Blogi

 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
Yhdysvaltojen suurlähettiläs Robert Pence puhui tänään Paasikivi-Seurassa. Palaan asiaan laajemmin, mutta tässä lyhyt yleiskuva.
 
 
Suomesta historiallisesti ja ajankohdan osalta sympaattisia ajatuksia, mukaan lukien korkea panostus puolutukseen sekä Nokian korostus. Pencen mukaan Yhdysvallat täysin kunnioittaa Suomen valintaa olla sotilaallisesti liittoutumaton ja jatkaa itse Naton avoimen oven politiikkaa. Hän toi esiin Yhdysvaltojen ja Suomen sopimuksen sotilaallisen yhteistyön kehittämisestä kuten myös Yhdysvaltojen, Suomen ja Ruotsin kolminkeskeisen sopimuksen. Muutoin lähialuuen turvallisuus tuli esiin konfliktia korostamatta lähinnä Arktisen alueen yhteydessä, mikä tosin ei oikein vastaa viime aikojen reaalista Yhdysvaltojen sotilaallisen läsnäolon vahvistamista Jäämeren läntisellä alueella myös Pohjolassa.
 
 
Vahvan konfliktin jo perinteinen globaali korostus jatkui Yhdysvaltojen ja Kiinan sekä Venäjän suuntaan. Euroopan suurlähettiläs näkin suhteellisen epäitsenäisenä vaikka kokonaisuuden kannalta tärkeässä roolissa: "Eurooppa on jälleen geopoliittisen kilpailun areena". Euroopan tulee varoa erityisesti monin tavoin kuvattua Kiinan lisääntyvää vaikutusta ja myös mm. energiariippuvuutta Venäjästä sekä tehdä osansa Yhdysvaltojen rinnalla Kiinaa ja Venäjää vastaan.
 
 
Kuitenkin, muuttuvan Arktisen alueen ja Arktisen Neuvoston painotus oli hieman toinen. Valtiot ovat joko arktisia tai eivät ole, eli Kiina ja faktisesti EU:n suurvallat pysyköön pois. Arktisella alueella tarvitaan yhteistyötä rauhan ja vakauden hyväksi, ja sehän merkitsee myös Venäjän roolia tältä osin.
 
 
Tämä vastaa aikaisempaa yleiskuvaani, että Yhdysvallat katsoo Tyynenmeren yli Kiinaa ja Atlantin yli Venäjää vahvoina haastajina, joita vastaan on koottava voimia. Mutta samalla se katsoo Jäämeren yli Pohjolaan ja siis myös Suomeen osana liikkeessä olevan Arktisen alueen järjestystä, minne ei ole ulkopuolisilla asiaa. Toisin sanoen, voi yleisen konfliktin korostamisen rinnalla nähdä tiettyä maltillisuutta näille arktisille alueille. Ne ovat myös Yhdysvaltojen ja Venäjän perinteistä keskinäistä rajaseutua, joka nyt ilmastomuutoksen vuoksi tulee myös globaalin geopolitiikan vuoksi entistä tärkeämmäksi.
 
 
Tässä kaikessa riittää Yhdysvalloille vielä paljon mietittävää ja puuhaa esimerkiksi globaalin konflitivetoisuuden ja itsensä ja Venäjän arktisen rajarauhan yhteensovittamisen osalta. Miten siis sovittaa yhteen arktinen maltillisuus ja muu yleinen konfliktivetoisuus sekä Kiinan että Venäjän suuntaan. Ennakoida voi, että Yhdysvaltojen ja Venäjän suhteesssa nähdään vielä keskinäisten intressien räätälöintiä, vaikka liittolaisten ja kumppaneiden Venäjä -suhdetta pyritäänkin Washingtonista kontrolloimaan.
 
 
Suomi ei voi juuri vaikuttaa jatkon muotoutumiseen suurvaltojen välisenä vääntönä. Suomella voi kuitenkin olla roolia oman ympäristönsä itselleen mahdollisimman myönteisessä kehityksessä, jos se ottaa lähtökohdaksi sen realiteetit sellaisena kuin ne ovat kaikille siis myös Yhdysvalloille, Venjälle ja Suomelle, ja osaa arvioida niiden lisäksi myös omat voimavaransa ja mahdollisuutensa. Ruotsi ja koko Pohjolan tasapainokin ovat osa kokonaisuutta, eikä ole varmaa, onko nykyinen perälaudaton keskinäinen sulautuminen geopoliittisesti loppuun asti selvä millään suunnalla. Tällaisen realismin osalta suomalaisille on karttunut kokemusta varsin pitkältä ajalta, vaikka julkisuuden tunnelmat laahaavatkin vielä usein amerikkalaisilta jo unohtuneissa kylmän sodan voitonhurman tunnelmissa.
 
