Blogi

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Eilen julkaistiin Pekka Visurin kääntämä ja toimittama kenraali Erfurthin sotapäiväkirjan viimeinen osa.

 

 

Erfurth oli jatkosodan aikana Saksan edustaja Suomen päämajassa ja teki päivittäin tarkat muistiinpanot tapahtumien kulusta. Viimeinen vuoden 1944 osuus julkaistiin jo 1950 luvulla. Se kertoo, miten Suomi irrottautui sodasta. Kaksi ensimmäistä eivät tuohon aikaan sopineet ajopuuteoriaan. Ne kertovat, miten Suomi huolellisesti suunnitellulla tavalla liittyi sotaan Saksan rinnalle, ja miten ylin johto sitten totesi, että tässä käy maalle huonosti. Nyt kokonaisuus on julkaistu suomeksi kolmena osana kesäkuusta 1941 syyskuuhun 1944. Pekka Visurin kirjoittamat päiväkirjojen johdannot tarjoavat asiaa harrastaneellekin hyvän tiedon noista vuosista.

 

 

Eilen julkaistu osa tuo esille uutta tietoa muun muassa Hitlerin vierailusta Mannerheimin luo sekä vastavierailusta Saksaan kesäkuussa 1942. Mutta oleellista on saada eteen päivä päivältä havaintoja, miten Suomen johdossa nähtiin Saksan hyökkäyksen ja Suomen siihen liittymisen alku, Saksan tappioiden alku ja suomalaisten johtopäätökset sekä irrottautuminen ja siihen liittynyt kriisi Saksan kanssa.

 

 

Koko historiikin ydintä on, miten tapahtumat Suomessa olivat alusta loppuun Mannerheimin käsissä taustanaan tietenkin monien silloisten Suomen johdossa olleiden suuntausten ajattelutavat. Kun joitakin aikoja sitten moitin Väinö Linnan Pohjantähteä kehyskertomuksen puutteesta, voi vastaavasti kiittää hänen Tuntemattoman sotilaansa alun kapteeni Kaarnan monologia, kuvauksena mistä monille oli kysymys – vaikka perimmiltään tuskin Mannerheimille tai suurelle osalle suurta kansaa.

 

 

Sotaan liittymisen ja sen alkuvuosien johtaminen olisi varmaankin hoitunut monelta muultakin, mutta irrottautuminen ja maan hengissä ulos selviäminen oli melkoinen suoritus. Viime vuosien uuden sukupolven ulkomaisen tutkimuksen perusteella näyttää siltä, että onnistumisen taustalla oli merkittävästi Yhdysvaltojen ja Venäjän keskinäinen ymmärrys niiden pohjoisen Euroopan raja-alueen järjestelystä. Yksi selvittämistä kaipaava kysymys on, missä määrin Mannerhein tiesi tai aavisti tämän joulukuun 1943 Teheranin konferenssin kuvion. Ainakin hänellä ja Paasikivellä oli omaa karua kokemusta samasta asetelmasta 20 vuotta aikaisemmin – senkin ollessa yhä yhtä arkaa käsiteltävää kuin Erfurthin kertoma on ollut.

 

 

Kokonaisuutena näyttää siltä, että Suomen liittyminen Saksan hyökkäykseen kesäkuussa 1941 on varsin hyvin tutkittu. Sodan ajan Suomen sisäinen päätöksenteko pääesikuntaa myöten sekä Suomen kohtaloiden meistä riippumattomat ulkoiset päätökset odottavat vielä paljon työtä. Siihen tämä Erfurthin ja Visurin suurtyö tarjoaa vankkaa tukea.

 

 

Voi vain suositella Erfuthin päiväkirjojen kulumista Suomen historiasta kiinnostuneiden käsissä, kuten myös sitä, että ne uuden polven tutkijoiden käsissä antavat rohkeutta kysyä, mitä Suomessa ja Suomelle tapahtui, kun kaikki otetaan huomioon.

 

 

 

 

Waldemar Erfurth, sotapäiväkirja 1942-1943.

Toimittanut Pekka Visuri

Docendo 2018

 

 

 

Asettaessani Ylen tiedustelussa professori Ilkka Niiniluodon sukupolveni merkittävimmäksi ja vaikuttavimmaksi ajattelijaksi Suomessa, jatkoin vielä kommmentilla:  

 

 

"Mainittakoon, että samalla kun osaltani tunnistan arvostaen em. ajattelijoiden kansallisen vaikutuksen, olen omassa ajattelussani eri mieltä Ilkka Niiniluodon ja Björn Wahlroosin kanssa, mutta varsin lähellä Heikki Talvitien ajattelua."

