Blogi

 

 

 

 

 

 

 

 

Ajankohtaista pohdintaa

 

 

"Pyysit taakkoja kantaaksesi -. Ja valitit kun niitä laskettiin hartioillesi. Ajattelitko jotakin muuta? Luulitko, että voi uhrautua tuntemattomana? Uhrautumisen uhriahan on siinä, että tuomitaan vastakohtanaan.

 

Oi Filippuksen Kesareaa: hyväksyä tuomituksi tuleminen toiminnan väistämättömänä tuloksena ja edellytyksenä, hyväksyä jo silloin kun sitä suunnittelee ja siitä päättää."

                                                                                                                    

Dag Hammarskjöld: Tienviittoja

 

 

Mannerheim sanoi heti talvisodan jälkeen uudelle esikuntapäällikölleen kenraali Heinrichsille olleensa ”jo kauan sitä mieltä, ettei se raja (Tarton rauhan 1920) voinut olla pysyvä raja kahden itsenäisen kansakunnan välillä, joista toinen on heikko ja toinen mahtava”. Heikki Haavisto sanoi tammikuussa 1991, että vaikka hän itse vastustaa, EU:n maatalouspolitiikka tulee tavalla tai toisella toteutumaan myös Suomessa. 

 

 

Poliittisen johtajan kansa ja kannattajat odottavat täyttä voittoa, joka on mahdoton. Hänen tehtävänään on saavuttaa näille paras mahdollinen tappio kuten Mannerheim ja Haavisto.

 

 

Dag Hammarskjöld ja Platon sanoivat, että kun toimii oikein väärässä maailmassa, tulee väistämättä tuomituksi. Se on hyväksyttävä ennalta, kun ottaa tehtävän. Presidentti Koivisto sanoi asian niin, että kaikki politiikka on väärää – jonkun mielestä ja aina median.  

 

 

Valtioneuvoston linnaan mennään aina voittajana ja sieltä lähdetään tappion kärsineenä.

 

 

Ihmiset ja valtiot toteuttavat omaa käsitystään oikeasta ja poliittisen johtamisen tehtävä on sovittaa ne yhteen säännöillä ja diplomatialla. Muutoin tulee sota. 

 

 

Johtajan on sekä näytettävä suuntaa että pidettävä korttinsa piilossa. Ennen lopullista päätöstä tulee vastavoimia ja yllättäviä käänteitä, ja siksi ei voi ennalta sulkea ovia. Sitoutuminen ennen loppupeliä vanhoin ja väärin tiedoin tuo tappion. Kun poliittinen johtaja ei voi kertoa kenellekään perimpiä ajatuksiaan, hän on aina yksinäinen.

 

 

Ulkoisesti korkeinkaan asema ei tuo valtaa vaan mahdollisuuden siihen. Kaikki valta on viime kädessä arvovaltaa ja osaamista käyttää aseman mahdollisuuksia. Jos arvovaltaa tai osaamista ei ole, muut eivät välitä, sillä vain kyky vastata heidän toiveeseensa ja pelkoonsa on hänen valtaansa, sanoo opettajani Richard Neustadt.

 

 

Siksi vastustajat ja media keskittävät poliitikkojen maineeseen.

 

 

Kun on puhuttu kriittiseen sävyyn Mannerheimin tarkkuudesta ulkoisen kuvansa suhteen, ei ole ymmärretty, että se oli ydinosa hänen valtaansa. Jokainen seuraaja on ottanut oppia.

 

 

Poliittisen johtajan suuri vaara on ihmisten luontainen sulaminen päästessään lähelle häntä eli suurta valtaa. Siitä seuraa imartelua ja helposti oma päähän meno. Se johtaa umpikujaan ainakin johtajan, mutta usein myös hänen johdettavansa. On siis vältettävä joutumasta hallinnon tai poliittisen lähipiirin vangiksi ja etsittävä ne ohittavaa informaatiota niin, ettei se johda näiden lähimpien epälojaalisuuteen. On siis päästävä herkästi lähelle ja samalla säilytettävä tietty etäisyys.

 

 

Johtaminen on nykyisen muuttamista uudeksi ja siksi se kohtaa aina vanhan vallan, toiveet ja pelot. Siksi jokaista todellista uudistusta seuraa vastaisku. Siihen on varauduttava jo, kun miettii uutta.