 
 
 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

WSOY:n uudessa Väinö Linna -antologiassa professori Kimmo Rentola pohtii kirjailijan vaikutusta sodan jälkeiseen sukupolveen ja takoo mainion termin Helsingin eliittikoulun Ressun ”vuoden 1944 ikäluokka”. Rentolan kuvauksen perusteella olen sellaisen tyypillinen tapaus – vaikka Jyväskylän Lyseosta ja tausta on toinen.

 

 

Äiti oli yksinhuoltajan mökistä Räisälän Myllypellosta ja isä kokonaan orvon sisarusparven mökistä Mäntyharjun Ruorasmäestä. Isä Erkki vei aikanaan esikoisensa tervehtimään tuolloista naapuriaan torppari Akseli Tähtistä. Hän kysyi, että muistatko Akseli, kun olin teillä ajamassa lantapattereita pellolle, ja reen jalas meni ojaan. Joku aikoi tulla auttamaan ja sinä kielsit: ”Anna pojan vääntää, parempi sosialisti tulee.” ”Leikillänihän minä”, vastasi Akseli.

 

 

Vanhempani tapasivat talvisodan Taipaleessa, ja sodan jälkeen he kannattivat Urho Kekkosta viisaana rauhan miehenä. Kotona Jyväskylässä pellervolaisen isän ja pienyrittäjä-äidin perheessä Linnan teokset luettiin sitä mukaa kuin ne ilmestyvät kuten Arvo Poika Tuomisenkin. Vieläkin hyllyssä olevaan lukiolaisen lukemistoon kuuluivat myös Jörn Donner, Jouko Tyyri, Pekka Lounela, Pentti Saarikoski, Artturi Leinonen, Bertrand Russell ja Ernest Hemigway. Savon Prikaatiin lähdin mukanani tuore Dag Hammarskjöldin Vägmärken.

 

 

Jyväskylän Lyseossa hieno historian opettaja Salme Vehvilä eli ”Vispi” vauhditti historian harrastusta seuraaville vuosikymmenille. Oikeudenmukaiset opettajat olivat pikkukaupungin sivistyssuvuista ja parhaat oppilaat työväestön ja maaseudun kodeista. Mutta siihen aikaan historian opetus loppui käytännössä sortovuosiin, ja jatko jäi Väinö Linnan sekä ajan hengen varaan. Vasta eläkkeellä ollessa on ollut mahdollista omistautua harrastukselle, ja se on ollut rakas ja rankka kokemus. Sukupolveani on petetty.

 

 

Juuri vuosi sitten julkaistiin Suomi -trilogian kolmas osa ”Nuori Suomi sodan ja rauhan Euroopassa 1918 1922”. Edelliset osat olivat ”Suomen synty ja kuohuva Eurooppa” sekä Lasse Lehtisen kanssa kirjoittamani ”1918, Kuinka vallankumous levisi Suomeen”. Tämä Suomi -trilogia on tutkimukseen perustuva kokonaiskuva Suomen ja Euroopan toisiinsa kietoutuvasta historiasta, ja se osoittaa sellaisenaan Pohjantähti -trilogian puutteet tapahtumien kulun kuvaajana.

 

 

Väinö Linnan Tuntematon sotilas on oma lukunsa. Muun ohella Pohjantähti -trilogia kuvaa aidosti vuoden 1918 punaisten kärsimyksiä, mutta se jättää kertomatta niiden todellisen syyn. Toisin sanoen se ei kerro, että tammikuussa 1918 SDP:n puolue-elimet päättivät Leninin painostamana ja aseistamana aloittaa sosialistisen vallankumouksen itsenäisen Suomen demokraattisesti valitun laillisen hallituksen kumoamiskesi, mikä onnistuessaan olisi johtanut myös itsenäisyyden menettämiseen.

 

 

Kukaan ei voine moittia kirjailijaa siitä, että hän taiteellisella vapaudella käyttää mielikuvitustaan kirjoittaessaan draamaa kotikylältä. Linna kyllä tunsi kertomaansa paremmin vallankumouksen tamperelaisia lähtötilanteita, mutta sen laajemmista taustoista ilmestyi tutkimuksia vasta trilogian jälkeen esimerkiksi Tuomo Polviselta, Viljo Rasilalta, Eino Ketolalta ja Hannu Soikkaselta. Mutta tuon hetken poliittisessa tilanteessa niiden keskeiset tulokset sivuutettiin tehokkaasti maan ja SDP:n johdon myötävaikutuksella. Kaiken kukkuraksi Linna nimettiin vuonna 1980 tieteen akateemikoksi, eikä voi välttyä käsitykseltä, ettei hänellä juuri ollut sitä vastaan.  