 

 

Ehkä on paikallaan perustella. Pohdin asiaa mm. toukokuussa 2014 Niiniluodon jäädessä eläkkeelle seuraavassa blogissa. Kuluneiden neljän vuoden aikana sen kysymyksenasettelu on jatkuvasti radikalisoitunut, kun läntinen valistusliberalismi ja sen luoma yhteiskunta- ja kansainvälisen politiikan malli ovat yhä enemmän haastettuna sisältä, ulkoa ja ilmakehästä. Itse asiassa neljän vuoden takainen pohdinta koskee Suomea ja koko länsimaista kulttuuria. Osaltani olen kannattanut valistushumanismin reformaatiota sivistyshumanismiksi, joka tunnistaa järkevän, eettisen ja vapaan demokraattisen ihmisen edellyttämän kulttuurihistorian myös tulevaisuudessa ja pitää siitä huolta.

 

 

 

 

Toukokuussa 2014: Miten tässä näin kävi?

 

 

Viime maanantai oli Helsingin yliopistossa kasallisesti merkittävä päivä. Kansleri, teoreettisen filosofian professori Ilkka Niiniluoto piti jäähyväisluennon, ja teologisen tiedekunnan filosofian professori Simo Knuuttilalla oli läksiäisseminaari. Eläkkeelle siirtyy kaksi suuriin ikäluokkiin kuuluvaa arvostettua tutkijaa ja persoonallisuutta. Sain tilaisuuden kunnioittavasti tervehtiä kumpaakin, ja esitin kiitoksen monista yhteyksistä ja yhteistyöstä vuosien varrella.

 

 

Bertrand Russell sanoo ”Länsimaisen filosofian historian” esipuheessa esittelevänsä filosofit ”oman aikansa tuotteena, henkilöinä jossa ovat olleet kiteytyneenä ja keskittyneinä ajatukset ja tunteet, jotka ovat olleet epämääräisessä ja sekavassa muodossa yleisiä hänen ympäristössään”Niiniluodosta ja Knuuttilasta voi sanoa näin, mutta ehkä enemmänkin. He ovat myös vahvasti vaikuttaneet aikaansa.

 

 

Joitakin vuosia sitten eläkkeelle jäivät myös professorit Raimo Tuomela ja Juha Manninen. He kaikki ovat filosofiassa kaikki samaa sukupolvea kuin minä, mutta Mannista lukuun ottamatta eri vuosiluokkaa. Opiskelemaan tullessani otin ensin pääaineeksi yleisen valtio-opin, mutta sitten ajan aatteelliset taistelut saivat valitsemaan käytännöllisen filosofian.

 

 

Satuin filosofian opiskelijana vuosien 1965-1968 aikaikkunaan, jossa sekä Georg Henrik von Wright että Jaakko Hintikka olivat pitkiä aikoja ulkomaisissa yliopistoissa ja opetuksesta huolehtivat assistentit Erkka Maula, Albert Kivinen, Mårten Ringbom – ja ennen kaikkea vt. professori Reijo Wilenius.

 

 

Helsingin yliopistossa oli vanhastaan vahvana perinteenä Eino Kailan analyyttinen filosofia tai looginen positivismi, jonka perusideoita on loogis-empiirisen luonnontieteellisen metodin yksinvalta kaikessa tieteessä ja perimmiltään koko kulttuurissa. Kukaan tuolloisista filosofian opettajista ei kuitenkaan toteuttanut sitä ohjelmallisesti. Päinvastoin, Erkka Maulan ensimmäisessä seminaarissa tein esitelmän Arthur Papin artikkelista ja tunnistin selkeästi luonnontieteellisen menetelmän rajallisuuden inhimillisen, kulttuurisen ja sosiaalisen todellisuuden tieteellisessä, saati poliittis-yhteiskunnallisessa tietämisessä. Näin päädyin vähitellen mm. von Wrightin esittämään komplementarismiin, jossa empiiris-kausaalinen metodi ja toimijan tavoitteita ja käytännöllistä päättelyä ymmärtävä metodi sekä niiden opiskelu ovat kumpikin tarpeellisia ja täydentävät toisiaan.

 

 

Ratkaisevia olivat Reijo Wileniuksen luennot ja seminaarit. Hän avasi ikkunat Eurooppaan ja toi saataville vanhemman Ludvig Wittgensteinin seuraajien kapinan analyyttistä filosofiaa ja luonnontieteellisen menetelmän yksinvaltaa vastaan kuten Peter Winchin, William Drayn ja G.E.M Anscomben. Perässä tulivat mannermainen hermeneutiikka ja silloisen Jürgen Habermasin kriittinen filosofia. Wilenius myös tunnisti luennoillaan heti G.H. von Wrightissä alkaneen muutoksen analyyttisen filosofian kannattajasta sen ja koko tieteellis-teknis-teollisen ajattelun ja yksivallan kriitikoksi.