 

 

Kun alkaa johtaa uudistusta, on varauduttava siihen, että tulee lyödyksi ja hedelmät menevät seuraajien koriin. Siksi uudistus on vietävä niin pitkälle, ettei vastaisku tehoa.

 

 

Johtajan on siis laitettava itsensä likoon tietäen, että hänen parasta ajava toimintansa todennäköisesti johtaa tappiolta näyttävään tilanteeseen. Osuessaan kohdalle, sen kokee vääryytenä, mutta taustalla on ihmisen perusdraama. Tällaiset ihmiset kannattavat demokraattista yhteiskuntaa. 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Arktisen neuvoston kokous oli ulkoministeri Soinin viimeinen suuri asia, ja sen tulos tavallaan kuvaa hänen ulkoministerikauttaan. Jo eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtajana hän näyttää omaksuneen pääministeri Kataisen ja Stubbin ajattelua, että ulkopolitiikassa on kysymys eräänlaisesta arvoyhteisöjen kauneuskilpailusta. Neljä vuotta sitten oli kestämätöntä jättää maan kannalta kaksi keskeistä ministeriötä yhden puolueen varaan. Onnettomuus vielä täydentyi, kun ratkaisun parlamentaarinen pohja putosi muutamaan prosenttiin.

 

 

Rovaniemen arktisessa neuvostossa kohtasivat kaksi ihmiskunnan suurta kysymystä tällä vuosisadalla, ilmastonmuutos sekä Yhdysvaltojen ja keskenään liittoutumaan puristettujen Kiinan ja Venäjän geopolitiikka maapallon pohjoisosassa. Ilmastonmuutos on oma kokonaisuutensa, ja siinä presidentti Niinistön sekä Suomen valtion ja talouselämän aloitteellisuuden perusteella Suomella on uskottavuutta ja ideoita myös jatkossa.

 

 

Sen sijaan ideologiseen ulkopolitiikkaan pitkään ohjatussa ulkoministeriössä tarvitaan nopeaa heräämistä eilen presidentti Niinistöltä kuulluin sanoin ”kovan luokan turvallisuuskysymyksissä”. Paras johdanto siihen on Vanhasen I hallituksen selonteko, jossa Suomi ja Pohjois-Eurooppa asemoitiin geopoliittisesti atlanttisen Yhdysvaltojen, Venäjän ja Euroopan voimakenttien keskelle. Siis paikkaan missä olemme aina reaalisessa maantieteessä olleet, myös ennen Yhdysvaltoja kun Englanti oli johtava Atlanttinen valta. Suomen ulkopolitiikan ammattitaito on ollut edistää tämän kolmen tien risteyksen rauhan perustana olevaa kaikille edullista tasapainoa. Ja juuri siitä on viime vuosina yhä enemmän luovuttu, ei niinkään puhein vaan teoin kuten Suomen maaperällä eskaloituvin kansainvälisin sotaharjoituksin.

 

 

Yhdysvaltojen ulkoministeri Pompeon Rovaniemen sanoin arktisesta ”alueesta on tullut globaalin vallan ja kilpailun pelikenttä”. Venäjä siellä eli täällä on ollut koko historiansa ajan, ja myös Yhdysvaltojen ulkopolitiikassa alueen ja siihen liittyen sen pohjoismaiden ja Suomen politiikan merkitys on vuosia korostunut. Yhdysvaltojen ratkaisuna on ollut asemoitua Pohjois-Eurooppaan sotilaallisesti Naton ohi. Pompeon maapallokartalla se tarkoittaa samalla sotilaallista asemoitumista Euraasian mantereen luoteisnurkkaan. Sen jatkoksi ollaan tukemassa Baltiasta Mustallemerelle reunavaltioiden ketjua, jolla hallitaan Euroopan ja Venäjän suhdetta. Viime vuosikymmeniin asti Washingtonissa katsottiin Pohjois-Eurooppaa pöytäkartalla Atlantin yli pohjoisena sivustana, nyt maapallokartalla Arktisen alueen yli sen itsensä sekä Venäjän ja Euroopan raja-alueena.