 

 

Itse asiassa 1918 Kuinka vallankumous levisi Suomeen”, ”Suomen synty ja kuohuva Eurooppa” ja ”Nuori Suomi sodan ja rauhan Euroopassa 1918-1922” vain systematisoivat kokonaisuudeksi vuosikymmenien kotimaisten ja ulkomaisten tutkimusten tulokset Suomen ja Euroopan toisiinsa kietoutuvasta historiasta.

 

 

Jo joulukuun 1918 puoluekokouksessa Väinö Tanner sanoi, että ”Puoluejohtomme pyrki saattamaan puolueen vähemmistönäkin ollen aseellisen voiman kautta valtaan. Tämän erehdyksen seurauksena menetimme vuosikymmenien työn ja saamme nyt aloittaa uudelleen alusta”.

 

 

Itse asiassa jo tammikuussa 1918 SDP:n vallankumouspäätöstä tehneessä puolueneuvoston kokouksessa kiisteltiin tietoisesti vallankumouksesta demokratiaa vastaan. Eikä O.W. Kuusisellakaan ollut syksyllä 1918 kevään tappiota arvioidessaan epäselvyyttä asiasta: ”Mutta sinä tammikuun päivänä, jolloin työmies nosti kätensä verivihollistaan vastaan, se repäisi tiestään pois kansanvallan rääsyt”. Hänen mukaansa porvaristoa olisi pitänyt myös voiton saavuttamiseksi johdonmukaisesti kohdella ”sillä ankaruudella, kuin verisen luokkataistelun aikana on kohdeltava vihollista ja sortajaa.” Tämä Kuusisen ”itsekritiikki” sitten käännettiin useille kielille tulevia vallankumouksia opastamaan, eikä oppi ojaan mennytkään.

 

 

Kaikista aikalaistiedoista ja niihin nojaavista tutkimuksista huolimatta uudessa WSOY:n antologiassa Pohjantähti -trilogiasta kirjoittavat suhtautuvat yhä Linnan trilogian dokumentoituun kritiikkiin varsin ylimielisesti.

 

 

WSOY:n antologiassa Kimmo Rentolan artikkeli on kuitenkin toista maata.

 

 

Rentola tunnistaa ongelman ytimen. Hän kuvaa Helsingissä ja useissa muissa kaupungeissa Pohjantähden vaikutusta sodan jälkeen syntyneeseen nuoreen polveen. Kuten sanottu, niissä vaikutus on ollut samantapainen kuin minulla Jyväskylässä. Niinpä sitten tulin syyskuussa 1964 Porthaniaan ensimmäisille luennoille valtiotieteelliseen tiedekuntaan todennäköisenä sosialidemokraattina, ja kohtasin siellä sosialidemokraatteja odottamassa Sadan komitean merkki rinnassa Erik Allardtin luentoa.

 

 

Huomasin pian monien muiden uusien valtiotieteen opiskelijoiden olevan saman hengen lapsia. Ja monille heistä kävi juuri kuten Rentola sanoo: ”Pohjantähti tuli tasoittaneeksi rataa, jolla toteutui 60-luvun radikalisoituvien nuorten tyypillinen – ellei tyypillisin? – poliittinen siirtymä: ensin ruvettiin sosialidemokraatiksi, pian liu’uttiin kommunismiin.” Osaltani kävin ensimmäisinä vuosina tutustumassa kaikkiin mahdollisiin vasemmistolaisiin tahoihin aina Marx -partaisen Jarno Pennasen Faros-seuraan. Aloin kuitenkin etääntyä Rentolan radalta kohti keskustaa Reijo Wileniuksen filosofian luennoilla sekä tutustuessani herraskaisten nuorten demareiden asenteisiin meihin maalaisiin – ja tavatessani Arvo Salon.

 

 

Tulin 1965 Teiniliiton edustajana silloin radikaalin Etelä-Afrikka -toimikunnan hallitukseen. Sen puheenjohtajana oli maineensa huipulle tulossa ollut Arvo Salo, joka 1962 -presidentinvaalissa oli olut Honkaliiton aktiiveja. Kokousten jälkeen jäimme usein istumaan Vanhan kellarin Gaudeamus kabinettiin, ja Lahden Sinisten kertyessä pöydälle Salolla toistuivat aina samat teemat. ”Meidän on päästävä Kekkosen ohi vasemmalta.” ”Kun nuoriso saa humalan, se unohtaa Jumalan.” Ne eivät oikein maistuneet.

 

 

Olin Teiniliiton puheenjohtajana maaliskuussa 1966 katsomossa Vanhalla ylioppilastalolla, kun siellä esitettiin Arvo Salon Lapualaisooppera. Rentola on oikeassa, että se oli Linnan opettaman sukupolven yksi kohokohta, ja voin jatkaa omin kokemuksin hänen kertomaansa. Vain kaksi vuotta myöhemmin oli Vanhan valtaus, josta rata jatkui uskomattoman suurella opiskelijajoukolla äärivasemmalle. Sen päävoimat tulivat sekä vasemmiston että oikeiston suvuista.

