Blogi

 

 

 

 

 





Kultaranta –keskustelut olivat jälleen myönteinen kokemus, kun kansalaisilla oli suora yhteys ylimmän poliittisen johdon ja muiden asioita tuntevien mielenkiintoiseen pohdintaan tulevaisuudesta.

 

 

Keskustelu alkoi oikeaoppisesti geopolitiikan muutoksesta kylmästä sodasta Yhdysvaltojen ylivaltaan sekä Kiinan nousuun ja sitä seuraavaan Kiinan ja Yhdysvaltojen vastakkainasetteluun. Hiski Haukkala osasi tiivistää ytimekkäästi epävarman tulevaisuuden. Seurauksia pohdittiin kuitenkin lähinnä EU:n kannalta mutta ei juuri Suomen. Samaa on sanottavat myös Kultarannan jälkeisestä keskustelusta. Suomalainen julkisuus elää jatkuvasti kylmän sodan voittajien tunnelmissa, ja se katsoo maailman menoa kuin verannalta ikään kuin se ei koskisi Suomea.

 

 

Kultarantaa seuranneinakin viikoina kansainvälisen turvallisuuspolitiikan kehityksessä on tapahtunut runsaasti aikaisempia trendejä vahvistavia tapahtumia, eikä niiden mediakatteeksi Suomessa riitä riidan haasataminen tai halveksunta joka suuntaan. Siksi voi olla paikallaan päivittää tilannearviota erään alan ajattelijan hengessä: "Kokemukset opettavat myös, että pienen maan ulkopolitiikassa ei ole kerta kaikkiaan varaa sekoittaa tunteita - sympatioita tai antipatioita - ratkaisuihin. Realistisen ulkopolitiikan tulee pohjata tietoisuuteen kansainvälisen politiikan olennaisista tekijöistä, nimittäin valtioeduista ja valtioiden voimasuhteista." 

 

 

Jopa Yhdysvalloissa kylmän sodan jälkeiset maan globaaliin ylivaltaan luottavat vakavat tutkijat ja keskustelijat ovat peräytyneet jo pitkään. Valtavirta pohtii nykyään, miten läntisen suurvallan tulisi elää uudessa Kiinan nousun maailmassa, ja siinä koulukunnat jakautuvat kahtaalle.

 

 

Toisaalla kannatetaan Kiinan taklaamista kaikkialla maapallolla niin, että pidetään kiinni saavutetusta ja edetään siellä missä mahdollista. Toisaalla pelätään sen johtavan lopulta suursotaan ja suunnitellaan sopupeliä, jossa maapallo jaettaisi jälleen etupiireihin. Presidentti Trump yritti toimikautensa alussa sopupeliä Venäjän kanssa sen irrottamiseksi Kiinasta, mutta hänen kotimainen oppositionsa esti sen. Yhdysvaltojen nykyinen ulkopolitiikka on ennakoimaton yhdistelmä puskemisesta ja sopupeliä, ja sitä tullaan näkemään myös presidentti Trumpin jälkeen.

 

 

Kiinaa puolestaan kuvaa parhaiten perinteinen reaalipolitiikka. Se jolla on voimaa etenee kunnes tulee toinen voima vastaan. Tästä päädytään Yhdysvaltojen ja Kiinan keskinäisen puskemisen maailmaan. Se tarkoittaisi, että rajapinnoissa muodostuisi sotilaallisia eskalaatioita, jotka päätyisivät sotimiseen, sopimiseen tai kumpaankin. Siinä maailmassa Euroopalla eli Saksalla ja Ranskalla olisi toissijainen ja Venäjällä jo nyt toimiva Kiinan liittolaisen rooli. Siihen Ranskan presidentti Macron esittää ratkaisuksi Euroopan ja Venäjän liittoutumista samalla kun Ranskassa pohditaan oman eurooppalaisen ydinaseen modernisointia Yhdysvaltojen vetäystymisen varalle.

 

 

Keski-Euroopan osalta jatkon ratkaisee lopulta Saksa, joka ydinasesuojansa osalta on tähän asti pitänyt parempana Yhdysvaltoja kuin Ranskaa. Kovin tarkkaa tietoa ei ole , millainen keskimatkan ydinohjuksia koskeva sopimus kytkeytyy Saksan tuoreeseen hävittäjähankintaan, jossa tilaus jaettiin eurooppalaisen ja amerikkalaisen koneen välillä julkisin viitauksin ydinaseisiin. Nyt ollaan kuitenkin tilanteessa, jossa Yhdysvallat viestii selkeästi sitoumustensa vähentämistä Saksaan. Samaan aikaan Venäjä julkistaa yhtä selkeästi taktisten ja keskimatkan ydinohjusten ohjelmoinnin konfliktin alkuvaiheeseen, mikä on aikaisemminkin viitatun ja ilmeisen asian julkistamista ja alleviivaamista Yhdysvalloille ja Euroopalle.

 

 

Todennäköisimpiä yhteisvaikutuuksia on kaksi. Ensiksi, toistuu 1970 -luvun strategisia ydinaseita koskevan sopimuksen ja Neuvostoliiton keskimatkan ohjusten käyttöönoton kaltainen tilanne, jossa Eurooppa uhkasi jäädä deterrenssityhjiöön. Silloin ratkaisuksi tulivat Saksan vaatimuksesta amerikkalaiset keskimatkan ohjukset Euroopassa. Toiseksi, nyt Yhdysvaltojen uskottavuuden väheneminen siinäkin suhteessa lisää painetta Saksan rahoitukseen ja myötämääräämisoikeuteen Ranskan ydinaseiden modernisoinnissa. 

 

 

Suomessa viime vuosikymmenien ulkopoliittinen retoriikka on kulkenut omia teitään, mutta aivan 2000 –luvun alussa puolustusvoimat ohjelmoitiin tulemaan yhteensopivaksi ja verkottumaan osaksi silloin oletettua kylmän sodan jälkeistä Yhdysvaltojen hallitsemaa maailmaa. Mutta vaikka se maailma ei ole toteutunut, monista eri syistä sillä tiellä on jatkettu. Draaman kielellä, ulkoinen käänne on jo tapahtunut, ja jatkossa seuraa sen tiedostaminen.

 

 

Kaikissa historian käänteissä pienten valtioiden vaihtoehdot muodostuvat suurvaltojen keskinäisen politiikan satunnaisina sivuvaikutuksina. Useita satoja vuosia Venäjä sekä Englanti ja Yhdysvallat ovat olleet pohjoisessa Euroopassa ne suurvallat, jotka ovat kriisien jälkeen sopineet alueen järjestyksestä. Vielä kylmän sodan jälkeenkin ne pitivät täällä turvaetäisyyttä toisiinsa, mikä tarkoitti myös pysymistä pois Suomesta ja Ruotsista. Pitkään historiaansa verrattuna Yhdysvaltojen Pohjolan politiikka on kuitenkin muuttunut.

 

 

Ensimmäisen maailmansodan jälkeen Englanti ja Yhdysvallat suhtautuivat epäilevästi Baltian maiden itsenäisyyteen. Toisen maailmansodan loppuvaiheessa ne luovuttivat kättelyssä Baltian Venäjälle, minkä lisäksi Yhdysvallat harkitsi samaa myös Suomen osalta. Kylmän sodan jälkeen Yhdysvallat sopi 1997 Venäjän kanssa Baltian maiden Nato –jäsenyyden, ja se pyrki myös saamaan Suomen ja Ruotsin vastaamaan Baltian puolustuksesta. Suomi kuitenkin halusi välttää antamasta Yhdysvalloille syytä kiertää ottamaansa vastuuta, ja kieltäytyi kunniasta.