 

 

Vuonna 1970 G.H. von Wright piti sitten Suomen filosofisessa yhdistyksessä esitelmänsä ”Tieteen filosofian kahdesta perinteestä” ja vaati humanistisen tutkimuksen aristoteeliselle perinteelle tasavertaista asemaa luonnontieteiden galileisen perinteen rinnalla. Tuohon aikaan yliopistoissa levisi nopeasti myös marxilainen ideologia, mutta filosofian laitoksilla se sai jalansijaa oikeastaan vain Juha Mannisen kautta.

 

 

Näin von Wrightin tietämyksellä ja arvovallalla tehty linjaus näytti avaavan Suomessa mahdollisuuden eurooppalaisten eli snellmanilaisittain kansallisten, klassisten ja luterilais-kristillisten sivistysperinteiden sekä puolustukseen että uudistavaan nousuun. Sen merkitys olisi ollut yksilöiden ja yhteisön tasolla tietyn eettisen tavoitteellisuuden ja tulevaisuudennäkymän uudelleen nousu suomalaisen yhteiskunnan keskeisiksi pohjavirtaukseksi. Näin kävikin keskustalaisessa nuorisoliikkeessä uusalkiolaisuutena, ja nuo sivistysperinteet tuntuvat yhä monin tavoin laajan kansan – Jürgen Habermasin sanoin - arkielämän hermeneutiikassa. Mutta laajemmin keskeisten kulttuurin instituutioiden kautta kävi toisin.

 

 

En tiedä tarkkaan, mitä keskeisten yliopistojen filosofian laitoksilla tapahtui, mutta analyyttinen filosofia palasi hegemoniseen asemaan matematiikassa ja behavioristisessa psykologiassa peruskoulutuksensa saaneiden voimin, kärjessä Ilkka Niiniluodon kriittinen realismi ja Raimo Tuomelan naturalismi. Reijo Wilenius perääntyi tärkeään työhön professoriksi Jyväskylään.

 

 

G.H. von Wrightin luonnontieteellisen empirismin tai materialismin yksinvallan kritiikki vahvistui yhteiskuntakritiikiksi, ja vuoden 1987 Tieteen päivillä Erik Allrdt hyökkäsi monien puolesta häntä vastaan voimakkain sanankääntein. Von Wrightin kansainvälinen asemansa filosofiassa on kuitenkin sellainen, että hän on säilynyt tosiasiallisesti vain muutamin poikkeuksin seurattuna ikonina suomalaisessa filosofiassa. On kyllä voinut havaita, että yhteiskunta- ja kulttuuritieteissä on esiintynyt "positivismin kritiikkinä" erilaisia "anything goes" -virtauksia, mutta ilman mm. von Wrightin tarjoamaa kestävää tieteenfilosofista perustaa ne ovat vai huonontaneet tilannetta.

 

 

Ihmisen ja kansakunnan omia tavoitteellisia mahdollisuuksia heikentävän naturalismin hegemoniaa on osaltaan vahvistanut suurissa opiskelijaikäluokissa levinnyt marxismi-leninismi. Menettäessään tavoitteellisen sosialismin näköalan siitä jäi jäljelle ideologinen materialismi. Kun sosialismin romahtamisen vuoksi laaja joukko lahjakasta nuorisoa ei päässyt Suomessa poliittiseen johtoon, se hakeutui ymmärrettävästi kulttuurin, median ja tieteen instituutioihin opettamaan näistä lähtökohdistaan seuraavaa sukupolvea.

 

 

Peter Sloterdijkin oivallus on, miten tästä sivistyksestä irronneesta valistustaustasta nousee apaattinen kyynisyyden kulttuuri ja yhteiskunta. Meillä sen loistavin saavutus on loistaviin tiedollisiin saavutuksiin yltävä peruskoulu, josta kuitenkin amputoitiin pois lyseon, kansakoulun ja kansanopiston sivistyspedagogiikka.

 

 

Teologisessa tiedekunnassa opiskelijat ovat saaneet Simo Knuuttilan toimesta kansainvälisesti korkeatasoisinta opetusta erityisesti klassisesta ja myöhäisen keskiajan filosofiasta ja siihen liittyvästä teologiasta. Ymmärrettävästi Suomessakin on omia teitään jo pitkään vaikuttanut Immanuel Kantin valistus, joka vielä enemmän katsoo ihmisen omasta järjestä luontaisesti löytyvän riittävät voimavarat kestävään käytännöllisen järjen mukaiseen elämään.