 

 

Rentolan käännynnäisten esimerkkinä mainitsema Agit Prop -ryhmän Pekka Aarnio oli vielä kesällä 1965 innokkaana seurakuntanuorena vetämälläni teinijohtajakurssilla Suolahdessa. Keväällä 1963 kävin Helsingissä ja poikkesin Vanhaan ylioppilastaloon, missä Antero Jyränki johti HYY:n edustajiston kokousta. ”Hän on VAL:n miehiä”, tuli eräs tuttavani kuiskaamaan. Opiskelemaan tultuani näin pian myös Jyränginkin Rentolan radalla vasemmalle.

 

 

Vuoden 1968 opiskelijamaailman tapahtumilla oli kyllä Suomessakin kansainvälinen taustansa Maon kulttuurivallankumouksesta ja Vietnamin sodasta monien maiden ”opiskelijavallankumouksiin” aina terrorismiin asti. Mutta Suomessa kotoinen 1918 vallankumoushistoria ja sen oikeutusta perustellut Pohjantähti vaikuttivat aivan omalla tavallaan. Muualla opiskelijaradikalismi suuntautui tavallisesti sekä kapitalismia että neuvostomarxilaisuutta vastaan, mutta meillä se onnistuttiin kääntämään ja voimistamaan ”O.W. Kuusisen linjalle”. Tämä selittää osin Rentolan tunnistamaa Saksan ja Italian kaltaisten terrorististen ilmiöiden puuttumista Suomesta. Itsekin sain kyllä ennakkotuomion penkalle, ”kun vallankumous tulee”, mutta meillä kunnon stalinistit pysyivät neuvostodiplomaattienkin tuella rivissä odottamassa vallankumouksen subjektiivisten edellytysten yhtymistä objektiivisiin.

 

 

Vanhan valtaukseen marraskuuhun 1968 mennessä ajan henki oli ajanut perinteisen oikeiston aatteellisesti nurkkaan, ja pian jalkoihin jäivät myös sadankomitealaiset sosiologi-sosialidemokraatit. Noihin aikoihin oli joka ilta jonkinlaisia politikoivia kokouksia, ja saatoin niissä havaita, miten tuolloinkin tannerilaiset ja wiikiläiset opiskelijasosialistit jättäytyivät sivuun etulinjasta. Tuhannet opiskelijat kääntyivät kommunisteiksi tai heitä seurailleiksi yleisdemokraateiksi eli Peter von Baghin itsestään käyttämin sanoin taistolaisten myötäjuoksijoiksi.

 

 

Opiskelijamaailman aatteellisessa etulinjassa alkiolainen keskusta oli koko maassa monia vuosia kommunistien ja yleisdemokraattien ainoa vastavoima – mikä sitten oli pohjimmainen syy monille selittämättömään keskustan uuteen nousuun. Myös kaikkien suurvaltojen diplomaatteina ja valeidentiteetein esiintyneet tiedustelupalveluiden nuoret harjoittelijat olivat innolla mukana. Silloinen kotibrittini MI6:n agentti sanoi myöhemmin sen olleen kylmän sodan etulinjaa.

 

 

Jos Neuvostoliitto ei olisi romahtanut, lukeneiden kommunistien tulva olisi käynyt jo suoraan vaaralliseksi. Vaikutus tuli kuitenkin viiveellä. Neuvostoliiton hiipuessa heille jäivät pakopaikoiksi yliopistot, media ja monet kulttuurin instituutiot. Rentola esittää Historiallisen yhdistyksen tutkimustuloksia, miten monet historian tutkijat ottivat Pohjantähden omakseen, mutta marxilaisuus muokkasi ajattelua monissa muissakin tiedekunnissa kuten oikeustieteellisissä.

 

 

Rentola viittaa myös Pilvi Torstin tutkimukseen, jonka mukaan nykyään ”Linnan teokset nauttivat yleistä korkeaa arvostusta ’oikeana’ kuvauksena kansallisen historian keskeisistä vaiheista.” Hän hieman devalvoi ”jälkimauksi” niiden vaikutusta useisiin tämän päivän poliitikkoihin – kuten esimerkiksi Erkki Liikaseen, joka silloin esitti Neuvostoliiton kritiikin kieltänyttä ”Rauhan lakia” ja Suomen pankin pääjohtajana lahjoitti Helsingin yliopistolle rahoituksen ”Väinö Linna stipendiksi”.