 

 

Kuitenkin vuodesta 2011 Suomi alkoi yhteensopivuuden kasvattamisen lisäksi myös näkyvin vaikka pienin askelin liikkua sotilaallisesti, ensimmäisenä suurempana liikkeenä osallistuminen Islannin ilmavalvontaan. Sen jälkeen Ukrainan kriisi 2014 johti ”horisontaaliseen eskalaatioon” myös Itämerellä, mihin Suomi liittyi askel askeleelta mukaan mm. osallistumalla kasvavin panoksin läntisen koalition sotaharjoituksiin.

 

 

Uusin pohjoisen Euroopan eskalaation vaihe on sen laajeneminen kasvavin panoksin pohjoiseen ja Jäämeren rannikolle. Senkin vauhdittumisessa on kaksi osapuolta, mutta Yhdysvaltojen osalta kyse on myös uudesta asiasta, eli ennakoivasta vastaamisesta ilmastonmuutoksen aiheuttamaan Jäämeren avautumiseen sekä Kiinan nousuun ja Venäjän liittoutumiseen sen kanssa.

 

 

Pohjoismaiden päämiesten vieraillessa 2016 Washingtonissa presidentti Obaman neuvonantaja Charles Kupchan sanoi, että Pohjola on Yhdysvaltojen ”strategista ydinaluetta”. Se on aina pitänyt jossakin mielessä paikkansa, mutta nyt sen korostus tarkoittaa, että Washingtonissa katsotaan Pohjolaa maapallokartalta Jäämeren yli sen toista rantaa hallitsevana alueena rinnallaan Venäjä ja takanaan Eurooppa.

 

 

Kun katsotaan kuluneen vuosikymmenen kaikkia liikkeitä, Yhdysvallat rakentaa vähitellen vapautuvan Jäämeren läntiseen päähän eli Pohjolaan tukialuetta, jolta se hallitsisi Kiinan ja Venäjän Jäämeren liikennettä Atlantille – ja jatkossa Jäämeren yli sen omalle mantereelle. Suomen kautta muodostuisi maayhteys Venäjän Pietarin-Murmanskin ydinalueelle. Samalla Pohjolan alue muodostaisi yhteyden Itämeren-Mustanmeren väliselle alueelle. Näin Pohjolan yhteys eteläänkin hahmottuu uudella tavalla.

 

 

Presidentti Trumpin kaudella Yhdysvaltojen suhteet Saksaan ja Ranskaan ovat tulleet vaikeiksi. Yhdysvallat tuki brexitiä ja löi kiilaa EU:n ja Englannin väliin. Se on myös rakentanut suoraa yhteyttä moniin Itä-Euroopan valtioihin rohkaissen samalla niiden huolia ja kritiikkiä sekä länteen että itään. Kuitenkaan tavoitteena ei näytä olevan Naton hajottaminen vaan paremminkin sen koossa ja Yhdysvaltojen johdossa pitäminen, vaikka toinen asia on toeteutuuko tavoite vai onko seurauksena vastavaikutus.

 

 

Hajanaisina ja kahdenkeskisin sidoksin liittolaiset pidetään rivissä ja niitä estetään lähentymästä Yhdysvaltojen omia vastapuolia eli Venäjää ja Kiinaa, joiden kanssa kuitenkin sovitaan tarvittaessa asioista ohi ja yli liittolaisten. Kahdenkeskisiä sotilaallisia keskusteluyhteyksiä Yhdysvaltojen ja Venäjän välillä on nykyään niin paljon, ettei niissä vältytä katselemasta myöskään pohjoisen Euroopan pelilautaa, jolle Suomikin on kiivennyt mukaan. Tämä kaikki voi kuulostaa epämukavalta, mutta ennen kylmän sodan aikaa se oli normaalia bismarckilaista diplomatiaa.

 

 

Tälläkään kertaa ei Suomessa ole syytä sekoittaa tunteita tosiasioihin. Vain Yhdysvalloilla on voimavaroja rakentaa lännen puolelta Pohjois-Euroopan voimatasapaino Venäjän suuntaan. Kysymys kuuluu, miten se tällä kertaa käyttää voimaansa niin, ettei se aiheuta vahinkoa itselleen puhumattakaan alueen pienistä valtioista, joilla taas on kaikki syy välttää ryhtymistä tälläkään kertaa moukaksi. Euroopalla eli Saksalla tai Ranskalla ei tule olemaan tällä alueella sotilaallista roolia, sillä niiden voimat eivät siihen riitä, ja tässä asiassa Yhdysvalloilla ja Venäjällä on aina ollut yhteinen etu.

 

 

Yhdysvaltojen vaarana on ampua yli omalla pohjoisella rajaseudullaan, kuten tietenkin myös Venäjän vaarana. Jos pohjoisen eskalaatiota jatketaan, vaihtoehdot ovat lopulta jännityksen kasvusta aiheutuva sotilaallinen vahinko, sen uhatessa syntyvä sopimus uudeksi etupiirijaoksi tai etupiirijako osana Yhdysvaltojen ja Venäjän suhteiden laajempaa järjestelyä. Näissä tilanteissa Ruotsin ja Yhdysvaltojen jatkuvasti lujittuva avoliitto merkitsee, ettei Venäjällä enää ole Ruotsissa mitään sellaista voitettavaa, joka sen Suomen politiikassa tarvitsisi ottaa huomioon.

 

 

Suomen pitkään jatkunutta sulautumista sadoin sotaharjoituksin ja kymmenin sopimuksin osaksi kehittyvää Yhdysvaltojen luoteisen Euraasian eli Pohjolan tukialuetta on kotimaassa perusteltu kykyjen hankkimisella, yhteensopivuudella kumppaneiden kanssa, häiriöillä tiedonkulussa ja ettei tässä mitään uutta ole – ainakaan julkisesti miettimättä että näissä asioissa jokaista askelta seuraa monia muita. Varmaa sen sijaan on, että suurvaltojen esikunnissa on jo pitkään ollut valmiina tämänkin nurkan skenaariot vuosiksi tai vuosikymmeniksi.

 

 

Globaalin geopolitiikan muutoksen seurausten ja eskalaation riskien nyt noustessa näkyviin on syytä kysyä, kuinka kestävä strateginen ja operatiivinen idea on kaupata ja ostaa Suomelle näin muodostuvaan etulinjaan juuri sellaista ”tunkeutumiskykyistä” offensiivista hävittäjä-risteilyohjus kalustoa, joka ulottuu satojen kilometrien päähän Venäjän alueelle. Tai kuinka järkevää Yhdysvalloille on edetä jatkuvasti yhä enemmän sotilaallisesti Suomen maaperälle kuten esimerkiksi kevään 2021 suursotaharjoitukseen, josta Suomen puolustusministeri käyttää työnimeä ”Arctic Fox” eli samaa kuin Saksa operaatiostaan samalla seudulla kesällä 1941.

 

 

Strategia on laji jossa liikettä seuraa aina vastaliike, ja niitä ei historiassa ole tähän mennessä ole nähty näiden osapuolten toisiinsa rajoittuvilla pohjoisilla takapihoilla. Kun Englanti aikoinaan halusi taklata etenevää Venäjää, se valitsi aina painopisteen mahdollisimman kauaksi omista rannikoistaan. Krimin sodan aikana Ruotsi saatiin houkuteltua mukaan suunnittelemaan hyökkäystä Pietariin, mutta kyseessä oli huijaus Venäjän saamiseksi neuvottelupöytään. Sen jälkeen Tukholmassa on näihin vuosiin asti osattu kaikille hyvin tuloksin soveltaa Bernadotten politiikkaa.