 

 

Historiassa Atlantin valtojen Pohjois-Euroopan politiikka on myös ollut estää Manner-Euroopan valtoja eli Saksaa ja Ranskaa etenemästä Atlantin valtojen ja Venäjän väliin niiden pohjoiselle raja-alueelle. Sen Atlantin vallat ovat lopulta aina hoitaneet yhteistyössä Venäjän kanssa. Jatkossakaan ei ole realistista pyrkiä ratkaisemaan Pohjois-Euroopan ja Suomen turvallisuuskysymystä nojaamalla Berliiniin tai Pariisiin. Sen sijaan Suomella on EU:n jäsenenä aikaisempia historian vaiheita paremmat lähtökohdat auttaa vakaata turvallisuutta vahvistavaa tasapainoa myös siihen suuntaan.  

 

 

Tässä vaiheessa on mahdotonta sanoa, kenen nimi on siinä paperissa, joka ohjaa Yhdysvaltojen viime vuosien Pohjois-Euroopan ja siis Suomenkin politiikkaa. On myös mahdollista, ettei kenenkään. On mahdollista, että näillä nurkilla on ajelehdittu sotilasbyrokratian operatiivisin päätöksin tai Washingtonin eri byrokratioiden muistiokamppailuiden satunnaisin seurauksin. Siihen viittaisi se, että ydinasesuurvalta lähettää omia maajoukkojaan toisen ydinasesuurvallan rajan läheisyyteen kuin konsanaan Berliinissä kylmän sodan aikana. Kyseessä on kuitenkin Yhdysvaltojenkin aito ja legitiimi ongelma, ja Suomen tulisi ottaa siihen jälleen kaikille osapuolille ja siis samalla myös itselleen ratkaisua etsivä rooli.

 

 

Ensimmäinen kysymys on, kuinka järkevää Yhdysvaltojen ja Euroopan kannalta on puristaa Venäjää liittoutumaan Kiinan kanssa, kun se voisi myös olla normaalissa vuorovaikutuksessa sekä itään että länteen ja samalla lännen puskurivaltio itään.

 

 

Nyt Suomessa turvallisuudesta vastanneet ministerit eivät ole etsineet tilannekuvaa saatikka ratkaisua jo pitkään hahmottuneeseen Suomen tämän vuosisadan turvallisuusympäristöön, paremminkin päinvastoin. On toivottava saada seuraavan hallituksen miehitystä sellaiseksi, että vastuuministereiden yhteys onnistuu perustuslain mukaisella tavalla myös pääministerin ja erityisesti presidentin kanssa. Samalla on syytä todeta, että nykyisestä perustuslaista ja erityisesti sitä soveltavista säädöksistä ja käytännöistä on saatu kokemuksia pian 20 vuotta. Sopivalla tavalla olisi paikallaan katsoa, kuinka kauaksi käytännöt ovat etääntyneet perustuslain alkuperäisistä perusteluista.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Olen jo aikaa sitten kantanut korteni kekoon Jussi Halla-ahon ihmiskuvan arvioinnissa, joten lienee luvallista tarkastella hänen vappupuhettaan.

 

 

Halla-ahon mielestä on ongelmallista, että melkein kaikki puolueet voivat Suomessa liittoutua melkein kaikkien muiden kanssa tai irtisanoutua yhteistyöstä yhden puolueen kanssa. Seurauksena on, ettei vaalien tulos juuri vaikuta sitä seuraavan politiikan sisältöön. Nykyjärjestelmässä hyvin kaukana toisistaan olevat puolueet liittoutuvat, eikä kompromissina luotu hallitusohjelma ole kenenkään mielestä hyvä. Tilkkeeksi otetaan vielä pieniä, yhden asian puolueita, kuten rkp, jotka näin saavat kannatukseensa nähden suhteettoman vaikutusvallan.

 


Kuitenkin demokratiassa vaalien tuloksen pitäisi heijastua käytännön päätöksenteossa. Halla-aho pohtii myös vaihtoehtoja. Yksi malli olisi kolmen suurimman hallitus. Tällä tavoin ainakin suurimpien äänestäjäryhmien näkemykset tulisivat aina edustetuiksi. Toinen vaihtoehto olisi Ruotsin kaltaiseen blokkipolitiikkaan, jossa äänestäjille on etukäteen selvää, minkä puolueiden kanssa heidän oma puolueensa aikoo vaalien jälkeen tehdä yhteistyötä. Kolmas on Tanskan mallin, jossa eniten ääniä saanut puolue muodostaa vähemmistöhallituksen.

