojen johdannot tarjoavat asiaa harrastaneellekin hyvän tiedon noista vuosista.

 

 

Eilen julkaistu osa tuo esille uutta tietoa muun muassa Hitlerin vierailusta Mannerheimin luo sekä vastavierailusta Saksaan kesäkuussa 1942. Mutta oleellista on saada eteen päivä päivältä havaintoja, miten Suomen johdossa nähtiin Saksan hyökkäyksen ja Suomen siihen liittymisen alku, Saksan tappioiden alku ja suomalaisten johtopäätökset sekä irrottautuminen ja siihen liittynyt kriisi Saksan kanssa.

 

 

Koko historiikin ydintä on, miten tapahtumat Suomessa olivat alusta loppuun Mannerheimin käsissä taustanaan tietenkin monien silloisten Suomen johdossa olleiden suuntausten ajattelutavat. Kun joitakin aikoja sitten moitin Väinö Linnan Pohjantähteä kehyskertomuksen puutteesta, voi vastaavasti kiittää hänen Tuntemattoman sotilaansa alun kapteeni Kaarnan monologia, kuvauksena mistä monille oli kysymys – vaikka perimmiltään tuskin Mannerheimille tai suurelle osalle suurta kansaa.

 

 

Sotaan liittymisen ja sen alkuvuosien johtaminen olisi varmaankin hoitunut monelta muultakin, mutta irrottautuminen ja maan hengissä ulos selviäminen oli melkoinen suoritus. Viime vuosien uuden sukupolven ulkomaisen tutkimuksen perusteella näyttää siltä, että onnistumisen taustalla oli merkittävästi Yhdysvaltojen ja Venäjän keskinäinen ymmärrys niiden pohjoisen Euroopan raja-alueen järjestelystä. Yksi selvittämistä kaipaava kysymys on, missä määrin Mannerhein tiesi tai aavisti tämän joulukuun 1943 Teheranin konferenssin kuvion. Ainakin hänellä ja Paasikivellä oli omaa karua kokemusta samasta asetelmasta 20 vuotta aikaisemmin – senkin ollessa yhä yhtä arkaa käsiteltävää kuin Erfurthin kertoma on ollut.

 

 

Kokonaisuutena näyttää siltä, että Suomen liittyminen Saksan hyökkäykseen kesäkuussa 1941 on varsin hyvin tutkittu. Sodan ajan Suomen sisäinen päätöksenteko pääesikuntaa myöten sekä Suomen kohtaloiden meistä riippumattomat ulkoiset päätökset odottavat vielä paljon työtä. Siihen tämä Erfurthin ja Visurin suurtyö tarjoaa vankkaa tukea.

 

 

Voi vain suositella Erfuthin päiväkirjojen kulumista Suomen historiasta kiinnostuneiden käsissä, kuten myös sitä, että ne uuden polven tutkijoiden käsissä antavat rohkeutta kysyä, mitä Suomessa ja Suomelle tapahtui, kun kaikki otetaan huomioon.

 

 

 

 

Waldemar Erfurth, sotapäiväkirja 1942-1943.

Toimittanut Pekka Visuri

Docendo 2018