 

 

Samaan suuntaan on vaikuttanut myös merkittävä kirkollinen suuntautuminen Vatikaaniin, missä erityisesti Joseph Ratzinger on pitkään lähentänyt kristillisyyttä Platonin filosofiaan. Näin Suomessa on edennyt ”pohjoismaisen sosiaaliopin” henkinen teologia, jossa kirkolle jää tehtäväksi hengellisen kokemuksen vaaliminen ja oikeudenmukainen sosiaalipolitiikka. Samalla Paavalin-Augustinuksen-Lutherin linjassa keskeinen ihmisen psyyken auttaminen, ”vanhursakauden kautta”, tervesieluiseen elämään on jäänyt taka-alalle.

 

 

Kun snellmanilais-kansallisen, klassisen ja kristillisen sivistyshumanismin perinteet ovat perääntyneet, hegemonisen tieteellis-rationalistisen korkeakulttuurin rinnalle ihmisen emotionaalisia tarpeita tyydyttämään ovat nousseet barbarisoivat kaupalliset kulttuurit.  

 

 

Kun siis tänään pohditaan suomalaisen ihmisen, yhteiskunnan ja valtion vaikeutuvia ongelmia, syitä on syytä etsiä syvältä – ja sieltä on syytä myös reformaation alkaa.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Yleisradio pyysi vastaamaan seuraaviin kysymyksiin:

 

1. Ketkä ovat mielestänne Suomen kolme merkittävintä elossa olevaa ja vaikuttavaa ajattelijaa? (tärkeysjärjestyksessä 1., 2. ja 3.)

 

2. Miksi mielestänne nämä henkilöt ovat Suomen merkittävimpiä ajattelijoita?

 

3. Voidaanko nimenne julkistaa kyselyä käsittelevän Ylen jutun yhteydessä?

 

Seuraavassa vastaukseni:

 

1. Merkittävimmät elossa olevat ja vaikuttavat ajattelijat.

 

1. Akateemikko Ilkka Niiniluoto

2. Hallituksen puheenjohtaja Björn Wahlroos

3. Erikoislähettiläs Heikki Talvitie

 

 

2. Perustelut

 

Suomi syntyi ja kehittyi kansallisena, humanistisena ja kristillisenä kansansivistyshankkeena. Viime sotien jälkeen valistuksen tieteellinen ihmiskuva ja taloudellinen liberalismi ovat paljolti syrjäyttäneet sen yhteiskunnan instituutioissa.

 

Akateemikko Ilkka Niiniluoto on tämän muutoksen johtava henkilö luonnonteellisen katsomuksen osalta.

 

Taloudellisen liberalismin johtava henkilö on hallituksen puheenjohtaja Björn Wahlroos, joka nuorena edisti myös yhä vaikuttavaa marxilaisuutta, mutta irrottautui siitä oman ajattelunsa voimin.

 

Erikoissuurlähettiläs Heikki Talvitie on luonnollisessa kielessä ja kansalaismielipiteessä jatkuvasti elinvoimaisen kansalliseen sivistykseen kuuluvan ulkopolitiikan historiallisen realismin johtava edustaja.

 

 

 

Ilkka Niiniluoto

 

Akateemikko Ilkka Niiniluoto on kansainvälisesti merkittävä tutkija, joka siirtyi matematiikasta ja fysiikasta teoreettiseen filosofiaan jatkamaan kriittisenä realismina Eino Kailan analyyttisen filosofian perinnettä. Sen ydinajatuksena on todenmukaisen tiedon saavuttaminen ja täsmentyminen itseään korjaavan tieteellisen menetelmän avulla, mihin liittyy sivistysperinteisiin kuuluvien ei-tieteellisten käsitteiden kritiikki ja syrjäytyminen tai luonnontieteellisen tulkinnan antaminen niille, kuten itse sivistykselle.

 

Väiteltyään tohtoriksi vuonna 1974 Niiniluoto on toiminut Helsingin yliopiston apulaisprofessorina, teoreettisen filosofian professorina, humanistisen tiedekunnan dekaanina, vararehtorina, rehtorina ja kanslerina sekä lukuisissa keskeisissä filosofian ja tieteen luottamus- ja hallintotehtävissä kotimaassa ja ulkomailla. Näissä tehtävissä hän on merkittävästi edistänyt universaalin tieteellisen ihmis- ja maailmankuvan asemaa Suomessa.