 


Halla-ahon puheessa tätä seurasi matemaattinen tarkastelu nyt käytettävissä olevista vaihtoehdoista.  Hänen mukaansa Rinnettä ei käy tällä hetkellä kateeksi. Muut puolueet toki haluavat hallitukseen, mutta ne ovat esittäneet pitkän listan kynnyskysymyksiä ja vaatimuksia, joita on erittäin vaikeaa ellei mahdotonta sovittaa toisiinsa tai Rinteen omiin vaalilupauksiin. Joku joutuu vielä syömään sanansa ja kääntämään takkinsa, ja samaan aikaan kaikkien pitäisi kampanjoida toukokuun eurovaaleihin.

 

 

Tämän voi havaita myös kansalaisena, kun hallituksen muodostaja on vaalien jälkeenkin suuntautunut lähinnä eurovaaleihin sekä seuraaviin eduskuntavaaleihin.

 

 

Suomen poliittisen järjestelmän hajaantumisen taustalla ovat samat liberaalin demokratian ongelmat kuin kaikissa muissakin länsimaissa, mutta meillä on myös omat piirteemme. Suuren muutoksen nykysuuntaan toi perustuslakiuudistuksen jälkeinen sopimus, että suurin puolue aloittaa hallitusneuvottelut – ja kokoaa Halla-ahon kuvaamalla tavalla hallituksen kokoonpanoon ja hintaan mihin hyvänsä.

 

 

Käytännön seurauksena on ollut suurimpien puolueiden strategioissa etsiä erityisryhmiä, joilla voisi saavuttaa muutaman prosentin kymmenyksen etumatkan muihin. Merkittävimpiä esimerkkejä ovat olleet kokoomuksen Sari sairaanhoitaja vuoden 2007 vaaleissa sekä SDP:n vappusatanen näissä vaaleissa. Suurimmissa vaalipiireissä tämä on myös johtanut jugurttien tapaan segmentoituihin ehdokasasetteluihin pienillekin erityisryhmille ja vastaavasti näiden kokoaan suurempaan valtaan erityisesti viestinnässä. Kun enemmistöjä kootaan vähemmistöistä, laajan kansan arkinen enemmistö häviää näkyvistä.

 

 

Toinen seuraus ovat Halla-ahon mainitsemat yhden asian puolueet, joilla voi päästä hallituksen enemmistön muodostavaan asemaan ja ulospäin näkyvää paljon suurempaan vaikutukseen koalitiohallituksen sisällä. Tietysti Halla-ahon omakin puolue kuuluu näihin, Suomen historian dramaattisena esimerkkinä nykyisen hallituksen ulko- ja puolustusministerin paikkojen täyttäminen.

 

 

Käytännön tilanne Suomen koalitiohallitusten työskentelyssä on hallitusryhmien jatkuva omien asioiden kiristäminen pääministeriltä, myönteisillä asioilla paistattelu ja vastuun jättäminen pääministerille – puolueista riippumatta. Tuorein esimerkki on nykyinen hallitus. Mutta kun esimerkiksi Jyrki Katainen jätti kesken ja sanoi, että on tullut neuvoteltua, hän tiesi mistä puhui. Taustalla on rakenteellinen kiristämismahdollisuus muodolliselta ja poliittiselta asemaltaan vähävoimaiselta pääministeriltä sekä hallitusryhmien etäisyys toisistaan. RKP edustaa tässä tunnetusti korkeinta perinteistä ammattitaitoa. Omien havaintojeni kukkanen oli, kun ministeri asetti keskellä kriisiä tsunamin hoidon ehdoksi oman pikku asiansa hoitamisen.

 

 

Kuten sanottu suomalaisenkin päätöksenteon vaikeutumisen taustalla ovat länsimaisen yhteiskunnan ja demokratian kaikkialla näkyvät ongelmat, ja ne näkyvät moni tavoin myös Suomessa. Kuitenkin yhden suomalaisen erityisongelman ratkaisemiseen yksi malli on se, ettei pienellä marginaalilla suurimmaksi puolueeksi tulevasta välttämättä tule pääministeripuolue.  

 

 

 

 
 
 
 
 
 
 
 
Puhemies Paula Risikolla oli eilen ajankohtainen, mielenkiintoinen ja syvällinen puheenvuoro eduskunnan päättäjäisistunnossa.
 