 

 

Operatiivisesti katsoen Suomen itsensä maalittamisessa on syytä ottaa huomioon, että kaikki suurvallat ohjelmoivat omat vastatoimensa estämään ensimmäisten sekuntien aikana mahdollisten riskein pääsyn ilmaan. Tältä kannalta onkin pidettävä geopoliittisilta lähtökohdiltaan varsin kevein perustein tehtynä puolustusvoimien uutta "Taistelukenttä" -opetuselokuvaa. Vahingonkin sattuessa vauhti olisi sellainen, että on turha miettiä Suomen lentokenttäpaikkakuntien väestönsuojelua.

 

 

Tämänkin draaman sekä pienillä että suurilla osapuolilla on omat legitiimit turvallisuusintressinsä. Kaikissa vaikeissakin geopolitiikan murroksissa Atlantin vallat ja Venäjä ovat satoja vuosia lopulta löytäneet ratkaisut kriisejä seuranneissa rauhoissa. Suomen osalta asiaa on auttanut oma ennakoiva aktiivisuus ja tietoisuus siitä, että ”Suomen ulkopolitiikan perustehtävänä on kansakunnan olemassaolon ja Suomen geopoliittista ympäristöä hallitsevien suurvaltaetujen yhteensovittaminen.” Sitä taas auttaa, että tiedetään mitä ne ovat.

 

 

Vireillä oleva hävittäjähankinta on ratkaisu kymmeniksi vuosiksi. Sen paikantuminen osaksi nykyistä reaalista geopoliittista ympäristöä, ilmenneet prosessin sidonnaisuudet ja muuttuvat taloudelliset olosuhteet perustelevat nyt tarkempaa analyysiä ja aikalisää – jotta voidaan tehdä kestävästi perusteltu puolustuksellisen strategian mukainen ratkaisu.

 

-----------------

 

Päivitetty 16.6.2020

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Viime aikoina on pohdittu, miksi Suomella ja Ruotsilla on erilaiset koronastrategiat. Syyt ovat syvällä.

 

 

Ruotsi 

 

Pääministeri Stefan Löfven sanoi jo koronakriisin alkuvaiheessa, että kuolemat tullaan laskemaan tuhansissa, ja hän jatkoi kuuntelevansa ”niitä, joilla on epidemiologinen syvätieto”. Hänen mukaansa ”Meidän on tämän lisäksi lievennettävä niitä seurauksia, joita tästä on työpaikoille ja taloudelle”, ja siihen liittyen Ruotsin hallitus oli hänen mukaansa ollut yhteydessä myös työmarkkinaosapuoliin.

 

  

Tässä tapauksessa ”epidemiologinen syvätieto” oli ja on Ruotsin Kansanterveysvirastolla ”Folkhälsomyndighetenillä”.  Sen johtavan epidemiologin Anders Tegnellin mukaan ”Ruotsissa koronatoimet perustuvat enemmän tutkimusnäyttöön kuin politiikkaan.” Pääministerin toteamat ”seuraukset työpaikoille ja taloudelle” viittasivat päätösten kansantaloudelliseen kustannus-hyöty-analyysiin. Tuleva historia kertoo, millaisia viruksen etenemisen malleja käytetään ja miten siinä on otettu huomioon eläkeläiset.

 

 

Tegnellin "tieteellinen" ajattelu ei ole kovin kaukana siitä, mitä Suomessa kuultiin alusta alkaen ”parhailta asiantuntijoilta”. Kriisin alkupuolella alkoi kuitenkin kehittyä ero Suomen ja Ruotsin välille, kun sen vaikutukset alkoivat levitä useille aloille, ja niitä oli pakko koordinoida valtioneuvoston tasolla esimerkiksi Vantaan lentokentän epäonnistumisen jälkeen.

 

 

Ruotsin hallituksella ei kuitenkaan ole ollut Suomenkaan hallituksen vertaa päätösvaltaa toimia tai ottaa huomioon muita kuin eri myndighetien käsityksiä. Ne ovat viranomaisia, jollaisille historian myötä on tullut omassa asiassaan Ruotsin hallituksen ylittävä toimivalta halutessaan puhtaasti oman tieteenalansa pohjalta. Maan hallituksen kannalta koko hallinto on Kansanterveysviraston kaltaisten itsenäisten myndighetien takana, ja siksi on kyseenalaista voiko Ruotsissa hallitus lainkaan toteuttaa minkäänlaisten siviilikriisien eri hallinnonalat koordinoivaa valtakunnallista kriisijohtamista.

 

 

Ruotsin ja Suomen tapahtumien kulkua selittääkin monin osin niiden hallintojen erilainen historia.

 

  

Ruotsissa hallinto kehittyi sen suurvalta-aikana keskusvirastojen järjestelmänä arkkitehtinaan Axel Oxenstierna. Myndighetien piti toimia, vaikka kuninkaat olivat vuosikausia sotaretkillään vierailla mailla. Järjestelmä kesti jotenkuten vuoden 1721 Uudenkaupungin rauhan jälkeisen säätyjen korruptoituneen ”vapauden ajan” sekä Kustaa III:n vuoden 1772 vallankaappausta seuranneen hallinnon sekavuuden ajan.

 

  

Keväällä 1809 Ruotsin huonosti mennyt ”Suomen sota” johti Tukholmassa poliittiseen kriisiin samaan aikaan kun suomalaiset kokoontuivat Porvoon valtiopäiville aloittamaan omaa hallintohistoriaansa. Porvoon poika kenraali Carl Johan Adlercreutz vangitsi Tukholmassa kuningas Kustaa IV:n. Sen jälkeen Ruotsin valtiopäivät kokoontuvat pohtimaan sekä uutta kuningasta että uutta perustuslakia.

 

  

Ruotsin valtiopäivillä oli ongelma. Toisaalta oli saatava kansainväliseen tilanteeseen sopiva uusi ulkomainen kuningas. Mutta samalla piti varmistaa valtiopäivien oma valta eli rajoittaa tulevan, vielä tuntemattoman ulkomaisen hallitsijan valtaoikeuksia. Ratkaisuksi tuli uuden perustuslain 47§, jonka mukaan keskusvirastojen ja virkamiesten tuli totella ”kuninkaan käskyjä ja komentoja” mutta myös toimia tarkoin valtiopäivien säätämien ”lakien mukaisesti”. Uusi perustuslaki hyväksyttiin valtiopäivillä jo 6. kesäkuuta 1809, ja siitä tuli Ruotsin kansallispäivä.

 

 

Jatkossa Ruotsin virkamiesten tiukka virkavastuu seurata lakeja sekä uusi kieltä ja oloja huonosti tunteva ranskalainen kuningas veivät Bernadottea sivuun kotimaan asioista. Vastaavasti valtiopäivät johtivat säätämiensä lakien avulla yhä enemmän keskusvirastoja. Nekin puolestaan tekivät parhaansa oman valtansa vahvistamiseksi ja kuninkaan hallituksen vallan kaventamiseksi.

 

 

Kun Ruotsissa on ollut rauha eli normaalit olot 200 vuotta, sitä on voitu hallita normein ilman yllättäviä hallituksen harkintaa vaativia käänteitä. Ilman sotia ja muita kriisejä eläneessä maassa itsenäisten myndighetien systeemi on toiminut hyvin, ja lähes pyhäksi tulleena sitä jatkettiin myös vuoden 1974 perustuslaissa.

 

 

Ruotsin myndighet -järjestelmä testattiin ensimmäistä kertaa suurehkossa siviilikriisissä vuoden 2004 tsunamissa. Silloinen Ruotsin pääministerin valtiosihteeri kohtasi heti ongelmia. Alku myöhästyi, mitä seurasi monia toimivaltojen kolareita ja kommelluksia. Kuningas hyökkäsi julkisesti, ja media seurasi perässä. Ulkoministeri ja valtiosihteeri joutuivat eroamaan, ja hallitus kärsi seuraavissa vaaleissa tappion.