 

 

 

Björn Wahlroos

 

Hallituksen puheenjohtaja Björn Wahlroos valmistui ylioppilaaksi vuonna 1971 ja osallistui marxilaiseen nuorisoliikkeeseen, mistä irrottautuminen ensimmäisten joukossa merkitsi tuon ajan oloissa omakohtaista ajattelua. Hän väitteli kauppatieteen tohtoriksi vuonna 1979 ja toimi sen jälkeen vuoteen 1985 Svenska Handelshögskolanin kansantaloustieteen professorina. Myös sen jälkeen hän on Suomen oloissa ainutlaatuisen vaikuttavalla tavalla argumentoinut monin eri medioiden kautta puhtaan markkinaliberalismin puolesta.

 

Ennen tuloaan Nordea Bank AB:n, Sampo Oyj:n ja UPM-Kymmenen hallituksen puheenjohtajaksi Wahlroos osoitti ajattelunsa vaikuttavuuden omakohtaisella, useiden yritysten ja kansantaloudentasoilla kaikissa Suomen kansantalouden murrosvaiheissa 1980 –luvun puolivälistä alkaen. Nykyisen EVA:n ja ETLAN: hallituksien jäsenyyden lisäksi hänen myös muissa yhteyksissä esittämänsä tilannearviot ja linjaukset vaikuttavat laajasti koko talouselämän suuntautumiseen.

 

 

Heikki Talvitie

 

Erikoislähettiläs Heikki Talvitie aloitti diplomaattiuransa ulkoministeriössä vuonna 1964. Sen merkittävimpiä vaiheita olivat suurlähettilään tehtävät Belgradissa, Moskovassa ja Tukholmassa sekä ulkoministeriön hallinnollisena alivaltiosihteerinä. Tämän ohella hänellä on ollut lukuisia mm. EU:n ja ETYJ:n kansainvälisen diplomatian eritystehtäviä. Itse työhön liittyvän asiantuntijan roolin lisäksi Talvitie on tutkinut kansainvälisen politiikan historiaa konkreettisena kohteena Ruotsin ja Venäjän suhteet.

 

Talvitien diplomaattisen käytännön ja tutkimustyön ydin on historiallinen realismi, jossa sopimuksiin perustuvat säännöt ja geopolitiikka vaikuttavat rinnakkain ja niiden joutuessa ristiriitaan geopolitiikka on tositilanteissa – valitettavasti – ensisijainen. Myös jäätyään eläkkeelle vuonna 2002 hän on vaikuttanut ulkopolitiikan asiantuntijana sekä ulkopolitiikkaan liittyvien yhteisöjen johdossa kuten Suomi-Venäjä seuran puheenjohtajana, Historian ystäväin hallituksen puheenjohtajana sekä Suomen Geopoliittisen Seuran varapuheenjohtajana. Hänen työnsä arvostusta osoittaa Tasavallan presidentin hänelle vuonna 2017 myöntämä erikoislähettilään arvo.

 

 

 

3. Voidaanko nimenne julkistaa?

 

Kyllä voidaan.

 

Mainittakoon, että samalla kun osaltani tunnistan arvostaen em. ajattelijoiden kansallisen vaikutuksen, olen omassa ajattelussani eri mieltä Ilkka Niiniluodon ja Björn Wahlroosin kanssa, mutta varsin lähellä Heikki Talvitien ajattelua.

 

 

 

JÄLKIKIRJOITUS 4.9. 2018

 

Kun viimeisessä vastuksessa viittaan omaan ajatteluu, sallittanee sen luonnehdinta.

 

TÄSSÄ: G.H. von Wright matkaoppaana

 

”Von Wrightin avaamaan tien kulkemiseen on myös liittynyt tietty sivullisuus suhteessa suomalaisen lukeneiston valtavirtaan.”

 

 

 

 

 









Lehdistötilaisuuden perusteella voi ajatella, että yksi askel otettiin hyvään suuntaan. Ilmeisesti vaikeimmat asiat nostettiin pöydälle ja sovittiin jatkosta. Vuoropuhelu on välttämätöntä, ja ilman alkua ei voi jatkaa.

 

 

Osaltani suhtaudun kriittisesti presidentti Trumpin moniin linjauksiin esimerkiksi EU:ta kohtaan, mutta täytyy arvostaa hänen lujuuttaan viedä tämä hanke läpi huolimatta kaikkien aikojen tykityksestä kotirintamalla. Sen taustasta taas tunnetaan suomalaisessa keskustelussa vain osa. Jos tästä lähtee liikkeelle uutta, se tapahtuu toisista lähtökohdista verrattuna kylmän sodan liennytykseen.