 
 
Viime vuosisadan alussa nuorsuomalainen puolue jakautui mm. K. J. Ståhlbergin ja Eero Erkon johtamiin varpusiin ja P. E. Svinhufvud johtamiin pääskysiin. Kolmas suuntaus oli Santeri Alkion ja Kyösti Kallion maalaisliitto, joka valtiomuotokysymyksessä kannatti jatkossa varpusten tavoin tasavaltaa.
 
 
 
Suomen vallankumouksen torjumisen jälkeen keväällä 1918 Svinhufvudin pääskyset vaihtovat tasavaltalaisuudesta mm. J.K. Paasikiven vanhasuomalaisten rinnalla sakasalaisuuntaisiin monarkisteihin, kun taas Ståhlberg ja maalaisliiton Santeri Alkio kamppailivat tasavallan puolesta. Lopulta varpuset ja maalaisliitto voittivat tukenaan demokraattisten valtioiden voitto maailmansodassa sekä tannerilaiset demokraattisen suunnan sosialidemokraatit. Svinhufvudin pääskys -monarkistit kuitenkin perustivat joulukuussa 1918 Paasikiven vanhasuomalaisten kanssa kokoomuspuolueen ja Ståhlbergin varpuset perustivat edistyspuolueen.
 
 
 
Ja kuten puhemies Risikko sanoi kesällä 1919 lopulta tasavaltalainen hallitusmuoto hyväksyttiin. Silloin kuitenkin sekä kokoomus että Mannerheim vaativat enemmän peresidenttikeskeisyyttä kuin edistyksen varpuset ja maalisliitto. Mannerheim oli samaan aikaan halukas hyökkäämään Pietariin ja vallankaappauskin oli lähellä. Sen taas maalaisliitto Alkion, edistys Eero Erkon ja Rudolf Holstin sekä kokoomuksen vanhasuomalaiset Lauri Ingmanin johdolla torjuivat - viime hetkillä ratkaisevassa asemassa juuri Ingman. Sen jälkeen Mannerheim allekirjoitti hallitusmuodon 17.7. 1919.
 
 
 
Historian kannalta puhemies Riskon puheella on suuri arvo, koska hän eduskunnan puhemiehen paikalta juuri tuossa tilaisuudessa arvosti K.J. Ståhlbergia ja hänen tasavaltalaista aatemaailmaansa. Sitä myös korostaa se, että hän on tehtävässään toisella tavoin ollut korostamassa Svinhufvudin ja Mannerheimin meritystä ja halusi nyt tuoda esiin vielä päivän ympäristökysymysten symboliikkaa antavalla tavalla mamme tasavaltalaisen valtavirran uranuurtajan Santeri Alkion rinnalla. Lisäarvoa eduskunnan puhemiehen puheelle antaa sekin, että muussa juhlamuistamisessa tasavaltalaisia uranuurtajia ei juuri ole muistettu. Mielenkiintoista on nähdä, jatkuuko huono muisti kuitenkin muiden osalta, kun tasavaltalaista hallitusmuotoa seuraavan kesän aikana muistellaan.
 
 
 
Seuraavassa puhemies Paula Risikon puheen osa:
 
"Lähes täsmälleen sata vuotta sitten itsenäisessä Suomessa astui voimaan ensimmäinen oma perustuslaki, vuoden 1919 hallitusmuoto. Sen tärkein muotoilija oli K.J. Ståhlberg.Viime vuosisadan alussa nuorsuomalaisessa puolueessa oli kaksi ryhmää. Toinen ryhmä tunnettiin pääskyinä, toinen varpusina. K.J. Ståhlberg kuului varpusiin.
 
 
Hänen mukaansa hyvässä yhteiskunnassa ”vaaditaan uskollista ja uupumatonta työtä, ei ainoastaan henkistä ja ruumiillista työtä varsinaisessa merkityksessä, vaan myös ponnisteluja mielten, tunteiden ja tahtojen taivuttamiseksi, että asetamme yhteisen päämäärän kaikkien eroavaisuuksien ja erimielisyyksien yläpuolelle, niin että vaikeuksia ei pahenneta vaan yhteisvoimin voitetaan. "
 
 
Varpusia kannattaa siis kuunnella ja uskon, että me kaikki olemme valmiit tekemään työtä niiden pelastamiseksi niin luonnossa kuin politiikassakin."
 
