Blogi

Valtion vastuu laukaan surmassa

En mielelläni palaa tähän asiaan, mutta Laukaan hallisortuma kertoo jälleen puutteesta Suomen valtion turvallisuushallinnossa. Perusteiltaan sama ongelma tuli esiin myös joulun 2011 myrskyissä ja Talvivaaran ympäristökatastrofissa. Kaikissa niissä valtioneuvosto sekä sen ministeriöt ovat toimineet nykyisen lainsäädännön ja hallinto-oikeuden mukaisesti.



Kaikissa tapauksissa muina osapuolina ovat olleet omistajat ja alue- tai paikallistason toimivaltaiset viranomaiset. Kaikissa tapauksissa ministeriö ja valtioneuvosto ovat seuranneet oikeusvaltion periaatteetta, etteivät ne yksittäisessä tapauksessa ole ohjanneet alempaa toimivaltaista viranomaista.



Hallien tapauksessa kyseessä on Maankäyttö- ja rakennuslaki. Sen 17§:n mukaan mm. ”Asianomaiselle ministeriölle (Ympäristöministeriö) kuuluu alueiden käytön suunnittelun ja rakennustoimen yleinen kehittäminen ja ohjaus.”



Lain 18 §:n mukaan mm. ”Elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskus edistää ja ohjaa kunnan alueiden käytön suunnittelun ja rakennustoimen järjestämistä.” ”Elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskuksen on erityisesti valvottava, että kaavoituksessa, rakentamisessa ja muussa alueiden käytössä otetaan huomioon valtakunnalliset alueidenkäyttötavoitteet, muut alueiden käyttöä ja rakentamista koskevat tavoitteet sekä kaavoitusasioiden ja rakennustoimen
hoitoa koskevat säännökset siten kuin tässä laissa säädetään.”



Maankäyttö- ja rakennuslain 21§:n mukaan ”Rakennusvalvonnan viranomaistehtävistä
huolehtii kunnan määräämä lautakunta tai muu monijäseninen toimielin, jona ei kuitenkaan voi toimia kunnanhallitus.” Muilla kunnan viranomaisilla ei ole oikeutta puuttua tämän kunnan toimivaltaisen rakennusvalvontaviranomaisen päätöksiin lupa- tai valvonta-asioissa. Ilmeistä on, että saman yleisen oikeusvaltioperiaatteen mukaisesti myös Ympäristöministeriö ja ELY –keskukset tulkitsevat, etteivät ne ylempinä viranomaisina voi yksittäisessä tapauksessa ohjata tai puuttua Maankäyttö- ja rakennuslain mukaan toimivaltaisen kunnan rakennuslautakunnan toimintaan.

 

Mahdollisesti tämä on ollut myös Onnettomuustutkintakeskuksen mielessä, kun se kesäkuussa 2010 antoi Ympäristöministeriölle ilmoituksen kattoromahduksia selvittäneen
tutkintalautakunnan työstä. Onnettomuustutkintakeskuksen johtaja Veli-Pekka Nurmi puhuu nyt ”varoituksesta”, mikä on vahvahko muotoilu verrattuna kesäkuun 2010 kirjeeseen Ympäristöministeriölle: ”Osin tai kokonaan vastaavia teräsrunkoisia Isola-nimellä toimitettuja halleja on tiettävästi useita. Tutkintalautakunnan mielestä hallien omistajien tulisi saada tieto siitä, että heidän omistamissaan halleissa saattaa olla edellä mainittuja turvallisuuspuutteita.”



Sama muodolliseen toimivaltaan pitäytyvä toimintalinja jatkui Ympäristöministeriössä. Silloisen ympäristöministeri Jan Vapaavuoren mukaan talvella 2010 sattuneiden romahdusten jälkeen ”Onnettomuustutkintakeskuksen varoitus kesäkuulta 2010 toimitettiin kuntiin alle viikossa.”



Vapaavuori jatkaa ”Onnettomuustutkintakeskus toimi tässä täysin asianmukaisesti. Myös
ministeriö toimi asianmukaisesti. Käsittääkseni myös ely-keskukset toimivat asianmukaisesti.” Vapaavuori muistuttaa, ”että lähtökohtaisesti rakennuksen omistaja on vastuussa rakennuksen turvallisuudesta ja kunnosta.”



