Blogi

 
 
 
 
 
 
 
 
Puhemies Paula Risikolla oli eilen ajankohtainen, mielenkiintoinen ja syvällinen puheenvuoro eduskunnan päättäjäisistunnossa.
 
 
 
Viime vuosisadan alussa nuorsuomalainen puolue jakautui mm. K. J. Ståhlbergin ja Eero Erkon johtamiin varpusiin ja P. E. Svinhufvud johtamiin pääskysiin. Kolmas suuntaus oli Santeri Alkion ja Kyösti Kallion maalaisliitto, joka valtiomuotokysymyksessä kannatti jatkossa varpusten tavoin tasavaltaa.
 
 
 
Suomen vallankumouksen torjumisen jälkeen keväällä 1918 Svinhufvudin pääskyset vaihtovat tasavaltalaisuudesta mm. J.K. Paasikiven vanhasuomalaisten rinnalla sakasalaisuuntaisiin monarkisteihin, kun taas Ståhlberg ja maalaisliiton Santeri Alkio kamppailivat tasavallan puolesta. Lopulta varpuset ja maalaisliitto voittivat tukenaan demokraattisten valtioiden voitto maailmansodassa sekä tannerilaiset demokraattisen suunnan sosialidemokraatit. Svinhufvudin pääskys -monarkistit kuitenkin perustivat joulukuussa 1918 Paasikiven vanhasuomalaisten kanssa kokoomuspuolueen ja Ståhlbergin varpuset perustivat edistyspuolueen.
 
 
 
Ja kuten puhemies Risikko sanoi kesällä 1919 lopulta tasavaltalainen hallitusmuoto hyväksyttiin. Silloin kuitenkin sekä kokoomus että Mannerheim vaativat enemmän peresidenttikeskeisyyttä kuin edistyksen varpuset ja maalisliitto. Mannerheim oli samaan aikaan halukas hyökkäämään Pietariin ja vallankaappauskin oli lähellä. Sen taas maalaisliitto Alkion, edistys Eero Erkon ja Rudolf Holstin sekä kokoomuksen vanhasuomalaiset Lauri Ingmanin johdolla torjuivat - viime hetkillä ratkaisevassa asemassa juuri Ingman. Sen jälkeen Mannerheim allekirjoitti hallitusmuodon 17.7. 1919.
 
 
 
Historian kannalta puhemies Riskon puheella on suuri arvo, koska hän eduskunnan puhemiehen paikalta juuri tuossa tilaisuudessa arvosti K.J. Ståhlbergia ja hänen tasavaltalaista aatemaailmaansa. Sitä myös korostaa se, että hän on tehtävässään toisella tavoin ollut korostamassa Svinhufvudin ja Mannerheimin meritystä ja halusi nyt tuoda esiin vielä päivän ympäristökysymysten symboliikkaa antavalla tavalla mamme tasavaltalaisen valtavirran uranuurtajan Santeri Alkion rinnalla. Lisäarvoa eduskunnan puhemiehen puheelle antaa sekin, että muussa juhlamuistamisessa tasavaltalaisia uranuurtajia ei juuri ole muistettu. Mielenkiintoista on nähdä, jatkuuko huono muisti kuitenkin muiden osalta, kun tasavaltalaista hallitusmuotoa seuraavan kesän aikana muistellaan.
 
 
 
Seuraavassa puhemies Paula Risikon puheen osa:
 
"Lähes täsmälleen sata vuotta sitten itsenäisessä Suomessa astui voimaan ensimmäinen oma perustuslaki, vuoden 1919 hallitusmuoto. Sen tärkein muotoilija oli K.J. Ståhlberg.Viime vuosisadan alussa nuorsuomalaisessa puolueessa oli kaksi ryhmää. Toinen ryhmä tunnettiin pääskyinä, toinen varpusina. K.J. Ståhlberg kuului varpusiin.
 