 

 

Kun syylliset oli Ruotsissa tuomittu, ei tarvinnut enää korjata järjestelmää. Sen mukaisesti myöskään Löfvenin hallitus ei voi kävellä Folkhälsomyndighetinsä yli eikä ympäri. ”Laumasuoja” kuvaa hyvin myndghetin tieteellisten asiantuntijoiden ajattelun - parlamentaarisen hallituksen kriisijohtamisen käytännöllisen järjen tai esimerkiksi ikäihmisten osalta eettisten näkökohtien häiritsemättä.

 

 

Suomi

 

Myös Suomessa vuoden 2004 tsunami testasi valtion kriisijohtamisjärjestelmän. Suomessakin se oli pitkän hallintohistorian tulos, mutta erilaisen kuin Ruotsissa. Keväällä 1809 Ruotsin ja Suomen lähtökohta oli sama, mutta Suomessa siitä jatkettiin erityisesti Mathias Caloniuksen johdolla Suomen tarpeisiin soveltaen.

 

 

Monen monien vaiheiden jälkeen viime vuosikymmenen alussa Suomessa oli sisäisen turvallisuuden osalta kolmijakoinen järjestelmä.

 

 

Ensiksi oli Perustuslain ja Valtioneuvostolain mukaan toimiva pääministerin johtama valtioneuvosto sekä valtioneuvoston kanslia. Toiseksi olivat omissa siiloissaan olevien toimivaltaisten ministeriöiden ja muiden viranomaisten erityslait, jotka edellyttävät siilojen koordinoivan toinen toisiaan valtioneuvoston puuttumatta näiden toimivaltaisten viranomaisten päätöksiin.

 

 

Kolmanneksi oli Valmiuslaki, joka mahdollistamisen lisäksi myös rajaa pääministerin ja valtioneuvoston mahdollisuuksia. Lisäksi valmiussuunnittelussa on ainakin tavoitteellisesti noin 60 uhkakuvalle tehty sen erityistä lainsäädäntöä vastaavat suunnitelmat. Sellainen oli myös koronaviruksen osalta tarttuvien tautien lain mukaisena valmiina vuodelta 2012.

 

 

Tämän kevään aikana tätä monimutkaista järjestelmää on tulkittu ja selitetty kolmelta keskenään kilpailevalta oikeudelliselta pohjalta, mitä on täydentänyt monimutkaisen järjestelmän niukka tunteminen. 

 

 

Suomessa voi yhä tunnistaa mm. Valmiuslaissa ståhlbergilaisen parlamentaarisen demokratian oppi-isän John Locken muotoileman periaatteen, ettei ei ole mahdollista ennakoida kaikkia valtion kohtaamia tilanteita. Sen vuoksi sellaiset on jätettävä parlamentin kontrolloimaan ”harkintaan sille jolla on käsissään toimeenpaneva valta”, eli parlamentaarista luottamista nauttivalle hallitukselle.

 

 

Viime vuosikymmeninä Suomessa on kuitenkin alan oikeustieteissä saanut voimakkaan aseman suuntaukset, jotka ovat vieneet Suomen valtion rakennetta Ruotsin suuntaan. Yhden oppi-isän Hans Kelsenin sanoin ”Laissa ei ole poikkeusta… laki siis pysyy voimassa muuttumattomana jos konkreettisessa tilanteessa tosiasiat eivät vastaa normia.” Tämän rinnalla on edennyt post-marxilaisia "universalistisia" suuntauksia, joiden mukaan lait ovat tai niiden pitäisi olla lähteiltään ylikansallisia tai jopa yli–inhimillisiä, ja siksi niiden soveltaminen ja tulkinta kuuluvat itsenäisille toimivaltaisille viranomaisille sekä  oikeuslaitokselle ja sen takana oleville asiantunteville professoreille - eikä eduskunnalle ja sen luottamusta nauttivalle hallitukselle. Tämä tuli esiin, mm. kun tunnetut professorit tästä taustasta vastustivat tai kritisoivat Valmiuslain käyttöön ottoa. Sattumoisin saman kevään aikana samasta taustasta yritettiin myös saada kontrolliin eduskunnan muuta toimintaa yrittämällä murtaa kansanedustajien syytesuoja.

 

 

Parlamentaarisen demokratian kannalta oikeustieellisen post-marxilaisen universalismin toisena äärimmäisyytenä on taas tullut esiin taustaltaan monarkistinen perinne ja asenne, joka korostaa parlamentaarista hallitusta pätevämmän tai vahvemman toimijan eli "nyrkin" tarvetta kriiseissä - Carl Schmittin sanoin ”Ei ole olemassa normia, joka on sovellettavissa kaaokseen. Suvereeni on se joka päättää poikkeuksesta.”

 

 

Vuoden 2004 tsunamin pelastustoimet johdettiin pääministerin nopealla vastuunotolla ja improvisoiden Locken-Ståhlbergin parlamentaarisen demokratian mallin mukaisesti. Sen jälkeen siitä yritettiin saada aikaan täsmällisempää lainsäädäntöä sekä nykyajan siviilikriisien edellyttämää pysyvää eli heti valmista hallinnollis-teknistä järjestelmää. Sen mukaan tehokkaan johtamisen taso nousisi kriisin vaatimalla tavalla eli laajimmillaan aina julkisen hallinnon kaikkia siiloja ja tasoja koordinoivaan ja ohjaavaan pääministerin johtamaan valtioneuvostoon.

 

 

Uudesta nykyaikaisesta kriisijohtamisen mallista saatiin valtioneuvoston periaatepäätös vuonna 2006, mutta perinteiset turvallisuushallinnot liittoutuivat keskenään ja hajottivat sen. Rakennetusta ajanmukaisesta tilannekuvajärjestelmästä saatiin kuitenkin onneksi aikaan laki. Muuten Suomessa palattiin vanhaan siilojärjestelmään, jossa lähtökohtaisesti nämä toimivaltaiset siilot koordinoivat toinen toisiaan hallituksen puuttumatta. Kuitenkin suomalaisessa sekajärjestelmässä on jatkuvasti Ruotsista poiketen pääministerillä ja hänen johtamallaan valtioneuvostolla myös Perustuslain, Valtioneuvostolain ja Valmiuslain antamia valtuuksia, kun niitä käytetään päättäväisesti.

 

 

Tämän sekavan, rajaavan mutta myös perusteiltaan lockelais-ståhlbergilaisen parlamentaarisen demokratian mahdollistavan järjestelmän keskellä huomasi Suomen hallitus olevansa, kun alkoi kuulua uutisia Wuhanista ja koronaviruksesta. Rakenteellisista esteistä huolimatta hallitus on käytettänyt sitä myös mm. vanhusväestön suntaan eettisen käytännöllisen järjen pohjalta tuloksellisesti. Näin ståhlbergilainen parlamentaarinen demokratia on jälleen osoittanut toimintakykynsä - ja olevansa perusta, jolta suomalaista kriisijohtamisen järjestelmää on paikallaan kehittää myös tulevaisuudessa.

 

 

Suomen kokemukset koronakriisistä osoittavat, että parlamentaarisen demokratian pohjalta toimiva kansallisvaltio on kansalaistensa paras turva. Tätä on syytä korostaa, koska kriisien jälkeen analysoidaan kokemuksia ja pohditaan johtopäätöksiä - ja vanhat vallat valtion sisällä ja muualla vetävät parhaansa mukaan omiin suuntiinsa.