 

 

Koko vinoutuma Suomen historian julkisessa käsittelyssä tuli näkyvästi esiin myös Suomen itsenäistymistä vuosia muistettaessa 2017-2019 – pohjanoteerauksenaan arkkipiispan itsenäisyyden juhlavuoden jumalanpalveluksen saarna, jossa ainoa Suomen historian henkilö löytyi Pohjantähdestä. Seurauksena on jälleen ollut saman ideologisen syvärakenteen siirtymistä uudelle sukupolvelle, mikä myös näkyy ja kuuluu.

 

 

Kun Venäjän presidentti Putinkin on irtisanoutunut Leninin vallankumouksesta, Suomi on ainoa maa, jossa sen yhden sivuhaaran muisto jatkuvasti elää ja voi hyvin. Keskeinen tämän tradition kantaja on ollut juuri Pohjantähti. Kun tänä syksynä muistetaan monella muulla tavoin ansioitunutta Väinö Linnaa, se tarjoaa myös tilaisuuden avata uudelleen Suomen ja Euroopan historian koko kuvan ja selvittää, mitä tapahtui todella.

 

 

Siihen Suomi -trilogia esittää dokumentoituun tietoon perustuvan vaihtoehdon yhden sukupolven harhaan johtaneelle Pohjantähti -trilogialle.

 

 

 

 

 

 

 

 

 


Kuten sanottu, maata on johdettava kriisissä kokonaisuutena ilman siiloja ja kerroksia, ja Suomessa se voi olla vain pääministerin johtama valtioneuvosto.

 


Eli Perustuslain 66 §:n mukaan:
"Pääministerin tehtävät
Pääministeri johtaa valtioneuvoston toimintaa ja huolehtii valtioneuvostolle kuuluvien asioiden valmistelun ja käsittelyn yhteensovittamisesta. Pääministeri johtaa asioiden käsittelyä valtioneuvoston yleisistunnossa."

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Tänään 100 vuotta sitten Ranskassa Sevres’n pikkukaupungissa sodan voittajat sanelivat Turkille rauhansopimuksen, joka teki lopun 500 vuotta Lähi-Itää, Balkania ja Välimeren eteläistä rantaa hallinneesta Ottomaanien imperiumista.

 

 

Jo sodan aikana liittoutuneet olivat sopineet Turkin jaon päälinjoista. Nyt se tehtiin Kansainliiton nimissä. Englanti sai ”mandaatikseen” Irakin sekä Palestiinan ja Ranska Syyrian sekä Libanonin. Sodan aikana Venäjälle oli luvattu mm. Turkin salmet, mutta nyt tilanne oli toinen.

 

 

Imperiumin lisäksi jaettiin myös itse Turkin alue. Se iski kuitenkin takaisin. Mustafa Kemalin Nuorturkkilainen liike julisti itsenäisyyssodan, ja sen tuloksena vuonna 1923 Lausannessa sovittiin nykyisistä Turkin rajoista.

 

 

Samaan aikaan myös Puolan kohtalo oli vaakalaudalla. Puolalaiset olivat muistaneet olevansa suurvalta, ja Jozef Pilsudskin johdossa Puola oli hyökännyt 26. huhtikuuta 1920 Ukrainaan sekä vallannut Kiovan 8. toukokuuta.

 

 

Lenin huolestui, että Suomi voisi yrittää oman rajansa yli samaa, ja hän tarjosi rauhanneuvotteluja, jotka alkoivat 12. kesäkuuta. Toiveet Itä-Karjalan saamisesta olivatkin Suomessa korkealla, mutta ne alkoivat hiipua, kun Venäjä valtasi Kiovan takaisin. Nyt Venäjä puolestaan hyökkäsi kohti Varsovaa. Englanti yritti sovitella ja Ranska lupasi apua, mutta elokuun alussa 1920 Puola oli yksin ja sitä lähestyi kaksi venäläistä hyökkäyskiilaa.

 

 

Venäjän edetessä kohti Varsovaa Helsingissä hermostuttiin, ja päätettiin hyväksyä Tartossa 12. elokuuta "välirauhan sopimus" vanhojen rajojen mukaisena. Puolalaiset kuitenkin voittivat yllättäen Varsovan taistelun 16. elokuuta. He aloittivat vastahyökkäyksen, ja Moskovassa tuli kiire saada rauha.

 

 

Kun Venäjä perääntyi, Helsingissä palattiin suunnitelmiin aluelaajennuksista. Tartossa Paasikivi ja Väinö Tanner kuitenkin hermostuivat, ja he alkoivat neuvotella venäläisten kanssa omin luvin. Mutta sitten Puola alkoi yllättäen 21. syyskuuta neuvotella Venäjän kanssa rauhasta. Helsingissä säikähdettiin, että Suomi jäisi pian yksin neuvottelemaan.

 

 

Venäjän ja Puolan Riian aselepo syntyi 12. lokakuuta 1920. Se antoi vauhtia Suomen ja Venäjän neuvotteluille, ja Tarton rauha allekirjoitettiin 14. lokakuuta klo 15.30.