 

 

Kylmän sodan jälkeen Yhdysvalloissa ovat kamppailleet perinteiset ulkopolitiikan oppisuunnat: vetäytyminen, liberalismi ja realismi. Kolmet viimeiset presidentinvaalit on siellä voitettu vetätymisteemalla. Presidentti George Bush omaksui kuitenkin 9/11 jälkeen neokonservatiivisen linjan eli Yhdysvaltojen sotilaallisen voiman käyttämiseen uuden maailmanjärjestyksen toteuttamiseen. Presidentti Obama toteutti eräänlaista pasifistista liberalismia, joka rohkaisi värivallankumouksia, mutta jätti sitten innostuneet ilman järeämpää tukea.

 

 

Presidentti Obaman kauden jälkeen koottiin hänen linjaansa jyrkentävää liittoutumaa. Sen keskeisiä hahmoja olivat mm. senaattori McCain ja tutkija Robert Kagan, joka tiivistää “interventioliberalismin” ytimeksi luottamuksen Yhdysvaltojen jatkuvaan sotilaalliseen voimaan pitää vaikkapa yksinkin maapallolla yllä liberaalia maailmanjärjestystä. Vaalituloksen jälkeen juuri tuo liberaalien ja neokonservatiivien liittoutuma on ollut presidentti Trumpin kampittaja, jota myös suomalainen media on paljolti seurannut.

 

 

Yhdysvalloissa on kuitenkin elänyt samaan aikaan myös useita realismin koulukuntia. Jo vuonna 1994 Henry Kissinger kiteytti niiden ydinajatuksen: “Geopoliittisesti, Amerikka on saari etäällä Euraasian suurista maamassoista, joiden voimavarat ja väestö ylittävät Yhdysvallat. Yhden ainoan vallan dominointi Euraasian kummassa tahansa pääalueessa – Euroopassa tai Aasiassa – pysyy hyvänä Yhdysvaltojen strategisen vaaran määritelmänä olipa kylmä sota tai ei. Sellainen ryhmittymä syrjäyttäisi Yhdysvallat taloudellisesti ja lopulta sotilaallisesti.”

 

 

Viime vuosina mm. myöhemmän ikänsä Zbigniew Brzezinskin, Harvardin Kennedy Schoolin Graham Allisonin, prsidentti Obaman neuvonantajan Charles Kupchanin ja Suomessakin juuri käyneen Stephen Kotkinin mukaan Yhdysvaltojen voimat eivät jatkossa riitä perinteiseen rooliin koko maapallon poliisina. Heidän mukaansa Euraasian mantereelle on muodostumassa Kiinan johtama väestöllinen ja taloudellinen ylivoima, joka uhkaa Yhdysvaltoja. Useita ratkaisujakin on esitetty.

 

 

Esimerkiksi itseään revisioinut Brzezinski esitti vuonna 2012 Yhdysvaltojen, Euroopan ja Venäjän liittoutumista sekä tasapainojärjestelmän rakentamista Euraasian itäpäähän. Graham Allison on puolestaan tutkinut voimasuhteiden muutoksia ja havainnut niiden tavallisesti johtavan sotaan. Hän antaa historian valossa hyviä neuvoja, miten sota vältetään Kiinan noustessa.

 

 

Wienin kongressin jälkeen Atlantin suurvallat Englanti ja Yhdysvallat ovat kolme kertaa liittoutuneet Venäjän kanssa Euroopan hegemoniaa tavoitellutta Ranskaa tai Saksaa vastaan ja kerran eli kylmän sodan aikana Euroopan kanssa hegemoniaa tavoitellutta Venäjää vastaan. Nyt esimerkiksi Graham Allison ja Stephen Kotkin sanovat, että kylmän sodan malli vastasi aikanaan Yhdysvaltojen etua, mutta se oli myös pitkässä historiassa lyhyt ja poikkeuksellinen aika.

 

 

Paras saatavilla oleva selitys presidentti Trumpin kylmän sodan asetelman kannalta erikoiselle ja runnovalle politiikalle on se, että hän ja hänen taustallaan oleva joukko etsivät ulospääsyä Yhdysvaltoja uhkaavasta gepoliittisesta umpikujasta – jäädä yksin, kun Kiinan johtama liittoutuma  ottaa vallan Euraasian mantereella ja näin koko maapallolla.

 

 

Presidentti Trumpin ratkaisu näyttää olevan eron saaminen Euroopan, Venäjän ja Kiinan väliin – samaan tapaan kuin presidentti Nixon ja Henry Kissinger tekivät Neuvostoliiton ja Kiinan väliin. Euroopan osalta se näyttää tapahtuvan kovin ottein. Sen toinen elementti on uusi suhde Venäjään, joka antaisi sille liikkumavaraa Kiinaan ja tekisi siitä kumppanin ongelmiin ja kriiseihin, joiden selvittämiseen sitä tarvitaan. Kun historia toistaa itseään, seuraavaksi nähtäneen Venäjän ja Euroopan lähentymistä.