 
Hänen mukaansa hyvässä yhteiskunnassa ”vaaditaan uskollista ja uupumatonta työtä, ei ainoastaan henkistä ja ruumiillista työtä varsinaisessa merkityksessä, vaan myös ponnisteluja mielten, tunteiden ja tahtojen taivuttamiseksi, että asetamme yhteisen päämäärän kaikkien eroavaisuuksien ja erimielisyyksien yläpuolelle, niin että vaikeuksia ei pahenneta vaan yhteisvoimin voitetaan. "
 
 
Varpusia kannattaa siis kuunnella ja uskon, että me kaikki olemme valmiit tekemään työtä niiden pelastamiseksi niin luonnossa kuin politiikassakin."
 
 
 
 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Olemme eri ikäluokkaa, ja siksi tutustuin Olli Ainolaan vasta tultuani pääministerin valtiosihteeriksi vuonna 2003.

 

 

Pääministeri Vanhanen järjesti viestintänsä niin, että hän oli aina avoin haastatteluille, ja muu viestintä hänen esikunnastaan tapahtui erityisavustaja Timo Laanisen kokoamana ja hänen kauttaan. Noudatimme Laanisen neuvoa olla kommentoimatta julkisesti tai toimittajille suoraan heidän juttujaan. Suomalaiseen journalismiin kuuluu taklaus erimielisille ja vieläkin todennäköisemmin jos kiittää.

 

 

Osaltani oli kuitenkin kaksi poikkeusta, Janne Virkkunen ja Olli Ainola. Virkkunen vaati tietää monia asioita, vaikka ei kirjoittanutkaan niistä, eikä koskaan pitänyt pahanaan, vaikka minäkin soitin pääkirjoituksesta moittien tai kiittäen.

 

 

Olli Ainolakaan ei antanut kysymyksineen periksi. Joskus hän soitti, miksei hänelle kerrottu edeltäpäin. Ensimmäiset vuodet hän tavallisesti epäili sanomaani ja toimitti sen mukaisesti. Osaltani vastasin puhelimitse samalla mitalla, ja vähitellen totuimme toisiimme. Hänen kysymyksistään saattoi päätellä, että hän tiesi monista tehtäviini kuuluvista ajankohtaisista asioista enemmän kuin minä.

 

 

Olli Ainola hankki intohimoisesti tietoa parhaista tutkimuslähteistä ja lähetti usein osoitteita minullekin. Hän kävi systemaattisesti lukemassa salaisina pidetyt ulko- ja turvallisuuspolitiikan arkistot sitä mukaa kun ne tulivat julkisiksi. Sain usein kopioita, ja opin niistä paljon nykyhistoriaa. Hän sai tietoja maan ylimmän johdon ja Kaartinkorttelin alimpien kellareiden tasoilta ja väliltä. Hän ei käyttänyt sitä itsetehostukseen vaan osana uskomattoman laajan tietoaineistoaan, josta hän rakensi armottomasti totuutta etsivät juttunsa. Olin usein eri mieltä johtopäätöksistä, mutta myönsin, että käytettävän tiedon pohjalta niihinkin voi päätyä. Kuten geometrisen ongelman myös poliittisen voi ratkaista samoista annetuista osista monin eri tavoin.

 

 

Jatkoimme yhteydenpitoa päästyäni eläkkeelle, tai oikeastaan se tiivistyi. Monia vuosia analysoimme puhelinkeskustelulla useimmat suuremmat ajankohtaiset tilanteet. Pääteemoiksi tuli, miten Suomessa on mahdollista, että valtion johdon julkilausuttu doktriini ja reaalimaailman sotilaallinen kehitys erityisesti sotaharjoitusten osalta etääntyvät toisistaan yhä enemmän.

 

 

Onko kysymys tietoisesta kaksilla korteilla pelaamisesta? Vai onko Suomen uuden perustuslain sovellutus sellainen, että se on itse asiassa heikentänyt armeijan ohjattavuutta – etenkin tilanteessa, jolloin hallituksen avainpaikkojen miehitys on sellainen kuin se on ollut edellisen ja nykyisen hallituksen aikana? Mitä ihmettä amerikkalaisilla on mielessään? Koskaan ennen historian aikana Atlantin vallat eivät ole Suomen kautta edenneet Venäjän iholle.