 

 

Jatkossa Ranska tuki voimakkaasti reunavaltioita Baltiasta Mustalle merelle padotakseen Saksaa ja Venäjää sekä saadakseen liittolaisen Saksan selustaan. Suomi jatkoi Puolaan nojaavaa reunavaltiopolitiikkaa, mutta se päättyi tai oikeastaan laimeni ratkaisevasti keväällä 1922 Venäjän ja Saksan Rapallon sopimukseen 17. huhtikuuta sekä ulkoministeri Holstin eroon 12. toukokuuta. Sotien välissä Suomessa ei juuri tunnistettu, että sen ulkoisen ja yhtenä sisäisenkin rauhoittumisen keskeisenä taustana oli Venäjän ja Saksan sekä Venäjän ja Englannin suhteen vakautuminen.

 

 

Silloin ja nyt

 

Sadan vuoden aikana on tapahtunut paljon, mutta tänään monet kommentaattorit analysoivat nykypäivää tuon ajan valossa. Paradoksaalisesti kylmän sodan jälkeinen globaali geopolitiikka muistuttaa sitä edeltänyttä aikaa.

 

 

Esimerkiksi amerikkalainen geopolitiikan tutkija George Friedman ennakoi jo runsaat 10 vuotta sitten, että Yhdysvallat tukee jatkossa Euroopan reunavaltioiden ketjua estääkseen EU:n ja erityisesti Saksan sekä Venäjän lähentymisen. Samaan aikaan hän myös ennakoi Turkin pyrkimyksen nousta ja jatkaa Ottomaanien imperiumin perinnettä Lähi-Idässä ja itäisellä Välimerellä. Kumpikin ennakointi on nyt elävää elämää.

 

 

Presidentti Erdoganin Turkki on nyt edennyt Libyaan, laajentanut merialuettaan, tullut keskeiseksi osaksi Lähi-Idän pesänjakoa ja lähettänyt monia poliittisia viestejä islamilaisen valtion tulevasta roolista maailmassa. Uusi piirre alueella on Kiinan eteneminen sielläkin, viimeisimpänä askeleena sopimus Iranin kanssa.

 

 

Uusi reunavaltiopolitiikka puolestaan kulkee nyt Yhdysvaltojen tuella aloitetun ”Kolmen meren aloitteen” nimellä. Siihen kuuluvat valtiot Baltiasta Mustalle merelle ovat EU:n jäseniä, mutta tiivistävät jatkuvasti taloudellista ja sotilaallista yhteistyötä sekä infrastruktuuria keskenään sekä suoraan Yhdysvaltojen kanssa EU:n ollessa omalla tavallaan mukana. Samaan aikaan ne ovat virittäneet Saksan ja Ranskan kilpailemaan Yhdysvaltojen kanssa suosiostaan, mm. jaettaessa hiljakkoin EU:n koronakriisin elvytyspaketin rahoja.

 

 

Pian Puolalle avokätisen EU:n elvytyspaketin jälkeen Yhdysvallat vahvisti siirtävänsä asevoimiaan Saksasta Puolaan, ja Puola puolestaan ilmoitti maksavansa niiden kulut. Vajaan viikon perästä Yhdysvaltojen ulkoministeri Mike Pompeo saapuu kunniavieraaksi Varsovan taistelun 100 -vuotisjuhlaan, ja silloin tuskin muistellaan Yhdysvaltojen reunavaltiopolitiikkaa ensimmäisen tai toisen maailmansodan jälkeen.

 

 

Oma monimutkainen kysymys on tilanne reunavaltioista pohjoiseen olevilla Euroopan alueilla, siis Pohjolassa.

 

 

Itämeren alueen voimatasapaino on ollut koko kylmän sodan jälkeisen ajan lännen puolelta Yhdysvaltojen vastuulla, mutta presidentti Obaman aikana Washingtonista alkoi aivan uusi aloitteellisuus Pohjois-Eurooppaan. Presidentin neuvonantajan Charles A. Kupchanin mukaan Pohjola oli tullut Yhdysvaltojen ”strategiseksi ydinalueeksi”.

 

 

Poliittisia julistuksia tai dokumentteja ei ole käytettävissä, mutta tapahtumien kulusta voi todeta, mistä pohjoisen Euroopan strategisessa ydinalueessa on kysymys. Yksi tekijä on Jäämeren avautuminen merenkululle ja samalla Kiinalle pohjoisen meritien Atlantille. Toinen on Kiinan kanssa lähentyneen Venäjän kasvavat sotilaalliset voimavarat alueella, joka todelliselta maapallokartalta katsoen on Yhdysvaltojen ja Venäjän raja-aluetta.