Asian ydin on juuri siinä, että Vapaavuoren mainitsemat ylemmät viranomaiset ovat nykyisten säädösten ja oikeusvaltioperiaatteiden tulkinnan kannalta toimineet halliromahduksissa
asianmukaisesti, kuten myös joulun 2011 myrskyissä tai Talvivaaran tapauksessa. Ongelman ydin taas on siinä, että tämä tarkka normien seuraaminen eli yksittäistapauksiin puuttumattomuus toimii hyvin normaalitilanteessa, mutta ei epätavallisessa turvallisuustilanteessa, jossa kansalaisten henki voi olla vaarassa.

 

Esimerkiksi hallien tapauksessa nykyaikaisen valtion havaittuun turvallisuusriskiin vastaaminen olisi merkinnyt Ympäristöministeriön määräystä kaikkien vastaavien hallien käyttökiellosta siihen asti kuin ne on tarkastettu, mutta siihen ei nykyisen lainsäädännön saatikka pitkän hallintoperinteen vuoksi ole katsottu olevan mahdollisuuksia.



Tunnetulla tavalla joulun 2004 tsunamissa pääministeri Vanhanen otti vastuun kaikkien
suomalaisten evakuoinnista vastoin silloisen toimivaltaisen viranomaisen eli ulkoministeriön kantaa. Sen jälkeen hallinnon sisällä on käyty vahvaa keskustelua valtion johdon harkintavallasta ja –vastuusta turvallisuustilanteessa. Siinä Korkeimman hallinto-oikeuden johto sekä sotilashallinto omista syistään ovat ajaneet voimakkaasti perinteisen oikeuspositivismin koulukunnan mukaista tiukkaa tulkintaa oikeusvaltiosta turvallisuustilanteissa. Sen mukaan demokraattisen valtion johdolla ei ole harkintavaltaa turvallisuuden erityistilanteissa.



Monien vaiheiden jälkeen myös viime vuoden joulukuun Valtioneuvoston periaatepäätös
kokonaisturvallisuudesta päätyi tälle perinteiselle kannalle turvallisuustilanteiden hoidossa: ”Tehtävät hoidetaan normaalien toimivaltuuksien pohjalta. Varautuminen, toimenpiteisiin
ryhty­minen ja häiriötilanteiden johtaminen perustuvat voimassa olevan lainsäädännön noudattami­seen. Operatiivisesta toiminnasta ja sen johtamisesta vastaa toimivaltainen viranomainen, joka tarvittaessa pyytää virka-apua.”



Oikeusvaltioperiaatteen tiukan tulkinnan taustalla on demokraattisen yhteiskunnan tärkeä ja keskeinen tehtävä soveltaa lakeja kaikkiin kansalaisiin samalla tavoin ja siksi turvata
toimivaltaisille viranomaisille itsenäisyys lakien soveltamisessa. Ongelma syntyy siitä, että oikeusnormit on tehty ja soveltuvat normaalitilanteisiin, mutta eivät tilanteisiin, joihin niitä ei ole säädetty. Yllättävät ja epätavalliset turvallisuustilanteet - kuten tsunami, joulun 2011 myrsky, Talvivaara tai halliromahdukset - taas vaativat nopeata ja konkreettista
ohjaavaa toimintaa toimivaltaisiin erityisviranomaisiin.



Jos demokraattisen valtion johdolle annetaan valtuuksia ohjata alempaa toimivaltaista viranomaista turvallisuustilanteissa, on aina olemassa vaara tämän valtuuden väärinkäytöstä.
Se voidaan kuitenkin välttää tiukalla parlamentaarisella, oikeudellisella ja julkisella kontrollilla. Lisäksi uusien turvallisuushaasteiden hoidosta on olemassa laaja kansainvälinen esimerkkivalikoima sekä valtio-opillinen keskustelu.



Kun Suomen valtio on nyt ollut perinteistä ajattelua seuraten – ministeri Vapaavuoren sanoin – asianmukaisesti toimien osapuoli Laukaan romahdukseen johtaneessa tapahtumaketjussa, tulisi maan hallituksen arvioida tältä osin uudelleen harkita viime joulukuun periaatepäätöksen
perusteita turvallisuustilanteiden johtamisessa. Seuraavalla kerralla voi olla kyse useammasta kuin yhdestä ihmishengestä.