 

 

Sitten kerran soittaessani, Olli sanoi, kuule Risto nyt on paha paikka, olen sairaalassa. Senkin jälkeen pidimme yhteyttä, mutta koetin miettiä kuinka paljon rasitan ja kuinka paljon autan. Puhuimme kyllä asioista, mutta koetin parhaani mukaan rohkaista ja kertoa myötäolosta.

 

 

Sitten Iltalehti uutisoi Ollin poismenon.

 

 

Jäin kunnioittamaan viisasta ihmistä, suurta suomalaista, sukupolvemme journalistia, josta toivon nuorten toimittajien ottavan oppia.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Väinö Linnan Tuntematon sotilas ilmestyi 1954. Olin silloin 10 vuotias. Isä Erkki luki iltaisin ääneen ja jätti väliin monia kohtia. Seuraavana päivänä sitten koulusta tultuani etsin kirjan vaatekaapista ja luin ne.

 

 

Edvin Laineen Tuntematon oli valmis 1955 ja jostakin syystä äiti ja isä ottivat minut mukaan Jyväskylän Elohuviin. He olivat tavanneet Talvisodan Taipaleessa ja avioituneet juhannuksena 1941, samana päivänä kuin isä lähti kohti Karhumäkeä. Katsoin toiselta riviltä, kun Lehto laittoi kiväärin suuhunsa ja laukaisi käsi vapisten. Se on seurannut, kun on tullut puhe sodasta.

 

 

Pyynikin kesäteatteriin Tuntematon tuli vuonna 1961, ja kävin katsomassa sen matkalla teinijohtajakurssille Lohjalle Kanneljärven kansanopistolle. Pyörivä katsomo ja näyttämön huumori viihdyttivät kauniissa elokuun illassa, ja sen Lainekin oli huomannut. Hän antoi Koskelan kuolla miinaan rauhan jo tultua. Kirjoitin huomioita ohjelmalehtiseen, ja esitelmöin siitä teinijohtajakurssilla tulevalle Anna lehden päätoimittajalle Riitta Tuloselle. Kurssin päätapahtuma oli iltakeskustelu aseistakieltäytymisestä. Pian Porin Jazzin aloittanut Sipi eli Tapani Kontula puolusti juuri ilmestynyttä Jörn Donnerin "Terveenä sairaalassa" aseettoman palvelun puolesta ja minä puolustin tulevaa menoani Savon Prikaatiin. Se ilta jäi mieleen. Kun Lohjalla paljastettiin Johannes Virolaisen patsas, aikaa jäi sen verran, että kävin katsomassa paikkoja.

 

 

Rauni Mollbergin Tuntemattoman katsoin ollessani työssä Ylessä. Se kyllä puhui kirjansa puolesta, mutta jotenkin tasaisesti. Muusta erottui kuitenkin kohtaus, kun pojista oli niin hupaisaa ampua ryssiä väijyksistä. Siitä keskustelimme Sakari Kiurun kanssa kahdeltamme yhden ruokatunnin, ja olimme yhtä mieltä, ettei sota ole sellaista. Vastasin Ylessä koulutuksesta ja järjestimme sitten useita tilaisuuksia, jossa Mollberg, kuvaajat ja äänittäjät kertoivat Ylen väelle kokemuksiaan.

 

 

Vuonna 2000 ilmestyi sitten lyhentämätön versio Sotaromaani. Luin sitä ja erityisesti kursiivilla olleita kohtia, ja kummeksuin miksi niin paljon nerokasta oli jäänyt alun perin pois. Kun Lehto oli ampunut vangin selkään Linna ajatteli Koskelan puolesta: ”Tuon maalaispojan sielussa löytyi niin suuri henkisen elämän määrä, että sota ja tappaminen ei käynyt häneltä luontojaan.” Kun Hitler kävi onnittelemassa marsalkka Mannerheimia kesäkuussa 1942: ”Mutta se umpikiero maailmankansalainen oli kirjansa lukenut. Ei mitään hyökkäystä, mutta mitä johtaja pitää suomalaisesta maisemasta? – Ihastuttava.” Kun etulinjassa alettiin pohtia tappiota: ”Tosiasiassa asioiden todellinen laita tajuttiin vain aivan huipulla ja sitten pohjalla.”