 

 

Pohjola on vähitellen rakentumassa Yhdysvaltojen tukialueeksi itäisen Jäämeren Euraasian puoleiselle rannikolle. Samalla siitä muodostuu suora yhteys Jäämeren yli reunavaltioihin ja Suomen kautta suora kosketus Venäjän ydinalueisiin. Alueen rauha on pitkään perustunut niiden oman ja niihin rajoittuvien suurvaltojen turvallisuuden antavaan tasapainoon. Siksi alueen pieneten valtioiden tulisi itsekin pohtia, miten se tulevaisuudessa säilytetään rauhan perustana.

 

 

Presidentti Trumpin aikana Yhdysvaltojen politiikkaan on myös tullut  kiilan lyöminen Manner-Euroopan ja Englannin väliin. Sen tuloksena Yhdysvallat motittaa nyt yhtä aikaa Kiinaa, Venäjää ja Saksaa. On mahdotonta sanoa, mihin tämä johtaa, mutta geopolitiikan historian mukaan tämän politiikan jatkuminen johtaisi Kiinan ja Venäjän lähentymisen lisäksi myös Saksan ja Ranskan lähentymiseen niihin.

 

 

Asiaa pohditaan intensiivisesti Yhdysvalloissa. Hiljakkoin 103 maan turvallisuuspolitiikan eturivin kärjen edustajaa vaati julkilausumassaan maan Venäjä -politiikan muutosta, mihin liittyi myös Euroopan perinteisen liittolaisuussuhteen korostus.

 

 

Tässä globaalissa ympäristössä Saksan ja Ranskan huoli Euroopan tulevaisuudesta ja voimien kokoamisesta on perusteltu ja se ansaitsee tuen. Suomi ei voi hypätä kartalta pois nyt sen enempää kuin aikaisemminkaan historiassa.

 

 

Suomen ja pohjoisen Euroopan maiden kannalta on kuitenkin tosiasia, EU:n johtavat valtiot ovat kehittäneet unionista ja eurosta erityisesti omaa talouttaan tukevan järjestelmän, jossa pohjoisen Euroopan valtiot Hollannista Suomeen jo useaan kertaan ovat joutuneet maksamaan niiden, etelän ja idän laskuja – ja tämä järjestelmä on vaarassa vakiintua.

 

 

Historiallisista syistä Hollanti, Tanska, Norja, Islanti, Ruotsi ja Suomi ovat monin tavoin erilaisia, mutta juuri niiden erilaisuus on historian saatossa muodostanut pohjoisen Euroopan tasapainon kokonaisuuden. Nyt ne ovat globalisoituvan geopolitiikan kannalta ja Norjaa lukuun ottamatta myös EU:n taloudessa monin tavoin lähellä toisiaan. EU:n kaksi suurvaltaa, itä ja etelä ovat läheisessä yhteistyössä keskenään, mutta pohjoisen Euroopan maat ovat hajallaan ja maksavat siitä. Siksi on tarpeen, että ne erilaisuuksineen tiivistävät yhteyden pitoaan. Yksi tapa voisi olla se, että Hollanti kutsutaan Pohjoismaiden neuvostoon tarkkailijaksi ja neuvosto aktivoituu myös asioissa, jotka ovat sen jäsenille elintärkeitä.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Juuri 45 vuotta sitten Helsingin ETYK:n aikaan 1975 olin ASLA-Fulbright -stipendiaattien perehtymiskurssilla Texasin yliopiston Austinin kampuksella. Joitakin viikkoja aikaisemmin olin lähtenyt matkalle täynnä luottamusta tulevan ETYK:n lupaukseen turvallisuudesta ja yhteistyöstä Euroopassa.

 

 

Perillä Texasissa yllätys oli kuitenkin täydellinen. Ensimmäisinä viikkoina kukaan ei ollut kuullutkaan jostakin ETYK:istä. Sitten Valkoinen talo julkisti presidentti Fordin viikko-ohjelman, ja media ampui täydeltä laidalta presidenttiä, joka oli menossa Helsinkiin lahjoittamaan Itä-Euroopan lopullisesti Neuvostoliitolle.

 

 

Texasista matka jatkui Boston Universityn filosofian osastolle ja Keijo Korhosen suosituskirjeellä auditor -statukselle Harvardin Kennedy Schooliin. Elettiin presidentti Nixonin eron, Vietnamin sodan tappion ja nyt ETYK:n jälkeistä aikaa, eikä tunnelma ollut korkealla. Henry Kissinger oli virkavapaalla, ja useat kollegat suhtautuivat häneen kriittisesti.