 

 

Nyt edessä on kriisin seuraava vaihe, ja se vaatii ilman kriisin päättymisen odottelua järjestelmän säätöä kykeneväksi vastaamaan siihen. Se näyttää merkitsevän itse viruksen osalta kykyä valtakunnalliseen koordinaatioon, joka varmistaa ja tarvittaessa ohjaa valmiuden ja toimintakyvyn herkästi reagoiden pailallistasolle asti kaikkiin testaa, jäljitä, eristä ja hoida -ketjun vaiheisiin.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Nyt eletään aikaa, jolloin koronakriisi taas osoittaa kansallisvaltion olevan ihmisen turva, ja Suomen kansallisvaltion paikka suurvaltojen välisessä turvallisuusjärjestelmässä on käynyt epäselväksi. Snellmanin syntymäpäivä on sopiva paikka tarkastella tilannetta hänen historiallisen realisminsa kannalta.

 

 

Autonominen Suomi tehtiin 1809 suurvaltojen geopoliittiseksi ratkaisuksi eli Pietarin suojaksi osana Englannin ja Venäjän välistä pohjoisen Euroopan raja-alueen pienten valtioiden tasapainojärjestelmää. Sen pohjalta Venäjä ja Atlantin vallat - siis sekä Englanti että Yhdysvallat – ovat myös toimineet näihin päiviin asti, ja ne ovat työntäneet täältä tarvittaessa yhdessä takaisin omalle tontilleen Keski-Euroopasta yrittäneet Ranskan ja Saksan. Niin vaikeata kuin Yhdysvaltojen viime vuosien ohi Naton tapahtunutta suoraa sotilaallista asemoitumista Pohjolaan onkin tulkita geopolitiikan pitkän historian valossa, Venäjän lisäksi sen toinen puoli on Yhdysvaltojen tämänkin kautta muuttuva suhde läntisen Euroopan suurvaltoihin. Vastaus saadaan kyllä jatkossa, sillä tässäkään asiassa historia ei ole loppunut.  

 

 

Napoleonin sotien jälkeen Euroopan pohjoisesta järjestyksestä sopivat Venäjän keisari Aleksanteri I ja Englannin ulkoministeri Robert Castlereagh Ruotsin Jean-Baptiste Bernadotten tehdessä välttämättömyydestä hyveen. Hanke onnistui ilman suurempia ongelmia, koska suomalaisen lukeneiston johdossa olleet Turun realistit Jakob Tengström, Carl Erik Mannerheim, Robert Henrik Rehbinder ja Kustaa Mauri Armfelt ymmärsivät mistä oli kysymys.

 

 

Euroopan historian yleisen kaavan mukaisesti uuden vallatun valtion kansalaisten olisi pitänyt puolalaisten tavoin alkaa varsin pian kapinoimaan uusia vallanpitäjiään vastaan. Ajan nouseva aate eli valistusliberalimikin perusteli sitä.

 

 

Näihin päiviin asti valistusliberalismi on katsonut ihmisen ja kansan vapauden luonnon lahjaksi, mutta Suomessa J.V. Snellmanin ”sivistysliberalismi” tunnisti vapauden eurooppalaisen paideia-humanitas –sivistyksen eli kerikkalais-roomalaisen ja kristillisen valistuneen sivistyksen runsaan 1000 vuoden hedelmäksi. Ja siinä suomalaisilla oli vielä tekemistä.

 

 

Asia konkretisoitui vuonna 1863. Napoleonin sotien tuloksena Venäjän hallintaan joutunut Puola oli jälleen noussut kapinaan. Länsivaltojen lehdistössä vaadittiin interventiota puolalaisten tueksi. Suomen ja Ruotsin liberaalin lehdistön mukaan myös suomalaisten piti liittyä mukaan hankkeeseen.

 

 

Suomen vaihtoehdot olivat toisaalta pitkän työn tuloksena omat valtiopäivät ja niistä alkava kansallisen kehityksen uusi vaihe tai toisaalta länsivaltojen ja Venäjän sota mahdollisesti Suomenkin alueella.

 

 

Snellman luennoi saman vuoden 1863 aikana professorina sivistyksen tuomaa vapautta sekä demokratiaa ja jyrisi sivistyksen tuomaa itsehallintaa sen saavuttamiseksi.

 

 

Snellman opetti luennossaan, että ”Vapaa poliittinen valtiomuoto seuraa poliittisen tietoisuuden kehitystä, mutta tämä taas puolestaan kansallistietoisuutta. Tasavaltaisen muodon kautta kansan poliittinen toiminta saa kansakunnan toiminnan leiman, se pääsee näkyville historiassa, sillä on tietty kansallinen hahmo – eräs yleisinhimillisen kulttuurin määrätty muoto, jossa se edustaa tätä.”  ”Kaikilla kansoilla on kehityksensä sisäiseen ja ulkoiseen vapauteen… Tästä opista pidetään kiinni. Koko esitys valtiosta antaa todistuksen tästä totuudesta.”

 

 

Snellmanin mukaan ”Historia opettaa, että valtiosäännöt tulevat yhä demokraattisemmiksi. Tarkoitamme tällä sitä, että valtiomuoto yhä selkeämmin lausuu julki valtiovallan olevan kansakunnan valtaa. Tähän suuntaan kuljetaan kaikkialla sivistyneiden kansojen keskuudessa. Ja myönnämme tämän olevan järkevää, koska valtio on ja sen tulee olla kansakunnan tietoa ja tahtoa oikeana.”

 

 

Samoihin aikoihin poliitikko Snellman tarttui jälleen kerran kynään sen hetken poliittisen tilanteen vuoksi. Hän julkaisi Literaturbladetissa kolme artikkelia, joista tunnetuin on 1863 toukokuun ”Sota vai rauha Suomelle”.

 

 

Sen mukaan suomalaisten on käsitettävä ”missä mielessä myös pienellä kansalla on kohtalonsa omissa käsissään. Reformien ja kehityksen täytyy taipua enemmän tai vähemmän suotuisien aikakausien vaihteluun. Niistä määrääminen voi useinkin olla tällaisen kansan mahdollisuuksien yläpuolella, kun mahtavimpienkin kansakuntien on tässä taivuttava historian välttämättömyyteen."

 

 

"Mutta säilyttämään sitä, mikä jo on, ja siksi taipumaan väistämättömään ja miehekkäästi kestämään sen, pitämään silmällä ajankohtaa, jolloin uudistus on mahdollinen, ja olla siten myös tavoittelematta enempää kuin mitä vaihtuvissa oloissa omin voimin kyetään puolustamaan ja säilyttämään - siihen pystyy vähäinenkin kansa."

 

 

”Vain villien heimojen nähdään taistelevan tuhoonsa saakka. Niillä ei ole kykyä elää sen tulevaisuuden puolesta, jonka sivistys lahjoittaa, ja joka on tullut lähinnä kristittyjen kansojen osaksi, koska niillä on usko siveelliseen maailmanjärjestykseen ja tämän uskon myötä tulevaisuuden toivo."

 

 

Snellmanilla sivistyminen johtaa kohti laajenevaa demokratiaa ja vapautta sekä antaa vakaata käytännöllistä järkeä toimimaan reaalisessa todellisuudessa. Sivistys ei siis ole vain tietoa vaan tiedon, tunteen ja tahdon yhtymistä vapaaksi ja eettiseksi käytännölliseksi järjeksi toimimaan reaalisessa maailmassa sellaisena kuin se on. Kohti vapautta ja demokratiaa edetään käyttämällä käytännöllistä järkeä niin että askeleet mitoitetaan omien voimien ja olosuhteiden mukaisiksi.

 

 

Snellmanin toukokuun 1863 artikkeli analysoi kansainvälisen tilanteen: ”Jos sota syttyy, Suomen rannikot tullaan varmasti saartamaan, sisämaahan kohdistuva vihollishyökkäys on epävarma asia. Näissä oloissa Suomen kansasta puhutaan kaikissa Euroopan sanomalehdissä kansana, joka ei vain toivo sotaa ja odota siitä menestystä itselleen, vaan joka on valmis kapinaan yhtyäkseen viholliseen."

