Blogi

Kissinger, Kekkonen ja Hemingway

 

 

 

 

 

 

Henry Kissinger on julkissut 99 vuotiaana uuden kirjan Leadership: Six Studies in World Strategy eli kuuden valtiollisen johtajan johtajuudesta, ja siitä on alkanut laaja keskustelu.

 

 

Kissingerin vieraillessa syksyllä 2008 pääministeri Matti Vanhasen luona, hän osoitti arvostuksensa Urho Kekkoselle. Nyt Kissingerin piti tulla puhumaan Helsinkiin, ja peruutuksen jälkeen Yle julkaisi hänen haastattelunsa: ” Vuosina jolloin osallistuin hallituksen toimintaan, kylmän sodan aikana oli vaikuttavaa seurata, – kuinka Suomi yhdisti diplomatian ja tarpeensa pysyä vahvana. Suomesta tuli Euroopan ystävä mutta se säilytti suhteensa Venäjään, mikä teki tarpeettomaksi sotilaalliset toimet. Nyt kun Suomi on liittymässä Natoon nämä ominaisuudet ovat entistä tärkeämmät Euroopan turvallisuudelle ja rauhan takaamiseksi Euroopassa.”

 

 

Siinä on tervehdys Suomen kylmän sodan eli Urho Kekkosen ajan ulkopolitiikasta käytävään keskusteluun sekä myös niille, jotka jatkossa vastaavat siitä. Kuten Naton jo jäsenyyden hakeminen osoittaa, tulevina vuosikymmeninä jäsenyys ei merkitse purjehtimista tyynelle lahdelle vaan kansainvälisen politiikan myrskynsilmään. Selviäminen siinä vaatii sekä globaalin ympäristön että juuri Suomeen ja sen ympäristöön kohdistuvien suurvaltojen intressien hyvää hallintaa, eikä se ole mahdollista geopolitiikan historian ja uusvanhan toimintatavan hyvää hallintaa.

 

 

Oman lisämausteen viime aikojen Kissingerin puheenvuoroille ja Kissinger -keskustelulle antaa ensi viikolla Yhdysvaltojen ulkoministeriön seremonia nimetä talon konferenssisali 1970 -luvun ulkoministeri Kissingerin arvostelijan diplomaatti Archer K. Bloodin mukaan. Kommentaattorit pohtivat nyt, mitä halutaan viestiä.

 

 

 

Mutta Kissingerin uudesta kirjasta alkaneen keskustelun lisäksi ”The Spectator” -lehden historioitsija Andrw Robertsin haastattelussa on Kissingeristä aivan uutta. Roberts kysyy, kuka on eniten vaikuttanut hänen laajan tuotantonsa kielelliseen ilmaisuun ja saa vastauksen:

”Kuten keskustelustamme voi päätellä, Churchill ja de Gaulle ovat tehneet minuun suuren vaikutuksen ilmaistessani itseäni. Hemingway vaikuttaa minuun kuitenkin enemmän, koska haluan vähentää ominaisuuksia ilmaisevia sanoja (attributes) ja yrittää ilmaista sanomani mahdollisimman niukasti. Kyky tuoda esiin inhimillisten motiivien monimutkaisuus on yksi uskon monimutkaisuuksista. Se on yksi historian kirjoittajien tehtävistä.”

 

 

(As you can tell from our conversation, I’ve been very impressed by Churchill and de Gaulle in expressing myself. I am more influenced by Hemingway, though, because I like to cut attributes down and to try to express what I say as sparsely as possible. The ability to evoke the complexity of human motivations is one of the complexities of faith. That is one of the tasks of writers on history.)

 

 

Tämä koskettaa. Ensimmäinen lukemani englanninkielinen romaani oli Hemingwayn Jäähyväiset aseille (A farewell to arms), ja vieläkin huikaisee, miten Hemingway pelkisti romaanin loppuun nuoren miehen yksinäisyyden, kun kaikki oli mennyt: ”Mutta kun sain heidät ulos ja suljin oven ja sammutin valot ei tuntunut hyvältä. Kuin olisi sanonut jäähyväiset patsaalle. Hetken kuluttua läksin sairaalasta ja kävelin takaisin hotelliin sateessa.”

 

 

Hemingway sai Nobelin kirjallisuuden palkinnon 1954, ja hän palasi esikoisromaaninsa loppuun: ”Kirjoittaminen on parhaimmillaan yksinäisen elämää… jos hän valittaa sitä hänen työnsä huononee. Sillä hän tekee työnsä yksin, ja jos hän on tarpeeksi hyvä kirjailija hänen on kohdattava joka päivä ikuisuus tai sen puute.”

 

 

Sitten 1962 luin suomeksi Hemingwayn Vanhus ja meri, ja Kenelle kellot soivat sekä Afrikan vihreiden kunnaiden jälkeen se oli lyseolaiselle kuin pelkistetty tilinpäätösennuste: ” – Ne voittivat minut, Manolin hän sanoi. – Kerta kaikkiaan voittivat. – Hän ei voittanut sinua. Kala. – Ei. Totisesti. Jälkeenpäin minut voitettiin.”

 

 

Olin aina kiinnostunut historiasta, mutta pääsin siihen jotenkin sisään vasta luettuani Kissingerin väitöskirjan Jälleenrakennettu maailma, Metternich, Castlereagh ja rauhan ongelmat 1812-1822. Kissinger sanoo, että aivan aluksi hän laittoi sivuun kaikki siihenastiset tutkimukset ja kirjoitti Napoleonin sotien lopun ja Euroopan konsertin ajan Itävallan ja Englannin ulkoministerin päätöksiä tekevän psyyken kautta.

 

 

The Specataorin haastattelun jälkeen ymmärtää Kissingerin ja Hemingwayn kohtaavan siinä, että lukeva ihminen ymmärtää parhaiten toisen ihmisen, kun hänet esittää sellaisenaan ilman kirjoittajan lisäämiä laatusanoja tai selityksiä.

 

 

Ehkä komein pelkistyksen pelkistys on juuri Kissingerin väitöskirjassa, ladattuja aforismeja melkein kuin Hemingwayn Vanhus ja meri: "Sodan logiikka on voima, ja voimalla ei ole rajoja. Rauhan logiikka on suhteellisuuden taju ja siihen sisältyy rajojen asettaminen itselleen. Sodan menestys on voitto, rauhan menestys on vakaus. Voiton edellytys on sitoutuminen, rauhan edellytys on itsehillintä. Sodan motiivi on ulkoinen. Rauhan motiivi on sisäinen: voimatasapaino ja sen hyväksyntä. Sodan houkutus on rangaista; politiikan tehtävä on rakentaa."

 

 

Aikoinaan ajattelin eläkkeellä yrittää kirjoittaa samalla metodilla Suomen poliittisesta historiasta, ja niin syntyivät Suomen synty, 1918, Nuori Suomi ja Ruotsin nousu. Ja tuloskin oli toisenlainen kuin aikaisempi. Rohkenee sanoa, että olisi hyödyllinen niille, jotka nyt väistämättä yksinäisissä mielissään etsivät tietä uusvanhan maailman hämärässä kuten he silloin ennen.

 

 

Vain jälkeenpäin kaikki on ennalta selvää.