 

 

Sitten tuli Kristian Smedsin Tuntematon 2007. Olin tuntenut Mikko Niskasen 1970 –luvulla ja kuullut moneen kertaan hänen tuskailunsa Helsingin vasemmistolaisesta elokuvaeliitistä, ja tunnistanut, miten hiljakkoin ilmestynyt Peter von Baghin ”Sininen laulu” peitteli jälkiä. Kuvaan ilmestyi myös tuon ajan ”laululiikkeen” romantisointi. Sitten Helsingin Sanomien kulttuurisivulla oli uutinen vastaavasta ilmiöstä Saksassa.

 

 

Kirjoitin aiheesta artikkelin, ja lähetin sen Saska Saarikoskelle. Hän vastasi, että muuten hyvä, mutta voitko laittaa viittauksen myös Smedsin Tuntemattomaan. Seuraavana päivänä toimittaja soitti, oletteko nähnyt esitystä, ja riemu oli valmis. Katsoin sitten, ja käsitin Saarikosken tähdänneen muuhun, mutta osuneen oikeaan. Se Tuntematon yhdisti ryssä- ja luokkavihan sekä muokkasi sen tämän päivän kiusaamisen, vihapuheen ja väkivaltakulttuurin arjeksi. Paha on ihanaa, on tänään uutiskriteeri.

 

 

Tunnistin kyllä, ettei kaikki ole tässä. Muiden mukana Matti Kassila otti yhteyttä, kiitti ja kertoi Mikon tapaisen oman tarinansa myötäjuoksijoiden kynsissä. Anne Moilasen arvostelu ”Kaikki Paskaksi” Ylioppilaslehdessä kertoi uuden polven näkevän hulinan läpi.  

 

 

Aku Louhimiehen Tuntematon on nyt korjausliike, jossa sota on sotaa ja sillä on taustansa. En sinänsä juuri pidä sotaelokuvista, mutta tämä historian jälkeen kiitän Louhimiestä ja koko joukkoa. Kuten Linna tämä Tuntematon kertoo ihmisistä sodan koneiston ”pohjalla”, niin kuin vain on mahdollista. Pekka Visurin kenraali Erfurtin päiväkirja kertoo samoista vuosista ”aivan huipulla”. Luulen, että moni nuoressa polvessa miettii samaa kuin minä. Mitä ihmettä tässä tekisi, kun toisaalta tässä sotaintoisten maailmassa pienen maan on pidettävä siinäkin suhteessa huolta itsestään, ja toisaalta tämän maapallon vuoksi ei ole enää aikaa yhteen kierrokseen sapelien kalistelua saatikka käyttämistä.

 

 

 

(Kuvassa Savon Prikaatin 4. komppanian kokelas loppusodan komppanian päällikkönä elokuussa 1964.)

 

 

 

 

 

 

 

Matti Klingen jokavuotinen päiväkirjan sekä monin vuosin tapahtuva muistelmien (Euroopan murros, Proust ja Kross) julkistaminen kokosi jälleen eilen paikalle monia hänen elämänpiiriään koskettaneita. Paikaksi Siltala kustantamo oli valinnut oivallisesti professorin lapsuuden kotinurkilta Helsingin Rauhankadulta Laterna Magican antikvariaatin Kruunuhaan historiallisiin peruskerroksiin ulottuvan näyttelytilan.  

 

 

Matti Klingen onnittelujuttelun jälkeen kiitin Pekka Tarkkaa hänen uudesta muistelmastaan (Onnen Pekka), joka ensin läpivalaisee 1960 –luvun lopun oikeiston umpikujan mm. kertomalla silminnäkijänä miten Uusi Suomi kieltäytyi julkaisemasta G.H. von Wightin kirjoitusta Sota Vietnamia vastaan sekä sitä seuranneesta omasta erostaan Uudesta Suomesta. Lehden perinne jäikin sitten kulkemaan kohti aatteellista ja taloudellista konkurssiaan.  Yhtä hyytävän todellinen on myös Tarkan kirjan elokuva Vanhan valtauksen jälkeisistä stalinistisen tsunamin jäljistä.