 

 

Puolan kansainvälisen aseman osalta elettiin jatkuvasti Wienin kongressin jälkeistä aikaa, jolloin Puola oli jaettu kaikkien suurvaltojen sopimuksella Venäjän, Itävallan ja Preussin kesken. Snellmanille se oli realiteetti, joka muuttuisi vain Venäjän tappioon päättyvällä suursodalla, johon suurvallat eivät siinä tilanteessa helposti menisi. Snellman suri puolalaisten valtioviisauden puutetta ja sanoi, että Englanti sekä Ranska tähtäävät sodan uhkalla tai sodalla Venäjän heikentämiseen eikä Puolan todelliseen auttamiseen.

 

 

Snellman myös tunnisti lännen ja idän pitkän aikavälin latauksen: "Sota Venäjää vastaan... siinä tarkoituksessa, jossa sitä lietsotaan, olisi sota, jonka loppua kukaan ei voi tietää ennalta." Jos 60 miljoonan asukkaan maahan hyökätään tarkoituksena pilkkoa tuo maa, on valmistauduttava vuosien sotaan, "ellei se päättyisi liittoutuneiden erimielisyyteen."

 

 

Sen jälkeen Snellman analysoi Suomen edessä olevia vaihtoehtoja.

 

 

Jos Englanti ja Ranska hyökkäävät kahdestaan, niiden ei kannattaisi tehdä sitä Suomen vaikeiden olosuhteiden kautta, vaan ne tyytyisivät täällä Krimin sodan kaltaiseen saartoon ja sotatoimiin rannikoilla. Sekin olisi Suomen nousevalle taloudelle ja rannikoille kohtalokas, mutta pelkkä suurvaltojen maahyökkäys tapahtuisi etelämpänä. Tilanne muuttuisi ratkaisevasti, jos sotaan yhtyisi myös Ruotsi ja tavoitteeksi tulisi Suomen takaisin valtaaminen. Sitä riskiä lisää suomalaisen lehdistön nyt lännessä ja Ruotsissa ruokkima ajatus suomalaisten halusta liittyä mukaan sotaan mukaan Venäjää vastaan.

 

 

Venäjä ei kuitenkaan jäisi odottelemaan Pietarin porteille maahyökkäystä Suomen kautta. Siksi länsivaltojen ja Ruotsin Suomen kautta tapahtuvan hyökkäyksen vahvuudeksi tarvittaisi noin 100 000 miehen armeijaa ja taistelut tapahtuisivat Suomen alueella. Vaikka hyökkääjä Suomessa tapahtuvissa taisteluissa menestyisikin, lännen kannalta paraskin tulos olisi Suomen jakaminen, koska Venäjä silloisilla voimillaan ei missään tapauksessa hyväksyisi rajaa lähelle pääkaupunkiaan.

 

 

Snellman tunnisti Suomea koskevan spekulaation takana samat kotimaiset ja ruotsalaiset kirjoittajat, joiden kanssa hän oli debatoinut 1840 -luvulta alkaen. Hän ei säästänyt sanojaan niistä, jotka saattavat Suomea sekä läntisen että venäläisen spekulaation kohteeksi.

 

 

"Meidän maamme lehdet... herjaavat päivittäin Venäjää palvellakseen Puolaa. On helppo nähdä, minkä maan kustannuksella ne tätä jalomielisyyttään harjoittavat ja mitä apua siitä onnettomille puolalaisille on. Ja täällä on niitä, joiden mielestä muutaman vuoden sota olisi Suomelta vain kohtuullinen panos saman asian vuoksi!"

 

 

"Kaikkien näiden näkemysten suhteen voi tosin lohduttautua sillä, että Jumala on hullujen holhooja. Tätä todistaa jo se, että kaikelle tälle hulluudelle on tilaa. Mutta on syvästi masentavaa nähdä se hiljaisuus, jolla järkevämmät tässä maassa jättävät sanan vain hullujen ja ymmärtämättömien käyttöön."

 

 

Suomelle, ”joka ei valitse sotaa vaan ottaa sen vastaan, jolla ei siten ole siinä minkäänlaisia kansallisia intressejä ja joka on täysin kykenemätön määräämään sodan lopputulosta – sellaiselle kansalle sota voi tuoda ainoastaan onnettomuutta."

 

 

"Mutta millaisista yhdistelmistä kukin sitten uneksuukin, niin varmaa on, että kansa, joka hakee tulevaisuuttaan sodan kohtaloista ilman että se voisi sormenpäälläänkään vaikuttaa sen kulkuun, olisi kevytmielistä väkeä, jolla olisi myös kevytmielisten tulevaisuus – tuho ja paha äkkikuolema. Ja silti tällainen kevytmielisyys on voinut päästä esille kotimaamme lehdistössä."

 

 

"Täällä ei yleisesti ole mitään käsitystä siitä, ettei mikään maa ole koskaan käynyt sotaa muiden kuin omien etujensa vuoksi. Kuvitellaan nöyrästi, että Englanti olisi halukas korottamaan verojaan tai kasvattamaan kansallista velkaansa sadoilla miljoonilla punnilla siksi että Englannin kansakunta saisi hyvän omantunnon siitä, että se on taistellut kärsivän kansan puolesta – tai että ranskalaiset tuhlaisivat vertaan ja rahojaan saman jalon päämäärän vuoksi. Miksi ei sitten Suomessa oltaisi halukkaita kestämään tällaisen hyvän asian vuoksi muutaman vuoden saartoa!"

 

 

"En voi uskoa, että porvari menisi tässä jalossa uhrimielessään yhtä pitkälle kuin ylioppilas, jolle se ei maksa mitään muuta kuin täyden suullisen ilmaa. Voisi olettaa ensin mainitun olevan siinä hiljaisessa uskossa, että sotaa ei kuitenkaan tule vaan että asia voidaan ratkaista muutamilla sanoilla raatihuoneen salissa."

 

 

"Vain nuoruuden kuvitelmissa kansakunnat vaikuttavat ihmiskunnan hyväksi uhrautumalla toistensa puolesta. Todellisuudessa jokainen kansakunta tavoittelee omia etujaan ja niin sen pitääkin tehdä. Mutta näiden pyrkimysten menestys riippuu siitä, miten ne liittyvät yhteen ihmiskunnan intressien kanssa."

 

 

"Tämä on se, mitä minä haluaisin, jos vain voisin, teroittaa lähtemättömästi maanmiesteni vakaumukseen: kansakunnan tulee luottaa ainoastaan itseensä. Tällainen vakaumus pitää sisällään, että kansakunnan ei tule haluta ja tavoitella mitään muuta kuin mitä sen mahti riittää saavuttamaan ja säilyttämään."

 

 

Snellmanin historiallisen realismin ydin on perusteiltaan sama mutta syvemmin argumentoitu kuin toisella historiallisen realismin edustajalla Henry Kissingerillä. Vuoden 1648 Westfalenin rauhasta alkaen suvereenit valtiot ovat se tapa, jolla kansat muodostavat käsityksensä oikeasta ja sovittavat sitten käsityksensä yhteen muiden valtioiden kanssa joko diplomatialla ja sopimuksin tai sotimalla. Suurvaltojen kannalta katsoen Kissingerin ajatuskulku jatkuu nykyään kuten jokin aika sitten hänen oppilaallaan Harvardin Graham Allisonilla. Sen mukaan – tällä kertaa Kiinan noustessa – suurvaltojen on vältettävä sota ja siksi sovittava keskenään lupaamalla toisilleen, etteivät ne uhkaa toisiaan näiden pienten naapureiden kautta eli ovat turvassa näiden taholta.