 

 

Vanhoihin aikoihin verrattuna pienillä mailla on onnekseen sovittuihin sääntöihin perustava YK, jonka asemaa ja periaatetta on aina puolustettava. Kahden suurvallan ydinaseiden pelkoon perustunut kylmä sota ja sitä seurannut vaihe ovat nyt kuitenkin saamassa jatkokseen globaalin maailman, jossa on piirteitä Euroopan 1800 –luvusta.

 

 

Se näyttää koskevan myös menettelytapoja. Presidentti Trumpin Brysselissä ja Lontoossa toteututtama malli – ensin törmätä ja sitten neuvotella – on kuin Bismarckilta. Samaa voi sanoa myös vaatimuksesta omien liittolaisten suorista riveistä samalla kun itse etsii yhteyttä vastapuoleen.

 



Euroopan kurittaminen ja näin atlanttisen suhteen vaarantaminen olisi kuitenkin vaarallista koko post-roomalaisen sivilisaation eli Euroopan, Yhdysvaltojen ja Venäjän kannalta jo nyt nähtävissä olevassa globaalissa tulevaisuudessa. Huolestuttavasti samaa on sanottava myös Yhdysvaltojen toisesta pääsuunnasta eli kylmän sodan voittoon kiinni jääneestä interventioliberalismista.

 

 

Kun Yhdysvaltojen, Euroopan ja Venäjän suhde liikkuu, se tuntuu jatkuvasti myös Pohjois-Euroopassa. Presidentti Niinistö korosti yhden puolen läsnäolon merkitystä viittaamatta kummankin tasapainoiseen liennytykseen. Suomi on pärjännyt muistamalla, että Suomen ulkopolitiikan perustehtävänä on kansakunnan olemassaolon ja Suomen geopoliittista ympäristöä hallitsevien suurvaltaetujen yhteensovittaminen. Kaikki tämä korostaa omaan alueeseen kohdennettua aktiivista vakauspolitiikkaa.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Joku aika sitten etsin kirjahyllystä taas esiin Jean Clairin omaelämänkerrallisen “Les derniers jours” (Viimeiset päivät). Hän on Picasso –museon ensimmäinen johtaja, Ranskan Akatemian jäsen ja viime vuosikymmenien ehkä tunnetuin taidenäyttelyiden kuraattori.

 

 

Kesällä 2010 kävin Pariisissa Clairin näyttelyssä "Rikos ja rangaistus". Se kertoi taidehistoriaa seuraten, miten tuomitut ovat vaihdelleet syyllisistä syyttömiin ja miten rikosten ja rangasitusten uutisoinnista tuli modernin ajan viihdettä. Hänen edellinen näyttelynsä oli ollut Kanadassa aiheenaan fasismin ja kommunismin taide otsikolla 1930 –luku: ”Uuden ihmisen” tekeminen.

 

 

Tämän modernin taiteen suuren hahmon kokoamissa näyttelyissä yhtenä pääteemana on myös ollut modernin taiteen ja itse modernin kritiikki. Siinä hengessä ehkä tunnetuin näyttely oli vuoden 1995 Venetsian Biennalen kokoelma "Identiteetti ja toiseus". Sitä ennen osoitteeltaan selvin oli vuotta aikaisempi Wienin näyttely "Sielu ja ruumis, taiteet ja tieteet 1793-1993".

 

 

Clairin mukaan modernin taiteen kausi alkoi Paul Cézannen kuoleman ja suuren näyttelyn tienoilla noin vuonna 1906 ja päättyi vuoden 1968 tienoilla uuden polven suureen kapinan ja Marcel Duchampin kuoleman aikoihin. Sen jälkeen abstraktio ja rajojen ylittäminen on tyhjentänyt ja toistanut itseään. Niinpä modernin taiteen markkinat ovat menettäneet kosketuksen teokseen ja niistä on tullut kiinteistömarkkinoiden tavoin "spekulatiiviset finanssimarkkinat kahden tai kolmen gallerian, myyjän ja pienen uusrikkaiden ryhmän kesken".

 

 

Clairin mukaan, ”Lyhyesti sanoen mauttomuuden estetiikka on ottanut paikan maun estetiikalta…” Häntä kuvottaa ”modernin suuri, pohjaltaan pessimistinen seksin, veren ja kuoleman kolmikko”, joka barbarisoi meitä kaikkia. Se tuli esiin ensin taiteessa ja läpäisi sitten valtamedian ylläpitämän julkisuuden. Osaltani olen pitkään jakanut saman ajatuksen.