 
 
 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Olemme eri ikäluokkaa, ja siksi tutustuin Olli Ainolaan vasta tultuani pääministerin valtiosihteeriksi vuonna 2003.

 

 

Pääministeri Vanhanen järjesti viestintänsä niin, että hän oli aina avoin haastatteluille, ja muu viestintä hänen esikunnastaan tapahtui erityisavustaja Timo Laanisen kokoamana ja hänen kauttaan. Noudatimme Laanisen neuvoa olla kommentoimatta julkisesti tai toimittajille suoraan heidän juttujaan. Suomalaiseen journalismiin kuuluu taklaus erimielisille ja vieläkin todennäköisemmin jos kiittää.

 

 

Osaltani oli kuitenkin kaksi poikkeusta, Janne Virkkunen ja Olli Ainola. Virkkunen vaati tietää monia asioita, vaikka ei kirjoittanutkaan niistä, eikä koskaan pitänyt pahanaan, vaikka minäkin soitin pääkirjoituksesta moittien tai kiittäen.

 

 

Olli Ainolakaan ei antanut kysymyksineen periksi. Joskus hän soitti, miksei hänelle kerrottu edeltäpäin. Ensimmäiset vuodet hän tavallisesti epäili sanomaani ja toimitti sen mukaisesti. Osaltani vastasin puhelimitse samalla mitalla, ja vähitellen totuimme toisiimme. Hänen kysymyksistään saattoi päätellä, että hän tiesi monista tehtäviini kuuluvista ajankohtaisista asioista enemmän kuin minä.

 

 

Olli Ainola hankki intohimoisesti tietoa parhaista tutkimuslähteistä ja lähetti usein osoitteita minullekin. Hän kävi systemaattisesti lukemassa salaisina pidetyt ulko- ja turvallisuuspolitiikan arkistot sitä mukaa kun ne tulivat julkisiksi. Sain usein kopioita, ja opin niistä paljon nykyhistoriaa. Hän sai tietoja maan ylimmän johdon ja Kaartinkorttelin alimpien kellareiden tasoilta ja väliltä. Hän ei käyttänyt sitä itsetehostukseen vaan osana uskomattoman laajan tietoaineistoaan, josta hän rakensi armottomasti totuutta etsivät juttunsa. Olin usein eri mieltä johtopäätöksistä, mutta myönsin, että käytettävän tiedon pohjalta niihinkin voi päätyä. Kuten geometrisen ongelman myös poliittisen voi ratkaista samoista annetuista osista monin eri tavoin.

 

 

Jatkoimme yhteydenpitoa päästyäni eläkkeelle, tai oikeastaan se tiivistyi. Monia vuosia analysoimme puhelinkeskustelulla useimmat suuremmat ajankohtaiset tilanteet. Pääteemoiksi tuli, miten Suomessa on mahdollista, että valtion johdon julkilausuttu doktriini ja reaalimaailman sotilaallinen kehitys erityisesti sotaharjoitusten osalta etääntyvät toisistaan yhä enemmän.

 

 

Onko kysymys tietoisesta kaksilla korteilla pelaamisesta? Vai onko Suomen uuden perustuslain sovellutus sellainen, että se on itse asiassa heikentänyt armeijan ohjattavuutta – etenkin tilanteessa, jolloin hallituksen avainpaikkojen miehitys on sellainen kuin se on ollut edellisen ja nykyisen hallituksen aikana? Mitä ihmettä amerikkalaisilla on mielessään? Koskaan ennen historian aikana Atlantin vallat eivät ole Suomen kautta edenneet Venäjän iholle.

 

 

Sitten kerran soittaessani, Olli sanoi, kuule Risto nyt on paha paikka, olen sairaalassa. Senkin jälkeen pidimme yhteyttä, mutta koetin miettiä kuinka paljon rasitan ja kuinka paljon autan. Puhuimme kyllä asioista, mutta koetin parhaani mukaan rohkaista ja kertoa myötäolosta.

 

 

Sitten Iltalehti uutisoi Ollin poismenon.

 

 

Jäin kunnioittamaan viisasta ihmistä, suurta suomalaista, sukupolvemme journalistia, josta toivon nuorten toimittajien ottavan oppia.