 

 

Snellmanin pienten valtioiden historiallinen realismi on, että suurvallat kuitenkin usein rohkaisevat pieniä valtioita omia vastustajiaan vastaan, mutta jättävät ne sitten tiukan paikan tullen yksin ja sopivat itse oman sodan välttämiseksi usuttamansa pienenkin puolesta sen yli vastustajansa kanssa. Puola sai sen kokea vuonna 1863 ja Ruotsi Krimin sodan aikana vähän ennen sitä. Jatkossa saman kokivat mm. Suomen punaiset talvella 1918, Suomi syksyllä 1939 sekä viime aikoina mm. Georgia, Ukraina ja Syyria. Sitä jonoa on kaikkien pienten maiden ja kansojen syytä välttää.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Tiistaina Saksan perustuslakituomioistuin antoi ratkaisun, joka kyseenalaisti Euroopan unionin tuomioistuimen ratkaisun esittämällä vahvoja epäilyjä, että Euroopan keskuspankin (EKP) alkuvuonna 2015 aloittama kaikkien eurovaltioiden joukkolainojen osto-ohjelma olisi lainvastainen.

 

Ottamatta kantaa tähän konkreettiseen asiaan, tässä on kysymys suuresta periaatteesta myös Suomen osalta.

 

Euroopan Unioni on sen jäsenvaltioiden sopimus, mutta Unionin toimielimet ja tuomioistuimet ovat ottaneet itselleen oikeuden tulkita jäsentensä sopimuksia ja lainsäädäntöjä. Vastaavasti Suomessakin on 1970 -luvun jäljiltä vahvistunut hegemonia oikeusideologeilla, jotka katsovat edustavansa yli kansallisen oikeuden "Eurooppa-oikeuden", "kansainvälisen oikeuden" ja "ihmisoikeuksien" nimissä ylintä tietoa Suomessa - esimerkiksi saako suvivirttä laulaa koulussa, saako pitää koulun tilaisuuksia kirkossa, siteerata raamattua kirjoituksessa, yli eduskunnan puhemiehistön mitä sanoja saa käyttää eduskunnassa. Viimeksi asia tuli esiin, kun Ihmisoikeustuomioistuin antoi väärennettyjen asiakirjojen perusteella ja useiden suomalaisten asiantuntijoiden iloitessa Suomelle langettavan päätöksen palauttamisesta.

 

Kysymys on kytenyt Saksassa pitkään tilanteessa, jossa myös siellä on Suomen tavoin oikeusideologisia suuntauksia katsoa EU:ssa toteutuvan jäsenvaltioiden yläpuolella oleva universaalinen oikeusjärjestys. Sen taustalla on useita Suomessakin vaikuttavia oikeusideologisia virtauksia kuten oikeuspositivismi, neo-kantillisuus, marxismi, Frankfurtin ja "kriittinen" koulukunta.

 

Nyt ”Saksan perustuslakituomioistuin katsoo, että sen tehtävänä on myös arvioida, noudattavatko EU ja sen elimet sitä toimivaltaa, jonka Saksa on niille luovuttanut. Toimivaltakysymys ei siis ole perustuslakituomioistuimen mielestä yksinomaan EU-tuomioistuimen asia, vaan sitä tulee tarkastella myös Saksan perustuslain näkökulmasta.” Suomen oloissa tämä tarkoittaa, että eduskunnan perustuslakivaliokunta voi tarkastella Suomen tekemien EU -sopimusten tulkintaa myös Suomen perustuslain kannalta - puhumattakaan sen oikeudesta tulkita Suomen omaa lainsäädäntöä oman täysivaltaisen tasavallan perustuslain eikä joltakin oikeusideologiselta pohjalta.

 

Euroopan Unionin osalta kyse on siitä, onko se jäsenvaltoidensa sopimus vai sen omien toimielinten tulkitsemana jäsenvaltioidensa yläpuolella oleva oma universaali oikeusjärjestys.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Yhdysvaltojen ulkopolitiikasta näkyvät suomalaiseen julkisuuteen lähinnä presidentti Trumpin kannanotot ja median valtavirran kritiikki. Niiden takana kuitenkin kymmenissä yliopistoissa ja ajatuspajoissa tehdään tutkimusta ja käydään keskustelua, joka suoraan ja jatkossa realisoituu politiikassa ja hallinnossa - kuten myös Suomen ympäristössä.

 

 

Kylmän sodan voiton jälkeisessä amerikkalaisen ulkopolitiikan eliitissä korostui liberaalien ja neokonservatiivien ajatus ”historian lopusta”, jossa Yhdysvallat johtaisi laajenevaa ”arvoyhteisöä” ja sen mukaista ”uutta” tai ”liberaalia” maailmanjärjestystä. Sen piti tarkoittaa demokraattisten valtioiden ja markkinatalouden maailmaa, jossa seurattaisi YK:n peruskirjan periaatteita.

 

 

Yhdysvaltojen historian, geopolitiikan ja realismin koulukunnat varoittelivat, että kylmän sodan voiton jälkeen valittu linja ei lopulta kestä, ja ne jäivät varautumaan aikaan pahempaa. Eikä siihen pitkään mennytkään.

 

 

Vielä vuonna 1997 Johns Hopkinsin yliopiston professori Zbigniew Brzezinski sanoi kirjassaan, että demokratisoituva Itä-Eurooppa muodostaa lännelle ”ponnahduslaudan” koko Euraasiaan. Pian alkoi kuitenkin Kosovon sota läntisen ”kansainvälisen yhteisön” eikä YK:n päätöksin. Pian seurasivat terrori-isku 9/11, Afganistanin sota, Irakin sodat, Presidentti Putinin Münchenin puhe, Georgian kriisi, Ukrainan kriisi, värivallankumoukset sekä Libyan ja Syyrian kriisit – sekä ennen kaikkea Kiinan nousu ja sen kanssa liittoutuvan Venäjän pysyminen jaloillaan.

 

 

Viimeisten runsaan kymmenen vuoden aikana amerikkalaiset yliopistot ja ajatuspajat ovat tulvineet kirjallisuutta, joka kertoo kylmän sodan ja sitä seuranneen ”yksinapaisen” maailman olleen historian poikkeuksia. Erityisesti Kiinan nousu johtaa siihen, että ”Yhdysvaltojen vuosisata” on ohi. Amerikkalaisen julkisuuden pohjavire on edelleen maan suuruus tai tuleminen jälleen suureksi. Kuitenkin esimerkiksi Robert Kaganin korostama Yhdysvaltojen voimaan nojaavan ”valistusliberalismin” globaali voitto on tutkijoiden keskuudessa jäämässä vähemmistöön.

 

 

Nyt pohditaan paljon, miten Yhdysvaltojen tulisi toimia tämän alkaneen vuosisadan reaalisessa maailmassa. Toisin sanoen, millainen strategia Yhdysvalloilla pitäisi olla maapallolla, jossa Kiinan nousun ja Venäjän jatkuvan roolin lisäksi on runsaasti muitakin nousevia ja keskenään kilpailevia valtioita, täydennettynä valtioiden tekemillä kahdenkeskisillä ja monenkeskisillä sopimuksilla kuten YK , WTO, NATO tai EU. Tulevaisuuden ennakointi ideologisista lähtökohdista saa yhä vähemmän tukea reaalimaailmasta. Siksi politiikan perusteita etsitään taas yhä enemmän maantieteestä eli geopolitiikasta ja historian kokemuksista.