 

 

Modernin taiteen ja kulttuurin kriisin ilmentäjänä Clair pitää kasvojen häviämistä taiteesta. Muotokuva syntyi renessanssin myötä ja kasvot alkoivat kadota viime vuosisadan alussa kertoen modernin ihmisen psyyken hajoamisesta ja tyhjenemisestä. Tämän ilmiön hän liittää suoraan luonnetieteellisen ihmiskuvan ylivaltaan esimerkkinä suuren positivistin Ernst Machin omakuva, jossa näkyy vain jalat ja vartalo. Tähän voi liittää Ludwig Wittgensteinin ja myös G.H. von Wrightin tunnistaman modernin kriisin ytimenä fysiikan ja sen metodin tulon aikamme kaiken läpäiseväksi metafysiikaksi, joka syrjäyttää kulttuurin humaanit ainekset.

 

 

Mutta ennen "Viimeisiä päiviä" Clairin "Omakuva ilman kasvoja", "Kulttuurin syksy" tai "Museoiden pahoinvointi" eivät ole kertoneet hänestä itsestään. Clairin mukaan modernin taiteen ideaksi on tullut rikkoa perinnettä, ja siitä on tullut näin perinteen rikkomisen perinne. Näin se joutuu lopulta rikkomaan oman rikkomisen perinteensä. 1960 –luvulla huipentunut modernin tyyppi toistaa itseään samassa mielessä kuin vaikkapa 1200 -luvun gotiikkaa jäljittelevää arkkitehtuuria syntyi vielä 1800-luvulla. Näin museoiden ja gallerioiden varastot ovat täynnä itsensä tyhjentäneitä kopioita. Clairin mukaan Guggenheimin museon johdolla museoiden sivistys- ja valistustehtävästä on siirrytty huvitusliiketoiminnaksi, jonka tavoitteisiin kuuluu ylläpitää eräänlaisia yliarvostettujen teosvarastojen markkina-arvoa.

 

 

Clairin omaelämänkerrallinen "Viimeiset päivät" (Les deniers jours) kertoo hänestä itsestään. Isä muutti kotikylän ahdingosta pikkukaupunkiin. Poika pääsi sen klassiseen lyseoon ja jatkoi taiteen tutkimista, lukemista ja kirjoittamista Harvardin ja Picasso –museon kautta Ranskan Akatemiaan.

 

 

Kuin Jürgen Habermasille Clair sanoo, että moderni ei ole vain keskeneräinen vaan myös mahdoton projekti loppuun vietäväksi. Kaikkea ei voi repiä loppuun saakka hajalle taiteessa ja median julkisuudessa sekä näin ihmisen psyykessä. Immanuel Kant ja David Hume olivat väärässä olettaen ihmisyyden olevan luonnon lahja, vaikka se on pitkän sivistyshistorian tulos. Jos sivistyshistoria kehitti demokraattisen eli eettisen, järkevän ja vapaan ihmisen, tuon sivistyshistorian hajoittaminen purkaa tällaisen ihmisen. Perinteiseen tapaan Suomessa on sivuutettu Habermasin itsensä liikkuminen viime vuosina samaan pohdintaan, viimeksi joitakin vuosia sitten löytyneen teologian ylioppilas John Rawlsin pro gradu tutkielman saksannoksen jälkipuheessa.

 

 

Näin lähelle päästävä elämänkerta saa ymmärtämään, miksi vuosien varrella etäämmältäkin on aavistanut hänessä tuttua. Osaltani en luovu modernista vaan kannatan modernin reformaatiota yhdistämällä valistus sekä klassinen ja kristillinen humanismi täydentämään toisiaan, kuten G.H. von Wrightin komplementarismissa tehdään. Tänään modernin reformatio on yhä selvemmin modernin kriisin ratkaisu ihmiskasvoiseksi sivistysmoderniksi.

 

 

Tänään lännen kehittämää liberaalia maailmanjärjestystä haastavat monien muiden sivilisaatioiden tuottamat ratkaisut, mutta samalla tämä järjestys hajoittaa itseään sisältä päin – luullessaan että se pysyy pystyssä ilman sen synnyttäneitä kristillistä, klassaista ja kansallista humanitasta eli ihmisyyttä, jossa yhdistyvät viisaus, maltillisuus ja kohtuullisuus, oikeamielisyys, päättäväisyys sekä hyväntahtoisuus.

 

 

Jos näin jatketaa läntiselle sivilisaatiolle käy huonosti. Odotan modernia taideteosta, jossa ihmisellä on ihmisen kasvot.

 

 

------------------------

 

 

Jean Clair, Les derniers jours(Viimeiset päivät). Editions Gallimard, 2013.