 

 

En tuntenut Tarkkaa henkilökohtaisesti noina aikoina, mutta viime vuosina tavatessamme olen usein palannut yhteisiin kiinnostuksen aiheisiin. Hänen analyysinsä Pentti Saarikosken elämänkerrassa on paras lajissaan. Monien 1970 –luvun seurailijoidensa tavoin antiikkia ihailevaan, ylevään herrasväen perinteeseen kasvanut Saarikoski haisteli sosialismin voittavan ja suuntautui O.V. Kuusisen opastamana tulevaan kommunistiseen kulta-aikaan. Tarkan toinen suurtyö Joel Lehtosesta taas kertoo kirjailijasta, joka näki läpi vuotta 1918 edeltävien ja seuraavien äärilaitojen ja jatkoi kansakunnan koonnutta ja kantanutta nuorsuomalaista linjaa. Jouko Tyyri oli kummankin arvostama tuttava, jonka keskeiset esseet Tarkka on koonnut kirjaksi. Niihin kuuluu myös Tyyrin kriittinen arvio jo Väinö Linnan Pohjantähden ensimmäisestä osasta.

 

 

Kuin tilauksesta paikalla oli myös professori Jyrki Nummi, joka on tehnyt väitöskirjansa Väinö Linnasta. Hän piti minulle puhuttelun kommenteistani Pohjantähti –trilogiaan.  Sehän on kaunokirjallinen teos, eikä sitä saa kommentoida tosiasioiden pohjalta. Vastasin, että tietenkin se on merkittävä kaunokirjallinen teos ja tärkeä myös tuodessaan esiin vuoden 1918 kärsimykset. Mutta oma teokseni, joista toinen Lasse Lehtisen kanssa ovat perustuneet dokumentoituun tutkimukseen, ja siihen taas kuuluu kertoa, mitkä paikalliset fiktiot eivät ole yleistettävissä kansallisiksi lumetarinoiksi. Tosiasissa vuonna 1918 kävi niin, että valtaosaltaan maalaisliittolaiset tasavaltalaiset torjuivat ensin sosialistien vallankumouksen ja sitten monarkistien vallankaappauksen. “Sen vuoksi ei Teidän taistelunne merkitys rajoitukkaan vain Suomeen ja tulee olemaan maailmanhistoriallinen suurtyö”, kuten Santeri Alkio kirjoitti Ilkkaan. Siitä kasvoi myös maata ja kansaa yhdistävä tasavaltalainen keskitie vaikka äärilaidat olivat pahasti, mitä olivat.

 

 

Samaan menoon sain Nummelta protestointia Liisa Liimataisen kanssa käymästäni radiokeskustelusta Vanhan valtauksesta. Ei voi mitenkään olla mahdollista, että sen jälkeen useita vuosia opiskelijapolitiikan aatteelliset vaihtoehdot olivat alkiolais-kekkoslainen keskustalaisuus ja neuvostosuuntautunut stalinismi. Niiltäkin vuosilta fiktio sopisi paremmin kuin fakta. Paikalle sattui myös Erkki Tuomioja, joka antoi minulle nuo vuodet tuntevana tuttuna ymmärrystä, mutta ei tukea. Matti Klingen päiväkirjojen tavoin olen osaltani ihmetellyt suomalaisen valtamedian valtavirtaa vuosien 1917 ja 1918 muistelussa. Mutta ei se oikeastaan ole ihme, kun näin kuulee uutta toimittajapolvea yliopistoissa kasvattaneita professoreita.

 

 

Paikalle sattui sitten Esa Saarinen. Aalto –yliopiston  professori kun on, otin hänen kanssaan puheeksi aikoinaan lähettämäni Alvar Aallon kirjoittaman puheen Jyväskylän Lyseon 100 –vuotisjuhlaan vuonna 1958. Sovimme, että lähetän tekstin hänelle uudelleen.