 

 

Esimerkiksi Harvardin professori Graham Allisonin perustaa esityksensä Yhdysvaltojen tulevasta ulkopolitiikasta lähes kymmenen vuoden tutkimusohjelmaan poliittisesta historiasta. Siinä analysointiin 16 historian kehitysvaihetta, joissa uusi voimakas valtio on noussut haastamaan olevia voimasuhteita. Tuloksena oli, että 12 tapauksessa uuden haastajan noususta seurasi sota. Allisonin johtopäätös on, että Kiinan nyt noustessa on jälleen vaarana samanlainen ”Thukydides –ansa”. Nimi tulee kreikkalaisen historioitsijan havainnosta, että vanhan Kreikan Peloponnesolaissodat johtuivat Ateenan noususta haastamaan sen ajan vakiintunutta voimatasapainoa.

 

 

Thukydides –ansan välttämiseksi tällä kertaa Allisonin esittää, että Kiinan nousuun varauduttaisi ennalta ja mentäisi suunnitelmallisesti ilman sotia sen mukaiseen uuteen vakaaseen ja rauhaa turvaavaan voimatasapainoon. Allisonin mallin voi ajatella myös tiekartaksi amerikkalaisille päättäjille siitä, mihin heidän tulisi varautua vaikka matka olisikin pitkä ja kulkisi yli laaksojen ja vaarojen. Joka tapauksessa Allisonin malli on tietoisesti ennalta sama ratkaisu, jota on käytetty suursotien jälkeen.

 

 

Wienin kongressi rakensi voimatasapainon avulla suursodattoman ajan sadaksi vuodeksi ja Teheranin-Jaltan konferenssit yhden sukupolven ajaksi – niin epämukavalta kuin jälkimmäinen kuulostaakin. Allison siis sanoo, että Yhdysvaltojen ja Kiinan välinen sota voidaan nyt välttää kehittämällä niiden välille ennalta estävä voimatasapaino. Mitä nimeä siitä käytettäisiinkin, kummankin suurvallan ”legitiimit” intressit turvattaisiin ennalta keskinäisin sopimuksin, ja sota näin vältettäisiin.

 

 

Johns Hopkins yliopiston professori Hal Brands ja arvattavasti häntä lähellä oleva saman henkinen tiedekunta eivät kuitenkaan innostu Allisonin Harvardin kissingeriläisen koulukunnan malliin. Ensiksikin, historian todistuksen mukaan jokaisen suurvaltojen sopimuksen jälkeen joku osapuoli ennemmin tai myöhemmin alkaa etsiä uusia etuja. Niin teki Preussi Wienin kongressin jälkeen, Neuvostoliitto Teheranin-Jaltan konferenssien jälkeen ja sekä itä että länsi Helsingin ETYK:in jälkeen. Toiseksi, jos suurvalta joustaa ennalta toiselle suurvallalle, se tulkitaan heikkoudeksi ja myönnytyksiä saaneen suurvallan ruokahalu vain kasvaa. Kolmanneksi, Yhdysvaltojen kaupankäynti etupiireistä Kiinan ja Venäjän kanssa hermostuttaisi omat liittolaiset sekä kumppanit ja etäännyttäisi niitä Yhdysvalloista.

 

 

Siksi Brandsin mukaan on parasta olla antamatta periksi, säilyttää jo saavutettu Yhdysvaltojen johtamien samanhenkisten valtioiden etupiiri ja jos mahdollista vahvistaa sitä. Historiansa aikana Yhdysvallat on ensiksi saanut hegemonian omalla pallonpuoliskollaan sekä sitten Euraasian itäisellä ja läntisellä rannikolla. Miksi siitä pitäisi luopua tavoitteena tuleva tasapaino, jonka myönteisistä vaikutuksista historian kokemus ei anna mitään takeita?

 

 

Brandsin mallin voi nähdä myös uuden amerikkalaisen ikäluokan historiallisesti argumentoituna jatkona liberaalien ja neokonservatiivien politiikalle, kun ei enää ole uskottavaa visioida ideologiselta pohjalta täyttä liberaalia maailmanjärjestystä, jossa kaikki valtiot suuntautuvat demokrtiaan. Nyt siis Yhdysvaltojen on parasta keskittyä uusin argumentein ja omien voimiensa puitteissa tekemään liittolaistensa kanssa se mikä on tehtävissä omien etujen ja arvojen turvaamiseksi maailmassa sellaisena kuin se on tai tulee olemaan.

  

 

Brandsin mukaan ”Kovempi, kilpailevampi maailma on väistämätön. Mutta paljon vaarallisempi suurvaltojen läänityksiin jakautuva maailma ei ole väistämätön.” Se pitää siis välttää. Bradsin koulukunnan ennakoima maailma muistuttaa vanhaa Erooppaa täydennettynä viime vuosisadan tuomilla enemmän tai vähemmän kunnioitetuilla monenkeskisillä sopimuksilla järjestöineen. Siinä omia asemiaan parantavat suurvallat kokoavat ympärilleen liittokuntia ja pitävät niitä järjestyksessä. Samalla ne koettavat hajottaa vastapuolen liittokuntaa mutta tekevät itse saman vastapuolen kanssa sopimuksia ohi omien liittolaisten. Se jolla on voimaa etenee kunnes tulee toinen voima vastaan.

 

 

Tähän Allisonin vasta-argumentti puolestaan on, että historian todistuksen mukaan tämä malli johtaa ennemmin tai myöhemmin suursotaan, jossa henkiin jääneet lopulta solmivat sodan lopputuloksen näyttämien voimien mukaisen rauhan.

 

 

Brandsin maailmassa suurvallat puskevat jatkuvasti toisiaan sekä edetäkseen että puolustaakseen. Allisonin maailmassa ennakoidaan lopputulos, ja siihen päädytään tavalla tai toisella etupiirit jakavan sopupelin kautta.

 

 

Paras veikkaus on, että alkanut vuosisata yhdistää sekä Allisonin että Brandsin koulukuntien visioita ja strategioita. Suomalaista pohdintaa helpottaa, että ne toteutuvat täysin meistä riippumatta. Hyödyllistä kuitenkin on pohtia, miten ne toteutuvat Suomen ympäristössä Pohjois-Euroopassa, joka on keskellä Venäjä-Euraasian, Atlantin valtojen eli Yhdysvaltojen ja Englannin sekä Manner-Euroopan eli Saksan voimakenttiä – tai ovat itse asiassa jo jonkin aikaa toteutuneet. Mutta se on toisen tekstin aihe.

 

 

Huono uutinen on, että Suomessa on yhdessä suhteessa paljolti sama tilanne kuin sekä Allisonin että Brandsin mukaan Yhdysvalloissa. Historiajulkisuuden mielenkiinto ei niinkään kohdistu maan historian ratkaiseviin päätöksiin vaan yksityiskohtiin, joiden muistelu sopii tämän päivän poliittisiin tarpeisiin – kuten viimeksi muistettaessa vuosia 1917-1919. Ihmisten kokemusten muistaminen on tietenkin tärkeätä, mutta keskeistä on tuntea niihin johtaneet päätökset ulkomailla ja kotimaassa – jotta voisi ottaa opiksi.

 

 

Hyvä uutinen on se, että jos oman maan historian muokanneisiin päätöksiin haluaa tutustua, se on Suomessakin mahdollista. Osaltani pyrin auttaman asiaa ”Suomen synty ja kuohuva Eurooppa” sekä ”Nuori Suomi sodan ja rauhan Euroopassa 1918-1922” tutkimuksilla. Amerikkalaisesta keskustelusta voi oppia sen, mihin suuntaan maailma näyttää olevan menossa. Kaikesta päätellen sellaiseen, ettei Suomessakaan ulkopolitiikan päätöksissä auta ideologia vaan katsominen eteen päin jalat maassa maantieteen ja historian graniitilla.