 

 

Talvella 1975-1976 Yhdysvaltojen akateeminen ja yleinen mielipide heilui liennytyksen ja sen kritiikin välillä, ja myös käänne ehti tapahtua tuona aikana. Sen syynä oli Neuvostoliiton johdon kohtalokas johtopäätös konferenssista. Kremlissä olivat 1917 vallankumouksesta alkaen kilpailleet globaalin voiton ideologinen sekä oman maan turvallisuuden koulukunnat, ja nyt ETYK:in tulos tulkittiin ideologisesti kapitalistisen lännen heikkoudeksi kilpailussa maapallon herruudesta. Oli siis mahdollista ottaa uusi askel.

 

 

ETYK:iä seurasivat kuubalaisten ”vapaaehtoisten” lähettäminen Afrikkaan, sissiliikkeiden voimistaminen Etelä-Amerikassa sekä lopulta keskimatkan ohjusten kehittäminen uhkaamaan SALT -sopimusten tuloksena ydinasetyhjiöön jäämässä ollutta Eurooppaa.

 

 

Suomessa tuo vaihe koettiin mm. presidentti Kekkosen voitokkaana vääntönä suurlähettiläs Stepanovin ja marsalkka Ustinovin kanssa. Ne jotka tänään kantavat kaunaa hänelle eivät ole koskaan ymmärtäneet, että kylmä sota oli loppuun asti lujaa kamppailua ilman aseita, ja siinä Urho Kekkonen selvitti hyvin sekä ulkoiset että nämä silloiset sisäiset taklaajat - yhtenä avunaan taitava peli Neuvostoliiton perinteisen kahden linjan suuntaan.

 

 

Bostonin talven aikana 1975-1976 saattoi kokea amerikkalaisen akateemisen ja laajan kansan mielipiteen käänteen kohti tahtoa laittaa kova kovaa vastaan. Ensin se sai paremman puutteessa ilmaisunsa presidentti Jimmy Carterin valinnassa. Hän kaatui sitten Teheranin lähetystön panttivankikaappaukseen, joka Moskovassa jälleen tulkittiin Washingtonin heikkoudeksi. Se antoi vauhtia uskolle lännen kyvyttömyyteen vastata uusiin keskimatkan ohjuksiin kuten myös hyökkäykseen Afganistaniin. Presidentti Carterin neuvonantaja Zbigniew Brzezinski kuitenkin mobilisoi ja aseisti Afganistanissa muslimiheimot sissisotaan venäläisiä vastaan, ja siitä alkoi näihin päiviin asti vaikuttanut radikaalin islamin nousu.

 

 

Moskovassa kuitenkin tehtiin jälleen väärä tilannearvio. Sattuma vei kokemaan sen yhden vaiheen Ranskassa. Tammikuun alussa 1980 Neuvostoliitto oli juuri hyökännyt Afganistaniin, ja ENA:n ensimmäisellä oppitunnilla koulun johtaja Louis Blanc aloitti. ”Kuulkaa nyt kaikki tarkkaan. Hyökätessään Afganistaniin Neuvostoliitto on ylittänyt Jaltan rajat. Nyt Yhdysvallat iskee takaisin kaikin voimin, ja Eurooppa saa uuden mahdollisuuden.” Niin myös kävi.

 

 

Neuvostoliiton alkuperäinen leninistinen universalistinen ideologia koko maailman valloittamisesta hiipuvan oman talouden oloissa ajoi sen umpikujaan, ja voimien loppuessa uusi presidentti Gorbatchevin sukupolvi ajoi sen alas ilman suursotaa.

 

 

Jäljelle jäi kuitenkin toinen eli läntinen universalistinen ideologia koko maapallon liberaalista maailmanjärjestyksestä amerikkalaisten aseiden tuella. Lännessä käytiin 1990 -luvulla laaja debatti, mitä nyt tehdään, ja sen voitti ajatus edetä niin pitkälle kuin pääsee – taustana toisaalta olettamus jokaisen ihmisen luontaisesta demokraattisuudesta sekä toisaalta sen edistämisestä Yhdysvaltojen asevoimien avulla.

 

 

Kuten tunnettua, Venäjä perääntyi niin pitkälle kuin oli pakko, ja se ryhtyi sitten vastaiskuun Georgiassa ja Ukrainassa, jolloin myös presidentti Obaman Yhdysvallat pysähtyi ja sopi Euroopan yli uuden kontaktilinjan Venäjä kanssa.

 

 

Tämän päivän murros Yhdysvalloissa ja Euroopassa on seurausta siitä, että Venäjän ja Kiinan lisäksi monet muutkin vanhat sivilisaatiot ovat nousussa ja liittoutumassa haastamaan lännen pian sen ylittävin taloudellisin voimin. Johtopäätöksiä pohditaan intensiivisesti Yhdysvalloissa – ja se myös jo näkyy. Se on pohjimmiltaan myös Saksan ja Ranskan kysymys toisilleen ja koko Euroopalle.

 

 

Myös Suomessa alkaa olla jo kiire katsoa seurauksia omassakin ympäristössä.