 

 

Etsinkin Alvar Aallon puheen taas esille, ja sen korostama koulumme - Aallon sanoin - humanisoivan kulttuuritahdon perinne on pohjimmaltaan sama kuin Alkion ihmisyysaatteessa eli eurooppalaisittain sivistyshumanismissa. Se tekee osaltaan ymmärrettäväksi, miksi sitten Helsingissä oli tasavaltalaisena laajan kansan lapsena mahdollista tunnistaa ja torjua kestämättömänä silloinen Ressun poikien perinteen heilahtaminen vasempaan äärilaitaan.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Suomen nykyinen kulttuuri- ja mediahegemonia pyrkii parhaansa mukaan hajottamaan kansallista identiteettiä, joka vieläkin elää sitkeästi suomalaisten kielessä ja mielessä. Tällä Suomen idealla on pitkä kulttuurihistoria, ja ensimmäisten joukossa sen pukivat sanoiksi aatteellisesti J.V. Snellman ja kirjallisuudessa Aleksis Kivi. Itse asiassa tämä kehittyvään kansansivistykseen perustuva Jukolan Eerojen ja Juhanien demokraattinen valtio yleisinhimillisen sivistyksen erityisenä muotona - yhteistyössä muiden sellaisten valtioiden kanssa - on nyt peruskivi sille poliittiselle arkkitehtuurille, jota ihmiskunta tarvitsee.

 

 

Snellmanin psykologian ja kansallisuusaatteen ydintä on ihmisen halu täydellistää itseään ja isänmaataan, sivistyminen rakentamaan isänmaataan yleisinhimillisen kehityksen erityisenä muotona. Halu toimintaan herää, kun ihminen käsittää isänmaansa omakseen ja sen seurauksena haluaa kohottaa sitä. Snellman piti Runebergin Maamme laulun myönteisestä isänmaallisuudesta, mutta toivoi enemmän toimintaa. Sellainen valtio-oppi sai kuvituksen Jukolan Eerossa Aleksis Kiven Seitsemässä veljeksessä, jonka ensipainokseen Snellman kirjoitti esipuheen.

 

 

Kivi kertoo Eerosta, että "Mutta sunnuntai- ja pyhäpäivinä hän joko tutkisteli sanomalehteänsä tai kirjoitteli itse kuulumisia ja yhteiskunnallisia asioja pitäjästä, lähetettäväksi samaan lehteen. Ja mieluusti otti aina toimitus vastaan hänen lähetyskappaleitansa, joiden sisältö oli ytimellistä vallan, esitystapa nasevaa ja selvää, useinpa nerokastakin.

 

 

Ja tämänkaltaisista harrastelemisista laajeni hänen katselmansa elosta ja maailmasta. Synnyinmaa ei ollut hänelle enää epämääräinen osa epämääräisessä maailmassa, ilman mitään tietoa missä ja minkälainen. Vaan tiesipä hän missä löytyi se maa, se kallis maailman-kulma, jossa Suomen kansa asuu, rakentelee ja taistelee ja jonka povessa lepäsivät isiemme luut. Hän tiesi sen rajat, sen meret, sen salaisesti hymyävät järvet ja nuo risu-aitoina juoksevat hongistoiset harjanteet. Kotomaamme koko kuva, sen ystävälliset äidinkasvot olivat ainiaksi painuneet hänen sydämensä syvyyteen.

 

 

 

Ja tästä kaikesta syntyi hänen tahtoonsa halua ja pyrkimistä kohden maamme onnea ja parasta. Hänenpä uljaasta, väsymättömästä toimestansa rakettiin pitäjään jonkunmoinen kansakoulu, joka oli ensimmäisiä Suomessa. Ja vieläpä yhtä ja toista muutakin hyödyllistä laitosta matkaansaattoi hän seurakuntaansa.”

 

 

 

(Kursivoitu: Suomen synty ja kuohuva Eurooppa, Otava 2017)